Browsing by discipline "Ranskalainen filologia"

Tämän tutkielman tarkoituksena on verrata The Simpsons – sarjan kahden tuotantokauden ranskankielisiä dubbauksia toisiinsa, sekä alkuperäiseen englanninkieliseen versioon. Toinen käännöksistä on ranskalainen ja toinen quebeciläinen. Erityisenä kiinnostuksen kohteena ovat kulttuurisidonnaisten käsitteiden käännökset ja niissä käytetyt käännösstrategiat. Kulttuurisia viittauksia on sekä kielellisiä että kielenulkoisia. Työn pyrkimyksenä on selvittää, ovatko kääntäjät valinneet käännösstrategioita, joilla he ovat korostaneet kohdemaan kulttuuria, vai ovatko he pyrkineet pysymään mahdollisimman lähellä alkuperäistä versiota. Lähtökohtana on ajatus siitä, että Quebecin tiukasta kielipolitiikasta johtuen quebeciläinen versio sisältää todennäköisesti enemmän kohdekulttuuria korostavia viittauksia. Korpuksen kahta tuotantokautta erottaa 19 vuotta, joten tämä työ tutkii myös sarjan mahdollisia kielellisiä muutoksia eri tuotantokausien välillä. Työn teoreettinen viitekehys pohjautuu Jean-Paul Vinay’n ja Jean Darbelnet’n käännösstrategioiden luokitteluun ja työssä määritellään tarkemmin analyysiosiossa käytetyt kulttuurisidonnaiset viittaukset. Empiirisessä tutkimusosassa käsitellään kulttuurisidonnaisia viittauksia ensin kvantitatiivisesti, minkä jälkeen niitä tutkitaan lähemmin esimerkkien avulla. Ensimmäisessä osassa käsitellään uudissanoja, toisessa osassa puhekielen termejä ja kolmannessa osassa tarkastellaan kielenulkoisia kulttuuriviittauksia. Tutkimustulokset osoittavat, että kielenulkoisissa kulttuuriviittauksissa ranskalaisissa dubbauksissa on korostettu kohdekulttuuria enemmän kuin quebeciläisissä dubbauksissa, sillä amerikkalainen kulttuuri on quebeciläisille tutumpi kuin ranskalaisille. Kielellisissä kulttuuriviittauksissa tämä kuitenkin vaihtelee. Quebeciläinen kääntäjä kääntää usein sananmukaisesti ja käyttäen alkuperäisen sanan rekisteriä, kun taas ranskalainen kääntäjä korostaa sarjan yleistä puhekielistä tyyliä, lisäämällä myös puhekielen sanoja, jotka eivät ilmene missään muodossa alkuperäisessä dialogissa. Tämä viittaa siihen, että quebeciläinen kääntäjä on uskollisempi alkuperäiselle versiolle, mutta korpuksesta löytyy myös tapauksia, jossa quebeciläinen kääntäjä käyttää regionalismeja ja vapaata käännöstä, jotka päinvastoin korostavat kohdekulttuuria. Jälkimmäisen tuotantokauden lyhemmistä episodeista johtuen kielellisiä muutoksia on vaikea kartoittaa, mutta uudissanojen huomattava lisääntyminen on paitsi todiste kielen jatkuvasta muuttumisesta myös osoitus muutoksesta käännösstrategioissa.

This Pro Gradu thesis examines the difficulties in translating proper names in 'Le Seigneur des Anneaux', the French translation of J.R.R. Tolkien's Lord of the Rings. The theoretical framework is based on the works of Michel Ballard and Peter Vermes which deal with translating proper names and Peter Newmark's and J.C. Catford's translation theories. The theoretical chapter is divided in two parts, the first giving the definitions of various translation strategies, the second examining these in practice. Ballard's corpus comprises a selection of fictional and non-fictional texts in French and in English, while Vermes bases his approach on the Hungarian translations of two English novels, Slaughterhouse Five and The Last of the Mohicans. The purpose of comparing these two studies is to find a suitable classification for the corpus of names from The Lord of the Rings by translation strategy and by name type. A very important aspect to be considered is Tolkien's opinion on translation, which becomes apparent in his essay 'The Guide to Names in The Lord of the Rings'. The 250 names discussed in this essay form the corpus of this examination. Tolkien divides the names in two categories, personal names and place names. In this analysis, personal names are further classified as first names, surnames, sobriquets and peoples' names while topographical names are further divided into countries, towns, buildings, forests, plains, water bodies, mountains, etc. Having established the categories for names and translation strategies, Ballard's and Vermes' results are compared with Tolkien's suggestions. The present research shows that Tolkien favours semantic translation and formal correspondance. Furthermore, he has a very normative view of translation which manifests itself in his criticism of the Swedish and Dutch translations. To illustrate this, the quarrel between the Swedish translator Ohlmarks and Tolkien about how to translate names correctly into Swedish is examined as a case study. The analysis shows that Ledoux, the French translator followed Tolkien's guidelines very faithfully, although the choice of strategies diverges significantly from the usual practices of translating proper names, as Ballard and Vermes had established them. This is explained by the fact that the genre of the Lord of the Rings presents a particular challenge to the translator and demands strategies deviating from the norm. Tolkien created an entire world with its dozens of languages, cultures and peoples and hundreds of persons and places, which all are a part of a particular language and a culture. The translator's task is to recreate the ethnic and geographic relations in the target language so that e.g. Hobbits can be identified as Hobbits by their name. This phenomenon is called 'onomastic network' and its preservation in the target language facilitates the recreation of 'Middle Earth' in the imagination of the target language reader. Ledoux's faithful rendering of Tolkien's guidelines in French suggests that he probably had received them in some form, although he completed his translation before the 'Guide to Names' was published. The case study of the Swedish translation shows that Tolkien sent letters with translation requests to the prospective translators and therefore it can be assumed that Ledoux had also received instructions. Both the analysis and the case study also revealed the extraordinary status of Tolkien's books, both in the author's attitude towards his works and the translations thereof as well as the readers attitudes towards the translations. In the case of the French translation, the readers demand a 'better translation' but there is no reaction from the publisher. As a result, French Tolkien fans have organised themselves in online communities with the aim of improving the existing translation. Faithful to Tolkien, their primary concern is also the 'correct' translation of the proper names.

Tutkielman tavoite on selvittää feminiinimuotoisten ammattinimikkeiden käyttöä ranskalaisissa elokuvissa. Tutkielmassa selvitetään mikä on femiininimuotoisten ammattinimikkeiden osuus suhteessa maskuliini- ja neutraaleihin muotoihin, tarkastellaan mitä feminiinimuotoja elokuvissa esiintyy sekä analysoidaan mitä ammatteja elokuvien femiinimuotoiset ammattinimikkeet edustavat ja mitä ammatteja taas maskuliinimuotoiset ammattinimikkeet. Tutkielman teoriatausta pohjautuu lähinnä ranskankielisiin feminisaatiota, tasa-arvoista kieltä sekä kieltä ja sukupuolta käsitteleviin teoksiin ja tieteellisiin artikkeleihin. Tutkielman aineisto koostuu kahdestakymmenestä 2000-luvulla tehdystä ranskalaisesta elokuvasta, joista kahdeksan on draamaelokuvia ja kaksitoista komedioita. Tutkimuksessa havaittiin, että feminiinimuotojen osuus aineistossa mainituista ammattinimikkeistä on yksikkömuodoissa noin kaksikymmentä prosenttia ja monikkomuodoissa alle kymmenen prosenttia, kun taas maskuliinimuotojen osuus on yli puolet yksikössä ja lähes puolet monikossa. Neutraalien muotojen osuus sijoittuu sekä yksikössä että monikossa näiden kahden suvun välille. Elokuvissa todettiin esiintyvän lähinnä Ranskassa vakiintuneita ja siellä yleisessä käytössä olevia feminiinejä, kun taas harvemmin käytettyjä muotoja ei juurikaan esiinny. Eri sukuihin liitettyjen ammattien todettiin vastaavan yleisesti ottaen työelämän nykyistä sukupuolijakaumaa niin, että feminiinissä esiintyvät ammattinimikkeet edustivat lähinnä naisvaltaisia ammatteja ja maskuliinissa esiintyvät nimikkeet miesvaltaisia ammatteja. Maskuliinissa olevat ammattinimikkeet edustivat kuitenkin korpuksessa useampia ammatteja ja ammattialoja kuin feminiinissä olevat. Feminiinimuotoihin liitetyt ammatit olivat myös yleisesti ottaen statukseltaan alempiarvoisia kuin maskuliinimuotoihin liitetyt.Tutkimuksen perusteella ns. geneeristä maskuliinia käytetään yksikössä yleisesti puhuttaessa määrittelemättömistä henkilöistä, minkä lisäksi monikossa sekä naisia että miehiä sisältäviin ryhmiin viitataan useimmiten ellei aina maskuliinissa. Maskuliinimuotoa ei kuitenkaan havaittu esiintyvän korpuksessa tiettyyn naiseen viitattaessa, vaan naisesta puhuttaessa käytettiin aina feminiiniä. Tutkimuksen tuloksista voidaan päätellä, että feminiinimuotoja esiintyy puhutussa ranskassa huomattavasti vähemmän kuin maskuliinimuotoja, erityisesti geneerisen maskuliinin yleisyyden takia. Ammattinimikkeiden käyttö elokuvissa vaikuttaa olevan varsin sovinnaista ja heijastavan yhteiskunnassa vallitsevia normeja ja rakenteita. Tutkimuksen perusteella suurin ongelma kielellisen tasa-arvon toteutumiselle ranskan kielessä onkin geneerisen maskuliinin käyttö sekä yksikössä että monikossa.

Tutkielmassa tarkastellaan leksikaalisen semantiikan avulla sanan ”leipä” merkityksiä ja niiden muodostumista vuoden 2007 ranskankielisessä raamatunkäännöksessä. Leipä on ollut Raamatun ajan tärkein ruoka ja sillä on rikas symboliikka tutkimusaineistossa. Sana ”leipä” esiintyy eri konteksteissa, kuten Isä meidän -rukouksessa, pääsiäisen vietossa ja Jeesuksen vertauksissa. Tutkimusaineistossa ”leipä” esiintyy 323 kertaa: 226 Vanhassa Testamentissa (VT) ja 97 Uudessa Testamentissa (UT). Tutkielmassa käytetty Raamatun käännös, Segond 21, on uskollinen Raamatun alkukielille (heprea, aramea, kreikka), mutta pyrkii olemaan ymmärrettävä nykylukijalle. Tässä tutkielmassa ei käsitellä Raamatun alkukieliä, vaan keskitytään tutkimaan ranskankielistä käännöstä. Aineistoa vertaillaan suomenkieliseen vuoden 1992 Raamattuun. Aineiston tutkimiseen käytetään leksikaalisen semantiikan analyysin menetelmiä, kuten sanan ympäristön tutkimista, semanttisia kenttiä ja kielikuva-analyysia. Semanttisessa analyysissa on haastavaa pysyä täysin objektiivisena, ja niinpä tässä tutkielmassa käytetään ”leipä”-sanan ymmärtämiseen Raamattua kokonaisuudessaan. Aineiston tutkimista varten ”leivän” merkitys määritellään ensin ranskankielisten sanakirjojen ja Raamatun aikaisen kulttuurin kautta. Sanakirjoista käy ilmi, että ”leipä” on polyseeminen sana. Tämä on tutkimuksen lähtökohta. Tutkielmassa luodaan ensin semanttinen kenttä aineistosta löytyvistä leipälaaduista (6), ja sen jälkeen keskitytään tutkimaan aineistossa esiintyviä muihin ruoka-aineisiin ja juomiin viittaavia substantiiveja (9) sekä verbejä (12), joihin ”leipä” liittyy tekemisen kohteena. Lopuksi tutkitaan ”leivän” kielikuvia, jotka rakentuvat pääasiassa metonymian ja metaforan kautta. Tutkielmassa selviää, että ”leivällä” on ainakin 11 eri merkitystä. Myös monet muut ruokaan liittyvät sanat ovat monimerkityksisiä. Lopullista listaa ”leivän” merkityksistä ei kuitenkaan voi antaa, sillä merkitys riippuu lukijasta. Joidenkin leipälaatujen rooli määräytyy niiden valmistuksessa käytettyjen raaka-aineiden, erityisesti hiivan, perusteella. Verbien tutkimisen kautta huomataan muun muassa, että leivän runsautta pidetään Jumalan suosion osoituksena, kun taas leivän puute nähdään rangaistuksena. ”Leivän” pääasiallisia metonyymisia merkityksiä ovat ruoka, elatus ja työ. Näistä ”leivän” merkityksistä on tullut universaaleja erilaisten sanontojen myötä. Suomenkielisen ja ranskankielisen raamatunkäännöksen vertailu osoittaa, että ”leipä” on säilyttänyt metonyymisen roolinsa ranskankielisessä käännöksessä selvemmin kuin suomenkielisessä. VT:n metaforissa ”leipä” esiintyy substantiivien, kuten suru ja laiskuus, kanssa. Näissä kielikuvissa ”leivän” merkitys ei ole yksiselitteinen. Voidaan kuitenkin todeta, että ”leipä” yhdessä substantiivin kanssa viittaa tekemiseen tai negatiiviseen tapahtumaan. UT:n metaforissa ”leipä” viittaa Jeesukseen ja hänen ruumiiseensa, mutta myös Raamattuun, Pyhään Henkeen ja kristilliseen seurakuntaan. Kaikki UT:n merkitykset liittyvät kuitenkin Raamatun kontekstissa toisiinsa. Voidaankin todeta, että ”leipä” symboloi laajassa merkityksessä koko kristinuskon ydintä eli evankeliumia.

Tämän pro gradu -tutkielman tavoitteena on selvittää, millaisia eroja tai samankaltaisuuksia löytyy oppikirjoista, jotka on suunnattu eri kulttuurissa eläville opiskelijoille. Tutkielmassa keskityn ranskalaisen ja ranskankielisen kulttuurin opettamiseen ja lähtöolettamuksenani on, että opetusmenetelmät ja kulttuurin esittämistavat eroavat toisistaan opiskelijoiden erilaisten kulttuuritaustojen takia. Aineistona tutkimuksessani toimii kaksi oppikirjaa: Voilà! (2009), joka on suomenkielisille lukiolaisille tarkoitettu edelleen käytössä oleva oppikirja sekä Le Nouveau taxi 1 (2012), joka puolestaan on suunnattu hieman vanhemmille kiinankielisille ranskan opintojaan aloittaville opiskelijoille. Kirjoissa keskityn kappaleiden teksteihin ja kuviin jättäen sanastot ja erilliset kielioppiosuudet tutkimuksen ulkopuolelle. Oppikirjojen valinnan yhtenä perusteena on se, että on tutkimuksen kannalta kiinnostavaa nähdä, miten kulttuurin opettaminen ja esitteleminen on sovitettu juuri aloittelevien opiskelijoiden opetusmateriaaliin. Tutkielman teoreettisena pohjana toimivat useiden eri tutkijoiden (esim. Byram, Szende ja Zarate) näkemykset siitä, kuinka kulttuuri on erottamaton osa kieltä ja kuinka sen opettamiseen tulisi kiinnittää huomiota heti kieliopintojen alkuvaiheessa. Myös oppikirjan roolia kulttuurin opettamisessa käsitellään omana lukunaan, sillä nimenomaan oppikirjojen rooli on tutkielman pohjana. Menetelmänä tutkimuksessani käytän Louis'n ja Szenden esittelemää kulttuurin jakoa viiteen kategoriaan, jotka jaan itse edelleen alakategorioihin oppikirjoista löytyvien kulttuuriesiintymien mukaan. Näin ollen analyysissa oman alakategoriansa saavat esimerkiksi maantiede, historia, stereotypiat, arvot, tilastot, erilaiset maisemat, kohteliaisuus ja tavat. Jokainen kategoria saa analyysissa oman kappaleensa, minkä tarkoituksena on tehdä tulosten listaamisesta mahdollisimman selkeää myös lukijan kannalta. Kategorioiden jakaminen alakategorioihin helpottaa myös erojen ja samankaltaisuuksien havaitsemista tutkimuksen edetessä. Tästä tutkielmasta saamieni tulosten perusteella voin todeta, että suuria eroja ranskalaisen ja ranskankielisen kulttuurin esittämisessä ei oppikirjojen välillä ollut, vaikka voisikin olettaa opetettavan kulttuurin olevan huomattavasti vieraampaa kiinalaisille kuin suomalaisille. Tutkimuksessani huomasin kuitenkin, että vaikka kulttuuri esitetään molemmissa oppikirjoissa moninaisena ja tärkeänä osana kieltä, tekijät ovat valinneet erilaisia menetelmiä kulttuurin esilletuontiin. Havaitsin myös, että kiinalaisessa kirjassa käytettiin huomattavasti enemmän opiskelijoiden äidinkieltä kulttuuritietoa annettaessa, mikä osaltaan tukee hypoteesia siitä, että opetettava uusi kulttuuri olisi heille jonkin verran suomalaisia vieraampaa. Lopputulemana voidaan kuitenkin todeta, että vaikka oppikirjoissa käytetään pitkälti eri menetelmiä kulttuurin opettamisessa ja esittämisessä, molempien pyrkimys on sama: esitellä ranskalainen kulttuuri rikkaana ja monipuolisena, kiistattomana osana kieltä, ranskankielisen maailman roolia unohtamatta.

Pro gradu -tutkielma käsittelee kertojaa ja henkilöhahmojen esittelyä Victor Hugon teoksessa Kurjat (1862). Kyseinen teos on valittu aineistoksi, koska se sisältää erittäin laajan ja monipuolisen henkilögallerian. Tutkielman tavoitteena on tutkia kertojan roolia teoksessa ja selvittää, minkälaisia keinoja tämä käyttää esitellessään henkilöhahmoja. Tutkielman teoriaosassa esitellään Gérard Genetten (1972) kertojaa käsittelevää teoriaa. Teoriaa havainnollistetaan Kurjista lainatuilla esimerkeillä, ja luvussa pohditaan samalla kertojan roolia aineistossa. Kurjien kertoja näyttäytyy esimerkkien valossa kaikkitietävänä kertojana, joka kuitenkin tarpeen vaatiessa vaihtaa näkökulmaa tai esittää tietämätöntä. Henkilöhahmoja ja kuvailua koskevaa teoriaa esitellään myös lyhyesti. Tutkimuksen kannalta olennainen on A.J. Greimasin (1966) teoria aktanteista, jonka mukaan kaikki henkilöhahmot ovat joko subjekteja, objekteja, lähettäjiä, vastaanottajia, auttajia tai vastustajia. Keskeinen on myös Pierre Fontanierin (1821) esittämä klassinen luokittelu erilaisisiin kuvailutyyppeihin. Analyysissa käydään läpi henkilöesittelyt henkilöhahmo kerrallaan. Jokaista keskeistä henkilöhahmoa käsitellään omassa luvussaan (Herra Myriel, Jean Valjean, Fantine ja Cosette, Marius, Thénardierit, Javert, Éponine ja Gavroche), ja lisäksi esitellään omissa luvuissaan henkilöryhmät (ABC:n ystävät ja Patron-Minette) ja joitakin sivumennen mainittuja henkilöhahmoja. Lopussa esitellään tulokset ilmiöittäin. Kertoja käyttää runsaasti erilaisia keinoja esitellessään henkilöhahmoja. Usein esitellessään uuden henkilöhahmon kertoja vaihtaa näkökulmaa: hän ottaa ensin etäisyyttä ja lähestyy sitten uutta henkilöhahmoa vähitellen. Kurjissa tietyt henkilöhahmot esitellään useaan kertaan uudestaan uusilla nimillä, aivan kuin kyseessä olisi joka kerta tuntematon henkilö (esim. Jean Valjean, Herra Madeleine, Ultime Fauchelevent). Keskeisten, subjektina toimivien henkilöiden (Jean Valjean ja Marius) esittelyt ovat paremmin alustettuja, ja niitä edeltää kyseisten henkilöhahmojen lähettäjien esittely (Herra Myriel, Herra Gillenormand). Tiettyjen henkilöhahmojen esittelyt voivat siis olla osa toisten hahmojen esittelyjä, ja esittelyt voivat näin muodostaa ketjuja. Henkilöhahmon esittely voi toimia myös osana jonkun ihmisryhmän tai aikakauden kuvailua. Tällöin henkilöhahmot toimivat tietyn ihmisryhmän edustajina. Uuden henkilöhahmon esittelyä seuraa tyypillisesti analeptinen kuvailu eli siirtymä ajassa taaksepäin. Näissä tapauksissa kertoja kuvailee mitä henkilöhahmolle on tapahtunut ennen nykyhetkeä. Henkilöhahmojen kuvailuissa on huomattavissa eroja subjektina ja objektina toimivien hahmojen välillä. Subjektien kuvailuissa keskitytään enemmän henkilöhahmojen henkisiin ominaisuuksiin, kun taas objektien kuvailussa ulkonäkö on keskeisemmällä sijalla. Kurjissa subjektit ovat tyypillisesti miehiä ja objektit naisia. Toisinaan kertoja leikittelee erilaisilla kuvailutyypeillä. Kuvatessaan ihmisen ulkonäköä hän saattaa käyttää sanastoa, joka olisi sopivampi luontokuvauksiin (esim. Javert). Tietyt ohimennen mainitut henkilöhahmot, erityisesti historialliset hahmot (Napoléon), jäävät kokonaan ilman esittelyä. Tämä ratkaisu tuo todellisuudentuntua, sillä lukijan oletetaan tietävän kenestä on kyse. Tutkimus osoittaa, että henkilöhahmojen esittelyjen tutkiminen voi auttaa ymmärtämään kyseisten henkilöiden roolia tarinassa. Tarkastelutapa tuo muutenkin mielenkiintoisia näkökulmia kaunokirjallisen teoksen analyysiin.

Työn tavoitteena on kuvailla ja analysoida intialaisen kirjailijan Qurrantulain Hyderin (1927-2007) novellien puhuttelumuotojen käännöksiä urdusta ranskaksi. Tutkimustyö nojautuu vertailevaan kielitieteeseen. Tutkimuksen materiaali on koottu kolmesta Hyderin novellista: Yād kī ek dhanak jale; Ḍālan vālā ja Patjhar kī āvāz (1967) sekä niiden ranskankielisistä käännöksistä: L'Arc-en-ciel des souvenirs; Dalanwala, mémoires d'une enfance indienne ja Le bruissement des feuilles d'automne (2012). Näistä teoksista on poimittu pronominaaliset, verbaaliset ja nominaaliset puhuttelumuodot ja niiden esiintymät on koottu taulukoihin. Puhuttelumuotojen käyttöä tarkastellessa tukeudutaan urdun ja ranskan kielen sosiolingvistisiin tutkimuksiin ja niiden käännöksiä analysoidessa nojaudutaan käännöstutkimukseen. Urdun ja ranskan puhuttelumuotojen rakenteet eivät vastaa toisiaan. Urdussa on kolme pronominaalista puhuttelumuotoa, kun taas ranskassa niitä on kaksi. Tutkimuksessa päädytään tulokseen, että sekä urdun āp- (87,5%) että tum-pronominit (98,6%) on useimmiten käännetty vous ranskaksi, kun taas tū on käännetty tu (84,6%). Vaikka urdun tum vaatii monikon, sen käyttö vastaa ranskankielen yksikköpronominin käyttöä. Analyysissä todetaan, että urdun pronominien kohteliaisuusvivahteet ovat mahdottomia kääntää. Toinen ero kielten välillä on, että verbaalisia puhuttelumuotoja esiintyy ranskassa vain imperatiivissa, kun taas urdussa niitä voi käyttää muissakin tapaluokissa. Niinpä useat urdun verbaaliset puhuttelumuodot on täytynyt käännöksessä muuttaa pronominaalisiksi puhuttelumuodoiksi. Nominaaliset puhuttelumuodot on luokiteltu tutkimuksessa viiteen eri kategoriaan: sukulaisuussuhdetta ilmaisevat termit (40% esiintymisistä alkuperäistekstissä), tittelit (30,6%) nimet (21,2%), positiiviset affektiiviset termit (4,7%) ja negatiiviset affektiiviset termit (3,5%). Näistä suurin osa on käännetty ranskaksi. Joihinkin termeihin on lisätty nimiä käännöksessä. Kaikki emotionaaliset termit on käännetty mahdollisimman kirjaimellisesti. Tarkempi analyysi vahvistaa, että puhuttelumuodon kirjaimellinen ja sosiaalinen merkitys ei aina ole sama. Niissä tapauksissa, joissa kirjaimellista merkitystä ei ole käännetty, sosiaalinen merkitys on kuitenkin säilytetty. Tutkimuksessa todetaan, että novelleissa L'Arc-en-ciel des souvenirs ja Dalanwala kääntäjä on käyttänyt lähdetekstin strategiaa enemmän kuin kohdetekstin strategiaa. Jean-René Ladmiralin (1986) lähdetekstin strategiassa kääntäjä pysyy uskollisena alkuperäiselle tekstille ja kääntää tekstin kirjaimellisesti. Kohdetekstin strategiassa kääntäjä puolestaan muokkaa tekstiä vastaamaan kohdekielen rakenteita, jotta lukija ymmärtäisi tekstin paremmin. Le bruissement des feuilles d'automne ei sisällä tarpeeksi esiintymiä, jotta siinä käytetystä käännösstrategiasta voisi tehdä johtopäätöksiä.

Tutkielma käsittelee ranskalaisen journalistisen diskurssin erityispiirteitä Euroopan siirtolaiskriisiin liittyvien päivälehti Le Figaron uutisten sekä pääkirjoitusten pohjalta vuoden 2015 huhtikuun ja elokuun välisellä ajalla. Työ on diskursiivinen analyysi termien siirtolainen, pakolainen ja turvapaikanhakija käytöstä sekä näiden esittämisestä journalistisessa diskurssissa. Työssä paneudutaan erityisesti siihen, millä erilaisissa nimityksillä siirtolaiskriisiin liittyviä henkilöitä kutsutaan ja miten heidät esitetään lehdistössä. Näillä kaikilla kolmella termillä on virallinen määritelmä, joka vaikuttaa siihen minkälaisiin tilanteisiin kukin soveltuu. Tässä työssä lähdemme liikkeelle oletuksesta, että Le Figarossa näitä termejä käytetään vaihdellen ja jopa virheellisesti suhteessa niiden alkuperäiseen merkityssisältöön. Tutkielma pohjautuu joukkoon aikaisempia tutkimuksia, joissa on tarkasteltu mediadiskurssin suhtautumista maahanmuuttoon sekä vähemmistöihin ja osoitettu, että erityisesti ulkomaalaisiin liittyvien nimitysten merkityssisältö muuttuu ajan myötä eikä heidän esittämisensä medioissa ole täysin objektiivista. Työssä sovelletaan sosiaalista konstruktivismia sekä käsitystä kielen ja todellisuuden kaksisuuntaisesta luonteesta.Lehdistön käyttämä kieli ei vain heijasta todellisuutta vaan representoi ja rakentaa sitä, mutta myös muuttuva todellisuus edellyttää uusia tapoja kielellistää sitä. Työn teoreettisena ja metodologisena perustana toimii M.A.K Hallidayn idea kielen funktionaalisuudesta ja transitiivisuudesta sekä tästä ideasta inspiraatiota saanut Norman Fairclough ja hänen muokkaamansa tekstuaalisesti orientoitunut analyysimalli. Fairclough’n diskurssiteorian mukaan kielenkäytöllä toteutetaan kielen tekstuaalista, ideationaalista sekä interpersoonallista funktiota. Transitiivisuudella tarkoitetaan, että kaikki asiat voidaan ilmaista loputtomilla erilaisilla tavoilla ja jokainen tekstitasolla tehty valinta on vain yksi mahdollinen. Tähän liittyy lisäksi käsitys siitä, että mikään kielellinen valinta ei ole sattumanvarainen vaan jopa ideologisesti motivoitunut. Tutkielmassa käy ilmi, että nämä kolme tutkittua termiä ovat Le Figarossa siirtolaiskriisiin liittyvässä uutisoinnissa yleisimmin käytetyt termit. Niiden käyttö ei kuitenkaan ole yksiselitteistä eikä mutkatonta. Analyysi paljastaa myös, että termien merkitys on altis muutokselle ja lehdistössä luodaan uusia termejä. Näiden kolmen termin lisäksi lehdistö hyödyntää myös muita nimeämiskeinoja, jotka osaltaan vaikuttavat siihen minkälaisina nämä henkilöt esitetään. Kaiken kaikkiaan tässä työssä nähdään kuinka Le Figaron journalistinen diskurssi toistaa aikaisemmissa tutkimuksissa todettuja tapoja representoida ulkomaalaisia, mutta osoittaa myös joitakin uusia tunnuspiirteitä. Siirtolaiskriisistä ja siihen liittyvistä ihmisistä piirtyy negatiivinen kuva, jossa kriisi on taakka, valtaosa liikkeellä olevista ihmisistä on ”onnenonkijoita” ja Eurooppa on kriisin vastuunkantaja sekä paratiisi, johon ihmiset Välimeren takaa haluavat päästä paremman elämän toivossa.

Tämä tutkielma käsittelee verbimorfologian opettamista ranska vieraana kielenä -opetuksessa Suomes-sa. Tutkielman tarkoituksena on analysoida tekniikoita, joita suomessa käytetään verbimorfologian opet-tamiseen ja tarkastella, missä määrin sovelletut lähestymistavat ja tekniikat vastaavat sitä, mitä aikai-sempi tutkimus suosittaa käytettäväksi verbimorfologian opetuksessa. Tutkielmassa pitäydytään tarkas-telemaan indikatiivin preesensin opettamista. Tutkielmassa analysoidaan aluksi aikaisemman tutkimuk-sen perusteella sitä, mitä lähestymistapoja ja tekniikoita verbimorfologian opettamiseksi suositellaan. Sen jälkeen aikaisempaa tietoa verrataan sähköisellä kyselytutkimuksella kerättyyn tietoon opettajien käyttämistä menetelmistä verbimorfologian opettamisessa. Aikaisemman tutkimuksen valossa verbimorfologian opetuksessa suositellaan käytettävän pääosin im-plisiittisiä menetelmiä: Monet verbimuodot opitaan pääosin inputin avulla, eli sanavarasto kehittyy sitä mukaa, kun muotoja kuullaan ja nähdään toistuvasti ympäristössä. Vaikkei oppilas itse osaa vielä tuot-taa näitä muotoja, hän pystyy usein ymmärtämään niitä muiden taitojensa ja kontekstin avulla. Implisiitti-nen opetus suositellaan toteutettavan mahdollisuuksien mukaan autenttisten tehtävien kautta. Autenttisil-la tehtävillä tarkoitetaan aktiviteetteja, joilla on jokin konkreettinen tavoite, jonka saavuttamiseen vaadi-taan erilaisten, muidenkin kuin kielellisten, kompetenssien yhdistämistä. Oppimista voidaan nopeuttaa myös eksplisiittisillä harjoitteilla. Eksplisiittinen opetus tulisi toteuttaa induktiivisesti niin, että oppilaat muodostavat esimerkkien avulla oman käsityksensä rakenteiden säännönmukaisuuksista ja saavat pu-hua näistä käsityksistään omin termein. Kieliopillisia termejä ei siis välttämättä tarvitse käyttää, mutta olisi hyvä pyrkiä keskustelemaan mahdollisimman aikaisessa vaiheessa kohdekielellä. Perinteisen kol-meen luokkaan ja kirjoitettuun asuun pohjautuvan luokittelun sijaan tutkijat suosittavat opetuksessa käy-tettäväksi luokituksia, jotka pohjautuvat verbitaivutusten lausuttuihin muotoihin ja tarkemmin ottaen ver-bien erilaisten vartaloiden lukumäärään. Ennen kaikkea opetuksen tulisi tutkijoiden mielestä pohjautua enemmän lausuttuihin verbimuotoihin ja ääntämyksen ja kirjoitusasujen yhteys voitaisiin opetella vasta myöhemmän, esimerkiksi kotitehtävänä. Oppituntien rajoitettu aika tulisi mielellään käyttää mahdollisim-man pitkälti suullisiin harjoituksiin, joissa verbimuotoja opitaan kuulemaan ja käyttämään tosielämän tilanteita muistuttavissa konteksteissa ja sellaisenaan ilman kirjoitettua tukea. Tämän tutkimuksen perusteella Suomessa käytetyt opetusmenetelmät eivät aivan vastaa sitä, mitä tutki-jat aikaisemman tutkimuksen perusteella suosittelevat. Opetus pohjautuu usein eksplisiittisille opetus-menetelmille, jolloin input jää liian niukaksi. Eksplisiittisessä opetuksessa myös sovelletaan usein deduktiivista lähestymistapaa, jossa oppilaille tarjotaan valmis sääntö annettuna. Vallitseva luokitteluta-pa vaikuttaa olevan perinteinen verbien kirjoitettuihin asuihin pohjautuva kolmen luokan jako. Suullisia harjoituksia luokissa on paljon, mutta niissä käytetään yleensä apuna kirjallista tukea eivätkä ne vaikuta useinkaan kovin autenttisilta: Verbitaivutuksia toistetaan sellaisenaan irrallaan kontekstista. Tämän tut-kielman perusteella oppilaat voisivat hyötyä siitä, että inputin, erityisesti suullisen, määrää lisättäisiin oppitunneilla ja eksplisiittiset aktiviteetit teetettäisiin mahdollisuuksien mukaan kotitehtävänä. Eksplisiit-tiset tehtävät tulisi lisäksi toteuttaa niin, että oppilaan omat pohdinnat ja aktiivisuus on keskiössä.

Le but de ce travail est d’observer si les enseignants de français natifs peuvent exercer une influence positive dans l’acquisition du français comme langue étrangère. Nous avons choisi de cibler les élèves préparant l’épreuve de langue française du baccalauréat dans trois différents établissements finlandais de Helsinki et de sa région. Plus spécifiquement, notre recherche s’intéresse aux cas des connecteurs. Notre corpus est composé de 78 productions écrites comportant chacune deux exercices, de type « à trou », et d’une dissertation de 150 à 200 mots. Nous avons formé, parmi les participants, six groupes à raison de deux groupes par établissement. Nous y trouvons des groupes ayant pratiqué le français pendant un nombre d’années plus ou moins élevé, mais aussi ayant eu un enseignant francophone pendant les deux années précédents notre recherche. Nous avons également des groupes préparant l’épreuve de français de deux baccalauréats différents, à savoir le baccalauréat finlandais et le baccalauréat international. Ces regroupements nous ont permis d’observer les éventuels facteurs qui pourraient avoir une incidence sur les résultats aux exercices des participants à notre étude. Ces paramètres sont : le nombre d’années de pratique de la langue, le type de baccalauréat préparé et enfin, l’influence de l’enseignant natif. Notre recherche comporte une partie théorique qui définit et explique ce que sont les connecteurs et leur rôle dans la langue. Nous y trouvons également un bref résumé des notions d’apprentissage et d’acquisition d’une langue. Nous consacrons enfin une partie importante au rôle des enseignants natifs et non-natifs et proposons un tableau récapitulatif des avantages, des inconvénients et des défis de chacun. Nous concluons enfin cette partie avec une comparaison entre les épreuves de français des deux baccalauréats préparées par les élèves composant notre corpus. Nous avons ensuite effectué une analyse tant quantitative que qualitative. Les données obtenues grâce aux exercices que nous avons proposés nous ont d’abord révélé que l’incidence du nombre d’années de pratique de la langue n’est pas un facteur déterminant dans la bonne maîtrise des connecteurs. Puis, le corpus démontre que les étudiants ayant eu des cours de français par un natif sont majoritairement présents chez les candidats qui ont obtenu les meilleurs scores. Par contre, les étudiants aux résultats les plus faibles ont tous suivi un enseignement non-natif. Il semblerait par ailleurs, que la préparation de l’épreuve de français du baccalauréat international ait une influence positive sur l’emploi des connecteurs. En effet, nos calculs statistiques montrent que si l’on prend en compte le rapport entre les points obtenus et le nombre d’années de pratique de français, les groupes ayant été exposés à un enseignant natif et ayant été scolarisés dans une section internationale ont mieux réussi que les groupes ayant suivi, eux aussi, un enseignement natif mais qui ont fréquenté une section traditionnelle finlandaise. Nous pouvons conclure que les enseignants natifs ont une certaine influence sur la maîtrise des connecteurs, mais que ce facteur n’a pas une incidence telle, qu’il justifierait une préférence pour un enseignement natif. Notre analyse a permis de mettre en lumière l’importance du contenu de l’enseignement des langues et des objectifs de l’examen du baccalauréat (programme finlandais vs. programme international). Les résultats de cette étude nous semblent applicables, par extension, pour l’acquisition des langues étrangères en général.