Browsing by discipline "allmän litteraturvetenskap"

Tutkielmani käsittelee todellisuuden rakentumista J.R.R. Tolkienin teoksessa Taru Sormusten Herrasta. Tutkielman lähtökohtana on Tolkienin legendaarion synkroninen luenta, jonka tarkoituksena on osoittaa, että Tolkienin fiktiomaailmaa käsitteleviä tekstejä on mielekästä lukea yhtenä suurena, toisiaan täydentävänä jatkumona. Tutkielma osoittaa, että legendaarion yksittäiset tekstit, kuten Taru Sormusten Herrasta, rakentavat sisäistä todellisuuttaan usein viittaamalla omien tekstirajojensa ulkopuolelle. Tarkoituksena on osoittaa, miten kokonaisymmärrystä Tolkienin fiktiomaailman todellisuudesta ja sen toiminnasta on mahdollista laajentaa ulottamalla legendaarion yksittäisen tekstin luenta kattamaan myös legendaarion muihin osiin, kuten Silmarillioniin ja Hobittiin, suuntautuvat viittaukset. Tutkielman teoreettisena lähtökohtana on Benjamin Harshav'n konstruktiivisen poetiikan teoria. Konstruktiivinen poetiikka mahdollistaa Tolkienin fiktiomaailman tutkimisen systemaattisesti useiden eri todellisuuden tasojen yhteensulautumana. Osoitan tutkimuksessa, että käyttämällä Harshav'n teoriaa teoksen Taru Sormusten Herrasta todellisuus on mahdollista erottaa systemaattisesti kolmeksi eri todellisuuden tasoksi, joille pystytään määrittämään omat narratiiviset funktionsa ja todellisuuden hahmottamisen tapansa. Liikkumalla analyysissä yksittäisen teoksen tekstirajojen yli legendaarion laajempaan luentaan on mahdollista ymmärtää, miten Tolkien rakentaa romaanin syvän ja monitasoisen todellisuuskäsityksen käyttämällä hyväkseen legendaarion muodostamaa laajaa intratekstuaalista kenttää. Tutkielma osoittaa, miten analysoimalla teoksen eri todellisuudentasoja, tasojen muodostamia todellisuuskäsityksiä, niitä välittäviä romaanihahmoja ja näiden hahmojen välistä kanssakäymistä on mahdollista ymmärtää Taru Sormusten Herrasta -romaanin todellisuuden rakentumista uudessa valossa.

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani venäjänjuutalaisen kirjailijan Leonid Tsypkinin Kesä Baden-Badenissa -romaanissa (ven. Leto v Badene) esiintyvää Fjodor Dostojevskin henkilöhahmoa sekä pohdin teoksen lajia ja suhdetta elämäkerralliseen fiktioon. 1970–1980 -lukujen taitteessa kirjoitettu, mutta laajempaa huomiota vasta 2000-luvulla saanut romaani liikkuu kahdella aikatasolla ja kertoo sekä Dostojevskin ja hänen Anna-vaimonsa ensimmäisestä yhteisestä kesästä Keski-Euroopassa että nimettömäksi jäävän, mutta Tsypkinia itseään hyvin paljon muistuttavan kertojan matkasta Dostojevskin jalanjäljissä 1970-luvun Neuvostoliitossa. Nämä kaksi elämäntarinaa kietoutuvat teoksessa tiiviisti toisiinsa niin että Dostojevskien tarinasta muodostuu lopulta kiinteä osa kertoja-Tsypkinin omaa tarinaa. Baden-Badenin kertoja ihailee suuresti Dostojevskia, yrittää ymmärttää kirjailijaa kohtaan kokemaansa rakkautta sekä tämän ristiriitaista persoonaa. Teoksessa esiintyvä Dostojevski on suuren kirjailijan sijaan arkipäiväinen ja kompleksinen henkilöhahmo, joka kamppailee pakkomielteidensä ja psyykkisen ailahtelevaisuutensa kanssa. Kyseinen kuva on pitkälti peräisin Anna Dostojevskajan päiväkirjasta, jota romaanin kertoja matkallaan lukee. Lisäksi siinä on havaittavissa piirteitä myös Dostojevskin omista kaunokirjallisista henkilöhahmoista. Kesä Baden-Badenissa liikkuu varsin vapaasti faktan ja fktion häilyvällä rajapinnalla ja hyödyntää molempiin kuuluvia tyylikeinoja. Teos pysyy lähes täysin uskollisena Dostojevskin elämän todellisille vaiheille ja esittää ne totuudenmukaisesti dokumentaarista aineistoa mukaillen. Toisaalta Tsypkin kuitenkin hyödyntää kerronnassaan myös monia fiktiolle ominaisia keinoja kuten fokalisaatiota ja henkilöhahmojen tajunnan vapaata kuvausta. Elämäkerrallisen fiktion piiriin teoksen liittää muun muassa etsinämotiivi, Dostojevskia koskevien faktojen tietoinen valikointi sekä pyrkimys kuvata todellisen historiallisen henkilöhahmon kautta myös laajempia temaattisia kysymyskokonaisuuksia. Baden-Badenin kohdalla tällaisia teemoja ovat muun muassa riippuvuus, anteeksiantava rakkaus ja venäläisen kirjallisuuden merkitys Neuvostoliitossa. Dostojevski-osioita ympäröivän kehystarinan vuoksi Baden-Badenia voidaan lukea osittain myös kertoja-Tsypkinin omaelämäkerrallisena teoksena. Siksi oma näkemykseni on, että puhtaan elämäkerrallisen fiktion sijaan Kesä Baden-Badenissa on ensisijaisesti lajihybridi. Tutkielmani keskeistä lähdeaineistoa teoriakirjallisuuden osalta ovat muun muassa Dorrit Cohnin teos Fiktion mieli sekä John F. Keenerin, Michael Lackeyn ja Ina Schabertin elämäkerrallista fiktiota käsittelevät tutkimusartikkelit. Lisäksi hyödynnän analyysini tukena Baden-Badenia käsitteleviä tutkimusartikkeleita ja arvioita, Dostojevskin omia kaunokirjallisia teoksia sekä kirjailijaa käsittelevää dokumentaarista aineistoa, kuten Anna Dostojevskajan päiväkirjaa ja muistelmia.

Tarkastelen tutkielmassani espanjalaisen kaunokirjallisuuden suomennoshistoriaa vuosina 1945–2015 ja niitä syitä, jotka eri aikoina ovat mahdollisesti vaikuttaneet teosten julkaisemiseen suomeksi. Tutkielman perustaksi olen laatinut bibliografian suomennetusta espanjalaisesta kaunokirjallisuudesta. Espanjalaisella kirjallisuudella tarkoitan espanjalaisten kirjoittamaa kirjallisuutta, jonka alkukieli on voinut olla espanjan sijasta myös baski, katalaani, galego tai ranska. Teosten julkaisusyitä analysoin ennen kaikkea suomennosten peritekstien pohjalta, ja lisäksi esimerkiksi kirjallisuushistoriat ja kirja-arvostelut tarjosivat niille kulttuurillista kontekstia. Suomennoshistorian kronologisesta katsauksesta nostin erilliseen tarkasteluun kolmen klassikkokirjailijan, Miguel de Cervantesin, Camilo José Celan ja Federico García Lorcan suomennetun tuotannon. Siten saatoin pohtia klassikkoaseman muodostumista ja sen yhteyttä julkaisupäätöksiin. Suomentajien roolia käännettävien teosten valikoitumisessa selvitin espanjalaisen kirjallisuuden kääntäjille lähettämälläni kyselyllä, johon yhdeksästätoista suomentajasta vastasi kaksitoista. Tarkastellulla seitsemänkymmenen vuoden jaksolla hahmottui espanjalaisen kirjallisuuden suomennoshistoriassa toisistaan selkeästi poikkeavia, vuosikymmenen tai kahden mittaisia kausia. Niiden aikana espanjalaiseen kirjallisuuteen kohdistunut kiinnostus ja sen luonne ovat vaihdelleet. Erot näkyivät muun muassa käännösmäärissä ja siinä, minkä ikäistä kirjallisuutta on suomennettu. Koska espanjalaista kirjallisuutta on pitkään suomennettu melko niukasti, yksittäisten kustantajien ja suomentajien vaikutus suomennoskentän rakentumiseen on toisinaan ollut huomattava. Silti havaittavissa oli muutamia yleisempiäkin, yksittäisistä toimijoista riippumattomia suuntauksia, kuten 1990-luvulla herännyt kiinnostus espanjalaiseen nykykirjallisuuteen tai espanjalaisen kirjallisuuden valtavirtaistuminen 2000-luvulla. Suomentajakysely osoitti, että espanjalaisen kirjallisuuden kääntäjät ovat aktiivisesti vaikuttaneet suomennettavan kirjallisuuden valintaan ja kokivat julkaistavan kirjallisuuden etsimisen tärkeäksi osaksi ammattiaan. Moni oli kuitenkin huolissaan kustannusalan kaupallistumisesta, joka on kaventanut heidän mahdollisuuksiaan vaikuttaa teosvalintoihin.

Pro gradu -tutkielmani tavoitteena on analysoida lukijan harhauttamista ja siinä keskeisiä illusorisia maailmoja yhdysvaltalaisen Gillian Flynnin (1971–) romaanissa Gone Girl (2012) ja suomalaisen Juha Itkosen (1975–) romaanissa Anna minun rakastaa enemmän (2005). Lähestyn tutkimuskysymystä kirjallisuudentutkimuksen näkökulmasta, ja hyödynnän narratologisen analyysini teoriapohjana ennen kaikkea mahdollisten maailmojen teoriaa ja epäluotettavan kerronnan tutkimusta. Gone Girl ja Anna minun rakastaa enemmän ovat muun muassa genreltään, kulttuuripiiriltään ja tyyliltään toisistaan merkittävästi poikkeavia teoksia, mutta niissä on samankaltainen lukijaa harhauttava kerronnallinen illuusio ja yllätyskäänne: molempien teosten minäkertojat ovat kirjoittaneet fiktion sisäistä fiktiota, jota on siteerattu osana kerrontaa ja jonka illusorinen luonne paljastuu lukijalle vasta myöhemmin. Kun harhautetulle lukijalle selviää, että kerronnassa onkin viitattu yhden maailman sijaan useampaan, tulkinta muuttuu merkittävästi teosten metafiktiivisten juonteiden noustessa keskeisiksi. Analysoimalla romaaneja ja niiden kerrontakeinoja rinnakkain pyrin paikantamaan niissä olevia yhtäläisyyksiä ja eroja suhteessa lukijan harhauttamisen kysymykseen. Pyrin osoittamaan, miten läheisesti teosten kerrontaratkaisut ja niiden lukuprosessi kytkeytyvät niiden käsittelemiin aihepiireihin, kuten tarinankertojan valta, unelmat ja pettymykset, populaarikulttuurin ruokkimat haaveet sekä viihteellistyneen median problemaattinen suhde totuuteen.

Hans Jakob Christoffel von Grimmelshausenin (noin 1622–1676) romaanissa Seikkailukas Simplicissimus (Der Abentheuerliche Simplicissimus Teutsch, 1668) käsitellään päähenkilön ja samalla teoksen kertojan Simpliciuksen merkillisiä seikkailuja, sankarillisia ja vähemmän sankarillisia tekoja sekä filosofisia pohdintoja kolmikymmenvuotisen sodan aikoihin. Simplicissimuksen juoni on niin polveileva, tyyli niin vaihtelevaa ja sisältö niin monimuotoista, että teosta on helppo pitää sekavana, tyylittömänä ja muodottomana – varsinkin, kun se sisältää useita vaihtoehtoisia lopetuksia. Teos on kuitenkin myös mielenkiintoinen sekoitus realismia ja fantasiaa, pikareski- ja kehitysromaania sekä moralisointia ja groteskia. Simplicissimuksen monimuotoisuutta on usein pidetty oireena barokin ajalle tyypillisestä asioiden suhteettomasta ja kohtuuttomasta paisuttelusta. Sen monimuotoisuus on näin tulkittu muodottomuudeksi. Tutkijat ovatkin yleensä pyrkineet monologisoimaan teoksen, palauttamaan sen johonkin yhteen ideologiseen traditioon tai kirjalliseen genreen. Esimerkiksi kirjallisuudentutkija Rafael Koskimiehen mukaan romaanin fantastisten kuvausten arvo on varsin vähäinen verrattuna sen kestävimpään avuun eli realistiseen ajankuvaukseen. Fantastiset kohtaukset kuten matka maan keskipisteeseen ovat kuitenkin oleellinen osa Simplicissimusta mikäli sitä tarkastellaan osin karnevalistisen kirjallisuuden genreen kuuluvana. Tutkielmani johdantoa seuraavassa luvussa käsittelen Simplicissimuksen moraalisatiirisia ominaisuuksia, minkä jälkeen keskityn teoksen karnevalistisuuteen sekä siihen, kuinka nämä kaksi lajityyppiä sekoittuvat toisiinsa muun muassa kirkon ja uskonnon sekä naamioiden teemoissa. Tarkastelen myös Francis Godwinin fantastisia piirteitä sisältävää teosta The Man in the Moone (1638) erityisesti ajan tieteellisen ajattelun valossa. Godwinin teoksen rinnastaminen Simplicissimukseen on kiintoisaa, sillä molemmat sisältävät muun muassa (osin fantastisia) matkakuvauksia ja utooppisia piirteitä. Moonessa päädytään aina Kuuhun asti. Vaikka satiiriseen ja karnevalistiseen kirjallisuuteen kuuluu monia samankaltaisia piirteitä, ne myös poikkeavat toisistaan perustavanlaatuisesti. Erityisesti kyseinen seikka tulee ilmi, kun verrataan moraalisatiiria ja karnevalistista teosta. Tutkielmassani esitetyt teoreettiset näkemykset perustuvat pääosin Mihail Bahtinin tutkimukseen karnevaalista ja karnevalistisesta kirjallisuudesta (ks. François Rabelais – keskiajan ja renessanssin nauru) sekä satiirin osalta Dustin Griffinin teokseen Satire. A Critical Reintroduction. Moraalisatiiri pyrkii esittämään lukijalle jonkin moraalisen tai eettisen näkökannan. Karnevalistisessa kirjallisuudessa tällaisia abstrakteja ajatuksia ei sen sijaan tuoda esille vaan esimerkiksi siinä esitetty pilkka on iloluontoisen ambivalenttia, konkreettista ja materiaalis-ruumiillista ilman sen syvempää tarkoitusta tai moralisointia. Hyvin harvat kaunokirjalliset teokset ovat kokonaan tai pelkästään karnevalistisia vaan ne kuuluvat usein samalla myös johonkin muuhun genreen. Useimmiten, niin kuin Simplicissimuksessakin, karnevalistisuus ilmenee tiettyinä teemoina ja aiheina kuten groteskeina kuvauksina, rivouksina ja solvauksina, nurinkurisuutena ja ambivalenssina. Simplicissimusta voidaan tutkia myös menippolaisena satiirina eli menippeiana, jossa yhdistyvät satiiriset keinot ja karnevalistinen sisältö. Menippeian traditiossa moraalikriittisen sanoman osuus on pieni eikä mikään maailmankuva nouse hallitsevaan asemaan. Bahtinin mukaan menippolainen satiiri on yksi karnevalistisen kirjallisuuden merkittävimmistä alalajeista. Tulkintani mukaan sen enempää moraalisatiirinen, karnevalistinen kuin menippolainenkaan tendenssi ei ole Simplicissimuksessa hallitseva, vaan nämä kaikki ovat teoksen tulkinnassa ja taustoittamisessa tärkeitä. Tarkastelen tutkielmassani nimenomaan romaanin ”monigenreistä” eli useisiin eri lajityyppeihin kuuluvaa luonnetta, joka ilmenee sen kirjallisten keinojen ja aatemaailman runsautena, jopa ajoittaisena ristiriitaisuutena.

Tutkielman kohde on Suzanne Collinsin Hunger Games -romaanitrilogia. Tutkielmassa tarkastellaan erityisesti tapaa, jolla ideologiset antagonismit rakentuvat romaaneissa. Yleinen tulkinnallinen viitekehys sekä antagonismin ja ideologian käsitteiden määrittely perustuvat pääosin Slavoj Žižekin, Ernesto Laclaun ja Chantal Mouffen jälkimarxilaisiksi luettaviin teorioihin. Antagonismit ilmenevät fiktiivisessä, juonellisessa tekstissä erityisesti henkilöhahmojen toiminnan ja ajatusten kautta. Hunger Games -romaaneissa kuvataan dystooppista yhteiskuntaa, jossa taloudellinen eriarvoisuus on suurta, ja joissa joukko työläisten lapsia laitetaan taistelemaan keskenään 'Nälkäpeliin', eli televisioituun gladiaattoritaisteluun peliareenalla, jota ohjataan kehittyneen teknologian avulla. Tutkielmassa tarkastellaan jokaista romaanitrilogian osaa erikseen etsimällä niille keskeisiä antagonistisia kamppailuja, kuten jakoa nälkään ja yltäkylläisyyteen, luonnolliseen ja keinotekoiseen, hyvään ja pahaan hegemoniaan tai aktiiviseen tai alistuvaan subjektipositioon. Kertomuksen käännekohdissa nämä ideologiset antagonismit risteävät ja yhdistyvät, jolloin sekä henkilöhahmot että toiminta saavat antagonististen kamppailujen ylimääräytyneen symbolin roolin. Vallankumouskertomuksen edetessä päähenkilö Katnissista kehittyy 'Matkijanärhi', ideologisen kamppailun keskeinen symboli, joka joutuu taistelemaan asemastaan aktiivisena, omaäänisenä subjektina hallitsevan järjestelmän tukahduttavia pyrkimyksiä vastaan. Romaanisarjan kolmannessa osassa ideologinen kartta muuttuu sodan käynnistyttyä. Analyysiluvussa tarkastellaan ideologioiden suhdetta toisiinsa ja erilaisia nautintoja ideologioiden ytimessä. Tutkielman perusteella voidaan havaita, että sama antagonismien yhdistymisen ja ylimääräytymisen logiikka toistuu erilaisista lähtöasetelmista huolimatta jokaisessa trilogian osassa. Tutkielman lopussa tarkastellaan lyhyesti kirjojen ideologisten rakenteiden, keskeisten kysymysten ja tarinamaailman suhdetta 2000-luvun reaalitodellisuuteen Darko Suvinin dystopia- ja tieteiskirjallisuusteorian pohjalta.

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen Margaret Atwoodin Maddaddam-trilogiaa siitä näkökulmasta, kuinka myytti näkyy romaanien maailmassa sekä ennen että jälkeen maailmanlopun. Atwoodin kuvaama yhteiskunta on spekulatiivinen kuvaus lähitulevaisuudesta, ja sitä voi lukea jopa varoituksena teknologian koko ajan nopeutuvasta kehityksestä. Vastavoimana tälle kehitykselle Atwood kuvaa kirjallista ja taiteellista kulttuuria inhimillisyyden rakentajina, joita tarkastelen erityisesti tarinankerronnan näkökulmasta. Teoreettisena pohjana käytän sekä Barthesin ajatuksia modernista myytistä että Boydin ajatuksia tarinankerronnan, myytin ja yhteisön suhteista. Romaaneissa kirjallinen kulttuuri kuvataan vastakkaisena ilmiönä teknologiselle kehitykselle, ja argumentoinkin, että ilman kirjallista kulttuuria ja siihen liittyvää tarinankerrontaa inhimillisyys on häviävä. Romaaneissa tarinankerronnalla on kaksi erityyppistä funktiota, se toimii sekä ympäröivän todellisuuden järjestelijänä että maailmanlopun jälkeen yhteisöllisyyden luojana. Tarinankerronnan voimasta todistaa se, kuinka hanakasti ihmiset tarttuvat sellaiseen tarinaan, jonka avulla he pystyvät kokemaan hallitsemaansa ympäröivässä yhteiskunnassa vallitsevaa kaaosta. Maailmanlopun jälkeen tarinankerronta mahdollistaa uuden ajan myytin nopean rakentumisen sekä rituaalien ja dogmien syntymisen. Myyttiä ja tarinankerrontaa ei voikaan erottaa toisistaan, ja vain niiden avulla on mahdollista ylläpitää inhimillisyyttä sekä yhteisöllisyyttä.

Tutkielmassa tarkastellaan P. L. Traversin teoksia Mary Poppins (1934), Mary Poppins Comes Back (1935), Mary Poppins Opens the Door (1943) ja Mary Poppins in the Park (1952), joissa Banksin perheen lapset pääsevät kokemaan fantastisia seikkailuja taianomaisen lastenhoitajansa Maija Poppasen seurassa. Teosten juonirakenne on episodimainen, ja samoja teemoja varioidaan eri luvuissa. Siksi kirjoja käsitellään tutkielmassa yhtenä kokonaisuutena, jota lähestytään lähiluvun kautta. Kirjasarjassa esiintyy toistuvasti tilanteita, joita voi kuvata karnevalistisiksi. Tutkielman tavoitteena on luokitella Poppanen-kirjojen karnevalistisia piirteitä ja tutkia karnevaalin ja nonsensen välistä suhdetta. Lisäksi pohditaan, toimiiko sadunkerronta kirjoissa karnevaalin välineenä. Tutkielman teoreettisena pohjana käytetään Mihail Bahtinin karnevaalia koskevaa tutkimusta, nonsensen ja lastenkirjallisuuden tutkimusta sekä satututkimusta. Poppanen-kirjoista löydetään ajallisesti rajoitettu karnevaali, jossa tapahtumat tapahtuvat tietyssä rituaalisessa järjestyksessä. Tapahtumia leimaa nurinkurisuus, ja karnevaalin juhlittuna keskushenkilönä on Maija Poppanen. Karnevaalin päätyttyä jää elämään karnevaalinauru, joka voittaa auktoriteetit nauramalla niille. Poppanen-kirjoissa karnevaalista jää jäljelle jokin todiste, joka toteuttaa karnevaalinaurun funktiota. Tutkielmassa todetaan, että karnevaali ei kirjoissa toteudu loppuun asti, koska lapset eivät karnevaalin aikana vapaudu Maija Poppasen vallasta. Karnevaali liittyy Poppanen-kirjoissa aina fantasiaan. Tutkielmassa ei pidetä tarpeellisena nonsensen ja fantasian erottelemista eri osioihin, vaan fantastiset ja nonsense-tapahtumat tulkitaan karnevaalin kehyksessä. Kirjojen karnevaaleihin sekoittuu nonsensen elementtejä, ja nonsensen piirteitä löytyy myös fantasiajaksoista, joiden sisältö ei ole karnevalistista. Maija Poppanen käyttäytyy nonsensisesti kiistämällä jälkeenpäin fantasiatapahtumat. Poppanen-kirjoissa tuodaan vanhoja satuja ja lastenloruja uuteen kontekstiin. Tutkielmassa osoitetaan, että lorujen ja sadun konventioiden muokkaaminen ja uudelleen kertominen tuottaa karnevalistisia ja nonsensen kyllästämiä tarinoita. Sadunkertojana Maija Poppanen voidaan sijoittaa suulliseen kerrontaperinteeseen, joka kiteytyy Hanhiemon hahmoon. Kertojan roolissa Maija Poppanen välittää tarinoita, joissa arkielämän porvarilliset ihanteet kääntyvät karnevalistisesti. Lisäksi kerronnan tasolla roolit vaihtuvat, kun kirjan kertoja luovuttaa väliaikaisesti kerronnan Maija Poppasen henkilöhahmolle. Tutkielman johtopäätöksenä on, että Poppanen-kirjoissa esiintyy karnevalistisia tapahtumia ja henkilöhahmoja, mutta niistä ei löydy todellista karnevalistista vapautumista. Maija Poppasen hahmoa leimaava ristiriitaisuus estää karnevaalin toteutumisen: hän sekä aiheuttaa karnevaalin että paheksuu sitä. Kirjojen jaksoista puhtaimmin karnevalistisia tuntuvat olevan sadut, joita Maija Poppanen kertoo lapsille. Sadunkertojana Poppanen voi vapautua arkielämän säännöistä ilman ristiriitaa, joka liittyy kirjojen muihin karnevaalijaksoihin. Kirjan lasten kannalta satujaksot ovat puhtaammin karnevalistisia siinä mielessä, että lapset eivät ole Maija Poppaselle alisteisina hahmoina niissä mukana.

Tutkielmassani tarkastelen kirjoitusoppaiden välittämiä käsityksiä kirjoittamisesta ja kirjailijuudesta. Luon laajan katsauksen moderniin kirjoitusopasgenreen ja siten kirjailijoiden omiin käsityksiin ammatista. Tutkimuskohteenani on viisi kirjoitusopasta: Mika Waltarin Aiotko kirjailijaksi. Tuttavallisia keskusteluja kaikesta siitä, mitä nuoren kirjailijan tulee tietää (1935), Stephen Kingin Kirjoittamisesta. Muistelma leipätyöstä (2000), Haruki Murakamin Mistä puhun kun puhun juoksemisesta (2007), Maria Peuran Antaumuksella keskeneräinen: kirjailijan korkeakoulu (2012) ja Marguerite Duras’ta käsittelevä Nimetön intohimo (2014) -haastatteluteos. Lisäksi hyödynnän kahta kokoelmateosta: yhdysvaltalaista Always Apprentices. The Believer Presents Twenty-Two Conversations Between Writers (2013) -haastatteluteosta ja suomalaista Kirjailijan työmaat (2007) -tekstikokoelmaa. Tarkastelen kirjoitusoppaiden kuvailuja kirjailijuuteen vaadittavista ominaisuuksista, kirjailijoiden motivaatiosta kirjoittaa, kirjailijan uran alkuvaiheista ja kirja-alasta. Lähestyn kirjailijan ja tekstin välistä suhdetta ja kirjoitusprosessia. Miten kirjailijat kokevat oman asemansa tekijänä ja miten kirjailijan havainnot ja kokemukset linkittyvät tekstiin? Käsittelen kirjoitustyöhön liittyviä terapeuttisia ja raskaita puolia. Paneudun persoonallisen tyylin käsitteeseen ja oppaiden vaatimuksiin sen löytämisestä. Etsin keinoja lähestyä persoonallista tyyliä. Käsittelen tiedostamattoman merkitystä kirjoitusprosessissa. Tapaustutkimuksena tarkastelen Johannes Ekholmin (s. 1984) Rakkaus niinku (2016) -romaania. Käsittelen teoksen litteroitua muotoa äärimmäiseksi vietynä havainnoinnin välineenä, teoksen sisältämiä keskusteluja lähipiirin hyödyntämisen etiikasta ja teoksen tyyliä y-sukupolven ääni -käsitteen kautta. Kirjoitusoppaissa kirjailijan yksilöllisyys ja tekijyys korostuvat. Kirjailijat rakentavat taustojensa kautta narratiivia kirjailijaksi kasvamisesta. Kirjoitusoppaiden mukaan kirjailija muotoutuu lahjakkuuden ja pitkäjänteisen työnteon yhteisvaikutuksesta. Keskeiseksi seikaksi oppaat nostavat identiteetin etsimisen ja sitä kautta persoonallisen tyylin löytämisen. Elämänkokemuksen kautta kirjailija muodostaa henkilökohtaisia käsityksiä minuudestaan ja maailmasta, joita vasten kirjoittaa. Persoonallinen tyyli kytketään kirjailijan taustaan: hänen arvomaailmaansa, henkilökohtaiseen kielenkäyttöönsä, maneereihinsa ja mieltymyksiinsä. Toisaalta persoonallisen tyylin katsotaan muotoutuvan suhteessa aikakauden ihanteisiin, kielen normeihin ja yhteiskunnallisiin ilmiöihin. Oppaiden kuvailuissa kirjoitustyö kytkeytyy kirjailijan havainnointiin. Kirjailija toimii suodattimena ulkoisten vaikutteiden ja tekstin välissä omia ja lähipiirinsä kokemuksia hyödyntäen. Tekstissä ulkoiset vaikutteet, kirjailijan omat käsitykset ja fiktiivinen todellisuus sekoittuvat toisiinsa. Oppaiden mukaan kirjoitustyö voi toimia keinona käsitellä omaa minuuttaan ja käsityksiään. Teksti tarjoaa ulkoisen työvälineen, jonka avulla ajatuksia on mahdollista jäsentää ja sisäistää uudelleen luettuna. Kirjoitustyössä tietoiset ja tiedostamattomat prosessit risteävät, kun tiedostamattomassa syntyneet havainnot joutuvat editointiprosessissa tietoisen tarkastelun kohteeksi.

Tutkielmani aiheena on lukupäiväkirjan käyttö suomi toisena kielenä ja kirjallisuus -opetuksen välineenä. Tutkin, miten lukupäiväkirja tukee opiskelijoiden luetun ymmärtämistä sekä kielen ja kirjallisuuden oppimista. Lukupäiväkirjan tehtävänantojen kautta tutkin, miten opiskelijat kuvaavat luetusta teoksesta sekä lukemisesta heränneitä tunteita, tulkitsevat ja kuvaavat lukukokemustaan sekä sitä, miten lukupäiväkirja tukee kirjaesittelyn tekoa. Tutkimuksen alussa esittelen tutkimuskysymykset sekä tutkimuksen toteutuksen. Olen toteuttanut lukupäiväkirjatutkimuksen suomalaisessa aikuislukiossa S25 Teksti ja konteksti -kurssilla, jolla käsitellään suomalaista kirjallisuutta. Tutkimusryhmä koostuu 24 opiskelijasta kahdesta eri opetusryhmästä. Tutkimus on kvalitatiivinen. Lukupäiväkirjatutkimukseni on sekä tutkiva että kuvaava tutkimus. Tutkimusmateriaalini koostuu 24 opiskelijan lukupäiväkirjoista sekä taustatietolomakkeista, 15 opiskelijan äänitetyistä kirjaesittelyistä sekä kahdesta kurssin opettajan haastattelusta. S25-kurssilla opiskelija lukee omavalintaisen suomalaisen kirjailijan kirjoittaman suomenkielisen kaunokirjallisen teoksen. Teoksesta pidetään kirjaesittely. Lukupäiväkirja on sekä tutkimusväline että kurssitehtävä. Lukupäiväkirjassa on kolme osaa, jotka opiskelija täyttää ennen lukemista, lukemisen aikana ja lukemisen jälkeen. Osat käsittelevät teoksen kuvailua, tunnereaktioiden kuvailua ja lukukokemuksen tulkintaa. Viimeisessä osassa opiskelijat antavat palautetta lukupäiväkirjan tekemisestä. Analyysiluvussa keskityn teoksen valintaan, teoksen herättämiin tunteisiin, lukukokemuksen ilmaisemiseen sekä siihen, miten lukupäiväkirja toimii esittelyyn teon tukena. Näiden tulosten perusteella pohdin, miten lukupäiväkirja tukee suomi toisena kielenä ja kirjallisuus -opetusta. Teoksen valinnan perusteet vaikuttavat teoksesta muodostettaviin odotuksiin. Teokset herättävät opiskelijoissa niin positiivisia kuin negatiivisia tunteita. Positiiviset tunteet kannustavat lukemisessa, kun taas negatiiviset tunteet voivat saada lukijan hylkimään teosta. Erityisesti teoksen kieli herättää tunteita: sopivan haastava kieli on opiskelijalle mielekäs, liian haastava kieli lannistaa ja helppo kieli joko ilahduttaa tai pitkästyttää. Opiskelijan luoman odotushorisontin toteutuminen vaikuttaa vahvasti lukukokemuksen tuntemukseen. Lukukokemukseen vaikuttavat myös lukemisen aikana heränneet tunteet sekä kyky ymmärtää teoksen aihetta, merkityksiä ja kieltä. Lukupäiväkirjoista on ollut apua esittelyn teossa. Lukupäiväkirjasta saa materiaalia esittelyyn ja se auttaa opiskelijoita ymmärtämään teosta paremmin. Opiskelijat lainaavat suoraan ja epäsuoraan lukupäiväkirjan kohtia esittelyynsä. Tutkimukseni keskeinen tulos on se, että lukupäiväkirja toimii suomi toisena kielenä ja kirjallisuus -opetuksen hyvänä tukena monella tapaa. Tehtävät ohjaavat opiskelijaa pohtimaan teoksen valinnan syitä, tulkitsemaan teosta sekä siitä heränneitä tunteita ja pohtimaan omaa lukukokemustaan sekä itseään lukijana. Lukupäiväkirja auttaa syventämään luetun ymmärtämistä ja ohjaa opiskelijaa pohtimaan omaa identiteettiään sekä analysoimaan itseään lukijana ja kielenoppijana. Lukupäiväkirjan ohjeita voi muokata sopivaksi erilaisiin opetustilanteisiin. Lukupäiväkirjassa voi olla laajasti erilaisia kysymyksiä tai se voi keskittyä vain tiettyihin aiheisiin. Sitä voi muokata soveltumaan kurssin sisältöihin ja opetusryhmän tasoon. Lukupäiväkirjaa voi muokata lukemattomilla tavoilla ja juuri siksi se on toimiva ja monimuotoinen väline suomi toisena kielenä ja kirjallisuus -oppiaineen opetuksessa.