Browsing by discipline "arkeologi"

Tämä pro gradu käsittelee alkuperäiskansojen suhdetta arkeologiaan. Esimerkeiksi on valittu Suomen saamelaiset ja Yhdysvaltain alkuperäiskansat. Tarkastelun kohteeksi nousee repatriaatio ja siihen liittyvät kysymykset arkeologian ja museologian näkökulmasta. Pro gradussa tarkastellaan saamelaisten ja intiaanien suhdetta arkeologiseen tutkimukseen ja tutkijoita näiden ihmisryhmien historian valossa. Stereotypiat ja niiden vaikutukset näkyvät arkeologian kehityksessä. Työssä tarkastellaan rasismin ja nationalismin yhteyttä arkeologisiin tutkimuksiin, sekä pohditaan niihin liittyviä vaaroja nykypäivän arkeologiselle tieteelle. Saamelaisten ja erityisesti intiaanien yhteys Sami Power ja Red Power liikkeiden myötä, vaikutti arkeologiaan. Yksi Red Power liikkeen suurista saavutuksista on lakiuudistus vuodelta 1990. The Native American Graves Protection and Repatriation Act antoi Yhdysvaltain alkuperäiskansoille mahdollisuuden vaatia kansojensa luurankoja luovutettavaksi takaisin. Syntynyt tilanne on luonut uuden asetelman alkuperäiskansojen ja arkeologien välille. Repatriaation käytänteet ovat muuttaneet arkeologien ja alkuperäiskansojen välisiä valtarakenteita ja alkuperäiskansoille ollaan antamassa ääni, sekä museoiden näyttelyiden luomisprosesseissa että museoiden aineistojen omistamiseen liittyvissä kysymyksissä. Kysymykseen, kuka omistaa menneisyyden, liittyy monia ristiriitoja ja haasteita. Kulttuuristen aineistojen hallussapitoon, myyntiin ja omistamiseen on kautta arkeologian historian käytetty perusteluita, jotka menettävät validiuutensa nykyisessä NAGPRAn luomassa tilanteessa. Ajattelun rakenteet ovat muuttuneet. Alkuperäiskansojen ja museoiden välille luodaan uusia yhteistyön ja yhteisymmärryksen muotoja. Eri alkuperäiskansoilla on erilaisia näkemyksiä siitä, kenen tulisi pitää hallussa ja suojella heidän kulttuurista aineistoaan. Suomessa ja Yhdysvalloissa on reagoitu repatriaatioon eri tavoin, vaikka lopulta on päädytty samaan ratkaisuun, uudelleen hautaukseen. Kysymys siitä kenellä on oikeus tutkia alkuperäiskansojen kulttuureja, ansaitsee jatkuvaa tarkastelua. Vastaus tähän kysymykseen voi vaihtua ajan kuluessa muuttuvissa tilanteissa. Nykyisessä tilanteessa näen, että erilaisista taustoista lähtökohtaisesti tulevat näkemykset laajentavat tutkimuksen kenttää ja syventävät näkemyksiä. Alkuperäiskulttuuritaustainen henkilö ammentaa tutkimukseensa eri lähteistä kuin valtaväestöön kuuluva henkilö. Molemmilla on annettavaa tutkimukselle. Arkeologia elää ajassa ja sen tulee olla tietoinen niistä riskeistä, joita liittyy valtavirran nationalistisiin suuntauksiin. Arkeologian poliittisuus ja sidoksisuus aikaan on johtanut siihen, että arkeologialla on paljon vastattavaa alkuperäiskansoille. Uudenlainen sillanrakennus arkeologien taholta on alkanut, alkuperäiskansoille annetaan menneisyyden hallintaan liittyvä ääni.

Tiivistelmä – Referat – Abstract Tutkimukseni tavoitteena on selvittää arkeologia-alan kilpailutilannetta, siinä näyttäytyviä kilpailua haittaavia tekijöitä, niiden poistamiseksi tehtyjä toimenpiteitä, sekä tehtyjen muutosten vaikutusta kilpailutilanteeseen. Muinaismuistolaki (MML), sekä maankäyttö- ja rakennuslaki (MRL) edellyttävät kulttuuriperinnön huomioimista maankäyttöhankkeissa. Arvion hankkeen vaikutuksesta kulttuuriperintöön tekee Museoviraston tai maakuntamuseon museoviranomainen. Kulttuuriperinnön suojelun toteuttamiseksi museoviranomainen voi edellyttää hakkeen toteuttajan kustannuksella tehtäväksi arkeologisia tutkimuksia. Näitä ns. toimeksiantotutkimuksia toteuttavat sekä yksityiset yritykset, että Museovirasto ja maakuntamuseot. Tästä muodostuu arkeologia-alalla tilanne, jossa yksityiset yritykset kilpailevat julkishallinnollinnon kanssa samoilla markkinoilla. Ongelmalliseksi tilanteen tekee se, julkishallinnon toimijalla on tilanteessa kilpailuetuja, toimijat eivät ole kilpailutilanteessa tasavertaisia. Vuodesta 2001 lähtien yksityinen yritys on pyytänyt Kilpailuvirastoa, Apulaisoikeuskansleria ja Valtiontalouden tarkastusvirastoa selvittämään arkeologia-alan kilpailutilannetta ja muinaismuistohallinon roolia toimeksiantotutkimuksissa. Näiden selvitysten perusteella asiasta on annettu lausuntoja. Tutkimuksessani tarkastelen lausuntoja vuosilta 2002–2017. Lopuksi tarkastelen arkeologia-alalla valitsevaa tilannetta vuonna 2019. Lausunnoissa tulee esiin viranomaisten näkemyksiä alan kilpailutilanteesta, siinä näyttäytyvistä epäkohdista, sekä toimista asian korjaamiseksi. Keskeisimmiksi seikoiksi lausunnoista tulee esiin tavoite kilpailun mahdollistamiseksi arkeologia-alalle, näkemys hallinnon ja liiketoiminnan eriyttämisen tärkeydestä, sekä eriytymisen näyttäytymistä muille toimijoille. Lausuntojen seurauksena muinaismuistohallinnon toiminnassa on tehty muutoksia kilpailua haittaavien seikkojen korjaamiseksi. Muutoksilla on luotu yrityksille lisää toimintamahdollisuuksia toimeksiantotutkimuksissa, mutta tehtyjen muutos myötä ei ole saavutettu toimijoiden tasavertaisuutta kilpailutilanteessa. Keskeiseksi syyksi arkeologia-alan kilpailutilanteessa ilmeneviin epäkohtiin, on katsottu vanha Muinaismuistolaki, uuden suunnitteilla olevan Muinaismuistolain katsotaan ratkaisevan myös arkeologia-alan kilpailutilanteen ongelmat.

Tässä pro-gradu -tutkielmassa yhdistän rakennusarkeologisen tutkimuksen sekä museologisen näyttelyanalyysin luodakseni kokonaiskuvan Saarijärven ja Kierikin kivikausikylien asumusennallistuksista museoesineinä. Tutkimuskysymyksinä ovat: kuinka arkeologinen perustutkimus esitetään konstruktioiden avulla sekä kuinka tieteellinen tulkinta tuodaan esiin ja perustellaan kyseisissä ulkoilmamuseoissa. Molemmissa ulkoilmamuseoissa on esillä useita kivikautisten asumusten täysikokoisia malleja, joissa museovieras voi myös käydä sisällä. Suomesta löytyneiden kivikautisten asumuspaikkojen konkreettiset löydöt ovat kuitenkin usein tulkinnanvaraisia ja ennallistusten ulkonäköön on lainattu vaikutteita aiemmasta tutkimuksesta sekä kansatieteestä. Alankomaissa on havaittu tutkijoiden lainanneen kaivauslöytöjä selittääkseen malleja aiemmista esihistoriallisista ennallistuspiirroksista. Vertailemalla kaikkia Saarijärven ja Kierikin kivikausikylien ennallistuksia keskenään voi hahmottaa, kuinka ennallistusten piirteet siirtyvät usein seuraaviinkin ennallistuksiin. Tein näyttelyanalyysin kummassakin tutkimuskohteessa kesällä 2017 ja kuvasin samalla jokaisen konstruktion. Tutkielma jakautuu kahteen osaan. Ensin esittelen jokaisen ennallistuksen peruspiirteet sekä historian ja sen jälkeen arvioin ennallistuksia rakennuksen elinkaaren kolmen perusvaiheen kautta. Nämä vaiheet ovat: rakentaminen, käyttö ja käytön päättyminen. Näyttelyanalyysin sekä rakennusarkeologisen analyysin jälkeen voi huomata, että monet ennallistusten piirteet on lainattu muista ennallistuksista. Osa piirteistä on puhtaasti nykyajan tuotteita ja museonäyttelyssä on täytynyt ottaa huomioon vierailijoiden turvallisuus sekä yleiset rakennusmääräykset. Ennallistuksissa voi nähdä myös kivikautisen asumisen tutkimuksen yleisen kuvan muutoksen. Arkeologista perustutkimusta ei erityisemmin esitellä ennallistusten kautta. Ennallistukset toimivat enemmänkin sekä kokeellisen arkeologian tutkielmina että visuaalisina museoesineinä. Tieteellistä tulkintaa ei myöskään erityisesti korosteta vaan ennallistukset esitellään kivikautisten asumusten esimerkkeinä.

Tutkin tässä työssä mahdollisuutta laskea paineistetussa vesiputkistossa virranneen veden määrää muinaisessa Pompejissa säilyneiden arkeologisten jäännösten perusteella ja teen huomioita Pompejin vesijärjestelmän eri osien toiminnasta. Kuvailen soveltuvin osin antiikin kirjallisia alkuperäislähteitä sekä modernia tutkimushistoriaa. Teen yleiskatsauksen vesijärjestelmään Pompejissa ja esitän omia tulkintojani järjestelmän joidenkin osien toiminnasta. Näitä osia ovat päävesitorni, toissijaiset vesitornit ja lyijystä tehdyt vesiputkistot. Esitän perustelut virtauslaskujen tekemiseen sopivien testikohteiden valinnalle. Testikohteita ovat korttelit V1, IX 3 ja kaksi taloa korttelissa VII 4. Esitän yleisen kuvauksen kustakin korttelista ja yksityiskohtaisen kuvauksen taloista ja huoneista, joissa on vesiputkia. Kuvailen myös lyhyesti testikohteisiin liittyvät toissijaiset vesitornit, joita ovat vesitornit numero yksi, kaksi, kolme ja seitsemän. Kuvaan yksityiskohtaisesti mahdollisia putkilinjoja toissijaisista vesitorneista testikohteisiin ja esitän perustelut putkilinjojen valinnalle. Kuvailen lyhyesti fysikaalisia virtausopin kaavoja ja ainoastaan putkivirtauslaskelmien kannalta katsottuna. Esitän myös kaavan neljännen asteen yhtälölle, jonka kuvaaja, kun se on piirretty koordinaatistoon muistuttaa roomalaisten vesiputkien muotoa ja esitän syyt miksi tätä yhtälöä voi käyttää roomalaisten vesiputkien yhteydessä. Esitän kuvauksen putkivirtauslaskelmien kulusta ja esitän tuloksia edustavin osin. Lopuksi puhun laskelmiin liittyvistä ongelmista ja esitä suosituksia mahdollisia jatkotutkimuksia varten.

Tutkielma käsittelee kävijätutkimuksen näkökulmasta museokävijän ja näyttelyn välistä vuorovaikutusta Birckala 1017 – näyttelyssä nojaten museokokemuksen, museopedagogiikan sekä museoviestinnän teoriaan. Työn pyrkimyksenä on arvioida kävijöiden suhtautumista Birckala 1017- näyttelyyn ja heidän kokemuksiaan näyttelystä. Pyrin haastattelemalla näyttelyn kävijöitä selvittämään heidän kokemuksiaan suhteessa näyttelyn asettamiin tavoitteisiin, sekä näyttelyn kohokohtiin. Kävijähaastatteluiden tarkoitus on tutkia lopputulosta, eli miten näyttely onnistui tavoitteissaan ja miten kävijät kokivat sen. Tutkimuksen toisena tavoitteena on verrata kävijöiden kokemuksia näyttelyn suunnittelijoiden haastatteluihin ja pohtia näyttelyn toteutuksen onnistuneisuutta. Tutkimuksen aineisto käsittää kahdelle näyttelyn suunnittelijalle tehdyt puolistrukturoidut haastattelut, kolmellekymmenelleviidelle näyttelyn kävijälle tehdyt haastattelut sekä itse Birckala 1017 – näyttelyn. Aineisto analysoidaan pääosin kvalitatiivisella tutkimusotteella temaattisesti, jolloin teemoittain järjestetystä aineistosta pystytään tutkimaan eri aiheiden ilmenemistä ja vertailemaan niiden esiintymistä. Aineiston temaattinen analyysi nojaa vahvasti myös museokokemuksen teoriaan. Analyysin perusteella selvitetään kävijöiden kokemuksen kautta muodostuneita tulkintoja itse näyttelystä, sen esittämästä historiasta sekä sitä, millainen viesti on näyttelyn kautta välittynyt kävijöille ja mitkä tekijät ovat vaikuttaneet heidän näyttelykokemukseensa. Tulosten valossa kävijöiden kokemukset korreloivat suunnittelijoiden näyttelylle asettamien tavoitteiden kanssa, mutta eroavaisuuksia oli myös havaittavissa. Erityisesti kävijöiden henkilökohtaisten motiivien ja taustojen voidaan nähdä vaikuttavan museokokemukseen ja näyttelyn perusteella tehtyihin tulkintoihin. Tutkimus osoittaa, että näyttelykokemuksen tutkiminen on hyödyllinen työväline tieteen, museoiden sekä yleisön välillä ja auttaa ymmärtämään erilaisten kontekstien vaikutusta museokokemukseen ja sen kautta näyttelystä tehtyihin tulkintoihin, sekä auttaa kehittämään museonäyttelyitä. Näyttely toimii viestinnällisenä väylänä tieteen ja yleisön välillä, joten sen ymmärtäminen yleisöarkeologian näkökulmasta toimii vuorovaikutuksen kehittäjänä.

Tiivistelmä – Referat – Abstract Suomessa tehtävässä arkeologisessa tutkimuksessa on yhä käytössä Helmer Salmon vuonna 1956 julkaisema hevosenkenkäsolkien typologia. Tämä tutkielma käsittelee ongelmia, joihin modernissa arkeologisessa tutkimuksessa on törmätty, kun Salmon typologiaa ei ole lähdetty uudistamaan. Sen lisäksi pyritään tarkastelemaan myös sitä, mitä uutta tietoa hevosenkenkäsoljet voivat meille kertoa. Tutkimuksen keskeisenä lähdemateriaalina toimivat Euran Luistarin, Köyliön Vanhankartanon C, Halikon Rikalanmäen ja Tampereen Vilusenharjun rautakautisten kalmistojen kaivauskertomukset ja muu kirjallinen materiaali. Tässä tutkielmassa käytettyjen esimerkkikalmistojen hevosenkenkäsolkilöytöjen vertailu paljastaa, että Helmer Salmon typologiassa käytettyjä solkityyppejä on yhdistetty niin, että se vaikeuttaa kalmistojen välistä vertailua. Samalla tutkimus tuo myös esille, että soljen koko ei ole niin tiukasti sidoksissa vainajan sukupuoleen, kuin aikaisempien tutkimusten perusteella on ajateltu. Tämän tutkielman perusteella suurikokoisia hevosenkenkäsolkia on esiintynyt myös naisten viikinkiaikaisissa haudoissa ja toisaalta myös miesten ristiretkiaikaisista haudoista on löydetty pienikokoisia hevosenkenkäsolkia. Solkityyppien esiintymisessä on havaittavissa myös kalmistokohtaisia eroavaisuuksia. Tämän voi katsoa osoittavan, että käyttäjän henkilökohtainen mieltymys on vaikuttanut solkityypin valintaan. Lisäksi tutkimus tuo myös lisätietoa solkityyppien mahdollisista kulkureiteistä Itämeren piirissä, sekä alueella tehdystä hevosenkenkäsolkitutkimuksesta. Tutkimukseni vahvistaa ajatusta siitä, että uuden hevosenkenkäsolkitypologian laatiminen Suomessa olisi suositeltavaa, jotta eri kalmistoista tehtyjen hevosenkenkäsolkilöytöjen vertailu olisi mahdollista ilman sekaantumisen vaaraa. Tutkimukseni tuo myös esille, että hevosenkenkäsolkia ei voi tiukasti rajata miesten käyttämiin suurikokoisiin solkiin ja naisten käyttämiin pienikokoisiin solkiin, vaan raja käytettyjen solkien koon välillä on häilyvämpi. Jo yhden solkityypin sisältä voi löytyä sekä suurikokoisia, että pienikokoisia solkia, minkä seurauksena soljen koon merkitys on monimuotoisempi, kuin vain sen tyyppiin tai käyttäjän sukupuoleen liittyvä.

Tutkielmassa perehdytään esihistoriallista kalliotaidetta suojaavien silikasilausten uraanisarja-ajoittamiseen. Esihistoriallista taidetta on ajoitettu uraanisarjamenetelmillä aikaisemmin kalsiittisaostumista, mutta opaaliset silikasilaukset ovat Suomen olosuhteissa paljon niitä yleisempi epäorgaaninen kivisilaustyyppi. Uraanisarjat ovat luonnossa esiintyviä radioaktiivisia hajoamissarjoja, joiden jäsenten erilaisen geokemiallisen käyttäytymisen ja eripituisten puoliintumisaikojen vuoksi niitä voidaan käyttää monipuolisesti erilaisten geologisten ja arkeologisten ilmiöiden ajoittamiseen. Kalliomaalausten ajoituksiin käytetään usein uraanin 234U ja toriumin 230Th-isotooppeja niiden sopivan puoliintumisajan vuoksi, ja koska uraanilla on vesiliukoisena taipumus kertyä selektiivisesti nuoriin saostumiin, jollaisia myös kalliomaalauksia peittävät silaukset ovat. Näytteessä oleva 230Th on siis tällaisessa näytteessä syntynyt oletettavasti uraanin radioaktiivisen hajoamisen seurauksena. Amorfisesta silikasta on saatu lupaavia tuloksia geokronometrinä, mutta ohuista (n. 100 μm) ja kovista silauksista näytteenotto on vaikeampaa kuin pehmeästä ja nopeakasvuisesta kalsiitista. Silikasaostumien suora laserablaatio massapektrometrillä analysoitavaksi onkin nostanut suosiotaan jo geologisten opaalisaostumien ajoittamisessa opaalin ohuiden, eri-ikäisten kerrosten sekoittumisen ehkäisemiseksi. Tapausesimerkkeinä tutkimuksessa käsitellään Suomussalmen Värikallion ja Puumalan Syrjäsalmen kalliomaalauksia, sekä niitä peittäviä silikasilauksia. Kohteiden silaukset osoittautuivat yllättävän erilaisiksi keskenään. Värikallion silaus on massamainen ja sisältää vain vähän detritaalisuutta. Syrjäsalmen silaus sitä vastoin on fragmentaarinen, erilaisten litobionttien peittämä, ja vaikuttaa köyhtyneen uraanista sekä keränneen itseensä epäpuhtauksia. Värikallion silaus vaikuttaa alustavan tutkimuksen perusteella lupaavalta uraanisarja-ajoittamisen kohteelta. Jos siitä saadaan myöhemmin tehtyä onnistunut ajoitus, on se todennäköisesti ensimmäinen laatuaan – niin Suomessa, kuin koko maailmassakin – tämäntyyppisestä kohteesta tehtynä.

Rautakauden ja keskiajan taitteessa siirrytään Länsi-Suomen alueella polttohautauksesta ruumishautaukseen. Samalla myös esineistön määrä hautauksissa vähenee ja lopulta häviää kokonaan. Tämä on merkki ideologisesta muutoksesta hautauskulttuurissa, joka todennäköisesti johtuu kristinuskon leviämisestä Suomeen. Tässä opinnäytetyössä pohditaan hautaustavan muutosta ja uskonnon vaihdosta rautakauden ja keskiajan taitteessa Ala-Satakunnan ja Varsinais-Suomen alueella. Aihetta on lähestytty pohtimalla ideologian ja mentaliteetin muutosta yhteisössä, symbolien käyttöä, rituaalien merkitystä sekä kultin jatkuvuutta. Uskonnon vaihdoksessa on myös pohdittu muutoksen tapaa synkretismin ja akkulturaation käsitteiden kautta. Työn aikarajaus on viikinkiajan alusta ristiretkiajan loppuun, eli noin 800–1200 jKr. Ajanjakso kattaa varhaisimmat merkit hautaustavan muutoksesta ruumishautauksen vakiintumiseen asti. Työssä käsitellään seitsemän eri kalmiston hauta-aineistoa, joista syvällisemmin paneudutaan Euran Luistarin kalmistoon, joka on Suomen suurin ja perusteellisimmin tutkittu ja julkaistu rautakautinen ruumiskalmisto. Luistarin vertailuaineistona käytetään Ulvilan Liikistön, Liedon Ristinpellon, Kaarinan (nyk. Turku) Kirkkomäen, Köyliön Vanhakartanon kalmiston C, Halikon Rikalan ja Halikon Kirkkomäen kalmistoja. Lisäksi vertaan Luistarin aineistoa muihin Euran ruumiskalmistoihin. Kalmistot ovat valikoituneet sen perusteella, että ne ovat Luistarin kanssa suurin piirtein saman ikäisiä, niistä on löydetty esineettömiä hautauksia ja ne ovat riittävän hyvin tutkittu ja julkaistu. Työn lähtökohtana on ollut arvioida, voidaanko ruumiskalmistoissa nähdä merkkejä kristinuskon omaksumisesta. Kalmistojen kristillisyyttä voidaan arvioida mm. ruumishautauksen omaksumisen, hautaussuunnan, arkkujen käytön, hauta-antien, ristiriipusten esiintyvyyden ja vainajien käsien asennon kautta. Tämän työn pääpaino on esineettömien hautausten tulkinnassa, sillä esineettömän hautauksen katsotaan usein edustavan kristinuskon omaksumista. Esineettömät hautaukset ovat arkeologiassa erittäin vähän tutkittu aihe. Esineettömiä hautauksia ei aina ole edes uskallettu tulkita hautauksiksi, jolloin arkeologiseen hauta-aineistoon on vaarassa muodostua jopa yhden, varhaista kristillisyyttä edustavan ajanjakson aukko. Aineiston perusteella voidaan todeta, että hautauskulttuurissa tapahtuu merkittäviä muutoksia työssä käsiteltynä ajanjaksona. Kalmistojen hautauksissa korostuu aseiden ja työkaluja asteittainen vähentyminen ja lopulta löydöttömien hautausten määrän kasvu. Kalmistot olivat hauta-aineistoltaan melko samankaltaisia, joskin jokaisella kalmistolla oli omat erityispiirteensä, jolla se erottui muista. Aineistossa oli selkeästi nähtävissä kristillisiä vaikutteita, mutta koska vielä 1000–1200 -luvuillakin kirkon asema oli Suomessa vakiintumatonta, oli kalmistojen hautaustavoissa havaittavissa eroja mm. arkun käytön yleisyydessä ja hautojen varusteluissa. Tutkittaessa kalmistoja, tulisi ne aina nähdä kokonaisuuksina. Yksittäisen haudan kristillisyyttä on lähes mahdotonta tulkita, mutta kalmistokohtaisia päätelmiä voidaan tehdä. Tämä edellyttää kuitenkin kalmiston kaikkien hautausten ja hautojen ulkopuolisten ilmiöiden, kuten mahdollisten aita- ja ojarakenteiden huomioimista tutkimuksessa.

Tässä Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan Etelä-Karjalassa sijaitsevan Kivijärven matalista rantavesistä tehtyjä mesoliittisiksi tulkittuja asuinpaikkalöytöjä, ns. rantakvartseja sekä rantavesistä tehtyjä havaintoja liesikiveyksistä, asumuspainanteesta ja vedenalaisista kannoista. Keskeisinä menetelminä on käytetty Kivijärven vedenpinnan vaihtelujen mallintamista GIS-ohjelmalla ja valitun viiden arkeologisen kohteen tarkastelua maastossa. Kivijärven vedenpinnan korkeus on nykyään 75,2 m mpy. Rantavedestä löydöt on tehty korkeudelta 74±1 m mpy. Epätasainen maankohoaminen ja siitä johtuva maanpinnan kallistuminen aiheuttaa vedenpinnan nousua eli transgressiota Kivijärven eteläosassa. Järven vedenpinnan taso on myös vaihdellut mesoliittiselta kivikaudelta (ajoitushaarukka) nykypäivään useita metrejä luontaisista syistä, sekä viimeisten 200 vuoden aikana myös ihmisen toimesta. Tutkimuksen tuloksena Kivijärven vedenpinnan arvioidaan olleen jopa 3 metriä nykyistä alemmalla tasolla mesoliittisella kivikaudella 9000 vuotta sitten. Noin 6300 vuotta sitten neoliittisen kivikauden alussa Kivijärven vedenpinta alkoi kohota Saimaan transgression aiheuttaman tulvimisen takia. Saimaan vedet virtasivat Kivijärveen Kärenlammen lasku-uoman kautta arviolta 600 vuoden ajan, kunnes Kivijärvi saavutti maksimikorkeutensa 77–78 m mpy. Esihistorialliselle ihmisasutukselle vedenkorkeuden nousulla on ollut suuri vaikutus, sillä se on pakottanut ihmiset siirtymään alemmilta rannankorkeuksilta kerta toisensa jälkeen ylemmäs nousevan vedenpinnan ajamana. Vuoksen puhjetessa noin 6000–5700 calBP ja Saimaasta Kivijärveen tulevan virtauksen päätyttyä Kivijärven vedenpinta alkoi hitaasti laskea. Laskukynnysten ja maankohoamisen vaikutuksesta järven pinta ei enää laskenut aiemmalle tasolle, vaan asettui tasoon noin 76–76,6 m mpy. Etelärannoilla olevista kivikautisista asuinpaikoista osa jäi rantavesiin siitäkin huolimatta, että vedenpinta kokonaisuudessaan aleni. Tästä korkeudesta järveä laskettiin 1800-luvulla noin 0,9 metriä ja toisen kerran 1960-luvulla vielä 0,51 metriä. Järvenlaskut voimistivat rantojen erodoitumista ja kivikautisen aineiston kulkeutumista ja kulumista vedessä. Valittujen arkeologisten kohteiden maastotarkastuksissa Kivijärven eteläosan järvenpohja havaittiin rantavoimille alttiiksi ja siten selkeästi erodoituneeksi. Useista vedenkorkeuden vaihteluista johtuen on todennäköistä, että esihistoriallista esineistöä on siirtynyt kuivalta maalta veteen ja kulkeutunut maastosta alemmas rantavoimien vaikutuksesta. Nyt esillä olevat rantakvartseiksi nimitetyt ja mesoliittisiksi tulkitut löydöt voivat siten liittyä myös myöhempään neoliittisen jakson asutusvaiheeseen, jonka esineistöstä keramiikka- ja luuaineistot ovat todennäköisesti huuhtoutuneet ja tuhoutuneet vuosituhansien aikana. Mahdollisesti Kivijärven rannoilla kuivan maan puolella on vastaavaa aineistoa kuin kyseiset matalista rantavesistä poimitut löytökokonaisuudet. Tähän viittaavat Haimilanranta II:n löytöpaikalta tehdyt kuivan maan löydöt, jotka on poimittu Kivijärven ensimmäistä laskua edeltävästä rantavallista. Maalla suoritettavat kaivaustutkimukset, kuten myös vedenalaiskaivaukset ja järvenpohjan sedimenttien kairaus oletettujen liesikiveysten alta ovat jatkossa tarpeellisia. Lisäksi vedenalaiset kannot ovat varteenotettava mahdollisuus ajoitettavan lisämateriaalin saamiseen.

Tutkielma tarkastelee metallinetsinharrastusta yhden harrastajaryhmän tietyllä alueella tuottaman aineiston näkökulmasta. Työn tarkoitus on kartoittaa ja kuvata Kanta-Hämeen menneisyyden etsijöiden (K-HME) toimintaa vuosina 2010-2016 Kanta-Hämeen ja sen ympäristön alueella. Aineistona ovat ryhmän jäsenten ja siihen liittyvien henkilöiden tekemät metallinetsinlöydöt sekä niiden paikkatiedot. Aineisto käsittää 267 löytökokonaisuutta ja sen tiedot on koottu yhteen löytöluetteloista, Muinaiskalupäiväkirjasta ja muinaisjäännösrekisteristä. Metallinetsinharrastusta lähestytään ensin tutkimuskirjallisuuden sekä harrastajille tehtyjen kyselytutkimusten kautta, ja samalla luodaan katsaus harrastuksen kehitykseen sekä Suomen että Euroopan tasolla. Metallinetsinharrastus alkoi kasvattaa suosiotaan Suomessa 2010-luvulla, ja Museovirastolle tulleiden irtolöytöjen määrä moninkertaistui aikaisempaan verrattuna. Metallia saa Suomessa etsiä melko vapaasti jokamiehenoikeuksien rajoissa, eikä etsintää ole rajoitettu lainsäädännöllä samalla tavoin kuin osassa Euroopan maista. Metallinetsinlöydöt ovat tyypillisesti irtolöytöjä, mutta alkuperäisen kontekstin puuttumisesta huolimatta ne voivat antaa tutkimukselle arvokasta arkeologista tietoa, jos aineiston erityispiirteet ja rajoitukset otetaan huomioon. Löytökokonaisuudet keskittyvät ensin Hämeenlinnan, Hattulan ja Janakkalan alueelle sekä myöhemmin myös Valkeakosken ja Vesilahden kuntiin. Löytökokonaisuuksien vuosittainen määrä on suurimmillaan harrastajaryhmän perustamisen jälkeen vuosina 2013-2014. Löytöpaikoista reilu 80% sijoittuu pellolle, loput n. 20% ovat metsä- ja muun maastotyypin kohteita. Suurin esineryhmä on koristeet ja puvun osat, sitten tulevat maksuvälineet ja kolmantena aseet. Aseiden sekä raudan suhteellisen suuri määrä on poikkeuksellista verrattuna kansainväliseen löytöaineistoon, samoin kuin etsinnän ulottuminen myös metsäalueille. Aineiston kvantitatiivisen analyysin perusteella voidaan todeta, että K-HME:n toiminta kehittyy tutkimusperiodin aikana kohti asiantuntijamaista toimintaa. Tämä näkyy mm. esineiden löytöpaikkojen ilmoittamisen tarkkuuden kasvuna ja löytökokonaisuuksien koon pienentymisenä. Paikkatietoanalyysien avulla selvitetään ensin kohteiden esiintymistiheyttä ja sitten niiden suhdetta ennen vuotta 2012 tunnettuihin kiinteisiin muinaisjäännöksiin. Heatmap-analyysi osoittaa, että löytökokonaisuuksissa on havaittavissa kaksi selkeää keskittymää, joista suurin ja tihein on Janakkalassa. Line to hub-analyysin avulla tutkitaan uusien löytöpaikkojen etäisyyksiä tunnettuihin kiinteisiin muinaisjäännöksiin. Noin neljäsosa metallinetsinnässä löydetyistä kohteista on alle 200 m säteellä tunnetuista muinaisjäännöksistä, kun taas hieman alle 40 % löytöpaikoista sijaitsee yli 500 m etäisyydellä ja muodostaa näin todennäköisesti uusia kohteita. Löytökokonaisuuksien levintä mukailee tunnetun rautakautisen asutuksen levintää tutkimusalueella. Aineisto antaa runsaasti aiheita jatkotutkimukselle.