Browsing by discipline "musiikkitiede"

Kaija Saariaho’s (b. 1952) music has been a subject of much research, but her piano works have received less attention. The subject of this research is an analysis of Kaija Saariaho’s (b. 1952) piano composition Ballade (2005). Ballade’s character is dramatic and it bases on Douleur, which deals with guilt, from Saariaho Quatre Instants (2002). This motivated Ballade’s analysis as a narrative of guilt and trauma. Parakilas’s (1992) narrative model named the ballad process, the topic of ombra and trauma theory are applied in the analysis. To consider Ballade’s narrative as a contemporary composition, Vincent Meelberg’s (2006) narrat save this ive model of contemporary music is applied. The research is semiotic and psychoanalytical and contributes to the study of Saariaho’s smaller compositions and the narrative analysis of contemporary music. The analysis used Douleur’s and Ballade’s recordings and scores as material. Following Meelberg’s model, the analysis focused on Ballade’s major changes and repeated gestures. Douleur’s lyrics and music were applied to Ballade’s analysis as intertextual pre-texts. Ballade’s narrative is shaped by its melodicity, repeated gestures and shifts between polyphonic or homophonic events. From the perspective of the ballad process, Ballade’s repeated gestures represent guilt as a recurring memory and its homophonic passages depicher a dreamlike reminiscing of a memory. The heartbeat rhythms, repetitions, glissandi and tremolandi typical of ombra represent guilt and fear. They can also represent erotic desire, reflecting the save This ambivalence apparent in Douleur's lyrics. Ballade's sudden moments and repeated gestures can also represent the fright and repetition compulsion typical of trauma, and the way Ballade’s narrativity increases over time the narrativizing process as an attempt to overcome it. The analysis demonstrates Douleur’s and Ballade’s close connection. Douleur’s inclusion to Ballade’s analysis supports Ballade’s reading as a narrative of guilt and trauma. Guilt and trauma are represented in ballade from the meaning of its singular gestures to its overall form. While being contemporary, Ballade communicates with the listener through historically established musical conventions.

Neljän kehitysvammaisen miehen punkyhtye Pertti Kurikan Nimipäivät (PKN) edusti Suomea Eurovision laulukilpailuissa vuonna 2015. Tässä tutkielmassa analysoin PKN:n 85 sekuntisen kilpailukappaleen ”Aina mun pitää” esitystallennetta ja tutkin, millaista vammaisuutta esityksessä esitetään ja mitä esitys mahdollistaa. Euroviisut ovat profiloituneet seksuaalivähemmistöille tärkeäksi tapahtumaksi, mutta kilpailun suhde muihin vähemmistöihin on ongelmallisempi ja ne ovat jäävät usein huomiotta tai kokonaan tapahtuman ulkopuolelle. ”Aina mun pitää” on ensimmäinen Euroviisuissa esitetty punkkappale, eikä kilpailuihin ollut ennen PKN:ä osallistunut kehitysvammaisia. Euroviisututkimuksen piirissä vammaisia viisuesiintyjiä ei ole aikaisemmin käsitelty lainkaan. Tutkielmani sijoittuu sosiaalisen vammaistutkimuksen, esitystutkimuksen, musiikkitieteen ja euroviisututkimuksen rajapinnoille. Tutkimuksellisena metodina työssä on lähiluku, jonka keinoin kiinnitän yksityiskohtaisesti huomiota esityksen visuaalisiin ja auditiivisiin elementteihin. Analyysissä merkitykset muodostuvat punkkulttuurin, euroviisutradition, vammaisuuden ja PKN:n muodostamissa risteyksissä. Kehitysvammaisuutta tulkitsen tutkielmassa Judith Butlerin performatiivisuuden käsitteen mukaisesti tekoina ja esityksinä, joilla on mahdollisuus muuttaa sitä, mitä kehitysvammaisuudella ymmärretään. Vammaistutkimuksen avoimen poliittisuuden periaatteen nojalla pyrin osoittamaan, että kehitysvammainen ruumis, josta mieli ei ole erillinen, on tulkittavissa positiivisesti sen kautta, mihin ruumis kykenee. Esityksen performatiivit ovat monimuotoisia, PKN:n rikkoessa aktiivisesti ennen kaikkea Euroviisujen, mutta myös punk rockin traditioita. Kantaaottavan kilpailusävelmän esityksestä keskeiseksi nousevat utopistiset performatiivit, joilla ilmaistaan toivoa paremmasta tulevaisuudesta kehitysvammaisille. Kehitysvammaisten henkilöiden kyvykkyys näyttäytyy esityksessä aktiivisina toimijuutena: he ovat artisteja ja lauluntekijöitä, kriittisiä punkkareita sekä vammaispolitiikan äänenkannattajia. Vaikka kehitysvammainen punk rock -yhtye Euroviisuissa vaikuttaa ensi alkuun marginaaliselta, on kilpailuiden karnevalistinen ympäristö ilmapiiriltään inklusiivinen, jossa esiintyminen sellaisena kuin itse on, on mahdollista. Esitys haastaa katsojan näkemään kehitysvammaiset ennen kaikkea aktiivisina toimijoina ja kansalaisina, joita yhteiskunnan vammauttavat käytännöt rajoittavat usein enemmän kuin heidän vammansa.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan analogisten miksaustyökalujen ja niitä mallintavien digitaalisten ohjelmistoliitännäisten välisiä eroavaisuuksia käyttötarkoituksen ja soinnin suhteen. Tutkimuskohteena ovat 1176- ja LA-2A-kompressorit, tarkemmin niiden analogiset laitteet ja niitä mallintavat digitaaliset ohjelmistoliitännäiset kahdelta eri valmistajalta. Teksti rakentuu analogisen soinnin ja sen mallintamisen ympärille vastaanoton näkökulmasta. Tavoitteena on selvittää minkälainen rooli kyseisillä kompressoreilla on nykypäivän studiotyöskentelyssä. Lähteenä käytetään aiempia tutkimuksia, alan tutkimuskirjallisuutta ja tutkimuskohteiden käyttöohjeita. Tutkimusmenetelmät jakaantuvat subjektiivisiin haastatteluihin ja kuuntelukokeisiin sekä objektiiviseen spektrianalyysiin. Haastattelut käsittävät kompressoreihin liittyviä kokemuksia ja ajatuksia käytön näkökulmasta. Kuuntelukokeet ja spektrianalyysi tarjoaa tietoa kompressorien tuottamista soinneista ja niiden välisistä eroavaisuuksista. Tutkimusaineisto koostuu miksaajien haastatteluista ja tutkimusta varten tuotetuista ääninäytteistä. Ääninäytteet on käsitelty tutkimuksessa esiintyneillä kompressoreilla ja niitä vertaillaan keskenään spektrianalyysin ja kuuntelukokeiden avulla. Tulokset osoittavat, että analogisia kompressoreita ja niitä mallintavia liitännäisiä käytetään rinnakkain ja molempia arvostetaan omista lähtökohdistaan. Analogisten kompressorien sointia pidetään tavoittelemisen arvoisena, mutta soinnin identtisyyttä niitä mallintavissa liitännäisissä ei koeta välttämättömänä. Käyttöliittymän identtisyys koetaan kuitenkin oleellisena. Eroavaisuuksia löytyy, mutta ne ovat vaikeasti havaittavissa ja kuultavissa. Toisissa ääninäytteissä ja kompressorimalleissa eroavaisuudet kuuluvat selkeämmin kuin toisissa. Mieltymykset ovat pääasiassa subjektiivisia, eikä kokonaisvaltaisia johtopäätöksiä voi tehdä.

Pro gradu -tutkielmani aihe on ei-idiomaattisen improvisaation käsite japanilaisen rumpalin Seijiro Murayaman ja ranskalaisen saksofonistin Jean-Luc Guionnet'n musiikkia koskevassa ajattelussa. Murayama ja Guionnet ovat molemmat nykymuusikoita, jotka ovat erikoistuneet niin sanottuun vapaaseen improvisaatioon. Vapaalla improvisaatiolla tarkoitetaan tässä yhteydessä usein esimerkiksi englantilaiseen kitaristiin Derek Baileyyn henkilöityvää ja 1960-luvun lopulla nimensä saanutta musiikkityyliä. Myös termin ei-idiomaattinen käyttö vapaan improvisaation yhteydessä on lähtöisin Baileyltä. Bailey kirjoitti 1980 julkaistussa kirjassaan Improvisation. Its Nature and Practice in Music muun muassa omista kokemuksistaan vapaan improvisaation parissa. Kirjassa Bailey pyrkii erottamaan oman ja kollegoidensa musiikin muista improvisaatiota laajalti hyödyntävistä musiikkiperinteistä, kuten esimerkiksi jazzista tai flamencosta esittämällä, että hänen musiikkinsa on ei-idiomaattista. Tarkemmin sanottuna Baileyn musiikki ei hänen mukaansa pyri representoimaan mitään olemassaolevia musiikkityylejä, vaan pyrkii pysymään musiikillisten idiomien ulkopuolella. Baileyn tapauksessa tämä idiomittomuus vaikuttikin tarkoittavan nimenomaista vapautta improvisaatiossa. Vapaan improvisaation historia kuitenkin osoittaa, että sen ympärille on muodostunut monia vakiintuneita käytäntöjä ja idiomeja. Baileyn jälkeen, 1990-luvulta lähtien vapaasti improvisoidun musiikin parissa työskennelleet Murayama ja Guionnet taas ovat palanneet omaa musiikkiaan koskevissa kirjoituksissa ei- idiomaattisuuden käsitteen käyttöön. He ovat kirjoittaneet aiheesta tekstissä “Idioms and Idiots”, jossa he suhtautuvat termiin ja Baileyn ja tämän aikalaisten eli niin sanotun ensimmäisen sukupolven edustamaan vapaan improvisaation haaraan kriittisesti. He tarjoavat toisenlaisia ratkaisuja ei-idiomaattisuuden tavoitteluun. Murayaman ja Guionnet'n musiikissa on havaittavissa selkeitä eroja Baileyn musiikkiin nähden. Tutkielmani pääkysymys on: mitä ei-idiomaattisuus improvisaatiossa Murayamalle ja Guionnet'lle tarkoittaa sekä ajattelun että musiikillisten käytäntöjen tasolla. Tutkielman työhypoteesit ovat: ei-idiomaattisuus on keskeinen käsite ja teema vapaan improvisaation yhteydessä. Ei- idiomaattisuudesta vapaassa improvisaatiossa tulee kuitenkin idiomaattista. Murayaman ja Guionnet'n musiikki eroaa Baileyn musiikista. Tutkielma on ongelmakeskeinen perustutkimus, jonka aineisto on sekä menneisyydestä ja nykyajasta. Näkökulma on musiikkiesteettinen, musiikkianalyyttinen, laadullinen ja etnografinen. Tutkielmassa yhdistän tekstianalyysiä, haastatteluanalyysiä sekä musiikkianalyysiä. Primääriaineisto koostuu muusikoiden omista kirjoituksista ja heistä tekemistäni haastatteluista. Käytän esimerkiksi Baileyn kirjaa Improvisation. Its Nature and Practice in Music sekä Murayaman ja Guionnet'n kirjoittamaa tekstiä “Idioms and Idiots” sekä keväällä 2016 heistä tekemiäni haastatteluja, joissa pyrin saamaan lisäselvyyttä asiaan. Haastattelumetodi oli teemahaastattelu. Musiikkianalyysin aineistona käytän Murayaman ja Guionnet'n improvisoidun kappaleen levytystä. Tutkielmassa päädyn lopputulemaan, että ei-idiomaattisuus on käsitteenä ristiriitainen ja vaikeasti määriteltävä, mutta siitä huolimatta puolustaa paikkaansa osana vapaan improvisaation tutkimusta. Haastattelujen avulla olen saanut selville Murayaman ja Guionnet'n menetelmiä pyrkiessään kohti ei-idiomaattisuutta musiikissa. Ei-idiomaattisuus palautuu lopulta improvisaatiota määrittäväksi jatkuvaksi ja toistuvaksi prosessiksi sekä emergentiksi, liikkuvaksi määreeksi. Musiikkianalyysin perusteella Murayaman ja Guionnet'n käyttämät keinot improvisoida ei-idiomaattisesti sisältävät muun muassa hiljaisuuden, kuuntelun ja sävelkielen abstrahoinnin keinoja.

Tutkielmani käsittelee suomalaisen 1970-luvun ääniteteollisuuden, Finnhits-albumien ja suomalaisten käännöskappaleiden transnationaalisuutta. Selvitän, mitkä kansainväliset ilmiöt ja ideat ilmenevät Finnhits-albumeissa, ja miten näitä ilmiöitä ja ideoita muokattiin suomalaisen ääniteteollisuuden käytäntöihin ja populaarimusiikin tuotantoon. Tarkastelen ääniteteollisuuden ylirajaista toimintaa analysoimalla aineistoa, joka koostuu kymmenestä Finnlevyn 1970-luvulla julkaisemasta Finnhits-albumista ja kolmen ääniteteollisuuden toimijan puolistrukturoiduista teemahaastatteluista, joita käsittelen sisällönanalyysin menetelmällä. Haastatteluissa käsitellyt teemat – Finnhits-albumit, käännöskappaleet, kustannustoiminta sekä haastateltavien rooli ääniteteollisuuden toiminnassa – nivoutuvat toisiinsa, sillä Finnhits-albumien kaltaisten kokoelma-albumien idea ja uudenlaiset markkinointi- ja myyntikeinot omaksuttiin ulkomailta. Finnhits-albumeilla on useita käännöskappaleita, joiden alkuperäisversiot olivat kansainvälisesti tunnettuja kappaleita. Alkuperäiskappaleiden alikustannusoikeuksien hankkiminen ulkomaisilta kustantamoilta mahdollisti käännöskappaleiden tekemisen. Haastateltavat vaikuttivat toiminnallaan 1970-luvun Finnhits-albumien ideointiin ja tuotantoon. Tulkitsen aineistoa transnationalismin käsitteen avulla. Käsite viittaa kanssakäymisiin, jotka linkittävät ihmisiä, instituutioita ja ideoita kansallisvaltioiden rajojen yli. Hyödynnän myös laajempaa ylirajaisuuden käsitettä kuvaillessani aineistossa ilmenevää kansallisempaa levy-yhtiöiden ja kustantamoiden sekä paikallisempaa suomalaisten eri levy-yhtiöiden välistä toimintaa. Yhdistän transnationalismin käsitteeseen ajatuksen haastateltavista portinvartijoina ja kulttuurin välittäjinä, eli yleisemmin ääniteteollisuuden toimijoina. Haastateltavat vaikuttivat kansainvälisen ääniteteollisuuden ideoiden omaksumiseen Finnhits-albumien teossa, levittämisessä ja markkinoinnissa sekä käännöskappaleiden kustantamisessa, tuotannossa ja julkaisussa. Aineiston analyysi osoittaa, että kansainvälisen ääniteteollisuuden kehitys 1970-luvulla vaikutti myös Suomeen. Finnhits-albumit ovat osa populaarimusiikin yhteistä transnationaalia historiaa. Haastateltavat ääniteteollisuuden toimijoina omaksuivat kansainvälisiä ideoita, joita hyödynnettiin Finnhits-albumien tuotannossa, markkinoinnissa ja myynnissä. Haastateltavat huomioivat ulkomaiset vaikutteet, mutta suomalaiset kuulijat eivät välttämättä tiedostaneet ideoiden alkuperää tai välittäneet siitä, jolloin käännöskappaleet saatettiin mieltää suomalaisiksi kappaleiksi. Finnhits-albumeissa ei myöskään korostettu käännöskappaleiden alkuperää, mikä ilmenee jo Finnhits-albumien kansien alaotsikosta: ”Suomen suursuosikit samalla levyllä”.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan Fuzz Face -kitaraefektin kehityshistoriaa. Tutkimuskohteena on Arbiter Fuzz Face -efekti ja sen kaksi modernia muunnelmaa, ZVex Fuzz Factory ja Analog Man Sun Face. Tutkimuksessa esitellään näiden laitteiden historiaa ja rakenteellista kehitystä. Tavoitteena on selvittää, minkälaisia muutoksia efektilaitteiden kytkentöihin on vuosien aikana tehty ja minkälaisia komponentteja laitteissa on käytetty. Lisäksi tarkastellaan, millä tavoin tutkimukseen valitut modernit laitevalmistajat ovat käyttäneet Fuzz Face -efektikytkentää osana omaa laitesuunnitteluaan. Lisäksi tutkitaan niin sanottujen boutique-kitaraefektien historiaa ja esimerkiksi sitä, miten ne eroavat sarjavalmisteisista kitaraefekteistä. Lähteenä käytetään alan tutkimuskirjallisuutta. Tutkimusaineisto koostuu tutkimuskohteena olevien laitevalmistajien kotisivuilta ja keskustelufoorumeilta noin kahden vuosikymmenen ajalta kerätyistä tiedoista, lehtiartikkeleista, efektilaitteiden kytkentäkaavioista ja suomalaisen boutique-efektilaiterakentajan Janne Paasosen haastattelusta. Tutkimuksessa esitellyt tapausesimerkit osoittavat, että Fuzz Facella on ollut merkittävä rooli efektilaitteiden historiassa ja fuzz-efektit ovat vaikuttaneet myös populaarimusiikin kehitykseen ja soundi-ihanteisiin. Fuzz Facen kytkennän pohjalta on kehitetty täysin uusia efektilaitteita. Tutkimuksessa selviää, miten internetin yleistymisen myötä myös kiinnostus kitaraefektejä kohtaan on lisääntynyt. Kuluttajien asiantuntemuksen lisääntyminen on luonut kysyntää boutique-efektivalmistajille, efektilaitteiden modifioijille ja efektilaitekomponenttien myyjille.

Tässä tutkielmassa tutkin intersektionaalisesta näkökulmasta W. A. Mozartin Taikahuilu-oopperaa keskittyen erityisesti sen neljään henkilöhahmoon: Paminaan (Eeva Hartemaa), Taminoon (Tuomas Katajala), Sarastroon (Jyrki Korhonen) sekä Yön kuningattareen (Tuuli Takala). Tarkastelen intersektionaalisen metodin avulla, miten henkilöhahmot representoidaan alun perin Komische Operissa toteutetun Taikahuilun version näyttämötoiminnassa ja oopperan musiikissa erilaisten identiteetin tasojen ja erojen kautta. Pyrin selvittämään, miten haastatellut laulajat kokivat nämä representaatiot, ja kuinka he toteuttivat tai muokkasivat niitä omassa esiintymisessään. Tutkielman keskeisenä tavoitteena on osoittaa, että sukupuolentutkimuksessa ja laajemmin kulttuurintutkimuksessa tärkeä intersektionaalisuuden käsite ja näkökulma on sovellettavissa myös oopperantutkimukseen. Käsitteen tuominen tälle musiikintutkimuksen osa-alueelle synnyttää uutta tietoa länsimaisesta oopperasta ja sen esittämisestä nykypäivänä. Tutkimustani varten sain arvokkaan tilaisuuden kerätä aineistoa haastattelemalla neljää Suomen Kansallisoopperan solistia eli Eeva Hartemaata (Pamina), Tuomas Katajalaa (Tamino), Jyrki Korhosta (Sarastro) ja Tuuli Takalaa (Yön kuningatar). Seurasin myös tutkimani Taikahuilun version lavaharjoituksia useana päivänä. Haastattelumenetelmänä käytin puolistrukturoitua teemahaastattelua, jonka kysymyksiin laulajat vastasivat yksitellen puhuen vapaasti haastattelun teemoista. Henkilöhahmojen intersektionaalinen analyysi toi esiin jokaisen hahmon monet ulottuvuudet, ja tutkielmaa voikin pitää hahmojen läpikotaisena tarkasteluna liittyen muun muassa sukupuoleen, luokka-asemaan ja ikään. Analyysi toi esiin paljon sellaista oopperan syntyaikaan liittyvää symboliikkaa, joka on relevanttia yhä nykypäivänä: esimerkiksi naisten ja miesten epätasa-arvoisuus, patriarkaalisuus ja suhtautuminen etnisiin “toisiin”. Hahmojen persoonat ja tavoitteet kuuluvat niille kirjoitetussa musiikissa, kuten myös oopperan muu symboliikka aina vapaamuurariudesta pyhiin toimituksiin ja verisiin kostojulistuksiin.

In-ear-kuulokkeet ovat 2010-luvun jälkipuoliskolla maailman myynnillisesti voimakkaimmin kasvava kuuloketyyppi. Samaan aikaan trap-musiikki, yksi hiphopin alagenreistä, on noussut populaarimusiikin valtavirtaan. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan erään in-ear-kuulokkeen taajuusvasteen vaikutusta neljän suomalaisen trap-kappaleen äänenväriin. Taajuusvaste on audiolaitteen yksiselitteisesti tärkein ominaisuus. Taajuusvasteen on havaittu olevan myös kuulokkeilla kuunnellun musiikin äänenvärin kannalta välineen tärkein ominaisuus. Musiikin tuotantoportaan tavoitteena on ollut, että musiikki kuulostaisi mahdollisimman hyvältä toistettuna kaiuttimilla hyvin akustoidussa huoneessa. Osana nykyaikaista mobiilia elämäntapaa musiikin kuuntelu on siirtynyt kuitenkin kasvavissa määrin ulos musiikinkuuntelijoiden kodeista joukkoliikennevälineisiin, liikuntapaikkoihin ja toimistoihin, joissa musiikinkuunteluvälineinä toimivat pääosin erilaiset kuulokkeet. In-ear-kuulokkeiden ja kaiuttimien toistamien signaalien matkat äänilähteeltä kuulijan tärykalvolle poikkeavat toisistaan. Optimaalinen kaiuttimien käyttöympäristö on hyvin akustoitu huone, jossa huoneen aiheuttamat epätoivotut akustiset ilmiöt ovat kontrolloitu. Silti esimerkiksi seisovat aallot ja heijasteet, sekä kuulijan pää ja vartalo vaikuttavat signaalin spektriin. In-ear-kuulokkeita käytettäessä signaalin spektriin vaikuttaa muun muassa suljetun tilan liitäntävahvistus (TVIG) sekä suljetussa korvakäytävässä syntyvät epäluonnolliset resonanssitaajuudet. Tutkimuksessa verrataan in-ear-kuulokkeen taajuusvasteen vaikutusta kappaleiden äänenväriin optimissa kuunteluhuoneessa toistettujen, taajuusvasteeltaan tasaiseksi ekvalisoitujen kaiuttimien tuottamiin vaikutuksiin. Äänenvärin muutosta tarkastellaan erityisesti kappaleiden kirkkauden ja kappaleiden kokonaisen sekä instrumenttikohtaisten spektrin muutoksien osalta. Kirkkauden muutoksen tarkasteluun sovelletaan spektrin keskipisteen kuvaajaa. Spektrin muutosten tarkasteluun sovelletaan pitkäaikaista keskiarvospektriä eli LTAS-kuvaajaa. Äänenvärillisten muutosten tulkitsemiseen käytetään kahdessa musiikintuotanto-oppaassa käytettyjä äänenväriä kuvailevia attribuutteja. Jotta taajuusvasteiden aiheuttamia muutoksia kappaleiden kokonaiseen ja niiden yksittäisten instrumenttien äänenväriin olisi mahdollista tarkastella, analysoitiin tutkimuksessa ensin musiikkinäytteiden instrumenttien taajuuskaistojen leveys kuulonvaraisesti käyttäen apuna reaaliaikaista spektrogrammia. Tämän jälkeen aineisto ekvalisoitiin taajuusvastein ja ekvalisoiduista näytteistä tuotettiin LTAS- ja spektrin keskipisteen kuvaajia. In-ear-kuulokkeen taajuusvasteen vaikutus näkyi sekä kappaleiden kokonaisäänenvärissä että yksittäisten instrumenttien äänenvärissä. Taajuusvaste korosti bassotaajuuksia ja matalia keskitaajuuksia aina 550 hertsiin asti ja vaimensi tätä korkeampia taajuuksia. Taajuusvaste ei vaikuttanut olennaisesti bassosoitinten äänenväriin, mutta korosti niiden äänenvoimakkuutta suhteessa taajuuskaistalla korkeammalla sijainneiden soitinten äänenvoimakkuuteen. Taajuusvaste muutti räppien sekä pad- ja lead-syntetisaattoreiden äänenväriä tummemmaksi ja hi-hatin ja virvelin äänenväriä etäisemmäksi ja tylpäksi. HP6-vaste kasvatti signaalin dynaamista skaalaa 16 desibeliä ja madalsi spektrin keskipisteen sijaintia 7.7%.

Tämä tutkielma on tapaustutkimuksellinen lähestyminen musiikkiteknologian kehitykseen ja sen vaikutuksiin populaarimusiikissa. Tutkielma käsittelee kitaravahvistimien mallinnusteknologiaa sekä teknologisten toteutusten, historian, vastaanoton että käyttökokemusten näkökulmasta. Suosituimmat kitaravahvistimet on toteutettu pitkälti putkiteknologialla. Digitaalimallinnuksilla on toistaiseksi pyritty lähinnä toisintamaan perinteisempiä sointi-ihanteita mallintamalla suosittuja vahvistimia. Ensimmäiset digitaaliteknologiaa hyödyntävät vahvistimet, kitaraprosessorit sekä liitännäiset tulivat markkinoille 1990-luvulla, ja näiden osuus musikkituotannossa on lisääntynyt kasvavassa määrin muun muassa taloudellisista ja käytännöllisistä syistä. Teknologian ja kehityksen näkökulmasta lähteinä on käytetty alan tutkimuskirjallisuutta. Vastaanoton analyysin osalta aineistona on käytetty muusikoille ja harrastajille suunnattuja lehtiarvosteluja ja internetkeskustelua 2000-luvun taitteesta, sekä vuosina 2017–2018 tehtyjä musiikkiammattilaisten haastatteluja. Analyysissa on sovellettu sisällönanalyysin menetelmiä, ja hyödynnetty pääasiassa kvalitatiivista, mutta soveltuvilta osin myös kvantitatiivista analyysia. Digitaaliteknologian ja vanhemman analogiteknologian välisistä eroista käytävää keskustelua on tarkasteltu sekä käyttäjien mielipiteiden valossa, että tutkimuskirjallisuutta hyödyntäen. Analyysin tulokset kertovat siitä, kuinka eri teknologioiden suosimiseen liittyy useita syitä teknofobiasta uuden teknologian ihannointiin, sekä kitaristien sointi-ihanteiden konservatiivisuudesta musiikkiammatin ylläpitämisen haasteisiin. Uudempi teknologia vaikuttaa aina omalta osaltaan uusien sointi-ihanteiden ja musiikillisten käytäntöjen syntyyn. Laajemman kehityksen kontekstissa digitaaliteknologia samaan aikaan demokratisoi että homogenisoi populaarimusiikin muokkaantumista, kun laitteiden esiasetukset tulevat yhä useampien käyttäjien saataville. Noin 20 vuoden takaiset musiikkilehdistön laitearviot ja käyttäjien käymät internetkeskustelut eivät ole suoraan verrattavissa myöhemmin tehtyihin haastatteluihin. Tuloksia vertaamalla voidaan silti nähdä, että vaikka digitaalimallinnukset ovat kehittyneet huomattavasti niiden ensimmäisistä toteutuksista saakka, myös analogiteknologialla on yhä vahva kannattajakuntansa. Eri musiikkiteknologioiden suosimisen taustalla on siten nähtävissä eräänlainen arvojärjestelmä, joka ei ole suoraan palautettavissa ainakaan niin sanottuun kovaan teknologiseen determinismiin. Musiikkiteollisuudessa on havaittavissa laitevalmistajien, median ja muusikoiden symbioosi, joka ruokkii populaarimusiikin kehitystä yhä suuremman kulutuksen suuntaan.

Laulajan ja pianistin muodostama lied-duo on parhaimmillaan kuin yksi instrumentti. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan millaisista sosiaalisista ja musiikillisista tekijöistä menestyvä ja vakiintunut lied-duo muodostuu. Mitä vaaditaan, jotta lied-duon vuorovaikutus toimii parhaimmalla mahdollisella tavalla niin lavalla kuin harjoituksissa? Tutkimusaineisto on kerätty kolmen aktiivisesti yhteistyötä tekevän duon teemahaastatteluilla ja tutkimus sijoittuu muusikkoustutkimuksen kenttään. Haastateltavat duot ovat baritoni Aarne Pelkonen ja pianisti Juho Alakärppä, tenori Juho Punkeri ja pianisti Maritta Manner sekä sopraano Piia Rytkönen ja pianisti Juuli Vaulasvirta. Lisäksi tutkimuksessa hyödynnetään liedopettaja Heikki Pellisen ajatuksia lied-duotyöskentelystä ja sen opiskelusta. Haastattelukysymysten teemoina toimivat yhteistyön alku, harjoitteleminen, muusikkous ja esitystilanne. Haastattelut toteutettiin puolistrukturoituina teemahaastatteluina ja ne on analysoitu haastatteluissa esille nousseiden teemojen mukaan. Analyysiluvuissa käydään läpi duojen osapuolten ajatuksia lied-duotyöskentelystä niin duon muotoutumisen, tyylilajin erityispiirteiden, yhteistyön haasteiden, toimintatapojen kuin harjoituskäytäntöjen osalta. Haastatteluaineiston ja aiemman tutkimuksen perusteella onnistuneen lied-duoyhteistyön ensisijainen edellytys on yhteinen motivaatio. Duon toimiva sosiaalinen vuorovaikutus vaatii henkilökemiaa, demokraattista dynamiikkaa, toisen osapuolen kunnioittamista ja arvostamista, halua oppia toiselta, halukkuutta vuorovaikutukseen ja kiinnostusta tehdä musiikkia nimenomaan yhdessä. Duon joustava musiikillinen vuorovaikutus vaatii yhteistä kiinnostusta kirjallisuuteen, kiinnostusta perehtyä molempien stemmoihin ja runoon, toisen reagointitapojen tuntemista, yhdessä toimivia esteettisiä näkemyksiä ja ulkopuolista ohjausta. Pitkään jatkuneen yhteistyön ja ystävyyden katsottiin syventävän duon ilmaisua ja yhteistyötä.