Browsing by master's degree program "Magisterprogrammet i litteraturvetenskap"

Now showing items 1-20 of 80

Affektiivisuutta tuottamaan pyrkivät kirjalliset keinot ja sisällöt Harry Salmenniemen novellistiikassa

Salminen, Aino (2024)

Maisterintutkielmassa tarkastellaan affektiivisuutta tuottamaan pyrkiviä kirjallisia keinoja ja sisältöjä Harry Salmenniemen novellistiikassa. Tutkimusaineisto on rajattu pääasiallisesti Salmenniemen novelleihin ”Kaksi ihmistä kaupungissa”, ”Kukaan ei ymmärrä minun tuskaani”, ”Miksi koskit penikseeni?” (Uraanilamppu ja muita novelleja, 2017), ”Ihminen on onnellinen eläin”, ”Crème fraîche” (Delfiinimeditaatio ja muita novelleja, 2019) sekä ”Sukufilmejä” (Uhrisyndrooma ja muita novelleja, 2020). Tutkielma osoittaa, että Salmenniemen novelleista voidaan erottaa runsaasti affektiivisuutta. Sen tavoitteena on tarkastella sitä, millaisilla kirjallisilla keinoilla tätä affektiivisuutta teksteissä saadaan aikaan. Näistä kirjallisista keinoista tutkielma keskittyy erityisesti ironisen rekisterin, niin kutsutun epäkatharttisuuden, oikuttelevan kertojaäänen sekä etäännyttämisen ja elliptisyyden käyttöön. Tutkielman pyrkimyksenä on myös kehittää sovellutuksia runouden kentällä kehitetyn menetelmän hyödyntämiseksi proosatekstien analyysiin. Tekstianalyysia hyödyntävän tutkielman teoreettisena viitekehyksenä toimii affektiivinen kirjallisuudentutkimus. Tutkielmassa hyödynnetään Peter Rabinowitzin kerronnallisen yleisön (engl. narrative audience) käsitteellistystä: sen avulla on mahdollista analysoida sitä, millaisia affektiivisia reaktiomahdollisuuksia tutkitut novellit lukijalle tarjoavat. Tutkielmasta käy ilmi, että salmenniemeläisessä novellistiikassa olennaista on monitulkintaisuuden mukanaan kantama affektiivinen häilyntä. Esimerkiksi novellien ironisen rekisterin tarkastelun pohjalta tutkielma esittää, että Salmenniemen tekstit jäävät tyypillisesti tarkoituksellisen monitulkintaisiksi suhteessa siihen, tulisiko ne tulkita parodisiksi vai satiirisiksi. Vastaavaan häilyvyyteen tutkielma kohdentaa myös erittelemällä sellaisia novellien käyttämiä kirjallisia keinoja ja sisältöjä, joiden yhdessä esitetään kontribuoivan tekstien affektiiviseen sävyyn tavalla, jonka voi tulkita niin kutsuttua epäkatharttisuuden estetiikkaa toteuttavaksi. Tutkielma esittää, että monet Salmenniemen novellit pyrkivät rakentamaan vähän vähältä yltyvää affektiivista monitulkintaisuutta. Novellit petaavat kerronnalliselle yleisölleen moninaisia affektiivisia tulkintamahdollisuuksia muun muassa ajallisella rakenteellaan, affektiivisessa sävyssä tapahtuvilla äkillisillä muutoksilla sekä sillä, etteivät novellien lopetukset tyypillisesti tarjoa vapautusta tästä affektiivisesta hämmentävyydestä. Kerronnallisen yleisönsä hämmentämiseen ja härnäämiseen salmenniemeläinen novellistiikka pyrkii myös erityistä, tutkielmassa ”oikuttelevaksi” nimettyä kertojaääntä hyödyntämällä. Novellien hyödyntämiä moninaisen affektiivisen maiseman synnyttämiseen tähtääviä kirjallisia keinoja ovat myös elliptisyys, jota tutkielmassa tarkastellaan toisaalta sekä novellien tekstien mutta myös niiden hyödyntäminen kuvien ja näiden välisen vuorovaikutuksen osalta. Tutkielmassa tarkastellaan myös novellien hyödyntämää etäännyttämistä, jota niihin rakennetaan muun muassa tekstien sisällön ja muodon välisellä epäsuhtaisuudella.
Ammattikirjoittajat faneina : ammattilaisten uudelleenkirjoittamisen keinot teoksessa Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista

Lindfors, Erika (2020)

Tutkielmassa selvitetään, millä keinoin ammattikirjailijat muokkaavat klassikkoteoksia Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista -kokoelmassa ja tarkastellaan, missä määrin amatöörikirjoittajien tekstien pohjalta määritellyt uudelleenkirjoitusstrategiat sopivat ammattilaisten teksteihin. Tutkielmassa vertaillaan, millaisia uudelleenkirjoittamisen eroja populaarikirjallisuuden ja korkeakulttuuriksi mielletyn klassikkokirjallisuuden käyttäminen pohjatekstinä tuottaa, sekä pohditaan julkaisukanavan vaikutusta sisältöön. Lisäksi vastaanoton tutkimuksen avulla tarkastellaan, heijastuvatko amatööri- ja ammattilaiskirjoittajien lukijakuntien erot fanifiktiossa suosittaviin piirteisiin. Teoreettisena lähtökohtana toimii Henry Jenkinsin fanitutkimus ja kymmenen kohdan malli fanien uudelleenkirjoituskeinoista. Taustalla on myös Gérard Genetten esitys hypertekstuaalisuudesta ja tekstin muunnoksista sekä Sanna Nyqvistin esitys pastissista. Tutkielmassa osoitetaan, että ammattilaisten ja amatöörien uudelleenkirjoitusstrategiat poikkeavat toisistaan jossain määrin. Fanifiktiossa alkuperäisen kirjailijan ihailu ja jäljittely on yleistä, ja usein fanitekstit toimivat pohjatekstin maailman ja henkilöhahmojen ehdoilla. Tutkittavassa teoksessa alkuperäistä maailmaa muutetaan tai modernisoidaan ja pohjatekstejä kritisoidaan selvästi useammin. Ammattilaisten teksteissä on fanittamisen lisäksi syvempiä teemoja, kuten kirjallisuusinstituution hierarkkisuuden ja patriarkaalisuuden kritisointi sekä halu uudistaa klassikoiden välittämää maailmankuvaa. Ammattikirjailijat hyödyntävät noin puolia tutkituista uudelleenkirjoituskeinoista. He käyttävät myös Jenkinsin luokittelun ulkopuolisia keinoja, jotka eivät ole fanifiktiossa tyypillisiä, kuten metafiktio, parodia ja pastissi. Toisin kuin Internetissä operoivat fanit, ammattilaiset eivät erotisoi pohjatekstejä ollenkaan. Ero havainnollistaa fanifiktion alakulttuuriasemaa, johon ammattilaisten fanikirjoitukset eivät asemoidu: perinteisen julkaisuinstituution tuottama teos on kiinteä osa kirjallista perinnettä ja jatkumoa, johon räikeän seksuaalinen sisältö ei sovellu. Myös faneille tyypillinen pohjatekstin aukkokohtiin tarttuminen puuttuu; ammattilaiset eivät täydennä alkuperäisiä tarinoita, vaan luovat niistä jotakin omaperäisempää. Tutkimustuloksista nähdään, että kirjoittajien taitotason kasvaessa myös kirjoituskeinot muuttuvat ja muuntuvat. Julkaisukanava luo teksteille odotuksia ja vaatimuksia. Vastaanoton analyysista selviää, että lukijat kokevat ammattilaisten tekstit onnistuneimmiksi silloin, kun ne toimivat myös itsenäisenä kertomuksena ilman pohjatekstiä. Suurin ero ammatti- ja harrastelijakirjoittajien välillä on suhtautumisessa pohjatekstin määrittämiin rajoituksiin ja mahdollisuuksiin. Niin ammattilaisten kuin amatöörien fanifiktio haastaa käsityksen kirjallisuudesta kulttuurieliitin määrittelemänä kaanonina.
Aukkoinen ansa : groteski naisruumis Margaret Atwoodin romaaneissa The Handmaid's Tale ja The Testaments

Martti, Ida-Maria (2021)

Tutkimuksen aiheena on groteski naisruumis Margaret Atwoodin dystopiaromaanissa The Handmaid’s Tale (1985) ja teoksen jatko-osassa The Testaments (2019). Tarkastelen naisruumista groteskina ruumiina teosten kertojien edustamien kehotyyppien kautta, joita ovat nuori nainen, aikuinen hedelmällisessä iässä oleva nainen sekä vanha nainen. Tarkastelen, miten ja millä tavalla nämä ruumiit voidaan mieltää groteskeiksi ruumiiksi ja mitä merkityksiä tällaisille ruumiille teoksissa annetaan. Lähestyn groteskia teemana pikemminkin kuin kerronnan muotona. Naisruumiin lisäksi tarkastelen myös muita groteskiin läheisesti liittyviä käsitteitä, kuten väkivaltaa ja vallankäyttöä, jotka voidaan nähdä omina groteskin muotoina. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä käytän Mihail Bahtinin teosta François Rabelais: Keskiajan ja renessanssin nauru (1965) sekä Mary Russon teosta The Female Grotesque (1994). Bahtinin teos käsittelee karnevalistisen groteskin teoriaa ja siihen läheisesti liittyvää käsitystä groteskista ruumiista osana karnevaalin materiaalis-ruumiillista maailmankuvaa. Russo puolestaan hyödyntää Bahtinin ajatuksia, mutta lähestyy groteskia naisruumista feministisen kirjallisuudentutkimuksen näkökulmasta. Yhteiskunnallisuus sekä feminismi yhdistyvät teoriakirjallisuudessa ja ovat kantavia teemoja myös käsittelemissäni kaunokirjallisissa teoksissa. Bahtinin analyysin kohteena on alun perin ollut parodiakirjallisuus, mutta tutkimuksessani se osoittautui toimivaksi välineeksi myös dystopian tarkasteluun. Groteskin naisruumiin käsite toimi hyvänä analyyttisena työkaluna käsittelemissäni teoksissa, erityisesti The Handmaid’s Tale -romaanissa. Ruumiillisuuden ja kehollisuuden käsittelylle on tilaa kirjallisuudentutkimuksessa, myös muissa kuin feministisissä teoksissa. Naiseus, ruumiillisuus ja erilaisten ruumiiden kuvaukset ovat ajankohtaisia keskustelunaiheita yhteiskunnassa, joten niiden tarkastelu tulee varmasti olemaan entistä yleisempää myös kirjallisuudentutkimuksessa. Molempien teosten tarkasteleminen yhdessä osoittautui myös hedelmälliseksi, sillä teoksia ei tähän asti ole tarkasteltu kovinkaan paljon yhdessä. The Handmaid’s Tale on teoksena hyvin tutkittu, mutta The Testaments on vielä teoksena niin tuore, että ensimmäiset sitä käsittelevät tutkimusartikkelit ilmestyivät vasta tämän opinnäytetyön tekemisen aikana. Teosparissa on paljon materiaalia myös jatkotutkimukselle.
“Being a Bear of Very Little Brain” : Eläimen, ihmisen ja lelun kohtaamisia A. A. Milnen teoksissa Winnie-The-Pooh ja The House at Pooh Corner

Pihlström, Meeri (2022)

Tutkielma käsittelee A. A. Milnen (1882–1956) Nalle Puh -teosten ilmentämää eläinkuvaa. Milnen teoksia Nalle Puh (1926) ja Nalle Puh rakentaa talon (1928) tarkastellaan käyttäen hyväksi lastenkirjallisuuden ja henkilöhahmon tutkimuksen sekä humanistis-yhteiskuntatieteellisen eläintutkimuksen (animal studies) teoreettisia viitekehyksiä. Keskeisimmät tutkimuskysymykset ovat, miten teosten hahmot rakentuvat niiden eläin-, ihmis-, ja leluattribuuttien kautta ja mitä merkitystä teosten välittämällä kuvalla ihmisen ja eläimen suhteesta on niiden kokonaistulkinnan kannalta. Analyysissä tarkastellaan täten ensisijaisesti Milnen teosten henkilöhahmoja ja niiden välittämää kuvaa ihmisen ja eläimen suhteesta. Analyysia kontekstualisoidaan tarkastelemalla lastenkirjallisuuden inhimillistettyihin eläinhahmoihin liittyvää aiempaa tutkimusta. Eläintutkimuksen tarjoaman linssin läpi tarkastellaan Nalle Puhin, Kanin ja Pöllön hahmojen rakentumista, ja todetaan, että kirjallisuuden eläinhahmot toisintavat usein tiettyjä kirjallisuudessa ja kulttuurissa vakiintuneita konventioita. Milnen hahmot ovat toisaalta ajoittain korostettuja tyyppejä, minkä voi nähdä myös ironisoivan eläimiin liitettyjä trooppeja. Samoin Nasun ja Ihaan hahmoihin liittyy sian ja aasin kulttuurisiin esitystapoihin kytkeytyviä piirteitä, jotka pohjautuvat eläinten käyttämiseen hyöty- ja tuotantoeläiminä. Kengun, Ruun ja Tikrun hahmoja, samoin kuin Möhköfantin kaltaisia kuvitteellisia eläimiä, käsitellään yhteydessä teosten syntyajan historialliseen kontekstiin brittiläisen imperiumin alla. Hahmot edustavat Britannian siirtomaille ominaisia eläinlajeja, jolloin niitä on mahdollista lukea jälkikolonialistiseen tutkimusperinteeseen nojaten. Lisäksi tarkastellaan liminaalieläimiksi nimettäviä eläimiä, jotka jäävät Milnen teoksissa marginaaliseen rooliin. Eläinhahmojen lisäksi tutkielmassa analysoidaan kertomusten ainoaa varsinaista ihmishahmoa, Risto Reipasta, ja teosten välittämää kuvaa ihmisen suhteesta eläimiin. Ihmisen ja eläimen rajanveto on yhtäältä hierarkkinen, mutta toisaalta sitä myös kyseenalaistetaan ja puretaan. Risto Reippaan suhde Nalle Puhiin nousee kumppanilajin käsitteen kautta keskeiseksi ihmisen ja eläimen välisen suhteen tarkastelupisteeksi. Kielen, kirjallisuuden ja älykkyyden teemat ovat erilaisten hahmojenvälisten hierarkioiden kautta teoksissa vahvasti läsnä ja kietoutuvat kysymyksiin eläimyydestä ja ihmisyydestä. Analyysin loppupuolella tarkastellaan kolmannen tärkeän kategorian, lelun, merkitystä Puh-kirjoissa. Leluhahmo on monitahoinen kiintopiste tarkastella inhimillisen ja eläimellisen kytköksiä lastenkirjallisuudessa. Teosanalyysin pohjalta todetaan, että Puh on nykypäivänä relevantti klassikko ja edelleen uusia, ajankohtaisia merkityksiä saava tutkimuskohde. Teosanalyysi osoittaa Nalle Puhin käsittelevän moniulotteisia kysymyksiä eläimen, ihmisen ja lelun suhteista. Milnen teoksia on perusteltua lukea ihmisen ja eläimen tai elollisen ja elottoman kaltaisia rajanvetoja hämärtävinä ja jopa kyseenalaistavina teksteinä, vaikka niissä esiintyy myös ajoittain paljon lajienvälistä hierarkiaa.
“But I don't actually ever lie.” : Lucia Berlinin A Manual for Cleaning Women osana omaelämäkerrallisen kirjallisuuden traditiota

Wikblad, Frida (2022)

Lucia Berlin (1936–2004) oli yhdysvaltalainen kirjailija, joka on saanut laajempaa tunnustusta vasta kuolemansa jälkeen, kun hänen valikoiduista novelleistansa toimitettiin uusi kokoelma, A Manual for Cleaning Women (2015). Maisterintutkielmassani tutkimuskysymykseni on, miten ja millä perustein Lucia Berlinin novellikokoelmaa voidaan lukea osana omaelämäkerrallisen kirjallisuuden tradition jatkumoa. Omaelämäkerrallisesta kirjallisuudesta tyypillisiä esimerkkejä ovat omaelämäkerta ja autofiktio. Tutkijat ovat osoittaneet, että naiskirjailijoilla ei ole yhtä vahvaa perinnettä omaelämäkerrassa tai sen sisarlajeissa. Päivi Kososen mukaan tyylipuhtaan omaelämäkerran sijaan naiskirjailijoilla on ollut tapana turvautua fiktioon, kun he ovat kirjallisuuden avulla kertoneet omista elämistänsä. Sen lisäksi, että naiskirjailijoiden omaelämäkerrallinen kirjallisuus on historiallisesti marginalisoitu lajikaanonin ulkopuolelle, myös tutkimus on jättänyt huomiotta teokset, jotka poikkeavat omaelämäkerrallisen kirjallisuuden ihanteista ja normeista. Sen lisäksi, että naiskirjailijoiden omaelämäkerrallinen kirjallisuus on historiallisesti marginalisoitu lajin kaanonin ulkopuolelle, väitän, että omaelämäkerrallisen kirjallisuuden tutkimus on vastaavasti ja kategorisesti marginalisoinut ”näennäisesti” fiktiiviset teokset. Tutkielmani lähtökohta on, että Berlinin novellit muodostavat omaelämäkerrallisen kokonaisuuden, jota voi lukea niin omaelämäkertana kuin autofiktiona. Omaelämäkerta ja autofiktio muodostavat tutkielmani teoreettisen lähtökohdan. Omaelämäkerran näkökulmasta merkittävää on, millainen omaelämäkertasopimus teoksessa on, ja miten tekijän, kertojan ja henkilöhahmon jaettu identiteetti ilmenee siinä. Hyödynnän myös Päivi Kososen feminististä omaelämäkertakritiikkiä sekä hänen käsitettänsä epäjatkuvista omaelämäkerroista. Lisäksi erittelen, mitä Berlin itse ajatteli totuudesta ja vilpittömyydestä oman kirjoittamisensa kontekstissa ja tarkastelen sitä, miten totuudellisuutta ja sepitteellisyyttä kuljetetaan rinnakkain novelleissa. Analysoin novelleja fiktion valossa ja tutkin sitä, miten kaunokirjalliset keinot (kuten kerronta, metafiktio, paralleelit ja fragmentaarisuus) tukevat ja rakentavat Berlinin novelleiden omaelämäkerrallisuutta. Lopuksi osoitan, miten novellikokoelmasta on erotettavissa kokonainen elämänkaari. Osoitan tutkielmassani, että novellikokoelmaa voi lukea niin omaelämäkertana kuin autofiktiona, ja että Berlinillä on kiistatta paikkansa osana omaelämäkerrallisen kirjallisuuden traditiota.
Culannin koiran kohtalo : Cuchulain-myytin muotoutuminen W.B. Yeatsin runotuotannossa

Labbas, Antti-Veikko (2020)

Tutkielmassa tarkastellaan William Butler Yeatsin (1865–1939) runoudessa esiintyvää Cuchulain-hahmoa, joka on alun perin irlantilaisen mytologian sankarihahmo. Tutkielman tavoitteena on vastata kysymykseen, millaisin keinoin Yeats kuvaa ja muuntelee tätä hahmoa alkuperäislähteistä poikkeavaksi versioksi. Samalla pyrin tutkimaan niitä taustoja, joita runojen tekijällä on ollut luodessaan ikään kuin uudestaan Cuchulainin kaltaista myyttistä hahmoa yleisölleen. Yeatsin runotuotannossa on kaksi Cuchulainia käsittelevää runoa ja muutamia yksittäisiä esimerkkejä, joissa hahmo on osa muuta myyttistä kuvastoa. Tutkielmassa analysoidaan hahmon kehitystä myytintutkimuksen sekä intertekstuaalisuuden ja lyriikan teorian näkökulmista. Esille nousevat kirjaimelliset poikkeamat alkuperäisen myytin ja runojen eri versioiden välillä sekä tietysti Yeatsin tausta modernismin aikakauden aktiivisena toimijana ja romantiikasta ja symbolismista vaikutteita ottaneena runoilijana. Tutkielmassa nostetaan esille myös runojen kuvallisuus sekä runojen puhujan rooli. Tutkielmassa todetaan, että Yeats tekee Cuchulainista hyvin poikkeuksellisen hahmon kansallisten myyttien kategoriassa. Runouden lajityypille ominaisia tehokeinoja hyödyntäen sankarimyytistä muotoutuu huomattavasti traagisempi hahmo, joka poikkeaa selkeästi alkuperäisen myytin versiosta ja suoraviivaisempien tulkitsijoiden näkemyksistä. Yeatsin oma ääni näkyy toisinaan runoissa, mutta tarinallisissa kokonaisuuksissa ainakin taustamotiivit jäävät sivuun. Yeatsin versio Cuchulainista osoittautuu monisyisemmäksi kuin yhden nimittävän tekijän määrittämäksi kansalliseksi myytiksi.
”Det här är ju nog det bästa jag vet, att försöka få eleverna att bli intresserade.” : En jämförande analys av hur lärare i modersmål använder skönlitteratur med nionde klassister

Antell, Janice (2020)

Pro-gradu avhandlingen undersöker åtta lärares syn på litteraturundervisningen i grundskolans nionde klass, samt hur lärarna kan med olika metoder motivera eleverna till läsning. Avhandlingens forskningsfrågor är: 1. Hur använder lärarna skönlitteratur i praktiken i klassrummet och till vilket syfte? 2. Hur kan lärarna i sin undervisning uppmuntra elever till fortsatt, möjligen livslång läsning? Undersökningens material består av åtta intervjuer med lärare i kommunerna Helsingfors, Vanda, Sibbo och Kuusamo. Lärarna i Kuusamo har intervjuats på finska. Undersökningens tre huvudteman presenterar (1) vilka verk som används i undervisningen och varför, (2) vilka uppgifter görs i samband med den lästa litteraturen, och (3) med vilka metoder motiverar lärarna eleverna till läsning. Resultaten visar att litteraturvalen präglas av den litteratur som finns till hands. Skolorna i Kuusamo har ett knappare utbud av litteratur än skolorna i huvudstadsregionen och variationen är mer begränsad i skolorna i norr. De uppgifter som görs i samband med litteraturen är varierande, som är i enlighet med läroplanen och bidrar mestadels till förståelse för texten. Undervisningen innehaver bland annat tolkning av litteraturen, muntliga uppgifter men även kreativa uppgifter. Vissa lärare högläser eller tar hjälp av ljudböcker. Alla lärare menar att rätt sorts litteratur bidrar till motivationen. Lärarna menar även att handledningen bidrar till motivationen. Vissa lärare efterlyser läsande förebilder som även kunde motivera eleverna. Undersökningen kommer fram till att variation i litteraturen och i uppgifterna samt den handledning lärarna erbjuder är det som allra mest bidrar till motivationen.
Dystopian karnevaalit : Dystopian lajipiirteiden ja karnevalistisuuden vuorovaikutus Viktor Martinovitšin romaanissa Paranoia

Mattila, Mira (2019)

Pro gradu – tutkielmani kohdeteos on Viktor Martinovitšin romaani Paranoia (2009/2013; suom. Anna Taitto). Teos kuvaa dystopiayhteiskuntaa, jossa dystopiagenren tradition mukaisesti yksilön intressit joutuvat konfliktiin diktatorisen vallankäyttäjän ja dystooppisen valtiojärjestelmän kanssa. Esitän tutkielmassani, että romaanista löytyy karnevalistisia piirteitä, kuten karnevaalitorin piirteitä, torikielen ominaisuuksien käyttöä sekä karnevaalikuninkaan aihe. Osoitan, miten mainitut karnevalismin käsitteet tulevat ilmi tietyissä, romaanin kuvaamaan yhteiskuntaan, sen poliittiseen järjestelmään ja valtarakenteisiin kytkeytyvissä tapahtumissa, kohtauksissa, lausumissa ja henkilösuhteissa. Karnevalistinen, hierarkkisia valtasuhteita purkava pyrkimys ei kuitenkaan realisoidu elvyttäväksi uudistumiseksi. Karnevalistisuus suhteutuu Paranoian kuvaaman yhteiskunnan dystopiapiirteiden, kuten hierarkkisten voimasuhteiden epätasapainon ja valtiollisen, yksilöitä kontrolloivan valvonta- ja väkivaltakoneiston, kanssa siten, että karnevalistiset elementit eivät kasva täyteen mittaansa, vaan ne mitätöityvät, tuhoutuvat tai tulevat sensuroiduiksi. Poikkeuksena tästä on karnevaalikuninkaan aihe, jonka tunnusmerkit täyttyvät muita karnevalistisia elementtejä täydemmin. Romaanin päähenkilön voi tulkita todellisen hallitsijan paikalle väliaikaisesti pääseväksi karnevaalikuninkaaksi, joka on samalla epävirallista totuutta julistava narri, todellisen kuninkaan antipodi sekä väkivaltaisen kohtalon kokeva syntipukki. Diktatorisen hallitsijan asemaa koettelevana hahmona hän soveltuu myös dystopiagenrelle tyypillisen tuhoutuvan sankarin ja syntipukin malliin. Teoreettisena taustana ja vertailun työkaluna käytän Mihail Bahtinin karnevalismin teoriaa sekä Bahtinin karnevaaliteoriaan pohjautuvaa, jälkimodernin ajan kirjallisuuteen kohdentuvaa David K. Danowin sovellusta karnevalistisuudesta. Analysointimenetelmänä käytän erityisesti vertailua bahtinilaisen karnevaalin piirteiden ja Paranoiassa esiintyvien karnevalististen piirteiden yhtäläisyyksien ja eroavaisuuksien välillä. Teoksen dystopiapiirteiden luokittelussa tukeudun Erica Gottliebin tutkimukseen dystopioista, minkä perusteella suhteutan Paranoian karnevalistisia piirteitä siinä kuvatun dystooppisen valtiojärjestelmän kehykseen.
Eeden ja ekologia : Postpastoraali paratiisi T. S. Eliotin ja Wallace Stevensin runoelmissa

Anttila, Eemeli (2022)

Tässä tutkielmassa tarkastelen paratiisin uudelleentulkintoja T. S. Eliotin runoelmassa The Four Quartets (1943) ja Wallace Stevensin runoelmassa ”The Auroras of Autumn” (1948). Keskeisin tutkimuskysymykseni on, kuinka runoelmissa muokataan juutalais-kristillisen perinteen paratiisikäsitystä. Hypoteesini on, että teokset kyseenalaistavat perinteisen paratiisikäsityksen ihmiskeskeisyyttä ja samalla ottavat luonnon huomioon entistä kattavammin. Siinä missä aiempi Eliotia ja Stevensiä koskeva tutkimus on painottanut eroja runoilijoiden välillä, tutkielmassani pyrin osoittamaan, että kohdeteoksiin sisältyvät, ekologisesti virittyneet paratiisin uudelleentulkinnat ovat yllättävän samankaltaisia. Tutkielmani teoreettisena viitekehyksenä toimii ekokritiikki, eli kirjallisuuden ja luonnon suhdetta tutkiva kirjallisuustieteellinen tutkimussuuntaus. Koska perinteistä juutalais-kristillistä paratiisikäsitystä leimaa pastoraaliin eli paimenrunouteen viittaava kuvasto, katson tutkielmassani molempien runoelmien suhtautuvan pastoraalin käsitteeseen kriittisesti. Tämän takia hyödynnän analyysissäni Terry Giffordin määrittelemää postpastoraalin käsitettä, joka asettaa pastoraalin ekokriittisiin kehyksiin. Luen sekä Eliotin että Stevensin runoelmia tätä postpastoraalin käsitettä vasten osoittaen samalla, kuinka teoksissa ihmisen ja luonnon välinen vastakkainasettelu murtuu. Molemmissa teoksissa esitetään perinteisen paratiisikuvaston kritiikkiä, ja tämän kritiikin tukena teokset käyttävät monia postpastoraalille kirjallisuudelle ominaisia piirteitä. Postpastoraalille tyypillisesti molemmissa runoelmissa luonto herättää suurta kunnioitusta. Siinä missä perinteiselle pastoraalikirjallisuudelle on ominaista luonnon staattisuus, Eliotin ja Stevensin teoksissa luonto näyttäytyy elämän ja kuoleman lakkaamattomana prosessina. Ihminen esitetään runoelmissa ennen kaikkea materiana, joka on erottamattomasti osa luonnon kiertokulkua. Molemmissa runoelmissa kyseenalaistuvat myös vastakkainasettelut niin kulttuurin ja luonnon kuin ihmisen sisäisen ja ulkoisen maailman välillä. Lopulta teoksissa erilaiset luonnonnäkymiin ja maisemiin liittyvät huomiot johtavat eettisen ulottuvuuden korostumiseen. Runoelmat eivät siis pelkästään tarkastele luontoa, vaan ne tekevät myös ehdotuksia sen suhteen, kuinka materiaalista todellisuutta kohtaan tulisi käyttäytyä. Sekä Eliotin että Stevensin paratiisin uudelleentulkinnoissa korostuu näin luonnon edessä nöyrtyminen. Siinä missä Eliotin runoelman tapauksessa tämä nöyrtyminen johtaa hyvin radikaaliin luontokeskeisyyteen, Stevensin teoksessa nöyrtymisen aste on maltillisempi, ja näin teos jättää myös ihmiselle jonkinlaisen roolin luonnon osana. Johtopäätökseni on, että T. S. Eliotin runoelmassa Four Quartets ja Wallace Stevensin runoelmassa ”The Auroras of Autumn” perinteisen paratiisikuvaston ihmiskeskeisyys kyseenalaistuu paikoin varsin radikaalillakin tavalla. Runoelmien postpastoraaleissa paratiiseissa ihminen väistyy luomakunnan keskiöstä antaen tilaa muulle luonnolle. Suurimmat erot runoelmien paratiisimotiivien välillä johtuvat synnin tematiikasta. Eliotin runoelmassa perisynti on turmellut ihmisen luontosuhteen, ja tämän takia paratiisi ja kestävä luontosuhde ovat saavutettavissa vain asketismin kautta. Stevensin runoelmassa taas paratiisi on saavutettavissa jo tässä ja nyt, luonnon viattomuutta havainnoimalla. Näistä maailmankatsomuksellisista eroavaisuuksista huolimatta molempien runoelmien paratiisimotiivin tarkoitus on tukea teoksista välittyvää antroposentrismin kritiikkiä. Runoelmien ekologisesti virittyneet paratiisin uudelleentulkinnat ovat myös entistä ajankohtaisempia nykyisen ekologisen kriisin aikakaudella.
Eikä hän ehkä ole kohta mitään, ei parempi kuin tyveys, latvus, joka heitetään metsään. : Primitivismi ja luonto Pentti Haanpään novellikokoelmassa Lauma

Paljakka, Elisa (2022)

Tutkimus tarkastelee Pentti Haanpään novellikokoelmaa Lauma (1937) kirjallisen primitivismin kirjallisuushistoriallisen suuntauksen edustajana. Tutkimus lähestyy teosta ekokriittisen tutkimusmetodin kautta tulkiten primitiiviselle luonnolle annettuja merkityksiä kirjallisen primitivismin trooppeja ja teoksen kirjoitusajankohdan luontokäsityksiä vasten. Novellikokoelman kertomukset käsittelevät kirjallisen primitivismin teoksille tyypillistä aihetta: modernisaation vaikutusta traditionaaliseen yhteisöön ja sen sosiaalisiin rakenteisiin. Yhteiskunnallinen muutos kulminoituu kertomuksissa myös ihmisen ja luonnon välisen suhteen kysymykseksi, jota teos käsittelee primitivismin kuvakieleen kuuluvien erämaan ja eläimen trooppien kautta. Tutkimus tarkastelee, miten teos toistamalla ja muuntelemalla kirjalliselle primitivismille ominaisia trooppeja luo uusia kirjallisia metaforia, jotka problematisoivat ihmisen ja luonnon välisen yhteyden. Primitiivisen luonnon kuvaus rakentaa kerrontaan ekosentrisyyttä, jonka kautta teos pohtii ihmisen luontoon kuulumisen ja kuulumattomuuden kysymystä. Luonnon ja ihmisen välistä primitiivistä yhteyttä rakentaa teoksessa erityisesti puu-motiivi, jossa tiivistyviä alkukantaisuuden merkityksiä tutkimus tulkitsee. Puiden alkukantaisuuden rakentumista tarkastellaan transsendentalismin, suomalaisen kansanuskomusperinteen, kirjallisuuden tradition ja metsähistoriantutkimuksen valossa. Analyysi osoittaa, että Lauman primitiivisen luonnon merkitykset nousevat oman aikakautensa luontokäsityksistä ja kirjallisesta traditiosta. Kertomukset kommentoivat ekosentrisestä näkökulmasta modernin ihmisen luontoyhteyden heikkoa tilaa ja ihmisen sisäisestä kehittymättömyydestä juontuvia ympäristöeettisiä seurauksia.
"Eikö se voi olla pelkkä Paikka?" : Kjell Westön romaanin Rikinkeltainen taivas kirjallinen kartografia

Liljakoski, Meri (2021)

Tutkielmani käsittelee Kjell Westön romaanin Rikinkeltainen taivas (2017) paikkoja ja niiden merkityksiä teoksen kokonaisuudessa. Tutkielmassani kartoitan romaanin paikat ja analysoin niihin sisältyviä merkityksiä sekä liminaalisuutta. Lisäksi tarkastelen millainen kertoja romaanissa on. Jäsennän analyysiani paikkojen avulla, ja tutkimuskysymykseni tiivistyvät seuraavasti: Millaisia paikkoja romaanissa on? Millaisen kirjallisen kartografian nämä paikat ja niiden kartoitus romaanista muodostavat? Millainen kertoja sen rakentaa? Tutkielmani viitekehys on Robert T. Tallyn geokriittinen lähestymistapa kirjallisuuteen, ja hyödynnän Tallyn ajatuksia kartoittamisesta, topofreniasta sekä kirjallisesta kartografiasta. Tutkielmassani selvitän, miten kertojahenkilöhahmon alituinen paikkoihin suuntautuva ajattelu eli topofrenia sekä kartoitus tuottavat romaanin kirjallisen kartografian. Kirjallisen kartografian keskeisin yksikkö on paikka; se näyttäytyy analyysissani dynaamisena tekstin ominaisuutena, joka on vuorovaikutuksessa henkilöhahmojen ja tapahtumien kanssa. Tarkastelen paikkoja myös sosiaalisina ihmisten ja yhteisöjen kohtaamispisteinä. Romaanissa korostuu minäkertojan kokema topofrenia sekä kartoittamisen ja kertomisen rinnastuminen. Minäkertoja kartoittaa elämänsä paikat, ja samalla kertoo kertomusta kaikesta tapahtuneesta. Kertojahenkilöhahmo osoittautuu nostalgiseksi ja ironiseksi sekä lopulta hän paljastuu myös epäluotettavaksi kertojaksi. Keskeisin paikka romaanissa on idyllinen ja utooppinen Ramsvik ja sen vastakohdaksi asettuva Helsinki, jossa koetaan paikattomuutta. Toistuvat konfliktit haastavat kertojahenkilöhahmon paikkakokemuksen, mikä saa hänet etsimään omaa paikkaansa ja kertomustaan. Analyysissani muodostuu romaanin kirjallinen kartografia, joka näyttäytyy merkityksineen kaksijakoiselta sekä liminaaliselta. Romaanin kirjallisessa kartografiassa kuvataan kertojahenkilöhahmon matka, joka on oman paikan ja oman kertomuksen etsimistä. Kertojan kartoitus ja kertominen muodostaa lopulta utopian, joka ilmentyy romaanin kirjallisen kartografian kautta. Romaani käsittelee utopian, sen menettämisen ja saavuttamisen, toteutumista liminaalisilla merkityksillä.
"Ei ole välttämätöntä minun omistaa häntä, uskotteko?” : Laurin ja Marian suhde Iris Uurron romaanissa Kypsyminen Emmanuel Levinasin etiikan näkökulmasta

Suni, Anni (2023)

Maisterintutkielmassani tutkin Iris Uurron romaanin Kypsyminen (1935) päähenkilöiden Laurin ja Marian suhdetta filosofi Emmanuel Levinasin etiikan ja siihen pohjautuvan kirjallisuudentutkimuksen näkökulmasta. Päätutkimuskysymykseni on, miten päähenkilöiden välinen suhde jäsentyy levinaslaisen etiikan näkökulmasta. Selvitän, mistä päähenkilöiden yhteys rakentuu ja miten suhde muuttuu teoksen aikana. Pyrin myös hahmottelemaan, mitä romaani sanoo ihmissuhteen etiikasta. Käytän Emmanuel Levinasin käsitteitä Uurron henkilöhahmojen ja erityisesti Laurin ja Marian suhteen analyysiin. Työni kannalta tärkeimmät käsitteet Levinasilta ovat subjekti, toinen, hyväily, aistillisuus, kasvot, sanominen ja sanottu. Hypoteesini on, että Uurron teoksen eetos rakentuu henkilöhahmojen välisissä suhteissa. Oletukseni on, että teoksessa eettistä asennoitumista rakentavat temaattisen sisällön lisäksi kerronnalliset ratkaisut, kuten esimerkiksi näkökulmakerronta ja puheen esittämisen tavat. Tutkielmani osoittaa, että Uurron teoksesta on löydettävissä Levinasin etiikkaan pohjautuvan kirjallisuudentutkimuksen avulla moniulotteisempia eettisiä näkökulmia kuin ensivilkaisulta voisi ajatella. Luentaani Marian henkilöhahmosta levinaslaisena toisena rakentavat etäisyyden ja vierauden kuvaukset, jotka syntyvät Laurin näkökulman hallitsevuudesta teoksessa ja Marian sijoittumisesta Laurin tiedon ulottumattomiin. Tulkitsen Laurin olevan Mariaa odottaessaan levinaslainen subjekti, joka on tällöin suuntautuneena tätä kohti. Katson Laurin ja Marian välisen yhteyden rakentuvan kosketuksen ja ruumiillisuuden varaan, ja luen teoksessa esiintyvää käsien motiivia yhteyden toivetta ilmaisevana levinaslaisena hyväilynä. Kypsymisessä ruumiillisuus auttaa toistuvasti luomaan yhteyden Laurin ja Marian välille, mikä vahvistaa tulkintaa ruumiillisuuden merkityksestä Uurron tuotannossa. Laurin kiinnittyminen Mariaan suhteen mahdottomuudesta huolimatta näyttäytyy levinaslaisten kasvojen velvoittavuutena, ja etääntymisen konkretisoivalle eronhetkelle on mahdollista löytää useampia tulkintoja. Kypsymisessä kerrontatilanteiden vaihdokset rikkovat Laurin hallitseman näkökulman ja vaikutelman suhteen luonteesta ja paljastavat Marian käsityksen suhteen mahdottomuudesta. Teoksesta nouseva kritiikki kohdistuu avioliittoinstituutioon ja porvarilliseen omistusmoraaliin, mikä paikantuu kontrasteihin niin Laurin omistamattomuuden ihanteen ja rouva Pallaan tarrautuvan omistamisen kuin Laurin ja Marian suhteen elossapysymisen ja Pallaiden avioliiton hajoamisen välillä. Teoksen maailmassa vapaus ja omistamattomuus näyttäytyvät eettisinä ihanteina, ja niiden toteutuminen teoksen rakkaussuhteissa vaikuttaa vähintäänkin haastavalta.
En massa lilla My : en karaktärsanalys av lilla My i muminromanerna

Åkerlund, Linda (2021)

Sammanfattning Fakultet: Humanistiska fakulteten Utbildningsprogram: Magisterprogrammet i litteraturvetenskap Studieområde: Allmän litteraturvetenskap Författare: Linda Åkerlund Arbetets namn: En massa lilla My. En karaktärsanalys av lilla My i muminromanerna. Typ av arbete: magisterexamen Månad och år: januari 2021 Sidantal: avhandling 103, bilagor 12 Nyckelord: lilla My, karaktärsanalys, Mumin Förvaringsställe: Helsingfors universitets bibliotek Sammanfattning: Inledning Lilla My är en speciell karaktär i Mumindalen. Hon är anarkistisk, lever med muminfamiljen och hon föds på midsommarafton. Moomin Characters, Sirke Happonen, Ebba Witt-Brattström med flera ser My som rätt endimensionell och statisk. Jag ser att hon växer, främst fysiskt, men också psykiskt. Teori om karaktärer En koppling till barnlitteraturen är viktig av två orsaker: dels läses muminböckerna av alla åldrar och dels finns det mer forskning om bilder inom barnlitteraturen. Jag använder främst Maria Nikolajeva som teoretisk grund då det gäller barnlitteraturen. Hon är också en av teoretikerna för bildanalys. Andra forskare jag använder till bildanalysen är Kai Mikkonen, Sisko Ylimartimo och Riitta Brusila. De är alla överens om att bilden lägger till något till texten och att läsarens förståelse av text och bild påverkar varandra. Vi får även olika information från text och bild. Texten uttrycker bättre inre egenskaper och tidens gång, medan bilden enklare ger oss en bild av yttre egenskaper och positioner. Vi läser bild och text på olika sätt. Vi tar åt oss informationen i en bild snabbare, eftersom vi direkt får en överblick över helheten. Jag använder även till stor del James Phelans mimetiska, syntetiska och tematiska funktioner i min analys. Den mimetiska funktionen ser på karaktärens egenskaper som attribut. Den mimetiska funktionen är implicerad i meningen ”den här personen”. De syntetiska funktionerna handlar om texten som konstruktion och metafiktion och den tematiska funktionen är vad karaktären representerar i texten. Lilla My i ord och bild My utvecklas mest mellan romanerna, vilket är tydligast då vi jämför bilderna med varandra. I början är My så liten att hon knappt syns, medan hon definitivt är större i Pappan och havet. My utvecklas även psykiskt, från att mest bry sig om sig själv blir hon t.ex. Mumins förtrogna och hon utvecklar tålamod. Orsaken till att My främst utvecklas fysiskt är att hon har mer utrymme att växa i storlek. Eftersom hon redan är så självständig, modig och självsäker från början finns det inte lika mycket utrymme för henne att utvecklas psykiskt. Hon fungerar här som en motsats till Mumin, som inte växer i storlek, men gör en enorm psykisk utveckling.
”Ennen kaikkea televisiosarjahan on jatkuvajuoninen Jobin kirja”: Metafiktiivisyys ja kirjoittaja jumalana Johanna Sinisalon romaanissa Lasisilmä

Räsänen, Erik (2022)

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani Johanna Sinisalon kolmatta romaania Lasisilmä (2005) ja siinä ilmenevää metafiktiivisyyttä. Kertomuksessa minäkertojana toimiva Taru päätyy kirjoittamaan jatkuvajuonista televisiosarjaa. Lukuisten outojen yhteensattumien myötä hän alkaa uskoa, että sarjan käsikirjoitus vaikuttaa hänen elämäänsä. Tämän myötä hän kaappaa vallan käsikirjoitustiimissä ja järjestelee käsikirjoituksen itselleen mieluisalla tavalla. Kertomus on kauttaaltaan metafiktiivinen niin aiheiltaan, kerronnaltaan, rakenteiltaan ja intertekstuaalisuuksiltaan. Metafiktiolla tarkoitetaan fiktiosta kertovaa fiktiota. Metafiktioon liitetään fiktion tietoisuus itsestään ja itsereflektio. Metafiktiivisillä teoksilla on tapana kommentoida itseään ja ilmaista tietoisuutta omasta keinotekoisuudestaan. Metafiktiosta on esitetty useita erilaisia teorioita. Nojaudun keskeisimmin Patricia Waughin (1984), Linda Hutcheonin (1980) ja Mika Hallilan (2006) teoretisointeihin metafiktiosta. Metafiktion lisäksi tutustun fiktiivisen totuuden käsitteeseen Michael Riffaterren (1990) ajattelun pohjalta. Luennassani lähden liikkeelle romaanissa esiintyvistä lasisten ja keinotekoisten pintojen motiiveista. Lasisilmä symboloi motiivina ja romaanin nimenä keinotekoisuutta. Tarkastelen tämän jälkeen rakennetta, joka muistuttaa televisio-ohjelman ja näytelmän käsikirjoitusta: tarina on jaettu näytöksiin ja sivujen asettelut muistuttavat käsikirjoitusliuskoja. Kertomus problematisoi itseään epäluotettavalla kertojalla. Tarina kommentoi itse itseään lukuisilla erilaisilla tavoilla. Luennassani tarkastelen tarinan reaalimaailman ja fiktiivisen televisiomaailman kietoutumista yhteen. Tulkintanani esitän, että metafiktiiviset piirteet särkevät fiktiivistä totuutta läpi tarinan. Lasisilmän metafiktiivisyys on leikittelevyydessään ylitsepursuavaa. Metafiktiivisen romaanin tavoin se kyseenalaistaa myös lukijan ympärillä olevaa todellisuutta: maailma, jossa lukija elää, voi olla tarinan maailmojen tapaan fiktiivinen tai vähintään kerronnallisten valintojen tulos. Kirjallisuudentutkimuksessa tunnustetaan usein kirjailijan asema luomansa maailman jumalana: viime kädessä kirjailijalla on kaikkivoipainen oikeus säännellä luomaansa maailmaa ja sen henkilöhahmoja. Metafiktion käsitteen esseessään esitellyt William H. Gass on nähnyt kirjailijan luomansa maailman jumalana. Lasisilmän kertomuksen keskiössä on päähenkilö Tarun yritys nousta henkilöhahmon asemasta jumalalliseen kirjoittajan asemaan. Luennassani esitän, että Tarun reaalimaailmassa tapahtuva vallankaappausyritys asettautua uudeksi pääkäsikirjoittajaksi on kertomuksen reaalimaailman tapahtumien ohella allegorinen kuvaus fiktiivisen henkilöhahmon yrityksestä asettautua omaa luojaansa eli kirjailijaa vastaan. Vallankaappaus esitetään lukuisten luojajumalarinnastusten kautta. Lopulta vallankaappausyritys on kuitenkin tuomittu epäonnistumaan, ja Taru joutuu palaamaan asemaansa pelkkänä henkilöhahmona.
Epäluotettavuuden merkit rouva de Winterin kerronnassa Daphne du Maurierin romaanissa Rebecca (1938)

Rossi, Anni (2020)

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani Daphne du Maurierin romaanin Rebecca (1938) kertojan eli rouva de Winterin kerronnan epäluotettavuutta. Tutkin teosta erityisesti James Phelanin epäluotettavuuden teorian kautta, ja hyödynnän tutkimuksessani myös Dorrit Cohnin käsitteitä kertova ja kokeva minä. Phelanin epäluotettavan kertojan käsitteen määritelmä pohjautuu vahvasti Wayne C. Boothin määritelmään, jonka mukaan “kertoja on luotettava, kun hän puhuu tai toimii teoksen normien mukaisesti ja epäluotettava, kun hän puhuu tai toimii niiden vastaisesti” (Booth 1983, 158–159). Phelanin määritelmän mukaan “henkilökertoja on ‘epäluotettava’, kun hän antaa jostain tapahtumasta, henkilöstä, ajatuksesta tai muusta kerronnallisen maailman kohteesta selostuksen, joka eroaa selostuksesta, jonka sisäistekijä antaisi” (Phelan 2005, 49). Teoksessa rouva de Winterin kerronta jakautuu vanhemman ja nuoremman rouva de Winterin kerrontaan. Cohnin käsitteet kertova minä ja kokeva minä viittaavat tällaiseen retrospektiiviseen homodiegeettiseen henkilökertojaan, joka muistelee tapahtumia menneisyydessään (Cohn 1978,143). Tutkimukseni mukaan rouva de Winterin kerronnan epäluotettavuus perustuu pääosin hänen kokevan minänsä puutteelliseen kykyyn ymmärtää ja havainnoida tapahtumia, mikä ilmenee siten, että hän usein tulkitsee tapahtumia väärin. Tämän lisäksi rouva de Winter toisinaan raportoi tapahtumia puutteellisesti.
“Esität itseäsi netissä ja nyt esität itseäsi kirjassa” : V. S. Luoma-ahon "deleten", Pontus Purokurun "Römaanin" ja Harry Salmenniemen “Viitteiden” paratekstuaalisuus ja metafiktio

Heikkilä, Taavi (2023)

Maisterintutkielmassani tarkastelen V. S. Luoma-ahon "deleten", Pontus Purokurun "Römaanin" ja Harry Salmenniemen “Viitteiden” paratekstuaalisuutta ja metafiktiota. Tutkielman tavoitteena on eritellä paratekstuaalisuuden ja metafiktion rakentumisen keinoja sekä funktioita, joita paratekstuaalisilla ja metafiktiivisillä piirteillä on. Paratekstillä tarkoitetaan kaunokirjallista teosta kehystävää tekstiä. Metafiktio on kirjallisuuden laji ja keino, jossa teos viittaa itseensä. Tutkielmassani metafiktiota tarkastellaan nimenomaan keinona. Paratekstuaalisuutta ja metafiktiivisiä keinoja analysoidaan suhteessa teosten rakentumistapoihin ja tematiikkaan. Metafiktiivisyyttä luodaan teoksissa monesti paratekstuaalisuuden kautta, mistä syystä teoreettiset lähestymistavat toimivat yhdessä. Aineiston teokset liitetään yhteen kokeellisen kirjallisuuden lajimääritelmän kautta. Tutkielman teoreettisen viitekehyksen muodostavat ranskalaisen strukturalistin Gérard Genetten paratekstuaalisuuden käsitteistö ja pääasiallisesti 2000-lukuinen metafiktion tutkimus. Metafiktion ohella käsitellään autofiktiota. Tutkielmassa tarkastellaan myös kriittisesti Genetten terminologian soveltamista kokeelliseen nykykirjallisuuteen. Tutkielma osoittaa, että aineiston teokset hyödyntävät monia paratekstuaalisia keinoja, joilla on yhteyksiä toisiinsa. Keinoja ovat esimerkiksi (kuvitteellisten) haastattelujen, lehtiartikkeleiden, arvostelujen, mainosten ja lähteiden hyödyntäminen osana kaunokirjallista tekstiä. Esitän, että erilaisten tekstilajien tehtävänä on nostaa esille kysymyksiä kaunokirjallisen teoksen rakentumisesta ja hämärtää rajaa tekstin ja sitä kehystävien tekstien välillä. Aineiston teokset muodostavat poikkeuksellisilla tekstilajeilla myös kirjailijoiden nimisiä subjekteja, mikä tuo teoksiin autofiktiivisiä tai autofiktiivisyydellä leikkiviä piirteitä. Tutkielma osallistuu kokeellista kirjallisuutta käsittelevään tutkimukseen. Se osoittaa, että aineiston paratekstuaalisuudella ja metafiktiivisyydellä on paljon yhtymäkohtia. Toisaalta se osoittaa teosten eroja esimerkiksi suhteessa autofiktion lajiin. Tutkielman lopussa tarkastellaan aineistossa esiintyvää yhteiskuntakriittistä tematiikkaa. Tutkielma näyttää, että paratekstuaalisten ja metafiktiivisten keinojen avulla vahvistetaan teosten yhteiskuntakriittisiä teemoja. Se osoittaa Genetten terminologian soveltamisen mahdollisuuden nykykirjallisuuden kontekstissa mutta tuo esille tietyt rajoitteet sen käytössä. Paratekstuaalisuuden käsitteistöä ei pysty soveltamaan aivan sellaisenaan, sillä Genette ei itse juurikaan kiinnitä huomiota esimerkiksi paratekstuaalisuuden funktioihin.
Esseeminän rakentuminen kerronnallisessa asemoinnissa ja kynnysteksteissä

Mäentie, Anni (2021)

Tutkin maisterintutkielmassani esseeminää seitsemän eri kirjoittajan 2010-luvulla julkaistussa esseessä. Esseet ovat Olli Löytyn ”Vähäsen rasisti” (2011), Pauliina Haasjoen ”Tietoliikennepäiväkirja” (2019), Koko Hubaran ”Yksinäisyys on tilastollinen harha” (2017), Timo Hännikäisen ”Väkivalta ja uhrikulttuuri” (2015), Anu Silfverbergin ”Toisin” (2011), Antti Nylénin ”Rakkauden talvi” (2016) ja Antti Arnkilin ”Äidin kuolema (24 kertaa sekunnissa)” (2014). Ehdotan esseeminän asettuvan minäpositiona runon puhujan ja tietokirjallisuuden minän väliin. Ensimmäisessä analyysiluvussa tarkastelen niiden esseekokoelmien kansia ja formaattia, joiden osana aineistoni esseet on julkaistu. Käytän apunani Gérard Genetten kynnystekstin käsitettä ja hänen huomioitaan kynnysteksteistä. Esitän kansien rakentavan monipuolisesti kuvaa esseeminästä ja toimivan myös linkkinä biografisen minän ja esseeminän välillä. Toisessa, laajemmassa analyysiluvussa sovellan Michael Bambergin alulle panemaa kerronnallisen asemoinnin teoriaa ja kerronnallisen asemoinnin analyysia aineistooni. Kerronnallinen asemointi on sosiaalitieteissä kehitelty teoria, jonka avulla voi tarkastella tilanteista, kerronnan avulla tapahtuvaa sosiaalisten asemien ottamista ja antamista ja kertojan niiden kautta rakentuvaa identiteettiä. Asemointianalyysi on siihen kehitetty analyysimalli, jossa tilanteita tarkastellaan kolmen eri tason avulla: 1) tarinan tasolla, 2) kerrontatilanteen tasolla ja 3) kulttuurin tasolla. Olen jakanut esseet kahteen kategoriaan 3. tason perusteella eli sen perusteella, miten tulkitsen esseeminien näkevän itsensä. Ystävä-kategorian esseeminissä korostuu hyväntahtoisuus suhteessa muihin ja kriitikoissa analyyttisyys ja itsen asemointi muiden yläpuolelle. Kerronnallisen asemoinnin teorian ja kirjan ulkoasun kynnystekstien yhdistäminen osoittautui hedelmälliseksi tavaksi lähestyä kysymystä esseeminän rakentumisesta sekä esseessä että esseen ulkopuolella. Asemoinnin tarkastelu auttoi tarkentamaan kuvaa siitä, mistä mahdollisesti epämääräisetkin vaikutelmat esseen argumentoinnista syntyvät.
Hämäristä huoneista kirkkaisiin kartanosaleihin : Tila ja paikka Kazuo Ishiguron romaanissa The Remains of the Day (1989)

Relander, Leeni (2021)

Tarkastelen maisterintutkielmassani tiloja ja paikkoja Kazuo Ishiguron romaanissa The Remains of the Day (1989). Tutkin, minkälaisia merkityksiä tilat ja paikat saavat, sekä miten ne liittyvät romaanin kokonaistulkintoihin ja tematiikkaan. Romaanin keskeisin paikka on perienglantilainen kartano Darlington Hall, josta hovimestari Stevens vähitellen etääntyy sekä henkisesti että maantieteellisesti matkatessaan kuvankauniin maaseutumaiseman halki tapaamaan entistä työtoveriaan neiti Kentonia. Tutkielmani teoreettisena viitekehyksenä hyödynnän tilan ja paikan monitieteistä tutkimuskenttää painottaen humanistisen maantieteen ja erityisesti Yi-Fu Tuanin paikan teoriaa. Koska romaanin tilallisuus rakentuu Stevensin minäkerronnassa, taustoitan kertomuksen tilaa Marie-Laure Ryanin teorian avulla, sekä hyödynnän James Phelanin tutkimusta eritellessäni Stevensin kerronnalle leimallisia epäluotettavuuden piirteitä. Romaanin tilallisuus konstruoituu Stevensin arvomaailman, muistojen, yhteiskunnallisen järjestyksen ja kollektiivisten ihanteiden kautta. Tilat ja paikat eivät toimi pelkästään kertomuksen taustakankaana, vaan ne ohjaavat toimintaa, heijastavat kokijoidensa mielentiloja ja henkilöhahmojen välisiä suhteita, sekä täydentävät epäluotettavaa kerrontaa ja Stevensin minuutta. Stevensin paikkasuhde muuttuu yhteiskunnallisen murroksen myötä, sillä sotien jälkeisessä ja imperiumiasemansa menettäneessä Englannissa yläluokkaisten kartanoiden asema alkaa vähitellen murtua. Tulkitsen Stevensin aseman muuttuneen kunniallisesta hovimestarista museoesineeksi, joka on asetettu näytteille kartanon uuden isännän kokoelmaan. Romaanin lähiluvulla osoitan, että kertomuksessa kuvailtu maisema toimii eräänlaisena kaksoiskuvana. Se tarjoaa peilauspinnan subjektiivisille ja kollektiivisille ideaaleille rakentuen sekä paikallisen että turistin katseen kautta, sillä Stevens edustaa samalla kulttuurista sisäpiiriä sekä ulkopuolista tarkkailijaa, koska hänen maailmankuvansa rajoittuu kartanon seinien sisäpuolelle. Idyllinen maisema yhdessä aristokraattisen ja nostalgisoidun kartanon kanssa toimii tilallisena metaforana myyttiselle englantilaisuudelle. Luomalla stereotyyppisen englantilaisen miljöön Ishiguro pyrkii kritisoimaan heritage-talouden hyödyntämää nostalgiaa ja myyttejä, jotka ovat näennäisesti harmittomia konstruktioita, mutta peittävät alleen todellisen historian säröt. Johtopäätökseni on, että kertomuksen yhden merkittävän tilakokonaisuuden muodostavat liminaalitilat, kuten kynnykset ja ikkunat, jotka kuvaavat Stevensin asemaa yhteiskunnassa ja kartanossa, sekä ilmentävät ristiriitoja ammattiroolin ja yksityisen minän välillä. Liminaalitilat tekevät Stevensin sisäiset konfliktit näkyviksi alleviivaamalla Stevensin mahdollisuuksia valita yksityinen minä tunteineen ja haluineen ammattiminän velvollisuuksien ylitse, mutta nämä kynnykset ovat Stevensille lopulta liian korkeita ylitettäviksi.
Häpeän ja ulkopuolisuuden motiivit Saara Turusen Rakkaudenhirviössä ja Sivuhenkilössä

Iivonen, Outi (2022)

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani häpeän ja ulkopuolisuuden motiiveja Saara Turusen romaaneja Rakkaudenhirviö (2015) ja Sivuhenkilö (2018). Pyrin analyysissani selvittämään, millaisten motiivirakenteiden avulla häpeä tunteena kietoutuu sivullisuuden kokemukseen ja ulkopuoliseen identiteettiin. Tutkimuskysymyksiäni ovat seuraavat: Miten häpeä motiivina tulee romaaneissa esiin? Miten häpeä tunteena liittyy sivullisen ja ulkopuolisen identiteetteihin? Onko teoksissa muita teemaan liittyviä motiivirakenteita? Rakentuvatko teemat kahden romaanin välillä paradigmaattisesti eli siirtyvätkö teemat romaaniparin välillä? Käytän analyysini metodina kirjallisuudentutkimuksessa paljon käytettyä lähilukua ja teoslähtöistä tekstianalyysia, joiden avulla pyrin löytämään teoksista häpeää ilmentävät motiivit. Teoreettinen viitekehykseni on temaattisessa tutkimuksessa ja tunteiden tutkimuksessa. Luen teoksia parina ja pyrin todistamaan tutkielmassa teeman rakentumisen paradigmaattisesti teosten välillä. Tunteiden tutkimus liittyy kirjallisuuden affektiiviseen käänteeseen ja tarjoaa mahdollisuuden kontekstualisoivalle ja yhteiskunnalliselle tulkinnalle. Hyödynnän myös sosiologisia häpeä- teorioita, joista tärkein analyysilleni on Silvan Tomkinsin affektiteoria, jossa häpeä asettuu jatkumolle innostuksen vastapariksi. Käsittelen häpeää tutkielmassani laaja-alaisena tahmeana tunteena, johon tarttuu helposti myös syyllisyyttä, noloutta, ylimielisyyttä ja ilkeyttä. Tutkielmassani osoitan, että häpeä on oleellinen osa tutkimiani teoksia, ja niihin liittyvät motiivirakenteet liittyvät selvästi myös ulkopuolisuuden tunteeseen ja sivullisuuden kokemukseen. Teosparissa on käytetty osin päällekkäisiä motiiveja, joista tärkeimmäksi osoittautui sukupuoleen liittyvä häpeä, joka tiivistyy Rakkaudenhirviössä lehmänaisen hahmoon ja Sivuhenkilössä pohdintaan äitiydestä. Kertojan äidin vaikutus on molemmissa teoksissa vahva. Häpeän ja ulkopuolisuuden suhde ei teoksissa kuitenkaan ole täysin suoraviivainen, häpeä aiheuttaa ulkopuolelle jättäytymistä, mutta ulkopuolisuus aiheuttaa myös häpeää
Häpeä opettaa : Antti Heikkisen Mummo-romaanin päähenkilöiden häpeä ja miten lukija kokee sen

Hyvärinen, Pauliina (2021)

Tämä maisterintutkielma käsittelee häpeää ja lukijan tunnetta henkilöhahmon häpeästä. Tutkielmassa analysoidaan Antti Heikkisen Mummo-romaania (2017). Tutkielman tavoitteena on kartoittaa päähenkilöhahmojen Maijan ja Marja-Liisan häpeän kohteet ja miten ne vaikuttavat heihin. Tämän jälkeen tutkielma keskittyy siihen, miten ja miksi lukija kokee henkilöhahmojen häpeän ja miksi tunteen havaitseminen on olennainen osa Mummoa. Tutkielman pohjana on tunteita ja tuntemuksia tarkasteleva kirjallisuudentutkimus. Siinä erotetaan tunne ja tuntemus yleensä toisistaan, mutta tässä tutkielmassa häpeän kohdalla sitä ei tehdä. Sen sijaan tutkielma keskittyy Sara Ahmedin Tunteiden kulttuuripolitiikan (2018) tavoin siihen, mitä tunteet tekevät. Tutkielma keskittyy häpeän tekoihin ja vaikutuksiin. Häpeä on vahvasti yhteiskunnallinen tunne. Se pitää yhteiskuntaa kasassa osoittamalla ideaalin ja vallassa olevien normien paremmuuden suhteessa muihin. Yksilö kokee häpeää, kun ei kuulu muottiin. Häpeää vältelläkseen yksilö tavoittelee ideaalia ja pitää yhteiskuntaa koossa. Suomalaisessa yhteiskunnassa häpeä on erityisen yleistä. Maija elää koko elämänsä maalla suuressa maalaistalossa perheen kanssa läheisesti eläen. Maija häpeää naiseuttaan ja lapsettomuuttaan. Se saa Maijan valehtelemaan tyttärelleen Marja-Liisalle tämän vanhemmista. Lukija oppii Mummon edetessä Maijan häpeän taakan ja näkee sen syyt ja seuraukset. Suomalaisen yhteiskunnan puhumattomuus edistää Maijan häpeää. Marja-Liisa elää maalla äitinsä Maijan ja tämän perheen kanssa. Marja-Liisalla on turvallinen koti, mutta isän olemattomuus vaivaa häntä. Hän kiinnostuu kielletystä rakkaudesta ja ihastuu (mies)opettajaansa. Lukija kokee intoa rakkaudesta, inhoa suhteesta opettajaan ja lopulta empatiaa opettajan jättäessä. Marja-Liisa tulee raskaaksi ja saa keskenmenon. Häpeä on niin voimakas, että Marja-Liisa lamaantuu, eikä paljasta mitään kenellekään. Mummon lopussa käy kuitenkin ilmi, että romaani on Marja-Liisan tunnustus omista ja äitinsä hävettävistä asioista. Tunteiden asettaminen keskiöön kirjallisuutta tutkittaessa on tärkeää, koska tunne tekee paljon. Tunne auttaa näkemään oleelliset asiat teoksesta ja hahmottamaan teoksen kokonaisuutta. Mummossa häpeän havaitseminen ja sen herättämien tunteiden seuraaminen näyttää, kuinka paljon ihminen tekee säilyttääkseen normaalin kuvan. Tunteella lukeminen auttaa eläytymään Mummoon, mutta myös opettaa lukijalle havaitsemaan omat hävettävät asiat ja kuinka niiden vaikutusta omaan elämään voi vähentää. Häpeä opettaa inhimillisyyttä.

Now showing items 1-20 of 80

Browsing by master's degree program "Magisterprogrammet i litteraturvetenskap"

Yhteystiedot

HELSINGIN YLIOPISTO