Browsing by Subject "Yhdysvallat"

Tutkimuksen aiheena ovat Yhdysvaltain siirtolaisuuskomission loppuraportin herättämät reaktiot ja vastaukset vuosina 1910 – 1911. Tavoitteena on selvittää, minkälaisia reaktioita loppuraportti herätti niin sanomalehdissä kuin Kongressissa. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä käytetään valkoisuuden tutkimusta yhteiskunnallisesta, taloudellisesta ja rodullisesta näkökulmasta. Valkoisuuden tutkimus (whiteness studies) arvioi valkoisuuden käsitettä historiallisena ja sosiaalisena ilmiönä. Tässä tutkimuksessa sitä käytetään erityisesti tunnistamaan siirtolaisuuskomission raportissa ilmenevät rotukäsitteet. Valkoisuuden tutkimuksen viitekehys antaa tutkimukselle mahdollisuuden ymmärtää, mitä syvempiä oletuksia kätkeytyy julkisivun taakse. Ensisijaisina lähteinä toimivat sanomalehtiartikkelit, Yhdysvaltain kongressin pöytäkirjat sekä siirtolaisuuskomission loppuraportti. Valtavat siirtolaisvirrat Yhdysvaltoihin 1900-luvun alussa synnyttivät yhteiskunnallista keskustelua siitä, mitkä siirtolaisryhmät olivat rodullisesti hyväksyttäviä ja mitkä eivät. Yhdysvalloissa maahanmuuton vastustajat vaativat hallitukselta yhä tiukempia toimia siirtolaisuuden rajoittamiseksi. Tämän ilmapiirin myötä perustettiin vuonna 1907 Yhdysvaltain siirtolaisuuskomissio, jonka päämääränä oli tuottaa tietoa uusista siirtolaisista. Komission tutkimuksen loppuraportti heijastaa vahvasti vallitsevia ennakkoluuloja sekä rotuopillisia ja eugeenisia käsityksiä. Tutkimuksessa todetaan, että komission loppuraportissa ilmenee siirtolaisuusvastaisuutta ja sen sisäänrakennettuja käsityksiä siitä, ketkä olivat rodullisesti valkoisia ja ketkä eivät. Rotuopin asettamat ”valkoisuuden” rajat määrittelivät, ketkä kykenivät assimiloitumaan amerikkalaiseen yhteiskuntaan ja omaksumaan valkoisen identiteetin. Tutkimuksen pääasiallinen tulos on huomio, että siirtolaisuusvastaisuus ja homogeenisen yhteiskunnan tavoittelu vaikuttivat merkittävästi komission loppuraporttiin. Tutkimuksessa käy ilmi, miten 1900-luvun alun rotuoppi sekä eugeniikka muokkasivat säädettyjä normeja ja niin sanottuja amerikkalaisia arvoja. Kongressissa ilmaistut mielipiteet näkyivät Komission loppuraportissa ja näin ollen myös sanomalehdissä. Tutkimuksen toinen merkittävä tulos liittyy siihen, kuinka komission loppuraportin ehdottamat siirtolaisuuden rajoitukset vaikuttivat merkittävästi Yhdysvaltain tulevaan siirtolaisuuspolitiikkaan.

1800-luvun loppupuoli oli klassisen siirtomaaimperialismin kulta-aikaa maailmassa. Myös Yhdysvallat valloitti 1800-luvun viimeisinä vuosina Espanjaa vastaan käydyn sodan seurauksena Filippiinit, Guamin, Havaijin ja Puerto Ricon siirtomaikseen ja asetti näennäisesti itsenäisen Kuuban valtansa alle vuosikymmeniksi. Kaikki Yhdysvalloissa eivät hyväksyneet tätä uutta suuntaa amerikkalaisessa ulkopolitiikassa vaan perustivat aktiivisen anti-imperialistisen liikkeen siirtomaiden valloituksen vastustamiseksi. Toimintaa organisoimaan perustettiin kansallinen järjestö nimeltä Anti-Imperialist League, joka oli olemassa vuodesta 1898 vuoteen 1920. Anti-imperialistien ensisijaisena tavoitteena oli estää Yhdysvaltoja virallisesti valloittamasta Havaijia, Filippiinejä, Puerto Ricoa ja Guamia, mutta he epäonnistuivat tässä Yhdysvaltojen kongressin vahvistaessa alkuvuodesta 1899 Pariisin rauhansopimuksen, jolla Espanjan entiset alueet liitettiin osaksi Yhdysvaltoja. Tämän jälkeen anti-imperialistit pyrkivät estämään sodan Filippiineillä ja takaamaan alueille mahdollisimman nopean itsenäistymisen saattamalla Yhdysvalloissa virkaan anti-imperialistisen presidentin vuoden 1900 vaaleissa. Aktiivisesta kampanjoinnista huolimatta anti-imperialistit kokivat tappion näidenkin tavoitteiden suhteen. Yhdysvallat kävi veristä sotaa Filippiinien itsenäisyysliikettä vastaan kolmen vuoden ajan, ja presidenttinä jatkoi vaalien jälkeen edelleen republikaanien William McKinley varapresidenttinään imperialistien keulahahmo Theodore Roosevelt. Tässä tutkielmassa perehdyn amerikkalaiseen anti-imperialismiin vuosina 1893–1902, alkaen ensimmäisestä amerikkalaisyrityksestä valloittaa Havaiji ja päättyen Filippiinien sotaan. Käytän aineistona keskeisten anti-imperialististen järjestöjen ja vaikuttajien materiaaleja, kuten Anti-Imperialist Leaguen julkaisuita ja liikkeen johtohahmojen kirjoituksia. Ensimmäisissä luvuissa tarkastelen liikkeen kehittymistä 1890-luvun mittaan ja toimintaa Filippiinien sodan aikana. Kolmannessa käsittelyluvussa syvennyn anti-imperialistien esittämiin argumentteihin ja sitä kautta heidän aatemaailmaansa. Anti-imperialistit olivat konservatiiveja, jotka halusivat pitää kiinni Yhdysvaltojen perinteisestä ulkopoliittisesta puuttumattomuudesta ja vaalivat itsehallinnon periaatetta. He eivät kuitenkaan aina uskoneet ”sivistymättömien” kansojen kykyyn luoda ja pitää yllä demokraattista hallintoa, eivätkä halunneet heitä osaksi amerikkalaista yhteiskuntaa. Lisäksi anti-imperialistit olivat huolissaan siirtomaiden tuomista taloudellisista ja geopoliittisista seurauksista. Häviöistään huolimatta anti-imperialismilla oli merkittävä rooli vuosisadan lopun poliittisessa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa Yhdysvalloissa. Liikkeellä oli parhaimmillaan Filippiinien sodan aikana satoja tuhansia kannattajia ja sen johtohahmoihin kuului vaikutusvaltaisia hahmoja niin politiikasta, liike-elämästä kuin kulttuurimaailmastakin. Anti-imperialistit nostivat keskusteluun tärkeitä kysymyksiä Yhdysvaltojen kansallisesta identiteetistä sekä kansainvälisestä roolista, ja monet näistä keskusteluista jatkuvat tänäkin päivänä. Heidän toimintaansa kuitenkin haittasivat sisäiset ristiriidat, keskeisten henkilöiden elitismi sekä ulospäin taantumuksellisena näyttäytynyt konservatiivisuus.

Tutkin atomipommin synnyttäneen Manhattan-projektin ja sitä seuranneiden Hiroshiman ja Nagasakin pommitusten julkistamisesta alkanutta lehdistökeskustelua Yhdysvalloissa: mitä tietoa oli saatavilla ja miksi, kuinka sitä käsiteltiin toimituksissa ja millaisia olivat tiedotusten alkuvaiheessa herättämät kielteiset ja myönteiset reaktiot sekä spekulaatiot tulevaisuudesta. Lähteinä käytän erityisesti vaikutusvaltaisia sanomalehtiä The New York Times, The Wall Street Journal ja The Washington Post, mutta myös viikkolehtiä Life ja Time, lähinnä elokuulta 1945. Jo yksin kyseisen kuukauden sanomalehtilähteistäni löytyy ProQuest-tietokannan hakutoiminnolla yli 900 artikkelia, joissa esiintyy jokin sanoista atom, atomic, nuclear, radiation, radioactive tai radioactivity; nämä erottavat sangen tehokkaasti minulle relevantit artikkelit muista sisällöistä. Manhattan-projektin viestintäorganisaatio aloitti julkistukset presidentti Harry Trumanin nimissä annetulla lausunnolla, joka kertoi maailmalle Yhdysvaltain uudesta aseesta, jolla Japani haluttiin painostaa antautumaan. Tiedotuksen toinen päämotivaatio oli turvallisuus: projektin tuottamasta tiedosta haluttiin pitää salassa mahdollisimman paljon. Koska keskustelua ei voitaisi estää, se päätettiin täyttää valtavalla määrällä harmitonta informaatiota. Tiedetoimittaja William Laurence tuotti tiedotusvälineille kansantajuisia artikkeleita ja fyysikko Henry Smyth virallisen tieteellisen raportin, joka mahdollisti valistuneen keskustelun ja määritteli julkisen tiedon rajat. Lehdistö hyödynsi aineistoa runsaasti, olihan sillä vain vähän vaihtoehtoisia lähteitä. Monet päätyivät uskomaan tai toivomaan, että atomiase lopettaisi sodat – vaihtoehtona he näkivät maailmanlopun. Kutsun tässä työssä atomi-internationalismiksi visioiden jatkumoa YK:n alaisista atomivalvontaelimistä maailmanvaltioon. Atomitutkijoiden poliittinen liike otti aatteen omakseen, mutta se ei koskaan voittanut massoja tai päättäjiä puolelleen. Atomienergian rauhanomaisesta potentiaalista oli tarjolla varsin oikeaan osuneitakin näkemyksiä, mutta monet asiantuntijatahotkin spekuloivat myös utopistisemmilla visioilla yltäkylläisyydestä ja atomimoottoreilla kulkevista liikennevälineistä. Yhteiskunnalliset ajattelijat pohtivat, miten esimerkiksi työ ja omistus tulisivat muuttumaan. Lääketieteellisistä mahdollisuuksista kirjoitettiin vielä verrattain vähän. Erityisesti uskonnolliset tahot vastustivat siviilien joukkotuhontaa moraalisin perustein, mutta jäivät vähemmistöön. Monet pohtivat, miten amerikkalaiset voisivat taata oman turvallisuutensa tieteiskirjallisuudesta todellisuudeksi muuttuvassa maailmassa, jossa ydinpommit voisivat tippua taivaalta puolustuskyvyttömiin kaupunkeihin. Toivoa nähtiin tutkimuksessa, kaupunkien hajauttamisessa tai rauhan takaamisessa ydinpelotteella. Pommin tekijät odottivat sen säteilyvaikutusten jäävän mitättömiksi; kun oletus kyseenalaistettiin, reaktiona oli väitteiden tyrmääminen propagandaksi. Vähättelyä ja sensuuria jatkettiin myös todellisuuden paljastuessa, joten suuri yleisö alkoi ymmärtää säteilyn ja radioaktiivisen laskeuman merkityksen vasta myöhemmin.

Pro gradu -tutkielmani koskee Coca-Cola Companyn monikielisen mainoksen Yhdysvalloissa saamaa vastaanottoa 2014, ja aineistona on Coca-Colan verkkosivuille mainosta koskevan uutisen alle lähetetyt 318 kommenttia. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millaisia kieli-ideologioita kommenteissa tuotetaan, miten nämä kieli-ideologiat rakennetaan, ja liittyykö aineistosta tunnistettuihin kieli-ideologioihin moraalisen paniikin tunnuspiirteitä. Kieleen liittyvää moraalista paniikkia on tutkittu vain vähän, eikä sitä ole aiemmin yhdistetty kieli-ideologioiden tutkimukseen. Tutkimuksen relevanssia lisää se, että aineisto on tuotettu verkossa, jossa ideologioita voi nykyään viestiä lähes rajattomalle yleisölle nopeasti ja helposti. Tutkimuksen ensimmäisessä teorialuvussa esitellään Yhdysvaltain kielitilannetta huomioiden erityisesti maahanmuuton vaikutukset sekä maan kielipolitiikka. Toisessa osiossa perehdytään ideologian ja kieli-ideologian käsitteiden määrittelyyn Kathryn A. Woolardin yhteenvetojen mukaisesti, ja kolmas osio avaa moraalisen paniikin käsitettä ja tutkimusta niin sosiologiassa kuin kielitieteessä. Tämä osio nojaa vahvasti Stanley Cohenin määrittelemiin moraalisen paniikin tunnuspiirteisiin. Tämä tutkimus on kvalitatiivinen analyysi, jonka ensimmäisessä vaiheessa aineistosta etsitään Woolardin esittelemiä ideologian tunnuspiirteitä: subjektiivisuus ja ideat, sosiaalisen aseman vahvistaminen, pyrkimys epäsymmetrisiin valtasuhteisiin sekä tiedon vääristäminen. Toisessa vaiheessa aineistosta etsitään Cohenin kuvaamia moraalisen paniikin tunnuspiirteitä: liioittelu ja vääristely, ennustaminen sekä symbolien käyttö. Tutkimuksen perusteella aineisto ilmentää sekä monikielistä että yksikielistä ideologiaa, mutta Woolardin ideologian tunnuspiirteet painottuvat näissä eri tavoin. Sekä monikielistä että yksikielistä ideologiaa on rakennettu nojaten subjektiivisiin lausuntoihin, mutta vain yksikielistä ideologiaa puolustavat kommentit sisälsivät tiedon vääristämistä. Yleisimmin molemmat kieli-ideologiat kuitenkin ilmensivät sosiaalisen ja valta-aseman kontrollia tai sen tavoittelua. Toisen osion tulokset osoittavat, että moraalisen paniikin tunnuspiirteitä ilmenee vain käytetyn aineiston yksikielistä ideologiaa edustaneissa kommenteissa. Koska aineisto on verrattain pieni, eivätkä tutkimusmenetelmät sisältäneet esimerkiksi tarkentavia haastatteluita, ei kummankaan vaiheen tuloksia voi yleistää. Tutkimus kuitenkin toimii hyvin keskustelun avaajana uudella tutkimusalueella ja tuottaa tietoa jatkotutkimusta varten.

Tarkastelen tutkielmassani kolmea Hollywood-fiktioelokuvaprojektia sekä kuutta elokuvarooleihin valittua henkilöä. Näitä ovat Harry ja Daisy Earles sekä Violet ja Daisy Hilton elokuvassa Freaks (1932), Harold Russell elokuvassa The Best Years of Our Lives (1946) ja Susan Peters elokuvassa The Sign of the Ram (1948). Elokuvateollisuudessa vammattomat näyttelijät ovat usein näytelleet elokuvien vammaisten roolit, mutta kyseisissä elokuvissa vammaisten hahmoja esittävät vammaisiksi määritellyt ihmiset. Tavoitteenani on selvittää, miten vammaisuutta on käsitelty amerikkalaisissa aikalaiskeskusteluissa. Tutkimusaineistonani on elokuvien lisäksi elokuviin pohjautunut kirjallisuus sekä sanoma-, aikakausi- ja elokuvalehtiä. Tutkielmassani tarkastelen lehtikirjoituksia sekä analysoin kuvamateriaalia käyttäen Rosemarie Garland Thomsonin neljää visuaalisen retoriikan mallia. Lisäksi tarkastelen elokuvien tekoprosessia sekä elokuvien saamia arvosteluja liittäen ne aikakausiinsa, jolloin freak show -ilmiön suosio hiipui, useat toisessa maailmansodassa maataan puolustaneet miehet olivat vammautuneet ja vammaisten naisten oli vaikea työllistyä. Tutkielmani osoittaa, että kääpiöiksi ja friikeiksi kutsuttujen Earlesien pienuutta korostettiin sekä lehtikirjoituksissa että -kuvissa. Myös siamilaisina kaksosina pidetyistä Hiltoneista kirjoitettiin viihteellisesti, mutta molempia sisaruskaksikkoa myös patologisoitiin. Amputoiduksi veteraaniksi kutsuttua Russellia puolestaan normalisoitiin ja Hollywood-näyttelijänä tunnettua ja rampana pidettyä Petersiä pidettiin edelleen lahjakkaana näyttelijänä. Tutkielmastani myös ilmenee, että Earleseista ja Hiltoneista julkaistiin kokovartalokuvia, kun taas Russellin ja Petersin vammaa ja heidän käyttämiään apuvälineitä harvemmin esitettiin lehtikuvissa, vaikka lehtikirjoituksissa ne usein mainittiin. Garland Thomsonin visuaalisen retoriikan mallit toimivat tutkielmassani vammaisista otettujen valokuvien tulkinnan käyttökelpoisina apuvälineinä, joskin kuvien kontekstointi edellyttää muutakin tutkimuskirjallisuutta. Lisäksi tarkasteluni osoittaa, että jokaisen elokuvan vastaanottoon vaikutti se, että elokuvissa näytelleitä ihmisiä pidettiin vammaisina. Freaks-elokuvan arvosteluissa eroteltiin harvoin elokuvan friikkejä ja heitä näytelleitä ihmisiä toisistaan ja heidän roolisuorituksiaan ei enimmäkseen arvioitu. Russell ja hänen esittämänsä elokuvahahmo sekoittuivat usein toisiinsa ja kriitikot sekä pitivät että eivät pitäneet Russellia näyttelijänä. Monet elokuvakriitikot olivat toivoneet näkevänsä Petersin jälleen valkokankaalla ja he kehuivat hänen näyttelemistään elokuvassa, mutta he eivät pitäneet hänen esittämästään hahmosta. Vaikka vammaisuus on historiantutkimuksessa usein nähty osana medikaalihistoriaa, tutkimukseni osoittaa, että vammaisuutta kannattaa tarkastella myös medikaalisten instituutioiden ulkopuolella.

Pro gradu -tutkielmani tarkoitus on selvittää Kuubaan matkanneiden yhdysvaltalaisten käsityksiä Kuubasta alueena, prosessia jolla he rakensivat Kuubasta sosiaalisen konstruktion sekä tässä tehtävässä käytettyjä keinoja. Tutkimus on rajattu vuosiin 1895-1900, jolloin Kuubassa käyty itsenäistymissota kirvoitti Yhdysvalloissa yhteiskunnallisen keskustelun mahdollisuudesta sotilaalliseen interventioon alueella. Tarkastelen lähdeaineistoa Staglin, Pinneyn, Urryn, Prattin sekä Saidin matkustamiseen ja kulttuurien kohtaamiseen liittyvien teorioiden pohjalta. Tutkimusaineistona käytän Esther Allenin väitöskirjassaan laatiman bibliografian pohjalta keräämiäni matkakertomuksia Kuubaan tarkasteluajankohtana. Yli kahdestakymmenestä teoksesta rajasin tarkastelun ulkopuolelle vuonna 1898 alueelle tehdyt sotilasmatkat. Neljäntoista matkakertomuksen perusjoukosta käsittelen tarkemman huomion kohteena edustavana otoksena pitämääni viittä matkakertomusta. Tutkituista asiakirjoista havaitaan, että matkojen motivaationa oli ennen kaikkea tuottaa tietoa yhdysvaltalaisille lukijoille, jotta heillä olisi edellytykset tehdä päätös siitä, tulisiko Yhdysvaltojen ottaa osaa alueen konfliktiin sotilaallisesti. Tämän motivaation huomataan keskittyvän ennen kaikkea luontoon, ilmastoon, rotuun, heikon hallinnon hidastamaan taloudelliseen kehitykseen sekä alueella tapahtuvaan siviileihin kohdistuvaan väkivaltaan. Myös kutsumuskohtalon nähdään linkittyvän merkittävästi matkaajien muodostamaan kuvaan Kuuban merkityksestä suhteessa Yhdysvaltoihin. Tutkimuksessa havaitaan myös, että matkaajien kertomukset muodostavat tyylilajeja, jotka käsittelevät alueelle tekemiään matkoja tunnistettavilla tavoilla. Yhden tyylilajin muodostavat matkakertomukset, jotka pyrkivät objektiivisen tiedon ulkoisesti neutraaliin esittämistapaan. Toisen muodostavat matkakertomukset, jotka pyrkivät muodostamaan persoonallisen narratiivin välittämänsä tiedon yhteen nivomiseksi. Tutkimuksessa huomataan, että tyylilajit nivoutuvat yhteen pitkälti aiemman teoriakirjallisuuden esittämällä tavoilla.

Tässä pro gradu -työssäni tutkin 1910- ja 1920-lukujen työntekijöiden soveltuvuuskokeisiin liittyviä psykologisia ja fysiognomisia teorioita ja niiden tieteellisyydestä käytyä kiistelyä. Tutkimuskysymykseni ovat millaisia menetelmiä psykologit ja fysiognomit käyttivät 1900-luvun alussa työnhakijoiden soveltuvuuden arvioinnissa ja miten he mittasivat hakijoiden välisiä eroja älykkyydessä ja sopivuudessa tietylle toimialalle? Millaista väittelyä menetelmien tieteellisyydestä käytiin ja kuinka psykologit haastoivat fysiognomian ja frenologian tieteellistä asemaa ja miten he määrittelivät tieteen rajat tieteelliseen ja ei-tieteelliseen tietoon? Tutkimukseni viitekehys on aatehistoria ja tieteen sosiologia eli tarkastelen sitä miten eri toimijat tieteen rajatyötä tekivät, mitkä olivat heidän pyrkimyksensä ja miten he asemoivat itsensä suhteessa tiedekenttään. Tarkastelen toimijoita osana laajempaa aikalaiskeskustelua. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen älykkyystestit yleistyivät kasvavan kysynnän myötä. Samaan aikaan kun yliopistoissa psykologit kehittivät uusia kokeellisia ja tilastollisia menetelmiä, fysiognomian ja ulkonäköön perustuva luonneanalyysi kasvattivat suosiotaan 1920-luvun puolivälissä yrityksissä. Luonneanalyysi ja fysiognomia synnyttivät laajan keskustelun ja väittelyn fysiognomian tieteellisestä asemasta. Vaikka näytti siltä, että psykologit pyrkivät sulkemaan fysiognomian tieteellisen järjestelmän ulkopuolelle ja pitivät sitä ja “tieteellisen alamaailman” toimintana, frenologinen ja fysiognominen diskurssi oli niin juurtunut ajan tiedekäsitykseen, että sen kysymykset persoonallisuuden ja ulkonäön yhteydestä säilyivät psykologien mielenkiinnon kohteina. Psykologit omivat fysiognomian kysymykset ja korvasivat fysiognomian menetelmiin lukeutuvan ja pseudotieteellisenä pitämänsä luonneanalyysin moderneilla tilastomenetelmillä ja älykkyystesteillä. Siten rajatyö oli ennemmin tieteellisen keinovalikoiman laajentamista luonneanalyysin hallitsemille alueille kuin kokonaisten tieteenalojen frenologian ja fysiognomian siirtämistä tieteen “kartan” ulkopuolelle.

Tutkimuksessa selvitetään vuosien 1959-1962 aikana Yhdysvalloissa käytyä keskustelua kuubalaispakolaisten saapumisesta, vastaanotosta ja asettumisesta. Yhdysvaltoihin saapui Fidel Castron johtaman Kuuban vallankumouksen jälkeisien vuosien aikana arvioiden mukaan 248 000 kuubalaispakolaista, joista pääosa asettui Miamiin. Vuosien 1959 ja 1962 välillä Yhdysvaltoihin saapuneita on yleisesti kuvattu heitä koskevassa tutkimuksessa ensimmäiseksi kuubalaispakolaisaalloksi, joka päättyi Kuuban ohjuskriisiin lokakuussa 1962. Tutkimuksen primäärilähteinä toimivat The New York Times- ja The Washington Post -päivittäisuutislehtien sekä Miamin suosituimman paikallislehden Miami Heraldin pakolaisuutisointi. Lähdemateriaalia täydentävät Yhdysvaltojen hallinnon tilaamat selvitykset kuubalaispakolaistilanteesta, Yhdysvaltojen senaatin alakomitean aiheesta käydyt kuulemiset sekä presidentti Kennedyn pakolaisohjelman tiedotejulkaisu Resettlement Re-Cap. Lähdemateriaalien kautta muodostuu käsitys sekä pakolaisuutisoinnista että kuubalaispakolaisiin liittyvästä poliittisesta keskustelusta. Tutkimuksen taustana on kylmän sodan laajempi poliittinen konteksti, jossa Yhdysvaltojen ja Kuuban ulkopoliittiset suhteet heikkenivät nopeasti. Ensimmäiset vuoden 1959 alussa saapuneet pakolaiset olivat vallankumouksen kaataman oikeistohallinnon tukijoita. Yhdysvaltaiskeskustelussa huomio kääntyi kuitenkin varsin nopeasti vallankumouksen entisiin kannattajiin, erityisesti Castron lähipiiriin ja Kuuban yhteiskunnallisiin vaikuttajiin, joita vuoteen 1960 tultaessa saapui pakolaisina Yhdysvaltoihin yhä enemmän. Ulkosuhteet Kuubaan olivat kireät ja Yhdysvaltojen hallinto käytti pakolaisten saapumista propaganda-aseena, kun ”Kuuban parhaimmiston” esitettiin ”äänestävän jaloillaan” vasemmistolaisia uudistuksia vastaan. Vaikka pakolaisilla oli lähdölleen vaihtelevia motivaatioita, rakensi Yhdysvaltojen hallinto näistä kuvan poliittisina pakolaisina, mikä omaksuttiin pitkälti myös laajemmassa aikalaiskeskustelussa. Ennen Sikojenlahden epäonnistunutta maihinnousuyritystä huhtikuussa 1961 saapuneet pakolaiset olivat edustaneet pääosin Kuuban vanhaa eliittiä ja ylempää keskiluokkaa, mutta tämän jälkeen tulijat painottuivat yhä enemmän hieman matalampiin sosioekonomisiin luokkiin. Viimeksi mainittujen saapuminen rinnastettiin amerikkalaismediassa Castron uudistusten aiheuttamaan inhimilliseen kärsimykseen Kuubassa. Yhdysvaltojen hallinto kiinnostui pakolaisten käyttämisestä Castron vastaisessa ulkopolitiikassa propagandaroolin lisäksi myös konkreettisesti, kun näiden keskuudessa toimineita poliittisia ryhmiä hyödynnettiin useissa CIA:n johtamissa Castron hallintoa vastaan suunnatuissa hankkeissa. Julkisessa keskustelussa pakolaisten kumoukselliset toimet nähtiin toisaalta patrioottisina, mutta samalla usein riskinä Yhdysvaltojen ulkopoliittisille tavoitteille ja erityisesti Miamissa uhkana paikallisten turvallisuudelle. Pakolaiskeskustelussa ihmeteltiin lisäksi kuubalaisten muodostamien lukuisien poliittisten ryhmien riitaisuutta. Vuoden 1960 lopussa pakolaisten käytännön asettuminen Yhdysvaltoihin nousi oleelliseksi osaksi pakolaiskeskustelua. Miamissa toimineet vapaaehtoiset tahot olivat tarjonneet pakolaisille jo tätä ennen apua, mutta lopulta näiden resurssit eivät enää riittäneet tilanteen hoitoon. Ratkaisuksi Kennedyn hallinto aloitti vuonna 1961 mittavan avustusohjelman. Cuban Refugee Program tarjosi pakolaisille sosiaaliavustuksia ja koordinoimiensa järjestöjen kautta apua välittömien tarpeiden hoitoon. Ohjelman keskeiseksi tavoitteeksi tuli lisäksi pakolaisten uudelleenasutus ympäri Yhdysvaltoja Miamin ja Daden kohtaaman rasitteen helpottamiseksi. Sikojenlahden invaasioyrityksen jälkeen Castron vallankumoushallinto ymmärrettiin yhä pysyvämmäksi, mikä alkoi myös vauhdittaa hitaasti käynnistynyttä uudelleenasutusta. Vuonna 1962 aloitetut pakolaisten massalennätykset olivat kunnianhimoinen hanke uudelleenasuttaa kerralla suurempi määrä pakolaisia Miamin ulkopuolelle. Ensimmäinen ”vapauden lento” suuntautui Clevelandiin, missä pakolaisten saapuminen kohtasi vastustusta eikä näiden asettuminen sujunut ongelmitta. Lennot kuitenkin jatkuivat, ja vaikka nämä etenivät päällisin puolin hienosti, nousi Yhdysvalloissa esiin myös pakolaisten asettumista vastustavia kannanottoja. Pitääkseen yleisen mielipiteen pakolaisten ja uudelleenasuttamisen puolella CRP käynnisti mittavan tiedotuskampanjan, jonka tavoitteena oli välittää kuubalaispakolaisista kuva amerikkalaiset keskiluokkaiset arvot jakavina perhekeskeisinä ”hyvinä pakolaisina” sekä kertoa onnistuneesta sopeutumisesta uudelleenasutuskohteissa. Vaikka pakolaisia autettiin Miamissa ja Daden piirikunnassa mittavin ponnistuksin, kiristyivät asenteet lopulta siihen pisteeseen, että näiden uudelleenasuttamisesta tuli ainoa ratkaisu. Liittovaltion apu oli ollut keskeinen vaatimus Floridan paikallispoliittisessa keskustelussa, mutta pakolaisten saama avustus nostatti myös suuttumusta, kun monet miamilaiset kokivat, että kuubalaispakolaisista pidetään parempaa huolta kuin paikallisista. Lisäksi paikalliset pelkäsivät kuubalaisten luovan kasvavaa kilpailua talouslamasta kärsivillä työmarkkinoilla, minkä nähtiin koskevan erityisesti Miamin afroamerikkalaisia ja luovan jännitteitä näiden kahden vähemmistöryhmän välille. Paikalliset olivat nyreissään myös pakolaisten piittaamattomasta asenteesta Yhdysvaltojen lakia ja tapakulttuuria kohtaan. Kuubalaispakolaisten ensimmäistä aaltoa on pakolaistutkimuksissa esitetty kuubalaisten ”kultaisena sukupolvena”, jonka asettumista on pidetty erityisen onnistuneena myöhempiin pakolaisaaltoihin ja muihin latinomaahanmuuttajaryhmiin nähden. Yhdysvaltojen hallinnon välittämä narratiivi ”hyvien pakolaisten” positiivisesta vastaanotosta oli pitkään jäänyt vallitsevaksi käsitykseksi amerikkalaisten suhtautumisesta kuubalaistulijoihin. Tämä tutkielma vahvistaa ja syventää käsitystä, että jo ”kultainen pakolaissukupolvi” kohtasi heti Yhdysvaltoihin saavuttuaan monoliittista käsitystä hajanaisemman vastaanoton niin Miamissa kuin uudelleenasutuksen myötä muualla Yhdysvalloissa. Vuosien 1959 ja 1962 välillä käydyssä pakolaiskeskustelussa kuubalaispakolaisiin suhtauduttiin paitsi sympatialla ja ihaillen myös ennakkoluuloisesti ja jopa vihamielisesti.

Pro gradu -tutkielmassa tutkitaan Yhdysvaltain toisen presidentin John Adamsin keskeisessä elämäkertakirjallisuudessa tapahtuneita historiografisia muutoksia ja Adamsin 1950-luvulta alkanutta arvostuksen nousua aluksi historioitsijoiden, mutta 2000-luvulla myös suuren yleisön keskuudessa. Merkittäviä tekijöitä tässä nousussa ovat olleet paitsi se, että Massachusetts Historical Society toi valtaosan Adamsin papereista ja kirjeenvaihdosta julkisuuteen vasta 1950-luvulla, myös se, että 1990-luvulta lähtien sellaiset tunnetut historioitsijat kuin Joseph J. Ellis ja David McCullough ovat alkaneet esittää Adamsin aiempaa myönteisemmässä valossa ja entistä tärkeämpänä toimijana Yhdysvaltain perustamisvaiheessa. Erityisen tärkeä merkitys Adamsin popularisoijana on ollut McCulloughin vuonna 2001 ilmestyneellä Pulitzer-palkitulla elämäkerralla John Adams ja sen pohjalta tehdyllä palkitulla samannimisellä TV-sarjalla. Tutkielma perehtyy myös historioitsijoiden ja elämäkertojen kirjoittajien Adamsin presidenttikaudesta antamaan kuvaan ja arvioihin, jotka ovat Adamsin kohdalla poikkeuksellisen ristiriitaisia, sekä Adamsin ympärille rakentuneeseen historiapolitiikkaan, jonka viimeisimpiä ilmentymiä ovat vaatimukset pystyttää hänelle muistomerkki pääkaupunki Washington, D.C.:hen. Tätä tutkielmaa varten on käyty läpi paitsi Adamsin tärkeimmät elämäkerrat, myös lehdistöä ja Yhdysvalloissa suosittuja presidenttien suuruusarviointeja eli rankingeja. Tutkimus sijoittuu menetelmällisesti elämäkertatutkimuksen ja historiografian välimaastoon ja hyödyntää molempien teorianmuodostusta. Sekä elämäkerta että historiografia ovat olleet akateemisten historiantutkijoiden pitkään jossain määrin hyljeksimiä tutkimushaaroja, mutta tämä tutkimus lähtee siitä, että kumpikin näistä on tärkeä. Biografia on keskeinen yleisen historiakuvan muovaaja, ja historiallisen tutkimuksen oman historiallisen luonteen tunnustaminen on ensiarvoisen tärkeää. Tämän tutkimuksen kannalta keskeistä elämäkerran lajia eli yhdysvaltalaista presidenttielämäkertaa biografian muotona ei ole juuri tutkittu. Presidentti-instituution ja elämäkerran muuttuvien roolien vuoksi aihepiiri tarjoaa kuitenkin mielenkiintoisen ikkunan Yhdysvaltain historiaan.

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen yhdysvaltalaisten upseerien ja brittiläisten virkamiesten vaimojen teoksia, joissa naiset kuvaavat elämäänsä 1800-luvun lopulla Yhdysvaltojen lännessä ja Iso-Britannian Intiassa. Tutkin tekstejä postkolonialistisesta näkökulmasta ja tarkastelen, millaisia kolonialistisia diskursseja kirjoittajat teksteissään toistavat ja tuottavat. Kysyn, miten kirjoittajat kuvaavat vieraan kulttuurin ympäristöä ja ihmisiä, sekä miten heidän oma roolinsa naisena rakentuu suhteessa imperiumiin teksteissä. Pohjaan tarkasteluni Millsin analyysiin kolonialismista ja naisten matkakertomuksista sekä sukupuolen merkityksestä naiskirjoittajia rajoittavana tai mahdollistavana tekijänä. Hyödynnän myös Prattin ja Bhabhan teorioita. Tutkielmani lähteinä minulla on neljän naisen kirjoittamat teokset, jotka on julkaistu 1900-luvun alussa. Teokset ovat noin 300–400 sivuisia muistelmia tai matkakertomuksia. Valitsin lähteet kahden eri tutkijan, McInnisin ja Procidan, laatimien laajojen bibliografioiden pohjalta. Tarkastelustani käy ilmi, että kirjoittajat sekä Yhdysvalloissa että Intiassa kiinnittävät ympäristöä kuvaillessaan huomiota samoihin asioihin: lämpötilaan, eläimiin ja maisemiin. Yhdysvaltalaisnaisten teksteissä näkyy ajatus villistä lännestä, joka oikeuttaa valkoisen väestön lännessä olemista. Brittinaisten luontokuvailuissa näkyy erityisesti pittoreskin ihanne ja Intian staattisuuden korostaminen. Amerikkalaisnaiset kuvaavat alkuperäisasukkaita lähes yksiselitteisen kielteisesti ja inhoten. Brittinaisten diskurssit ovat ristiriitaisia ja monisyisiä; heidän kuvailunsa paikallisista ovat sekä positiivisia että negatiivisia. Heidän teksteissään näkyy kolonialistisen vallan häilyvyys ja neuvottelu vallasta. Transnationaalisia eroja naisten kuvauksissa voi selittää se, että brittinaiset olivat teosten mukaan enemmän henkilökohtaisesti tekemisissä paikallisväestön kanssa kuin amerikkalaisnaiset. Kaikki naiset korostavat omaa tarpeellisuuttaan ja osallisuuttaan imperiumissa. Amerikkalaisnaisilla korostuu päättäväisen armeijanaisen ihanne ja imperialistisen maskuliinisuuden korostaminen. Brittinaiset korostavat osallisuuttaan miestensä työssä ja imperialistisessa projektissa. Kaikki kirjoittajat kritisoivat imperiumia jollain tapaa, mutta enemmän teksteissä korostuu imperialistisen vallan korostaminen ja oikeutus. Tarkasteluni osoittaa, että naisilla on julkaistujen teostensa kautta aktiivinen rooli imperialistisina toimijoina. Kolonialistiset diskurssit, joille tyypillistä on vieraan kulttuurin toiseuttaminen, alistaminen, yhtenäistäminen tai kärjistäminen, näkyvät kaikissa teoksissa. Teosten kirjoittajat nostavat esille samanlaisia asioita molemmilla puolilla maailmaa, vaikka teksteissä on myös yksilöllisiä ja transnationaalisia eroja.