Browsing by Subject "huumori"

Tämä tutkielma käsittelee aikuisuuden representaatioita suomalaisessa Aikuiset-draamakomediasarjassa (Yle 2019–2022). Aikuiset on fiktiivinen, (itse)ironinen ja satirisoiva kuvaus Helsingin Kalliossa asuvien urbaanien nuorten elämästä aikuistumisen kynnyksellä. Sarja tutustuttaa katsojan maailmaan, jossa pitäisi olla koko ajan menestyneempi, kiinnostavampi ja aikuisempi. Tutkimusaineisto koostuu 34 jaksosta: kolmesta 10-osaisesta tuotantokaudesta ja neljästä erikoisjaksosta. Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten sarja kuvaa ja tuottaa aikuisuutta erilaisten sukupolvirepresentaatioiden kautta, millaisia komedian aineksia se siihen liittää sekä millaisesta kulttuurisesta kontekstista nämä representaatiot nousevat. Tarkastelen Aikuiset-sarjaa tekstinä ja populaarikulttuurin tuotteena, jonka kautta pääsen kiinni siihen, mitä aikuisuus modernissa yhteiskunnassa tarkoittaa ja millaisten tunnusmerkkien kautta se rakentuu. Tutkin sarjan kieltä ja kuvastoa, joista erityisen tärkeiksi nousevat aikuisuuteen ja sukupolvieroihin viittaavat aiheet, tapahtumat ja keskustelut sekä visuaalisen kuvaston piirteet. Tutkielmani paikantuu kulttuurintutkimuksen kentälle ja painottuu aikuisuuden, nuorison ja sukupolvien tutkimukseen. Koska aineistoni on draamakomediasarja, asetan työni myös televisio- ja komediatutkimuksen kontekstiin. Tulkitsen tutkimusaineistoa laadullisen sisällönanalyysin avulla. Osana analyysia kontekstualisoin aineistosta nousevat merkityskokonaisuudet asettamalla ne siihen kulttuuriseen ja yhteiskunnalliseen kontekstiin, jossa ne ovat syntyneet. Tekemieni tulkintojen mukaan Aikuiset-sarja sijoittaa aikuisuuden representaation nopeatempoiseen, uusliberaaliin ja urbanisoituneeseen yhteiskuntaan, jossa aikuisuuden kriteereiksi nousevat muun muassa itsenäisyys, uusien velvollisuuksien omaksuminen ja taloudellisen turvan saavuttaminen. Sarja kuvaa kaksikymppisten hahmojensa kipuilua prekaarien työmarkkinoiden ja menestyspaineiden keskellä kritisoiden samalla individualistisen yhteiskunnan vaatimuksia. Aikuisuus määrittyy sarjassa oleellisesti sukupolvien välisten ymmärryskatkosten ja antagonismin kautta, sillä nuo eronteot tuovat näkyviksi vanhempien ja nuorempien sukupolvien eroavat käsitykset siitä, mitä ovat ”oikeat” tavat olla aikuinen. Aikuiset esittää satirisoitujen sukupolvierojen kautta kommentteja laajemmasta paradigman muutoksesta, joka suomalaisessa yhteiskunnassa on tapahtunut elintason nousun, globalisaation etenemisen ja uusliberalisoitumisen myötä. Sarja ammentaa kulttuurisesta tilanteesta, jossa muutosvauhdin kiihtyminen ja mahdollisten elämänpolkujen lisääntyminen ovat tuottaneet entistä sirpaleisempia, jatkuvassa liikkeessä olevia aikuisuuksia. Aikuiset sijoittaa representaationsa maailmaan, jossa sitoutumattomuudesta on muodostunut selviytymisstrategia erityisesti urbaanissa ympäristössä, jossa aikuisuuden lykkäämiseen liitetty elämänpolkujen ja identiteettien tutkiskelu ovat selkeästi läsnä. Aikuiset-sarja on onnistunut tallettamaan tunnistettavan ajankuvan, jonka osuvuus nousee sarjan tarkkasilmäisestä tavasta käsitellä modernia yhteiskuntaa ja elämäntapaa. Karikatyyrimäiset hahmot ja satirisoiva huumori ovat syntyneet tosielämän havaintojen pohjalta ja kommentoivat aikuisuutta ensivilkaisulla kevyellä, mutta toisaalta puhuttavalla tavalla. Kutsutaan sitä sitten aikuisuuden ikuiseksi kysymykseksi tai ylisukupolviseksi kokemukseksi, Aikuiset representoi aikuisuuden monisyistä merkitysverkkoa tavalla, joka tarjoaa identifioitumisen paikkoja katsojan sukupolvesta riippumatta.

Pro gradu -tutkielma käsittelee Veera Salmen lastenromaania Puluboin ja Ponin kirja (2012) huumorin tuottamisen näkökulmasta. Tutkielmassa keskitytään tarkastelemaan niitä keinoja, joiden avulla teoksen huumori syntyy. Lähtöoletuksena on, että Puluboin ja Ponin kirjan huumori koostuu monenlaisista eritasoisista aineksista, ulottuen huumorin matalaksi luokitelluista muodoista, kuten groteskista ja skatologisesta huumorista aina sen monimutkaisempiin muotoihin, kuten ironiaan, parodiaan ja humoristiseen metafiktioon saakka. Lastenkirjallisuuden huumoria on tutkittu toistaiseksi melko vähän. Tutkielmassa hyödynnetään Maria Laakson ja Julie Crossin ajatuksia lastenkirjallisuuden huumorista. Analyysin teoreettisena taustana on huumorin inkongruenssi- eli yhteensopimattomuusteoria. Inkongruenssi tarkoittaa toisiinsa sopimattomien elementtien yhteen tuomista, jolloin huumori syntyy yhdistelmän ristiriitaisuudesta ja tuon ristiriidan havaitsemisesta. Tutkielmassa tarkastellaan Puluboin ja Ponin kirjan huumoria analysoimalla henkilöhahmoja, tapahtumia ja miljöötä, kerrontaa ja visuaalisuutta sekä kieltä ja intertekstuaalisuutta inkongruenssiteorian avulla. Tämän lisäksi analyysissa hyödynnetään monia muita kirjallisuustieteen tarjoamia välineitä, kuten karnevalismin, groteskin, ironian, parodian, metafiktion, kaunokirjallisen nonsensen sekä kaksoispuhuttelun käsitteitä. Puluboin ja Ponin kirjan hahmojen, tapahtumien ja miljöön huumori syntyy liioittelusta, tyypittelystä, koomisesta groteskista, karnevalistisesta nurinkäännöstä ja kategorioiden sekoittamisesta. Teoksen kerronnassa tuotetaan huumoria rikkomalla kerronnan koherenssia monin eri tavoin. Kerronta sisältää lisäksi runsaasti metafiktiivisiä piirteitä, joiden avulla huvitellaan kirjallisilla konventioilla. Teoksen visuaaliset elementit eli lapsenomainen kuvitus ja runsas typografisten keinojen käyttö rikkovat myös konventioita ja synnyttävät huumoria. Kielellinen huumori syntyy nonsensisen kielellä leikkimisen ja kielen sääntöjen rikkomisen kautta. Teoksen runsas intertekstuaalisuus synnyttää huumoria esimerkiksi parodian keinoin ja vinkkaa usein silmää aikuislukijalle, viitaten lapsen tietämyksen ulkopuolelle. Tutkielma osoittaa, että Puluboin ja Ponin kirjan huumori on monimuotoista ja monitasoista. Huumorin pääasiallisena syntymekanismina läpi teoksen toimii inkongruenssi: hahmojen, tapahtumien, kerronnan, visuaalisuuden ja kielen huumori syntyy asioiden yhteensopimattomuudesta, jonka havaitseminen synnyttää koomisen efektin. Teoksessa käytetään laajasti erilaisia huumorin keinoja ja siten teoksella on potentiaalia puhutella eri-ikäisiä ja kirjalliselta kompetenssiltaan eritasoisia lukijoita. Tutkielmassa todetaan, että huumorin funktiot teoksessa ovat hyvin moninaiset. Teoksen monimuotoinen ja inklusiivinen huumori toimii paitsi lukijan huvittajana ja vakavien aiheiden keventäjänä, myös tapana manifestoida erilaisuuden hyväksymisen puolesta ja toisaalta keinona rikkoa raja-aitoja lapsille ja aikuisille sopivien kirjallisten keinojen välillä.

Pro gradu -työssäni tutkin italialaisen koomikon Maurizio Crozzan käyttämiä huumorin keinoja. Crozza on aloittanut uransa teatterinäyttelijänä, mutta on saavuttanut suosiota erityisesti televisioesiintymisten kautta. Crozzan nykyinen, vuonna 2012 alkanut ohjelma Crozza nel Paese delle Meraviglie on noussut Italiassa varsinaiseksi mediailmiöksi, ja hänen kielenkäyttönsä ansaitsee sen vuoksi tulla tutkituksi. Korpukseksi tutkimukseeni valitsin kuusi noin tunnin pituista jaksoa vuosilta 2012–2015. Ohjelma on suurimmaksi osaksi poliittista satiiria ja koostuu monologeista, imitaatioista ja musiikkikappaleista. Analysoin komiikan keinoja näillä kolmella eri osa-alueella. Analyysin pohjana on komiikan jaottelu kahteen suurempaan ryhmään, sanakomiikkaan ja ideoiden komiikkaan. Vaikka komiikkaa on tutkittu paljon jo vuosisatojen ajan, ilmiön monimuotoisuuden takia sille ei ole onnistuttu antamaan yksiselitteistä määritelmää. Jaotteluni sana- ja ideoiden komiikkaan ei perustukaan kenenkään yksittäisen tutkijan tutkimustyöhön, vaan syntyy monien eri teorioiden pohjalta (mm. Stefano Bartezzaghi, Pierre Guiraud ja Élie Aubouin). Sanakomiikan keskeinen elementti on monimerkityksisyys, joka mahdollistaa ilmaisun tulkinnan kahdella tai useammalla tavalla. Analyysini osoittaa, että käytetyimmät sanakomiikan keinot ovat polysemia, paronymia ja erilaiset toistuvat hokemat. Ideoiden komiikkaa ei voi selittää pelkästään kielellisin keinoin, vaan se perustuu myös ajatusvirheisiin ja ilmaisun sisäiseen ristiriitaan. Crozzan huumorissa ideoiden komiikkaa edustavat arkijärjen vastaiset paradoksaaliset väitteet sekä järjettömät päätelmät, jotka kuitenkin mahdottomuudessaan seuraavat omanlaistaan logiikkaa. Tutkimukseni osoittaa, että monologeissa Crozza hyödyntää eniten ideoiden komiikkaa. Monologien aiheet ovat usein laajoja, ja ideoiden komiikka voi liittyä laajempiin asiakokonaisuuksiin kuin sanakomiikka. Sanakomiikka sen sijaan viittaa yksittäisiin kielellisiin elementteihin ja se onkin tärkeässä roolissa imitaatioissa parodian kohteena olevan henkilön luonnehdinnassa. Parodian kohde ei kuitenkaan aina ole pelkästään itse parodioitu henkilö tai teksti. Crozza suuntaa usein kritiikkinsä imitoimansa henkilön kautta esimerkiksi jonkun toisen henkilön ulkoisiin piirteisiin tai poliittisiin mielipiteisiin. Musiikkinumeroissa Crozza käyttää hyväkseen tunnettujen kappaleiden melodioita ja kirjoittaa niihin uuden tekstin, joka käsittelee jotakin ajankohtaista henkilöä tai aihetta. Myöskään tällöin parodioitu teksti, eli alkuperäinen kappale, ei ole parodian todellinen kohde, vaan väline jonkin muun asian naurunalaiseksi saattamiseen. Ohjelmissaan Crozza esittää näkemyksiään nyky-Italiasta, ja, kuten työssäni osoitan, käyttää taitavasti huumoria yhteiskunnallisen kritiikin välineenä. Kritiikki kohdistuu niin erilaisiin instituutioihin, poliitikkoihin kuin tavallisiin keskivertoitalialaisiinkin. Crozza tuo huumorin keinoin esiin italialaisessa yhteiskunnassa havaitsemiaan epäkohtia, ja monologien seasta voi erottaa myös vakavia väittämiä, joita katsoja voi edelleen työstää, vaikka asioiden esitystapa jo ohjaakin tulkintaa.

Tämän maisterintutkielman tavoitteena on tutkia, miten Aino Havukaisen ja Sami Toivosen teosten Tatu ja Patu päiväkodissa (2004) ja Tatun ja Patun outo unikirja (2008) kuvituksissa olevia humoristisia tekstejä on käännetty saksaksi ja ruotsiksi. Tutkimus pyrkii selvittämään, millaisilla keinolla verbaalista ja visuaalista, usein myös vahvan kulttuurisidonnaista huumoria on käännetty, minkä lisäksi käsitellään lyhyesti typografian käyttöä kieliversioissa. Lasten- ja kuvakirjojen huumori on yleinen tutkimusaihe, mutta Tatu ja Patu -sarjaa ei ole tästä näkökulmasta tutkittu. Teoriataustaan kuuluu multimodaalisuuteen ja lastenkirjallisuuteen, etenkin kuvakirjoihin, liittyvää yleistä tutkimuskirjallisuutta, näiden molempien kääntämiseen liittyvää teoriaa, huumoriin ja sanaleikkeihin ja näiden kääntämiseen liittyvää teoriaa sekä typografiaa käsittelevää kirjallisuutta. Aineistoa analysoitiin ensisijaisesti tekstisisällön pohjalta verraten käännöksiä alkutekstiin ja osin keskenään ottaen kuva huomioon tarpeen mukaan. En hyödyntänyt tarkkarajaisia luokitteluja, sillä tämä osoittautui hankalaksi aineistoni kohdalla. Analyysissä kävi ilmi, että ruotsin- ja saksankielisissä käännöksissä on tehty huumorin ja erityisesti sanaleikkien kohdalla ratkaisuja, jotka eroavat niin alkutekstistä kuin keskenään. Monessa tapauksessa humoristinen ilmaus käännettiin neutraalimmalla vastineella tai suoraan, jolloin huumori ei enää välittynyt. Kotouttaminen on yleistä erityisesti tuotemerkkien kohdalla. Havaitsin lisäksi, että typografian käyttö erosi merkittävästi kieliversioiden välillä.

Tässä maisterintutkielmassa tarkastellaan suomenruotsalaisen komediasarjan Sauli Niinistös julkalender suomenkielisissä käännöstekstityksissä esiintyviä käännössiirtymiä ja käännösstrategioita sekä sanaleikkejä ja niiden muodostamistapoja. Kyseessä on kvalitatiivinen tapaustutkimus. Tarkoituksena on selvittää, mitkä käännössiirtymät ja -strategiat ovat yleisimpiä, kun ohjelmassa käännetään sanaleikkejä suomenruotsista suomeksi. Tarkoituksena on myös ottaa selville, vaikuttaako audiovisuaalisen teoksen multimodaalisuus kääntäjän valintoihin vapaaehtoisten käännössiirtymien kohdalla. Tutkielman päämääränä on edelleen selvittää, mitkä sanaleikkien muodostamistavat ovat aineiston perusteella tavallisimpia lähde- ja kohdekielessä. Tutkielman aineistona on vuonna 2018 Yle Areenassa julkaistun Sauli Niinistös julkalender -ohjelmasarjan 23 ensimmäistä jaksoa. Sarjassa on yhteensä 24 jaksoa, mutta niistä viimeinen on luonteeltaan niin erilainen kuin muut, että se on jätetty tutkimusaineiston ulkopuolelle. Tutkittavat jaksot on toteutettu keskenään saman kaavan mukaan, ja ne perustuvat stand-up-komiikkamaiseen vitsinkerrontaan. Ohjelman ainoan näyttelijän, Christoffer Strandbergin, rooli taas on toimia presidentti Niinistön karikatyyrinä. Kaikki jaksot on kääntänyt Sari Kumpulainen. Tutkimuksessa keskitytään tarkastelemaan käännöstekstitysten sanaleikeistä löytyviä Pekkasen (2010) määrittelemiä vapaaehtoisia käännössiirtymiä ja epäsiirtymiä. Sanaleikkien käännösstrategiat taas luokitellaan Leppihalmeen (1997b) mukaan lähdekielisen sanaleikin korvaamiseen kohdekielisellä sanaleikillä, muihin retorisiin tehokeinoihin sekä käännösstrategian poisjättöön. Sanaleikkien muodostamistavat ryhmitellään niin ikään Leppihalmetta (1997b) mukaillen seuraaviin: sanojen kaksimerkityksisyys, leikilliset uudissanat, kontaminaatio, homofonia, homonymia, paronymia, polysemia ja intertekstuaalisuus. Kaikista yleisin sanaleikkien käännösstrategia tutkimusaineistossa on lähdekielisen sanaleikin korvaaminen kohdekielisellä sanaleikillä. Tavallisinta tämä on aineiston vapaaehtoisten käännössiirtymien kohdalla (18 esimerkkiä 24:stä). Kuuden vapaaehtoisen käännössiirtymän tapauksessa kääntäjä on käyttänyt strategiana muita retorisia tehokeinoja. Aineiston kymmenen epäsiirtymän kohdalla ei sanaleikin käännösstrategiaa ole käytetty. Tutkimuksen perusteella av-teoksen multimodaalisuus ohjaa tekstitysten käännössiirtymiä silloin, kun kääntäjän on mahdollista valita yhden tai useamman eri siirtymän välillä. Kaikista aineiston 24 vapaaehtoisesta siirtymästä multimodaalisuus on nimittäin ohjannut kääntäjän muokkauksia kokonaisten 13 siirtymän kohdalla. Tutkimusaineiston perusteella yleisin sanaleikin luomistavoista on lähdekielessä ehdottomasti homonymia (10 sanaleikkiä 18:sta) ja seuraavaksi tavallisin tapa homofonia (5 sanaleikkiä 18:sta). Kohdekielessä tilanne on toinen. Kaikista yleisin kielellisen leikittelyn muodostamiskeino kohdekielisissä käännöstekstityksissä on polysemia (7 sanaleikkiä 18:sta), ja seuraavalla sijalla on sanojen kaksimerkityksisyys (4 sanaleikkiä 18:sta). Lähdekielisen sanaleikin homonymia yhdistyy materiaalissani useimmiten kohdekielisen sanaleikin polysemiaan (5 sanaleikkiä 10:stä) tai sanojen kaksimerkityksisyyteen (3 sanaleikkiä 18:sta). Materiaalin lähdekielisten sanaleikkien toiseksi yleisin muodostamistapa eli homofonia taas yhdistyy käännöstekstityksessä useimmiten kohdekielisen sanaleikin polysemiaan (3 sanaleikkiä 5:stä). Tutkimustulokset tukevat näkemystä siitä, että av-kääntäminen on mutkikasta ja vaatii kääntäjältä luovuutta.

Tutkimukseni kohde on ideologia ja karnevalistinen huumori Siri Kolun Me Rosvolat (2010) sekä Timo Parvelan Isäni on supermies (1996) -lastenromaaneissa. Analysoin teosten huumoria ja erityisesti niiden karnevalistisia piirteitä, ja pohdin, miten teokset luovat ideologiaa. Pohdin myös, minkälaista karnevalistinen lastenkirjallisuus on, ja minkälaisia funktioita bahtinilainen karnevaali lastenkirjallisuudessa saa. Tutkimuksessani hyödynnän erityisesti John Stephensin ja Maria Nikolajevan ajatuksia niin karnevaalista, ideologiasta, lastenkirjallisuudesta kuin vallasta. Me Rosvolat -teoksessa erityisiä karnevalistisia piirteitä ovat ruokaan liittyvät normin ylitykset sekä erilaisten roolien nurinpäin kääntäminen ja venyttäminen. Teoksessa kesä on karnevaaliaika: päähenkilö Vilja napataan Rosvolat-perheen matkaan. Rosvokulttuuri edustaa anarkiaa ja säännöistä piittaamattomuutta, mutta teoksen edetessä anarkistisuus katoaa, sillä Vilja tuo mukanaan rosvomaailmaan yhteiskunnan säännöt. Karnevaaliaika päättyy teoksen lopussa, kun Vilja palaa kotiin. Tällainen väliaikainen karnevalistinen tila, jossa opitaan tai ymmärretään jotain tärkeää mutta jonka jälkeen tilanne palaa tilaan ennen karnevaalia, on hyvin tyypillinen lastenkirjallisuudessa. Isäni on supermies -teoksessa karnevalistisuus näkyy ennen kaikkea vanhempi-lapsi-roolien nurinpäin kääntämisessä. Samalla teos kiinnittää huomiota fyysisiin ominaisuuksiin ja liioittelee niitä. Tutkimukseni mukaan karnevalistisiinkin lastenkirjoihin voi helposti piilottaa opettavaisen tarkoituksen, joka voi olla konservatiivinen ja vallalla olevia arvoja tukeva. Usein näin näyttää olevan, sillä lastenkirjojen kumouksellisuudella tuntuu olevan rajansa. Tämän voi nähdä juontuvan sekä romanttisesta lapsikäsityksestä, mutta ennen kaikkea siitä, että lapset halutaan lastenkirjallisuuden avulla sosiaalistaa yhteiskuntaan, jolloin vallalla olevia sääntöjä, tapoja ja valtasuhteita ei oikeasti haluta kumota. Näin on myös Isäni on supermies -teoksessa. Ideologian kannalta kohdeteoksissani merkittävää on se, että kerronta on lapsipäähenkilöiden hallussa. Lisäksi Me Rosvolat -teoksessa keskeistä on sukupuoliroolien venyttäminen ja Viljan toimijuus ja oman arvon ymmärtäminen. Isäni on supermies -teoksessa miehet ovat toimijoita ja naiset sivurooleissa. Ideologisuus nousee selvimmin esille kohtauksissa, joissa aikuisen opettavainen ääni pääsee päähenkilön äänen läpi. Tutkimukseni osoittaa, että karnevalistinen huumori kumpuaa nimenomaan teosten arvopohjasta. Karnevalistinen lastenkirjan yksiselitteinen määrittely on hankalaa, sillä karnevaali lastenkirjassa tarkoittaa eri asiaa kuin aikuisyleisölle kirjoitetussa teoksessa.

Tutkielman aiheena ovat Kaikki meni -nimisen Facebook-sivuston meemikuvat ja niihin kytkeytyvä ironia. Sivustolla julkaistaan meemejä, joihin tekijä on digitaalisesti liittänyt pastellinsävyisen taustan päälle vanhanaikaisia kiiltokuvia sekä tekstielementtejä. Tavoitteena on selvittää, millaisia kielellisiä keinoja ironian rakentamiseen käytetään, kuinka meemin eri elementit vaikuttavat ironiseen tulkintaan ja mihin tai kehen ironia kohdistuu. Keskeisiä hypoteeseja ovat, että meemien ironia kohdistuu useimmiten tapoihin käyttää kieltä – erityisesti verkkokieltä ja tietokoneslangia –, että meemit toteuttavat inkongruenssiteoriaa, että niistä voidaan löytää kaikki ironian komponentit ja että ironinen tulkinta muodostuu kaikkien kuvan elementtien yhteisvaikutuksesta. Tutkimuksen aineistona on käytetty Kaikki meni -Facebook-sivustolla aikavälillä 4.12.2017–1.5.2020 julkaistuja internetmeemejä, joita aineisto sisältää yhteensä 150. Tutkimuksen yleisinä teoreettismetodisina lähtökohtina toimivat multimodaalinen diskurssintutkimus sekä kehyssemantiikka, joka avaa meemeihin sisältyviä erilaisia tulkinta- ja tietokehyksiä. Tutkimuksessa on hyödynnetty huumorintutkimuksen teorioita, keskeisimpänä Toini Rahdun määritelmää ja mallia ironiasta. Apuna analyysissa on käytetty satiirin, parodian ja karnevalismin käsitteitä. Keskeistä on myös ajatus meemien pyrkimyksestä vaikuttaa ympäröivään yhteiskuntaan ja kommentoida siitä lähtöisin olevia aiheita ironian keinoin. Analyysi lähtee liikkeelle muodollisten kehysten tasolta ja avaa sen jälkeen meemien eri elementtien ironisia tulkintakehyksiä sekä sana-, lauseke- ja lausetasolta löydettäviä ironian keinoja. Lisäksi työssä tarkastellaan, kuinka kielelliset tyylivalinnat vaikuttavat ironiseen tulkintaan ja kuinka ironian komponentit meemeissä ilmenevät. Tutkimuksessa osoitetaan, että hypoteesit näyttäisivät käyvän toteen: ironiaa rakennetaan erityisesti inkongruenssin avulla, meemeistä on mahdollista löytää kaikki ironian komponentit ja kaikki meemin elementit ovat olennaisia ironisen tulkinnan kannalta. Aineiston ironia kohdistuu useimmiten erilaisiin tapoihin käyttää kieltä, luonteenpiirteisiin, politiikkaan ja uskontoon. Myös intertekstuaalisuus on aineistossa vahvasti läsnä niin muiden tekstilajien upotuksen muodossa kuin esimerkiksi viittauksina meemikonstruktioihin ja muihin teksteihin. Aihetta on aiemmin tutkittu vain vähän suomen kielessä, ja internetmeemien kielellisistä ominaisuuksista on saatavilla tietoa vasta muutamasta lähteestä. Tutkielman yhtenä tavoitteena onkin avata aiheen jatkotutkimusmahdollisuuksia sekä multimodaalisen diskurssintutkimuksen hyötyä meemitutkimuksessa.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan, millaisin keinoin humoristisiksi luokiteltujen kaunokirjojen esittelevässä jaksossa lukijaa ohjataan humoristiseen tulkintaan. Lisäksi tarkastellaan sitä, millaisia funktioita humoristiseen tulkintaan ohjaamisen keinoilla on. Tutkielma edustaa aineistolähtöistä kvalitatiivista tutkimusta, joka perustuu sekä diskurssintutkimukseen että genreanalyysiin, ja menetelmänä käytetään jaksoanalyysia. Lisäksi tutkielmassa hyödynnetään paratekstiteoriaa ja takakansitekstien määrittelyä promotionaaliseksi genreksi. Erityisinä huomion kohteina ovat jaksoanalyysilla rajatun esittelevän jakson rakenne sekä esittelevästä jaksosta rajattu ohjaava askel. Tutkimuksen aineistona on 105 takakansitekstiä vuosien 2014–2022 välillä julkaistuista humoristisiksi luokitelluista kotimaisista kaunokirjoista. Aineisto on kerätty neljältä kustantamolta, jotka ovat Otava, WSOY, Tammi ja Gummerus. Aineiston rajaamisen kriteerinä on nimenomaan teoksen luokittelu kaunokirjallisuudeksi, eli aineistoon eivät sisälly esimerkiksi vitsikirjat tai humoristisiksi luokitellut sarjakuvat. Humoristiseen tulkintaan ohjaaminen on yksi esittelevän jakson askelista, ja ohjaamisen kielellisiksi keinoiksi havaittiin leksikaaliset viittaukset huumoriin, evaluointi ja affektiivisuus, sanaleikit, intertekstuaalisuus ja indeksisyys, huumorin perinteeseen viittaaminen sekä kaunokirjalliseen kenttään asemoiminen. Ohjaamisen funktioita ovat esimerkiksi lukuohjeen antaminen sekä huumorin sävyn määritteleminen. Analyysissa havaittiin myös, että esittelevällä jaksolla on kaksi vaihtoehtoista rakennetta, jotka ovat finiittiverbillinen esittelevä jakso ja minilause. Jo aiemmassa tutkimuksessa on osoitettu, että jaksoilla voi olla oma kommunikatiivinen tavoitteensa, joka on alisteinen koko genren kommunikatiiviselle tavoitteelle. Esittelevä jakso esittelee teoksen aiheen, teemat, diskurssit ja joissain tapauksissa kirjoittajan, mikä tekee teoksen esittelystä sen keskeisen kommunikatiivisen tavoitteen. Myös ohjaava askel tukee esittelevää tavoitetta esittelemällä näkökulman teoksen huumoriin. Humoristiseen tulkintaan ohjaamisen tavoitteeksi voidaan mieltää myös se, että lukijan halutaan tulkitsevan teos ”oikein”, jotta teoksen viesti välittyy asianmukaisesti.

Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee kielisidonnaisen huumorin kääntämistä. Ennen itse kääntämisen käsittelyä täytyy kuitenkin määritellä mitä tarkoitetaan käsitteellä kielisidonnainen huumori . Aluksi käsitellään huumoria ja sen ominaisuuksia sekä huumorin ja kulttuuristen, fysiologisten ja sosiaalisten tekijöiden suhdetta. Huumori syntyy kun tietyt odotukset rikotaan, eli toimitaan joidenkin normien vastaisesti. Huumorin eräitä perusperiaatteita ovat ristiriitaisuus ja yhteensopimattomuus. Kielisidonnaisessa huumorissa ristiriitaisuus ja yhteensopimattomuus on havaittavissa kielen tasolla: kieltä käytetään tuottamaan moniselitteinen tai -mielinen koominen ilmaus. Sanaleikki, jossa käytetään yhtä sanaa jolla on yksi tai useampi merkitys, on tyypillinen esimerkki kielisidonnaisesta huumorista. Mutta kielisidonnainen huumori ei rajoitu pelkästään tämänkaltaisiin sanaleikkeihin (engl. pun), vaan kattaa käsitteenä laajemman valikoiman erilaisia kielisidonnaisen huumorin muotoja, esimerkiksi monimerkityksiset nimet, idiomaattisilla ilmauksilla tuotettu huumori, akrostikonit, kirjoituksen konventioita rikkomalla tuotettu huumori jne. Kielisidonnainen huumori on tutkielmassa luokiteltu ja määritelty omaksi huumorin alalajikseen. Kielisidonnaisen huumorin kielellinen monimerkityksisyys tekee sen kääntämisestä vaikeampaa kuin sellaisen tekstin, jossa kielen tasolla ei ilmene monimerkityksisyyttä. Tästä syystä kielisidonnainen huumori tarvitsee erilaisen käännösstrategian kuin esimerkiksi tieteellinen teksti. Seuraavaksi käydään aluksi läpi joitakin käännösteorian keskeisiä käsitteitä ja niiden suhdetta ja vaikutuksia kielisidonnaisen huumorin kääntämiseen. Sitten kuvataan kielisidonnaisen huumorin käännösprosessi, joka jakautuu kolmeen osaan: tunnistaminen, analyysi ja kääntäminen. Näiden kolmen pohjalta laaditaan kuuden eri käännösstrategian ryhmä. Kuusi eri päästrategiaa ovat käännössidonnaisen huumorikategorian säilyttäminen, kirjaimellinen käännös, muun tyylikeinon käyttäminen, kompensaatio, poisjättö ja toimitukselliset keinot. Strategiat käydään läpi deskriptiivisesti ja niiden käyttöä valaistaan esimerkkien avulla. Osa päästrategioista jakautuu alastrategioihin, jotka kuvaavat tarkemmin, minkälaisin keinoin lähtökielen kielisidonnainen käännösongelma voidaan siirtää kohdekieleen. Strategiat pyritään kuvaamaan siten, että ne voisivat olla avuksi käännettäessä minkä tahansa kieliparin välillä. Vaikka kuvatut käännösstrategiat käydään läpi deskriptiivisesti, on pyrkii tutkielma myös olemaan avuksi käytännön tilanteissa kielisidonnaista huumoria käännettäessä. Tätä varten on tutkielman lopussa annettu kuvaus yhden kielisidonnaisen huumoriongelman kääntämisprosessista. Yhdistämällä teoria käytäntöön kuvataan käännösprosessiesimerkissä yhden kielisidonnaisen huumoriongelman analyysi-ja kääntämisvaiheet. Tuloksena on viisi erilaista versiota samasta lähtötekstin käännösongelmasta. Tutkielma siis ensinnäkin määrittelee, mitä ja minkälaista on kielisidonnainen huumori sekä luokittelee sen. Toisekseen tutkielma kuvaa sen käännösprosessin ja määrittelee eri käännösstrategiat. Lisäksi esimerkin avulla esitellään eri käännösvaihtoehtoja.

Tutkielma käsittelee huumorin kysymystä japanilaisen Matsuo Bashōn (1644—1694) tuotannossa. Bashō tunnetaan nykyään ympäri maailmaa merkittävänä haikurunoilijana, joskaan haikua ei vielä tuolloin ollut olemassa. Bashōn genrenä oli haikai no renga, joka kääntyy “leikkisän laadinnan ketjurunoudeksi”. Bashōn yhtenä meriittinä nähdään tämän yhteisöllisesti laadittavan runomuodon avaussäkeistön, eli hokkun kehittäminen ilmaisuvoimaiseksi, itsenäisestikin toimivaksi runoksi, joka vastaa muodoltaan nykyistä haikua. Lähtökohtaisesti haikai no renga popularisoi ja asettuu vastakkain klassisen, hovin piirissä kehittyneen ketjurunouden eli rengan kanssa, sen tiukasti säädeltyjä sanastollisia ja rakenteellisia konventioita rikkoen. Bashō on kanonisoitu kuitenkin vakavastiotettavana ”haikun pyhimyksenä”, joka uransa kehittyessä alkoi kiertää maata kirjallisten esikuviensa ”ei jalanjäljissä, vaan etsien sitä mitä hekin olivat etsineet”. Bashō pyrki aktiivisesti uusiutumaan tyylissään, ja nostamaan haikain profiilia pelkän sanaleikin tai hovikuvaston vulgaarin parodioinnin tasolta varteenotettavaksi taidemuodoksi. Kanonisoidun aseman ja vakavien pyrkimystensä vuoksi kenties tutkimuskin on enimmäkseen keskittynyt hänen poetiikkaa koskevien käsitystensä ja termien syväanalyysiin, tai maalaamaan kuvaa melankolisvoittoisesta menneiden aikojen erakkokirjailijoita lähenevästä hahmosta. Kuitenkin omassa luennassani aineistosta, jonka muodostavat Bashōn hokkut sekä matkapäiväkirjat, nousi yhtä lailla humoristisia kuin vakavia vaikutelmia, vieläpä saman tekstin ja lauseenkin sisällä. Päätin tutkimuksessani jäljittää Bashōn teksteissä esiintyvää huumoria ja tyypitellä siitä esiin keskeisimmiltä tuntuvia muotoja, samalla tarkastellen niiden yhteensopivuutta koulukunnan keskeisten poeettisten käsitteiden kanssa. Näitä käsitteitä ovat mm. fueki ryūkō l. ”muuttumaton-ja-alati-virtaava”; fūkyō l. ”poeettinen eksentrisyys” sekä karumi, ”keveys, luonnollisuus, läpikuultavuus”. Lähestyn aihettani sisällönanalyysia, hermeneuttista tulkintaotetta, sekä huumorin- ja haikaiteoriaa yhdistellen. Tutkimuksestani käy ilmi, että vaikka Bashōn teksteistä on helppo paikantaa inkongruenssia ja parodiaa, liioittelua ynnä muita koomisen keinoja, vie huumorin kysymyksen avaaminen paljon tekstin pintaa syvemmälle. Se kytkeytyy niin kirjailijan asenteeseen ja kokemuksiin, runoteoreettisiin koodeihin ja konventioihin, kuin niiden venyttämiseenki. Bashōn tapauksessa haikaissa vaikuttaisi olevan kyse ympäristön ja itsen monitahoisesta, puolueettomuuteen pyrkivästä havainnoimisesta, jonka sivutuotteena syntyy niin melankolisia kuin humoristisiakin sävyjä, niiden painoarvoa erottelematta.