Browsing by Subject "väkivalta"

Tutkielmassa tarkastellaan ihmissuhteita ja niiden tuhoisaa luonnetta Emily Brontën romaanissa Humiseva Harju (1847). Tutkimusmetodeina käytetään sukupuolentutkimusta ja väkivaltatutkimusta. Väkivalta vaikuttaa vahvasti lähes kaikkiin romaanin ihmissuhteisiin, sekä siinä esiintyviin henkilöihin. Tutkielmassa keskitytään erityisesti Heathcliffin ja Catherinen henkilöhahmoihin, ja pyritään näyttämään, kuinka väkivaltainen kasvatus ja elinympäristö ovat vaikuttaneet heihin lapsuudessa niin, että hahmot päätyvät kohtelemaan muita ihmisiä fyysisesti ja henkisesti kaltoin myös aikuisina. Heathcliffin ja Catherinen kokema väkivalta on peräisin erilaisista syistä: Heathcliff kärsii orpotaustansa, etnisyytensä ja kasvattiveljessään herättämänsä kateuden takia, kun taas Catherinea rangaistaan, soimataan ja väheksytään oman sukupuolensa takia. Esseessä tarkastellaan myös yleisellä tasolla yhteiskunnassa vallitsevia sukupuolinormeja, jotka vaikuttavat suuresti sekä tyttöjen ja poikien omaan ajatteluun, että muun lähipiirin suhtautumiseen heihin. Heathcliffin ja Catherinen lisäksi tutkielmassa tarkastellaan myös muita keskeisiä henkilöhahmoja, kuten Nellyä, Edgaria, Isabellaa ja Lintonia. Nellyn, Isabellan ja Catherinen välisiä suhteita tutkiessa kiinnitetään huomiota erityisesti siihen, kuinka henkilöhahmot ja heidän keskinäinen dynamiikkansa edustavat stereotyyppistä kuvausta naisten välisistä ystävyyksistä, joita värittävät vahvasti kateus, huijaus ja kilpailu. Edgarin ja Lintonin henkilöhahmoja tarkasteltaessa käsitellään toksista maskuliinisuutta ja sitä, millainen maskuliinisuuden ihanne on yhteiskunnassamme, ja kuinka se vaikuttaa miesten kohteluun. Tutkielmassa tuodaan esille kolme erilaista keskeistä väkivallan muotoa: lapsiin kohdistuva väkivalta, naisiin kohdistuva väkivalta sekä lähisuhdeväkivalta. Kaikki nämä väkivallan muodot ovat vahvasti esillä Humisevassa Harjussa. Lähes jokainen romaanissa esiintyvä lapsihahmo kokee fyysistä ja/tai henkistä väkivaltaa, mikä kertoo myös siitä, kuinka lapsiin suhtauduttiin 1700- ja 1800- lukujen Englannissa. Lapsena koettu väkivalta tekee myös monesta hahmosta, kuten Heathcliffista, Catherinesta ja Hindleystä, erittäin julmia aikuisia. Naisiin kohdistuvaa väkivaltaa tarkasteltaessa keskitytään erityisesti Isabellan ja Catherinen tyttären, Cathyn hahmoihin. Naiiviksi nuoreksi romantikoksi kuvailtu Isabella ihastuu Heathcliffiin, joka käyttää häntä hyväkseen tuottaakseen tuskaa Edgarille. Isabella päätyy naimisiin Heathcliffin kanssa, mitä seuraavina viikkoina hän tulee lähes päivittäin pahoinpidellyksi, nöyryytetyksi ja eristetyksi aviomiehensä taloon. Hän tulee todennäköisen raiskauksen seurauksena raskaaksi, pakenee ja joutuu muuttamaan yksin pois kotiseudultaan. Isabellan henkilökehityksessä kiinnitetään huomiota myös siihen, kuinka hänen lähipiirinsä suhtautuu paheksuttuun avioliittoon ja sitä seuranneeseen kärsimykseen. Isabellan veli Edgar katkaisee välinsä siskoonsa, ja Nelly paheksuu ennemmin Isabellan avioliiton jälkeen siveettömäksi muuttunutta ulkoasua kuin Heathcliffin väkivaltaa. Cathy puolestaan elää lapsuutensa ja varhaisnuoruutensa samassa turvatussa ympäristössä kuin Isabella, kunnes Heathcliffiin tutustuttuaan joutuu pakkoavioliiton, fyysisen väkivallan ja vapaudenriiston uhriksi. Lähisuhdeväkivaltaa esiintyy Humisevassa Harjussa erityisesti Catherinen ja Heathcliffin sekä Catherinen ja Edgarin suhteissa. Catherinen ja Heathcliffin suhteen väkivalta on molemminpuolista mustasukkaisuutta, pakkomiellettä, omistamista ja fyysistä vallankäyttöä. Edgarin ja Catherinen avioliitossa puolestaan on hyvin selkeästi nähtävissä tekijä (Catherine) ja uhri (Edgar). Vaikka molemmat ihmissuhteet ovat epäterveitä ja vaarallisia, ne ovat myös vahvasti romantisoituja romaanissa, mikä omalla tavallaan kyseenalaistaa väkivallan vakavuuden ja luo erityisesti Heathcliffista ja Catherinesta kuvan kirjallisuushistorian merkittävimpinä rakastavaisina. Tutkielmassa näytetään paitsi se, kuinka sukupuolinormit, naisten väliset suhteet, toksinen maskuliinisuus ja väkivalta näyttäytyvät Brontën romaanissa ja vaikuttavat sen henkilöhahmoihin, myös se, kuinka käsitellyt teemat ja ongelmat ovat olemassa ja yleisiä myös nyky-yhteiskunnassa, ja miten niiden tunnistaminen kirjallisuudessa on osa ongelmaa vastaan taistelemista.

1980-luvulla nousi huoli väkivaltaa sisältävien videoiden vaikutuksesta nuoriin ja nuorisorikollisuuteen, mikä aiheutti kiivasta keskustelua. Ongelman ratkaisuksi nähtiin videoiden ennakkosensuuri ja videoiden ikärajojen muutos siten, että aikuisille tarkoitettu sisältö kiellettiin kokonaan. Tutkielmani tavoitteena oli selvittää, millaista keskustelua lehtien mielipidepalstoilla on käyty vuoden 1987 laista video- ja muiden kuvaohjelmien tarkastamisesta. Keskustelua videosta käytiin koko 1980-luvun, mutta tutkielman aikarajaus on vuodet 1986–1987. Peruste aikarajaukselle on, että hallituksen esitys video- ja muiden kuvaohjelmien tarkastamista koskevaksi laiksi annettiin eduskunnalle syksyllä 1986, jonka jälkeen laki hyväksyttiin kesällä 1987. Tutkielman aineisto koostuu Helsingin Sanomien, Ilta-Sanomien, Hufvudstadsbladetin ja Aamulehden mielipidepalstoilla julkaistuista mielipidekirjoituksista. Valitsin kyseiset lehdet aineistoksi siksi, että ne kaikki edustavat keskenään erilaisia lehtiä. Valitsin mielipidekirjoitukset aineistoksi, koska ne tarjoavat katsauksen kansan mielipiteisiin videolaista ja koska mielipidepalstalle voi kirjoittaa kuka tahansa sosioekonomisesta asemasta riippumatta. Vastaan tutkimuskysymykseen sekä määrällisin että laadullisin keinoin. Tutkin aineistoa teema-analyysin keinoin luokittelemalla aineistoa teemoittain ja havainnollistamalla teemoja esimerkkien avulla. Aineiston määrällinen analyysi toimii tukena laadulliselle tutkimukselle. Määrällisesti tarkasteltuna aineisto oli jakautunut siten, että Helsingin Sanomissa oli eniten mielipidekirjoituksia. Muissa lehdissä oli huomattavasti vähemmän aineistoa. Ajallisesti aineisto jakautui vuonna 1986 epätasaisesti painottuen joulukuulle, vuonna 1987 taas tasaisemmin jakautuen pääasiassa vuoden ensimmäiselle puoliskolle. Tarkasteltavissa lehdissä oli kaikissa enemmän videolakia vastustavia mielipidekirjoituksia kuin lakia kannattavia. Tutkimuksessa käy ilmi, että mielipidepalstoilla käytyyn keskusteluun otti osaa lukuisien eri ammattiryhmien edustajia, kuten kansanedustajia, opettajia, videoalan toimijoita sekä professoreita. Maantieteellisesti keskustelun osanottajat olivat ympäri Suomea. Suurin osa keskustelun osanottajista kirjoitti omalla nimellään ja vain kerran, mutta keskustelussa oli myös aktiivisempia osanottajia. 1980-luvun keskustelu videosta ja niissä esiintyvästä väkivallasta oli vahvasti polarisoitunutta ja tunnelatautunutta. Tutkimus tuo esiin, että tämä näkyi myös lehtien mielipidepalstoilla käydyssä keskustelussa videolaista, joka oli hyvin polarisoitunutta. Aineistosta nousi selkeä ero lain kannattajien ja vastustajien välille. Videolain puolustajat nähtiin kulttuurin vihaajina, kun taas videolakia vastustavat nähtiin väkivaltaa ihannoivina. Suurin osa aineistosta oli lakia vastustavia mielipidekirjoituksia, kun taas lakia kannattavia mielipidekirjoituksia oli huomattavasti vähemmän. Tutkimuksessa selvisi, että videolakia vastustavissa mielipidekirjoituksissa käytettiin lukuisia eri perusteita kuten sensuuria, holhoamista, pimeitä markkinoita ja kulttuuritarjonnan kaventumista. Videolakia kannattavissa mielipidekirjoituksissa esiintyi pääasiassa yksi peruste, lasten suojelu väkivaltaiselta sisällöltä. Erot aineistossa videolakia kannattavien ja vastustavien mielipidekirjoitusten välillä olivat siis suuret. Yhdistävä tekijä oli, että kaikki osapuolet suhtautuivat lakiin tunnepitoisesti.

Tutkielma käsittelee vuonna 1967 avattua Kontulan ostoskeskusta ja sen näkymistä 1960–1980-lukujen suomalaisissa sanomalehdissä. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miksi Kontulan ostarille on muodostunut populaarikulttuurissa ja kansalaisten keskuudessa negatiivissävytteinen maine. Pääaineistona tutkielmassa on käytetty Kansalliskirjaston digitoituja sanomalehtiä, joiden avulla on muodostettu kuvaa siitä, miten Kontulan ostoskeskusta käsiteltiin 1960–1980-luvuilla ja millaisia mielikuvia lähiöostarista syntyi uutisten perusteella. Tutkittujen sanomalehtien Kontula-aiheinen kirjoittelu painottuu uutisartikkeleihin, mielipidekirjoituksiin ja kolumneihin. Tutkimuksella pyritään selvittämään, miten vuosikymmeniä sitten tapahtunut uutisointi vaikuttaa nykyäänkin vallitseviin mielikuviin ja mielipiteisiin Kontulan ostoskeskuksesta. Kontulan ostoskeskukseen liittynyt uutisointi oli ennen ostoskeskuksen avaamista ja heti avajaisten jälkeen hyvin positiivista ja odottavaista. Ostoskeskusta oli odotettu jo pidemmän aikaa ja sen tuomat palvelut nopeasti kasvaneelle, väestöltään suurelle lähiölle olivat enemmän kuin toivottuja. Uutisointi muuttui kuitenkin varsin nopeasti 1970-luvulle tultaessa. 1970-luvulta lähtien pitkälle 1980-lukua uutisointi oli huomattavan negatiivista ja keskittyi lähinnä kritisoimaan koko aluetta ja sen asiakkaita. Paljoakaan kehuttavaa lähiöostarista ei tuntunut löytyvän. Uutisoinnissa on nähtävissä selkeät, toistuvat aiheet, jotka voidaan kategorisoida kolmeen kategoriaan: a) alkoholiin, b) nuorison käyttäytymiseen sekä c) yleiseen rauhattomuuteen. Alkoholiin keskittynyt kirjoittelu koski Alkon myymälän ja sieltä saatavien nautintoaineiden aiheuttamaa lisääntynyttä häiriökäyttäytymistä ostarin alueella. Nuorison turhautuminen heille suunnattujen palvelujen puutteeseen näkyi häiriökäyttäytymisenä ja siihen liittyvä uutisointi oli poikkeuksetta negatiivista. Kontulan nuoriso, ja heidän aiheuttamansa turvattomuus ostarin alueella värittävät vahvasti 1960–1970-lukujen uutisointia. Yleisellä rauhattomuudella tarkoitetaan ostarilla tapahtuneita murtoja, näpistyksiä, ilkivaltaa, pahoinpitelyjä, ahdistelutapauksia ja henkirikoksia. Uutisointi on vaikuttanut mielipiteisiin ostarista, ja kontulalaisten ja muualla asuvien näkemykset poikkesivat merkittävästi toisistaan.

Tarkastelen maisterintutkielmassani lukemaan oppimista sodan metaforana Lauri Maijalan ohjaamassa esityksessä Seitsemän veljestä (Turun Kaupunginteatteri 2017). Pohdin työssäni, minkälaisena sotakuvauksena veljesten muutosvastaisuus ja kivulias kasvun polku teoksessa näyttäytyy. Sodassa näen kaksi osapuolta: kapinahenkiset veljekset ja heitä häpeällä ja rangaistuksella uhkaava yhteiskunta. Analysoin lukemaan oppimista veljesten läpikäymänä aikuistumisen prosessina, jota leimaa esityksen maskuliinisuuden ja väkivallan representointi. Tutkielmani on esitysanalyysi Lauri Maijalan sovittamasta ja ohjaamasta esityksestä. Aineistona on esitystallenne, josta analysoin temaattisia kohtausesimerkkejä ja esityksestä nousevaa sota- ja armeijakuvastoa. Tutkielman teoreettisessa viitekehyksessä hyödynnän erityisesti Arto Jokisen mies- ja maskuliinisuustutkimusta. Jokinen on tutkinut maskuliinisuutta ja väkivaltaa erityisesti suomalaisen kulttuurin ja sotilasdiskurssin kontekstissa. Hyödynnän työssäni myös Linda Hutcheonin ja Julie Sandersin adaptaatioita ja appropriaatioita käsitteleviä teorioita. Esityksessä kuvattu lukemaan oppiminen on veljesten ristiriitojen ja väkivallan täyttämää kamppailua vastuun ja vastuuttomuuden välillä. Veljesten elämäntuska ja hengen vaarantavat edesottamukset kohti parempaa elämää rinnastuvat siirtymäriittiin, jossa villeistä pojista kasvaa lopulta vastuuntuntoisia miehiä. Maijalan omaääninen ohjaustyyli voimistaa kokemusta esityksen maskuliinisesta kuvastosta ja väkivaltaisesta todellisuudesta mutta tuo mukanaan myös karnevalistista huumoria. Maijalan ohjaustyö on Aleksis Kiven alkuperäisteoksen ja sen esityshistorian sisäistänyt teatteriesitys. Kiven romaanin uudelleentulkintana Maijalan Seitsemän veljestä asettuu perinteisen adaptaation ja omalakisen appropriaation välimaastoon. Esityksen monet dramaturgiset ratkaisut istuvat perinteisemmän adaptaation piiriin mutta varsinkin Äidin hahmon fyysistäminen ja esityksen toisella puoliajalla käytävä loppusota liikuttavat Maijalan ohjausta itsenäisemmäksi teokseksi Kiven romaanista. Merkittävä havainto analyysissani on, että sodan häviämällä ja pakon edessä nöyrtymällä veljekset oppivat lopulta lukemaan. Maijalan Seitsemän veljestä löytää erityisen jalansijan myös tästä päivästä: esityksen sotaisa mieskuva heijastuu militaristiseen aikaamme ja lukemaan oppimisen merkitys ihmiselle resonoi koulujen nykypäivänä kohtaamien haasteiden sekä nuorten heikentyneen lukutaidon kanssa.

Tämä tutkielman kohteena on Kongfutsen käsitys ihmisyydestä. Esitän, että se perustui Zhou-dynastian esi-isäkultin luomaan poliittiseem subjektiuteen, ja tulkintani perustaksi tutkinkin muutoksia rituaalisissa järjestelmissä, jotka toiminnallaan legitimoivat poliittista vallankäyttöä Zhou-dynastian perustamisen ja kevään ja syksyn -aikakauden päättymisen välillä (1045-476 eaa). Erityisen huomion kohteena on väkivallan käyttö, sekä konkreettisessa että symbolisessa muodossa, poliittisten yhteisöjen ja subjektien rajojen muodostamisessa. Tutkielman aineiston muodostaa kirjallisuuskatsaus sekä Kongfutsen sanomisia ja tekemisiä kuvaavan Lunyu -teoksen vanhin kerrostuma. Rituaalien ja rituaalisuuden kehitystä kuvaan Catherine Bellin ritualisaatio-käsitteen avulla. Bell näkee ritualisoinnin strategisena käyttäytymismuotona, jonka avulla toimijat voivat vaikuttaa itsensä, yhteisönsä ja ympäröivän maailman välisiin suhteisiin lisätäkseen omaa vaikutusvaltaansa näihin kaikkiin. Rituaalit ovat ennen kaikkea toimintaa, ja tämä toiminta toisaalta jäsentää tilaa kuvaamaan tiettyjä symbolisia valtasuhteita, ja toisaalta taas kirjoittaa nämä suhteet takaisin toimijoiden kehoihin. Zhou-dynastian esi-isäkultti perustui eliitin omaksumalle väkivallan monopolille. Dynastian synty ja sen tulevaisuus riippuivat molemmat tämän monopolin ylläpitämisestä, mikä tapahtui ravitsemalla sitä konkreettisesti ja symbolisesti lihalla, jonka hankkiminen ja kierrättäminen vaihtoverkostoissa oli eliitin identiteetin tae. Dynastian edetessä löyhään patrilineaaristen kulttien liittoon perustuva poliittinen järjestelmä ei kuitenkaan pystynyt säilyttämään sen yhtenäisyyttä. Niinpä 800-luvulta eaa alkaen eri toimijat yrittivät uudistaa rituaalijärjestelmää poliittisen vakauden saavuttamiseksi. Myös Kongfutsen ajattelu liittyy näihin uudistushankkeisiin. Hän pyrki luomaan uutta poliittista identiteettiä luopumalla vallan perinnöllisyydestä perinteisen sukulinjan merkityksessä, ja sen sijaan ohitti sen luomalla henkilökohtaisen yhteyden dynastian perustajakuninkaisiin kanssaihmistensä kautta. Kongfutse esitti, että yhteinen kulttuuriperintö loi perustan, jonka pohjalta yksilöt voivat rakentaa solidaarisuutta keskenään ja hylätä väkivaltaan perustuvan vallanperimyksen.

Tämän tutkielman aiheena on naisten tekemä väkivalta ja toimijuus Naomi Aldermanin feministisessä dystopiassa The Power. Naisten toimesta tehtyä väkivaltaa dystopiakirjallisuudessa ei juurikaan ole tutkittu, joten erityisesti siksi aihetta voi pitää tärkeänä ja tutkimisen arvoisena. Väkivallan teoksessa voi nähdä olevan ennen kaikkea naisten keino pyrkiä toimijuuteen, ja sen vuoksi käsitteet on kytketty toisiinsa tässä tutkielmassa. Väkivallan lisäksi toimijuutta tarkastellaan kerronnallisella tasolla. Tutkimuskysymyksiä ovat: Miten romaani kuvaa erityisesti naisten toimijuutta? Miten toimijuuteen pyritään teoksen maailmassa? Miten väkivalta ja toimijuus romaanissa kytkeytyvät toisiinsa? Entä miten toimijuus kerronnallisella tasolla näyttäytyy teoksessa? Väkivallan ja toimijuuden suhdetta The Power -romaanissa tarkastellaan analysoimalla sen väkivaltaisia naishahmoja. Analysointi liitetään pohdintoihin niin väkivallan määrittelyistä kuin väkivaltaisten naisten mediarepresentaatioistakin. Erityisen tärkeänä taustana toimivat Tiina Mäntymäen toimittama artikkelikokoelma Uhri, demoni vai harhainen hullu? – Väkivaltainen nainen populaarikulttuurissa (2015) sekä Laura Sjobergin ja Caron E. Gentryn näkemys väkivaltaisten naisten tyypeistä. Sjobergin ja Gentryn mukaan naisten väkivaltaa kuvataan kolmen stereotyyppisen kategorian kautta, ja näitä ovat äitityyppi, hirviötyyppi ja huoratyyppi. Lisäksi romaania tarkastellaan kerronnallisen toimijuuden käsitteen kautta käyttämällä Hanna Meretojan kerronnallisen toimijuuden kolmen ulottuvuuden mallia. Johtopäätöksenä sanottakoon, että The Power -romaanin voi nähdä hakevan toimijuutta naisille niin väkivallan keinoin kuin kerronnallisella tasolla. Lisäksi teoksen voi nähdä paitsi toistavan, niin myös uusintavan väkivaltaisten naisten tyyppejä erilaisten naiskuvien kautta. Hahmoista esiin nousee erityisesti Roxy, joka ei toiminnallaan ja olemuksellaan sovi mihinkään stereotyyppisistä väkivaltaisten naisten tyypeistä. Naisten tekemän väkivallan tunnistaminen on tärkeää, koska silloin paitsi tunnustetaan naisten toimijuus, niin myös nähdään naisten olevan vastuussa väkivaltaisista teoistaan.

Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan Idi Aminin hallinnon harjoittaman valtioterrorismin ja Aminin suhdetoiminnan ja esiintymisen rooleja Aminin vallankäytössä Aminin hallitessa Ugandaa vuosina 1971–1979. Valtioterrorismin tutkimuksessa lähdeaineistona käytetään Ugandassa Aminin valtakaudella asuneiden Henry Keymban ja Semakula Kiwanukan Aminin hallinnosta kirjoittamia kirjoja, International Comission of Jurists-järjestön raporttia ”Violations of human rights and the rule of law in Uganda” ja Amnesty Internationalin raporttia ”Human rights in Uganda report.” Suhdetoiminnan analyysissa hyödynnetään Idi Aminin televisioituja puheita ja haastatteluja, jotka on julkaistu YouTube-videopalvelussa. Työn tutkimusmetodina on laadullinen tutkimus. Tutkielmassa selvitetään, millaista Aminin hallinnon käyttämä valtioterrorismi oli, miten hallinnon käyttämä väkivalta muuttui Aminin valtakauden aikana ja miten väkivallasta rakennettiin Aminin hallinnossa yhteiskunnallinen instituutio. Lisäksi työssä hahmotetaan hallinnon käyttämän väkivallan pitkäaikaisia rakenteita ja käytetyn väkivallan muotoja. Aminin suhdetoiminnan tarkastelulla työssä vastataan siihen, miten diktaattorin julkinen persoona toimi ohjailevana, piilottelevana ja hälventävänä tekijänä suhteessa hallinnon valtioterrorismiin. Kokonaisuutena työssä vastataan siihen, miten valtioterrorismi toimii autoritaarisen hallinnon työkaluna ja millaisessa roolissa diktaattori toimii suhteessa hänen väkivaltakoneistoonsa. Terrorismin historian tutkimuksen osalta työn teoreettisena pohjana toimivat Emma Leonard Boylen artikkelissa ”Was Idi Amin’s government a terrorist regime?” (2015) ja Randall D. Law’n kirjassaan ”Terrorism: A History” (2016) esittämät terrorismin ja valtioterrorismin määritelmät. Terrorismi määritellään näissä teoksissa erityisesti välineeksi, jota voivat käyttää sekä valtiolliset että ei-valtiolliset toimijat. Tältä osin työn teoreettinen pohja poikkeaa perinteisistä terrorismin määritelmistä, joissa terrorismi määritellään erityisesti ei-valtiollisten toimijoiden tekemäksi, kun taas valtiohallintojen tekemänä on käytetty nimitystä valtioterrori. Terrorismin teorian lisäksi autoritaaristen hallintojen toiminnan logiikan hahmottamisessa käytetään Milan Svolikin kirjassaan ”The Politics of Authoritarian Rule” (2012) määrittelemiä autoritaarisen kontrollin- ja autoritaarisen vallanjaon ongelmia. Autoritaarisen kontrollin ongelma tarkoittaa keinoja, joilla diktaattori ja tämän kanssa hallitseva eliitti pitävät hallitsemansa massat kurissa. Autoritaarisen vallanjaon ongelma puolestaan koskettaa diktaattorin ja tämän kanssa hallitsevan eliitin välistä vallanjakoa. Näiden ongelmien sisällyttäminen työn teoreettiseen pohjaan auttaa ymmärtämään syitä Aminin hallinnon väkivallan ja Aminin suhdetoiminnan taustalla. Työn johtopäätöksiä ovat, että Idi Aminin hallinnon käytössä väkivallasta tuli valtioterrorismia vuoden 1972 aikana, jonka jälkeen väkivallan rooli hallinnon käytössä kasvoi räjähdysmäisesti. Tämän kehityksen taustalla vaikuttivat Aminin hallinnon tekemät lainsäädännön muutokset ja asevoimien tekemä siviilihallinnon ja Ugandan liike-elämän haltuunotto. Valtioterrorismista tuli lopulta käytännössä ainoa työkalu, jolla hallinto kykeni ylläpitämään valtaansa. Lähdemateriaalissa esiintyvä väkivalta on jaoteltu analyysissa sen piirteiden ja käyttötavan pohjalta systemaattisen-, satunnaisen-, valta-asemaa osoittavan-, reaktiivisen-, ja äärimmäisen väkivallan kategorioihin, joilla kullakin oli oma roolinsa valtioterrorismin toiminnassa ja hallinnon vallankäytössä. Tätä jaottelua ei ole aiemmin tehty Aminin hallinnon käyttämästä väkivallasta. Esiintymisissään Amin pyrki vahvistamaan omaa valta-asemaansa ja kiillottamaan hallintonsa julkisuuskuvaa populistisen puheen avulla. Aminin julkinen esiintyminen ja suhdetoiminta toimivat työkaluna, joka vähensi hallinnon kohtaamaa vastarintaa ja kansainvälistä kritiikkiä.

Tutkielmani käsittelee martiniquelaisen psykiatrin ja dekoloniaalisen ajattelijan Frantz Fanonin (1925–1961) teorioita dekolonisoivan väkivallan oikeutuksesta sekä kolonisoidusta mielentilasta. Keskeisenä teesinä Fanonin kolonisoidun mielentilan teorialle on rotuun, luokkaan ja sukupuoleen perustuvien sorron muotojen ymmärtäminen osana koloniaalisuutta ja kolonialismista kumpuavina rakenteellisen syrjinnän muotoina. Tutkielmani historiallinen konteksti kiinnittyy Fanonin itsensä lisäksi vahvasti Algeriaan, jonka antikoloniaaliselle kamppailulle hän omisti elämänsä viimeiset vuodet. Tutkielmani tavoitteena on tuoda uutta ymmärrystä Fanonin kiistellyihin ja toisinaan jopa väärinymmärrettyihin ajatuksiin. Tutkielmani jakautuu väkivallan ja kolonisoidun mielentilan teemojen mukaisesti kahteen osioon. Ensimmäinen luku tarkastelee Fanonin näkemyksiä kolonialismin jakamasta maailmasta ja tästä jaottelusta kumpuavista rakenteellisen väkivallan muodoista, jotka Fanonin näkemyksen mukaan oikeuttavat väkivallan käytön dekolonisaatioon pyrkiessä. Koloniaalista rakenteellista väkivaltaa ilmentävät Fanonin mukaan ensisijaisesti rotu ja luokka. Tutkielmani toinen luku käsittelee kolonisoitua mielentilaa ja kolonialismin ilmentämää naisiin kohdistuvaa väkivaltaa sukupuolittuneesta näkökulmasta, joka Fanonin tuotannossa jäi rodun ja luokan analyyseihin verrattuna pienempään rooliin. Väkivaltaisen vastavallankumouksen Fanon näkee ainoana keinona dekolonisoida, sillä kolonialismi toimiakseen edellyttää jatkuvaa väkivaltaa ja sen uhalla pelottelevaa ilmapiiriä. Fanonin näkemyksen mukaan myös kolonisoitu mielentila, eli kolonisoitujen ihmisten sisäistämät koloniaaliset tiedon ja ajattelun mallit, on jo itsessään käsitettävissä kolonisoituihin kohdistuvana väkivaltana. Kolonisoitujen naisten kohtaamassa väkivallassa on sukupuolittuneen ulottuvuuden lisäksi koloniaalinen ulottuvuus, mikä ajaa heidät yhteisönsä miehiä enemmän yhteiskunnan marginaaleihin. Fanonin näkökulmasta väkivallalla on välineellisen hyödyn lisäksi arvo itsessään, sillä se vapauttaa kolonisoidun kolonialismin psyykkisistä kahleista. Väkivalta on Fanonin mukaan ainoa työkalu, jolla kolonisoidut voivat vaatia vapauttaan ja lisäksi tulla vapaiksi, sanan kaikissa merkityksissä.

Tutkielmani tavoitteena on ymmärtää Bolivian vuoristoalueen aimara-intiaanien kokemuksia ja käsityksiä väkivallasta. Selvitän kuinka viranomaiset ja vanhemmat määrittelevät pieniin lapsiin kohdistuvan väkivallan. Vertaan näitä määrityksiä YK:n lastenoikeuksien julistukseen ja tutkin kuinka lapset itse kokevat väkivallan kotikylässään. Tutkimukseni on etnografinen kenttätutkimus, jonka toteutin pienessä aimara-kylässä syksyllä 2013 yhteistyössä Plan Bolivian ja Plan Suomen kanssa. Kenttäjaksoni aikana järjestin 6–9-vuotiaille lapsille työpajoja ja haastattelin viranomaisia ja vanhempia. Havainnollistan tutkimusprosessia valokuvien ja lasten taideteosten avulla. Tutkimuskylässäni vanhemmat sekä viranomaiset määrittelivät väkivallan YK:n määritelmän mukaisesti. Tulokset osoittavat, että he ymmärsivät syvällisesti väkivaltaa ja sen vaikutuksia. Lapset tunnistivat väkivallan riskejä ja olivat tietoisia roolistaan ja velvollisuuksistaan osana yhteisöä. Vastaajat kokivat, ettei väkivaltaa kylässä ole kovin paljon, mutta tästä huolimatta he nimesivät lukuisia esimerkkejä väkivallan ilmenemisestä kylässään. Aimaroiden käsitys lapsuudesta ja lasten oikeuksista eroaa perustavanlaatuisesti länsimaisesta. Kylässä lapsilla oli ensisijaisesti velvollisuuksia, ei oikeuksia. Lastenoikeuksien julistus ei sovi aimaroiden maailmankuvaan, jonka vuoksi se saa heidän kulttuurisessa ympäristössään uudenlaisen, suppeamman merkityksen. Tuloksia tuleekin tarkastella tutkimuskylän ja kulttuurin kontekstissa. Oleellista on, että kokemukset ja seuraukset väkivallasta ovat universaaleja. Vaikka väkivaltaa ei nähtäisi väkivaltana, sen aiheuttama kärsimys on kaikille yhtä totta. Saatua tietoa voidaan tulevaisuudessa hyödyntää suunniteltaessa tukitoimia perheille sekä väkivallan uhreiksi joutuneille lapsille.