Browsing by Title

Opioidien antinosiseptiivista vaikutusta on hyödynnetty pitkään kivun lievityksessä. Opioidien pitkäaikaiskäyttöä haittaa niille kehittyvä toleranssi. Uusimpien tutkimusten mukaan keskushermoston tukisoluilla, gliasoluilla, saattaa olla osuutensa toleranssin kehittymisessä. Eri opioidien välillä saattaa myös olla eroja toleranssin kehittymisessä. Tässä tutkimuksessa verrattiin kolmelle eri opioidille kehittyvää antinosiseptiivista toleranssia. Tutkimuksessa selvitettiin myös kroonisen opioidikäsittelyn aiheuttamaa gliasolujen aktivaatiota rottien aivoalueilla. Lisäksi tutkittiin lipopolysakkaridin vaikutusta morfiinitoleranssin kehittymiseen ja glia-aktivaatioon. Tutkimuksessa rotille muodostettiin opioiditoleranssit (morfiini, oksikodoni ja metadoni) 9 vuorokauden aikana. Lisäksi yhdelle ryhmälle annettiin lipopolysakkaridiesikäsittely. Opioidien aiheuttamaa antinosiseptiota mitattiin toleranssikäsittelyä ennen ja sen jälkeen. Rottien aivoista tehtiin mikroskooppileikkeet kolmesta eri aivoalueesta, joista tutkittiin mikroglia- sekä astrosyyttiaktivaatiota kolmella eri merkkiaineella (IBA1, OX-42 ja GFAP). Antinosiseptiokokeiden perusteella morfiinitoleranssi kehittyi nopeimmin ja oksikodonitoleranssi hitaimmin. Glia-aktivaatiossa ei nähty eroja eri opioidikäsittelyjen välillä.

Aims. This study examines the expressions of 4–5 year old bilingual (Russian-Finnish) children with and without developmental language disorder and the aim is to examine, how the morphosyntactic repertoires of these children differ from each other, what type of morphosyntactic changes are observable in these expressions and is it possible to track traces that illustrate the effect of crosslinguistic transfer of Russian language on the morphosyntax of Finnish language. Examining the language development of bilingual children with and without developmental language disorder is important, because more information about the linguistic features that indicate developmental language disorder is needed. This study is one of the first studies in Finland that examines the morphosyntax in the Finnish-language expressions of bilingual children, whose first language is a minority language. This study is part of the PAULA-project, which examines the effects of a small group intervention targeted to children with refugee and foreign backgrounds. Methods. The material of this study consists of video footage from the PAULA-project’s language assessment situations. The children’s skills were assessed with the Finnish Test of Phonology, the Reynell Developmental Language Scales (test of receptive speech) and The Cat Story 3 picture sequencing narrative task and in three short play situations. The expressions of four typically developing bilingual 4–5-year-old children and three 4-year-olds with developmental language disorder were transcribed from the video footage. The language samples were analyzed with the Index of Productive Syntax (IPSyn). Verb and noun inflection were also examined with qualitative methods. Results and conclusions. The morphosyntactic repertoires of case markers in the typically developing children’s nominal phrases turned out to be more extensive than the repertoire of the children with developmental language disorder. Use of adverbials in verb phrases indicated that the typically developing children were able to produce more complex phrases than children with developmental language disorder. In this study, the morphosyntactic features that seem to indicate developmental language disorder in the Finnish-language expressions were inappropriate use of case markers or the complete lack of case markers in noun phrases, frequent errors in subject-verb agreement, and ungrammatical word formation. Effects of crosslinguistic transfer were identified in the use of negatition, past tense and code-switching.

Tutkimuksemme oli asiakirjatutkimus, jossa pyrimme selvittämään HYKS Uniyksikön obesiteetti-hypoventilaatio -oireyhtymäpotilaiden (OHS) mortaliteettia, oheissairastavuutta ja NIV-hoidon toteutumista verrattuna kontrolliryhmänä toimineisiin klinikan uniapneapotilaisiin. Tutkimusaineistoomme kuului 206 vuosina 2005-2016 HYKS Uniyksikössä hoidettua OHS-potilasta ja 236 uniapneapotilasta. Tutkimustamme varten keräsimme potilastietojärjestelmästä dataa koskien muun muassa potilaiden ikää, oheissairauksia, lääkityksiä, hengitystukihoidon (CPAP/NIV) toteutumista, seurannassa pysymistä sekä kuolleisuutta. Tutkimustulosten analysoinnin suoritimme SPSS-ohjelman avulla. Ryhmien välisissä analyyseissä käytimme t-testiä ja khiin neliö -testiä, ja kuolleisuutta havainnoivien eloonjäämiskäyrien tekemiseen käytimme Kaplan-Meierin estimaattoria. Tutkimuksemme OHS-potilaat olivat keskimäärin uniapneapotilaita iäkkäämpiä (56.3 vs. 52.3) ja heidän BMI:nsä (46.1 vs. 32.2) olivat korkeammat. Verrattuna uniapneapotilaisiin OHS-potilailla oli merkittävästi suurempi kuolleisuus. Seurannassa 5 ja 10 vuoden kohdalla OHS-potilaiden mortaliteetit olivat 13.5% ja 18.2%, kun taas uniapneapotilailla vastaavat arvot olivat 3.4% ja 8.5%. Oheissairauksien osalta OHS-potilailla esiintyi merkittävästi uniapneapotilaita enemmän astmaa, keuhkoahtaumatautia, verenpainetautia, diabetesta, eteisvärinää ja psykiatrisia sairauksia. Sepelvaltimotaudin ja infarktien esiintyvyydessä sen sijaan ei ollut merkitseviä eroja ryhmien välillä. CPAP ja NIV -hoito alensi merkittävästi kuolleisuutta OHS-potilailla mutta ei uniapneapotilailla. Hengitystukilaitteen päivittäisissä käyttötunneissa emme havainneet merkitseviä eroja ryhmien välillä. Tutkimuksemme vahvistaa aiemman kirjallisuuden löydöksiä OHS-potilaiden korkeasta kuolleisuudesta sekä siitä, että CPAP/NIV-hoidolla tämä kuolleisuus alenee. Tutkimuksemme on myös linjassa aiempiin havaintoihin obesiteetin mahdollista infarkteilta suojaavaa vaikutusta koskien, mutta tämän ilmiön todentamiseksi tarvitaan lisää tutkimustietoa.

Anxiety disorders are the most frequently reported mental health disorder in Europe and treatment outcomes for approximately 30% of patients remains poor. Development of new therapies has been hindered by the fact that neural mechanisms of anxiety disorders are poorly understood. Anxiety is known to be heritable but genetic studies have failed to identify significant gene variants, and it appears that it may not be fully explained by common genetic variation. Recent work has suggested that this 'missing heritability' may in part be explained by epigenetic mechanisms, which include the regulation of transposable elements (TEs). Transposable elements are mobile genetic elements that possess the capability to move their location within a genome. TEs have been found to be specifically repressed in the rodent brain following stress, and also have been found to be overexpressed in human brain tissues and animal models of several neuropsychiatric disorders including schizophrenia and post-traumatic stress disorder. Given the evidence of transposable element overexpression in human patients and animal models of psychiatric disorders, we hypothesized that rodents who underwent psychosocial stress would have differential expression of TEs corresponding to their resilience or susceptibility to anxiety-like behaviors. In this study we examined the expression of transposable elements in C57BL/6Crl and DBA/2Crl inbred mouse strains following chronic social defeat stress. We also examined the baseline levels of six inbred strains (DBA/2J, A/J, 129S/SvImJ, C3H/HeJ, C57BL/6J, and FVB/NJ) that were previously characterized for innate anxiety levels. Overall expression of transposable elements was examined with RNA sequencing, while the expression of Long Interspered Element 1 (LINE-1) family TEs was evaluated with quantitative real-time PCR. We found that following psychosocial defeat, C57BL/6 and DBA/2 animals had strain-specific differences in transposable element expression in the ventral hippocampus but not the medial prefrontal cortex. In the ventral hippocampus, C57BL/6Crl animals resilient to anxiety-like behaviors appeared to have distinctly different transposable element expression profiles compared to control and resilient C57BL/6Crl animals. Conversely, DBA/2Crl animals susceptible to anxiety-like behaviors appeared to have distinctly different transposable element expression profiles from DBA/2Crl controls. We also observed innate strain differences between C57BL/6Crl and DBA/2Crl animals in both the medial prefrontal cortex and the ventral hippocampus and some differences between the six inbred strains in LINE-1 family TE expression. Our findings of differential transposable element expression in the hippocampus following psychosocial stress fits in with the current work on TE activity in the adult brain, which indicates that TE activity in the hippocampus may contribute to adult somatic neural diversity and plasticity. We suggest that a mechanistic effect of variable TE expression may exist that contributes to an individual's susceptibility or resilience to anxiety-like behaviors. Further work identifying de novo TE insertions at the genomic level needs to be done to identify the specific role that differential TE expression may be playing in the neural response to psychosocial stress.

Tutkimuksen tarkoituksena oli vertailla korrelaatioanalyysillä kielen levyepiteelikarsinoomakasvainten suurinta läpimittaa ja invaasiosyvyyttä magneettikuvantamisen ja histopatologian välillä. Lisäksi haluttiin vertailla potilaiden imusolmukestatusta magneettikuvantamisen ja histopatologian välillä. Korrelaatiotietoja voidaan käyttää kielisyöpäpotilaiden leikkaushoitoa suunniteltaessa. Aineisto kerättiin retrospektiivisesti Helsingin yliopistollisen sairaalan (HUS) patologian ja radiologian osastojen tietokannoista koostuen kielen levyepiteelikarsinoomatapauksista vuosien 2002 ja 2018 välillä. Analyyseihin otettiin lopulta mukaan 45 kappaletta T1, T2 ja T3 luokiteltuja kielen levyepiteelikarsinoomatapauksia perustuen tarkkoihin valintakriteereihin. Rajausten jälkeen jäljelle jääneiden kielisyöpäkasvainten dimensiot mitattiin ja tarkastettiin uudelleen kokeneiden suuradiologin ja suupatologin toimesta. Asiantuntijat olivat mittaushetkellä sokkoutettuina. Kielen levyepiteelikarsinooman dimensioita verrattiin magneettikuvantamisen ja patologian välillä korrelaation selvittämiseksi. Imusolmukestatus kerättiin sekä magneettikuvista että patologian lausunnoista, jonka jälkeen suoritettiin korrelaatioanalyysi. Korrelaatioanalyyseissä käytettiin Pearsonin korrelaatiota. Sekä tuumorin suurin läpimitta että invaasiosyvyys korreloivat merkittävästi magneettikuvantamisen ja histopatologian välillä. Merkittävä korrelaatio saatiin tuumoreiden koon perusteella alaluokissa T2 ja T3, mutta ei pienten kasvainten luokassa T1. Magneettikuvantamisen herkkyys patologisesti positiivisten imusolmukkeiden havaitsemiseen oli 60% ja tarkkuus patologisesti negatiivisten imusolmukkeiden havaitsemiseen oli 83%. Imusolmukestatusten välillä löytyi kohtalainen korrelaatio, joten status voidaan kuvantamisella määrittää, mutta sitä ei tulisi käyttää ainoana kriteerinä kauladissektiopäätöksissä. Perustuen tehtyihin analyyseihin ja saatuihin tuloksiin magneettikuvantaminen toimii tarkkana työvälineenä kielen levyepiteelikarsinoomapotilaiden hoitoa suunniteltaessa.

Staphylococcus aureus on yleinen iholla ja limakalvoissa esiintyvä bakteeri. Yleisimmät sen aiheuttamat infektiot ovat iho- ja pehmytkudosinfektiot, mutta verenkiertoon päästyään se voi aiheuttaa myös vaikeampia infektiota, kuten keuhkokuumetta ja sepsistä. Metisilliinille resistentti Staphylococcus Aureus -bakteeri (MRSA) on resistentti kaikille penisilliineille ja muille beetalaktaamiantibiooteille. MRSA on perinteisesti liitetty kuuluvaksi sairaalaympäristöihin. Viime aikoina MRSA-kantoja on kuitenkin enenevässä määrin tavattu myös avohoidon puolella ja niiden on huomattu eroavan ominaisuuksiltaan sairaalassa tavatuista MRSA-kannoista. Tietyt avohoidon MRSA-kannat kykenevät aiheuttamaan infektioita myös täysin terveille yksilöille ja ne leviävät ihmisten välisissä fyysisissä kontakteissa. Erityisesti ne avohoidon MRSA-kannat, joilla on Panton Valentine Leukocidin (PVL) -geeni, aiheuttavat erityisen usein toistuvia iho- ja pehmytkudosinfektioita. Avohoidon MRSA-infektioiden estämiseksi HUS:in infektioklinikalla on annettu toistuvista MRSA-infektioista kärsiville potilaille puhdistus- eli dekolonisaatiohoitoja. Yksi hoitojakso kestää 1-2 viikkoa ja sisältää nenään laitettavan mupirosiinivoiteen, ihon ja hiusten desinfioinnit sekä henkilökohtaisten esineiden puhdistuksen. Mikäli MRSA-kantajuus todetaan myös muualla kuin nenässä, annetaan lisäksi suun kautta otettava antibioottihoito. Puhdistushoito pyritään antamaan aina myös kaikille potilaan kanssa samassa kotitaloudessa asuville ihmisille. Hoidon onnistumista seurataan toistuvasti otetuilla kolonisaationäytteillä ja hoidon epäonnistuttua voidaan antaa uusi hoitojakso. Tämän tutkielman tavoitteena on arvioida käytössä olevan puhdistushoidon tehokkuutta perustuen vuosina 2007–2011 hoidettujen potilaiden kahden vuoden seurannassa saatuihin kolonisaationäytteisiin. Puhdistushoidot aloitettiin yhteensä 170 henkilöllä. Ensimmäisen puhdistushoitojakson jälkeen kahden vuoden seurannassa 72 % potilaista ja 63 % perheistä olivat puhdistuneet MRSA-kantajuudesta. Hoidossa epäonnistuneille potilaille tarjottiin uutta puhdistushoitoa ja toistuvissa hoidoissa valtaosa potilaista ja perheistä pääsivät eroon MRSA-kantajuudesta Se, että potilaalla oli laaja kolonisaatio (myös muualla kuin pelkästään nenässä) ja hänelle jouduttiin sen vuoksi antamaan myös systeeminen antibioottihoito, liittyi tilastollisesti merkitsevästi hoidon epäonnistumiseen (p= 0,002).

Naisella munasarjojen granuloosasolut ja miehellä kivesten Sertolin solut tuottavat Müllerin tiehyitä surkastuttavaa peptidiä (anti-Müllerian hormone, AMH). Hormonin synteesi alkaa sikiökaudella, jolloin sillä on tärkeä rooli sukupuolielinten kehityksessä. AMH:n vaikutuksesta Müllerin tiehyet surkastuvat, eikä niistä kehity pojalle naispuolisia sukupuolirakenteita. Syntymän jälkeen hormoni säätelee munarakkuloiden kasvua ja estrogeenin muodostumista koko naisen hedelmällisen elämän ajan. Verestä mitattu AMH heijastaa granuloosasolujen määrää ja kuvaa välillisesti munasarjojen jäljellä olevaa munarakkulapopulaatiota eli munasarjareserviä. Sen pitoisuus laskee tasaisesti iän myötä ja menopaussiin mennessä määrä on niin vähäinen, ettei sitä voida enää mitata. AMH:n näytteenottoa ei tarvitse ajoittaa, sillä sen pitoisuus pysyy tasaisena koko kuukautiskierron ajan. Merkkiaineena se reagoi hyvin herkästi munasarjareservin koon muutoksille, sillä granuloosasolut tuottavat sitä jo varhaisissa munarakkuloiden kehitysmuodoissa. Kliinisesti AMH:lla on vakiintunut rooli lapsettomuushoitojen suunnittelussa. Tiedetään, että hormonaalisen yhdistelmäehkäisyn käyttö aiheuttaa AMH-pitoisuuksissa 10 - 30 % laskun. Tutkimuksen tavoitteena oli verrata, miten AMH:n pitoisuus muuttuu eri estrogeeniä (etinyyliestradioli EE ja estradiolivaleraatti EV) sisältäviä yhdistelmäehkäisyvalmisteita käytettäessä. Tutkimukseen osallistuneet perusterveet naiset (n = 59) käyttivät yhdistelmäehkäisy- tai progesteronivalmistetta (dienogesti DNG) yhtäjaksoisesti 9 viikon ajan. Heidät satunnaistettiin kolmeen ryhmään: EV+DNG, EE+DNG ja DNG. Tutkimus toteutettiin Helsingin ja Oulun yliopistollisissa sairaaloissa vuosina 2015 - 2018. Tutkimustulos ei ollut tilastollisesti merkittävä EE- ja EV-ryhmien välillä. AMH-pitoisuus laski odotetulla tavalla estrogeenia saaneiden ryhmissä (EE -20 % vs. EV -8 %). DNG-ryhmässä AMH- pitoisuus ei laskenut.

Munuaisten akuutti vajaatoiminta (AKI) on vaikeisiin palovammoihin liittyvä komplikaatio, johon liittyy korkea kuolleisuus. Munuaisten vajaatoiminnan diagnostiikassa käytettävät merkkiaineet, kuten kreatiniini ja kystatiini C, toimivat huonosti akuutin vajaatoiminnan varhaisessa tunnistamisessa, eivätkä ne anna spesifistä tietoa vajaatoiminnan syystä. Tällä hetkellä tutkimuskäytössä on noin 10 merkkiainetta, joiden osalta lisätutkimukset ovat tarpeen niiden arvioimista kliiniseen käyttöön. Kliinisessä käytössä olevia merkkiaineita on ainoastaan muutama ja näidenkin osalta lisätutkimukset ovat tarpeen laajempaa käyttöä varten. NGAL on uusista merkkiaineista kaikkein lupaavin tutkimusnäytön perusteella. NGAL reagoi nopeasti akuuttiin vajaatoimintaan, jossa munuaiskudos on vaurioitunut ja pitoisuudet nousevat veressä nopeasti verrattuna perinteisiin merkkiaineisiin.

Taustaa: Munuaiskasvainten tavallinen hoito on leikkaus, munuaisen kokopoisto tai osapoisto. Toimenpide voi johtaa munuaisten vajaatoimintaan, joka lisää merkittävästi valtimosairauksien, sairaalaan joutumisen ja kuoleman riskiä. Tutkimusasetelma: Tutkimuksessa selvitettiin, kuinka potilaan ikä, sukupuoli, perussairaudet, leikkausta edeltävä munuaisfunktio, kasvaimen koko, suoritettu toimenpide ja postoperatiivinen akuutti munuaisten vajaatoiminta olivat yhteydessä munuaiskasvainpotilaiden leikkauksen jälkeiseen krooniseen munuaisten vajaatoimintaan. Tutkimuksessa analysoitiin HYKS:ssa vuosina 2006–2010 tehdyt munuaiskasvainleikkaukset (N = 628). Tulokset: Munuaisen kokopoistossa vajaatoiminnan riski oli huomattavasti suurempi kuin osapoistossa. Munuaisfunktio ennen leikkausta ja pian sen jälkeen ennustivat myöhempää vajaatoimintaa. Kokopoistossa korkea ikä ja osapoistossa iskemia-aika olivat myös merkittäviä riskitekijöitä. Päätelmät: Munuaisen kokopoistoa tulisi välttää, jos mahdollista. Osapoistossa tulisi pyrkiä lyhyeen iskemia-aikaan. Postoperatiivinen akuutti munuaisten vajaatoiminta ennustaa kroonista munuaisten vajaatoimintaa ja edellyttää seurantaa.

Kohonnut veren triglyseridipitoisuus on keskeisessä osassa monissa kansantaudeissa, kuten metabolisessa oireyhtymässä, tyypin II diabeteksessa ja obesiteetissa. Hypertriglyseridemian on osoitettu olevan itsenäinen riskitekijä ateroskleroottiselle valtimotaudille ja sen komplikaatioille. Hypertriglyseridemiassa verenkierrossa on kohonnut pitoisuus triglyseridirikkaita lipoproteiineja (TGRL), kuten VLDL:a ja kylomikroneja, joiden pilkkoutuessa muodostuu kolesterolipitoisia lipoproteiinien jäännepartikkeleita. Nämä pienet partikkelit pääsevät LDL:n tavoin kertymään verisuonen seinämään, ja siten TGRL osallistuvat ateroskleroottisen plakin muodostumiseen. Hypertriglyseridemia edistää ateroskleroosia myös epäsuorasti vaikuttamalla lipoproteiinien aineenvaihduntaan sekä tulehdussolujen toimintaan elimistössä. Uusia triglyseridipitoisuutta laskevia ja tulehdusta hillitseviä lääkeaineita tutkitaan aktiivisesti sydän- ja verisuonitautien riskin pienentämiseksi. Verisuonen seinämässä TGRL:n jäännepartikkelit ovat alttiita erilaisille modifikaatioille, kuten hapettumiselle ja lipolyysille. Lipolyysissä TGRL:sta vapautuvien rasvahappojen on havaittu olevan tulehdusta edistäviä, ja hypertriglyseridemia on yhteydessä myös koko elimistön matala-asteiseen tulehdukseen. Aikaisemmissa tutkimuksissa modifioitujen lipoproteiinien on havaittu lisäävän makrofagien sytokiinieritystä ja vaahtosolujen muodostumista. Tässä tutkimuksessa tarkasteltiin muokkaamattoman, hapetetun ja lipolysoidun VLDL:n vaikutusta THP-1-soluista erilaistettujen makrofagien interleukiini 1β:n (IL-1β) eritykseen. Näistä ainoastaan fosfolipaasi A2:n (PLA2) avulla modifioitu VLDL lisäsi IL-1β:n eritystä merkitsevästi. Tutkimuksessa havaittiin myös, että lipopolysakkaridin käyttö makrofagien aktivointiin lisäsi THP-1-peräisten makrofagien solukuolemaa. TGRL-partikkeleista vapautuvat PLA2-lipolyysin reaktiotuotteet saattavat edistää paikallista tulehdusta ateroskleroottisen plakin ympäristössä, sillä verisuonen seinämässä tiedetään esiintyvän PLA2-perheen entsyymejä. Lisää tutkimusta tarvitaan PLA2:n vapauttamista lipideistä ja niiden tulehdusta edistävistä vaikutuksista.