Browsing by Title

Ennenaikainen syntymä on merkittävä riskitekijä lapsen poikkeavalle neurologiselle kehitykselle. Ennenaikaisesti syntyneiden lasten somatosensorisia hermoratoja tutkitaan perinteisesti mittaamalla mediaanushermon sähköisen ärsykkeen herättämiä vasteita aivokuorella (ns. herätevasteita). Tämä vakiintunut menetelmä kuitenkin jättää huomioimatta monia keskoslasten herätevasteille tyypillisiä ominaisuuksia. Tämän työn tavoitteena oli kuvata systemaattisesti kosketuksen tuottamien herätevasteiden piirteitä ennenaikaisesti syntyneillä lapsilla. Lisäksi työssä arvioitiin aivokammioverenvuodon aiheuttamia mahdollisia muutoksia herätevasteissa. Tutkimuksessa analysoitiin yhteensä 45 aivosähkökäyrää 29 keskosena syntyneeltä lapselta. Lasten keski-ikä mittaushetkellä oli 30.7 gestaatioviikkoa. Kosketusärsyke kohdistui lasten käsiin sekä jalkapohjiin. Vasteet analysoitiin yksittäin suodattamatta signaalia, jolloin myös hitaimmat osat vasteesta saatiin mukaan. Tutkimuksessa todettiin visuaalisesti havaittavat herätevasteet 95%:ssa käsi- ja 83%:ssa jalkaärsykkeen jälkeen. Lisäksi todettiin selvä kehityksellinen muutos sekä vasteen hitaassa että nopeassa komponentissa. Aivokammioverenvuoto ei aiheuttanut merkittävää eroa herätevasteissa ennen gestaatioviikkoa 30. Gestaatioviikon 30 jälkeen havaittiin kuitenkin vasteissa alentuntunut bilateraalisuus niillä lapsilla, joilla oli todettu molemmin puolinen aivokammioverenvuoto. Työ osoittaa, että kosketusärsyke on yksinkertainen tapa tuottaa selkeitä aivokuorelta mitattavia herätevasteita, joissa erottuvat keskosajalle tyypilliset piirteet. Näiden vasteiden tarkempi tutkimus voi jatkossa tarjota työkaluja keskoslasten kliiniseen neurofysiologiseen arvioon.

Joulukuussa 2019 ilmoitettiin Kiinasta löytyneen uusi koronaviruksen muoto, joka sai nimen SARS-CoV-2, eli toiselta nimeltään COVID-19. WHO julisti COVID-19-taudin pandemiaksi 11.3.2020. COVID-19 tartunnan saaneilla esiintyy monenlaisia hengitystieinfektio-oireita, ja infektion yhteydessä on raportoitu oireita myös suun alueella. Tällaisia ovat kemosensoriset häiriöt ja suun limakalvovauriot. Työn tavoitteena oli raportoida COVID-19-infektion yhteydessä makuhäiriöiden ja suun limakalvomuutosten yleisyyttä. Lisäksi tavoitteena oli tarkastella, kuinka suuri osa limakalvovaurioista voisi olla spesifisti COVID-19-infektion aiheuttamia. Syventävänä työnä tehty tutkimus on toteutettu systemaattisena kirjallisuuskatsauksena englanninkielisistä vertaisarvioiduista kansainvälisistä lääketieteellisistä julkaisuista. Makuhäiriöitä oli COVID-19-positiivisilla potilailla keskimäärin 48,5 %:lla tutkituista. Verrokkiryhmässä makuhäiriötä oli keskimäärin 21,5 %:lla. Makuhäiriöitä esiintyi yhdessä hajuhäiriöiden kanssa keskimäärin 42,1 %:ssa tapauksista. Pysyviä makuhäiriöitä raportoitiin 19 %:lla potilaista. Limakalvovaurioita löydettiin COVID-19-infektion yhteydessä keskimäärin 34 %:lla raportoiduista potilaista. Vaurioita olivat muun muassa rakkulat, haavat/aftat, verenpurkaumat ja verirakkulat. Lisäksi potilailla raportoitiin herpes- ja hiivasieni-infektioita. Limakalvovaurioita raportoitiin kielessä, huulissa, kovassa suulaessa ja kiinnittyneessä ikenessä sekä nielun puolella nielurisoissa. Suun limakalvomuutokset paranivat kaikilla potilailla. Verrattuna aikaisempiin koronavirusepidemioihin on erityisesti COVID-19-pandemiassa kemosensorisia häiriöitä. COVID-19-virus kuitenkin mutatoituu nopeasti, ja uusien varianttien makuhäiriöiden osuudet siten muuttuvat. Tulokset ovat COVID-19-viruksen alkuvaiheista, jolloin kyseessä oli pandemian alkuvaiheen tyypin virukset. Limakalvovauriot olivat melko yleisiä ja niiden esiintyminen vaihteli suuresti. Tämänhetkisten tutkimusten perusteella ei ole mahdollista arvioida, mitkä limakalvomuutokset olisivat tai eivät varmasti ole COVID-19-viruksen aiheuttamia. Syventävä työ nostaa myös esille etäkonsultaatioiden merkityksen kehittymistä. Niiden osuus on kasvanut COVID-19-pandemian aikana. Etäkonsultaatiot vähentävät taudin leviämistä ja itse tautiin sairastumisen riskiä. Etäkonsultaatioita voidaan hyödyntää myös tulevaisuudessa tautien diagnostiikassa.

Objective: Anxiety has been studied in COVID-19 patients, but there are few studies comparing the level of anxiousness in patient groups requiring different levels of treatment. The aim of this study was to investigate anxiety symptoms in COVID-19 patients six months after the acute phase of the disease. The study also compared the amount of anxiety symptoms between patients in intensive care unit, those treated in a hospital ward, those who stayed at home during the illness, and a healthy control group. Moreover, the study aimed at investigating the associations of need for support (physical, mental, practical life and obtaining disease-related information) during the recovery phase of the disease with anxiety symptoms at six months. Methods: This study was a part of the RECOVID-20 research project, which is a collaborative project between the University of Helsinki and the Hospital District of Helsinki and Uusimaa (HUS). The project investigates the physical and mental symptoms of COVID-19 patients three and six months after hospitalization. In the present study, 135 COVID-19 patients (58 in the intensive care unit, 41 in the regular hospital care, and 36 patients who stayed at home during the illness) and 50 healthy controls were included. The data were collected during the first and second wave of the pandemic in years 2020 and 2021, three and six months after the acute phase of the illness. At three months, participants were interviewed by phone. The interview included questions about their need for support, as well as questions of physical and psychological well-being. At six months, a questionnaire was sent to them including a questionnaire (GAD-7, The Generalized Anxiety Disorder Assessment) on symptoms of anxiety. The differences in anxiety between different groups and the associations between need for support and later anxiety symptoms were analyzed using general linear models (GLM). Results and conclusions: COVID-19 patients had more symptoms of anxiety six months after the acute phase when compared to the healthy control group, but the patient groups did not differ. In addition, 25 % of the COVID-19 patients and 12 % of the healthy control group had at least mild anxiety symptoms. While recovering from the COVID-19 infection, most support was needed for information about the COVID-19 disease, and the least support for practical life. Furthermore, the need for mental support associated with greater post-disease anxiety symptoms. The study provides new evidence that COVID-19 patients need more support, especially for their mental symptoms which might be associated with anxiety. Further research should focus on the need for support and its association with mental health in COVID-19 patients.

Objective: The coronavirus disease COVID-19 causes neuropsychological problems to a proportion of patients having contracted the illness in the months following the illness and on a more long-term basis. Currently there is little knowledge about how the required level of care in the acute phase affects the presence of symptoms and their change over time. The objective of this study was to investigate the neuropsychological effects of COVID-19 from a patient self-reported symptoms and cognitive screening perspective. The study examines the effects of the required level of care in the acute phase and time since contracting the illness on self-reported symptoms and cognitive screening results three and six months after the acute phase. Furthermore, the aim was to illustrate the relationship between these two assessments. Methods: The data was collected within the RECOVID-20 project (Helsinki and Uusimaa Hospital District and University of Helsinki). Subjects (N = 164, of which 96 women, mean age 54.1 years) contracted COVID-19 in the spring of 2020. The data was collected from three different levels of care as required by the acute phase: intensive care unit patients, regular inpatient wards and patients who were ill at home. Self-reported symptoms were assessed with the A-B Neuropsychological Assessment Schedule and cognitive performance was measured by the Montreal Cognitive Assessment-Blind screening tool three and six months after the acute phase. Group differences and change over time was analysed using multivariate variance analyses and linear mixed models. Results and conclusions: About a third of all patients reported neuropsychological symptoms regardless of the level of care required in the acute phase both three and six months after the acute phase. Symptoms consisted mainly of fatigue, slowing and concentration problems. In the cognitive screening patients having received ICU and inpatient ward care performed worse compared to patients having been ill at home, but a statistically significant result was not detected when controlling for age. A statistically significant relationship between self-reported symptoms and cognitive performance was observed only in ICU patients at three months. Although the majority of COVID-19 patients do not have significant symptoms after the acute phase, there are patients that show preliminary signs of more chronic symptoms based on both self-reported symptoms and cognitive screening. More research is needed to investigate the causes of these symptoms.

Objective: Long-term associations of the COVID-19-disease with patients’ wellbeing are not currently well known, but so far evidence of prolonging somatic and mental symptoms after the acute phase have been reported. Patients that have been treated in the ICU or normal wards have been suggested to be in elevated risk for experiencing these symptoms. How prolonging symptoms affect patient’s quality of life has not yet been thoroughly studied. The aim of this study was to investigate how the symptoms reported in three-months follow-up were associated with the quality of life at six-months follow-up of patients treated in the ICU or normal wards and those who were sick at home in six-months follow-up. COVID-19 patients were also compared with healthy controls. Associations between the length of hospital stay and quality of life in ICU and ward patients were also investigated. Methods: The data of this study were collected during the first and second waves of COVID-19 in 2020. This study is a part of the RECOVID-20 project, which is a collaboration project of Helsinki and Uusimaa Hospital District and University of Helsinki. Altogether 241 subjects (54 % women, mean age 54.5) participated in this study (54 % women, mean age 54.5), and the subjects were recruited from four groups: ICU and ward group, patients who were sick at home and healthy controls. Somatic and mental symptoms at three-months of the acute phase were assessed with a telephone survey and a questionnaire was sent to the patients’ home. In the six-months follow-up the patients’ quality of life was assessed with RAND-36 survey that was sent home. The associations of prolonging COVID-19 symptoms with quality of life were analyzed using multivariate covariance analysis (MANCOVA) and further with discriminant analysis. The relationship between the length of hospital stay and quality of life was assessed with MANCOVA. Results and conclusions: The symptoms reported in the three-months follow-up were associated with lowered quality of life in the six-months follow-up. There were no significant differences in quality of life between the patient groups. The length of hospital stay was not associated with quality of life in ICU and ward groups. These results support previous studies that have found prolonging symptoms of COVID-19 to be associated with quality of life. According to this study, all patient groups can experience clinically significant prolonging symptoms of COVID-19 alike with later association with quality of life.

Ahtauttava uniapnea on maailmanlaajuisesti yleinen sairaus, jota hoidetaan ensisijaisesti nenän kautta annettavalla ylipainehengityksellä (CPAP). Hoidon onnistumista arvioidaan seuraamalla CPAP-maskin ilmavuotoja ja unenaikaisten hengityskatkosten määrää (CPAP-AHI). CPAP-maskeja joudutaan uusimaan säännöllisesti, mihin liittyy suuria kustannuksia: yksittäisen maskin hinta vaihtelee 90 ja 180 euron välillä. Maskien käyttöiästä ei ole saatavilla tutkimustietoa, ja suositukset uusintaväleistä vaihtelevat 3:sta 12 kuukauteen. Tutkielmani tarkoitus on selvittää maskien kestävyyttä potilaskäytössä, sekä arvioida eri uusintavälien taloudellisia eroja. Analysoin 4.5 miljoonaa tuntia CPAP-maskien käyttöä 1843 maskilta. Aineisto oli systemaattisesti kerätty ja edusti tyypillistä uniapneapotilasta niin ikä- kuin sukupuolijakaumaltaan. Vertasin maskien toimintaa sekä toisten maskien, että maskien itsensä toimintaan yhteensä 30 kuukauden ajalta. Analyysit tehtiin koko aineiston lisäksi jaoteltuna ryhmiin maskityypeittäin ja -valmistajittain. Maskien ilmavuotojen suuruus ja CPAP-AHI pysyivät matalina koko seurantajakson ajan. Käytetyimpien maskityyppien (nenä- ja sierainmaskien) väliset erot olivat kliinisesti merkityksettömiä, ja molempien toiminnalliset ja hoidolliset muuttujat pysyivät hyvällä tasolla 30 kuukauden ajan. Kokokasvomaskeilla sekä ilmavuodot että CPAP-AHI olivat muita maskityyppejä suurempia ja lisääntyivät aiemmin. Maskivalmistajien väliset erot olivat pieniä. Pidentämällä maskien uusintavälejä kahteen vuoteen vuotuiset säästöt voivat olla 50–88 % nykytilanteeseen nähden. Ehdotan tutkielmassani nenä- ja sierainmaskeille uusintaväleiksi kaksi vuotta. Kokokasvomaskit on hyvä uusia vuosittain. Siirtymällä ehdottamiini vaihtoväleihin saavutetaan merkittäviä säästöjä vuosittaisissa maskikuluissa ilman maskien toiminnan heikkenemistä.

Tausta: CP-vamma on sikiön tai pikkulapsen kehittyviin aivoihin tapahtuneen aivovaurion aiheuttama liikuntavamma. CP-vamma jaotellaan spastiseen, dyskineettiseen ja ataktiseen alatyyppiin. Anatomisen sijainnin perusteella CP-vamma jaotellaan edelleen kvadriplegiseen, diplegiseen ja hemiplegiseen muotoon. Lisäksi käytössä ovat määrittämätön ja muu CP-vamma. CP-vamma on yleensä diagnosoitu noin 1–2 vuoden iässä, mutta on mahdollista jo ennen 6 kuukauden ikää. Tanskassa mediaani-ikä diagnoosin asettamiselle on 11 kuukautta. Suomessa vastaava ikä on 1,5 vuotta, mutta eri alatyypeille tätä ikää ei ole selvitetty. Tavoitteet: Tutkimuksen tavoitteena on selvittää HYKS:n lastenneurologialla diagnosoitujen CP-vammaisten lasten diagnoosi-iän mediaani. Tämä määritetään koko tutkimuspopulaatiolle sekä eri alatyypeille huomioiden myös sukupuolien väliset mahdolliset erot. Menetelmät: Aineistona käytettiin HYKS:n lastenneurologialla ajalla 1/2009–6/2018 alle 9-vuotiaana diagnosoituja potilaita. Tiedot diagnoosista ja sen ajankohdasta haettiin potilastietojärjestelmästä. Lopullinen tutkittavien määrä oli 213, joista poikia oli 122 ja tyttöjä 91. Spastisia kvadriplegisiä potilaita oli 7, spastisia diplegisiä 37, spastisia hemiplegisiä 139, dyskineettisiä 29 ja ataktisia 1. Tulokset: Mediaani-ikä diagnoosivaiheessa oli kaikille 17 kuukautta, pojille 16,5 kk ja tytöille 17 kk. Mediaani-iät alatyypeissä olivat kvadriplegialle 17, diplegialle 22, hemiplegialle 14, dyskineettiselle 19 ja ataktiselle 42 kuukautta. Alatyypillä yleisesti tarkasteltuna oli tilastollisesti merkitsevä vaikutus diagnoosi-ikään, mutta sukupuolella ei. Pohdinta: Koko tutkimuspopulaation diagnoosi-iän mediaani oli hyvin yhtenäinen aiemmin tutkitun, koko Suomen kattavan diagnoosi-iän kanssa. Näiden perusteella diagnostiikka ei kuitenkaan ole Suomessa yhtä aikaista kuin Tanskassa. Aikainen diagnoosi on etu hoitointerventioiden aloituksen suhteen, mutta Suomen ja Tanskan eroja hoitointerventioissa ei kuitenkaan tämän perusteella voi arvioida. Tärkeää diagnostiikassa on myös diagnoosin pysyvyys myöhemmällä iällä.

The capability to generate human induced pluripotent stem cells (iPSC) from somatic cells provides remarkable possibilities for regenerative medicine. However, prior to clinical applications the process of reprogramming should be optimized and carefully characterized. The purpose of this study was to get insight in reprogramming of human somatic cells to pluripotency using CRISPR-dCas9 activator system (CRISPRa). CRISPRa is a RNA guided bacterial nuclease system that has been modified for gene expression control. The study had two subprojects. The aims of the first subproject were 1) to reprogram hNESCs to pluripotency with CRISPRa in 2D culture, 2) to determine the efficacy of reprogramming and 3) to study whether CRISPRa-mediated pluripotent reprogramming pathway involves a mesendoderm-resembling intermediate state. The aim of the second subproject was to explore the possibility of CRISPRa-mediated endogenous gene activation and reprogramming to pluripotency also in 3D cell cultures. I performed the reprogramming in 2D and 3D cell cultures by using a dCas9 activator to induce different combinations of endogenous pluripotency reprogramming factors OCT4 (octamer-binding transcription factor 4), SOX2 (Sex determining region Y-box 2), NANOG, c-MYC, KLF4 (Krüppel-like factor 4) and LIN28. I analysed the results of the reprogramming at protein level, using alkaline phosphatase staining and immunocytochemistry, and at mRNA level, using qRT-PCR. The 2D reprogramming served as a proof-of-principle for reprogramming with CRISPRa. This study shows, that CRISPRa can be used to reprogram human neural stem cells to iPSC with different combinations of pluripotency reprogramming factors or by inducing a single master-regulator gene, OCT4. In addition, the reprogramming process was very efficient. I did not detect mesendodermal intermediate state in CRISPRa-mediated reprogramming to pluripotency, in contrast to published results from transgene- and small molecules-based reprogramming studies. Thus, this result suggests that the pathway leading to pluripotency differs between CRISPRa-mediated reprogramming and the two other reprogramming methods. CRISPRa can be used to initiate reprogramming also in 3D cell culture. However, in 3D cell culture the cells were not fully reprogrammed. Based on these findings, I postulate that CRISPRa serves as an alternative method for generating human iPSC. In addition, CRISPRa can be further developed into a platform for direct reprogramming of organoids for in vitro disease modelling in 3D.

CRPS:n, kuten muidenkin kroonisten kipuoireyhtymien, tiedetään huonontavan elämänlaatua. CRPS-potilailla esiintyy usein psyykkisiä oireita kuten masentuneisuutta ja ahdistuneisuutta. Toisin kuin aiemmin on luultu, psyykkisten tekijöiden ei ole osoitettu olevan osallisina CRPS:n synnyssä, mutta ne saattavat kuitenkin fysiologisten mekanismien ja käyttäytymismallien kautta vaikuttaa potilaiden kokemiin oireisiin. Tässä tutkielmassa tarkasteltiin 22 CRPS tyyppi I -potilaan elämänlaatua ja sen yhteyttä masentuneisuuteen, kivun hyväksymiseen sekä kipuun liittyviin pelko- ja ahdistusreaktioihin käyttäen 15D-elämänlaatumittaria sekä BDI-II, CPAQ ja PASS 20 -kyselyitä. 15D-mittarin perusteella CRPS-potilailla on tilastollisesti merkitsevästi huonontunut elämänlaatu verrattuna terveiden vertailuryhmään (p<0,01). Vaikeammat psykiatriset oireet vaikuttavat myös olevan yhteydessä huonompaan elämänlaatuun tutkituilta osin. Tulosten perusteella CRPS-potilaiden psyykkisten tekijöiden huomioiminen hoidossa voi olla tärkeää elämänlaadun kannalta.

In vitro studies have shown that esomeprazole, the S-isomer of omeprazole, is a metabolism dependent inhibitor (MDI) of cytochrome P450 2C19, an essential drug-metabolizing enzyme. In this study, we characterized the effects of esomeprazole in vivo on CYP2C19, 3A4, and 1A2 using pantoprazole, midazolam, and caffeine, respectively, as probe drugs. In addition, we estimated the half-life of CYP2C19 by observing its recovering activity after inhibition. In a 5-phase study 10 healthy volunteers were administered 20 mg pantoprazole, 50 mg caffeine and 0.5 mg midazolam before and 1, 25, 49 and 73 hours after a 7 day pretreatment with 80mg esomeprazole twice daily. Esomeprazole increased the (R)-pantoprazole’s exposure up to 5-fold and the significant increase lasted at least 72 hours, which suggests strong MDI of CYP2C19. Esomeprazole had a minor effect on CYP3A4 and no effect on CYP1A2. The turnover half-life of CYP2C19 was estimated to be 46 hours. This estimation will be useful in the future for in vitro-in vivo extrapolations and physiologically based pharmacokinetic modeling of CYP2C19. Concomitant use of drugs metabolized by CYP2C19 should be considered cautiously because of the clinically relevant strong and prolonged inhibition of CYP2C19 by esomeprazole. Alterations in exposures to drugs metabolized by CYP2C19 are expected after discontinuation of esomeprazole treatment for at least 3-4 days.