Browsing by Title

Valtiolla on merkittävä rooli yhteiskunnallisten tietovarantojen haltijana 2000-luvun informaatioyhteiskunnassa. Viranomaisen hallussa olevien tietojen osalta erityislaatuista on se, että niihin kohdistuu perustuslaillinen julkisuusperiaate. Toisaalta viranomaisten hallussa oleviin tietovarantoihin sisältyy myös runsaasti erilaisia henkilöitä koskevia tietoja. Henkilötietojen perusoikeussuojaan on ryhdytty informaatioteknologian nopean kehityksen myötä kiinnittämään aiempaa enemmän huomiota. Samalla kehitys on tuottanut uudenlaisia tulkinta- ja punnintaongelmia etenkin tilanteisiin, joissa kyse on sellaisten henkilötietojen luovuttamisesta, jotka ovat julkisuuslainsäädännön perusteella julkisia. Tutkielmassa selvitetään, mitä edellytyksiä tai rajoituksia henkilötietojen suoja voi asettaa oikeudelle saada julkisia henkilötietoja viranomaisilta yleisen tiedonsaantioikeuden perusteella. Kysymyksen oikeusdogmaattinen tarkastelu aloitetaan julkisten henkilötietojen käsittelyyn liittyvistä perusoikeuksista ja niiden yhteensovittamiseen liittyvistä kysymyksistä. Keskeinen havainto on se, että kotimaisissa oikeuslähteissä henkilötietojen suoja on perinteisesti hahmotettu ennen kaikkea yksityiselämää turvaavaksi perusoikeudeksi. Sen sijaan Euroopan unionin oikeudessa henkilötietojen suoja on saanut vahvemmin myös sellaista itsenäistä sisältöä, joka ei ole suoraan palautettavissa yksityiselämän suojaan. Oikeusjärjestelmien välisten doktriinierojen todetaan johtaneen keskenään ristiriitaisiin arviointeihin siitä, miten henkilötietojen suojaan liittyvät näkökohdat tulisi huomioida julkisten henkilötietojen luovuttamistilanteissa. Tutkimuksessa keskeiseksi väitteeksi muodostuu se, että viimeistään EU:n yleisen tietosuoja-asetuksen (EU) 2016/679 sovellettavaksi tulemisen myötä julkisuusperiaatteen ja henkilötietojen suojan yhteensovittaminen edellyttää entistä suurempaa tilanneherkkyyttä. Henkilötietojen suojaa koskevat säännökset edellyttävät yksityiselämän ohella myös muiden rekisteröidyn oikeuksien ja vapauksien turvaamista. Henkilötietojen suojan osalta tilanneherkempiä punnintakriteerejä pyritään muotoilemaan tutkimuksessa muun muassa tietosuojan kynnysteoriaa koskevien teoretisointien ja tietosuoja-asetuksessa vahvistettujen riskiarvioinnin periaatteiden pohjalta. Toisaalta huomioidaan sekin, että myös julkisuusperiaatteen osalta on ilmennyt tarvetta argumentoida tilanneherkemmin sillä, kuinka keskeisesti henkilötietojen luovuttaminen liittyy julkisuusperiaatteen tarkoituksen toteutumiseen. Lakitasoisesti julkisten henkilötietojen luovuttamista säännellään viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain (621/1999) 13 ja 16 §:ssä. Tietojen luovuttamisedellytysten tarkastelu jäsennetään tutkimuksessa viiteen osa-alueeseen, joita ovat 1) henkilötiedon ja 2) viranomaisen henkilörekisterin käsitteet, 3) tietojen hakemisen ja antamisen käsitteelliset erot, 4) tietojen antamistapa ja 5) tietojen käyttötarkoitus. Jokaiseen osa-alueeseen havaitaan liittyvän merkityksellisiä tulkintakysymyksiä arvioitaessa sitä, millä edellytyksin viranomainen voi luovuttaa julkisia henkilötietoja. Tutkimuksessa esitetään, että teknologian ja lainsäädännön kehityksen myötä erottelut sen suhteen, onko kyse henkilön yksityiseen vai julkiseen rooliin liittyvistä henkilötiedosta tai sisältyvätkö tiedot henkilörekisteriin vai eivät, ovat menettäneet merkitystään. Merkitykselliseksi arviointikriteeriksi muodostuu sen sijaan se, tulkitaanko kyseen olevan pelkästään yksittäisten henkilötietojen luovuttamisesta vai sellaisesta useiden henkilötietojen luovuttamisesta, johon julkisuuslain 16 §:n 3 momentissa säädettyjen henkilötietojen suojaa koskevien erityisedellytysten on tarkoitettu soveltuvan. Lisäksi mainittujen erityisedellytysten huomioidaan soveltuvan lähtökohtaisesti vain tilanteisiin, joissa tietoja ollaan luovuttamassa kopiona, tulosteena tai sähköisessä muodossa. Sen sijaan julkisten henkilötietojen kertomista suullisesti tai niiden antamista viranomaisen luona nähtäväksi taikka jäljennettäväksi ei ole rajoitettu julkisuuslainsäädännössä. Mikäli kyse on useiden henkilötietojen luovuttamisesta kopiona, tulosteena tai sähköisessä muodossa, merkitykselliseksi arviointikriteeriksi muodostuu etenkin tietojen käyttötarkoitus: käyttötarkoituksen ja käsittelyn tulee joko täyttää tietosuojalainsäädännön vaatimukset, tai käyttötarkoituksen tulee jäädä kokonaan tai osittain tietosuojalainsäädännön soveltamisalan ulkopuolelle. Mainittuja säännöksiä arvioidaan tutkimuksen viimeisessä luvussa de lege ferenda -näkökulmasta. Huomiota kiinnitetään erityisesti julkisuuslainsäädännössä omaksuttujen sääntelyratkaisujen vanhentuneisuuteen ja korostetaan tarvetta sääntelylle, jossa tunnustettaisiin nykyistä avoimemmin perusoikeuksien välisen tapauskohtaisen punninnan välttämättömyys.

Julkisyhteisön vahingonkorvausvelvollisuus määräytyy vahingonkorvauslain (412/1974) 3 luvun 2 §:n perusteella, mikäli vahinko on aiheutettu julkista valtaa käyttäen. Julkisyhteisön vahingonkorvausvastuuta rajoittaa vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n 2 momentin mukainen standardisäännös, joka rajaa julkisyhteisön vastuuta verrattuna yleiseen vahingonkorvausvastuuseen nähden. Syksyllä 2021 aloitetun julkisyhteisön vahingonkorvausvastuun uudistushankkeen myötä julkisyhteisön vahingonkorvausvastuun yhtenäistäminen yleisen vahingonkorvausvelvollisuuden kanssa on kuitenkin työn alla. Keskityn tutkielmassani tarkastelemaan julkisyhteisön vahingonkorvausvelvollisuutta tuomioistuintoiminnassa aiheutuneista vahingoista. Tarkoituksenani on selvittää, millä edellytyksillä julkisyhteisölle voi syntyä vahingonkorvausvelvollisuus tuomistuintoiminnassa aiheutuneista vahingoista ja millaisia ovat tyypilliset tuomioistuintoiminnassa aiheutuneet vahingot. Tuomarin asema virkamiehenä sekä riippumattomana lainkäyttäjänä vaikuttaa häneltä vaadittavaan huolellisuusvaatimukseen. Oikeuskäytännön avulla selvitetään tyypillisiä tuomioistuintoiminnassa aiheutuneita vahinkoja, jotka voidaan jakaa lainsoveltamistoimintaan liittyviin virheisiin sekä varsinaisen päätöksentekomenettelyn ulkopuolisiin virheisiin. Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin periaatteen laiminlyöntien huomataankin aiheuttavan julkisyhteisölle vahingonkorvausvelvollisuuden tuomioistuintoiminnassa. Toiseksi tarkastelen tutkielmassani julkisyhteisön vahingonkorvausvastuuta syyttömästi vangitun tai tuomitun vapaudenmenetyksen perusteella. Julkisyhteisön vastuu määräytyy tässä erityistilanteessa ankaran vastuun perusteella syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetun lain (422/1974) mukaisesti. Korkeimman oikeuden oikeuskäytännössä on vahvistettu, että lain perusteella maksettavan kärsimyskorvauksen määrään voi vaikuttaa sekä korvausta alentavia että korottavia seikkoja. Oikeuskäytännön perusteella muun muassa vapaudenmenetyksen aiheuttama julkisuus, vankeusrangaistuksen pituus, vankeuden olosuhteet ja vapaudenmenetyksen vaikutus henkilön sosiaaliseen asemaan ovat seikkoja, joilla voi olla vaikutusta kärsimyskorvauksen määrään. Korkein oikeus on kuitenkin korostanut kokonaisarvioinnin merkitystä yksittäistapauksissa. Vapaudenmenetyksen luonne sekä perus- että ihmisoikeuksiin kohdistuvana loukkauksena ulottaa tarkastelun myös Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) tasolle. EIS 5(5) artiklan mukaan syyttömästi pidätetyllä tai muuten vapautensa menettäneellä on oikeus vahingonkorvaukseen laittoman vapaudenmenetyksen perusteella. EIS 5(5) artikla täydentää kansallista sääntelyjärjestelmää syyttömästi vangitun ja tuomitun oikeudesta korvaukseen vapaudenmenetyksen perusteella ja korkein oikeus onkin soveltanut EIS 5(5) artiklaa myös suoraan korvauksen perusteena.

Contract adaptation is to a considerable extent different kind of decision-making than settling a traditional dispute. When a party requests adaptation of the contract, the tribunal is asked to reshape the parties’ future contractual relationship, which may include creating new obligations for the parties upon the tribunal’s discretion. Thus, the decision-making includes a creative or innovative element thereby denoting wider discretion and requiring high competence from the arbitrators. For these reasons, it is not self-evident that parties want arbitrators to possess the powers to adapt their contract even if they wished them to solve their disputes through traditional dispute settlement. In that light, this study evaluates the possible grounds on which a party could contest a claim requesting adaptation of the parties’ contract in arbitration. In particular, the study aims at determining how a preliminary objection to the arbitral tribunal’s procedural powers to adapt the contract ought to be classified in the obscure division between jurisdiction and admissibility. In legal literature and case law the issue has so far been by default understood as an issue pertaining to the arbitrators’ jurisdiction. This study critically considers whether such view is actually the most accurate and well-grounded perception. The first research question examines the separation between challenges to jurisdiction and challenges to admissibility. There is unfortunate inconsistency in the use of the concepts among courts and tribunals as well as legal commentators, and issues of admissibility have often been wrongly treated as jurisdictional. However, there is a substantial difference between classifying an issue as of jurisdiction or admissibility. Firstly, whereas challenging the arbitral tribunal’s jurisdiction intends to send the particular dispute to a court instead of arbitration, an admissibility challenge seeks to cease the legal processing of the case altogether. Thus, while a jurisdictional challenge attacks the tribunal, an admissibility challenge is aimed at the particular claim. The second main difference between jurisdiction and admissibility concerns the finality of the decision. While arbitrators’ decisions on jurisdiction are necessarily reviewable by courts, issues concerning admissibility fall within the scope of arbitrators’ exclusive adjudicatory powers and are thus non-reviewable. Thereby, the classification has direct effect on the length of the proceedings. In addition, arbitrators may not regard the claim’s admissibility by their own initiative, but such arguments need to be raised by the parties. Therefore, the parties should be particularly mindful of how to formulate and classify their preliminary objections. The second research question considers the appropriate nature of a preliminary objection against a claim on contract adaptation. If the question of the arbitrators’ powers to adapt the parties’ contract was regarded as jurisdictional, the tribunal’s decision could be reviewed by a court on the ground that the claim requesting adaptation was outside the scope of the arbitration agreement. Yet, what is problematic in characterizing the issue as jurisdictional is the uncertainty in the existence of the state courts’ jurisdiction to adapt the contract in case the arbitrators would be found to lack such jurisdiction. While jurisdictional issues constitute an either-or situation between litigation and arbitration, such substituting jurisdiction of the courts is indeed a necessity in order to avoid a situation where nobody would have the jurisdiction in the case. Furthermore, characterizing the issue as jurisdictional would in case of a negative decision on the tribunal’s jurisdiction cause decentralization of different claims to different forums. However, when the parties have agreed on arbitration through a general arbitration clause, they can be presumed to have intended that different disputes would not be fragmented between arbitration and litigation. Thus, such characterization would presumably contradict the parties’ intentions. The ultimate conclusion of the study is that the question of the arbitrators’ procedural powers to adapt the parties’ contract would be better characterized (as a default rule) as an issue of admissibility. Such default rule is considered to best reflect the intentions of the parties. Hence, a new plausible ground for inadmissibility of claims, i.e. inadequacy of the decision-maker’s powers, is proposed to be recognized. Indeed, it is suggested that the pro-arbitration principle and the need for promoting minimal judicial interference in arbitration to avoid multiple proceedings do not require only that the available court review is limited to jurisdictional issues but also that the users of international arbitration rethink what actually constitutes a jurisdictional issue. First and foremost, the characterization of the particular issue should be evaluated individually in each case and not labelled automatically as concerning the tribunal’s jurisdiction when the ultimate consequence is that the issue is always in the end finally decided by a court.

The Energy Charter Treaty (ECT) is one of the most frequently invoked international investment treaties. Characteristically to modern international investment law, it provides for investor-state dispute settlement (ISDS). The ECT is a multilateral treaty to which the EU, EU member states (with the exception of Italy) and several non-EU states are parties. Therefore, it entails the possibility of settling intra-EU disputes, that is disputes between EU based investors and EU member states, by international arbitration. Before the Treaty of Lisbon and the inclusion of foreign direct investment in the common commercial policy of the EU, international investment law was the main tool of investment policy in Europe. For decades, international law and EU law were able to coexist and to harmonically interact. However, since the enlargement of the EU to the East, issues between EU law and international investment law and arbitration have preoccupied investors, EU member states and the European Commission. EU member states have argued since 2007 that intra-EU bilateral investment treaties have been superseded by EU law. In 2018, the claim was partially successful when the CJEU concluded in its Achmea judgement that ISDS arbitration clauses in intra-EU bilateral investment treaties are precluded by EU law. Under the ECT, the intra-EU jurisdictional objections have also been made since 2007, but ECT tribunals have consistently rejected them. The study examines the ECT panels’ jurisdiction in investor-state arbitration in an intra-EU context. As the Achmea judgement has been the most important recent development relating to the issue of jurisdiction of investment tribunals in intra-EU cases, the thesis examines especially how arbitral tribunals under the ECT have assessed the intra-EU jurisdictional objection before and after Achmea. Because the aim of the thesis is to identify relevant legal norms and to clarify their content in the light of recent case law, a doctrinal method is assumed. The study is conducted from a public international law perspective with limited elements of EU law. Hence, the doctrine of legal sources is crucial. The most relevant sources for the study are: 1) the ECT, Article 26(1) of the treaty in particular, as the jurisdictional basis of an arbitral tribunal and 2) ECT case law relating intra-EU disputes as it is what translates treaty language into operative law. Since the power to determine the extent of jurisdiction lies with the arbitral tribunal itself, jurisdictional issues in particular should be examined in the light of case law. In addition, customary international law regarding treaty conflict and treaty interpretation are included in the study as treaty-based rules have to be understood in the context of general rules of international law. In order for an arbitral tribunal to have jurisdiction under Article 26(1) ECT, five conditions must be met: 1) there must be a dispute concerning an alleged breach of an obligation under Part III of the ECT by a contracting party; 2) the dispute must relate to an investment as defined by the ECT; 3) the investment must be in the area of a contracting party; 4) the claimant must be an investor of another contracting party; and 5) the events with which the claim is concerned must have occurred at a date such as to give the tribunal jurisdiction. In summary, EU actors have argued that as the investor in intra-EU disputes is not from another contracting party (but from the area of the EU) the investment relations are subject to the EU’s regulatory framework and that the ECT and EU law have conflicting rules warranting EU law to prevail in intra-EU relations. Based on the research, it is established that ECT panels have jurisdiction in intra-EU disputes. In terms of argumentation, the case law rejecting the intra-EU jurisdictional objection is consistent enough to form the following general level conclusions: 1) interpretation of Article 26(1) ECT in accordance with the interpretation rules of customary international law is clear in including intra-EU disputes; and 2) there is no conflict between ISDS under the ECT and EU law. What remains undecided is the potential status of EU law from the perspective of the ECT. Application of EU law could only be possible based on international law that requires it and while the tribunals have assessed applying EU law based on e.g. the lex specialis and lex posterior principles or an inter se agreement, they have not formed a single approach. In fact, by stating that the interpretation of Article 26(1) ECT is clear and that there is no conflict with EU law, the tribunals leave little chance for applying EU law and therefore, little chance for the Achmea judgement or potential future developments of EU law to have an impact on the tribunals’ jurisdiction. Consequently, for the time being, the intra-EU claims under the ECT remain arbitrable.

Käänteisessä syrjinnässä jäsenvaltion omat kansalaiset jäävät huonompaan asemaan tilanteissa, joissa niihin sovelletaan kansallista lainsäädäntöä, kun taas (1) jäsenvaltion omat kansalaiset, joiden tilanteessa on löydettävissä yhteys unionin oikeuteen, sekä (2) toisen jäsenvaltion kansalaiset pääsevät parempaan asemaan, koska niihin soveltuu unionin oikeus. Tämä on seurausta unionin ja jäsenvaltioiden toimivallanjaosta, jonka mukaan unionin oikeutta ei sovelleta puhtaasti jäsenvaltioiden sisäisiin tilanteisiin. Käänteinen syrjintä on ongelmallista erityisesti henkilöiden vapaan liikkuvuuden alueella. Unionin toimivallan laajeneminen, perus- ja ihmisoikeuksien aseman voimistuminen ja unionin kansalaisuuden käyttöönotto ovat tuoneet käänteisen syrjinnän ilmiöön uusia merkittäviä ulottuvuuksia. Se, kenelle ja miksi unionin oikeuden perusteella annetaan parempia etuja, on hämärtynyt ja monimutkaistunut. Erottelulle niihin, jotka saavat etuja unionin oikeudesta ja niihin, jotka joutuvat tyytymään kansallisen lainsäädännön turvaamaan tasoon, on yhä vaikeampaa löytää perusteluja unionin oikeuden nykytilassa. Tutkielmassa pyritään hahmottamaan käänteiseen syrjintään vaikuttavia unionin oikeuden kehityskulkuja ja yhdistämään niiden merkityksiä käänteisen syrjinnän hyväksyttävyyteen. Tutkielman perustavanlaatuinen kysymys on ensinnäkin selvittää mitä käänteinen syrjintä itse asiassa tarkoittaa. Siihen liittyy läheisesti kysymys siitä, millä tavoin käänteisessä syrjinnässä erotellaan henkilöitä. Lisäksi tutkielmassa pohditaan sitä, tulisiko käänteinen syrjintä kieltää EU:ssa. Tutkielma koostuu viidestä pääluvusta. Johdantoa seuraavassa tutkielman toisessa pääluvussa sijoitetaan käänteinen syrjintä kontekstiinsa Euroopan unionin oikeudessa. Lukijalle esitellään yhdenvertaisuusperiaate ja syrjinnän kielto, henkilöiden vapaa liikkuvuus Euroopan unionissa sekä unionin ja jäsenvaltioiden välistä toimivallanjakoa koskevat kysymykset. Tutkielman kolmannessa pääluvussa pyritään löytämään rajanvetoa siihen, milloin tilanne kuuluu unionin oikeuden piiriin ja milloin on kyse puhtaasti jäsenvaltion sisäisestä asiasta. Tällä tavoin pyritään löytämään vastausta siihen, millä perusteilla käänteisessä syrjinnässä erotellaan henkilöitä. Neljännessä pääluvussa käänteistä syrjintää tarkastellaan yhdenvertaisuusperiaatteen ja syrjintäkiellon valossa. Keskeiseksi kysymykseksi nousee, onko käänteisessä syrjinnässä tehtävä erottelu eri henkilöryhmien välillä unionin oikeuden nykytilassa perusteltua. Viidennessä pääluvussa tehdään yhteenveto siitä, mitä käänteinen syrjintä on, ja miten käänteistä syrjintää on arvioitava yhdenvertaisuusperiaatteen kannalta. Lisäksi yhteenvedossa esitetään johtopäätöksiä siitä, tulisiko käänteinen syrjintä kieltää.

Kaappi-indeksointi on merkittävä sijoittajansuojaan liittyvä ongelma Euroopassa. Kaappi-indeksoinnilla tarkoitetaan toimintaa, jossa sijoittajan oikeutettujen odotusten perusteella aktiivisemman omaisuudenhoidon keinoin sijoitusrahastoa hallinnoiva rahastoyhtiö hyödyntää todellisuudessa passiivisempaa sijoitusstrategiaa. Tutkielman tarkoituksena on kaappi-indeksoinnin oikeudellinen määrittely suomalaiseen sijoitusrahastosääntelyyn perustuen. Kaappi-indeksoinnin oikeudellinen määrittely on tärkeää sijoittajien suojaamiseksi sekä sijoittajille aiheutettujen vahinkojen korvaamisen mahdollistamiseksi. Kaappi-indeksoinnin määritelmää on tutkielmassa lähestytty kokonaisarvioinnin avulla, jossa huomioon otetaan sijoittajien perustellut odotukset, hallinnointipalkkio, sijoitusrahaston ulkoapäin havaittavissa oleva aktiivisuuden taso sekä sijoitusrahaston sisäinen aktiivisuus. Sijoittajansuoja kulkee yleisenä periaatteena läpi tutkielman. Tutkielman tutkimuskysymyksenä on, milloin sijoitusrahaston toiminnan on tarkoituksenmukaisinta katsoa täyttävän kaappi-indeksoinnin määritelmän eli toisin sanoen milloin sijoitusrahaston tosiasiallinen aktiivisuuden taso ei vastaa sijoittajien perusteltujen odotusten mukaista aktiivisuuden tasoa. Sijoittajan perusteltujen odotusten sisältöön vaikuttavat sekä rahastoyhtiön tiedonantovelvollisuus että sijoittajan selonotto- ja tietämisvelvollisuus. Olennaiseksi muodostuu sen arviointi, onko tietoa pidettävä harhaanjohtavana tai totuudenvastaisena. Tutkielmassa esitetyn näkemyksen mukaan sijoittaja saa luottaa tiedonantomateriaalin aktiivisuuden tason kuvaukseen, mikäli kuvausta voidaan pitää totuudenvastaisena tai selvästi harhaanjohtavana. Mikäli avaintietoasiakirjan tai rahastoesitteen aktiivisuuden tason kuvausta ei voida pitää selvästi harhaanjohtavana, tulisi tiedonantomateriaalin harhaanjohtavuutta arvioida kokonaisuutena, jolloin huomioon on otettava tiedonantomateriaalin sisältämien aktiivisuuden tasoon välillisesti liittyvien tietojen merkitys. Tiedonantovirheen lisäksi kaappi-indeksointiin liittyy keskeisesti rahastoyhtiön veloittama hallinnointipalkkio, jolla katsotaan tutkielmassa olevan sijoittajien perusteltujen odotusten suhteen merkitystä vain tilanteissa, joissa hallinnointipalkkion voidaan katsoa puoltavan aktiivisuuden tasoa korottavaa tulkintaa. Sijoitusrahaston ulkoisen aktiivisuuden osalta tutkielmassa katsotaan, että kaappi-indeksoinnin määritelmän täyttymiseksi vaaditaan merkittävää epäsuhtaa sijoittajien perusteltujen odotusten mukaisen aktiivisuuden tason ja sijoitusrahaston metriikoilla mitattavan ulkoisen aktiivisuuden tason välillä. Sijoitusrahaston sisäistä aktiivisuutta ja sen merkitystä on tutkielmassa arvioitu rahastoyhtiön huolellisuus- ja lojaliteettivelvollisuuden kautta. Tutkielmassa esitetyn näkemyksen mukaan sisäiselle aktiivisuudelle tulisi antaa oikeudellista merkitystä, mutta tämänhetkisessä oikeustilassa vaivannäön merkitys on kuitenkin vähäistä.

Suomi on valinnut puolustusratkaisukseen pakollisen asevelvollisuuden. Asevelvollisuus on kuitenkin vaativa järjestelmä ylläpitää samalla, kun valtio sitoutuu puolustamaan ihmisoikeuksia sekä noudattamaan oikeusvaltion periaatteita. Suomi onkin pitkään saanut moitteita asevelvollisuusjärjestelmänsä tiettyjen piirteiden takia. Ase- ja maanpuolustusvelvollisuus nousevat säännöllisesti yleiseen keskusteluun, kun pohditaan järjestelmän uudistamista, esimerkiksi säännöllisesti nousevan kansalaispalvelusajatuksen kautta tai kun pohditaan järjestelmän sukupuolittuneisuutta ja siten sen, ainakin tulkinnallista, epäyhdenvertaisuutta. Mikään ei kuitenkaan ole nostanut lähihistoriassamme maanpuolustusvelvollisuuskeskustelua niin otsikoihin, kuin vuoden 2018 alussa tullut Helsingin hovioikeuden päätös vapauttaa siviilipalveluksesta kieltäytyjä vetoamalla Jehovan todistajien vapautukseen kaikesta palveluksesta. Tämä tutkielma tutkii sitä tilannetta, joka oli voimassa Jehovan todistajien vapautuksen päätyttyä ja tutkii, onko Suomen asevelvollisuusjärjestelmä Suomen oman perustuslain ja Suomea velvoittavien kansainvälisten sopimusten velvoitteiden mukainen. Tutkimus on tehty lainopin metodein. Lopputuloksena on havaittu, että Suomella on ongelmakohtia, mutta ne ovat myös korjattavissa.

Sopimuksen kaksiasianosaisuus on perinteisesti yksi sopimusoikeuden kulmakivistä. Se on erityisesti englantilaisesta privity of contract –doktriinista peräisin oleva periaate. Se tarkoittaa, että sopimuksen oikeusvaikutukset jäävät sopijapuolten välisiksi. Kaksiasianosaissuhteesta seuraa, että kolmatta ei voida velvoittaa mihinkään toisten tekemällä sopimuksella. 1990-luvulta lähtien alkoi vaikuttaa yhteisen kilpailuedun ja liittoutumista korostava strategisen johtamisen näkemys, jossa korostetaan asiakkaiden, toimittajien ja horisontaalisten yhteistyökumppanien kanssa verkottumista. Nykyisin markkinataloutta hallitseekin jo globaalit arvoketjut, joissa yritykset keskittyvät omaan ydinliiketoimintaansa ulkoistaen kaiken muun toisille toimijoille. Lopputuloksena on lukuisista yrityksistä koostuva, kansalliset rajat rikkova sirpaloitunut verkosto. Liikesopimusten luonne riskienhallinnan instrumenttina on korostunut. Nykyisessä verkottuneessa taloudessa yrityksen toiminnan jatkuvuuteen vaikuttaa myös hänen suoritusapulaisensa toiminta. Vastuunrajoitusehtojen avulla yritys voi hallita omaa, mutta myös suoritusapulaisensa vastuuta ja riskejä. Pro Gradu –tutkielmani tarkastelee sopimusverkoston muodostaman sopimuskokonaisuuden vastuiden ulottumusta yli välittömän sopimussuhteen. Kaksiasianosaisuuden ylittävä vastuu sopimusverkostossa voidaan argumentoida perustuvan vaihdannan reaalisiin rakenteisiin, sopimusverkoston kokonaisjärjestelyn luonteeseen ja toisaalta sopimus kolmannen hyväksi –instituutioon. Sopimus kolmannen hyväksi on järjestely, jossa kolmas saa oikeuden esittää sopimusperusteisia suoritusvaatimuksia siitä huolimatta, että ei ole aktiivisesti osallistunut sopimuksen päättämiseen. Sopimusperusteisessa vastuunormistossa vetoaminen on mahdollista ainoastaan sopimusosapuolilla, joten mikäli osapuolten välillä ei ole sopimussuhdetta, on mahdollisuus saada vahingonkorvausta ainoastaan deliktivastuuseen perustuen. Sopimustodellisuudessa tapahtuneen muutoksen seurauksena sopimuksensisäisen ja –ulkoisen vastuun välinen rajanveto on kuitenkin hämärtynyt. Lainsäädännössä olisi tarpeen ottaa systemaattisemmin huomioon taloudellisia lainalaisuuksia heijastavampi näkökulma, jossa vastuusuhteita tarkastellaan enemmän reaalisten vaihdantasuhteiden kuin muodollisen kaksiasianosaissuhteen valossa. Tällöin kaksiasianosaissuhteen ylittävä vastuu voitaisiin hyväksyä poikkeuksellisesti, mutta kuitenkin säännönmukaisesti sopimusverkostossa, jossa yhteistyöstä ei olla sovittu sopimuksin. Haasteeksi kuitenkin muodostuu vastuusubjektien kasvava määrä sekä vastuiden kasaantuminen epätasaisesti niille toimijoille, joilla vastuunkantakyky on korkeampi.

Tutkielmassa tarkastellaan kaksoislaskutusta oikeudellisena ongelmana. Kaksoislaskutus on yleinen käytäntö Venäjän viennissä ja joidenkin arvioiden mukaan jopa puolet Suomesta Venäjälle vietävän tavaran määrästä on kaksoislaskutettua. Kaksoislaskutuksen kriminalisointitarpeesta Suomessa on ollut viime aikoina puhetta erityisesti vuonna 2009 voimaan tulleen tulliselvitysrikossääntelyn (12.6.2009/425) lainsäädäntötyön yhteydessä. Vaikka ilmiö ei olekaan uusi, aihe on ajankohtainen erityisesti viimeaikaisen oikeuskäytännön ja tullirikossääntelyn valmistelun seurauksena virinneen keskustelun valossa. Tutkielman keskiössä on kaksoislaskutuksen tarkastelu jo olemassa olevien kriminalisointien kannalta. Tähän liittyy olennaisesti pohdinta siitä, miten hyvin kukin kriminalisointi sopii kaksoislaskutuksen tunnusmerkistöön. Jokaisessa kriminalisoinnissa on joitain soveltuvuusongelmia, jotka liittyvät muun muassa Suomen rikoslain soveltamisalaan sekä tekijöiden tahallisuuden ja osallisuuden näyttämiseen. Tutkielmassa on pyritty käyttämään mahdollisimman laajasti olemassa olevaa kaksoislaskutukseen liittyvää oikeuskäytäntöä. Eri rikosnimikkeiden soveltumista kaksoislaskutusmenettelyyn on arvioitu näiden oikeustapausten perustelujen valossa. Oikeuskäytännön tarkastelu osoitti, että joillain jo olemassa olevilla kriminalisoinneilla pystytään puuttumaan kaksoislaskutuksen osatekoihin. Tästä huolimatta aiheesta viime aikoina virinneen keskustelun vuoksi oli perusteltua tutkia sitä, olisiko tarvetta kriminalisoida kaksoislaskutus omana tunnusmerkistönään. Tässä pohdinnassa on käytetty apuna muun muassa kriminalisointiperiaatteita. Tulosten perusteella voidaan todeta, ettei uusille kriminalisoinneille kaksoislaskutukseen liittyen ole pakottavaa tarvetta. Kriminalisointien sijasta menettelyyn tulisi yrittää puuttua muun muassa kansainvälistä yhteistyötä parantamalla ja sähköisten tullausmenettelyiden lisäämisellä. Suomalaisiin toimijoihin voi yrittää vaikuttaa esimerkiksi yrittäjille järjestettävillä talousrikostorjunnan koulutuksilla.

Access to justice -rörelsen har medfört tanken att medborgarna skall ha en möjlighet att få sitt ärende behandlat i domstolen. Denna rättighet har fastställts i grundlagen och flera internationella konventioner. Bara för att medborgarna har rätt att få sitt ärende behandlat i domstolen, så betyder det inte nödvändigtvis att de i praktiken har en möjlighet till det. Access to justice innebär att medborgarna i praktiken skall ha en möjlighet att föra sitt ärende till domstolen. För tillfället är procesströskeln hög i Finland och de höga rättegångskostnaderna är ofta på tapeten. Om rättegångskostnaderna är större än det ekonomiska värdet på tvistemålet kan det vara olönsamt att behandla ärendet i domstolen, som ofta är fallet i små tvistemål. Avhandlingen behandlar hur procesströskeln för tillfället ser ut i Finland och om det finns ett behov av att sänka procesströskeln. Det finns flera sätt att sänka procesströskeln och en av dessa är en förenklad rättegångsprocess. Tanken bakom en förenklad rättegångsprocess är att göra processen tillräckligt enkel för parterna att föra sin egen talan med hjälp av vägledning från domstolen. Parterna brukar även ha en begränsad möjlighet att få ersättning för rättegångskostnader vid vinnandet av rättegången. Med att lämna bort advokaterna från processen kan man sänka på rättegångskostnaderna och därmed på procesströskeln. Norge och Danmark införde en förenklad rättegångsprocess på 2000-talet för att sänka procesströskeln i små tvistemål, medan andra länder har haft en förenklad rättegångsprocess betydligt längre. I avhandlingen behandlas den förenklade rättegångsprocessen i England och Wales, Sverige, Norge och Danmark. I avhandlingen behandlas regleringen gällande processen och hur processen har fungerat i praktiken. Syftet med avhandlingen är att forska om en förenklad rättegångsprocess kunde användas i Finland för att sänka procesströskeln.