Browsing by Title

Pääomien vapaan liikkuvuuden rajoitukset ovat kiellettyjä SEUT 63 artiklan nojalla. Pääomien vapaan liikkuvuuden mahdollisen rajoituksen arvioinnissa on olennaista se, ovatko kotimaiset ja rajat ylittävät tilanteet keskenään objektiivisesti arvioituna vertailukelpoisia. Tutkielmassa tarkastellaan lähdeveron perimistä suomalaisilta julkisilta eläkelaitoksilta Ruotsissa pääomien vapaan liikkuvuuden kontekstissa. Tutkielma perustuu ennakkoratkaisupyyntöön, jonka Ruotsin Högsta förvaltningsdomstolen on jättänyt EU-tuomioistuimelle. Tarkastelun keskiössä on Suomen ja Ruotsin eläkejärjestelmät sekä erityisesti niiden sisällä toimivat julkiset eläkelaitokset ja -rahastot eli yhtäältä esimerkiksi Keva ja Landskapet Ålands Pensionsfond Suomessa ja toisaalta AP-rahastot Ruotsissa. Tutkielmassa vastataan ensinnäkin siihen, voidaanko suomalaiset julkiset eläkelaitokset katsoa objektiivisesti vertailukelpoisiksi ruotsalaisten yleisten eläkerahastojen kanssa ja millä perusteilla. Kysymykseen vastataan EUT:n oikeuskäytäntöä sekä Ruotsin verolainsäädäntöä ja sen esitöitä tutkimalla. Ruotsin verolakien esitöillä on kysymyksenasettelun kannalta merkitystä, sillä objektiivisen vertailukelpoisuuden arvioinnissa olennaista on oikeuskäytännössä omaksutun kannan mukaan kyseessä olevan kansallisen säännöksen päämäärä ja tavoite. Tutkielman toisena tutkimuskysymyksenä vastataan siihen, muodostaako lähdeveron periminen suomalaisilta julkisilta eläkelaitoksilta SEUT 63 artiklassa kielletyn pääomien vapaan liikkuvuuden rajoituksen. Tutkielman johtopäätöksenä voidaan todeta, että suomalaiset julkiset eläkelaitokset vastaavat toiminnaltaan ruotsalaisia yleisiä eläkerahastoja eli ns. AP-rahastoja. Niiden tilanteet ovat näin ollen objektiivisesti rinnasteisia. Toiminnan päämäärän vastaavuuden on aiemmin ratkaisussa C-342/10 katsottu tarkoittavan sitä, että tilanteet ovat keskenään objektiivisesti vertailukelpoisia. Lähdeveron perimisen voi katsoa muodostavan pääomien vapaan liikkuvuuden kielletyn rajoituksen, sillä Ruotsi ei ole esittänyt tapauksessa sellaista yleistä etua koskevaa pakottavaa syytä, joka oikeuttaisi rajoituksen.

Lähetettyjen työntekijöiden direktiivissä 96/71/EY säädetään, että lähetetylle työntekijälle tulee taata tietyt direktiivin 3(1) artiklassa määritellyt isäntävaltion (eli valtion, johon työntekijä on lähetetty) ydintyöehdot edullisemmuussäännön mukaisesti. Yksi näistä ydintyöehdoista on lähetetylle työntekijälle maksettava palkka. Alkuperäisen lähetettyjen työntekijöiden direktiivin mukaan lähetetylle työntekijälle tuli maksaa isäntävaltion sääntöjen mukaista vähimmäispalkkaa. Lähetettyjen työntekijöiden direktiiviä on sittemmin muutettu muutosdirektiivillä 2018/957/EU, jossa vähimmäispalkan käsite on korvattu korvauksen käsitteellä. Alkuperäisen lähetettyjen työntekijöiden direktiivin 3(1) artiklan toisessa alakohdassa todettiin, että vähimmäispalkkojen käsite määritellään isäntävaltiossa. Myös korvauksen käsite määritellään muutetun direktiivin 3(1) artiklan kolmannen alakohdan mukaan isäntävaltiossa, mutta säännöksessä tarkennetaan korvauksella tarkoitettavan kaikkia pakollisia korvauksen muodostavia tekijöitä isäntävaltion lainsäädännössä ja niissä isäntävaltion työehtosopimuksissa, joita lähetettyyn työntekijään on sovellettava. Työntekijöiden lähettämisestä on lähetettyjen työntekijöiden direktiivin 1(1) artiklan mukaan kyse, kun EU-jäsenvaltioon sijoittautunut yritys tarjotessaan valtioiden välillä palveluja lähettää työntekijöitä työskentelemään toisessa jäsenvaltiossa. Velvollisuus noudattaa isäntävaltion palkkaa koskevia sääntöjä voi tehdä palvelujen tarjoamisesta vähemmän houkuttelevaa työntekijöitä lähettävälle yritykselle. Siten kyse voi olla palvelujen tarjoamisen vapauden rajoituksesta. Palvelujen tarjoamisen vapaus on yksi EU:n taloudellisista perusvapauksista, jonka rajoitukset kielletään Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) 56 artiklassa. Yksi lähetettyjen työntekijöiden direktiivin tavoitteista eli työntekijöiden suojelu on myös Euroopan unionin tuomioistuimen (EUT) (ja sen edeltäjien) oikeuskäytännössä määritellyistä yleistä etua koskevista pakottavista syistä, joilla palvelujen tarjoamisen vapauden rajoitukset voi oikeuttaa. Tutkielmassa tarkastellaan, miten lähetettyjen työntekijöiden direktiivi ja palvelujen tarjoamisen vapaus rajoittavat lähetyn työntekijän palkan määrittelyä isäntävaltiossa. Tutkielmassa eritellään lähetettyjen työntekijöiden palkkaa koskevaa oikeuskäytäntöä. Tuomioistuin oli ratkaisuissaan jo ennen lähetettyjen työntekijöiden direktiiviä määritellyt isäntävaltiolla olevan ulottamisoikeuden eli oikeuden ulottaa vähimmäispalkkaa koskevat sääntönsä lähetettyyn työntekijään. Alkuperäisen direktiivin sisältämän vähimmäispalkan käsitteen sisältöä tarkasteltiin erityisesti kolmessa oikeustapauksessa, C-341/02 komissio v. Saksa, C-522/12 Isbir ja C-396/13 Sähköalojen ammattiliitto. Näistä kahdessa ensimmäisessä oli kyse niistä lähetetylle työntekijälle maksetuista eristä, jotka isäntävaltion tuli huomioida arvioidessaan oliko vähimmäispalkkaa koskevia sääntöjä noudatettu. Sähköalojen ammattiliitto -ratkaisussa oli pääosin kyse siitä, mikä sisältö vähimmäispalkan käsitteelle voitiin isäntävaltiossa antaa. Vähimmäispalkan käsitteen muuttamisen korvauksen käsitteeksi voi nähdä Sähköalojen ammattiliitto -ratkaisun saattamisesta osaksi direktiivin tekstiä. Vaikka tuomioistuin on ratkaisuissaan todennut, että isäntävaltion lähetetyn työntekijän palkkaa koskevien sääntöjen tulee olla palvelujen tarjoamisen vapauden mukaisia, ei tuomioistuin ole ratkaisuissaan arvioinut tätä erikseen. Palvelujen tarjoamisen vapauden voi siten nähdä varoventtiiliksi, joka ei normaalisti estä lähetetyn työntekijän palkan määrittelyä isäntävaltiossa direktiivin mukaisesti.

Tutkielmani tarkoituksena on tutkia diplomaattisen turvapaikan myöntämisen kansainvälisoikeudellisia edellytyksiä perinteisen lainopin ja tapausperusteisen tutkimuksen keinoin ja pyrkiä erityisesti systematisoimaan tällä hetkellä epäselvää oikeus-tilaa turvapaikan myöntämisen oikeusperusteista. Kansainvälisen oikeuden lähteet löytyvät perinteisen ja tutkielmassani hyväksytyn näkemyksen mukaan Kansainvälisen tuomioistuimen 38(1) artiklasta. Näistä ensisijaisina on pidettävä valtiosopimuksia ja tapaoikeutta. Diplomaattisen turvapaikan oikeusperustaa voidaan valtiosopimustasolla etsiä erityisesti Wienin diplomaattisia suhteita koskevasta vuoden 1961 yleis-sopimuksesta. Diplomaattista turvapaikkaa ei ole mainittu sopimuksessa ja lisäksi sen 41 artiklan mukaiset velvollisuudet osoittavat, että sopimuksen perusteella diplomaattista turvapaikkaa ei voi myöntää. Diplomaattisen turvapaikan osalta ei voida myöskään katsoa olevan olemassa kansainvälistä tapaoikeutta. Valtioiden toiminnan ei voida sanoa olevan yhtenäistä, johdonmukaista ja jatkuvaa. Valtioiden yhteisöllä ei voida sanoa myöskään olevan sellaista opinio jurista, jonka perusteella voitaisiin katsoa, että turvapaikkoja on myönnetty, koska valtiot olisivat katsoneet olevansa siihen velvoitettuja jo olemassa olevan kansainvälisen normin perusteella. Näin ollen diplomaattisen turvapaikan myöntämisen voi katsoa olevan lähtökohtaisesti kansainvälisen oikeuden vastaista. Tästä huolimatta diplomaattisia turvapaikkoja myönnetään tasain väliajoin. Olen analysoinut tapauksia Julien Assange, Cheng Guangchengi, kardinaali Midzensky sekä Tehranin panttivangit. Näiden tapausten ja kansainvälisiä oikeuslähteitä koskevan lainopillisen tarkastelun perusteella olen systematisoinut diplomaattisen turvapaikan edellytyksiä seuraavasti. Mikäli osapuolia ei sido diplomaattista turvapaikkaa koskeva valtiosopimus tai alueellinen tapaoikeus tai, mikäli vastaanottajavaltio ei ole antanut suostumustaan turvapaikan myöntämiselle, voidaan diplomaattinen turvapaikka myöntää poikkeuksellisesti vain, mikäli kyse on välittömästä ja kiireellisestä, luonteeltaan poliittisesta uhasta henkilön perustavanlaatuisille ihmisoikeuksille sekä, joku kolmesta seuraavasta erityisestä edellytyksestä täyttyy. Ensimmäinen edellytys on tapaoikeudellisesti hyväksytty valtion sisäinen tilanne, jolla tarkoitetaan esimerkiksi sotilaallisia vallankumouksia, mellakoita ja väkivaltaisia mielenosoituksia, jolta vastaanottaja valtio ei pysty tai halua suojella turvapaikan hakijaa. Toinen edellytys on se, että kyse on nimenomaan poliittisesta vainosta ja sen suorittajana on hakijan kansalaisuusvaltio. Kolmantena edellytyksenä on se, että turvapaikan hakijana on kansainvälisesti suojeltu henkilö.

Levytyssopimus on artistin ja levy-yhtiön välinen sopimus, jonka ytimessä on artistille kuuluvien esittävän taiteilijan lähioikeuksien siirtäminen levy-yhtiölle. Tekijänoikeuden ja lähioikeuksien luovutuksesta ei ole juurikaan sääntelyä eikä oikeuskäytäntöä, minkä vuoksi nykyisellään luovutuksen ehdot ovat jääneet alan käytännön varaan. Alan käytäntö muodostuu pitkälti levy-yhtiön päättämistä sopimusehdoista, koska levytyssopimukset sisältävät usein vakioehtoja ja aloittelevat artistit ovat yleensä levy-yhtiötä heikommassa neuvotteluasemassa. Tässä lainopillisessa tutkimuksessa selvitetään, millaiset levytyssopimusten ehdot voivat olla kohtuuttomia, millä keinoilla kohtuullisuus pyritään turvaamaan ja mitä sääntelyä tulevaisuudessa tarvittaisiin, jotta levytyssopimuskäytäntö olisi kohtuullinen kummallekin sopijapuolelle. Tutkimuksessa tarkastellaan myös studiomuusikon työsopimusta ja selvitetään, voisiko työsuhteen elementeistä löytyä tukea levytyssopimusta koskevaan sääntelyyn. Levytyssopimusten kohtuuttomuus johtuu yleensä sopijapuolten välisestä epätasapainosta. Kohtuuttomuus liittyy usein rojaltiehtoihin, luovutuksen kestoon ja velvollisuuteen tehdä levy-yhtiön kanssa muitakin alan sopimuksia. Lisäksi levytyssopimuksen ehdot voivat ajan myötä muuttua kohtuuttomiksi, jos esimerkiksi sopimus koskee vielä syntymättömiä oikeuksia ja käyttömuotoja tai jos levy-yhtiö ei hyödynnä sille luovutettuja oikeuksia. Nykyään levytyssopimuksen kohtuullisuutta edistävät vain yksittäiset tekijänoikeuslain säännökset, tekijänoikeusluovutusten suppean tulkinnan periaate sekä laki elinkeinonharjoittajien välisten sopimusehtojen sääntelystä. Näistä ei ole merkittävää hyötyä artistille. Keskeisimmäksi kohtuullisuusmekanismiksi jää näin ollen tekijänoikeuslain 29 §:n sovittelusäännös, jota voi pitää oikeustoimilain 36 §:n yleistä sovittelusäännöstä täsmentävänä säännöksenä. Tekijänoikeuslain 29 § tuli voimaan vuonna 2015 ja sen tavoitteena oli edistää tekijänoikeusalan sopimuskulttuurin kehitystä kohtuullisempaan suuntaan. Säännöstä on kuitenkin sovellettu erittäin vähän eikä sillä ole ollut sopimuskäytäntöä edistävää vaikutusta, minkä vuoksi tarvitaan tekijänoikeussopimuksia koskevaa yleistä ja pakottavaa lainsäädäntöä. Levytyssopimusta koskevaa sääntelyä voisi kehittää studiomuusikon työsopimuksesta mallia ottaen. Työntekijän heikompi asema on työsopimuslaissa rakenteellisesti tunnustettu, ja samankaltaista tunnustusta tarvitsisi myös tekijän ja esittävän taiteilijan heikompi asema. Saksan tekijänoikeuslakiin sisältyy tällaista tekijöitä ja esittäviä taiteilijoita suojaavaa sääntelyä, josta voisi ottaa Suomessakin mallia. Hetki sääntelyn laatimiselle on käsillä, koska DSM-direktiivin implementointi on käynnissä. Direktiiviin sisältyy useita tekijänoikeussopimuksia koskevia artikloja, jotka tulisi implementoida direktiivin tavoitteita noudattaen, jotta tekijöiden ja esittävien taiteilijoiden asema saisi tehokasta suojaa. Tämän tutkimuksen perusteella käytännöllisin keino sääntelyn toteuttamiseksi olisi tekijänoikeuslakiin kirjattu velvollisuus osapuolten edustajien välisiin kollektiivisiin neuvotteluihin. Tässä mallia voisi ottaa siitä, miten studiomuusikko saa työsuhteessaan tukea työehtosopimuksesta, jossa lähioikeuden luovutuksen raameista on sovittu. Levytyssopimuksen osapuolten edustajat voisivat neuvotella sopimuspohjasta tai yleisemmistä neuvottelu- ja sopimuskäytänteistä. Tällä tavoin kullakin alalla voitaisiin luoda kumpaakin osapuolta miellyttävä hyvä sopimustapa, jossa heijastuisi myös heikomman sopijapuolen näkökulma.

Tutkimuksen aiheena on lähiomaisen tuottamaa todistelua koskevan hyödyntämiskiellon laajuus tilanteissa, joissa lähiomainen käyttää lainmukaista vaitiolo-oikeuttaan. Tutkimuksessa lähiomaisen tuottamalla todistelulla tarkoitetaan todistelua, joka perustuu alun perin lähiomaisen itsensä kertomiin seikkoihin tai tämän tuottamiin todisteisiin, kuten keskustelu- ja puhelutallenteisiin, kirjeisiin, viesteihin tai kuulopuhetodisteluun. Tarkoituksena on tarkastella, mikä vaikutus OK 17 luvun kokonaisuudistuksen mukaisella asianomistajan asianosaisroolin muutoksella on ollut hyödynnettävyyteen. Toisaalta tutkimuksessa otetaan kantaa siihen, miten kansainvälisistä velvoitteista kumpuavat lähisuhdeväkivallan torjuntapyrkimykset tulisi ottaa huomioon hyödyntämiskiellon soveltamista arvioitaessa. Hyödyntämisen ongelma kulminoituu hyödyntämiskiellon ja hyödyntämisen väliseen rajanvetoon, kun yhtäältä lähiomaisen vaitiolo-oikeutta ei saisi kiertää muin todistuskeinoin ja yksityiselämää tulisi suojata, toisaalta rikosvastuu tulisi toteuttaa tehokkaasti ja lähisuhteessa tapahtuviin rikoksiin tulisi puuttua. Tutkimuksessa pyritään selvittämään millaiseksi hyödyntämiskiellon soveltamisala on muodostunut niissä tilanteissa, joissa läheistodistajalla on vaitiolo-oikeus, ja toisaalta sitä, onko muodostunut soveltamiskäytäntö perusteltu ja lainsäätäjän tarkoitusta vastaava. Tutkimuksessa on tarkasteltu OK 17 luvun lähiomaisen todistamiskieltoja ja hyödyntämiskieltoa koskevia todistelusäännöksiä. Lisäksi tutkimuksessa on tarkasteltu erilaisia kansainvälisiä ja kotimaisia toimenpiteitä ja tavoitteita lähisuhdeväkivallan torjumiseksi sekä tehty johtopäätöksiä näiden vaikutuksesta hyödyntämiskiellon soveltamisalaan. Tutkimuksen lähdeaineistona on hyödynnetty pääasiassa kotimaista lainvalmisteluaineistoa, oikeuskirjallisuutta ja oikeuskäytäntöä sekä täydentävästi ulkomaalaista oikeuskirjallisuutta ja oikeuskäytäntöä. Tutkimuskysymyksiin pyritään vastaamaan pääasiassa lainopillisen metodin keinoin, minkä lisäksi tutkimuksessa on havaittavissa kriminaalipoliittista orientaatiota. Tutkimuskysymykseen vastaaminen on edellyttänyt oikeuskäytäntöön tutustumista ja sen systematisointia, missä on käytetty hyväksi myös empiirisen tutkimuksen keinoja. Tutkimusta varten on hankittu kaikista hovioikeuksista vuosilta 2016-2018 todistelua koskevat hyödyntämisratkaisut tapauksista, joissa lähiomainen on käyttänyt vaitiolo-oikeuttaan. Tutkimuksessa on havaittu, että lainsäätäjän tarkoitus hyödyntämiskiellon soveltamisalasta näyttäytyy epäselvänä yksityiselämän suojan ja lähisuhdeväkivallan torjumisen välisenä tasapainotteluna. Tulkinta soveltamisalan epäselvyydestä saa tukea käräjäoikeuksien ratkaisuista, kun tosiseikoiltaan samankaltaisissa tilanteissa on päädytty vastakkaisiin hyödyntämisratkaisuihin. Hovioikeuksissa soveltamiskäytäntö on kuitenkin ollut yhdenmukaista. Tutkimuksen perusteella pääsäännöksi hovioikeuksissa on muodostunut lähiomaisen tuottaman todistelun hyödyntäminen, kun käytännössä yksittäistä poikkeusta lukuun ottamatta hovioikeudet ovat sallineet kaiken lähiomaisen tuottaman todistelun hyödyntämisen siitä huolimatta, että lähiomainen on vedonnut vaitiolo-oikeuteensa. Tutkimuksen perusteella hyödyntäminen on mahdollista, kun todistelun hankkimiseen ei liity läheiskriminointisuojan vastaisia pakko- tai painostuselementtejä. Lähiomaisen tuottaman todistelun hyödyntämistä ei ole nähty ongelmalliseksi myöskään yksityiselämän suojan näkökulmasta, koska muuhun todisteluun ei liity samanlaista omantunnon konfliktitilannetta kuin lähiomaisen henkilökohtaiseen kuulemiseen oikeudenkäynnissä. Tutkimuksen perusteella oikeuskäytännön voidaan katsoa vakiintuneen. Oikeustilaa on pidettävä lähisuhdeväkivallan torjumisen näkökulmasta onnistuneena eikä siihen liity sellaisia läheistodistajan yksityiselämän suojaa loukkaavia ongelmakohtia, joiden perusteella todistamis- ja hyödyntämiskiellon alkuperäisten tavoitteiden voitaisiin katsoa vaarantuvan tarpeettomasti.

Lähipiiritransaktioiden yksityiskohtaista sääntelyä on kevennetty Suomessa nykyisen osakeyhtiölain säätämisen myötä. Toisin kuin vuoden 1978 osakeyhtiölaki, nykyinen OYL ei sisällä nimenomaista sääntelyä esimerkiksi lähipiiriin kuuluville annettavista lainoista ja vakuuksista, vaan sääntely on pääasiassa OYL:n yleisten yhtiöoikeudellisten periaatteiden varassa. Keskiöön nousevat erityisesti johdon huolellisuus- ja lojaliteettivelvoite, yhdenvertaisuus sekä yhtiön toiminnan tarkoitus. Euroopan komissio on antanut ehdotuksen uudeksi osakkeenomistajien oikeuksia koskevaksi direktiiviksi, jossa säänneltäisiin myös lähipiiritransaktioita. Direktiivin omaksuminen merkitsisi selvää suunnanmuutosta kohti yksityiskohtaista sääntelyä. Ehdotettu uusi sääntely toimii innoituksena sääntelyn nykytilan tutkimiselle ja vaihtoehtoisten mallien selvittämiselle. Lähipiirisääntelyllä pyritään puuttumaan niihin tilanteisiin, joissa yhtiön johto tai kontrollivaltaa käyttävät osakkeenomistajat pyrkivät käyttämään lähipiiritransaktioita välineenä laittomaan arvon viemiseen yhtiöstä yksityisen intressinsä eduksi. Mahdollisuus hyväksikäyttävien liiketoimien toteuttamiseen johtuu suureksi osaksi informaatioepäsymmetriasta, joka päämies-agentti -suhteissa vallitsee ja lähipiiriliiketoimiin liittyviä kysymyksiä lähestytäänkin työssä agentuuriongelman kautta. Toiselta puolen on kuitenkin tärkeää huomata, että lähipiiritransaktiot voivat olla yhtiölle ja sen osakkeenomistajille edullisia ja joissain tapauksissa jopa välttämättömiä, eikä niihin siten aina liity hyväksikäyttävää elementtiä. Sääntelyn haasteena onkin se, miten estää hyväksikäyttävien lähipiiritransaktioiden tekeminen vaikeuttamatta kuitenkaan yhtiölle edullisten liiketoimien tekemistä lähipiiriin kuuluvan tahon kanssa. Työssä keskitytään seuraaviin tutkimuskysymyksiin: 1) minkälaisia teoreettisia sääntelymalleja lähipiiritransaktioiden kontrollointiin on olemassa, 2) minkälainen malli Suomessa on valittu ja kuinka toimivana valittua mallia voidaan pitää, ja 3) millaiseen suuntaan nykyinen malli teoreettisessa viitekehyksessä muuttuisi, mikäli komission ehdottama direktiivi tulisi voimaan pääpiirteittäin ehdotetunlaisena? Ensimmäisen tutkimuskysymyksen käsittely luo pohjan työlle ja osoittaa, ettei mikään yksittäinen keino lähipiiritransaktioiden kontrollointiin ole yksinään täydellisesti toimiva ja ongelmaton. Erilaisten sääntelymallien kartoittaminen ja kunkin etujen ja haittojen arvioiminen on edellytyksenä paitsi Suomessa valitun mallin kattavalle analysoinnille myös sen hahmottamiselle, mihin suuntaan ehdotettu uusi sääntely veisi niin teoriassa kuin käytännössä. Sääntelyyn liittyvien kysymysten konkretisoimiseksi työssä käsitellään lisäksi management buyout (MBO) -tilanteita ja tarkastellaan niitä ilmiöitä, joita nykyisen ja ehdotetun sääntelyn johdosta käytännön tasolla ilmenee. Työssä käytettynä tutkimusmetodina on pääasiassa oikeusdogmatiikka. Tarkoituksena on kuitenkin selvittää oikeustilan sisällön lisäksi myös pragmaattisesti käytännössä toimivia vaihtoehtoja, jolloin työtä voidaan pitää osin myös oikeustaloustieteellisenä. Lähipiiritransaktiot ovat kansainvälinen ilmiö, minkä johdosta teoreettinen malli perustuu pitkälti kansainväliseen kirjallisuuteen, kotimaisen oikeuskirjallisuuden tukiessa esitettyä.

Tutkielmassa tarkastellaan kansallista rikoslainsäädäntöä lähisuhdeväkivallan osalta ja arvioidaan tarvetta lähisuhteen säätämiseksi uudeksi rikoslain yleiseksi koventamisperusteeksi. Aihetta lähestytään etenkin Istanbulin sopimuksen 46 artiklan a-alakohdan valossa, jonka nojalla rikoksen kohdistuminen tekijälle läheiseen henkilöön tulee voida huomioida raskauttavana tekijänä rangaistuksen määräämisessä. Tutkimuskysymykset ovat: huomioidaanko lähisuhde rangaistusta koventavana seikkana Suomen lainsäädännössä ja -soveltamisessa Istanbulin sopimuksen 46 artiklan mukaisesti ja onko lähisuhteen säätäminen rangaistuksen koventamisperusteeksi tarpeellista ja kriminalisointiperiaatteiden valossa hyväksyttävää. Rikoslaissa ei ole nimenomaista lähisuhdeväkivaltaa koskevaa rikostunnusmerkistöä tai yleistä koventamisperustetta, eikä lähisuhdetta ole säädetty minkään rikoksen kvalifiointiperusteeksi. Edelleen Istanbulin sopimuksen 46 artiklan kansallisessa täytäntöönpanossa ei ryhdytty erillisiin lainsäädäntötoimiin. Sen sijaan lähisuhde voidaan huomioida koventavana seikkana rangaistuksen määräämisessä muun muassa RL 6:4:n kautta. Tutkielmassa selvitetään korkeimman oikeuden sekä Helsingin, Turun ja Rovaniemen hovioikeuksien ratkaisukäytännön valossa, millä tavoin ja miten kattavasti lähisuhde tulee huomioiduksi rangaistuksen määräämisessä. Oikeuskäytännön tarkastelu kohdistuu tältä osin rikosnimikkeisiin pahoinpitely, raiskaus ja vainoaminen, joita voidaan pitää lähisuhdeväkivallan tyypillisinä ilmenemismuotoina. Tarkastelun perusteella kansallinen lainsäädäntö täyttää Istanbulin sopimuksen vähimmäisvaatimuksen, sillä lähisuhde on mahdollista huomioida rangaistusta koventavana tekijänä RL 6:4:n kautta. Tuomioistuinaineiston perusteella etenkin pahoinpitelyrikosten osalta lähisuhde huomioidaan kattavasti, mutta raiskaus- ja vainoamisrikosten osalta lähisuhde tuli huomioiduksi vain noin puolessa tapauksista. Lisäsääntelyn tarvetta arvioitaessa tutkielmassa kiinnitetään huomiota oikeuskäytännön ohella siihen, miksi teon tapahtuminen lähisuhteessa ylipäätään tekee teosta moitittavamman. Tältä osin keskeiseksi nousevat kysymykset lähisuhteen määrittelystä ja rikoksen teko-olosuhteista. Arvioitaessa uuden koventamisperusteen säätämistä kriminalisointiperiaatteiden valossa huomio kiinnittyy etenkin sääntelyn välttämättömyyteen, painavan yhteiskunnallisen tarpeen olemassaoloon, sekä suhteellisuusvaatimuksen täyttymiseen. Tutkielmassa päädytään katsomaan, etteivät kriminalisointiperiaatteet aseta suoranaista estettä uuden koventamisperusteen säätämiselle. Niiden valossa on kuitenkin korostettava tarvetta rajata mahdollisen koventamisperusteen soveltamisalaa siten, että se koskee vain tilanteita, joissa teon tapahtuminen lähisuhteesta tekee siitä erityisen moitittavan. Näin ollen olisi välttämätöntä rajata sen soveltamisalan ulkopuolelle ainakin puolustusväkivallan käyttö, sekä pohtia tarvetta asettaa soveltamisen edellytykseksi esimerkiksi uhrin ja tekijän välinen erityisen läheinen suhde taikka riippuvuus-tai alistussuhde.

Lähisuhdeväkivallan sovittelulla tarkoitetaan läheisten ihmisten välillä tapahtuneiden väkivaltarikosten sovittelua. Vaikka lähisuhdeväkivaltaa on Suomessa soviteltu vuosikymmenien ajan, vallitsee sovittelusta suurta erimielisyyttä julkisessa keskustelussa. Lähisuhdeväkivallan sovittelua on esimerkiksi ehdotettu rajoitettavaksi, jonka lisäksi on myös vaadittu, että sovittelusta luovuttaisiin kokonaan. Kriittisiä kannanottoja on esitetty esimerkiksi tieteellisissä julkaisuissa, valtionhallinnossa ja ihmisoikeusjärjestöjen kannanotoissa. Työn tutkimuskysymykset liittyvät keskeisesti lähisuhdeväkivallan sovittelussa koettujen ongelmakohtien ja muutostarpeiden tarkasteluun. Ongelmakohtia tarkastellaan lainsäädännön asettamien vaatimusten, sovittelun osapuolien sekä rikosprosessin näkökulmasta. Tutkielmassa tarkastellaan myös yleisesti rikosten sovittelua, sovittelun vaikutuksia rikosprosessiin, lähisuhdeväkivaltaa ja lähisuhdeväkivallan sovittelua. Tutkimusmetodeina työssä yhdistyvät lainopillinen tutkimus, oikeuspoliittinen tutkimus ja de lege ferenda -tutkimus. Tutkielmassa havaitaan, että keskeisimmät lähisuhdeväkivallan sovittelussa koetut ongelmat liittyvät toistuvan väkivallan sovitteluun ja toistuvuuden arviointiin, lähisuhdeväkivallan aiheuttaman vallan epätasapainon huomioimiseen sovittelussa ja rikoksen luonteen häilyvyyteen sovittelussa. Tutkimuksessa esitetään kehitysehdotuksia, joiden avulla kyseisiä ongelmakohtia voitaisiin huomioida sovitteluprosessissa nykyistä paremmin. Lisäksi tutkimuksessa tarkastellaan lähisuhdeväkivallan sovittelun tulevaisuuden näkymiä.

Tutkielman aiheena on selvittää PK 3 luvun järjestelmän palautusvastuun sovittelun mahdollisuutta ja sovitteluharkinnassa käytettäviä kriteereitä. PK 3 lukuun ei sisälly varsinaista sovittelusäännöstä, joten tarkastelu suoritetaan muita lakiin kirjaamattomia palautusvastuujärjestelmiä hyödyntämällä. Näitä ovat mm. perusteettoman edun palautuksen sovittelu ja lakiosan täydennyksen sovittelu. Edellisten lisäksi tarkastellaan vuonna 2016 voimaan tullutta perinnönjaon oikaisun sovittelua koskevaa PK 23a:8:n sovittelusäännöstä ja osittain muitakin lainsäädännöstä löytyviä sovittelupykäliä, joilla voidaan nähdä olevan merkitystä tutkimuksen kannalta. Ongelmaa pohjustetaan toisessa pääluvussa käsittelemällä lesken perintöoikeutta ja pesänjakoa. Aluksi selvitetään lesken eläessä toimitettavaa ositusta ja tämän jälkeen lesken pesänjakoa lesken eläessä ja tämän kuoleman jälkeen. PK 3:1.1:n mukaan rintaperillisittä kuolleen perittävän periin eloonjäänyt puoliso. PK 3 luvun mukaan eloonjääneen puolison kuoleman jälkeen pesä jaetaan ensin kuolleen puolison toissijaisten perillisten ja lesken oikeudenomistajien kesken. Luvun lopuksi selvitetään pesän vaurastumisen merkitystä pesänjaon kannalta. Kolmannella pääluvulla on vastaavanlainen valmisteleva rooli kuin toisellakin pääluvulla ja tarkoituksena on kuvata toissijaisten perillisten oikeutta suojaavaa vastiketta ja sen antamisen edellytyksiä. Leski saa määrätä ensin kuolleelta puolisolta perimästään omaisuudesta haluamallaan tavalla. Lesken disponointivaltaa rajoittaa ainoastaan testamenttauskielto siltä osin mitä kuuluu toissijaisille perillisille. Leski saattaa lahjoittamalla aiheuttaa omaisuuden olennaisen vähentymisen ja tämän perusteella toissijaisilla perillisillä on oikeus vaatia vastiketta lesken pesänjaossa PK 3:3.1:n perusteella. Jotta vastikkeen antamisen edellytykset täyttyisivät, lainkohdan mukaan kyseessä tulee olla lahja tai siihen rinnastuva oikeustoimi, jolla leski on olennaisesti vähentänyt omaisuuttaan ottamatta asianmukaisesti huomioon toissijaisten perillisten oikeutta. Neljännessä pääluvussa tarkastelun kohteena on lahjansaajan palautusvastuu ja sen edellytykset. Jos pesänjaossa ei voida antaa vastiketta toissijaisille perillisille, on lahjansaajan palautettava saamansa omaisuus. Palautusvastuu voidaan kohdistaa ainoastaan vilpillisessä mielessä olleeseen lahjansaajaan. Jos lahjansaaja ei tiennyt eikä hänen pitänytkään tietää lahjoituksen loukkaavaan toissijaisten perillisten oikeutta, ei palautusvelvollisuutta ole. Viidennessä pääluvussa tarkastellaan tutkielman päätutkimuskysymystä eli lahjansaajan palautusvastuun sovittelua. PK 3 luvussa ei ole nimenomaista sovittelusäännöstä, joten ongelmaa käsitellään pohtimalla perusteettoman edun palautuksen ja lakiosan täydennyksen sovittelun edellytyksiä sekä muita palautusvastuujärjestelmiä. Oikeuskirjallisuudessa ja oikeuskäytännössä on esitetty useita puoltavia näkemyksiä järjestelmässämme vallitsevasta kohtuuttomien palautusvastuiden torjumisen periaatteesta. Palautusvastuun sovittelun voidaan tulkita olevan mahdollista täysimääräinen vastuun johtaessa kohtuuttomuuteen. Kun sovittelun mahdollisuus on hyväksytty, tarkastellaan seuraavaksi yksityiskohtaisemmin sovitteluharkinnan kriteereitä. Sovitteluharkinnan kriteereiksi valikoitui palautusvelvollisen varallisuusasema, vilpillisen mielen laatu, palautusvelvollisen toiminta lahjoituksen jälkeen, osapuolten varallisuusolot ja ajan kuluminen. Palautusvelvollisen menettäessä lahjaksi saamansa omaisuuden saamatta siitä pysyvää varallisuudenlisäystä, voidaan se nähdä sovittelun puolesta puhuvana seikkana. Toisin on suhtauduttava tilanteeseen, kun lahja on tuottanut arvoaan vastaavan varallisuudenlisäyksen. Vilpillisen mielen osalta täpärästi mala fide -kynnyksen ylittäviin tapauksin on suhtauduttava toisin kuin sellaisin, joissa lahjansaaja on kiistatta tiennyt lahjan loukkaavan toissijaisten perillisten oikeutta. Sovittelua voidaan pitää perustellumpana lahjansaajan menettäessä omaisuuden tuottamuksetta. Toisaalta sovittelu tuskin tulee kysymykseen lahjansaajan tietoisesti lahjoittaessaan omaisuuttaa toissijaisten perillisten ulottumattomiin. Lahjansaajan taloudellinen ahdinko voi toimia sovittelua puoltavana perusteena, varsinkin jos hän on joutumassa ahdinkoon täyden palautusvastuun suorittamisen jälkeen. Mitä pidempi aika on kulunut lesken tekemän lahjoituksen ja toissijaisten perillisten nostaman palautuskanteen välillä, sitä kohtuuttomampana täyttä palautusvastuuta voidaan pitää. Viimeisessä pääluvussa tehdään yhteenveto tutkielman sisällöstä ja vastataan johdannossa esitettyihin kysymyksiin.

Suomalaisessa oikeustieteessä rikos rakentuu teon käsitteen ympärille ja usein rikos hahmotetaan ensisijaisesti aktiivisena tekemisenä. Teon käsitteellä on kuitenkin kak- sinainen merkitys ja se pitää sisällään sekä teon että laiminlyönnin. Laiminlyöntirikos on kuitenkin poikkeuksellinen, koska siinä henkilö jättää tekemättä jotain mitä hänen olisi pitänyt tehdä ja henkilöä rangaistaan tekemättä jättämisestä. Tutkielman tarkoi- tuksena on kehitellä laiminlyöntirikoksen konsepti, joka täyttää optimaalisesti laimin- lyöntirikoksen alkuperäisen tavoitteen oikeushyvien suojaamisessa passiiviselta toi- minnalta. Näkökulma tutkielmassa on, mitä oikeus voisi olla, erotuksena siitä, mitä oikeus on. Näin pääasiallisena tutkimusmenetelmänä on kriittinen teoreettinen lain- oppi. Laiminlyönnin käsite pitää sisällään kaksi edellytystä: tekemättä jättämisen edellytyksen ja laiminlyönnin normatiivisen edellytyksen. Tekemättä jättämisen edellytyksen tarkoituksena on osoittaa nimenomaisesti, että tietty teko on jäänyt tekemättä. Laiminlyönnin normatiivisen edellytyksen tarkoituksena on puolestaan osoittaa se, miksi juuri kyseisen henkilön olisi tullut tehdä kyseinen teko. Lisäksi tehdään ero tiedostetun ja tiedostamattoman laiminlyönnin välillä. Näitä kahta voidaan kutsua myös suomalaiseen oikeustieteeseen soveltuvimmin tahalliseksi ja tuottamukselliseksi laiminlyönniksi. Laiminlyöntirikos edellyttää aina laiminlyönnin lisäksi, että oikeus- hyvä on tullut loukatuksi tai vaarannetuksi. Molempia laiminlyönnin edellytyksiä käsitellään itsenäisesti oikeuskirjallisuuden ja -käytännön avulla. Viimeisin laiminlyöntiä yksinomaan käsittelevä monografia on 1970-luvulta ja sen jälkeen laiminlyöntiä on käsitelty lähinnä rikosoikeuden yleisten oppien yleisteoksissa ja artikkeleissa, jotka käsittelevät laiminlyöntiin liittyviä erityis- kysymyksiä. Myös oikeuskäytännöstä on huomattavissa, ettei laiminlyöntirikoksen soveltaminen ole saavuttanut sellaista selkeyttä, jota perus- ja ihmisoikeudet edellyttävät. Nämä puoltavat laiminlyönnin tutkimuksellista ajankohtaisuutta. Tutkielmassa päädytään suosittamaan molempien – tekemättä jättämisen ja laimin- lyönnin normatiivisen edellytyksen – arvioinnin osalta lähestymistapaa, joka huomioi toiminnan sosiaalisen luonteen ja jota ohjaavat rinnakkain sovellettavaksi tuleva tun- nusmerkistö ja tapahtumakulun konteksti. Tällainen arviointimalli on dynaaminen ja pystyy reagoimaan monimutkaisiin tosiseikastoihin, jotka korostuvat kiperissä ta- pauksissa. Keskeistä arvioinnissa on punninta, jossa on huomioitava kaikki laimin- lyöntivastuun puolesta ja sitä vastaan puhuvat seikat. Tällä tavoin pystytään varmistumaan arvioinnin legitimiteetistä, oli ratkaisu syyksi lukeva tai ei.