Browsing by Title

Tekoälyn ja algoritmisen päätöksenteon hyödyntämismahdollisuuksia oikeudellisessa ratkaisutoiminnassa on viime vuosina tutkittu erityisesti julkishallinnon viranomaistoiminnan kannalta. Julkishallinnon toimintaa ja päätöksentekoa tukevien sovellusten lisäksi katseet ovat kääntyneet myös hallintopäätösten automatisointimahdollisuuksiin tietyillä julkishallinnon aloilla. Viimeisen muutaman vuoden aikana on tehty päätösautomaation mahdollistavia lakiehdotuksia muun muassa maahanmuuttoviraston toiminnan osalta. Nämä ehdotukset kuitenkin kariutuivat perustuslakivaliokuntaan virkavastuun toteuttamista koskevien ongelmien vuoksi. Oikeusministeriö asettikin tammikuussa 2021 työryhmän automaattista päätöksentekoa koskevan hallinnon yleislainsäädännön valmistelemiseksi. Julkishallinnon viranomaisprosessien ja päätöksenteon automaatiota koskevat lainsäädäntöhankkeet ovat siten verrattain pitkällä. Sen sijaan lainkäytön puolella, eli tuomioistuimissa, päätösautomaatiota koskeva keskustelu on olematonta tai vähintäänkin hiljaista. Julkishallinnossa automaatiokehitystä on usein perusteltu tehokkuusnäkökulmin. Tuomioistuinten toiminnassa olisi yhtä lailla tehostettavaa. Käräjäoikeudet ratkaisevat vuosittain satojatuhansia riita-asioita. Näistä riita-asioista valtaosa on itseasiassa niin sanottuja summaarisia riita-asioita, eli lähtökohtaisesti riidattomia asioita. Vuosien 2010–2019 aikana käräjäoikeudessa vuositasolla ratkaistuista riita-asioista keskimäärin 97 prosenttia oli summaarisia riita-asioita. Summaarisista riita-asioista noin 99 prosenttia on pääsääntöisesti erilaisia laskuja koskevia riidattomia velkomusasioita. Riidattomia velkomusasioita koskevat kanteet taas ratkaistaan lähes poikkeuksetta OK 5:13.1 §:n mukaisesti yksipuolisella tuomiolla sillä perusteella, että vastaaja on jättäytynyt täysin passiiviseksi asiassa, eikä anna häneltä pyydettyä vastausta haasteeseen määräajassa. Tutkielman aiheena on algoritminen päätöksenteko riidattomien velkomusasioiden ratkaisemisessa yksipuolisilla tuomioilla. Tutkielmassa tarkastellaan ensinnäkin sitä, soveltuisivatko riidattomissa velkomusasioissa vastaajan passiivisuuden perusteella annettavat yksipuoliset tuomiot ratkaistavaksi algoritmisen päätöksentekojärjestelmän avulla. Soveltuvuutta tarkastellaan riidattomiin velkomusasioihin sekä yksipuolisiin tuomioihin liittyvien erityispiirteiden, niitä koskevan lainsäädännön sekä oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeiden kannalta. Toiseksi tutkielmassa tarkastellaan mikä merkitys virkavastuuta koskevalla sääntelyllä on arvioitaessa algoritmisen päätöksenteon hyödyntämismahdollisuuksia näissä tilanteissa. Tutkielma on metodiltaan lainopillinen. Koska kotimaisessa kirjallisuudessa ei ole juurikaan tutkittu käräjäoikeuksien ratkaisutoiminnan automatisointimahdollisuuksia, tutkielmassa hyödynnetään erityisesti viimeaikaisia tutkimus- ja selvitystöitä koskien algoritmisen päätöksenteon hyödyntämismahdollisuuksia julkishallinnon viranomaistoiminnassa. Näissä tutkimus- ja selvitystöissä on tarkasteltu erityisesti sitä, minkälaiset päätökset soveltuisivat parhaiten algoritmiseen päätöksentekoon. Tutkielmassa hyödynnetään näitä johtopäätöksiä ja tutkimustuloksia arvioitaessa riidattomissa velkomusasioissa annettavien yksipuolisten tuomioiden soveltuvuutta algoritmiseen päätöksentekoon niihin liittyvien ominaispiirteiden kannalta. Lainsäädännön osalta soveltuvuutta arvioidaan oikeudenkäymiskaaren sääntelyn sekä virkavastuuta koskevan sääntelyn kannalta. Tutkielman keskeisimpiä johtopäätöksiä on, että OK 5:6.2 §:stä sekä OK 5:13.1 §:stä seuraavat velvoitteet arvioida kanteen selvää perusteettomuutta näyttäytyvät haasteena algoritmisen päätöksenteon soveltamismahdollisuuksien kannalta. Lisäksi virkavastuuta koskevan PL 118 §:n sääntely nykymuodossaan vaikuttaa muodostavan esteen päätösautomaation soveltamiselle yleisestikin.

Erilaisten verkkoalustojen ja sosiaalisen median yleistymisen myötä myös poliittinen mainonta on ajan saatossa siirtynyt verkkoon. Nykypäivänä mainonnassa käytettävä profilointi ja muu mikrokohdentaminen ovat lisänneet verkossa levitettävän disinformaation ja manipulaation määrää. Monet sosiaalisen median palvelut tarjoavat erilaisia kohdentamispalveluita, joilla esimerkiksi poliittiset toimijat voivat kohdentaa viestintää sosiaalisen median käyttäjille heidän poliittisten tai muiden kiinnostuksen kohteidensa perusteella. Yksityisyyteen puuttuva kohdennettu poliittinen mainonta luo riskejä niin yksilöille kuin myös yhteiskunnallisella tasolla koko demokraattisen järjestelmän toimivuudelle. Tutkielmassa tarkastellaan poliittista mainontaa kohdennettaessa tapahtuvaa henkilötietojen käsittelyä Euroopan unionin (EU) yleisen tietosuoja-asetuksen lainmukaisuuden periaatteeseen sisältyvän oikeusperusteen valinnan kautta. Tutkielmassa systematisoidaan ja analysoidaan eri käsittelyperusteita sekä niiden soveltuvuutta vaalimainonnan kohdentamiseen. Rekisterinpitäjän on käsitellessään henkilötietoja mainonnan kohdentamiseen otettava huomioon tietosuoja-asetuksen 6, 9 ja 22 artiklan säännökset. Tietojen käsittelylle tulee löytyä lainmukainen peruste 6 artiklasta, ja käsitellessä erityisiä henkilötietoryhmiä 9 artiklan poikkeusperusteista jonkun tulee soveltua. Poliittista mainontaa kohdennettaessa käsitellään nimittäin usein tietoa rekisteröidyn poliittisesta mielipiteestä. Rekisterinpitäjän on lisäksi huomioitava 22 artiklan vaatimukset automaattisesta päätöksenteosta. Tutkielman aihe on ajankohtainen, sillä Euroopan komissio on antanut vuonna 2021 asetusehdotuksen poliittisen mainonnan läpinäkyvyydestä ja kohdentamisesta. Tutkielmassa tarkastellaan lisäksi tätä uutta asetusehdotusta ja sen mahdollisesti tuomia muutoksia poliittista mainontaa kohdennettaessa käytettävän oikeusperusteen valintaan. Asetusehdotuksen tarkastelussa keskitytään siihen sisältyvän erityisten henkilötietoryhmien käsittelyn kieltoon käytettäessä kohdentamis- ja voimistamistekniikoita poliittisessa mainonnassa. Myös digipalvelusäädöksen vaikutuksia tutkielman aiheeseen sivutaan lyhyesti. Tutkielmassa esitetyin perustein vaalimainonnan kohdentaminen perustuu tietosuoja-asetuksen nojalla suurimmassa osassa tapauksia rekisteröidyn suostumukseen tai nimenomaiseen sellaiseen, eikä komission asetusehdotus ehdotetussa muodossaan toisi tähän suuria muutoksia. Vaikka ehdotuksessa kielletään arkaluonteisten tietojen käsittely kohdentamis- ja voimistamistekniikoiden yhteydessä, kieltoon ehdotetut poikkeukset tekisivät sen pitkälti tehottomaksi eikä ehdotus sellaisenaan palvelisi tarpeeksi tehokkaasti sääntelyn tarkoitusta ehkäistä kohdennetun poliittisen mainonnan aiheuttamia negatiivisia seurauksia. Asetusehdotuksen käsittely on kuitenkin tutkielman kirjoittamisen hetkellä kesken EU:ssa ja ehdotukseen on esitetty muutoksia, jotka pääosin tiukentaisivat kohdentamis- ja voimistamistekniikoiden käytölle esitettyjä rajoituksia poliittisessa mainonnassa.

Teknologiakehityksen ja kansainvälisen turvallisuusympäristön muutosten seurauksena valtiot ovat pyrkineet kasvattamaan tiedustelua koskevia toimivaltuuksia. Perinteisen kohdennettujen rikosepäilyperusteisten tiedustelumenetelmien lisäksi on kehitetty tiedustelujärjestelmiä, joilla pyritään erityisesti kansalliseen turvallisuuteenn kohdistuvien uhkien ennakoimiseen ja näiden uhkien toteutumisen estämiseen. Valtioissa onkin kehitetty kohdentamattomia elektronisen viestinnän tiedustelujärjestelmiä, joiden tarkoituksen on yhtäältä seuloa suuresta viestinnän joukosta tiedusteluviranomaisia kiinnostavaa tietoa ja toisaalta ulottamaan tiedustelutoimet myös sellaisiin valtion turvallisuudelle haitallisiin tekoihin, joiden osalta ei välttämättä täyty vielä rikoksen tunnusmerkit. Kysymys laaja-alaisisten tiedustelutoimivaltuuksien valtisääntöoikeudellisesta hyväksyttävyydestä on aktualisoitunut viimeisten vuosien aikana erityisesti yksityiselämän ja henkilötietojen suojan näkökulmasta. Voidaan sanoa, että eurooppalainen oikeustila on kohdentamattomalle elektronisen viestinnän tiedustelulle asetettavien valtiosääntöoikeudellisten rajoitusten suhteen murrostilassa. Viimeisen kolmen vuoden aikana Euroopan unionin tuomioistuin on ottanut yksityiseläm ja henkilötietojen suojan arvioinnissa Euroopan ihmisoikuestuomioistuimen rinnalla kasavan roolin. Tälläkin hetkellä niin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa kuin Euroopan unionin tuomioistuimessa on vireillä merkittäviä tiedustelujärjestelmien perus- ja ihmisoikeuksien mukaisuutta koskevia asioita. Tutkielmassa hahmotetaaan perus- ja ihmisoikeuspluralismin hengessä ne valtiosääntöoikeudelliset oikeuslähteet, jotka vaikuttavat kansallisen lainsäätäjän harkintavaltaan. Näiden oikeuslähteiden valossa tarkastellaan niitä perus- ja ihmisoikeuksien turvaamisvelvoitteesta seuraavia vaatimuksia, joita kohdentamattoman elektronisen viestinnän tiedustelulainsäädännölle on kansallisesti asetettava. Tämän analysin pohjalta on määritelty kansallisen lainsäätäjän harkintavallan rajoitukset, eli ne seikat, jotka tiedustelua koskevassa lainsäädännössä on otettava huomioon, jotta lainsäädäntö täyttäisi yksityiselämän ja henkilötietojen suojan rajoittamisen edellytykset.

Poliisin laillisuusvalvonta voidaan käsittää oikeudellisin kriteerein tapahtuvaksi laadunvalvonnaksi, jonka tarkoitus on valvoa voimassa olevan oikeusjärjestyksen, määräysten, ohjeiden ja hyvän hallintotavan noudattamista poliisin toiminnassa ja päätöksenteossa. Poliisiin kohdistuva laillisuusvalvonta jakautuu sisäiseen ja ulkoiseen laillisuusvalvontaan. Sisäinen laillisuusvalvonta on poliisiorganisaation sisällä tapahtuvaa valvontaa, jolloin poliisi valvoo itse omien toimintojensa laillisuutta. Ulkoista poliisin kohdistuvaa valvontaa taas harjoittavat muun muassa ylimmät laillisuusvalvojat sekä tietosuojavaltuutettu. Poliisin sisäisen laillisuusvalvonnan keskeiset keinot ovat hallintokanteluiden tutkiminen, laillisuusvalvontatarkastukset sekä henkilötietojen käsittelyn valvonta. Kyseiset keinot muodostavat tässä tutkielmassa tarkasteltavan kokonaisuuden. Tutkielmassa selvitetään, miten sisäisen laillisuusvalvonnan keskeiset keinot turvaavat lain, määräysten, ohjeiden ja hyvän hallinnon toteutumista poliisin toiminnassa. Tähän liittyy kysymys siitä, millaisia toimenpiteitä valvonnan kohteeseen voidaan valvonnan seurauksena kohdistaa. Lisäksi tutkielmassa arvioidaan, voidaanko poliisin sisäisen laillisuusvalvonnan keskeisiä keinoja pitää tehokkaina ja toimivina. Tämän tueksi tutkielmassa selvitetään, millaisia haasteita valvontaan voi liittyä. Tutkielmassa on käytetty pääasiallisesti oikeusdogmaattista tutkimusmetodia. Tämä näkyy myös työssä käytetystä lähdeaineistosta, joka muodostuu olennaisilta osin tavanomaisista lainopillisista lähteistä. Tutkielmassa on lisäksi hyödynnetty empiiristä tutkimusmenetelmää eri poliisiyksiköihin kohdistettujen asiantuntijahaastattelujen muodossa. Koska poliisin sisäisestä laillisuusvalvonnasta on vain vähän laintasoista sääntelyä, poliisin hallinnonalan toimialakohtaiset määräykset ja ohjeet ovat olleet tutkielmassa tärkeinä lähdemateriaaleina. Aihe on ajankohtainen, sillä poliisiin kohdistuva valvonta on viime vuosina herättänyt runsaasti julkista keskustelua poliisimiehiin kohdistuneiden vakavien rikosepäilyjen vuoksi. Ajankohtaisuutta lisää myös Euroopan unionin tietosuojauudistus, joka vaikuttaa lainvalvontaviranomaisten henkilötietojen käsittelyyn ja valvontaan kaikissa unionin jäsenvaltioissa. Samanaikaisesti poliisille on esitetty jälleen uusia toimivaltuuksia, joten lainvalvojiin kohdistuvan valvonnan tarve näyttää vain kasvavan. Tästä huolimatta poliisin laillisuusvalvontaa tai ylipäätään poliisin toimintaa on tutkittu kotimaisessa oikeustieteessä hyvin vähän. Sen sijaan muilla tieteenaloilla tutkimusta on tehty runsaasti. Poliisin sisäisestä laillisuusvalvonnasta on kuitenkin sisäministeriön toimesta tehty melko laajoja selvityksiä, mikä osoittaa aiheen suurta merkitystä valtion sisäiselle turvallisuudelle. Valvonnan seuraus on vastuu. Tämä näkyy myös poliisin sisäisessä laillisuusvalvonnassa, jossa havaituista virheistä ja laittomuuksista seuraa joko ohjaavia tai rankaisevia toimenpiteitä. Rangaistusluonteisten toimenpiteiden toteuttamiseksi valvonta-asia tulee siirtää esimerkiksi virkamies- tai rikosoikeudellisena asiana käsiteltäväksi, sillä laillisuusvalvonta ei itsessään ole rankaisevaa, eikä se tutki mahdollisia rikosepäilyjä. Vaikka sisäisen laillisuusvalvonnan yhtenä tehtävänä on vastuun toteuttaminen, laillisuusvalvonnan piirissä mahdollisten toimenpiteiden tarkoituksena on rankaisemisen sijaan osoittaa valvottavalle paras mahdollinen toimintatapa ja estää virheiden toistuminen jatkossa. Vastuun ohella tutkielmassa on korostettu etenkin oikeusturvaan painottuvia näkökohtia, sillä laillisuusvalvonta on kansalaisen näkökulmasta osa yksilön oikeusturvaa. Tutkielma osoittaa, kuinka heikko lainsäädännöllinen perusta poliisin sisäisen laillisuusvalvonnan keskeisillä keinoilla on. Ainoastaan hallintokanteluista on säädetty lailla. Tutkielmassa esitetään, että kaikista poliisin sisäisen valvonnan keskeisistä keinoista, laillisuusvalvojien toimivallasta, valvontamenettelystä sekä valvojien ja valvonnan kohteiden oikeuksista tulisi säätää lain tasolla. Sääntelyn puutteesta huolimatta tutkielmassa selvitetyn perusteella voidaan todeta, että poliisin sisäisen laillisuusvalvonnan keskeiset keinot ovat oikein toteutettuina toimivia ja tehokkaita. Valvonnan haasteiksi muodostuvat muun muassa laillisuusvalvonnan ja rikosprosessin välinen rajanveto, valvonnan uskottavuuden ylläpitäminen sekä valvottavien poliisin toimintojen monimuotoisuus ja laajuus. Tutkielmassa esitetään, että poliisin sisäisen laillisuusvalvonnan tarkoituksen täysimääräinen toteutuminen vaatii laillisuusvalvonnalta suunnitelmallisuutta, huolellisuutta ja aktiivisuutta.

Suhtautuminen tekijänoikeudella suojatun materiaalin hyödyntämiseen on suunniteltu etupäässä niin sanottua lineaarista taloutta ajatellen. Kiertotaloudessa myös tavaroiden kierrättäjillä, uusiokäyttäjillä ja korjaajilla voi olla yksittäiseen teoskappaleeseen kohdistuvia intressejä. Sähkö- ja elektroniikkalaitteiden toiminnan mahdollistavien sulautettujen järjestelmien laiteohjelmistot katsotaan teoskynnyksen ylittyessä tekijänoikeudella suojattaviksi kohteiksi. Kun korjaaminen merkitsee teoskappaleen muuttamista, lukeutuu se lähtökohtaisesti tietokoneohjelman tekijänoikeuden haltijan yksinoikeuksiin. Kysymys laitteiden korjattavuudesta on siten relevantti myös muiden kuin teollisoikeuksien kannalta. Loppukäyttäjän lisenssisopimus (End User License Agreement, EULA) on muun muassa kuluttajille suunnattu ohjelmistolisenssityyppi, joka määrittää oikeudenhaltijan ja ohjelman käyttäjän välistä oikeussuhdetta. Tutkielman kohteena ovat loppukäyttäjän lisenssisopimuksen ehdot, joissa kielletään valtuuttamattoman tahon suorittama laitteen korjaaminen. Tutkielmassa selvitetään, onko tietokoneohjelmia toiminnassaan hyödyntävien laitteiden muuttamisen ja korjaamisen poissuljenta EULA:lla mahdollista voimassa olevan tekijänoikeusdoktriinin valossa, ja onko tällaisella EULA:n ehdolla valtuuttamattoman korjaajan (kolmannen) toimintaa rajoittava vaikutus. Tekijänoikeuslain 25 j §:n mukaan tietokoneohjelmaan voidaan yksinoikeuden estämättä tehdä teknisesti tarpeellisia muutoksia. Tästä käyttäjän oikeudesta voidaan kuitenkin sopia toisin. Sopimusrikkomusta ei kuitenkaan arvioida tekijänoikeuden loukkauksena. EULA:n ja kolmannen suhdetta tarkastellaan tutkielmassa sopimuksen oikeusvaikutusten rajautumista koskevan opin (privity of contract) sekä niin sanotun sopimusrikkomukseen myötävaikuttamisen kautta. Viimeksi mainitun tarkoituksena on arvioida sopimattomasta menettelystä elinkeinotoiminnassa annetun lain 1.1 §:n sovellettavuutta valtuuttamattoman korjaajan toimintaan silloin, kun laiteohjelmiston muuttamista on rajoitettu lisenssisopimuksessa. EULA:n liittyminen osaksi laitteen kaupan ehtoja voidaan usein haastaa siksi, ettei kuluttajalla tyypillisesti ole ollut tosiasiallista mahdollisuutta tutustua lisenssiehtoihin ennen laitteen ostamista. Korjausta rajoittavan ehdon kolmatta sitova vaikutus ei voi tulla kyseeseen ainakaan silloin, kun tämän perusteena ei ole pätevää sopimusta. Tekijänoikeuden väärinkäyttöä koskeva oppi olisi tutkielman valossa sisällöltään raukeamiskonstruktiota sopivampi ratkaisemaan tietokoneohjelmien muuttamiseen liittyviä kiistoja. Toistaiseksi opin asema Euroopassa on jäsentymätön. Heikkoja signaaleita yhdysvaltalaisperäisten käsitteiden kulkeutumisesta myös unionin tekijänoikeuteen on kuitenkin paikannettavissa.

Linkittämisen ja tekijänoikeuden välinen suhde on ollut kriittisessä murrosvaiheessa kuluneen vuosikymmenen ajan. Internet on mahdollistanut tekijänoikeudellisten teosten maailmanlaajuisen välittämisen napin painalluksella, mikä on asettanut tekijänoikeuden, sananvapauden ja elinkeinoelämän intressit osittain ristiriitaan. Intressiristiriita perustuu laajalti tietoyhteiskunnan ja nopean teknologiakehityksen Euroopan unionin (”EU”) korkeatasoiselle tekijänoikeussuojalle asettamille haasteille. Tutkielmassa tarkastellaan EU:n tekijänoikeuden näkökulmasta laittomaan materiaaliin kohdistuvaa linkittämistä ja siihen liittyvän oikeustilan kehitystä, jota peilataan tietoyhteiskunnassamme vallitseviin sananvapauden ja elinkeinoelämän intresseihin. Laittomalla materiaalilla tarkoitetaan tutkielmassa ilman tekijänoikeuden haltijan suostumusta internetissä julkaistua tekijänoikeussuojattua materiaalia. Tutkielmassa tutkitaan myös linkittäjälle Euroopan unionin tuomioistuimen (”EUT”) ennakkoratkaisukäytännön myötä asetettua vastuuta ja sen aktualisoitumista. Erityisen linkittämistä koskevan EU-lainsäädännön puuttuessa, rakentuu tutkielma vahvasti EUT:n laittomaan materiaaliin kohdistuvaa linkittämistä koskevan ennakkoratkaisukäytännön varaan. Keskeisimpänä ennakkoratkaisukäytäntönä laittomaan materiaaliin kohdistuvan linkittämisen tämänhetkiselle oikeustilalle voidaan pitää vuonna 2016 julkaistua ennakkoratkaisua GS Media BV v. Sanoma Media Netherlands BV ym, C-160/15, EU:C:2016:44, jossa todettiin, että tapauksessa käsillä ollut laittomaan materiaaliin kohdistuva linkittäminen käsitti tietoyhteiskuntadirektiivin (2001/29/EY) 3 artiklan 1 mukaisen yleisölle välittämisen. Tapauksessa esitettiin, että yleisölle välittämisen arvioinnille olennaista on etenkin se, onko kyseiset linkit laitettu esille voittoa tavoitellen, jolloin linkittäjän oletetaan hänelle asetetun materiaalin alkuperän tarkastusvelvollisuuden johdosta olleen tietoinen materiaalin laittomuudesta, vai voittoa tavoittelematta, jolloin samaa materiaalin alkuperän tarkastusvelvollisuutta ei katsota olevan. Tapausta seuranneet ennakkoratkaisut Stichting Brein v. Wullems, C-527/15, EU:C:2017:300 sekä Stichting Brein v. Ziggo BV ja XS4ALL Internet BV, C-610/15, EU:C:2017:456 ovat osaltaan myös vaikuttaneet laittomaan materiaaliin kohdistuvan linkittämisen oikeustilaan etenkin laajentamalla yleisölle välittämisen soveltamisalaa. EUT:n tähänastisesta ratkaisukäytännöstä ja sitä seuranneista oikeusäännöistä voidaan selkeästi johtaa se, että EU:n tekijänoikeuden perinteisesti korkeaa asemaa pyritään turvaamaan – osittain muiden linkittämiseen kohdistuvien intressien kustannuksella. Etenkin voiton tavoittelemisen elementin asettaman tietoisuuden olettaman voidaan katsoa rajoittavan niin sananvapauden kuin elinkeinovapauden toteutumista. Myös laittomaan materiaaliin kohdistuvassa linkittämisessä aktualisoituvaa vastuuta on viimeisimmän ennakkoratkaisukäytännön myötä laajennettu hyvin pitkälle alkuperäisen yleisölle välittämisen tehneestä tahosta. Mahdollista selkeyttä oikeustilaan voisi tässä vaiheessa tuoda joko EUT:n uusi, selkeämpi ja kattavampi ennakkoratkaisukäytäntö, tai vaihtoehtoisesti EU:n tekijänoikeuden vahvempi harmonisointi. Juridiikan haasteena ja tavoitteena on aina monien intressien, oikeuksien ja etujen tasapainottaminen. Tehtävä ei ole helppo, mikä on nähtävissä laittomaan materiaaliin kohdistuvan linkittämisen oikeustilasta, jota ei voida intressitasapainon toteutumisen, eikä linkittäjään kohdistuvan vastuunkaan näkökulmasta pitää selkeänä.

Uhkailu on erityinen vuorovaikutuksellinen vallankäytön muoto, joka mielletään usein jonkinlaisena väkivallan esiasteena tai sen lievempänä muotona. Rikoslain (39/1889) 25 luvun 7 §:n (21.4.1995/578) mukaan laittomasta uhkauksesta on tuomittava se, joka nostaa aseen toista vastaan tai muulla tavoin uhkaa toista rikoksella sellaisissa olosuhteissa, että uhatulla on perusteltu syy omasta tai toisen puolesta pelätä henkilökohtaisen turvallisuuden tai omaisuuden olevan vakavassa vaarassa, sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi, jollei teosta muualla laissa säädetä ankarampaa rangaistusta. Kriminalisoinnin tarkoituksena on henkilökohtaisen turvallisuudentunteen suojaaminen henkilön ja omaisuuden suhteen. Laittoman uhkauksen tunnusmerkistö on pysynyt asiasisällöltään samana 14.7.1969 asti, joten sen tunnusmerkistö on vanhahko. Laittoman uhkauksen toimintaympäristö on kuitenkin tämän jälkeen muuttunut, ja uhkaavaa kielenkäyttöä esiintyy enenevissä määrin internetissä. Laittoman uhkauksen kaltainen väkivallalla tai muulla rikoksella uhkaaminen on koventuneen keskusteluilmapiirin ääri-ilmiö, joka ei nauti sananvapauden suojaa. Tutkielmassa tarkastellaan ensisijaisesti rikoslain 25 luvun 7 §:n laitonta uhkausta itsenäisenä kriminalisointina, ja tunnistetaan sekä systematisoidaan laittoman uhkauksen tunnusmerkistön täyttymistä edellyttävät tekijät. Oikeuskäytännön rajanvetotapausten kautta myös hahmotetaan laittoman uhkauksen paikkaa uhkaamisrikosten kentällä ja sitä osaa uhkailusta, jota voidaan rangaista laittomana uhkauksena. Toiseksi tutkielmassa arvioidaan laittoman uhkauksen tunnusmerkistötekijöiden ajankohtaisuutta. Tunnusmerkistö koostuu oikeushyviin kohdistuvalla rikoksella uhkaamisen tunnusmerkistä, subjektiivisväritteisestä perustellusta syystä pelätä oikeushyvien olevan vakavassa vaarassa sekä lainkonkurrenssikysymyksestä. Aseella uhkaaminen on tyyppiesimerkki rikoksella uhkaamisesta, mutta tämän lisäksi voidaan uhata muulla tavoin, kuten sanallisesti ja elein. Uhkaamistunnusmerkin voi täyttää suorien väkivallalla tai muulla rikoksella uhkausten lisäksi epäsuorat uhkaukset, kuten verhotut ja ehdolliset uhkaukset. Oikeuskäytännön mukaan tunnusmerkistön soveltamisalan ulkopuolelle jää ainakin sellainen uhkauksenomainen menettely, joka ei saa uhkaukselta vaadittavaa objektiivista ilmiasua sekä sellaiset vakavallakin väkivallalla uhkaavat ilmaisut, jotka jäävät toivomukseksi. Laittoman uhkauksen subjektiivisväritteiset edellytykset saavat ratkaisevan aseman sen soveltamisalaa rajattaessa. Uhkaajan ei ole tarvinnut menettelyllään tarkoittaa uhata, vaan uhkaamista arvioidaan uhatun henkilön näkökulmasta. Oikeushyvien abstraktisen vaarantumisen vuoksi riittävää on, että uhatulla on pelkäämiseen perusteltu syy. Vakavan vaaran -vaatimuksesta johtuen vähäisinä pidetyt, erityisesti omaisuuteen kohdistuvat rikosuhkaukset eivät välttämättä täytä tunnusmerkistöä. Internetissä tapahtuvan uhkailun erityispiirteiden vuoksi tieto monesta oikeuskäytännön valossa rangaistavuuden kannalta merkittävästä seikasta voi jäädä puuttumaan. Rangaistava uhkaus edellyttää, että uhattu saa tietää uhkauksesta, joten tunnusmerkistössä on selvä aukko siltä osin, kun uhkaaja ei ole saattanut uhkausta loppuun asti. Laiton uhkaus on vakavan väkivallalla tai muulla rikoksella uhkaamisen yleissäännös, joka perustuu uhkauksen aiheuttamaan pakottavaan kontrolliin. Säännös syrjäytyy toissijaisuuslausekkeen vuoksi, jos teko täyttää sellaisen rikoksen tunnusmerkistön, josta rangaistaan ankarammin tai johon laiton uhkaaminen sisältyy jonkin tavoitteen toteuttamiseksi. Laiton uhkaus on klassinen rikossäännös, joka on saanut siinä määrin vakiintuneen sisällön oikeudenkäytössä, että tunnusmerkistön muuttamisen tueksi tulisi olla erittäin painavat perusteet.

Suomessa käydään vuosittain runsaasti työtaisteluja, joista suurinta osaa pidetään laittomina. Työtaisteluoikeutta voidaan pitää perusoikeutena, mutta sitä on rajoitettu työrauhavelvollisuudella. Työtaistelu on laiton kun sillä rikotaan työrauhavelvollisuutta tai jätetään noudattamatta lain säätämää ennakkoilmoituksen vähimmäisaikaa. Laittoman työtaistelun sanktioksi on säädetty työehtosopimuslain 9 §:n mukainen hyvityssakko. Hyvityssakko on euromääräiseen ylärajaan sidottu vahingonkorvauksen sivuuttava seuraamus, joka tuomitaan maksettavaksi sille työehtosopimusosapuolelle, joka on kärsinyt työrauhavelvollisuuden rikkomisesta. Tutkielman tavoitteena on selvittää, ovatko laittomat työtaistelutoimenpiteet Suomessa todellinen ongelma. Keskeinen tutkimuskysymys on, onko Suomen hyvityssakkojärjestelmä nykyisellään riittävä, vai tulisiko järjestelmään tehdä muutoksia. Entä olisiko suomalaista hyvityssakkojärjestelmää syytä tietyissä tilanteissa täydentää muin laittomia lakkoja ehkäisevin keinoin? Hyvityssakkojärjestelmän toimivuutta on arvioitu tutkimalla työtuomioistuimen 2000-luvulla tuomitsemia hyvityssakkoja ja suhteuttamalla niitä työtaisteluista aiheutuneisiin vahinkoihin. Tutkimuksessa käsitellyn aineiston perusteella hyvityssakkojen määrä ei tällä hetkellä korreloi kärsittyyn vahinkoon. Keskimäärin hyvityssakoilla saadaan korvattua vain muutama prosentti laittomilla työtaisteluilla aiheutetuista vahingoista. Koska hyvityssakon suuruus ei absoluuttisestikaan nouse muutamia tuhansia euroja korkeammaksi, ei sillä voida katsoa olevan suurta vaikutusta laittomien työtaistelujen aloittamisen ehkäisemiseen. Työtaisteluoikeuden asema Suomessa on hyvityssakkojen matalan tason vuoksi vahva. Työtuomioistuimissa laittomiksi todetut työtaistelut tosin useimmiten lopetetaan nopeasti viimeistään langettavan tuomion jälkeen, mutta sitä ennen on usein ehtinyt tapahtua satojen tuhansien, tai jopa miljoonien eurojen suuruista vahinkoa. Ongelmallisina ei pidetä rajoitettuja ja pieniin vahinkosummiin jääviä laittomia työtaisteluita, mutta usein käydään myös erityisen ongelmallisina pidettyjä työtaisteluita, joista aiheutuvat vahingot ovat räikeässä epäsuhteessa niillä tavoiteltuun hyötyyn ja joilla osoitetaan piittaamattomuutta nykyisenkään tasoisia työtaisteluoikeuden rajoituksia kohtaan. Tutkielma sisältää myös oikeusvertailevan osuuden Ruotsin työtaistelulainsäädäntöön ja -käytäntöön, joka poikkeaa merkittävästi Suomen tilanteesta. Ruotsissa käydään huomattavasti vähemmän työtaisteluja, ja erityisen paljon vähemmän laittomia työtaisteluja. Ruotsissa on mahdollista tuomita työtaistelun aloittanut osapuoli vahingonkorvausvelvolliseksi laittomalla työtaistelulla aiheuttamistaan vahingoista. Myöskin työrauhavelvollisuus on ulotettu koskemaan yksittäisiä työntekijöitä. Loppujen lopuksi työnantajalla ja työntekijällä on tahoillaan sama intressi: oman edun maksimointi tehdystä työstä. Voidaan ajatella, että liiallinen oman edun tavoittelu kääntyy pidemmällä aikavälillä itseään vastaan, sillä molemmat osapuolet ovat riippuvaisia toisistaan. Mikäli työtaisteluoikeutta halutaan rajoittaa, tulisi huomiota kiinnittää myös työntekijöiden aseman turvaamiseen. Työntekijäpuolella on oltava käytössään lainmukaisia keinoja oikeuksiensa turvaamiseksi ja neuvotteluasemansa parantamiseksi. Voitaneen sanoa, että vallitseva työtaistelukäytäntö ei vastaa lain sanamuodon mukaista tavoitetta työrauhan sitovuudesta. Lainsäätäjä on hiljaisesti hyväksynyt laittomien työtaistelujen käytön painostuskeinona työmarkkinaosapuolten välisissä riidoissa.

Sponsorointi on urheilun kaupallistuttua muodostunut yhdeksi tärkeimmistä varojen hankintatavaksi urheilussa. Yksilölajien urheilijoilla on intressi hyödyntää omaa markkina-arvoaan kaupallisesti ja päästä mainostamaan yhteistyökumppaneitaan maajoukkuetoiminnan yhteydessä, sillä itsenäisinä ammatinharjoittajina urheilijat ansaitsevat toimeentulonsa mahdollisten palkintorahojen ohella sponsorisopimuksillaan. Mahdollisuus urheilijoiden mainosarvon hyödyntämiseen sponsorimarkkinoilla tarkoittaa myös lajiliitolle merkittävää etua ja keinoa hankkia tuloja kulujen kattamiseksi. Urheilun pyramidirakenteen myötä kansalliset lajiliitot ovat käytännössä monopoliasemassa lajinsa kilpailujen osallistumisoikeuksien osalta. Yksittäisellä urheilijalla on mahdollisuus osallistua arvokilpailuihin ja muihin kansainvälisiin kilpailuihin ainoastaan silloin, kun kansallinen lajiliitto myöntää urheilijalle osallistumisoikeudet tällaisiin kilpailuihin. Lajiliiton ja yksilöurheilijan välistä asetelmaa voidaan arvioida kilpailuoikeudelliselta kannalta, koska sekä lajiliitto että ammatikseen urheilevat yksilöurheilijat ovat pääsääntöisesti elinkeinonharjoittajia, joiden väliseen suhteeseen kilpailulaki (948/2011) siten soveltuu. Kilpailuoikeudellisesti lajiliitto on määräävässä markkina-asemassa maajoukkuevalintoja tehdessään ja urheilijoille osallistumisoikeuksia myöntäessään. Kilpailuihin osallistuminen edellyttää urheilijalta urheilijasopimuksen allekirjoittamista lajiliiton kanssa. Urheilijan ja lajiliiton väliset urheilijasopimukset sisältävät usein nimenomaisia sopimuslausekkeita mainostamista koskien. Tämä on tullut tarpeelliseksi sponsorointiin liittyvien konfliktien välttämiseksi urheilun sponsorimarkkinoilla. Maajoukkueeseen ja kansainvälisiin kilpailuihin päästäkseen urheilija on siis pakotettu urheilijasopimuksen allekirjoittamiseen ja siten myös mainostamista koskeviin rajoituksiin sitoutumiseen. Yksilöurheilijat ammatinharjoittajina kuuluvat perustuslain (731/1999) 18 §:ssä suojatun elinkeinovapauden piiriin. Urheilijalle urheilijan ammatin harjoittamisen edellytyksenä on oikeus osallistua kilpailutoimintaan. Se, että urheilijan sponsorointi on urheilijasopimuksen ehtojen perusteella rajoitettua, rajoittaa myös urheilijan mahdollisuuksia hankkia ansioita urheilutoiminnalla. Sponsorointia koskevat sopimusehdot rajoittavat urheilijoiden mainostamismahdollisuuksia maajoukkuetoiminnan piirissä. Ehdot vaikuttavat muun muassa urheilijan mahdollisuuksiin myydä mainospaikkoja urheiluasustaan tai -välineistään. Yksilölajien lajiliittojen maajoukkuesopimukset sisältävät usein myös niin sanottuja toimialarajoituksia eli ehtoja, joilla kielletään urheilijan henkilökohtaisten yhteistyösopimusten solmiminen lajiliiton sponsoreiden kanssa kilpailevien yritysten kanssa. Tällaiset rajoitukset perustuvat siihen, että lajiliitot turvaavat omien sponsorisopimustensa arvon. Näiden toimialarajausten taustalla ovat usein kuitenkin myös lajiliiton yhteistyöyrityksen intressit. Sponsorimarkkinoilla lajiliitto ja urheilijat kilpailevat keskenään yhteistyökumppaneista. Lajiliiton osallistumisoikeuksien myöntämiseen perustuvan määräävän markkina-aseman hyväksikäyttöä sponsorisopimusten markkinoilla rajoittavat kilpailuoikeudelliset periaatteet. Kilpailulain 7 §:ssä on kielletty määräävän markkina-aseman väärinkäyttö eli määräävässä markkina-asemassa olevan yrityksen perusteeton ja epäreilu menettely yrityksestä riippuvaisia tahoja kohtaan. Tutkielmassa tarkastellaankin sitä, voidaanko lajiliiton urheilijalle asettamia mainostamista koskevia rajoituksia tulkita määräävän markkina-aseman väärinkäytöksi. Oikeuskäytännössä urheilijasopimukseen sisältyvään toimialarajaukseen ei kuitenkaan esimerkiksi ole katsottu liittyvän kilpailulain kannalta ongelmallisia piirteitä. Toimialarajauksella ei muun muassa yhteistyöyritysten ja urheilijoiden käytettävissä olevat vaihtoehtoiset markkinointikanavat huomioiden ole nähty olevan kilpailulaissa tarkoitettuja merkittäviä vaikutuksia markkinoiden toimintaan. Lajiliitot ovat siis olleet oikeutettuja käyttämään urheilijasopimuksissaan ehtoa, joka kieltää urheilijalta henkilökohtaisen yhteistyön lajiliiton kumppanin kanssa kilpailevan yrityksen kanssa. Lajiliiton sponsorointia koskevien sopimusjärjestelyjen vaikutuksia markkinoiden toimivuuteen arvioitaessa tulisi huomioida markkinat kokonaisvaltaisesti, jolloin otettaisiin huomioon myös tarkasteltavien markkinoiden erityispiirteet. Lajiliitto pystyy osallistumisoikeuksien markkinoiden määräävän markkina-asemansa nojalla vaikuttamaan olennaisesti myös lajiin liittyvien taloudellisten keinojen hyödyntämiseen. Urheilijan ja sponsorien vaihtoehtoisten markkinointikanavien käyttömahdollisuuksien tarkastelussa ei myöskään tulisi tyytyä korvaavien vaihtoehtojen yleisluontoiseen tarkasteluun, vaan ottaa huomioon kussakin yksittäistapauksessa relevantit vaihtoehdot. Lajiliittojen asettamien rajoitusten vaikutuksia tulisi tarkastella yksittäisen sopimussuhteen ylittävien markkinoihin kohdistuvien vaikutusten kokonaisuutena, jolloin lajiliittojen menettelyn markkinoiden toimivuutta haittaavat vaikutukset voisivat esiintyä kilpailulain edellyttämällä tavalla merkittävinä siten, että lajiliiton menettelyn arvioinnissa voitaisiin päätyä määräävän markkina-aseman väärinkäyttöön.

Pro gradu työ käsittelee perustuslain 106 §:ää ja lakien perustuslainmukaisuuden tuomioistuinkontrollia, sekä perustuslainmukaisen laintulkinnan ja perustuslain 106 §:n välistä suhdetta. Perustuslain etusijaa koskevan 106 §:n teksti on seuraava: Jos tuomioistuimen käsiteltävänä olevassa asiassa lain säännöksen soveltaminen olisi ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa, tuomioistuimen on annettava etusija perustuslain säännökselle. Perustuslain 106 §:n soveltamisedellytyksinä on siis ristiriita perustuslain kanssa, jonka lisäksi ristiriidan tulee olla ilmeinen. Perustuslain esitöissä on linjattu, että ilmeisyyskriteeri merkitsee, että ristiriidan on oltava selvä ja riidaton, eikä se saa myöskään olla oikeudellisesti tulkinnanvarainen. Tuomioistuimen tulee ensisijaisesti soveltaa perustuslainmukaista laintulkintaa ja perustuslain 106 § on tarkoitettu viimesijaiseksi keinoksi, mikäli perusoikeusmyönteinen laintulkinta ei ole mahdollinen. Perustuslain 106 § koskee vain yksittäisiä soveltamistilanteita, eikä anna tuomioistuimille valtaa lausua yleisellä tasolla lain perustuslainmukaisuudesta. Perustuslain 106 §:n ensimmäisessä soveltamistapauksessa käsiteltävänä oli ristiriita perustuslain 15 §:n mukaisen omaisuuden suojan kanssa, jonka mukaan jokaisen omaisuus on turvattu ja rakennuslain 9 §:n 1 momentin, jonka mukaan väliaikaisesta toimenpidekiellosta aiheutunutta haittaa ja vahinkoa ei korvata, välillä. Rakennuksen omistaja vaati korvausta siitä, että kiinteistön vuokraaminen toimenpidekiellon aikana ei ollut ollut sallittua ja tällä oli jäänyt saamatta vuokratuloja toimenpidekiellon ajalta. Perustuslakimyönteisen tulkinnan esteenä pidettiin rakennuslain selvää ja harkittua sanamuotoa. Tapaus sai runsaasti kritiikkiä mm. siitä, että se jätti huomiotta valtiosääntöoikeudellisesti muuttuneet olosuhteet eikä huomioinut esimerkiksi tuoreempia perustuslakivaliokunnan lausuntoja. Ilmeisyyskriteeri onkin johtanut siihen, että tuomioistuimet voivat painottaa liikaa lain säätämisvaiheessa annettuja perustuslakivaliokuntien lausuntoja, jolloin esimerkiksi tuoreemmat ihmisoikeustuomioistuinten linjaukset voivat jäädä huomiotta. Kun kysymys on EU-oikeuden tai kansainvälisten ihmisoikeussopimusten välillä olevasta ristiriidasta Suomen lain kanssa, on pelkkä ristiriita riittävä peruste lain soveltamatta jättämiselle. Tuomioistuimilla on siten ristiriitatilanteessa heikommat edellytykset varmistua perusoikeuksien toteutumisesta, kun verrataan EU-oikeuden ja ihmisoikeusnormien soveltamistilanteeseen. Ongelmallisia ovat erityisesti pelkät ristiriitatilanteet, joissa ristiriita ei ole ilmeinen ja ilmeisyyskriteeri jää täyttymättä. Perustuslain 106 §:n kannalta soveltamiskäytännössä onkin havaittavissa katvealuetta jonne perusoikeusmyönteinen laintulkinta ei ylety, mutta jossa perustuslain 106 §:n soveltamisedellytyksetkään eivät vielä täyty. Poistamalla 106 §:stä ilmeisyyskriteeri, joka tapahtuisi poistamalla ilmeisessä sana perustuslain 106 §:n tekstistä, voitaisiin tehostaa tuomioistuinten jälkivalvontaa.