Browsing by Title

Euroopan komissio antoi toukokuussa 2020 Suomelle perustellun lausunnon, jossa komissio totesi Suomen verojärjestelmän olevan ristiriidassa Euroopan unionin sijoittautumisvapauden kanssa. Konserniavustuslain varaan rakennetussa järjestelmässä ulkomaisen tytäryhtiön tappiot eivät olleet vähennyskelpoisia kotimaisen emoyhtiön verotuksessa millään edellytyksillä, sillä konserniyhtiöiden välistä tappiontasausta sääntelevän konserniavustuslain mukaan sekä avustuksen antajan että saajan tulee olla kotimaisia yhtiöitä. Konserniavustuslain mukaisessa järjestelmässä ulkomaisen tytäryhtiön tappiot eivät olleet vähennyskelpoisia edes silloin, jos kyseessä olisi ollut toisessa EU:n jäsenvaltiossa asuvan tytäryhtiön lopulliset tappiot. Lokakuussa 2020 julkaistiin hallituksen esitys (HE 185/2020 vp), jossa esitettiin ulkomaisen tytäryhtiön lopullisten tappioiden vähentämistä koskevan ristiriitaisuuden poistamista säätämällä uusi laki Euroopan talousalueella sijaitsevan tytäryhtiön lopullisen tappion konsernivähennyksestä sekä muuttamalla elinkeinotulon verottamisesta annetun lain yhtiön korkomenojen vähennyskelpoisuutta koskevaa 18 a §:ää. Ehdotetuilla lakimuutoksilla tehtiin mahdolliseksi Euroopan talousalueella sijaitsevan tytäryhtiön lopullisten tappioiden huomioiminen konsernivähennyksenä kotimaisen emoyhtiön verotuksessa. Tutkielman pääasiallinen tarkoitus on tarkastella lopullisia tappioita EU-oikeudellisena käsitteenä sekä tutkia, minkälaisilla muutoksilla ulkomaisen tytäryhtiön lopullisten tappioiden vähennyskelpoisuus toteutettiin kotimaisessa lainsäädännössä. Koska jäsenvaltioiden verolainsäädännöllä on suuri merkitys kansainvälisten konsernien liiketoiminnalle ja konsernivähennystä koskeva laki on vasta äskettäin otettu osaksi kotimaista verolainsäädäntöä, on tutkielman aihe sekä merkittävä että ajankohtainen. Euroopan unionin tuomioistuin on lukuisissa ratkaisuissaan ottanut kantaa siihen, mitä pidetään lopullisina tappioina ja milloin lopulliset tappiot on otettava huomioon toiseen jäsenvaltioon sijoittautuneen konserniyhtiön verotuksessa. Myös korkein hallinto-oikeus on ottanut kantaa lopullisten tappioiden vähennyskelpoisuuteen kotimaisen lainsäädännön ja unionin tuomioistuimen ratkaisukäytännön perusteella. Tutkielmassa todetaan, että Euroopan unionin tuomioistuimen lopullisia tappioita koskeva ratkaisukäytäntö edellyttää, että jäsenvaltioiden lainsäädännössä lopullisten tappioiden huomioiminen rajat ylittävissä tilanteissa on mahdollista. Kotimaisen lainsäädännön ristiriitaisuus EU:n sijoittautumisvapauden kanssa on edellyttänyt lainsäädännöllisiä muutoksia ja konsernivähennysjärjestelmän luomisella saatettiin kotimainen verojärjestelmä EU-oikeuden mukaiseksi. Konsernivähennysjärjestelmän avulla ristiriitaisuus EU-oikeuden kanssa poistettiin kuitenkin vain vähimmäisehdoin eikä uudistuksella ole ratkaisevaa vaikutusta kansainvälisten konsernien toimintaan. Tästä johtuen tulevaisuudessa tarvitaan kokonaisvaltaisempi konserniverotusta koskeva uudistus, joka palvelee kansainvälisten konsernien ja EU:n tarkoitusta paremmin.

Tutkielmassa tarkastellaan lunastuslauseketta yhtiön omistajapiirin kontrolloimisen mahdollistavana työkaluna. Osakeyhtiölaki mahdollistaa osakkeen vapaan vaihdannan lähtökohdasta poikkeamisen yhtiöjärjestykseen otettavalla lunastuslausekkeella. Osakkeiden vaihdantaa on myös mahdollista rajoittaa osakkeenomistajien väliseen osakassopimukseen sisällytettävällä lunastuslausekkeella. Osakkeiden lunastusmekanismia omistajapiirin kontrolloimiseksi tarkastellaan kokonaisuutena pyrkien systematisoimaan tapoja, jolla lunastusmekanismista saadaan samanaikaisesti mahdollisimman tehokas sekä osapuolia mahdollisimman yhdenvertaisesti kohteleva. Tutkielmassa tarkastellaan yhtiöjärjestyksen määräysten ja osakassopimuksen ehtojen yhdessä osakeyhtiölain säännösten ja osakeyhtiöoikeuden periaatteiden kanssa muodostavaa normien verkostoa, jotka yhdessä sääntelevät ja ohjaavat osakeyhtiön toimintaa. Osakassopimuksen ehtoihin otettava lunastuslause muotoillaan vakiintuneesti niin sanotun etuostolausekkeen muotoon. Keskeisenä eroavaisuutena osakassopimuksen ehtoihin perustuvalla etuostolausekkeella ja yhtiöjärjestyksen lunastuslausekkeella on etuostolausekkeelta puuttuva yhtiöoikeudellinen sitovuusvaikutus. Lisäksi etuostolausekkeella pyritään estämään osakkeiden siirtyminen kolmannelle, kun taas yhtiöjärjestyksen lunastuslauseke mahdollistaa osakkeiden lunastamisen niiden siirronsaajalta. Toisin sanoen yhtiöjärjestyksen lunastuslauseke ei estä osakkeiden siirtämistä, toisin kuin etuostolauseke, vaan mahdollistaa niiden jälkikäteisen lunastamisen. Tutkielmassa keskeiseksi teemaksi yhtiöjärjestyksen määräyksiin perustuvan lunastuslausekkeen osalta nousee osakkeesta maksettavan lunastushinnan määrittäminen ja siihen liittyvät erilaiset osakkeen arvonmääritystavat. Tutkielmassa esitettyjen näkökulmien pohjalta keskeisenä johtopäätöksenä voidaan esittää, että osakkeen vapaata luovutettavuutta voidaan nykyisen oikeustilan valossa rajoittaa varsin tehokkaasti yhtiön omistajapiirin kontrolloimiseksi. On kuitenkin huomioitava, että osakeyhtiölakiin olisi tarkoituksenmukaista sisällyttää mallisäännös lunastuslausekkeesta, johon voitaisiin turvautua tilanteissa, joissa yhtiöjärjestykseen ei ole otettu tarkempia määräyksiä lunastusoikeuden sisällöstä, mutta lunastusoikeudesta voidaan kuitenkin katsoa sovitun. Tämä samanaikaisesti edesauttaisi sekä osakkeiden lunastamista että yhtiöstä irtautumista mahdollisimman ennakoitavasti ja kohtuullisin ehdoin kaikkien osapuolten kannalta.

Tutkielma käsittelee 50/50 -osuuksin omistettujen osakeyhtiömuotoisten joint venture -hankkeiden hallinnollisia umpikujatilanteita sekä niiden mahdollisia sekä lakisääteisiä̈ että sopimusoikeudellisia ratkaisuvaihtoehtoja. Kahden osakkeenomistajan tasaomisteisten yhtiöiden päätöksenteon haasteena on, että̈ mikäli lain tai yhtiöjärjestyksen edellyttämää enemmistöä̈ ei saada kasaan, yhtiön hallinto voi ajautua lukkoon. Osapuolten välinen konflikti voi eskaloitua niin, ettei osakkeenomistajien välisen yhteistoiminnalle ole jatkossa enää edellytyksiä. Osakeyhtiölaki (624/2006) ei tarjoa riittävää ratkaisua tällaiseen tilanteeseen, koska lakisääteiset ratkaisut eivät ongelmitta sovellu kahden tasaomisteisen osakkeenomistajan osakeyhtiöön. Näin ollen, esimerkiksi osakkeenomistajien konfliktitilanteisiin liittyvistä lunastusoikeuksista ja -velvollisuuksista on sovittava erikseen. Muussa tapauksessa on riski, että osakkeenomistaja jää tahtomattaan jumiin yhtiöön tai että yhtiön liiketoiminta joudutaan lopettamaan ennenaikaisesti. Tällaisten tilanteiden varalta osakassopimukseen voidaan ottaa niin kutsuttuja deadlock-lausekkeita. Nämä lausekkeet ovat peräisin angloamerikkalaisesta sopimuskäytännöstä ja niiden käyttö on myöhemmin omaksuttu myös Manner-Euroopassa. Lausekkeita on erityyppisiä, mutta ne tyypillisesti sisältävät ehtoja, jotka joko oikeuttavat tai velvoittavat toisen osakkeenomistajan lunastamaan toisen osakkeenomistajan osakkeet sopimuksessa tarkemmin määritellyn hinnan määräytymismekanismin mukaisella lunastushinnalla. Koska osakkeiden lunastaminen on lähtökohtaisesti ankara seuraamus, tällaisten lausekkeiden ja erityisesti niiden sisältämien hinnan määräytymismekanismien potentiaalinen kohtuuttomuus tulee ottaa huomioon ennen lausekkeiden implementoimista suomalaiseen osakassopimukseen. Tutkielmassa otetaan kantaa, millaisissa tilanteissa tällaiset lausekkeet ovat kohtuuttomia ja soviteltavissa oikeustoimilain (228/1929) 36 §:n mukaan. Lisäksi tutkielmassa esitellään muissa maissa esiintyviä osakeyhtiöoikeudellisia sääntelyratkaisuja hallinnollisiin umpikujatilanteisiin liittyen sekä erityisesti tällaisiin tilanteisiin soveltuvia lunastusmahdollisuuksia ja pohditaan sitä, tulisiko lunastussääntelyämme kehittää.

Kohdennetut pakotteet eriytyivät kokonaisvaltaisista kattavista pakotekokonaisuuksista monivaiheisesti yhteiskunnallisen paineen alla. Euroopan unionin pakotteet eli rajoittavat toimenpiteet ovat nykyisin keskeinen yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan toteuttamisväline, jolla se edistää politiikalle perussopimuksissa asetettuja tavoitteita. Unioni on syyskuun 11. päivä terrori-iskujen jälkeen asettanut rajoittavia toimenpiteitä myös terrorismiin osallisille, mikä on osa sen kokonaisvaltaista terrorismin torjumisstrategiaa. Otsikko kysyy, ovatko rajoittavat toimenpiteet tässä kontekstissa luonnollisille henkilöille asetettuina legitiimiä ulkopolitiikkaa vai pohjimmiltaan sellaiseksi verhoiltua rikosoikeutta. Unioni on käsitellyt terrorismipakotteita rikosoikeudellisista puitteista täysin irrallisena yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan työkaluna. Tutkielmassa tätä lähtökohtaa on arvioitu Kööpenhaminan turvallistamisteorian avulla kriittisesti tuomalla esille yhtymäkohtia, mitä rajoittavilla toimenpiteillä on rikosoikeudelliseen viitekehykseen. Merkitystä ei ole ainoastaan sillä, miten terrorismi määritellään lainsäädännössä, vaan myös sillä, minkälaisia toimenpiteitä määrittelyllä oikeutetaan. Tutkielmassa vastataan siihen, millaisia rajoittavia toimenpiteitä unioni asettaa luonnollisille henkilöille terrorismin torjumiseksi sekä vastaako näiden toimenpiteiden luonnehdinta de jure niiden luonnetta de facto.

Kuluttajien lisääntynyt tietoisuus ympäristöstä ja ekologisesta kestävyydestä näkyy muun muassa kestävämpien ja luonnollisempien kulutusvalintojen suosimisena. Kosmetiikkavalmistajat ovat tiedostaneet kulutussuunnan muutoksen, minkä vuoksi kosmetiikkaa on ryhdytty markkinoimaan harhaanjohtavilla ympäristöön ja luonnollisuuteen liittyvillä väittämillä. Tässä lainopillisessa tutkielmassa tarkastellaan luonnonkosmetiikkavalmisteiden markkinointiin liittyvää harhaanjohtavuuden ongelmaa erityisesti kosmetiikkavalmisteiden pakkausmerkintöjen osalta. Tutkielma jakautuu rakenteellisesti kolmeen osaan, joista ensimmäisessä selvitetään, mitkä instrumentit sääntelevät luonnonkosmetiikkavalmisteita, ja miten luonnonkosmetiikkavalmiste tämän sääntelyn pohjalta määritellään. Luonnonkosmetiikan määritteleminen on haastavaa, sillä se perustuu luonnonkosmetiikka-alan yksityisten toimijoiden sertifioinneille. Kriteerit ja edellytykset kukin sertifioija määrittelee itsenäisesti. Euroopan unionissa on tunnistettu tarve yhtenäistää luonnonkosmetiikkaa koskevaa sääntelyä, sillä sertifioijien eriävät käsitykset luonnonkosmetiikkavalmisteen sisällöstä ovat sirpaloittaneet luonnonkosmetiikan tarkoittamaan epäyhtenäisesti hyvin eri sisältöisiä valmisteita. Tutkielman toisessa osassa tarkastellaan luonnonkosmetiikkavalmisteiden tyypillistä markkinointia. Kosmetiikkatuotteiden pakkausmerkinnät ovat valmisteiden markkinoinnissa merkittävässä roolissa, minkä vuoksi tarkastelu keskittyy pakkausmerkintöihin ja niiden tärkeimpiin elementteihin tavaramerkkeihin, sertifikaatteihin ja kosmetiikkaväittämiin. Pakkausmerkintöjen yhteydessä arvioidaan myös sertifikaattien toimivuutta luonnonkosmetiikan itsesääntelyvälineenä. Luonnonkosmetiikan epäyhtenäisen sääntelyn vuoksi luonnonkosmetiikan tunnistaminen on erityisesti kuluttajan näkökulmasta haastavaa. Kosmetiikkavalmisteen luonnollisuutta koskeva puutteellinen sääntely mahdollistaa luonnollisuuteen viittaavien väittämien esittämisen myös valmisteissa, joita ei yleisen käsityksen mukaan tulisi pitää luonnollisina. Tutkielmassa tarkastellaan, miten luonnonkosmetiikan pakkausmerkintöjä tulisi arvioida harhaanjohtavaa markkinointia koskevan sääntelyn näkökulmasta. Tarkastelussa havaitaan, että kosmetiikkavalmisteiden pakkausmerkinnöillä on merkittävä tehtävä kuluttajille tapahtuvassa markkinoinnissa. Pakkauksessa esitettävät kosmetiikkaväittämät erityisesti valmisteen ympäristövaikutuksista ja valmisteeseen sisältyvistä tai sisältymättömistä aineista ja ainesosista voidaan nähdä kuluttajan ostopäätöksen kannalta ratkaisevina tekijöinä. Pakkausmerkinnöillä on siten huomattava vaikutus valmisteesta saatavan mielikuvan luomisessa, minkä vuoksi on tärkeää, että pakkausmerkinnät eivät luo harhaanjohtavaa mielikuvaa valmisteen sisällöstä. Tutkielman viimeisessä osassa päädytään johtopäätökseen, jonka mukaan tämän hetkisen lainsäädännön valossa kosmetiikan pakkausmerkinnät johtavat kuluttajaa herkästi harhaan. Jotta markkinointisääntelyn ja erityisesti harhaanjohtavaa markkinointia koskevan sääntelyn tavoitteet toteutuisivat kosmetiikkavalmisteiden markkinoinnissa, tutkielmassa ehdotetaan harkittavaksi luonnonkosmetiikkavalmiste-käsitteen lisäämistä kosmetiikkalainsäädäntöön. Ehdotetun lainsäädäntömuutoksen vaikutusta arvioidaan luonnonkosmetiikan pakkausmerkinnöissä esitettävien markkinointi-instrumenttien eli tavaramerkkien, sertifikaattien ja kosmetiikkaväittämien näkökulmasta.

Tutkielmassa tarkastellaan luotonantajan vahingonkorvausvastuun sisältöä ja syntyedellytyksiä luottosuhteen syntyvaiheessa Suomen oikeuden mukaan. Luottosuhteen syntyvaiheella tarkoitetaan tässä tutkielmassa ajanjaksoa mahdollisen tulevaa luoton-ottoa koskevan neuvonnan pyytämisestä alkaen aina luottohakemuksen tekemisestä luottosopimuksen solmimiseen. Tarkasteluun on vahinkolajeista otettu ainoastaan puhdas, henkilö- ja esinevahingoista erillinen varallisuusvahinko, joka on luottosuhteessa tavallisimmin esiintyvä vahinkolaji. Luotonantajan vastuuta koskeva tutkimus ja sääntely ovat lähtöisin angloamerikkalaisen oikeuden maailmasta, erityisesti Yhdys-valloista ja Iso-Britanniasta. Suomessa erityisesti 1990-luvun alun pankkikriisi sekä viime vuosikymmenen loppupuolella alkanut finanssikriisi ovat osoittaneet, että luotonantajia ja erityisesti ns. pankkisektoria koskeva sääntely ei ole kaikilta osin ollut ajantasaista tai kyennyt vastaamaan sille asetettuihin haasteisiin. Laajalti on koettu käyneen niin, että mahdolliset voitot on yksityistetty, mutta tappiot kansallistettu. Tähän epäkohtaan on haluttu puuttua, minkä seurauksena luotto- ja rahoituslaitosten toimintaa on pyritty meillä lisääntyvässä määrin sääntelemään. Tästä esimerkkinä on erityisesti laki luottolaitostoiminnasta sekä mm. kuluttajaluottosuhteita sääntelevä kuluttajansuojalaki, joiden avulla luotonantoa on paitsi luotonhakijoiden ja -saajien, myös luotonantajien itsensä suojaksi pyritty sääntelemään niin, että mahdollisilta ylilyönneiltä vältyttäisiin. Tässä on osin onnistuttu, mutta tutkielmassa osoitetaan, että sääntelyssä on edelleen myös kehittämisen varaa. Tarkastelussa keskeiseen asemaan nousevat luottoneuvottelut, joiden yhteydessä luotonhakijalle aiheutunut vahinko voi tulla korvattavaksi joko sopimuksenulkoisen deliktivastuun, sopimuksentekotuottamusta ilmentävän culpa in contrahendo -opin tai sopimusvastuunormiston nojalla. Tutkielman tavoitteena on selvittää, millä edellytyksillä luotonantajan vahingonkorvausvastuu voi syntyä ja millaiseksi se laajuudessaan voi yltää. Tutkimuksen tuloksena tulee esiin mm. se, että myös luotonottajan omilla toimilla voi olla vaikutusta luotonantajan vahingonkorvausvastuun laajuuteen. Tutkielmassa esitetäänkin mahdollisuutta säännellä myös luotonottajan vastuuta luonnollisena vastinparina luotonantajan vastuulle. Tällä todetaan olevan sääntelykokonaisuutta ja luoton-antajan vahingonkorvausvastuun sisältöä selkeyttävä vaikutus. Aluksi tutkielmassa tarkastellaan luotonantajan ja -hakijan välisen oikeussuhteen kehittymistä luottosuhteen syntyvaiheen aikana. Alussa osapuolten välistä oikeussuhdetta voidaan pitää luonteeltaan täysin sopimuksenulkoisena, mutta myöhemmin neuvottelujen edetessä siinä voi olla nähtävissä myös sopimussuhteen kaltaisia piirteitä. Luottosuhteen kehitysasteella osoitetaan olevan olennainen vaikutus luotonantajan vahingonkorvausvastuun sisältöön ja sovellettavaa vastuumuotoa koskevaan valintaan. Luottosuhteen kehitysasteiden tarkastelun jälkeen luotonantajan informointivelvollisuudet otetaan tarkasteluun siksi, että niiden noudattaminen on eräs luotonantajan keskeisistä velvollisuuksista luottosuhteen syntyvaiheessa. Informointi- eli neuvonta- ja tiedonantovelvollisuuksien laiminlyönti voi johtaa luotonantajan vahingonkorvausvastuuseen. Olennainen havainto tässä yhteydessä on se, että informointivelvollisuuden sisältö määräytyy osin myös luotonhakijan oman tiedollisen aseman sekä tällä olevan luotonantajan omien velvollisuuksien täyttämiseen kohdistuvan myötävaikutusvelvollisuuden perusteella. Tämän jälkeen tarkastellaan sitä, mitä vastuun syntyminen luottosuhteen syntyvaiheessa aiheutuneen vahingon osalta edellyttää sekä sitä, miten laajaksi luotonantajan vastuu voi yltää. Tutkielman päättävässä luvussa esitetään yhteenveto keskeisimmistä johtopäätöksistä. On todettava, että käytännössä hyväksyttävimpänä vastuumuotona on pidettävä culpa in contrahendo -vastuuta, sillä siinä on otettavissa huomioon sekä delikti- että sopimusvastuun parhaat piirteet samalla välttäen mainittuihin vastuumuotoihin liittyvät ongelmakohdat erityisesti vahingonkärsijän kannalta. Viime kädessä kunkin tapauksen yksittäispiirteet kuitenkin määrittävät luotonantajan vahingonkorvausvastuun sisällön – tulkinnallinen epävarmuus on siten realiteetti myös luottosuhteen syntyvaiheessa aktualisoituvan luotonantajan vahingonkorvausvastuun yhteydessä.

Tutkielmassa käsitellään luotonantajan vastuuta varjojohtajana. Käsitteenä varjojohtajuus perustuu englantilaiseen shadow director -doktriiniin ja siitä säädetään Companies Actin 251:ssa. Doktriinin nojalla yhtiön ulkopuolinen taho voidaan katsoa yhtiön varjojohtajaksi, mikäli yhtiön johto tapaa toimia yhtiön ulkopuolisen tahon määräysten ja ohjeiden mukaisesti ja yhtiön ulkopuolisen tahon vaikuttaminen yhtiön johdon päätöksentekoon on pysyvämpää kuin kertaluontoista. Tiettyjen kriteerien nojalla varjojohtajan voidaan katsoa olevan vastuussa yhtiön velvoitteista. Suomessa osakeyhtio?lain johtohenkilo?iden vahingonkorvausvelvollisuudesta sa?a?deta?a?n lain 22:1:ssa?. Sa?a?nno?ksen nojalla vahingonkorvausvelvolliseksi voidaan katsoa yhtio?n toimitusjohtaja, hallituksen ja?sen seka? hallintoneuvoston ja?sen. Sa?a?nno?ksen nojalla vahingonkorvausvelvolliseksi voidaan katsoa myo?s henkilo?, joka on valittu hoitamaan johtohenkilo?n tehta?va?a? mutta, jota ei ole merkitty yhtio?n johtohenkilo?ksi kaupparekisteriin. Sa?a?nno?ksen nojalla yhtio?n johtohenkilo?ksi ei kuitenkaan voida katsoa niin sanottua varjojohtajaa ja na?in ollen suomalaisen yhtio?oikeudellisen sa?a?ntelyn voidaan katsoa eroavan englantilaisesta yhtio?oikeudellisesta sa?a?ntelysta?. Tavanomaisesti varjojohtajuus nousee esille tilanteissa, jossa yhtio? on ajautunut maksuvaikeuksiin. Ta?llo?in yhtio?n velkoja voi pyrkia? kontrolloimaan velallista, turvatakseen myo?nta?ma?nsa? luoton takaisinmaksun tai pyrkia?ksensa? parantamaan velallisyhtio?n maksukykyisyytta?. Tyypillisia? keinoja velkojalle ovat henkilo?n nimitta?minen valvomaan velallisyhtio?n toimia tai erilaisten pelastussuunnitelmien laatiminen velallisyhtio?lle. Mika?li velkojan nimitta?ma? henkilo? tai velkoja kontrolloi liian voimakkaasti velallisyhtio?n toimia, voidaan heida?t tiettyjen kriteerien ta?yttyessa? katsoa yhtio?n varjojohtajiksi. Tyypillisesti yhtio?n varjojohtajaksi on katsottu joko velallisyhtio?n luotonantaja tai luotonantajan nimitta?ma? henkilo?, joka valvoo velallisyhtio?n toimia. Vaikka Suomessa lainsa?a?da?nto? ei tunne varjojohtajuutta, on oikeuska?yta?nno?ssa?mme arvioitu hyvin samankaltaisia tilanteita kuin englantilaisessa varjojohtajuutta koskevassa oikeuska?yta?nno?ssa?. Suomessa tilanteet ovat liittyneet pa?a?sa?a?nto?isesti takaisinsaantilain la?heisyyskriteerin arviointiin, jolloin arviointi on kohdistunut velallisyhtio?n ja ta?ma?n luotonantajana toimineen pankin va?lisen suhteen arviointiin. Takaisinsaantilain ja osakeyhtio?lain lisa?ksi varjojohtajuutta voidaan Suomessa arvioida myo?s rikoslain ja ympa?risto?vahinkolain kannalta. Rikoslaissa yhtio?n johtohenkilo?n ka?site na?ytta?a? olevan laajempi kuin osakeyhtio?laissa. Ympa?risto?vahinkolain perusteella vastuu ympa?risto?vahingosta taas voidaan ankaran vastuun nojalla samaistaa vahingonaiheuttajan ulkopuoliseen tahoon tiettyjen kriteerien vallitessa hyvin samankaltaisesti, kuin Companies Actin varjojohtajuus sa?a?ntelyn nojalla yhtio?n ulkopuolisen tahon voidaan katsoa olevan vastuussa yhtio?n velvoitteista. Osittain eroja varjojohtajuuden sa?a?ntelyssa? voidaan selitta?a? oikeusja?rjestyksien ominaisilla piirteilla?. Englannissa yhtio?oikeudellinen ajattelu on perinteisesti ollut omistajakeskeista? ja sa?a?ntelylla? on pyritty suojamaan osakkeenomistajia. Varjojohtajuuden sa?a?ntelemisen voidaan jossain ma?a?rin na?hda? ilmentyma?na? pienosakkeenomistajan korkeasta sijoittajansuojasta. Suomessa yhtio?oikeudellinen ajattelu ei perinteisesti ole ollut omistajakeskeista? eika? sijoittajansuojan korostamista myo?ska?a?n ole aiemmin na?hty lainsa?a?da?nno?ssa?mme tarpeelliseksi.

Luottamuksellisen tiedon merkitys elinkeinotoiminnassa on kasvanut ja samalla liikesalaisuuksien suojaaminen on yhä tärkeämpää. Elinkeinonharjoittajien välisen yhteistyön toteuttamiseksi on usein tarpeellista luovuttaa sopimuskumppanille yrityssalaisuuksia, joskus jo sopimusneuvotteluvaiheessa. Vaihdannan toimivuuden vuoksi on tarpeen säännellä luottamuksellisen tiedon suojaa silloin, kun sitä joudutaan sopimusneuvotteluissa liikekumppanille luovuttamaan. Suomessa luottamuksellisen tiedon lainsäädäntöön perustuva suoja sisältyy rikoslakiin, lakiin sopimattomasta menettelystä elinkeinotoiminnassa ja työsopimuslakiin. Liike- ja yrityssalaisuuksia suojaava sääntely täydentää varsinaisia immateriaalioikeuksia koskevaa sääntelyä. Yrityssalaisuuden määritelmä löytyy nykyisin vain rikoslaista. Rikoslaki antaa suojaa mm. luottamuksellisessa liikesuhteessa luovutetun yrityssalaisuuden oikeudetonta käyttöä tai ilmaisemista vastaan. Laissa sopimattomasta menettelystä elinkeinotoiminnassa kielletään sopimusneuvotteluissa luovutettujen teknisten esikuvien ja teknisten ohjeiden oikeudeton käyttäminen ja ilmaiseminen. Työsopimuslaissa säädetään työntekijän velvollisuudesta olla ilmaisematta tai käyttämättä hyväkseen työnantajan ammatti- ja liikesalaisuuksia. Luottamuksellisen tiedon suojaa sopimusneuvotteluissa voidaan vahvistaa ja tarkentaa sopimuksin. Salassapitosopimuksia koskevaa erityissääntelyä ei Suomessa ole, joten sopimuksiin sovelletaan yleisiä sopimusoikeudellisia oppeja. EU:n liikesalaisuusdirektiivin on tarkoitus parantaa kehitys- ja tutkimustoimintaa harjoittavien tahojen valtioiden rajat ylittävän toiminnan edellytyksiä Euroopan unionin alueella. Direktiivin implementoinnin myötä luottamuksellisen tiedon siviilioikeudelliseen sääntelyyn tulee joitain muutoksia.

Euroopan unionissa annettiin vuonna 2009 luottoluokituslaitostoimintaa koskeva asetus vastauksena finanssikriisiin. Luottoluokituslaitosten toiminnan on katsottu vaikuttaneen globaalin finanssikriisin taustalla olleen Yhdysvaltojen subprime-kriisin syntymiseen. Asuntomarkkinoiden kuplan puhkeaminen johti sijoittajien tappioihin, sillä asuntolainat niihin liittyvine riskeineen oli siirretty eteenpäin alkuperäisiltä lainanantajilta sijoittajille. Luottoluokituslaitoksia kohtaan esitetty kritiikki on kohdistunut niiden kyvyttömyyteen arvioida oikein tappioita aiheuttaneisiin arvopapereihin liittyvää luottoriskiä. Yhtenä syynä edellä esitetyn luottoluokitusten laadun heikkenemiselle on nähty olleen luottoluokituslaitosten liiallinen myötämielisyys luotto-luokituksen niiltä hankkineiden arvopapereiden liikkeeseenlaskijoiden toiveille. Korkeat luokitukset ovat liikkeeseenlaskijoiden intressien mukaisia, koska ne vaikuttavat alentavasti rahoituskustannuksiin. Sijoittajien intressissä puolestaan on ainakin lähtökohtaisesti saada laadukasta tietoa sijoituspäätösten tekemisen tueksi, joten näiden osapuolten luottoluokituksiin liittyvät intressit ovat ristiriitaisia. Luottoluokituslaitosten harjoittama liiketoiminta taas perustuu lähes yksinomaan liiketoimintamalliin, jossa annetusta luokituksesta palkkion niille suorittaa arvopaperin liikkeeseenlaskija. Toiminnan riippumattomuus vaarantuu, mikäli luottoluokituslaitokset pyrkivät omaa liiketoimintaansa edistääkseen pitämään maksavan asiakkaansa tyytyväisenä. Tutkielmassa käsitellään sääntelyteorian menetelmin Euroopan unionin luottoluokituslaitostoimintaa koskevassa sääntelyssä omaksuttuja ratkai-suja mainituntyyppisiin intressiristiriitoihin puuttumiseksi. Tutkielma etenee ajallisesti loogisessa järjestyksessä niin, että ensiksi tarkastelu kiinnittyy ongelmien sekä lainsäätämisen taustan selvittämiseen, ja vasta tämän jälkeen lainsäätäjän omaksumiin ratkaisuihin, eli tämänhetkisen sääntelytilan selvittämiseen. Näiden jälkeen tarkastellaan vielä sääntelyn kehittämistarpeita sekä omaksuttujen ratkaisujen vaikutuksia pidem-mällä aikajänteellä. Tutkielmassa esitetyn perusteella voidaan pitää oikeutettuna sitä, että julkisvalta puuttuu luottoluokituslaitostoimintaan ja turvaa luokitusten laatua. Sääntelyllä puututaan moniin intressiristiriitoja aiheuttaviin ja luottoluokitustoiminnan riippumattomuuden vaarantaviin pienempiin tekijöihin, mutta ei luottoluokituslaitosten käyttämään liiketoimintamalliin. Keskustelu siitä, pitäisikö interventio ulottaa myös viimeisenä mainittuun, on kuitenkin edelleen ajankohtainen. Näin voitaisiin mahdollisesti poistaa vallitsevaan malliin liittyvä luottoluokitusten laadun kannalta ei-toivottava kannustin liialliseen myötämielisyyteen liikkeeseenlaskijan toiveille. Käyttökelpoisen vaihtoehtoisen liiketoimintamallin löytäminen on kuitenkin hyvin hankalaa. Sääntelyintervention lisäksi Euroopan unionissa on globaalin mallin mukaisesti ryhdytty vähentämään tukeutumista ulkoisiin luottoluokituksiin sääntelyssä, eli niiden niin sanottua sääntelytarkoituksessa käyttämistä, jonka on nähty lisänneen luottoluokitusten sekä luottoluokituslaitosten merkitystä rahoitusmarkkinoilla. Esimerkiksi pankkien vähimmäispääomien määräytymistä koskeva sääntely on edellyttänyt omistusten luotto-luokitusten huomioimisen niihin liittyvän riskin määrittelemiseksi. Tutkielmassa esitetyn perusteella vaikuttaa siltä, että uudella sääntelyllä pyritään siirtämään vastuuta luottokelpoisuuden arvioinnissa ulkoisista luottoluokituksista sisäisiin arvioihin. Luottoluokituksiin tukeutumisen purkaminen ei käy kuitenkaan nopeasti, minkä lisäksi vaihtoehtoisten riskinarviointimenetelmien löytäminen on haasteellista. Lisäksi on syytä pitää mielessä luottoluokituslaitostoimintaan liittyvät mittakaavahyödyt sekä luottoluokituslaitosten riskinarviointiin liittyvä osaaminen.

Vastoin yleistä käsitystä myös luvattomilla työntekijöillä on oikeuksia Suomessa. Käytännössä nämä oikeudet jäävät kuitenkin usein toteutumatta riittämättömän tiedon ja huonojen turvamekanismien ansiosta. Luvattomat työntekijät eivät statuksensa vuoksi uskalla ilmoittaa hyväksikäytöstä ja tapaukset jäävät siten piiloon. Ongelmana on myös lainsäädännön epäselvyys ja monikerroksellisuus. Kun työoikeudellinen suoja joutuu vastakkain ulkomaalaisoikeudellisen normiston kanssa, on olemassa riski, että työntekijän oikeudet antavat periksi ulkomaalaisoikeudelle. Vaikuttaa siltä, että on olemassa tarve selkeyttää luvattoman työntekijän oikeudellista asemaa. Kyse on ilmiöstä, jossa työoikeuden ja ulkomaalaisoikeuden välinen monimutkainen suhde aktualisoituu. Kun nämä kaksi eri lähtökohtiin perustuvaa normistoa kohtaavat, on selvää, että ongelmia syntyy. Myös työmarkkinoiden pyrkimyksellä suojella suomalaisia työntekijöitä on heijastusvaikutuksia näihin ongelmakohtiin. Tutkielmani vastaa näihin haasteisiin tarkastelemalla luvattomien työntekijöiden vähimmäisoikeuksia, luvattoman työntekijän työsuhteen tunnusmerkkien täyttymistä, työoikeuden ja ulkomaalaisoikeuden yhteensovittamista sekä luvattomien työntekijöiden työoikeudellisen suojan tosiasiallista toteutumista Suomessa. Tutkimuksen kysymyksenasettelun kannalta parhaaksi lähtökohtaiseksi tutkimusmenetelmäksi on katsottu perinteinen lainopillinen tutkimusmenetelmä. Tutkielmassa hyödynnetään myös yhteiskuntatieteellistä tutkimusta ja kirjallisuutta, koska kysymyksenasettelu liittyy läheisesti politiikkaan ja työmarkkinoiden toimintaan. Ratkaisuehdotuksia pohdittaessa käytetään myös oikeusvertailevia näkökohtia siitä, miten haasteisiin on suhtauduttu Ruotsissa. Tutkielmassa pyritään jäsentämään kansainvälisen ja kansallisen työlainsäädännön merkitystä luvattomalle työntekijälle. Kansainvälisellä tasolla säädetään työntekijän perus- ja ihmisoikeuksista, jolloin niitä sovelletaan lähtökohtaisesti kaikkiin työntekijöihin. Kansallisella tasolla taas säädetään tarkemmin, miltä työntekijän oikeudet näyttävät käytännössä. Tutkimustyön kautta on ilmennyt, että ulkomaalaisoikeudella on vaikutuksia luvattoman työntekijän työoikeudelliseen suojaan, koska työsuhde ei ole ulkomaalaisoikeuden mukaan oikeudellisesti moitteeton. Koska luvattoman työntekijän työsuhde on kriminalisoitu, oikeusjärjestelmä ei ylläpidä näitä työsuhteita. Oikeuskäytäntö on tältä osin vasta muotoutumassa, ja näyttäytyy tällä hetkellä epäyhtenäiseltä. Tutkimuksessa on myös tarkemmin perehdytty työntekijän palkkaturvan ja syrjintäsuojan toteutumiseen tuomioistuimissa, koska nämä ovat sellaisia oikeuksia, joita luvattomat työntekijät ovat lähteneet vaatimaan tuomioistuimessa asti. Palkkaturvan osalta luvattoman työntekijän oikeus palkkaan työnantajaltaan on turvattu lainsäädännössä, eikä asiassa ilmene nykytilanteessa enää epäselvyyksiä. Sen sijaan luvattoman työntekijän oikeus palkkaturvaan valtiolta ei ole toteutunut asianmukaisesti, vaikka EU-tuomioistuin on vahvistanut EU-sääntelyn olevan esteenä sille, että työntekijältä kielletään palkkaturva valtiolta. Tältä osin on olemassa tarve selkeyttää luvattoman työntekijän asemaa. Syrjintäsuoja on taas yleisesti ottaen toteutunut suhteellisen hyvin luvattomien työntekijöiden osalta, tosin näyttökysymykset ovat olleet työntekijöille hankalia. Kiskonnantapaisen työsyrjinnän osalta on myös ilmennyt epäselvyyksiä etnisen ja kansallisen alkuperän syrjintäperusteen tulkitsemisessa. Tutkielmassa keskustellaan lopuksi saatavuusharkinnan poistamisesta ja luvattoman työnteon dekriminalisoinnista työntekijän osalta ja siitä, voisivatko nämä toimet tuoda helpotusta edellä esitettyihin ongelmatilanteisiin.