Browsing by Title

Valvontalautakunta on Asianajajaliiton yhteydessä toimiva riippumaton elin, joka valvoo asianajajia, julkisia oikeusavustajia ja tietyin edellytyksin luvan saaneita oikeudenkäyntiavustajia eli lupalakimiehiä ja arvioi valvottavien menettelyn ammattieettisyyttä. Tutkielman aiheena on valvontamenettely valvontalautakunnassa erityisesti sen julkisuuden ja salassapitokysymysten näkökulmasta. Valvontalautakunta käyttää tehtävässään julkista valtaa ja hoitaa julkista hallintotehtävää, jonka antaminen muulle kuin viranomaiselle edellyttää perustuslain 124 §:n mukaan, etteivät hyvän hallinnon perusteet vaarannu ja että tehtävän hoitaminen tällaisen tahon toimesta on tarkoituksenmukaista. Myös julkisuusperiaatteen noudattaminen kuuluu hyvän hallinnon takeisiin. Julkisuudella taataan toiminnan ennakoitavuus ja uskottavuus sekä yleisön luottamus. Valvontalautakunnan toimintaan ja asiakirjojen julkisuuteen sovelletaan julkisuuslakia ja hallintolakia ja menettely on lähtökohtaisesti asiakirjajulkista. Valvontamenettely muistuttaa hallintomenettelyä, mutta valvonta-asian käsittely eroaa hallintoasian käsittelystä erityisesti muutoksenhaun suhteen, kun muutosta valvontalautakunnan ratkaisuihin haetaan hovioikeudelta hallinto-oikeuden sijaan. Tällä on vaikutusta asiakirjojen julkisuuteen ja salassapitoon sovellettavan lain valinnassa, sillä julkisuuslain sijaan hovioikeudessa valvonta-asian asiakirjoihin sovelletaan oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa annettua lakia, joka asettaa julkisuuslakia korkeammat edellytykset asiakirjojen salassapidolle. Valvonta-asian käsittely on pääosin kirjallista ja käsittelyn julkisuuteen on sovellettavissa, mitä hallintoasioiden käsittelyn julkisuudesta on hallintolaissa säädetty. Yleisöjulkisuutta ei näin sovelleta valvontamenettelyyn. Valvontalautakunnan asiakirjat ovat kuitenkin julkisuuslain perusteella lähtökohtaisesti julkisia ja viranomaisen asiakirjoihin rinnastettavissa. Julkisuutta rajoittaa julkisuuslain salassapitosäännösten lisäksi myös asianajajan salassapitovelvollisuus. Asianajajan laissa säädetyn salassapitovelvollisuuden alaiset tiedot ovat myös valvontalautakunnassa salassa pidettäviä. Tilanne voi kuitenkin muuttua, jos valvontalautakunnan ratkaisusta valitetaan hovioikeuteen, jolloin salassapidon edellytyksenä on lisäksi se, että tiedon paljastumisesta aiheutuisi todennäköisesti merkittävää haittaa niille eduille, joita laissa säädetty salassapitovelvollisuus suojaa. Hyvää asianajajatapaa koskevissa ohjeissa säädetyn vaitiolovelvollisuuden piiriin kuuluvat tiedot eivät voi olla salassa pidettäviä hovioikeuden lisäksi myöskään valvontalautakunnassa, sillä salassapito edellyttää lain tasolla määrättyä salassapitovelvollisuutta. Asianajaja on kuitenkin velvollinen vastaamaan valvonta-asiassa näiden velvollisuuksien rajoittamatta. Velvollisuudet, joita asianajajan edellytetään noudattavan, ovat ristiriidassa keskenään. Ristiriitatilanteen ratkaiseminen niin, että sekä asianajajan että hänen asiakkaansa intressit toteutuisivat, edellyttäisi asianajajalain muutosta. Asianajajan lakisääteinen salassapitovelvollisuus pitäisi laajentaa koskemaan myös vaitiolovelvollisuuden alaisia tietoja.

Tutkielmani käsittelee vastaaja-velallisen oikeuksiin pääsyä summaarisessa menettelyssä. Vaikka lainsäädännön tasolla siviiliprosesseja on vain yksi, empiirisesti voidaan erottaa erillinen summaarinen menettely siviiliprosessin sisällä, kun suppealla haastehakemuksella vireille tullut asia ratkaistaan kirjallisessa valmistelussa yksipuolisella tuomiolla. Siviilioikeudellinen oikeusturva toimii alustana aineellisen lainsäädännön takaamien oikeuksien toteutumiselle. Oikeusturvan toisena ulottuvuutena pidetään menettelyn reunaehtoja, oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin edellytyksiä, jotka prosessin tulee joka tapauksessa toteuttaa. Kuitenkin rajalliset resurssit, oikeudenhoidon säästöt ja yhteiskunnalliset käsitykset muokkaavat prosessikäsityksiä ja painotuksia. Summaarinen menettely ja siitä käyty keskustelu tuo varsin selvästi esiin näitä ristiriitaisuuksia; miten sovittaa yhteen kustannustehokas, massamuotoinen maksuvelvollisuuden vahvistaminen ja toisaalta pakottavan lainsäädännön suojasäännösten toteutuminen osapuolten asemat ja niihin kuuluvat vastuurakenteet huomioivalla tavalla? Summaaristen asioiden määrä on kasvanut räjähdysmäisesti vuoden 2007 jälkeen. Asiamäärien kasvun syynä on pidetty kotitalouksien korkeaa velkaantumisastetta ja kuluttajaluottojen yleistymistä. Kuluttajien velkaantumiseen ja kuluttajaluottojen kielteisiin vaikutuksiin on pyritty puuttumaan useilla aineellisen lainsäädännön uudistuksilla, kuten korkokattosääntelyllä. Painetta velkaantumis- ja kuluttajansuojakeskustelun ulottamisesta prosessuaaliselle puolelle on muodostunut vasta hiljattain. Tuomioistuimen merkittävä rooli kuluttajansuojan toteutumisessa on noussut esiin kotimaisessa keskustelussa unionin oikeutta tulkinneen korkeimman oikeuden ratkaisun KKO:2015:60 kautta. Ehkäpä oikeudenalajaottelun vuoksi summaarinen menettely on pysynyt tämän keskustelun ulkopuolella, vaikka sitä voidaan pitää kiinteänä osana maksuhäiriömerkintään johtavaa velanperintää. Aiemmassa tutkimuksessa vastaajan oikeusturvan kannalta merkityksellisiä seikkoja on kyllä nostettu useissa yhteyksissä esiin, mutta kattavaa tutkimusta niiden toteutumisesta ei ole tehty. Tutkimuskysymykseni on miten vastaaja-velallisen oikeusturva toteutuu summaarisessa menettelyssä. Siihen vastatakseni olen käynyt läpi käräjäoikeuksien yksipuolisia tuomioita vuosilta 2014–2016. Aineisto on koostunut 5 000 yksityishenkilöä koskevasta, käräjäoikeuksissa yksipuolisella tuomiolla ratkaistusta velkomusasiasta vuosilta 2014–2016. Velkomustuomioiden kautta pyrin analysoimaan vastaajan toimintamahdollisuuksia ja sitä, miten oikeuksiin pääsyn toteutumista voidaan arvioida. Tutkimukseni oikeuspoliittisena antina voidaan nähdä keskeisten tiedon tuottaminen summaarisen menettelyn kehittämisestä käytävälle keskustelulle. Työni jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisen osan muodostaa summaarisen menettelyn lainopillinen tarkastelu. Jakson tarkoituksena on vastata kysymykseen siitä, miten prosessuaalinen vastuunjako tuomioistuimen ja osapuolten välillä rakentuu summaarisessa menettelyssä; mitä kuuluu tuomioistuimen tutkimisvaltaan ja mikä jää sen ulkopuolelle vastaajan väittämistaakan varaan. Toisessa osiossa täydennän kuvaa valmisteluasiakirjojen analyysilla sekä aineiston tuomioiden perusteella hahmottuvien, vastaajan oikeussuojan toteutumismahdollisuuksien esittelyllä, jossa hyödynnän aineiston määrällistä analysointia. Kolmannessa jaksossa muotoilen osapuolten ja tuomioistuimen positioita Marc Galanterin (1974) klassikkoartikkelin Why the ”Haves” Come Out Ahead: Speculations on the Limits of Legal Change osapuolikapasiteettiteorian kautta. Analyysini avaa toimintamahdollisuuksia tilanteessa, jossa menettelyssä nousee esiin oikeudellisesti tulkinnanvarainen kysymys. Aineistolähtöinen kuvaus rakentuu yksittäisen kantajan tuomioille, jota kuitenkin laajennan toimintamahdollisuuksien systemaattiseen tarkasteluun. Silloin kun summaarinen prosessi perusmuodossaan, se täyttää työni mukaan hyvin tarkoituksensa: kustannustehokkaan velan vahvistamisen. Kun menettelyssä tulee vastaan pakottavan lainsäädännön kannalta tulkinnanvarainen tilanne, tilanne muuttuu. Määrällinen tarkastelu antoi viitteitä siitä, vastaajan näkökulmasta vaatimuksen riitauttamiselle voi olla tiedollisia tai taloudellisia esteitä. Myös osapuolten toimintamahdollisuutta koskeva analyysini nostaa esiin kriittisiä huomioita väittämistaakan aktiivisuusvelvoitteen soveltuvuudesta summaarisiin asioihin. Galanterin osapuolikapasiteettiteoriaan pohjautuvan analyysini tuloksena kantaja-velkojalla on selvästi vahvemmat toimintamahdollisuudet menettelyssä. Lisäksi tutkimukseni keskeinen havainto on, että pelkkä prosessilainsäädännöllinen tutkintaoikeus (tai -velvollisuus) ei suoraviivaisesti manifestoidu pakottavan lainsäädännön toteutumisena. Analyysin perusteella kyse ei ole vain siitä, onko tuomioistuimella sopivat juridiset työkalut, vaan yhtäältä myös siitä, tunnistetaanko oikeudellisesti tulkinnanvaraiset tilanteet.

Kansainvälisten vero-oikeuden haasteet nousivat poliittiselle agendalle vuonna 2008 alkaneen finanssikriisin seurauksena ja OECD käynnistikin G20 maiden aloitteesta vuonna 2013 veropohjan rapautumista ja voittojen siirtoa koskevan hankkeen (base erosion and profit shifting, jäljempänä ”BEPS”). OECD:n tuottaman selvityksen perusteella kansainvälisen verotuksen järjestelmän periaatteet eivät olleet pysyneet ajan tasalla kansainvälistyneen ja muuttuneen liiketoimintaympäristön kanssa ja monikansallisten yritysten verosuunnittelu oli muuttunut yhä aggressiivisemmaksi. OECD laati tuottamansa selvityksen perusteella BEPS-toimintasuunnitelman, jossa esitettiin 15 suositusta veropohjan rapatutumisen ja voittojen siirron ehkäisemiseksi. EU antoi OECD:n loppuraporttien julkaisun jälkeen OECD:n suositusten pohjalta direktiivin 2016/1164 sisämarkkinoiden toimintaan suoraan vaikuttavien veron kiertämisen käytäntöjen torjuntaa koskevien sääntöjen vahvistamisesta. Direktiivin yhteydessä todettiin kuitenkin vielä olevan tarpeellista kehittää EU:n verokohtelun eroavuuksia eli hybridijärjestelyitä koskevaa lainsäädäntöä. EU antoikin direktiivin 2017/952 direktiivin 2016/1164 muuttamisesta siltä osin kuin on kyse verokohtelun eroavaisuuksista kolmansien maiden kanssa. Kansallisesti direktiivi 2017/952 pantiin täytäntöön direktiivin käänteisen hybridin verokohtelun eroavuutta koskevaa 9 a artiklaa lukuun ottamatta lailla eräiden rajat ylittävien hybridijärjestelyjen verotuksesta 1567/2019 (”hybridilaki”). Hybridilaissa säädetään rajat ylittäviin hybridijärjestelyihin liittyvien menojen vähennyskelpoisuudesta ja tulojen veronalaisuudesta. Hybridilain tavoitteena on ennaltaehkäistä järjestelyitä, joiden avulla tuloja jää verottamatta tai samoja menoja vähennetään useampaan kertaan tekemällä tällaisista järjestelyistä vähemmän houkuttelevia. Hybridilaissa säädeltyjä järjestelyjä ovat rahoitusvälineeseen liittyvät hybridijärjestelyt, järjestelyt, joissa on hybridiyksikkö suorituksensaajana tai -maksajana, järjestelyt, joissa sama meno voidaan vähentää kahdella eri lainkäyttöalueella sekä kiinteisiin toimipaikkoihin liittyvät järjestelyt. Lisäksi hybridilaissa säädetään menon vähennyskelvottomuudesta järjestelyissä, joissa meno kuitataan hybridijärjestelyyn liittyvää suoritusta vastaan. Hybridijärjestelyitä nimenomaisesti koskevaa säätelyä ei ole Suomessa aikaisemmin ollut lukuun ottamatta elinkeinotulon verottamisesta annetun lain 6 a §:n 9 ja 10 momenttia, jotka koskevat ainoastaan osinkotulojen veronalaisuutta tietyissä tilanteissa. Tutkielman tarkoituksena on käsitellä hybridilain säätelemää menon kuittaamista hybridijärjestelyyn liittyvää suoritusta vastaan (hybridilaki 8 §), erityisesti säännöksen soveltamisalan rajojen näkökulmasta. Tutkielmassa pyritään nostamaan säännöksen verovelvollisille ja veroviranomaisille mahdollisia luomia ongelmakohtia ja etuja. Lisäksi tutkielman tarkoituksena on kommentoida hybridilaille asetettujen tavoitteiden saavuttamista hybridilain 8 §:n osalta sekä sääntelyn suhdetta hyvän verojärjestelmän periaatteisiin. Tutkielmassa kommentoidaan myös eräitä hybridilain käsitteitä, kuten verokohtelun eroavuus, jotka ovat hybridilain 8 §:n soveltamisalan kannalta olennaisia.

Merger control in the European Union is governed by the EC Merger Regulation No 139/2004 (the EUMR), which sets out jurisdictional thresholds that the merging companies need to exceed for the transaction to be reportable. The current EUMR relies on thresholds that are based on the annual turnover of the merging parties. These turnover-based thresholds, which were as a political compromise, provide a straightforward way of determining which mergers need to be notified to the Commission. However, developments in the digital economy have facilitated a trend, especially in the technology markets, where companies acquire innovative start-ups, to either take over their valuable assets or restrict competition and their position on the market. These acquired start-ups generally produce minimal turnover but have a large user base and valuable data sets. Thus, these aforementioned mergers do not fall under the Union dimension, due to the currently applicable high turnover-based thresholds. This study assesses if turnover-based thresholds are effective enough to tackle mergers occurring in the digital economy and whether there is a need to introduce additional thresholds to complement the currently applicable thresholds. In addition, the study researches what principles should be followed when introducing new thresholds and what are the possible new alternative thresholds that the Commission could introduce. This is a legal dogmatic study, which also includes come comparative elements. It contains seven chapters, each one addressing and examining certain aspects of the research questions. Chapter 1 introduces the subject matter, objectives and rationales for the carrying out of this study. Chapter 2 gives an overview of the framework of merger control, Chapter 3 discusses whether the existing EU merger control threshold criteria are inadequate of the digital era. Chapter 4 gives an overview of different thresholds used in seven jurisdictions, Chapter 5 compares the possible alternative thresholds with three normative benchmarks and gives recommendations for introducing new threshold criteria in the EU. Chapter 6 concludes and answers the research questions and gives suggestions for further research. The study found that that the currently applicable high turnover-based thresholds set out in the EUMR are not sufficient enough to capture mergers in the digital economy. In addition, considering the needs of the digital economy, especially the fact that the number of transactions taking place in the technology markets is rapidly increasing, the Commission should introduce in addition to the turnover-based thresholds alternative thresholds, especially in technology markets, to predict the potential anti-competitive outcomes of mergers, which are not suitable to be thoroughly assessed solely based on the turnover figures of the parties. Additionally, the study suggests that new alternative threshold criterion, based on transaction value, could be introduced to the EUMR. This threshold would be able fill the gap in the EUMR, so that the Commission could investigate notable transactions in the digital economy which are likely to produce competitive harm but currently lack the turnover to fall within the EU’s jurisdiction.

Miten kansainvälinen oikeus sääntelee meritse tapahtuvaa maahanmuuttoa? Meritse tapahtuva maahanmuutto on historiallisesti tunnettu ilmiö ja se vaikuttaa kaikkialla maailmassa. Euroopassa erityisesti Libyan ja Italian välinen Välimeren alue on massamaisen meritse tapahtuvan maahanmuuton keskittymä. Ilmiö on tunnettu myös Indonesian kautta Australiaan suuntauvan meritse tapahtuvan muuttoliikkeen takia. Ilmiön kansainvälisoikeudellinen tarkastelu on kuitenkin tärkeää, koska meritse tapahtuva maahanmuutto vaatii vuosittain tuhansia kuolonuhreja. Aihe on poliittisella tasolla silti ristiriitainen, koska valtioilla ei ole yhteistä linjaa siitä, miten ilmiön aiheuttamia ongelmia tulisi ratkaista. Australia on päättänyt avoimesti harjoittaa niin kutsuttua ”push back the boats” -käytäntöä, eli venepakolaisten pois työntämistä sen aluevesiltä. Ihmisoikeusjärjestöt ja eri tuomioistuimet ovat vuosien saatossa tiukasti arvostelleet Euroopan ja Australian harjoittamia, venepakolaisiin kohdistettuja toimenpiteitä. Euroopan unionin tämän hetkinen virallinen poliittinen linja on käsitellä Välimeren yli tapahtuvaa maahanmuuttoa humanitaarisena kriisinä. Toisaalta Euroopan unionin jäsenmaat eivät ole perustaneet keskitettyä meripelastusorganisaatiota, vaikka ihmisiä tiedetään jatkuvasti hukkuvan. Poliittisten linjausten mukaisia toimenpiteitä voidaan juridisesti arvioida tarkastelemalla ensin kansainvälisen oikeuden sääntelyä meritse tapahtuvan maahanmuuton tiimoilta. Tutkielmassani pyrin siten selvittämään meritse tapahtuvan maahanmuuton kansainvälisen oikeuden sisällön. Mitä velvollisuuksia ja oikeuksia valtioilla on merellä suhteessa venepakolaisiin? Koska meritse tapahtuvaa maahanmuuttoa ei käsittele mikään yksittäinen oikeudellinen instrumentti, tarkastelu tapahtuu aihetta eniten risteävien kansainvälisen oikeuden alojen kautta. Meritse tapahtuvalla maahanmuutolla on liittymiä erityisesti merioikeuteen, pakolaisoikeuteen, ihmisoikeuksiin ja kansainväliseen rikosoikeuteen. Nämä eri oikeudenalat luovat kokonaiskuvan venepakolaisten oikeudellisesta asemasta kansainvälisessä oikeudessa. Meritse tapahtuvaa maahanmuuttoa voidaan lähestyä myös pelastusoperaatioita koskevan kansainvälisoikeudellisen sääntelyn kautta. Avunantovelvollisuus on ehdoton valtioita velvoittava normi. Kansainvälisessä oikeudessa vallitsee kuitenkin epäselvyys muun muassa maihinnousuoikeuden sisällön ja turvallisen paikan määrittelyn suhteen. Meritse tapahtuvalla maahanmuutolla on vahvasti ekstraterritoriaalinen ulottuvuus. Tästä syystä tutkielman erityisenä fokuksena on valtion harjoittamien maahanmuuton valvontatoimenpiteiden oikeudellinen arviointi, kun toimenpiteitä harjoitetaan valtion rajojen ulkopuolella, kansainvälisillä merialueilla. Tutkielma käsittelee lisäksi tiiviisti kansainvälisen oikeuden non-refoulement -periaatteen soveltamista aiheeseen. Meritse tapahtuvan maahanmuuton kansainvälisen oikeuden sääntelyn analysoinnilla pyrin luomaan kokonaiskuvaa siitä, minkälaiset valtion harjoittamat, maahanmuuttajiin kohdistetut toimenpiteet ovat merellä sallittuja.

Euroopan neuvosto hyväksyi 17. huhtikuuta 2019 neuvoston asetuksen (EU) 2019/796 unionia tai sen jäsenvaltioita uhkaavien kyberhyökkäysten vastaisista rajoittavista toimenpiteistä. Pakotejärjestelmän puitteissa EU voi jatkossa määrätä rajoittavia toimenpiteitä sellaisiin kyberhyökkäyksiin vastaamiseksi. Kyberhyökkäys on teko, mikä sisältää useita erilaisia tunnusmerkkejä. Kyberhyökkäysasetuksen mukaan kyberhyökkäyksiä ovat luvattomat ja laittomat toimet, joihin liittyy pääsy tietojärjestelmiin, tietojärjestelmien häirintä, tietojen vahingoittaminen tai tietojen sieppaaminen. Kyberhyökkäysasetuksen soveltamisala on rajattu unionille tai sen jäsenvaltioille ulkoisen uhkan muodostaviin vaikutukseltaan merkittäviin kyberhyökkäyksiin sekä niiden yrityksiin. Kansallisessa rikosoikeudessa kyberhyökkäykset ovat olleet jo ennen asetuksen antamista moitittavia tekoja. EU:n aikaisemmat kyberrikollisuuteen liittyvät instrumentit ovat vaikuttaneet merkittävästi kansalliseen kyberrikossääntelyyn. Aikaisemman sääntelyn voidaan katsoa vaikuttaneen myös kyberhyökkäysasetukseen. Säädösteknisesti rikoslaki poikkeaa neuvoston asetuksesta merkittävästi, sillä yhden teon sijaan kyberhyökkäys on kriminalisoitu useana eri tekona. Kansallisesti kyberhyökkäysasetusta tulee tulkita EU-oikeuden näkökulmasta ja sen tulkintaoppien mukaisesti. Siitä huolimatta kansalliseen tulkintaan vaikuttaa jo sisäistetty ja rikoslakiin integroitu terminologia ja systematiikka. EU-oikeus ja kansallinen oikeus ovat vuorovaikutuksessa keskenään ja yhteinen terminologia on tarpeen. Kyberhyökkäysasetus on merkittävä ja tarpeellinen väline. Säädösteknisesti se ei ole täysin onnistunut, sillä sen säännökset eivät ole kaikilta osin selkeitä. Kyberhyökkäykset ovat jo osa tätä päivää ja on todennäköistä, että asetusta tullaan pian soveltamaan oikeuskäytännössä

Teknologian kehittymisen ja verkkoyhteiskuntaan siirtymisen seurauksena myös oikeudenkäyntiaineisto on monimuotoistunut uudenlaisten todisteiden myötä. Tuomareiden arvioitavana on yhä useammin erilaisia sähköisiä todisteita, kuten sähköisesti laadittuja asiakirjoja tai sovellusten automaattisesti keräämiä käyttäjä- ja sijaintitietoja. Erilaisia järjestelmiä käyttäessämme jätämme jatkuvasti jälkeemme erilaisia sähköisiä jälkiä, joita voidaan myöhemmin hyödyntää erilaisten tapahtumaketjujen todenmukaisuuden arvioinnissa. Yhden keskeisen sähköisten jälkien ryhmän muodostavat niin kutsutut metatiedot, jotka ovat yksinkertaisesti ilmaistuna tietoa tiedosta. Metatiedot voivat olla luonteeltaan hyvin monenlaisia, esimerkiksi aikaleimoja, sijaintitietoja, kirjauksia eri toiminnoista tai tietoja dokumenttien laatijoista tai muokkaushetkistä, ja usein ne toimivat muuta tietoa kuvailevana tai täydentävänä elementtinä. Vaikka metatietoja voidaan käytännössä kerätä myös manuaalisesti, suuri osa metatiedoista syntyy automaattisesti sähköisten prosessien tuloksena, ja tämän seurauksena myös tutkielma on rajattu koskemaan ainoastaan automaattisesti luotuja metatietoja. Todistusaineiston muuttumisesta huolimatta oikeudenkäymiskaaren (4/1734) 17 luvun mukaiset todistelua koskevat säännökset ovat säilyneet todistusharkintaa sekä todistusaineiston hankintaa koskevilta osin lain uudistamisen jälkeen pääasiallisesti ennallaan. Tutkielman tarkoituksena on tarkastella metatietoja nykyisen todistusoikeudellisen sääntelyn näkökulmasta dispositiviisten riita-asioiden käsittelyssä. Metatietojen asemaa todisteena selvitetään kolmen tutkimuskysymyksen avulla: 1) millä keinoin dispositiivisen riita-asian osapuolet voivat hankkia metatietoja todisteeksi, 2) millainen on metatietojen hypoteettinen todistusarvo sekä 3) millainen rooli metatiedoilla on todistusaineistona dispositiivisissa riita-asioissa. Tutkielma keskittyy voimassaolevan oikeuden sisältöön ja systematiikkaan soveltaen lainopin tutkimusmetodia. Dispositiivisissa riita-asioissa asianosaisilla on määräämisperiaatteen ja käsittelymenetelmän mukainen vastuu prosessin kulusta sekä erityisesti todisteiden hankinnasta. Asianosaisilla ei kuitenkaan ole käytössään esitutkinta-tai pakkokeinolaissa (805–806/2011) turvattuja keinoja hankkia metatietoja koskevaa aineistoa, mikä rajoittaa asianosaisten mahdollisuutta hankkia tietoja. Myös luottamuksellisen viestinnän suoja sekä henkilötietojen suoja rajoittavat asianosaisten omatoimista tietojen hankintaa. Asianosaisten mahdollisuudet hankkia metatietoja ovatkin pitkälti rajoittuneet tietosuoja-asetuksen (EU 2016/679) mukaiseen tiedonsaantioikeuteen sekä oikeudenkäymiskaaren 17:40 mukaiseen asiakirjanesittämis- eli editiovaatimuksen soveltamiseen, mikäli tietoja ei luovuteta vapaaehtoisesti tai hankita laittomin keinoin. Editiovaatimusta voidaankin pitää lähtökohtaisesti ainoana keinona hankkia vastapuolta koskevia metatietoja, ja tätäkin oikeutta voi rajoittaa muun muassa liikesalaisuuksien suoja sekä editiovaatimuksen osalta keskeinen yksilöinnin vaatimus ja tiedon merkittävyyden aste asian ratkaisemisen kannalta. Metatietojen voidaan katsoa lukeutuvan pääasiallisesti kirjallisten todisteiden piiriin ja myös metatietoja arvioidaan vapaan todistusharkinnan mukaisesti. Metatietojen hypoteettista todistusarvoa määritettäessä ei tutkielmassa suoraan sovelleta todistusoikeudessa muotoutuneita todistusharkintametodeja, mutta tutkielmassa on omaksuttu todistusarvometodille ominainen todistusketjuihin pohjautuva ajatusmalli. Metatietojen hypoteettista todistusarvoa määritettäessä painopiste on pääasiallisesti tietojen luotettavuuden arvioinnissa. Vaikka metatietoja arvioidaan muiden todisteiden tavoin vapaata todistusharkintaa soveltaen, on niiden arvioinnissa keskeistä ottaa huomioon tietojen luotettavuuden arviointiin liitettävät aitouden ja eheyden vaatimukset. Tietojen aitouden ja eheyden osalta arvioidaan muun muassa sitä, ovatko tiedot niille alkuperäisesti osoitetusta lähteestä, ovatko tiedot voineet muuttua tietojen käsittelyn tai siirron seurauksena, onko tietoihin kohdistettu suojaustoimenpiteitä ja ovatko tiedot syntyneet virheettömän prosessin seurauksena. Tutkielman valossa voidaan todeta, että nykyiset oikeudenkäymiskaaren säännökset eivät suoraan rajoita metatietojen käyttöä todisteena. Osapuolten todisteiden hankinnan osalta asianosaisten todelliset keinot hankkia todisteita ovat kuitenkin siinä mielessä rajalliset, että ne voivat rajoittaa metatietojen tosiasiallista käyttöä dispositiivisten riita-asioiden todisteena. Lisäksi harkittavaksi voi tulla, tulisiko kolmannen osapuolen hallussa olevien tietojen saantia helpottaa muuttuneessa toimintaympäristössä, jossa valtaosa tiedoista ei ole suoranaisesti osapuolten hallussa vaan sijaitsee muun muassa kolmansien osapuolten tarjoamissa järjestelmissä. Metatietojen voidaan kuitenkin katsoa yltävän hyvinkin luotettavalle todistusaineiston tasolle inhimillisten virheiden minimoituessa, mikäli tietojen aitoutta ja eheyttä suojataan esimerkiksi kontrolloiduin teknisin toimenpitein.

Vuodesta 2006 oikeudenkäymiskaaren 17:37 on velvoittanut tuomioistuimia laatimaan välituomion ennen mielentilatutkimusmääräystä ja ilmoittamaan tuomiossa, miksi tutkimus on tapauksessa perusteltu. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, kuinka tuomioistuimet ovat käyttäneet tutkimukseen määräämistä koskevaa harkintavaltaansa ja millaisia perusteluita tuomioistuimet ovat käyttäneet lähettäessään vastaajan tutkimukseen tai evätessään tutkimuspyynnön. Toisena tutkimuskysymyksenä tutkielma tarkastelee, kuinka syytetyn oikeusturva toteutuu mielentilatutkimusta määrättäessä ja mielentilatutkimuksen aikana. Työn lähteinä käytetään lainsäädäntöä, esitöitä, oikeuskirjallisuutta, tilastotietoja, muita viranomaisaineistoja sekä oikeuskäytäntöä. I-osan tutkimuksenasettelun ja tutkimuskysymysten jälkeen tutkielma käy II-osassa läpi mielentilatutkimusten historian, syyntakeisuuden arvioinnin, mielentilatutkimuslausunnon laatimisen, mielentilatutkimuksen toteuttamisen ja sen vaikutukset rikosprosessille ja syytetyn oikeusturvalle. III-osassa tutkielma arvioi syyntakeisuuskysymystä ja mielentilatutkimuksen tarpeen arviointia oikeusprosessin eri vaiheissa esitutkinnasta pääkäsittelyyn ja sen keskeyttämiseen mielentilatutkimuksen ajaksi, vaihtoehtoja mielentilatutkimukselle sekä mielentilatutkimuksen määräämistä koskevaa tilastotietoa ja tutkimuksia. Osa IV käsittelee mielentilatutkimusten määräämistä koskevan oikeustapausaineiston.

The object of this thesis is to demonstrate that the concept of location of provision of investment services and performance of investment advice is a fundamental element of the MiFID framework which has not deserved expected attention of the European legislators. The study demonstrates the importance of this notion for both investment firms and for national supervisors. It analysis of the evolution of the concept and addresses problems that are likely to arise in the light of recent legislative developments - the adoption of MiFID II and MiFIR that recognise the application of the principle of solicitation in the context of defining the location of provision of services by third country firms. The thesis analysis the interplay between the notion of location of provision of services and principle of solicitation, it further examines those concepts in the light of other relevant provisions and definitions embedded in the MiFID framework and analysis problems that may occur as a lack of coherence between European legislative instruments in general. The study is supplemented with an example of problems experienced by the national legislators in Estonia when implementing the concept of location of provision of services. The research concludes that Europe is lacking guidance in this matter and considering that the Member States are soon to face the challenge of implementing the revised MiFID suggests that it is the foremost time for providing clarity. The thesis makes suggestions for providing a coherent approach to the understanding of the concept of location of provision of services and application of the solicitation principle.

Urheilun oikeusturvalautakunta yksityisenä lautakuntana on yksi vaihtoehtoisen riidanratkaisun muodoista. Lautakunta perustettiin 1990-luvun alkupuolella. Perustaminen liittyi siihen, että Suomi hyväksyi Euroopan neuvoston dopingin vastaisen yleissopimuksen. Vielä 2000-luvun alkupuolella lautakunta ratkaisi keskimäärin alle kymmenen tapausta vuodessa. 2010-luvulla valitusten määrä on noussut noin kolminkertaiseksi ja vuonna 2015 lautakunta käsitteli ennätykselliset 46 tapausta. Lautakunnassa käsiteltyjen asioiden määrän lisääntyminen osoittaa, että lautakunnan merkitys urheiluriitojen ratkaisussa on kasvanut. Toimivaltakysymyksistä on tullut keskeinen ongelman aihe lautakunnan ratkaisuissa. Toimivaltaan liittyvät ongelmat voivat selittyä sillä, että urheiluun liittyvien riitojen määrän kasvuun ei osattu varautua, kun lautakunta perustettiin 1990-luvulla. Jos toimivaltaan liittyviä ongelmia ei ratkaista lähitulevaisuudessa, lautakunta voi menettää uskottavuutensa ja osapuolet voivat ryhtyä hakemaan oikeutta muilla keinoin. Toisaalta lautakunnan toimivallan muodostuminen liian laajaksi voi johtaa siihen, että tapausten määrä kasvaa entisestään ja lautakunnan toiminta vaarantuu jutturuuhkan ja käsittelyaikojen venymisen vuoksi. Riitojen lisääntyminen kuormittaa myös seuroja ja lajiliittoja. Ensimmäinen tutkimuskysymys käsittelee lautakunnan asiallista toimivaltaa. Tutkin sitä, millaiseksi lautakunnan toimivalta on sen ratkaisukäytännössä muodostunut ja arvioin kriittisesti vastaako käytäntö lautakunnan sääntöjä. Toinen tutkimuskysymykseni käsittelee lautakunnan asiallisen toimivallan tarkoituksenmukaisuutta. Tarkastelen kysymystä ensiksi urheilijoiden oikeusturvan tarpeen näkökulmasta ja toiseksi riitojen hallinnan näkökulmasta. Lautakunnan toimivalta on tällä hetkellä jonkin verran epäselvä. Toimivalta ei selviä pelkistä säännöistä vaan käymällä läpi useita eri tapauksia ja lautakunnan ratkaisut toimivaltakysymyksissä eivät aina vastaa lautakunnan sääntöjä. Tämän hetken merkittävin epäselvyys liittyy siihen, voiko lautakunta tutkia päätösten lainvastaisuutta vai ainoastaan sääntöjen vastaisuutta. Lautakunnan toimivalta on myös laajentunut viime vuosina lautakunnan harjoittaman dynaamisen tulkinnan kautta. Mielestäni lautakunnan tulevaisuuden kannalta yksi tärkeimmistä asioista on se, että lautakunnan toimivalta saadaan selkeäksi ja ennustettavaksi. Tämä edellyttäisi ainakin lautakunnan sääntöjen päivittämistä vastaamaan nykyistä tulkintakäytäntöä. Urheilijoiden oikeusturvan näkökulmasta lautakunnan olemassaololla on ollut positiivisia vaikutuksia. Oikeusturvan tarve on kuitenkin urheilijoille merkityksellisempi niissä asioissa, joissa intressi liittyy suoraan urheilemiseen. Näin on erityisesti kurinpitoa ja kilpailutoimintaa koskevissa päätöksissä. Urheilujärjestöjen näkökulmasta lautakunnan olemassaolo on hyvä asia, jos sen avulla vältetään turhaa riitelyä ja saadaan aikaan nopeita ja asiantuntevia päätöksiä. Urheilun oikeusturvalautakunnan olemassaololla voidaan kuitenkin nähdä myös vastakkaista vaikutusta. Se on madaltanut kynnystä valittaa seurojen ja liittojen päätöksistä, mikä on lisännyt riitojen määrää. Lautakunnan toimivaltaa voidaan tulevaisuudessa kehittää joko laajaan, suppeaan tai joustavaan suuntaan. Lähtökohtaisesti riitojen hallinta puoltaa suppeampaa toimivaltaa ja urheilijoiden oikeusturva laajempaa toimivaltaa. Ehkä parhaiten hajanaiseen urheilukenttään näyttäisi sopivan joustava toimivalta. Siinä seurat ja liitot voisivat säännöissään määrätä, missä asioissa on valitusoikeus lautakuntaan. Lisäksi urheilusopimuksissa voisi olla ehto, joka osoittaa sopimukseen liittyvän riidan lautakunnan käsiteltäväksi. Joustavan toimivallan hyötynä on se, että se palvelee parhaiten erityyppisten lajien tarpeita. Tosin valitusten määrää voisi olla nykyistä vaikeampi ennustaa.