Browsing by Title

Tutkielman tarkoituksena on selvittää yksilöiden oikeus luottamukselliseen yhteydenpitoon asianajajansa kanssa sekä mahdollisuudet saada asianajosalaisuuksien suojan alaiset tiedot salatuiksi. Toisena tutkimuskysymyksenä on se, missä tilanteissa luottamuksellinen yhteydenpito voi murtua ja milloin toimivaltaisella viranomaisella on oikeus hankkia luottamukselliseen yhteydenpitoon pääsy. Asianajajan asianajosalaisuudet perustuvat välittömästi asianajajan ja päämiehen välisen luottamussuhteen suojaamiseen. Luottamuksellisen yhteydenpidon suoja ei lähtökohdiltaan eroa sen mukaan, onko kysymys riita- vai rikosasiasta. Yhteiskunnan vastuulla on kuitenkin varmistaa se, että on olemassa riittävät keinot ja säännöt, joilla varmistetaan kummassakin prosessissa asianajajan ja päämiehen välisen yhteydenpidon ja asianajosalaisuuksien pysyminen salassa vastapuolelta. Yleisesti asianajosalaisuuksien suoja ja luottamuksellinen yhteydenpito asianajajan kanssa ovat tärkeitä suojan kohtia. Suojat ovat kuitenkin olleet vuosikymmenten aikana puutteellisia, mistä osoituksena ovat tutkielmassa esitellyt lukuisat oikeustapaukset. Luottamuksellisten tietojen pysyminen luottamuksellisina edellyttää sitä, että asianajosalaisuuksien suojasta ja niihin liittyvien rikkomusten sanktioista säädetään erikseen. Asianajotoimeksianto ja asianajotyö perustuvat omaksuttuun luottamussuhteeseen. Siten se, missä määrin asianajajalle suodaan vapausoikeuksia yhteiskunnassa, riippuu siitä, miten tärkeää asianajajan ja oikeudellista apua tarvitsevan päämiehen välisen luottamussuhteen turvaaminen on. Lähtökohtaisesti luottamuksellisen yhteydenpidon tulee olla absoluuttista. Asianajosalaisuuksien suojan murtuminen on mahdollista erityisesti silloin, kun yhteydenpitoa salaisuuksista käydään tai yhteydenpidon tallennetta käsitellään. Myös viranomaisten toiminnan aikana salaisuudet voivat paljastua tarkoitukseltaan jopa lainvastaisiksi. Myös asianajajan ja päämiehen välinen luottamuksellinen yhteydenpito voi murtua viranomaisten tekemän kotietsinnän aikana tai silloin, kun asianajaja on osallistunut päämiehen kanssa rikokseen tai kun päämies erehtyy tai häntä erehdytetään henkilön ammatista. Vaikka tutkielman perusteella voisi päätellä, että oikeus luottamukselliseen yhteydenpitoon on nyt hyvällä tasolla, se ei tarkoita, ettei tulevaisuudessa tulisi kiinnittää huomiota luottamuksen tosiasialliseen tilaan ja toteutumiseen. Yhteiskuntaan kohdistuvat uhat ovat mahdollistaneet yhteiskunnissa yksilön tarkemman valvomisen. Luottamuksellinen yhteydenpito on syytä asettaa ja suojella tasolle, joka tosiasiallisesti ja yksiselitteisesti turvaa eri tilanteissa päämiehen kertomukset asianajajalleen. Mikäli luottamuksellisen yhteydenpidon suojaa kavennetaan nykyisestä, on mahdollista, että tosiasiallinen mahdollisuus käyttää oikeudellisia palveluja kapenee. Tärkeätä on, että päämies uskaltaa käyttää lainopillisia palveluita riittävän varhaisessa vaiheessa, viivytyksettä ja matalla kynnyksellä, ilman että hänen tarvitsee punnita oikeuksien käyttämisen seurauksia, kuten luottamuksellisen yhteydenpidon mahdollista murtumista. Viranomaisten yhteydenpidon murtamiset eivät ole olleet historiassa harvinaisia. Toisaalta on huomattava, että viestinnän luottamuksellisuus ja salaisuuksien suoja voi myös joutua murtamisen kohteeksi ilman viranomaisten rikosoikeudellista epäilyä. Kyse voi olla esimerkiksi massavalvonnasta, jonka sivutuotteena kertyy merkityksellistä todistusaineistoa. Vaikka tämän tyyppinen todisteiden kerääminen on yksityisyyden ja perus- ja ihmisoikeuksien loukkaamista ja kiellettyä erityisesti vertikaalisessa ulottuvuudessa, on väistämätön tosiasia, että tämän tyyppistä todisteiden keräämistä tapahtuu. Se, ulottuvatko tällaiset tapahtumat päämiehen ja asianajajan väliseen yhteydenpitoon, jää vain arvailun ja muiden jatkotutkimusten varaan.

Euroopassa on säädetty viime vuosina useita lakeja, jotka asettavat yrityksille huolellisuusvelvollisuuden niiden arvoketjussa aiheutuneista ihmisoikeus- ja ympäristövaikutuksista. Helmikuussa 2022 EU:n komissio antoi ehdotuksen direktiiviksi yritysten kestävyyttä koskevasta asianmukaisesta huolellisuudesta (Corporate Sustainability Due Diligence Directive). Asianmukaisella huolellisuudella tarkoitetaan direktiiviehdotuksessa yrityksille asetettavaa vastuuta ihmisoikeuksista ja ympäristönäkökohdista niiden arvoketjuissa. Direktiiviehdotus sisältää asianmukaisen huolellisuuden laiminlyöntiin liitetyn vahingonkorvausvastuun. Tutkimuksen tehtävänä on hahmottaa asianmukaisen huolellisuuden laiminlyöntiin perustuvan vahingonkorvausvelvollisuuden soveltumista Suomen lainsäädäntöön. Tutkimuskysymykset ovat seuraavat: 1. Millaisia esteitä suomalainen vahingonkorvausoikeus asettaisi asianmukaisen huolellisuuden laiminlyönnistä seuraavalle vahingonkorvausvastuulle? 2. Millaisia oikeuden saatavuuteen liittyviä esteitä vahingonkärsijä voisi kohdata tämän vaatiessa korvausta asianmukaisen huolellisuuden laiminlyönnillä aiheutetusta vahingosta? 3. Miten ryhmäkannemahdollisuus vaikuttaisi vahingonkärsijän asemaan tämän vaatiessa korvausta asianmukaisen huolellisuuden laiminlyönnillä aiheutetusta vahingosta? Lähteinä on käytetty EU:n asianmukaista huolellisuutta koskevaa direktiiviehdotusta, sen perusteluja, kansallisia selvityksiä yritysvastuulaista sekä yritysvastuusääntelyä, vahingonkorvausoikeutta ja prosessioikeutta koskevaa oikeuskirjallisuutta. Tutkielma on luonteeltaan oikeuspoliittinen de lege ferenda -tutkimus. Tutkimuksen tarkoituksena on kartoittaa tulevan lainsäädännön keinovaihtoehtoja, mikäli EU:n asianmukaista huolellisuutta koskeva direktiiviehdotus tulisi hyväksytyksi tai Suomessa päädyttäisiin säätämään täysin kansallinen yritysvastuulaki. Tutkimus on myös luonteeltaan access to justice -tutkimus, koska sen aiheena on oikeuden saatavuus. Access to justice -suuntauksen taustalla on ajatus siitä, etteivät pelkästään muodolliset mahdollisuuden oikeuden saamiseen ole riittävät, vaan myös tosiasiallinen mahdollisuus saada oikeutta on taattava. EU:n direktiiviehdotuksessa asianmukaisesta huolellisuudesta on säädetty siten, että velvollisuus muodostuisi tapauskohtaisesti jokaisen yrityksen ja haittavaikutuksen osalta erilaiseksi. Tämä sääntelytapa vaikeuttaa vahingonkorvausvastuun edellytysten, kuten tuottamuksen ja syy-yhteyden toteamista. Vahingonkärsijöiden prosessikynnys näyttäisi asettuvan hyvin korkealle johtuen heidän sijoittumisestaan Suomen ulkopuolelle sekä sääntelyn epäselvyydestä ja tapauskohtaisuudesta. Myös kantajalle asetettu todistustaakka sekä käsittelyn kielelliset vaatimukset aiheuttaisivat taloudellista rasitusta kannetta suunnittelevalle. Ryhmäkannemahdollisuudella voitaisiin madaltaa vahingonkärsijöiden prosessikynnystä, mutta vastaajien suojaaminen kiusanteko- ja kiristyskanteilta voisi edellyttää kanneoikeuden rajaamista viranomaisille tai järjestöille.

Suomen rikosprosessioikeuteen sisällytettiin 1.1.2015 voimaan tullut uudistus syyteneuvottelujärjestelmästä. Pääpiirteittäin syyteneuvottelujärjestelmää sovellettaessa syytetty tunnustaa teon ja auttaa sen selvittämisessä. Asianomistajan asema on suomalaisessa rikosprosessissa perinteisesti vahva, ja asianomistajan suostumus on edellytys syyteneuvottelulle. Säännösten esitöissä on korostuneesti esillä kustannussäästöt ja prosessiekonomia. Näiden tavoitteiden lainsäätäjä uskoo toteutuvan parhaiten vaikeasti selvitettävän talousrikollisuuden osalta. Syyteneuvottelua onkin sovellettu pääasiallisesti velallisen rikoksiin ja verorikoksiin. Asianomistajan intressinä on myös saada korvaus rikoksesta johtuneista vahingoistaan. Talousrikos on myös voinut johtaa yrityksen maksukyvyttömyyteen ja konkurssiin. Tarkastelen laajan hovi- ja käräjäoikeuskäytännön valossa syyteneuvottelua käytännössä. Pääasiallinen tarkastelun kohde on asianomistajan asema syyteneuvottelussa. Erityisesti tarkastelen sitä, miten asianomistajan asema velkojana on turvattu. Asianomistajan vahvalla asemalla ja suostumuksen epäämisellä on luonnollisesti vaikutusta myös yleisesti koko prosessiin ja tarkastelen myös sitä, onko asianomistajan asema liian vahva syyteneuvottelussa. Asianomistajat on havaintojeni valossa suhtautuneet myönteisesti menettelyyn, kunhan heidän korvausvaatimuksensa on turvattu. Tutkielmassa tehtyjen huomioiden valossa asianomistajan vahingonkorvausvaatimukset on turvattu syyteneuvottelussa hyvin. Valtaosassa tapauksia vastaajan ja asianomistajan välillä on tehty sovinto myös vahingonkorvausvaatimuksista. Tuomioistumissa vahingonkorvaukset on pääasiassa myös hyväksytty perusteeltaan ja määrältään syyksilukemisen perusteella. Konkurssivelkojien ollessa asianomistajina tulee tarkastella myös konkurssipesän päätöksentekoa. Asianomistajan suostumus on oikeuskäytännössä annettu konkurssipesän nimissä. Tutkielmassa tarkastellaan sitä, miten konkurssipesän suostumus annetaan ja kenellä on oikeus käyttää puhevaltaa jopa satojen konkurssivelkojien puolesta. Pesänhoitajan tehtäviin kuuluu edustaa konkurssipesää lähes kaikissa oikeusprosesseissa. Tutkielmani valossa vaikuttaakin siltä, että pesänhoitajalla on toimivalta antaa suostumus menettelyyn velkojien puhevaltaa käyttäen. Luonnollisesti pesänhoitajan on tarvittaessa kuultava ainakin suurimpia velkojia. Monissa tarkastelemissani tapauksissa konkurssipesä on ollut julkisselvityksessä, jolloin velkojien päätösvalta on päättynyt. Näissä tapauksissa suostumus on annettu julkisselvittäjän päätöksellä. Tutkielma on pääasiassa rikosprosessioikeudellinen. Konkurssipesän hallinnon ja päätöksenteon tarkastelu tuo tutkielmaan myös insolvenssioikeudellisen ulottuvuuden. Tutkimusmenetelmä on pääasiallisesti lainoppi. Oikeuskäytännön tarkastelun osalta tutkielmassa on lisäksi empiirisen lainopin piirteitä.

Keskeinen tapa saattaa lapsen mahdollinen lastensuojelun tarve lastensuojeluviranomaisten tietoon on lastensuojelulain 25 §:n mukainen ilmoitus kunnan sosiaalihuollosta vastaavalle toimielimelle eli lastensuojeluilmoitus. Lastensuojeluilmoituksen voi tehdä kuka tahansa. Velvollisuus sen tekemiseen on monilla eri tahoilla mm. sosiaali- ja terveydenhuollossa sekä opetustoimessa. Lastensuojeluilmoituksen taustalla voi olla hyvin moninaisia huolta herättäneitä seikkoja lapsen hyvinvointiin liittyen. Lastensuojeluilmoituksen kohteena olevan perheen halutessa tietää ilmoituksen tekijän tulevat sovellettavaksi säännökset yleisöjulkisuutta laajemmasta asianosaisjulkisuudesta. Asianosaisella on julkisuuslain 11.1 §:n mukaan oikeus saada tieto muunkin kuin julkisen asiakirjan sisällöstä, joka voi tai on voinut vaikuttaa hänen asiansa käsittelyyn. Asianosaisen tiedonsaantioikeudella on tärkeä merkitys asianosaisen oikeusturvan kannalta. Tutkielmassa selvitetään ensin asianosaisjulkisuuden perusteiden täyttymistä lastensuojeluilmoituksen kohdalla. Tarkasteltavaksi tulevat asianosaisuus lastensuojeluasiassa sekä lastensuojeluilmoituksen asema asian käsittelyyn vaikuttavana salassa pidettävänä asiakirjana. Tutkielmassa käsitellään myös mahdollisuutta tehdä lastensuojeluilmoitus jo alun perin anonyymisti. Lähtökohtana olevaa asianosaisen tiedonsaantioikeutta voidaan rajoittaa julkisuuslain 11.2 §:n 1 kohdan mukaan erittäin tärkeän yleisen edun, lapsen edun tai muun erittäin tärkeän yksityisen edun perusteella. Tutkielmassa haetaan vastausta siihen, mitä nämä asianosaisjulkisuutta rajoittavat vahvemmat edut lastensuojeluilmoituksen tekijätietoon liittyen voivat olla. Asianosaisjulkisuuden soveltamistilanteet edellyttävät tapauskohtaista eri intressien välistä punnintaa, joiden osalta tutkielmassa selvitetään, millaisia erilaisia oikeuksia joudutaan sovittamaan yhteen ja millaisia seikkoja lastensuojeluilmoituksiin liittyen on soveltamistilanteissa otettu huomioon. Viranomaiselta edellytetään asianosaisjulkisuuden ratkaisutilanteissa kokonaisharkintaa siitä, onko ilmoituksen tekijätiedon salassapidon tarve julkisuuslain 11.2 §:n 1 kohdan perusteilla suurempi kuin asianosaisen intressi saada tieto lastensuojeluilmoituksen tekijästä.

Tutkimuksen kohteena on lastensuojelun asianosaisten oikeuksien toteutuminen lastensuojeluhallinnon automatisaatiossa. Suomen lastensuojelussa on suunniteltu automatisoitujen päätöksentekomenetelmien käyttöönottoa viimeisen vuosikymmenen ajan. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, mitä oikeudellisia aukkoja asianosaisten oikeusturvan toteutumisen ja viranomaisen toimintavelvollisuuksien kannalta tulee ottaa huomioon automatisoituja päätöksentekomenetelmiä käyttöönottaessa lastensuojeluhallinnossa ja asiaa koskevaa lainsäädäntöä valmisteltaessa. Lastensuojelun asianosaisten keskeisimpiin oikeuksiin kuuluu lapsen edun toteutuminen, osallisuus, yhdenvertainen kohtelu sekä yksityisyyden ja perhe-elämän kunnioittaminen. Tutkimuksessa kartoitetaan lainopillisia metodeja käyttäen lainsäätämistarpeita, jotta jo voimassa olevan kansainvälisen ja kotimaisen lainsäädännön takaamat lastensuojelun asianosaisten oikeudet toteutuvat täysimääräisesti automatisoituja päätöksentekomenetelmiä käyttöön otettaessa. Tanskan Gladsaxessa, Kuntaliitossa sekä Espoon kaupungissa toteutettuja automatisaatiokokeiluja analysoitaessa havaitaan, etteivät asiaosaisten oikeudet ole täysimääräisesti toteutuneet. Automatisoitujen menetelmien käyttöönotolla voi olla monenlaisia mahdollisia seurauksia asianosaisten oikeuksien toteutumisen kannalta. Jos päätöksentekoa automatisoidaan, asianosaisten osallisuusoikeuksiin tulee kiinnittää erityistä huomiota julkisen vallankäytön kannalta ja yksilöllisen päätöksen saamisen varmistamiseksi. Automatisoitujen menetelmien käyttöönoton seurauksena asianosaisen oikeus yksilölliseen päätökseen on vaarassa kärsiä profiloinnin, tilastollisen epäoikeudenmukaisuuden ja muutoksenhaun vaikeutumisen seurauksena. Lisäksi, jos automatisoituja päätöksentekomenetelmiä käytetään lapsia koskevissa päätöksissä, sen tulee olla perusteltua ja lapsen oikeuksien toteutumisesta tulee varmistua. Tutkimuksen tuloksena on, että lastensuojelun asianosaisen oikeusturvan toteutumisen varmistamiseksi automatisoitujen päätöksentekomenetelmien käytön edellytyksistä ja rajoituksista lastensuojeluhallinnossa tulee säätää lailla. Kansainvälisessä keskustelussa tunnustetaan, että automatisoitujen menetelmien käyttöönottoon liittyy riskitekijöitä asiaosaisten oikeuksien kannalta ja EU:ssa valmistellaan tekoälyn harmonisoitua sääntelyä. Erityislainsäädännön tarve on kuitenkin ilmeinen, sillä automatisoituun päätöksentekoon lastensuojelun kontekstissa liittyy merkittäviä riskejä. Kansallista lainsäädäntöä valmisteltaessa on otettava kantaa viranomaisen vastuun kohdentamiseen, oikeussuojakeinojen tehokkuuteen, virheiden korjaamismahdollisuuksiin sekä mahdollisen riippumattoman valvontamekanismin perustamiseen automatisoitujen menetelmien lainmukaisen käyttöönoton mahdollistamiseksi. Lainsäädännöllisten keinojen ohella tulisi myös kehittää teknisiä ratkaisuja läpinäkyvyyden ja selitettävyyden toteuttamiseksi, syrjinnän ehkäisemiseksi sekä laadukkaiden datalähteiden käyttämiseksi. Automatisoituihin päätöksentekomenetelmiin kohdistuvaa uutta lainsäädäntöä suunniteltaessa tulee miettiä menetelmien käyttöönotolle perustellut rajat. Asiaosaisten oikeuksien toteutuminen toimii ohjenuorana automatisoitujen menetelmien käytön rajoittamiselle. Lasten oikeuksien toteutuminen on erityisen tärkeä osatekijä punnittaessa lastensuojeluhallinnon automatisaatiota, sillä päätöksenteko on lapsen edun mukaista vain, jos kaikki lapsen oikeudet toteutuvat siinä täysimääräisesti. Automatisoiduille päätöksentekomenetelmien käytölle tulee lastensuojeluviranomaisessa asettaa tarkat päämäärät ja näiden toteutumista tulee seurata ja edistää. Sosiaalityöntekijöiden keskeistä roolia lastensuojeluprosessissa tulee kunnioittaa ja heidän ylikuormittumistaan tulee vähentää, jotta he voivat edistää asiaosaisten oikeuksien toteutumisesta työnsä kautta.

Tutkielma käsittelee välittömän sopimussuhteen ylittävää vastuuta asiantuntijapalveluissa. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, voiko sivulliselle syntyä perusteltu luottamus asiantuntijan laatimaa lausuntoa, antamaa neuvoa tai tietoa kohtaan sekä sitä sovelletaanko asiantuntijan kaksiasianosaissuhteen ylittävään vastuuseen sopimusoikeudellista vai sopimuksen ulkoista vastuunormistoa. Tutkielmassa käytetään oikeusdogmaattista tutkimusmetodia. Asiantuntijapalveluiden käytön lisääntyessä lisääntyvät myös erilaiset vastuutilanteet. Yleisten sopimusoikeudellisten periaatteiden mukaisesti asiantuntija vastaa toimeksiannon asianmukaisesta hoitamisesta lähtökohtaisesti ainoastaan suhteessa sopimuskumppaniinsa. Sen lisäksi, että asiantuntija voi joutua vastuuseen toimeksiantajaa kohtaan, voi vastuu ulottua myös kolmanteen, asiantuntijatoimeksiantosopimukseen nähden sivulliseen. Asiantuntijan neuvot, lausunnot tai käytännön toimenpiteet voivatkin ulottaa vaikutuksensa sivulliseen, kuten esimerkiksi tilanteessa, jossa asiantuntijan laatimaan luottokelpoisuusarvioon tutustuvalle sivulliselle aiheutuu vahinkoa lausunnon virheellisyyden vuoksi. Erilaiset arviot ja lausunnot saattavatkin olla laajankin sivullisjoukon hyväksikäytettävissä. Muina esimerkkeinä tällaisista kolmansista tahoista ovat esimerkiksi testamentinsaaja testamentinlaatimistoimeksiannossa tai päämiehen vastapuoli asianajotoimeksiannossa. Asiantuntijan vastuu suhteessa sivulliseen voi tilanteesta riippuen perustua joko sopimuksen ulkoiseen tai sopimusoikeudelliseen vastuunormistoon. Sillä, kumpaa vastuunormistoa sovelletaan on merkitystä mm. sen kannalta ovatko varallisuusvahingot korvattavia ja kuinka tuottamusta koskeva todistustaakka määräytyy. Sopimus on perinteisesti nähty kaksiasianosaissuhteena. Sopimusoikeudellisen pääsäännön mukaan sopimuksen oikeusvaikutukset rajoittuvat sopimuksen päättäneisiin osapuoliin eikä sivullinen voi lähtökohtaisesti esittää sopimusperusteisia vaatimuksia toisten henkilöiden sopimuksen perusteella. Vastuuta kolmatta kohtaan arvioidaankin yleensä sopimuksen ulkoisen normiston perusteella. Sopimuksen ulkoisen normiston soveltaminen voidaan nähdä perustelluksi tilanteessa, jossa asiantuntijan toimeksiannossaan tekemä virhe heikentää kolmannen varallisuusasemaa tai vahingonaiheuttajan toimista riippumattomia odotuksia. Tilanteessa, jossa sivullisella on odotuksia asiantuntijan sopimusperusteista suoritusta kohtaan ja odotusten voidaan katsoa olevan perusteltuja, voidaan sopimusperusteisen vastuun katsoa olevan mahdollinen. Suomen oikeusjärjestelmä ei sisällä yleisesti sovellettavia säännöksiä välittömän sopimussuhteen ylittävästä vastuuta. Tällainen vastuu voi kuitenkin syntyä tiettyjen erikseen säänneltyjen sopimustilanteiden kohdalla, jonka lisäksi oikeuskirjallisuudessa kaksiasianosaissuhteen ylittävää sopimusvastuuta on pidetty mahdollisena myös sääntelemättömässä tilanteessa yleisiin velvoiteoikeudellisiin normeihin vedoten, mikäli erityiset tapauskohtaiset olosuhteet puoltavat sitä riittävästä. Lisäksi oikeuskäytännöstä löytyy useita esimerkkejä tilanteista, joissa sopimuksen oikeusvaikutukset ovat ulottuneet välittömän sopimussuhteen ulkopuolelle. Korkeimman oikeuden viimeaikaisen ratkaisukäytännön nojalla kaksiasianosaissuhteen ylittävää virhevastuuta voidaan kuitenkin pitää jäsentymättömänä ja oikeustilaa epäselvänä. Välittömän sopimussuhteen ylittävän sopimusperusteisen vastuun edellytyksenä voidaan nähdä olevan osapuolien välillä vallitseva erityinen suhde sekä vahingon ennakoitavuus. Asiantuntijan on täytynyt voida kohtuullisen selvästi tunnistaa sivullisen intressi toimeksiantoon sekä se vastuuriski, joka sivulliselle syntyy toimeksiannossa tehdystä virheestä. Kun asiantuntijavastuusta ei ole olemassa yleissäännöstä ja oikeuskäytännön voidaan katsoa olevan hajanainen, on kaksiasianosaissuhteen ylittävää vastuuta perusteltava yleisten oikeusperiaatteiden lisäksi mm. reaalisen argumentoinnin, kuten esimerkiksi hyvän tavan sekä lojaliteetin perusteella. Asiantuntijalla on yleinen lojaliteettivelvoite toimeksiantajaa kohtaan ja lojaliteetti sekä luottamuksen suoja liittyvätkin yleensä kiinteästi nimenomaisesti sopimussuhteeseen. Luottamusta saatetaan kuitenkin suojata myös sopimuksen ulkoisessa tilanteessa. Sivullisen sopimukseen perustuvia odotuksia sekä luottamusta asiantuntijan suorituksen virheettömyyteen saatetaan tällöin suojata. Luottamuksen suojaaminen voidaan katsoa olevan perusteltua tilanteessa, jossa asiantuntija toimii ammatillisessa kapasiteetissaan ja toimeksiannon huolellisen hoitamisen voidaan katsoa edellyttävän myös sivullisen etujen valvomista. Asiantuntijan on lisäksi täytynyt havaita sivullisen luottamuksen syntyminen ja suhteen on oltava riittävän läheinen, jotta vastuu voisi syntyä.

Pro gradu-tutkielmani käsittelee asiantuntijalausunnon antajan vahingonkorvausvastuuta sopimuskumppanille ja kolmannelle. Työn karkea jako on: mikä on asiantuntijalausunto, kuinka vahingonkorvausvastuu syntyy ja millaiseksi vastuu muodostuu eri henkilösuhteissa. Näille kysymyksille on omat päälukunsa. Lopuksi olen selvittänyt kuinka näitä edellä käsiteltyjä vastuuperusteita on käsitelty tapauksessa KKO 2017:15. Asiantuntijalausunto toimeksiantona kuuluu laajempaan asiantuntijapalveluiden alaan. Asiantuntijapalveluista lausunnon kuitenkin erottaa se, että velvollisuus aktiivisesti toimia päämiehen puolesta on nimenomaisesti rajattu toimeksiannosta pois. Näin asiantuntijalausunnon sisällöksi jää ainoastaan informaation välittäminen päämiehelle. Asiantuntijan on kuitenkin myös opastettava päämiestä, jotta toimeksiannon rajaus on tarkoituksenmukainen ja päämies ymmärtää sen sisällön. Vahingonkorvausvastuun osalta aloitan selvittämällä sekä sopimukseen perustuvan, että sopimuksenulkoisen vahingonkorvausvastuun yleiset edellytykset. Sopimuksenulkoisen vastuun osalta päähuomio kiinnittyy puhtaiden varallisuusvahinkojen korvattavuuden edellytyksiin. Oikeuskirjallisuudessa esitettyjä kantoja mukaillen, katson että VahL 5:1 tarkoitetut erityisen painavat syyt voidaan katsoa olevan käsillä, kun ei ole hallitsemattomiin vastuuriskeihin liittyviä syitä rajoittaa puhtaiden varallisuusvahinkojen korvattavuutta. Sopimusperusteisen vastuun osalta kiinnostavaksi muodostuu asiantuntijan mahdollisuus rajoittaa vastuutaan vastuunrajoitusehdoilla, erityisesti jos toimeksiannon sisällöllinen rajaaminen katsotaan vastuunrajoitukseksi. Suoritusvelallisen kvalifioitu tuottamus syrjäyttää vastuunrajoituksen, mutta miten käy toimeksiannon rajauksen? Katson, että tahallisesti aiheutetun vahingon tulisi aina tulla korvattavaksi, mutta törkeäkään huolimattomuus ei nähdäkseni syrjäyttäisi toimeksiannon sisällöllistä rajausta kuin poikkeuksellisesti. Eri henkilötahoihin kohdistuvan vastuun olen jakanut kolmeen tapaustyyppiin, sen perusteella aiheutuuko vahinko: toimeksiantajalle; toimeksiantosuhteen ulkopuoliselle, jonka hyväksi on lausuttu; vai kokonaan ulkopuoliselle kolmannelle henkilölle. Toimeksiantajaan kohdistuvan vastuun yhteydessä olen käsitellyt myös tilannetta, jossa lausunnon antajana on viranomainen, jolloin vastuuasetelmat nähdäkseni ovat muodollisesta eroavaisuudestaan huolimatta lopulta melko samanlaiset. Kolmannen hyväksi annettujen lausuntojen osalta en näe erityisiä ongelmia. Toimeksiantosopimus määrittää kolmannen oikeudet ja vastuunrajoitusten tulisi olla normaalisti käytettävissä. Erityistä huomiota on kuitenkin kiinnitettävä siihen, että lausunnon käyttäjää informoidaan vastuunrajoituksista ja vastaavista ehdoista itse lausuntoon kirjattavin varaumin. Kokonaan ulkopuoliselle kolmannelle aiheutuneiden vahinkojen osalta katson korvattavuuden edellyttävän lausunnon käyttäjän perusteltua luottamusta ja toisaalta lausunnon antajan kannalta vahinkojen ennakoitavuutta. Työn viimeisessä pääluvussa käsittelen tapausta KKO 2017:15, jossa ammattiliitto joutui korvaamaan jäsenilleen aiheutuneen vahingon, joka johtui liiton antamasta tiedotteesta. Alemmat oikeusasteet tuomitsivat korvauksen sopimuksenulkoisena ja erona oikeusasteissa oli lähinnä puhtaan varallisuusvahingon korvattavuuden peruste. Korkein oikeus kuitenkin päätyi soveltamaan sopimusperusteista vastuuta, katsoen että ammattiliiton antama ilmoitus muodosti käytännössä toimeksiantosopimusta vastaavan toimimisvelvollisuuden, jonka laiminlyönnistä seurasi korvausvastuu. Tässä tapauksessa korkeimman oikeuden ratkaisu onkin perusteltu. Jos kuitenkin ilmoituksen sisältö olisi ollut toisenlainen, tilannetta olisi nähdäkseni arvioitava sopimuksenulkoisesti annetun asiantuntijalausunnon aiheuttamana vahinkona. Tähän kuvitteelliseen asetelmaan voidaan soveltaa edellisessä pääluvussa esittämiäni korvausvastuun perusteita, kun vahinko aiheutuu sopimuksen ulkoisesti.

Tutkielman aiheena on sopimusten synty sähköisessä toimintaympäristössä. Tutkielmassa käsitellään erityisesti asiantuntijapalvelusopimusten syntymistä sähköisesti. Asiantuntijapalvelusopimuksista esimerkkeinä käytetään asianajotoimeksiantosopimusta ja kiinteistönvälityssopimusta. Tutkimuksen tehtävänä on selvittää, miten asiantunti-japalvelusopimukset syntyvät verkkoympäristössä, miten vakioehdot liitetään sähköiseen sopimukseen ja miten sopimusten muotovaatimukset voidaan toteuttaa sähköisesti. Sopimusten syntymistä käsitellään oikeustoimilain tarjous-vastaus –mallin avulla. Tarjous-vastaus –mallista voidaan todeta, että se soveltuu hyvin myös sähköisessä muodossa syntyviin sopimuksiin. Sähköinen viestintä osapuolten välillä on usein vuorottaista ja esimerkiksi sähköpostin välityksellä tehdystä sopimuksesta voidaan yleensä erottaa tarjous ja vastaus tahdonilmaisut. Tarjous-vastaus –mallin kohdalla käsitellään esimerkiksi tarjouksen määräaikaa ja määräajan alkamista sekä sitä, millaisia haasteita verkkoympäristö näille asettaa. Lisäksi käsitellään lyhyesti neuvot-telujen tuloksena muotoutuvaa sopimusta. Sopimusten syntymisestä käsitellään myös asiantuntijapalvelusopimuksil-le tyypillisiä ja etämyyntiin liittyviä informointivelvoitteita. Sopimusten syntymisen ohella käsitellään myös vakioehtosopimuksia. Vakioehdoista käsitellään erityisesti vakioeh-tojen liittämistä sopimukseen ja sähköiseen sopimukseen. Lisäksi vakioehtojen kohdalla käsitellään myös ankarien ja yllättävien ehtojen korostamisvaatimusta ja sen toteuttamista sähköisten sopimusten kohdalla. Vakioehtojen liit-tämisessä sähköiseen sopimukseen noudatetaan samoja periaatteita kuin perinteisessä muodossa tehtäviin sopi-muksiin. Menetelmiä vakioehtojen liittämisessä sähköiseen sopimukseen on monia, mutta tärkeää niissä on se, että asiakkaalle annetaan helppokäyttöinen mahdollisuus tutustua ehtoihin. Asiantuntijapalvelusopimusten osalta tarkas-tellaan sitä, millaisia vakioehtoja asianajotoimeksiannoissa ja kiinteistönvälityssopimuksissa käytetään. Lopuksi käsitellään muotovaatimuksia ja niiden toteuttamista sähköisesti. Sopimusvapaudesta seuraa, että sopi-mukset voidaan tehdä myös sähköisesti. Asianajotoimeksiantosopimus on vapaamuotoinen sopimus, joten sen toteuttaminen sähköisesti on ongelmatonta. Kiinteistönvälityssopimus on lain mukaan tehtävä kirjallisesti, joten muotovaatimuksista käsitellään kirjallisen muodon ja allekirjoituksen toteuttamista sähköisesti. Lainsäädännöllä on pyritty mahdollistamaan sähköisen muodon käyttö niissä tilanteissa, kun sopimukselta edellytetään lain mukaan kirjallisuutta ja/tai allekirjoitusta. Esimerkiksi kiinteistönvälityssopimusta koskevassa laissa kirjallinen ja sähköinen muoto on rinnastettu toisiinsa. Muotovaatimusten lopuksi käsitellään sähköistä kiinteistön kauppaa esimerkkinä siitä, miten aiemmin perinteisen kirjallisesti, allekirjoitettuna ja kaupanvahvistajan vahvistamana tehtävä sopimus voidaan nyt tehdä täysin sähköisesti.

Asiantuntijatodistelu on yksi oikeudenkäymiskaaren mahdollistamista todistuskeinoista. Siinä on kysymys tarvittavan erityistietämyksen hankkimisesta henkilöiltä, jotka esimerkiksi koulutuksensa tai työkokemuksensa vuoksi kykenevät selvittämään asian ratkaisemiseksi tärkeitä erityisiä kokemussääntöjä tai tieteellisiä seikkoja. Tutkimuksessa tarkastellaan asiantuntijatodistelua ja siihen liittyviä ongelmakohtia yleisissä tuomioistuimissa. Asiantuntijatodistelu on aiheena ajankohtainen, koska oikeudenkäymiskaaren todistelua koskeva 17 luvun uudistustyö on juuri saatu päätökseen ja uudistetut säännökset astuvat voimaan 1. tammikuuta 2016. Tarkastelun lähtökohtana on vertailla asiantuntijatodistelua koskevaa lainsäädäntöä ennen ja jälkeen oikeudenkäymiskaaren 17 luvun ja siihen liittyvän todistelua yleisissä tuomioistuimissa koskevan lainsäädännön uudistamisen (HE 46/2014) ja analysoida onko uudistuksilla vaikutusta, tai saadaanko niillä jopa ratkaistua, oikeuskirjallisuudessa esiin nostettuja asiantuntijatodistelua koskevia ongelmia. Tutkimus on toteutettu lainopillisesti, mutta mukana on hieman myös oikeuspoliittista näkökulmaa. Vielä toistaiseksi voimassa olevaan asiantuntijatodistelusääntelyyn liittyy paljon ongelmia, joista keskeisimpänä voidaan pitää oikeudenkäymiskaaren asiantuntijatodistelua sääntelevän systematiikan epäselvyyttä, jonka seurauksena asiantuntijatodistelua ei esimerkiksi aina ole selkeästi erotettavissa muista todistuskeinoista. Lisäksi asiantuntijatodistelun luotettavuuden arviointia vaikeuttaa sääntelyn eroavuus liittyen tuomioistuimen määräämän asiantuntijan ja asianosaisen kutsuman asiantuntijan välillä. Vain ensimmäistä on pidetty varsinaisena asiantuntijana, jolle on lainsäädännössä asetettu kelpoisuus- ja puolueettomuusvaatimuksia. Tarkasteluni kohteena on myös kysymys siitä, onko asiantuntemustiedolle asetettu sisältövaatimuksia ja jos ei, minkälaisia tällaiset sisältövaatimukset voisivat olla. Tutkimuksessa todetaan, että uuden sääntelyn myötä joihinkin oikeuskirjallisuudessa esitettyihin ongelmiin on tulossa selkeitä ratkaisuja, mutta uusi sääntely ei tuo vastausta kaikkiin asiantuntijatodistelua koskeviin ongelmiin. Erityisesti luopuminen erottelusta tuomioistuinasiantuntijoiden ja asianosaisasiantuntijoiden välillä on merkittävä seikka, jonka myötä asiantuntijatodistelun systematiikka selkenee. Uudistuksella ei kuitenkaan tuoda laintasoista sääntelyä esimerkiksi asiantuntijalausuntojen sisältövaatimuksille.

Tutkimuksessa keskityin selvittämään tuomioistuinten sisäistä lainkäyttöasioiden jakoa Suomen yleisissä tuomioistuimissa ja hallintotuomioistuimissa. Erityistarkasteluni kiinnittyi aiemmin vähäistä kotimaista huomiota saaneeseen tuomioistuinten jakamistehtävän käytännön toteutukseen nykyinen sääntely huomioiden. Tässä suhteessa pyrkimyksenäni oli löytää mahdollisia eroavaisuuksia, yhtäläisyyksiä ja poikkeamia erityisesti tuomioistuin-, tuomioistuinaste- ja tuomioistuinlinjakohtaisella tasolla. Perinteisen lainopin ja oikeussosiologian metodein pyrin selvittämään tuomioistuinten vallitsevaa toimintaa sekä esittämään sen toimivuutta koskevia perusteltuja arvioita oikeudellinen ja organisaatiollinen konteksti silmällä pitäen. Tarkasteltu aineisto koostui ennen kaikkea tuomioistuinten itse tuottamasta jaosta määräävästä materiaalista, jota täydennettiin relevantilla oikeuskirjallisuudella sekä pääasiassa kansainvälisten järjestöjen tuottamalla soft law -sääntelyllä, ulkomaisilla toteutustapaesimerkeillä ja kokemusperäisellä kyselytutkimustiedolla. Tutkimuksessani havaitsin jakamistehtävän kahtalaisen aseman yhtäältä työn tehokkaan järjestämisen välineenä sekä toisaalta asianosaisen oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin osaelementtinä. Kotimaisessa kontekstissa varsinkin ensiksi mainittu painotus on ollut sääntely huomioiden voimakkaampi eikä Suomessa ole raportoitu jakamistehtävään liittyviä epäasianmukaisuuksia. Tätä tuki myös osaltaan tutkimuksessa toteutettu, ensisijaisesti päällikkötuomareille osoitettu kyselytutkimus, josta saamieni vastausten perusteella asioiden jaon oikeusturvaliityntä koettiin lähinnä välillisenä. Työn järjestämistä ja tehokkuutta painottava vähäinen kotimainen sääntely asioiden jakamisesta ei täytä säädöshierarkkisesti eikä täsmällisyytensä ja ennustettavuutensa puolesta siltä edellytettyjä, viimesijaisesti valtiosääntötakaisia vaatimuksia. Ongelmat on tuotu esiin myös kotimaisessa oikeuskirjallisuudessa, työryhmäraporteissa sekä lainvalvontaratkaisussa. Tutustumalla tuomioistuinten tuottamaan materiaaliin havaitsin tuomioistuin-, tuomioistuinaste- ja tuomioistuinlinjakohtaisia eroavaisuuksia asioiden jaon käytännön toteutuksessa sekä ennen kaikkea sitä koskevien määräysten kirjaamistavassa ja -tarkkuudessa. Työjärjestystasolla tyydytään useimmiten mainitsemaan jaon toteuttamisesta sitä koskevassa erillisessä määräyskohdassa ainoastaan periaatetasolla. Tarkempi ja paikoin tekninen kuvaus jakotavasta ja -menettelystä sisältyy useiden tuomioistuinten hyödyntämiin täydentäviin jako-ohjeisiin, jotka poikkeavat voimakkaasti toisistaan. Epäsystemaattisinta ja epätäsmällisintä määräysaineisto on etenkin käräjäoikeustasolla. Hallintotuomioistuimissa jakoa koskevaa erillistä määräystä ei ole, vaan jakomenettelyn osalta edellytetään laajempaa tutustumista määräysten kokonaisuuteen. Yleisellä tasolla jakamistehtävä on muuttunut tuomioistuinten kasvaneiden organisaatioiden sekä osasto- ja jaostoperusteisen jakautumisen myötä moniosaisemmaksi, minkä lisäksi jakotehtävään osallistuu aiempaa useampia henkilöitä. Sääntelyn ohella myös käytännöt painottavat ennen kaikkea työn järjestämistä ja tehokkuutta. Ideaali sääntely- ja toteutusmalli huomioisi aiempaa paremmin paitsi oikeudelliset perusvaatimukset, myös asianosaisnäkökulman ja jakamistehtävän ymmärrettävyyden merkityksen. Asioiden jakaminen sisältyy parhaillaan vireillä olevaan tuomioistuinlakihankkeeseen sekä yleisten tuomioistuinten toiminnan ja menettelyn suunniteltuun sähköistymiseen. Hankkeet tulevat lähitulevaisuudessa vaikuttamaan merkittävällä tavalla aihepiiriin, mikä osaltaan synnyttää selkeän jatkotutkimustarpeen.