Browsing by study line "Europarätt"

Viime vuosikymmeninä Euroopan unioni on kamppaillut useiden merkittävien kriisien kanssa lähes taukoamatta. Eräänlaisen kriisiketjun voidaan katsoa alkaneen euroalueen velkakriisistä 2010-luvulla, joka käynnistyi maailmanlaajuisesta pankki- ja rahoituskriisistä ja joka haastoi euroalueen vakauden sekä edellytti unionilta ja jäsenmailta mittavia pelastuspaketteja. Pakolaiskriisi, Brexit, koronaviruspandemia ja Ukrainan sota – kriisit toisensa jälkeen ovat haastaneet unionia, vaatineet voimakkaita toimia sekä herättäneet kysymyksiä Euroopan integraation tulevaisuudesta. Valtiontukipolitiikalla on ollut erityinen rooli yhtenä unionin työkaluna kriisien haitallisten vaikutusten lieventämisessä. Valtiontuilla voidaan paitsi pyrkiä korjaamaan erinäisiä markkinahäiriöitä myös toteuttamaan unionin yhteisiä tavoitteita, kuten ilmasto- ja ympäristötavoitteita tai edistämään yleishyödyllisiä infrastruktuuriprojekteja sallimalla näihin liittyviä tukitoimenpiteitä. Valtiontukisääntelyn tarkoituksena on turvata sisämarkkinoiden tehokkuus takaamalla yrityksille tasapuoliset kilpailuedellytykset estämällä jäsenvaltioiden kilpailua vääristävät toimet, kuten epätehokkaiden yritysten ”tekohengityksen” tai kotimaisen tuotannon suosimisen. Terveet kilpailuolosuhteet kannustavat yrityksiä muun muassa innovatiivisuuteen, tuottavuuden kehittämiseen ja tehokkuuteen. Normaaliolojen sääntelystä poikkeaminen saattaa kriisiaikoina olla perusteltua, mutta poikkeuksien haittoja ja hyötyjä on pyrittävä tasapainottamaan. EU-oikeudellisen suhteellisuusperiaatteen mukaisesti tukitoimien tulee olla oikeassa suhteessa niillä tavoiteltuihin päämääriin nähden. Oikeuskäytännössä testaamattomat poikkeuspuitteet voivat herkästi olla vaikutuksiltaan ristiriidassa unionin keskeisten periaatteiden, kuten SEU 3 artiklan alueellisen koheesion periaatteen, kanssa. Jäsenvaltioiden erot taloudellisessa tukikapasiteetissa voivat johtaa epäyhdenmukaisiin kilpailuasetelmiin tietyillä toimialoilla täten vääristäen markkinoita ja johtaen epätehokkuuksiin. Ukrainan sodan aiheuttama energiakriisi ja tarve purkaa riippuvuus Venäjältä tuodusta fossiilisesta energiasta on luonut erityiset olosuhteet vihreää siirtymää nopeuttavien ja unionin strategista autonomiaa kehittävien kriisipuitteiden säätämiseksi. Tilapäisesti erittäin salliva valtiontukipolitiikka nimenomaan uusituvan energian investointeihin on unionin strategisten tavoitteiden näkökulmasta hyvinkin perusteltua. Samanaikaisesti energiavajetta on paikattu muun muassa käynnistämällä suljettuja hiilivoimaloita valtioavusteisesti uudelleen. Kyseessä onkin viime kädessä erilaisten oikeudellisten periaatteiden ja poliittisten tavoitteiden välisestä punninnasta. Tutkielma keskittyy mainitun oikeudellisen viitekehyksen tarjoaman liikkumavaran kartoittamiseen ja vaikutuksiin. Valtiontukisääntelyn vallitsevia perusperiaatteita peilataan kriisien värittämään nykyhetkeen selvittämällä muun muassa miten ja millä perustein valtiontuki-sääntöjen perusperiaatteista ja vakiintuneista tulkinnoista on mahdollisesti kriisien aikana poikettu ja miten poikkeukselliset olosuhteet ovat vaikuttaneet valtiontukijärjestelmän käyttöön unionin tavoitteiden ajurina. Samanaikaisesti tehdään havaintoja mahdollisista ongelmakohdista, kuten järjestelmän heikentyneestä oikeusvarmuudesta ja unionin lainanoton yhteisvastuullistamisesta.

Euroopan puolustusrahasto on vuonna 2021 voimaan tulleella EDF-asetuksella perustettu rahoitusinstrumentti, jonka kautta EU:n talousarviosta kanavoidaan varoja jäsenvaltioiden puolustusteollisen tutkimus- ja kehittämistoiminnan tukemiseen. Tässä tutkielmassa pyritään ensisijaisesti selvittämään, miten ja minkä tahojen toimesta puolustusrahastoa tosiasiallisesti hallinnoidaan. Toissijaisesti tutkielmassa arvioidaan rahaston hallintomallin implikaatioita yhtäältä rahaston omien tavoitteiden, toisaalta EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan (YUTP) yleisen tason kehityksen kannalta. Puolustusrahaston hallinnointiin kohdistuvan yksityiskohtaisen tutkimuksen raison d’être onkin rahaston läheinen kytkös YUTP:n alaan ja sen hallintomallin kontrasti ulko- ja turvallisuuspoliittisessa päätöksenteossa perinteisesti noudatettuihin lainalaisuuksiin. Puolustusteollinen sektori on kiinteästi yhteydessä valtioiden kansalliseen turvallisuuteen, mikä voidaan puolustusrahastonkin kohdalla havaita hallintorakenteisiin liittyvänä läpinäkymättömyytenä ja saatavilla olevan lähdeaineiston niukkuutena. Tutkielmassa tähän metodologiseen haasteeseen pyritään vastaamaan aineisto- ja menetelmätriangulaation keinoin. Metodologisesti tutkielmassa yhdistellään elementtejä oikeusdogmatiikasta, oikeussosiologiasta ja kriittisestä lainopista sekä vieraillaan myös empirian puolella. Tutkielman johtopäätöksenä puolustusrahaston todetaan olevan komissiovetoinen, SEUT 291 artiklan mukaisilla täytäntöönpanosäädöksillä johdettu instrumentti. Komission vastavoimana toimii rahaston hallintorakenteeseen integroitu kaksoiskomitologiajärjestelmä, jonka puitteissa yksittäisten suurten jäsenvaltioiden argumentoidaan nousevan komission rinnalla erittäin merkittäviksi vallankäyttäjiksi. Tämäntyyppinen hallintomalli poikkeaa merkittävästi myös YUTP:n konventioista, joiden mukaan päätökset tehdään jäsenvaltioiden välillä yksimielisesti ja EU:n ylikansallisten toimielinten rooli on pääosin marginaalinen. Tutkielmassa päädytään kyseenalaistamaan puolustusrahaston hallintomallin soveltuvuus EDF-asetuksessa säädettyjen tavoitteiden saavuttamiseen. Puolustusrahaston keskeisimmän potentiaalin argumentoidaan sitä vastoin piilevän mahdollisuudessa tarkastella sen sisäistä päätöksentekoa eräänlaisena uudenlaisen YUTP:n mikrokosmoksena. Tämän ajatuksen mukaan rahaston hallintomallin potentiaalisesti ongelmalliset ominaispiirteet on kyettävä tunnistamaan ja nostamaan päivänvaloon, jottei niitä erehdytä toisintamaan rahastoakin perustavanlaatuisempien ulko- ja turvallisuuspoliittisen päätöksenteon uudistamista tavoittelevien hankkeiden yhteydessä.

Tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten unionin kilpailuoikeuden keskeisin sääntely ja sitä koskevan oikeus- ja ratkaisukäytännön linjaukset suhtautuvat Euroopan vihreän kehityksen ohjelmaan ja siinä asetettuihin kestävää kehitystä koskeviin tavoitteisiin. Lisäksi siinä pyritään esittämään kestävän kehityksen maksimaaliseen edistämiseen unionin kilpailuoikeudessa tähtääviä muutosehdotuksia sekä kartoittamaan kyseiseen tavoitteeseen kohdistuvia esteitä. Euroopan unionin ja sitä edeltäneen yhteisön oikeudessa voidaan sen alkuajoista lähtien katsoa olleen läsnä vastakkainasettelu taloudellisten ja sosiaalisten tavoitteiden välillä. Näistä kahdesta taloudelliset tavoitteet ovat säilyttäneet ensisijaisen asemansa tähän päivään saakka, mikä on heijastunut myös unionin kilpailupolitiikkaan ja sen tavoitteistoon. Kestävä kehitys alkoi saamaan osakseen huomiota unionin oikeudessa joitakin vuosikymmeniä myöhemmin, mutta muuten sen voi katsoa jakaneen unionin sosiaalisen ulottuvuuden kohtalon myös kilpailupolitiikan saralla aivan viime aikoihin asti. Käännekohtana unionin kilpailuoikeudessa voidaan pitää sen kokonaisvaltaista taloudellistamista eli modernisaatiota. Relevantin oikeus- ja ratkaisukäytännön perusteella voidaan todeta kestävän kehityksen pitämisen ei- taloudellisena tavoitteena olevan suurin oikeudellinen este sen edistämiselle tämän estäessä taloudellisten tavoitteiden ja kestävän kehityksen välisen tasavertaisen intressipunninnan. Huomioimalla myös yhteiskunnallinen todellisuus siihen kohdistuneihin muutoksineen kestävän kehityksen edistämisen oikeudellisiksi esteiksi voidaan luokitella myös instituutioiden puuttuminen ja unionin oikeuden yleisellä tasolla tapahtuvat tavoitemuutokset sekä periaatteessa myös valtiontuet. Yhteiskuntapoliittisiksi esteiksi taas voidaan luokitella työttömyyden kaltaiset välittömämmin näkyvät ongelmat. Myös talouskriisit ja muut kansantaloudelliset ongelmat ovat hidastaneet merkittävästi kestävän kehityksen edistämistä unionissa. Komission voidaan tulevaisuudessa katsoa integroivan kestävä kehitys varsin onnistuneesti osaksi taloudellista arviointia. Tätä tulevaa oikeustilaa voitaisiin kohentaa asettamalla unionin ympäristölainsäädännön noudattaminen etukäteisvaatimukseksi tehokkuuspuolustuksien hyväksymiselle sekä keventämällä näyttötaakkaa tietyiltä osin. Lisäksi taloudellisen arvioinnin puutteellisuuksien paikkaamiseksi komissiolle ja unionin tuomioistuimille olisi annettava mahdollisuus poiketa siitä suhteellisuusharkinnan perusteella.

The thesis focuses on the informalization of EU external relations, particularly regarding migration governance, due to the emergence of informal international agreements in recent decades to regulate the EU's relations with third countries in this regard. This trend challenges traditional international agreements and the safeguards they provide, notably compliance with EU founding principles, especially the rule of law as outlined in Article 21 TEU. The study aims to examine how informal arrangements may disregard the rule of law across its three dimensions - institutional, procedural, and substantive - by focusing on two case studies: the Memorandum of Understanding between the EU and Tunisia (MoU) (2023) and the Joint Declaration on Migration Cooperation between the EU and Afghanistan (JDMC) (2021). These cases offer practical insights into the shortcomings of informalization. Beginning with a theoretical exploration of informalization, including its advent, motivations, and benefits, especially within the EU and in migration governance, the thesis provides a definition of informal arrangements understood as alternatives to binding international agreements. It then examines the legal framework governing international relations and agreements within the EU, with a focus on the norms, principles, and procedures functional in understating what soft arrangements differ from, and which rules they bypass. This will be carried out by relying on the rule of law as guiding principles in its three dimensions. Subsequently, detailed analyses of the MoU and the JDMC are provided, covering their legal nature, contents, procedural aspects, and the protection of human rights afforded by them. Finally, the thesis also examines the limitations of using such arrangements and the consequences of a completely unregulated informalization. The main concerns being legal uncertainty, lack of a precise legal basis, potential arbitrary power of the Commission, sidelining of the Parliament and consequent lack of democratic accountability, lack of judicial oversight by the ECJ, and inadequate protection of human rights, being particularly concerning about migration and readmission, and lack of transparency that characterizes such arrangements, from their publication to the difficulty in accessing documents related to them. In the last part space will be also given to the assets that soft arrangements may bring like efficiency, flexibility, cost-saving, and timesaving as often praised by policymakers. Ultimately, it suggests the need to explore a balance between the imperative compliance with the rule of law and the benefits of informal arrangements, as current violations of the rule of law highlight the absence of such equilibrium for now.

Tutkielmassa tarkastellaan lainopillisesta ja oikeusvertailevasta näkökulmasta henkilötiedon anonymisoimista Euroopan unionissa ja Yhdysvalloissa. Vertailukohteena on Euroopan unionin osalta yleinen tietosuoja-asetus(GDPR) ja Yhdysvaltojen osalta erityisesti Kalifornian uusi kuluttajien tietosuojaa koskeva laki(CCPA), sekä soveltuvin osin common law -oikeuskäytäntö. Tutkielman tematiikka kohdistuu ensinnäkin henkilötiedon käsitteeseen. Toisena tutkimuskysymyksenä analysoidaan anonymisoimisen velvollisuutta, ja tähän liittyen yksilön oikeutta vaatia henkilötietojen poistamista. Tarkastelussa painotetaan perusoikeusnäkökulmaa, oikeuskulttuurisia eroja unohtamatta. Tutkielman lopussa esitetään vielä kriittisiä näkökulmia anonymisoimiseen liittyen. Tämän osalta tutkimus kohdistuu erityisesti sääntelyn tehokkuuteen ja oikeusvarmuuteen. Tutkimustyön perusteella unionin anonymisoimista koskevassa oikeudessa painotetaan yksityisyyden suojaa ja tietosuojaa huomattavasti yhdysvaltalaista lähestymistapaa enemmän. Henkilötiedon käsite on laajempi ja näin ollen anonymisoimisen kynnys korkeampi. Samaan aikaan anonymisoimiseen liittyvät velvoitteet ovat sääntelyn kohteena olevien toimijoiden näkökulmasta tiukemmat. Toisaalta CCPA edustaa yhdysvaltalaisessa kontekstissa askelta eurooppalaisemman tietosuojasääntelyn suuntaan. Tämä näkyy siinä, että CCPA:n sisältämä henkilötiedon määritelmä muistuttaa laajuudessaan GDPR:n vastavaa. Lisäksi CCPA sisältää kuluttajan oikeuden vaatia henkilötietojensa poistamista, jota voidaan luonnehtia kevennetyksi versioksi GDPR:n mukaisesta oikeudesta tulla unohdetuksi.

The energy sector causes a significant amount of greenhouse gas emissions annually. Consequently, decarbonization of the energy sector is vital for the EU to reach its target of becoming climate-neutral by 2050. Previously, the focus in the EU has been to push the production of renewable energy, but due to an increasing consensus among stakeholders that renewable energy alone will not be enough, hydrogen has become a viable option for energy sector decarbonization. This puts the focus on policy instruments available to facilitate this energy transition and thereby, the aim of the thesis is to analyze how hydrogen guarantees of origin as a policy instrument can support energy sector decarbonization and what the challenges related thereto are. Before analyzing the research question itself, the anticipated role of hydrogen in energy sector decarbonization is established by a review of relevant EU policy. The review shows that hydrogen, particularly renewable hydrogen, is expected to play a significant role in energy sector decarbonization, especially in hard-to-abate sectors, alongside with renewable energy. This emerging European hydrogen economy is policy-driven and currently guided by the EU hydrogen strategy and its roadmap with action points for upcoming years. The scale-up of hydrogen will require the successful adoption of several policy instruments simultaneously, and hydrogen guarantees of origin is recognized as a key policy instrument. Briefly, guarantees of origin enable both governments and end users of hydrogen to know the quality and origin of it. Furthermore, guarantees of origin make it possible to track the total CO2 emissions caused by hydrogen and thereby, determine where the use of hydrogen is effective. A review of guarantees of origin in the context of the EU shows that the guarantees of origin market for renewable energy is already quite well-established and in the midst of expanding towards hydrogen as the demand for hydrogen guarantees of origin is expected to grow. With regards to regulation, RED II has extended its applicability to renewable gases, including renewable hydrogen. In terms of hydrogen guarantees of origin schemes, it can be noted that different schemes are beginning to emerge, the CertifHy scheme currently being the most prominent one in the EU. However, the landscape for hydrogen guarantees of origin schemes and standards is currently fragmented, which is foreseen to become an issue for the emerging hydrogen market if not resolved. Some of the main differences among available hydrogen guarantees of origin schemes and standards relate to hydrogen terminology, the type of hydrogen supported, the threshold, greenhouse gas emission accounting and chain of custody, all of which can have an impact on how well a hydrogen guarantees of origin system supports the trade of renewable and/or low-carbon hydrogen and simultaneously energy sector decarbonization. The findings of a comparison of the EU and Australia indicate that lack of harmonization with regards to hydrogen guarantees of origin is not only an issue within the EU, but a challenge with regards to international trade of hydrogen as well. Lack of harmonization between the hydrogen guarantees of origin system adopted in the EU, with Member States as importing countries, and exporting countries such as Australia could result in reduced interoperability and efficiency of the global hydrogen market and technical barriers to the trade of hydrogen if not resolved. All in all, there is a pressing need for clear policy guidelines with regards to hydrogen guarantees of origin, which also has been noted by several EU bodies or institutions and other stakeholders. The European Commission is expected to elaborate on its currently vague standpoint later in 2021. These upcoming policy guidelines regarding hydrogen guarantees of origin, together with other policy instruments, will likely support energy sector decarbonization and harmonization within the EU, and potentially internationally, if designed duly while balancing competing interests and taking other relevant aspects into consideration. The key trade-offs and considerations are recognized to be: the economic impact of the hydrogen guarantees of origin system, the political aspect of hydrogen guarantees of origin, work already conducted with regards to hydrogen guarantees of origin, the relationship between hydrogen guarantees of origin and other policy measures and support schemes for hydrogen as well as the international aspect of hydrogen guarantees of origin.

In 2021, the European Commission proposed a regulation implementing a carbon border adjustment mechanism. The primary objective of the mechanism is to curb the risk of carbon leakage. In addition, the mechanism should encourage the Union’s trade partners to implement carbon pricing measures to reduce greenhouse gas emissions and mitigate climate change. The use of border adjustments to pursue climate goals are disputed in terms environmental effectiveness. In the broader policy scope, unilateral climate measures are considered controversial due to their potential discriminatory policy effects on international trade. The carbon border adjustment mechanism highlights the complex and challenging relationship between the two most prominent multilateral questions, international trade and environmental concerns. Since the announcement of the mechanism, the Union’s trade partners have expressed opposition to the introduction of carbon taxes on the Union’s borders. In particular, the incompatibility of the mechanism with the rules of the World Trade Organization has been heavily emphasized. Potentially, the Union’s partners may move to lodge cases against the Union, in the dispute settlement body of the World Trade Organization. Although, the use of environmental measures with trade effects have been discussed by the dispute settlement bodies, the interpretation of the compatibility of climate measures with the rules of the GATT remain inconclusive. The mechanism may offer an opportunity for the organisation to actively strengthen the environmental agenda within trade. In the absence of political will of the membership to pursue reform, the Union may be required to resort to alternative policy tools to further its climate policy goals. Vuonna 2021, Euroopan Komissio esitti ehdotuksen, jolla otetaan käyttöön hiilirajamekanismi. Mekanismin päätavoitteena on välttää hiilivuotoa sekä kannustaa Unionin kauppakumppaneita ottamaan käyttöön päästökauppajärjestelmiä kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiseksi ja ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Rajatullien käyttö ilmastotavoitteiden saavuttamiseksi on kiistanalainen ympäristötehokkuuden kannalta. Ilmastopolitiikassa laajemmin, yksipuolisia ilmastotoimia pidetään kiistanalaisina, sillä niillä voi olla syrjiviä vaikutuksia kansainväliseen kauppaan. Hiilirajamekanismi korostaa kansainvälisen kaupan ja ympäristötoimien hankalaa suhdetta. Mekanismin julkistamisen yhteydessä, unionin kauppakumppanit ovat ilmaisseet vastustavansa hiiliverojen käyttöönottoa unionin rajoilla. Erityisesti mekanismin yhteensopimattomuutta Maailman kauppajärjestön sääntöjen kanssa on korostettu voimakkaasti. Unionin kumppanit voivat mahdollisesti nostaa kanteita unionia vastaan Maailman kauppajärjestön riitojenratkaisuelimessä. Vaikka ympäristötoimenpiteiden käyttöä, joilla on kaupallisia vaikutuksia, on käsitelty riitojenratkaisuelimissä, tulkinta ilmastotoimenpiteiden yhteensopivuudesta GATT -sääntöjen kanssa on edelleen epäselvä. Mekanismi voi tarjota organisaatiolle mahdollisuuden vahvistaa ympäristöohjelmaa maailmankaupassa. Jos jäsenillä ei ole poliittista tahtoa jatkaa uudistuksia, unioni voi joutua turvautumaan vaihtoehtoisiin välineisiin ilmastopoliittisten tavoitteidensa edistämiseksi.

Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) 102 (a) artiklassa säädetään kohtuuttoman hinnoittelun kiellosta, jonka mukaan määräävässä asemassa olevat yritykset eivät saa veloittaa hyödykkeistään kohtuuttomia hintoja. Vaikkei kohtuuttoman hinnoittelun lainvastaisuudesta olekaan Euroopan unionin (EU) kilpailusääntöjen valossa epäselvyyttä, liittyy SEUT 102 (a) artiklan soveltamiseen perustavanlaatuisia teorian ja käytännön ongelmia. Tämän vuoksi sitä on sovellettu käytännössä suhteellisen harvoin, ja se on jäänyt verrattain kehittymättömäksi määräävän aseman väärinkäytön tyyppitapaukseksi. Vastoin vakiintunutta käytäntöä kohtuuttoman hinnoittelun kieltoa on viime aikoina sovellettu enenevässä määrin lääkealalla. Lääkkeiden korkeat hinnat ovat yhteiskunnallinen ongelma, johon puututaan ensisijaisesti ennaltaehkäisevin keinoin kuten hintasääntelyllä. Joissain tilanteissa tämä ei riitä, ja SEUT 102 (a) artikla on nähty keinona paikata tätä epäkohtaa. Lääkemarkkinoiden erityispiirteiden vuoksi kiellon soveltamiseen liittyy kuitenkin suuri virheriski, jonka toteutumisesta kärsivät viime kädessä kuluttajat. Tutkielman tarkoituksena onkin selvittää, onko lääkkeiden korkeisiin hintoihin tarkoituksenmukaista puuttua kohtuuttoman hinnoittelun kiellolla, ja miten kieltoa lääkemarkkinoilla tulisi käytännössä soveltaa. Tutkielman johtopäätöksenä esitetään, ettei SEUT 102 (a) artiklan soveltamista lääkealalla tarvitse kategorisesti torjua, vaan sen tarpeellisuus ja oikeutus riippuu yksittäistapauksen olosuhteista. Lääkemarkkinoiden erityispiirteistä johtuen asiaan on silti suhtauduttava suurella varovaisuudella etenkin silloin, jos puuttumisella saatetaan heikentää yritysten investointi- ja innovointikannustimia. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä on kehitetty erilaisia kohtuuttoman hinnoittelun arviointimenetelmiä, jotka tarjoavat suhteellisen hyvän lähtökohdan myös lääkealalla käytettäväksi. Kilpailuviranomaisilla on kuitenkin liikkumavaraa sen osalta, mihin menetelmiin ja näyttöön ne yksittäistapauksessa tukeutuvat.

Euroopan unionin kilpailusääntöjen tavoitteena on lisätä kuluttajien hyvinvointia sekä luoda sellaiset jäsenvaltioiden yhteismarkkinat, joilla kilpailu toimii tehokkaasti. Nämä tavoitteet pyritään toteuttamaan poistamalla ja ehkäisemällä sellaisia esteitä, jotka vaikuttavat markkinoiden yhdentymiseen kielteisesti. Kuluttajien etua edistetään kilpailuoikeuden keinoin suojelemalla kuluttajia kollektiivina sekä tehostamalla kilpailua ja kilpailuprosessia yhteismarkkinoilla. Tällaisen tehokkaan kilpailun seurauksena yritysten innovaatiot lisääntyvät ja kuluttajien saataville tulee laadukkaampia ja halvempia vaihtoehtoja tuotteille ja palveluille. Tutkielma keskittyy Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) 101 artiklan 3 kohdan tehokkuuspuolustukseen sisältyvään nk. kuluttajahyötykriteeriin, jossa on kysymys kuluttajille jäävästä kohtuullisesta hyödystä, joka kilpailunrajoituksesta on seurattava. Tutkielmassa pyritään tulkitsemaan SEUT 101 artiklan 3 kohdan sisältöä lainopin keinoin, etenkin oikeuskäytäntöä sekä Euroopan komission päätöksiä ja soft law -lähteitä käyttäen. Toisinaan tutkielmassa tukeudutaan myös tausta-aineistona taloustieteen oppeihin. Tämän lisäksi tutkielmassa perehdytään EU:n kilpailupolitiikan tavoitteenasetteluun tutustumalla eri koulukuntien lähestymistapoihin ja näkemyksiin siitä, miten kilpailu markkinoilla toimii ja mitä tavoitteita kilpailuoikeudellisen sääntelyn tulisi turvata ja edistää. Tavallisesti kuluttajien hyvinvoinnin tai edun edistämisen on nähty toteutuvan sekä edullisempien että laadukkaampien tuotteiden ja palveluiden muodossa. Myös yritysten innovaatioiden ja kuluttajien valinnanvapauden lisääntymisen on katsottu toteuttavan kuluttajien etua. Tutkielma käsittelee laajasti sitä, mitä voidaan pitää kuluttajan edun mukaisena ja tulisiko SEUT 101(3) mukaista kuluttajahyötykriteeriä ja kuluttajan edun käsitettä tulkita joko suppeasti vai laajemmin sisällyttäen tulkintaan mahdollisesti muitakin kuin laatu- tai hintatekijöitä, kuten yleisen edun piiriin kuuluvia etuja.

In December 2020, the Brexit negotiations resulted in the EU-UK Trade and Cooperation Agreement, an exceptional association agreement which reaches in its scope beyond traditional free trade agreements. The comprehensive association agreement was concluded between the UK and the EU only, albeit the agreement covers areas in which the competences are shared between the EU and its Member States. The thesis assesses the approval process of the agreement and the unprecedented exercise of the EU competences under the EU-UK Trade and Cooperation Agreement. The research question of the thesis is whether there are any reasons to question the legitimacy of the EU external action of concluding the EU-UK Trade and Cooperation Agreement in current form and way. The aim of the thesis is to understand the justification of the exceptional external action and the considerations preceding the decision-making at the EU level, and to outline practical ramifications of opting for pure EU agreement instead of mixed agreement. The thesis concludes that the absence of legal scrutiny before the CJEU and the lack of adequate involvement of the national parliaments result in legal and political uncertainty. The thesis argues that the exceptional circumstances of Brexit fail to justify the haste procedure and the solutions adopted in the EUUK Trade and Cooperation Agreement. This is because the exercise of the EU competences under the agreement has restraining consequences on the Member States and limits their possibility to influence the decision-making at the EU level. The extensive reliance on diplomatic channels in solving disputes removes certain policy areas from the jurisdiction of any court and may subject fundamental rights or rule of law concerns to political deliberations. The thesis stresses the need for greater transparency and stronger constitutional approval for the EU external actions.