Browsing by Title

Suomi on ansiokas lääketieteellisten tutkimusten maa. On Suomea tituleerattu ”geenitutkimuksen kärkimaaksikin”. Tutkimustoimintaa mahdollistavaa lainsäädäntöä on ollut täällä jo vuosikymmeniä, minkä lisäksi terveydenhuollossa on kerätty laaja-alaisesti erilaisia rekisteritietoja. Terveystietojen aineisto on jo sellaisenaan kattava ja arvokas, mutta liitettynä siihen vielä Suomen väestön pienuus geeniperimästämme löydettävine ominaispiirteineen, ovat lähtökohdat lääketieteellisten tutkimusten tekemiselle ja tulosten saamiselle erinomaiset. Tutkimusten tekoa tukemaan ja mahdollistamaan on perustettu biopankkeja, joihin kootaan ihmisperäisiä näytteitä, joihin voidaan liittää myös muita esim. elintapatietoja. Biologiset näytteet sisältävät kaikista arkaluonteisimpina pidettyjä tietoja – niistä voi olla mahdollista lukea koko ihmisen perimä, genomi eli tämän geneettiset ominaisuudet mukaan lukien sairastumisalttiudet ja sukujuuret. Näin ollen tutkimustulokset eivät välttämättä rajaudu vain näytteenantajaan, vaan voivat paljastaa asioita myös tämän perheestä ja muistakin sukulaisista. Toisaalta niin kuin voi tulla ilmi esim. itsellä tai vanhemmilla oleva, vaikka häpeälliseksikin koettava alttius johonkin tiettyyn sairausominaisuuteen, voi tutkimuksista vastapainona olla hyötyä tuleville sukupolville esim. juuri samaisia löydöksiä ajatellen. Biopankkitoimintaan ja geneettisiin tutkimuksiin kohdistuu puoltamisen ja positiivisten odotusten lisäksi keskustelua niiden riskeistä, ongelmista ja eettisyydestä. Keskustelun kohteiksi ovat nousseet mm. yksilön todelliset mahdollisuudet osallistua tutkimuksiin ja toisaalta hänen mahdollisuutensa olla varma, ettei hänen tietojaan niissä käytetä, kuinka taata mahdollisten löydösten edellyttämä asianmukainen jatkoneuvonta tai -hoito, entä kuinka taata uusia hoitomuotoja kehitettäessä niiden saatavuus kaikille, ja toisaalta, onko tiedon lisääntyminen yksilölle aina edes hyväksi sekä miten ratkaista esim. erilaiset tietojen ja tulosten väärinkäytön mahdollisuudet ja riski yksilön edun muuttumisesta lopulta hänen epäedukseen. Biopankkien tavoitteena on tukea lääketieteellistä tutkimustyötä, selvittää tautimekanismeja, luoda uusia hoitokeinoja sekä edistää lääkkeiden kehittämistä. Jo tähän mennessä on saatu rohkaisevia tuloksia esimerkiksi syöpä-, sydän- ja muistisairauksiin kohdistuneissa tutkimuksissa. Ns. perinteinen kaava on ollut: tietyt oireet -> tietty diagnostiikka -> tietty hoitotapa diagnoosin mukaan. Tänä päivänä meneillään on kuitenkin pyrkimys kohti yksilöllistetympää lääketiedettä, joka huomioisi enemmän mm. kunkin henkilön yksilölliset piirteet ja esim. lääkkeiden valinnassa tämän perinnölliset tekijät. Toisin sanoen siis yksilökeskeisemmillä diagnooseilla yksilöllisesti vaikuttavampiin hoitoihin. Taustalla on mm. P4-lääketieteen (predictive, preventive, personalised, participator) esiinmarssi. Suomessa valmistellaan tällä hetkellä biopankkilain kokonaisuudistusta ja säädettävänä on myös nimenomainen genomilaki. Molempien tavoitteena on sekä nykyisestään edistää tutkimusten tekemistä että myös luoda selkeä ja vahva lainsäädännöllinen konteksti niin tutkijoiden kuin yksilöiden oikeusturvaksi. Tarkoituksena on myös perustaa erillinen Genomikeskus väestön mahdollisimman kattavaa genomitietokantaa ylläpitämään. Oman lisänsä ovat tuoneet myös tietosuojalainsäädännön viime aikaiset tapahtumat. Meneillään on siis paljon. Suomen tulee hyödyntää ainutlaatuista potentiaaliaan niin kansalaisten kuin tutkimuskentän osalta – meidän kaikkien eduksi. Sääntelyn tulee olla selkeää ja vaikuttavaa, biopankkitoimintaa, tutkimuksia sekä tieteen edistämistä mahdollistavaa. Ensiarvoisen tärkeää on pitää samanaikaisesti huolta kaikkien intressitahojen oikeuksista, kuten erityisesti mahdollisuudesta yksityisyyden suojaan.

Koko mediatoimiala, yleisradiotoiminta mukaan lukien, on ollut ja tulee myös jatkossa olemaan, valtavien muutospaineiden alaisena mm. uudenlaisten internet-palveluiden kehittyessä. Myös suomalaisen julkisen palvelun yleisradiotoimijan ”Ylen” on pysyttävä tässä kehityksessä mukana. Sen toiminnan on kuitenkin täytettävä tiettyjä kriteereitä, jotta julkisrahoitteisuutta voitaisiin ylipäätään pitää perusteltuna. Julkisen palvelun yleisradiotoimintaa koskevaa lainsäädäntöä uudistettiin vuonna 2012. Rahoitusmallin muutoksen lisäksi vuoden 2012 lakiuudistuksen yhteydessä säädettiin myös Yleisradio Oy:n hallintoneuvostolle velvollisuus ennakolta arvioida uudet merkittävät palvelut ja toiminnot. Velvollisuus on johdettu suoraan Euroopan komission vuonna 2009 antamasta tiedonannosta valtiontukisääntöjen soveltamisesta julkiseen yleisradiotoimintaan. Tämä tutkimus keskittyy kuvailemaan uusien merkittävien palveluiden ennakkoarviointia ja sen taustoja. Jotta ennakkoarvioinnin käsittely olisi mielekästä, tutkimus etenee niin, että siinä ensin viitoitetaan julkisen palvelun perusteita ja kansallista julkisen palvelun tehtävänantoa, jonka jälkeen tarkastellaan EU-sääntelyn ja erityisesti valtiontukien vaikutusta julkisen palvelun yleisradiotoiminnan määrittelylle. Tutkimuksessa pyritään systematisoimaan julkisen palvelun yleisradiotoimintaa koskevaa lainsäädäntöä, keskittyen erityisesti kolmeen tutkimusteemaan: ? 1) Miten julkisen palvelun velvoitteen sisältö on määritelty Suomessa ja mikä sen suhde Euroopan unionin oikeuteen on? 2) Mikä on uusien merkittävien palveluiden ennakkoarviointi? Mihin sillä pyritään ja milloin ennakkoarviointi tulee suorittaa? 3) Minkälainen on Yleisradio Oy:n hallintoneuvoston asema erityisesti suhteessa uusien merkittävien palveluiden ennakkoarviointiin? Uusien merkittävien palveluiden ja toimintojen ennakkoarvioinnilla viitataan yleisradiolain 6.1 §:n 4 kohtaan ja 6 a §:ään, joissa Yleisradio Oy:n hallintoneuvostolle säädetään velvollisuus suorittaa ennakkoarviointi sellaisista uusista palveluista ja toiminnoista, joilla on vähäistä suurempaa vaikutusta tarjolla olevien sisältöpalveluiden kokonaisuuteen ja jotka ovat merkittävyydeltään, ajalliselta kestoltaan ja kustannuksiltaan olennaisia. Lisäksi ennakkoarviointi tulee suorittaa muutoinkin hallintoneuvoston harkinnan mukaan, jos se on perustellusta syystä tarpeellista. Ennakkoarvioinnissa arvioidaan ehdotetun palvelun julkista arvoa, eli sitä, vastaako se yhteiskunnan demokraattisiin, yhteiskunnallisiin tai kulttuurisiin tarpeisiin tai edistääkö se viestinnän moniarvoisuutta, kun otetaan asianmukaisesti huomioon sen potentiaaliset vaikutukset kaupankäyntiin ja kilpailuun markkinoilla. Komission tiedonannossa valtiontukisääntöjen soveltamisesta julkiseen yleisradiotoimintaan todetaan, että ennakkoarviointi on objektiivinen vain silloin, kun se teetetään taholla, joka on tosiasiallisesti riippumaton yleisradioyhtiön johdosta ja jolla on riittävät valmiudet ja resurssit tehtäviensä hoitamiseen. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan, onko Yleisradio Oy:n hallintoneuvosto tiedonannon mukainen objektiivinen taho ennakkoarvioinnin suorittajana. Lisäksi ennakkoarviointia koskevassa luvussa pohditaan myös ennakkoarvioinnista tehdyn päätöksen suhdetta hallintopäätökseen ja sen valituskelpoisuutta.

Tutkielmani on oikeushistoriallinen katsanto Yhdysvaltojen kilpailuoikeuden ja yrityskauppavalvonnan historiallisesta muutosprosessista 1970–1980-lukujen taitteessa ja tarkemmin ottaen siitä, kuinka poliittiset ja taloudelliset intressit voivat vaikuttaa kilpailuoikeuden muovautumiseen. Muutosprosessin ymmärtämiseksi on historiallinen tarkastelu aloitettu jo 1930-luvun New Deal -ohjelman kehityksestä. Suuren laman jälkeen New Deal -ohjelman talouspoliittisten tavoitteiden rooli oli erityisen korostunut Yhdysvalloissa. Myöhemmin tämä kehitys jatkui toisen maailmansodan jälkeen ja vaikutti vahvasti myös kilpailuoikeudelliseen keskusteluun. Tutkielmani alkupuolella havainnoidaan New Deal -ohjelmassa linjattujen tavoitteiden ilmentymistä yhteiskunnassa ja poliittisessa päätöksenteossa. Pohdinta kohdistuu siihen, miten valtiojohtoisen talouspolitiikan uskottiin tuottavan hyvinvointia koko yhteiskunnalle. Puhuttiin hyvinvointivaltion ihanteesta, johon sisältyi pyrkimys muun muassa vahvasta demokratiasta, valtiojohtoisesta kapitalismista ja sosiaalisten oikeuksien edistämisestä. Tällaisen kehityksen ilmapiiri välittyi Yhdysvalloissa osana useiden presidenttien ajamia politiikkoja. Täten valtion roolia korostaneiden politiikkojen kehityskaari näyttäytyi vuosikymmenien jatkumona osana Yhdysvaltojen talouspolitiikkaa. Pohdinnan jatkuessa voidaan huomata, miten tällaiset poliittiset valinnat vaikuttivat myös kilpailuoikeuden ytimeen. Edellä mainittu on näyttäytynyt muun muassa siinä, että kilpailuoikeuden lainsäädäntötavoitteista välittyi tavoitteiden moninaisuus (pluralismi). Tarkemmin ottaen kysymys oli siitä, kuinka vahvasti kilpailuoikeuden voitiin nähdä korreloivan kyseisen ajanjakson talouspoliittista ilmapiiriä. Yhdysvaltojen yhteiskunnallisen ilmapiirin kiristyessä keynesiläisyyttä (tarkemmin valtiojohtoisuutta ja sosiaalisia oikeuksia) korostanut talouspoliittinen malli alkoi kohdata kritiikkiä. Tämän voitiin nähdä olevan yhteydessä laajempiin yhteiskunnallisiin ilmiöihin, kuten Watergate-skandaaliin, stagflaatioon ja öljykriisiin 1960–1970-luvuilla Yhdysvalloissa. Vuosikymmeniä jatkunut talouspolitiikka kriisiytyi ja nostatti epäluottamusta valtiota kohtaan. Tällöin markkinoiden vapauttamista, valtiovallan minimointia ja deregulaatiota tukevalle uusliberalismille avautui mahdollisuus. Uskottiin, että yrityksillä on paras kykyä korjata talouspolitiikan kriisiytyminen. Myöhemmin uusliberalistia arvoja tukevien asiantuntijoiden ja Ronald Reaganin merkittävien lainsäädäntöuudistusten myötä uusliberalismi saavutti merkittävän jalansijan Yhdysvaltojen talouspolitiikassa. Lisäksi voitiin havaita, miten kilpailuoikeudellinen keskustelu ajautui myös murrokseen ja pluralistinen tavoitteiden asettelu alkoi kohdata kritiikkiä. Pluralismista siirryttiin tavoittelemaan mahdollisimman alhaisia kuluttajahintoja. Markkinoiden tuli tarjota yrityksille vapautta siten, että valtion roolina olisi vain omistusoikeuksien ja yhteiskuntajärjestyksen turvaaminen. Samanlainen ajatusmalli ulottui myöhemmin myös yrityskauppavalvontaan. Aiemmin yritysten markkina-aseman keskittyminen nähtiin haitallisena asiana, johon yrityskauppavalvonnalla tuli puuttua. Uusliberalismin nousun myötä ilmapiiri kuitenkin muuttui ja esimerkiksi 1980-luvulla toteutui tuhansia yrityskauppoja, vaikka tiettyjen yritysten markkina-asema vahvistui huomattavasti. Hiljalleen uusliberalismin nousu näyttäytyi vahvasti kilpailuoikeuden tavoitteissa ja lopulta myös konkreettisesti siinä, minkälaisilla edellytyksillä yrityskauppoja hyväksyttiin ja kuinka niiden toteutumista perusteltiin. Lopuksi pohditaan suuria kehityslinjoja ja esimerkiksi sitä, kuinka oikeudellisen muutoksen analyysi näyttäytyy kilpailuoikeuden murroksen kohdalla. Tällöin pohdinnan keskiössä on se, miten ja miksi yhteiskunnalliset ilmiöt ja poliittiset päätökset välittyivät osaksi oikeudellista kehitystä. Tämän seurauksena voidaan todeta, ettei oikeus muutu tyhjiössä ja irrallaan muista yhteiskunnallisista ilmiöistä. Tutkielmani päättyy reflektoivaan osioon, jossa mietitään, miten historiallisella analyysillä havaittuja seikkoja voidaan peilata nykypäivän haasteisiin. Havaittavien paralleelien osalta pohditaan, mitä oppeja tietyn historiallisen ajanjakson yhteiskunnallisista ilmiöistä ja kilpailuoikeuden tilasta voidaan hyödyntää nykypäivän haasteiden (nopea teknologinen kehitys ja politiikan polarisoituminen) ratkaisemisessa.

Tutkielmassa syvennytään Suomen vaarallisia rikoksentekijöitä koskevaan rikosoikeudelliseen seuraamusjärjestelmään. Tutkielman tarkoituksena on selvittää nykyjärjestelmän toimivuutta ja järjestelmän tulevaisuuden suuntaa. Tutkielma painottuu nimenomaisesti vaarallisille rikoksentekijöille kohdennettuihin erityisseuraamuksiin. Suomessa on ollut käytössä muutamia erilaisia vaarallisille rikoksentekijöille kohdennettuja erityisseuraamuksia. Aiemmin käytössä olleet erityisseuraamukset eivät kuitenkaan ole osoittautuneet riittävän toimiviksi, ja seuraamuksissa on ollut muutoksia edellyttäneitä puutteita. Tällä hetkellä Suomessa on käytössä vuonna 2018 käyttöön otettu yhdistelmärangaistus, joka koostuu vankeudesta ja vuoden mittaisesta valvonta-ajasta. Yhdistelmärangaistuksella pyritään vaarallisiksi arvioitujen rikoksentekijöiden valvottuun vapauttamiseen ja siten myös vakavan uusintarikollisuuden ehkäisyyn. Tutkielman avulla pyritään selvittämään, onko yhdistelmärangaistus riittävän toimiva keino vakavan uusintarikollisuuden ehkäisemiseksi. Tutkielman kirjoittamishetkellä yhdistelmärangaistukseen on tuomittu muutamia rikoksentekijöitä, mutta yksikään rangaistukseen tuomituista rikoksentekijöistä ei ole toistaiseksi suorittanut yhdistelmärangaistusta loppuun. Yhdistelmärangaistuksen tosiasiallisesta toimivuudesta tai yhdistelmärangaistukseen tuomittujen rikoksentekijöiden tosiasiallisesta uusintarikollisuudesta ei siten ole toistaiseksi saatavilla tietoa. Tosiasiallisten uusimistietojen puuttumisen vuoksi tutkielmassa keskitytään aiheen teoreettiseen tarkasteluun. Yhdistelmärangaistuksen teoreettisen toimivuuden ja mahdollisten ongelmakohtien selvittämisen jälkeen tutkielmassa tarkastellaan, minkälaista mallia Suomessa voitaisiin mahdollisesti harkita, jotta järjestelmä ehkäisisi vakavaa uusintarikollisuutta nykyistä tehokkaammin. Vaihtoehtoisten toimintatapojen selvittämiseksi tutkielmassa käydään läpi muissa Pohjoismaissa tehtyjä lainsäädäntöratkaisuja sekä tarkastellaan, voisiko Norjassa käytössä oleva malli soveltua Suomen rikosoikeudelliseen seuraamusjärjestelmään.

Vaarallisiksi arvioidut rikoksentekijät ovat olleet erityiskohtelun kohteena Suomen rikosoikeudellisessa seuraamusjärjestelmässä jo lähes sadan vuoden ajan. Käsitys vaarallisista rikoksentekijöistä on vaihdellut ajan kanssa , samoin kuin heihin kohdistettavat rikosoikeudelliset seuraamukset. Tutkimukseni keskittyy uuteen ehdotettuun seuraamukseen vaarallisille rikoksentekijöille, yhdistelmärangaistukseen. Yhdistelmärangaistuksella nykyiset koko rangaistuksen suorittamiseen tuomitut rikoksentekijät tuomittaisiin suorittamaan rangaistus vankilassa “päivästä päivään”, jonka jälkeen he vapautuisivat vuoden mittaiseen valvontaan yhteiskunnassa. Yhdistelmärangaistus merkitsisi toteutuessaan paluuta rangaistukseen, jonka pituus ei määrity pelkästään tehdyn teon perusteella. Poikkeaminen Suomessa vallitsevasta tekorikosoikeuden periaattesta merkitsee mahdollisesti uutta kriminaalipolitiista suuntausta. Rikoksentekijän vaarallisuuden määrittäessä tuomitun rangaistuksen pituutta, on kiinnitettävä huomiota erityisesti rikoksentekijän oikeusturvaan sekä tällaisen rangaistuksen perusteltavuuteen. Työssäni käsittelen vaarallisiksi arvioiduille rikoksentekijöille tuomittavia seuraamuksia, niin sanottua ehkäisevää eristämistä, sekä sen taustalla vaikuttavia kriminaalipoliittisia muutoksia. Tuon esille myös kansainvälisen näkökulman ehkäisevästä eristämisestä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisujen ja Euroopan neuvoston suosituksen muodossa. Yhdistelmärangaistusta arvioidaan sen hyväksyttävyyden, tarpeellisuuden ja välttämättömyyden kannalta.

Työssä tutkitaan neuvoston asetusta N:o 2988/95 EU:n taloudellisten etujen suojaamisesta sen säätelemien hallinnollisten toimenpiteiden ja seuraamusten yleisinä oppeina. Yleisten oppien käsitteellä viitataan tutkielmassa asetuksen käsittämiin oikeusperiaatteisiin ja käsitteisiin. Näitä periaatteita ja käsitteitä verrataan tutkielmassa Suomen rikosoikeuteen. Tutkielman tutkimusosa alkaa katsauksella EU:n taloudellisten etujen suojan kehitykseen. Katsauksesta käy ilmi, että EU:n taloudellisten etujen suojaa ei ole merkittävästi kehitetty lainsäädännön tasolla sitten vuoden 1995. Tällä hetkellä näyttää kuitenkin siltä, että tulevaisuudessa EU:n taloudellisia etuja suojattaneen jopa varsinaisella rikosoikeudella. Asetuksen N:o 2988/95 hallinnollisia toimenpiteitä ja seuraamuksia koskevia yleisiä oppeja käsitellään tutkielmassa neljässä pääluvussa. Ensimmäisessä näistä keskitytään asetuksen soveltamisalaan. Samalla käsitellään myös asetuksen lievää normihierarkista etusijaa suhteessa muihin EU-asetuksiin sekä kysymystä siitä, kuinka sitova asetus voi olla EU-lainsäätäjää kohtaan. Toisessa väärinkäytösasetuksen yleisiä oppeja käsittelevässä luvussa luodataan asetuksen käsitteellistä erottelua hallinnollisten toimenpiteiden ja seuraamusten välillä. Erottelun oikeudellisten vaikutusten todetaan olevan osin epäselvät. Luvusta käy kuitenkin ilmi, että toimenpiteisiin pätee periaatteessa ankara vastuu, kun taas seuraamukset edellyttävät pääsääntöisesti tuottamusta. Kolmannessa tutkielman pääjaksossa aiheena ovat asetuksen kattamat oikeusturvaperiaatteet. Luvussa todetaan, että asetuksen tarkoittamat rikosoikeudellinen laillisuusperiaate ja lievemmän seuraamuksen periaate eivät sovellu hallinnollisiin toimenpiteisiin. Samalla käy ilmi, että asetuksen vanhentumis- ja ne bis in idem -menettelyihin liittyy paljon harkinnanvaraisuutta. Tutkielman viimeisessä pääluvussa analysoidaan asetuksen erillisen lainsäädännön edellytystä, tekoa vastuun syntymisen edellytyksenä sekä asetuksen osallisuusoppia. Luvussa todetaan, että asetus N:o 2988/95 on hallinnollisiin toimenpiteisiin ryhtymiseen riittävä blankettisäädös, mutta edellyttää seuraamusten langettamiseksi erillistä rikkomustunnusmerkistöä.

Systemet för utlämning mellan medlemsstaterna har skapats som en hörnsten i det straffrättsliga samarbetet mellan medlemsländerna i Europeiska unionen. Syftet har varit att göra utlämningsprocessen snabbare, enklare och effektivare jämfört med det tidigare bilaterala systemet. Systemet baserar sig på ett rambeslut som utgör ett centralt instrument för att förverkliga det straffrättsliga samarbetet. Medlemsländerna är förpliktade med hänsyn till rambeslutets syfte, men har utrymme i den nationella implementeringen. Utlämningssystemet möjliggörs av principerna om ömsesidigt erkännande och ömsesidigt förtroende vilket innebär att medlemsstaterna ska godkänna beslut av andra rättsmyndigheter inom unionen även om de avviker från den egna lagstiftningen. Det ska råda ömsesidigt förtroende för att varje medlemsstat uppfyller sina EU-rättsliga skyldigheter på ett ändamålsenligt sätt. Försummelsen är sanktionerad enligt grundfördragen. För att tillämpningen av rambeslutets syfte skulle kunna vara enhetligt inom området för frihet, säkerhet och rättvisa, får de nationella lagstiftningslösningarna för verkställande av europeisk arresteringsorder inte avsevärt avvika från varandra. De regleringslösningar för vägransgrunder vid verkställande av en europeisk arresteringsorder som implementerats och tillämpats i Norden står i fokuset i denna avhandling. Metodologin är rättsdogmatik och praktisk rättsjämförelse. Observationerna föreslår att den lagstiftande funktionen av principen om ömsesidigt erkännande har förverkligats på ett ändamålsenligt sätt i Norden. Den nationella implementeringen av vägransgrunder i de finska och svenska regleringslösningarna gynnar förverkligande av ömsesidigt erkännande vid utlämning i o m att tröskeln att tillämpa vägransgrunder är hög och de nationella domstolarnas prövningsmakt är förhållandevis liten. Vid jämförelse med den svenska regleringlösningen uppstod ett behov av fortsatt forskning om nya vägransgrunder enligt UtlämningsL i vissa situationer borde utvecklas för att främja legalitetsprincipen samt rättssäkerhet och förutsebarhet vid utlämning. Observationerna om tillämpningen av vägransgrunderna i respektive stat avslöjar att även den optimerande funktionen fungerar i väl. De nationella domstolarna är benägna att tillämpa ömsesidigt erkännande-gynnande tolkning och de tolkningslinjer som EUD skapat. Ett starkt antagande om människorättskränkning kan dock åsidosätta principen om ömsesidigt erkännande men tröskeln att tillämpa denna vägransgrund är hög. EUDs rättspraxis om tolkning av människorättskränkning i samband med EA har medfört att även de nordiska nationella domstolarnas tolkningslinje skiftat mot en mer människorättsvänlig riktning. Tillämpningen av vägransgrunderna i Norden är enhetligt med rambeslutets syften.

Tutkielmassa tarkastellaan oikeusdogmatiikan ja oikeusvertailevan metodin avulla vähemmistö- ja enemmistöosakkeenomistajan välistä intressikonfliktia kiinalaisissa listayhtiöissä. Lisäksi työssä vertaillaan vähemmistö- ja enemmistöosakkeenomistajan intressikonfliktin hallintaan kehitettyä sääntelyä Kiinan ja Suomen välillä. Aihetta tarkastellaan vähemmistöosakkeenomistajan oikeudellisen aseman kannalta. Tutkielmassa esitetään myös kannanottoja jatkotutkimuksen ja sääntelyn kehittämisen tarpeista. Kiina on siirtymätaloutena kokenut muutamassa vuosikymmenessä nopean ja perustavanlaatuisen muutoksen sosialistisesta suunnitelmataloudesta kohti omanleimaista kapitalistisen markkinatalouden ja valtion kontrolloiman komentotalouden yhdistelmää. Kiinaa ei pidetä länsimaisessa mielessä demokraattisena oikeusvaltiona, ja maan oikeusjärjestelmässä nähdään olevan useita ongelmakohtia. Listayhtiön, ja sen osakkeenomistajan toimintaympäristö on Kiinassa huomattavan erilainen verrattuna Suomeen. Tutkielman kysymyksenasettelu ja aiheen tarkastelu pohjautuvat osaltaan tähän vertailumaiden tosiasiallisen oikeustilan eroihin. Lisäksi tarkastellaan tämän tosiasiallista oikeustilaa koskevien eroavaisuuksien vaikutusta vähemmistö- ja enemmistöosakkeenomistajan intressikonfliktiin. Vähemmistö- ja enemmistöosakkeenomistajan välistä intressikonfliktia tarkastellaan erityisesti sopimusverkkoteorian ja päämies-agenttiteorian kannalta. Tarkastelu liitetään myös osakeyhtiön tarkoituksen analysointiin vertailumaiden välillä. Suomessa sopimusvapautta ja periaatekeskeisyyttä korostava osakeyhtiölaki nostaa osakkeenomistajat keskeiseksi yhtiön intressiryhmäksi. Kiinassa osakeyhtiön tarkoitus, ja kysymys siitä, minkä intressiryhmän riskienhallintaan yhtiöoikeudellisten säännösten tulisi puuttua, on huomattavan erilainen Suomeen verrattuna. Osakeyhtiö on historiallisesti nähty Kiinassa lähinnä valtioon liitännäisenä toimijana. Uudistuksista huolimatta suhtautuminen osakeyhtiön tehtävään yhteiskunnassa, ja sen kautta myös osakeyhtiön toiminnan tarkoitus on huomattavan erilainen verrattuna Suomeen. Lisäksi Kiinassa yhteiskunnan erityispiirteet, kuten laaja valtion ja sen taustalla vaikuttavan Kiinan kommunistisen puolueen, harjoittama listayhtiöiden ja muun yhteiskunnan kontrolli vaikuttaa vähemmistö- ja enemmistöosakkeenomistajan intressikonfliktiin. Tutkielmassa havaitaan, etteivät länsimaisessa yhtiöoikeusajattelussa kehitetyt teoriat osakeyhtiöstä, ja siihen liittyvistä intressikonflikteista vastaa sitä kuvaa, mikä välittyy kiinalaisesta oikeustilasta. Lisäksi osakeyhtiön eri intressiryhmien oikeudellista asemaa koskeva sääntely eroaa varsin periaatteellisella tavalla vertailumaiden välillä. Myös tapa toteuttaa sääntelyä eroaa sääntelyteknisesti varsin perustavanlaatuisella tavalla vertailumaiden välillä. Tutkielmassa havaitaan, että molempien vertailumaiden lainsäädännössä on pyritty vastaamaan vähemmistö- ja enemmistöosakkeenomistajan välisen intressikonfliktin hallinnasta aiheutuvaan sääntelytarpeeseen. Valitut sääntelyratkaisut eroavat vertailumaiden välillä. Suomessa keskeisenä sääntelykeinona on osakeyhtiölain yhdenvertaisuusperiaate, ja siihen liittyvät säännökset. Kiinalaisesta säädösmateriaalista on havaittavissa sekä yhdenvertaisen kohtelun vaatimusta painottavia säännöksiä että enemmistöosakkeenomistajalle asetettuja erityisiä velvoitteita, jotka ulkoisesti viittaavat common law -perinteestä kumpuaviin enemmistöosakkeenomistajan fidusiaarivelvoitteisiin. Kiinan osalta huomattavan erilainen oikeuskulttuuri ja oikeustodellisuus kuitenkin asettaa näiden oikeudellisten siirrännäisten toimivuuden epävarmaksi. Kiinan kohdalla vähemmistöosakkeenomistajan oikeusturvan kannalta oikeusjärjestelmän puutteiden lisäksi ongelmalliseksi muodostuu osin ristiriitainen, säädöshierarkialtaan ja oikeudelliselta velvoittavuudeltaan epäselvä ja varsin kasuistinen sääntelykokonaisuus.

Tutkielman teemana on vähemmistöosakkeenomistajan asema osakeyhtiön osakkeiden vaihdannassa. Keskeisenä tutkimuskysymyksenä on selvittää, miten oikeusjärjestyksemme eri oikeudenalojen normit sääntelevät osakkeiden vaihdantaa erityisesti tilanteissa, joissa osakkeita ostava määräävä osakkeenomistaja tai ulkopuolinen taho on hankkimassa määräysvaltaa osakeyhtiössä. Käänteisesti tutkimuksen kohteena ovat siten myös määräävän osakkeenomistajan tai ulkopuolisen osakkeiden ostajan velvollisuudet vähemmistöosakkeenomistajia kohtaan. Tutkielma koostuu johdannon ja johtopäätöksien lisäksi neljästä pääluvusta. Näistä ensimmäisessä käydään läpi vähemmistönsuojan – ja koko osakeyhtiölain – taustalla olevat teoreettiset mallit, kuten päämies-agentti – teoria, sopimusverkkoteoria ja institutionaalinen teoria. Tämän lisäksi tehdään lyhyt katsaus osakeyhtiö- ja arvopaperimarkkinalain periaatteisiin sekä oikeusperiaatteiden yleiseen merkitykseen siviilioikeudessa. Kolmannessa luvussa keskitytään osakeyhtiöoikeudellisen yhdenvertaisuusperiaatteen sisällön ja soveltamisalan selvittämiseen. Neljännessä luvussa puolestaan käydään läpi osakkeiden vaihdantaan liittyvä sääntely arvopaperimarkkinalain näkökulmasta. Lisäksi vertaillaan arvopaperimarkkinaoikeudellista yhdenvertaisuutta osakeyhtiöoikeudelliseen yhdenvertaisuuteen ja esitellään oikeustaloustieteellisiä argumentteja tasapuolisen kohtelun puolesta ja vastaan. Viidennessä luvussa keskitytään vähemmistöosakkeenomistajan asemaan sopimusoikeudellisesta näkökulmasta sekä määräävän osakkeenomistajan fidusiaarisiin velvollisuuksiin vähemmistöosakkeenomistajia kohtaan. Pääasiallinen metodi on oikeusdogmatiikka eli tavoitteena on tulkita ja systematisoida vähemmistönsuojaan liittyvien normien sisältöä ja soveltamisalaa. Oikeusdogmatiikan lisäksi on käytetty oikeustaloustieteelliseksi luokiteltavia lähteitä sekä oikeusvertailevia argumentteja erityisesti pohjoismaiseen ja angloamerikkalaiseen oikeuskäytäntöön ja oikeuskirjallisuuteen perustuen. Osakkeiden vaihdannan sääntelyyn vaikuttaa huomattavasti se, onko kohdeyhtiö listattu vai ei. Listattujen yhtiöiden osakkeiden vaihdanta on arvopaperimarkkinalaissa yksityiskohtaisesti säänneltyä, kun taas listaamattomassa yhtiössä sovellettavaksi tulevat osakeyhtiöoikeudelliset ja velvoiteoikeudelliset normit. Erityisesti osakeyhtiöoikeudellisen yhdenvertaisuusperiaatteen tulkinnasta ja soveltamisalasta on oikeuskirjallisuudessa esitetty erilaisia kantoja. Oikeuskirjallisuudessa ja oikeuskäytännössä on esiintynyt tulkintoja, joiden mukaan yhdenvertaisuusperiaate voi tulla sovellettavaksi myös osakkeenomistajien välisessä relaatiossa. Osakeyhtiölain 1:7:n yleislausekkeella on lisäksi yhteys osakkeenomistajan lojaliteettivelvoitteeseen, jonka on esitetty ulkomaisten esikuvien mukaisesti asettavan velvoitteita määräävälle osakkeenomistajalle osakkeiden vaihdannan tilanteissa, joissa vähemmistöosakkeenomistajan edut on otettava huomioon. Tutkielmassa esitetään, että lojaliteettiperiaatetta tulisi soveltaa vain erittäin poikkeuksellisissa tilanteissa pienyhtiöissä, mutta OYL 1:7:n yleislausekkeen voitaisiin tulkita soveltuvan myös määräävään osakkeenomistajan toimenpiteisiin hänen ollessaan tosiasiallisesti yhtiön johdossa. Oikeuskäytännöstä ilmenee, että listaamattoman yhtiön osakkeiden vaihdannassa sopimusoikeudellinen sääntely antaa samantyyppistä suojaa vähemmistöosakkeenomistajalle esimerkiksi sisäpiiritiedon hyväksikäytön osalta kuin AML. Listatussa yhtiössä osakeyhtiöoikeudellinen ja arvopaperimarkkinaoikeudellinen yhdenvertaisuus voivat tulla samanaikaisesti sovellettaviksi. Oikeuskirjallisuudessa ja ratkaisukäytännössä on esitetty, että kummankin normin tavoite on pitkälti sama, jonka vuoksi ne vaikuttavat toistensa tulkintaan. OYL 1:7 saattaa kuitenkin olla joustavampi tietyissä tilanteissa. Ratkaisukäytännöstä ilmenee lisäksi, että oikeusperiaatteita ei tulkita pelkästään sanamuodon mukaisesti, vaan tilanneherkästi osana kokonaisjärjestelyä. Vaikuttaa siis siltä, että yhtiö- ja arvopaperimarkkinaoikeudellisissa tapauksissa oikeudelliseen harkintaan vaikuttaa huomattavasti se, miten kokonaisjärjestely vaikuttaa vähemmistöosakkeenomistajan asemaan. Näin ollen yhdenvertaisuutta voidaan loukata, jos järjestely on kokonaisuudessaan myös vähemmistön edun mukainen.

Vähemmistö-omistusosuuden hankinnalla tarkoitetaan tilannetta, jossa ostavan yritys hankkii kohdeyrityksestä omistusosuuden, joka on vähemmän kuin 50% yrityksen osakekannasta. Vähemmistö-omistusosuus voidaan määritellä myös omistusosuudeksi, joka ei suoraan omistuksen määrän perusteella ole riittävä antamaan ostavalle yritykselle määräysvaltaa kohdeyrityksessä. Vähemmistö-omistusosuudet voidaan jakaa kahteen luokkaan sen perusteella tuottavatko ne ostavalle yritykselle määräysvallan kohdeyrityksessä. Sulautuma-asetuksen (Neuvoston asetus 139/2004/EU) perusteella määräysvallan voidaan katsoa siirtyvän ainoastaan tilanteissa, joissa ostava yritys hankkii kohdeyrityksen määräysvallan tai jaetun määräysvallan, tai mikäli näissä tapahtuu merkittäviä muutoksia. Sulautuma-asetuksen soveltamisala on kuitenkin rajoittunut koskemaan niitä tilanteita, joissa määräysvallan voidaan katsoa siirtyneen osapuolten välillä pysyvästi. Kyseinen vaatimus on omiaan rajaamaan merkittävän osa vähemmistöosakkeenomistuksien hankintaan liittyvistä tilanteista asetuksen soveltamisalan ulkopuolelle. Tässä tutkielmassa tarkoituksenani on tarkastella vähemmistöosakkeenomistuksia suhteessa EU:n vallitsevaan yrityskauppavalvontajärjestelmään ja tarkastella erityisesti määräysvallattomiin vähemmistöomistusosuuksiin liittyviä erityiskysymyksiä. Tutkielmassa käsitellään myös määräysvaltaa osakeyhtiössä, määräysvallattomien osakkeenomistuksien kilpailuhaittoja, sekä EU:n nykyisen yrityskauppavalvontajärjestelmän soveltuvuutta niiden haittojen arviointiin ja haittoihin puuttumiseen. Tutkielmassa pyritään vastaamaan erityisesti seuraaviin tutkimuskysymyksiin: Mitkä tekijät tulee ottaa huomioon arvioitaessa määräysvallan siirtymistä osana vähemmistöosuuden hankintaa? Mistä tekijöistä määräysvallattomien vähemmistöomistusosuuksien suurimmat kilpailuhaitat muodostuvat? Onko EU:n nykyinen yrityskauppavalvontajärjestelmä kykenevä arvioimaan ja kontrolloimaan määräysvallattomiin vähemmistöomistusosuuksiin liittyviä kilpailuhaittoja? Tulisiko EU:n yrityskauppavalvonnan soveltamisala ulottaa myös määräysvallattomien vähemmistöosakkeenomistuksien hankintaan? Aiheen syvällisempi analysointi, kartoittaminen sekä tutkimuskysymyksiin vastaaminen edellyttää laajalti EU:n voimassaolevan oikeuden ja koko oikeusjärjestelmän systemaattista tulkintaa ja jäsentelyä. Tämä pitää sisällään niin primäärinormiston perustamissopimuksien relevanttien 101 ja 102 artiklojen kuin suoraan sovellettavan sekundäärinormiston analyysin ja tulkinnan. Unionin sekundäärinormistosta suuressa roolissa tutkimuksessa on myös relevantti ratkaisukäytäntö, josta erityisesti komission päätöskäytännöllä on ollut merkittävä rooli määräysvallan käsitteen muotoutumisessa Euroopan unionin oikeudessa. Tutkielmaan sisältyy myös lainopin osana de lege ferenda -tutkimusta, ja se pyrkii vastaamaan yrityskauppavalvontajärjestelmän nykytilan kehittämistä koskeviin kysymyksiin. Tutkielman keskeiset johtopäätökset ovat seuraavat: Vähemmistöosakkeenomistuksen mukana siirtyvää määräysvaltaa arvioitaessa ei voida tyytyä pelkästään arvioimaan oikeudellisen määräysvallan olemassaoloa mahdollisen omistuksen prosenttiosuuden keinoin, vaan huomioon tulee pyrkiä ottamaan mahdollisimman laajasti järjestelyn reaalimaailman kilpailuvaikutukset. määräysvallattomien vähemmistöosakkeenomistuksien suurimmat kilpailuhaitat taasen eivät aiheudu varsinaisten yrityskauppojen tavoin markkinoiden liiallisesti keskittymisestä tai suoranaisesti oman vahvaksi muodostuneen asemansa väärinkäyttämisestä, vaan niiden luomista epänormaaleista markkinaolosuhteista, ja normaalista markkinaolosuhteesta poikkeavan toimintaympäristön vaikutuksista yritysten rationaaliseen ja säännönmukaiseen käyttäytymiseen ja toimintaan kyseisillä markkinoilla. Voidaan myös pitää jokseenkin selvänä, että Euroopan unionin yrityskauppavalvontajärjestelmään ja regulaatioon liittyy nykyisessä muodossaan ongelmia. Mikäli tavoitteena on järjestelmä, jonka aiheuttama hallinnollinen taakka on oikeassa suhteessa sillä saavutettaviin hyötyihin nähden, on ensin ymmärrettävä määräysvallattomien vähemmistöosakkeenomistuksien aiheuttamien kilpailuhaittojen todellinen suuruusluokka. Näin ollen voidaan todeta lisäselvityksen olevan tarpeen ennen uusien lainsäädäntömuutosten implementoimista. Mikäli järjestelmää päädytään uudistamaan, uuden mallin keskeinen tavoite tulisi mielestäni olla määräysvallattomista vähemmistöosakkeenomistuksista aiheutuvien hyvinvointitappioiden minimoiminen tehokkaalla ja suhteellisuusperiaatteen mukaisilla keinoilla.