Browsing by Title
Now showing items 783-802 of 3676
-
(2023)Kuluttajien kiinnostuessa yhä enemmän tuotteiden vastuullisuudesta yritykset pyrkivät markkinoimaan tuotteitaan erilaisilla vastuullisuusväitteillä. Väitteiden todenperäisyyttä ei kuitenkaan aina ole riittävästi osoitettu tai markkinointi antaa kokonaisuudessaan harhaanjohtavan kuvan kuluttajalle. Harhaanjohtavan markkinoinnin osalta Suomessa on käsitelty oikeuskäytännössä ja -kirjallisuudessa laajasti esimerkiksi ympäristöväitteitä, mutta eläinten hyvinvointiväitteet ovat jääneet vähemmälle huomille. Tutkielma käsittelee harhaanjohtavaa markkinointia koskien eläinten hyvinvointia kuluttajansuojan ja sopimattoman menettelyn näkökulmasta. Tutkielmassa pyritään selvittämään, minkälainen eläinten hyvinvointia koskeva markkinointi muodostuu harhaanjohtavaksi sekä millä tavalla oikeustilaa voitaisiin kehittää, jotta parannettaisiin kuluttajien riittävää tiedonsaantia eläinten hyvinvoinnista ja yritysten reilua kilpailua. Tutkielman kannalta keskeistä markkinointisääntelyä ovat kuluttajansuojalaki, laki sopimattomasta menettelystä elinkeinotoiminnassa, sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskeva direktiivi, luomulainsäädäntö sekä elintarvikelainsäädäntö. Markkinointia koskeva sääntely perustuu pitkälti yleislausekkeisiin, minkä takia oikeuskäytännön, itsesääntelyn ja viranomaisohjeiden merkitys tulkinnoissa korostuu. Markkinointisääntelyn lisäksi eläinsuojelulainsäädäntö toimii tutkielmassa keskeisenä lähtökohtana sille, mitä eläinten hyvinvointia markkinoitaessa voidaan odottaa. Keskeisiksi muodostuvat esimerkiksi yleisluontoisten väitteiden sallittavuus ja erilaiset eläinten elintilaa koskevat väitteet. Lisäksi erilaiset vastuullisuusmerkit ovat lisääntyneet markkinoinnissa ja niitä koskevaa sääntelyä myös pyritään tehostamaan. Tarkasti säännellyt merkit, kuten EU:n luomutunnus, ovatkin toimineet hyvänä tapana valvoa ja säännellä eläinten hyvinvoinnin markkinointia. Tutkielmassa käsitellään hyvinvointiväitteitä myös analogisesti ympäristöväitteitä koskevan käytännön kautta. Suomessa on käsitelty ympäristömarkkinointia oikeuskäytännössä paljon, minkä pohjalta voidaan muodostaa yleisiä tulkintalinjoja myös eläinten hyvinvointia koskevien väitteiden harhaanjohtavuudelle. Tutkielman johtopäätöksissä tuodaan esille oikeuskäytännön ja viranomaisohjeiden pohjalta tehtyjä tulkintoja siitä, mitä eläinten hyvinvointia markkinoitaessa on otettava huomioon. Lopuksi myös käsitellään tulevaisuuden kehityssuuntia hyvinvointiväitteitä koskevassa markkinoinnissa sekä eläinsuojelulainsäädännön muuttumisen vaikutuksia markkinoinnin sallittavuuteen. Lisäksi tuodaan esille kehitysehdotuksia oikeustilan parantamiseksi.
-
(2019)Tiedekunta – Fakultet – Faculty Oikeustieteellinen tiedekunta Koulutusohjelma – Utbildingsprogram – Degree Programme Oikeustieteen maisteri Tekijä – Författare – Author Teemu Jokinen Työn nimi – Arbetets titel – Title Harkintavallan väärinkäyttö – erityisesti virkarikosvastuun perustavan säännöksen tai määräyksen rikkomisen kannalta Oppiaine/Opintosuunta – Läroämne/Studieinriktning – Subject/Study track Hallinto-oikeus Työn laji – Arbetets art – Level Pro gradu -tutkielma Aika – Datum – Month and year Elokuu 2019 Sivumäärä – Sidoantal – Number of pages XXI + 93 Tiivistelmä – Referat – Abstract Harkintavallan väärinkäytön kielto kuuluu oikeusvaltioperiaatteen keskeisiin yleisiin oppeihin ja arvoihin. Hallinnon lainalaisuusperiaatteen mukaisesti julkisessa toiminnassa on tarkoin noudatettava lakia. Hallinnon valtiosäännön mukaan viranomaisen tulee taata ja turvata tiettyjen menettelyllisten oikeuksien toteutuminen. Harkintavaltainstituutio perustuu ilmeisen tarpeelliselle joustavan sääntelyn tavoitteille, sillä kaikesta ei voida säännellä kasuistisesti. Joustavia normeja soveltaessaan viranomainen ei voi toimia vapaasti saati mielivaltaisesti, vaan sen on otettava huomioon harkintavaltaa rajoittavat periaatteet. Nämä periaatteet tulee huomioida yksittäisten toimivaltanormien tulkinnoissa. Vaikka kansalaisella on valtiosääntöisiä takeita viranomaisen valtaa ja sen väärinkäyttöä vastaan, myös viranomaisella on oikeuksia tekemiensä virheiden suojaksi virkarikosvastuulta vapautuakseen. Hallinnon lainalaisuudesta ja hallinnon valtiosäännöstä huolimatta rikosoikeudellinen laillisuusperiaate ja erityisesti sanarajasääntö sekä muut rikoslainkäytössä noudatettavat periaatteet, kuten ultima ratio -periaate ja yleinen ennustettavuuden vaatimus asettavat avoimien toimivaltanormien tulkinnoille ahtaat rajat. KKO on suhtautunut rikosoikeudelliseen laillisuusperiaatteeseen tiukasti virkarikoksia koskevassa oikeuskäytännössä. Avoimet ja tulkinnalliset säännökset eivät ole kelvanneet virkarikosvastuun perustaksi, ja erityisesti virkarikosoikeudellinen tahallisuuskonstruktio vaikuttaa osittain perusteella hajanaiselta. Tuoreessa alioikeuskäytännössä on lisäksi hieman yllättävästi torjuttu se, että kunnan toimielinten päätöksenteossa ja toimivaltanormien tulkinnassa edes säännöksi konstituoitu HL 6 §:n oikeusperiaate voisi johtaa virkarikosvastuuseen. Hallinnon lainalaisuusperiaatteen sekä rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen välinen punnintakollisio luo tutkimusteeman keskeisen ongelman. Tutkielman johtopäätöksenä kuitenkin esitetään, että harkintavallan väärinkäyttö ei eroaisi niin keskeisellä tavalla muista virkarikoksista, että se voisi selittää oikeuskäytännön vähäisyyttä. Laillisuusperiaatteen sanarajasääntöä ei ole katsottu loppuun, ja sen asettamissa rajoissa olisi tilaa myös erilaiselle kriminaalipoliittiselle painotukselle. Oikeuskäytäntöä kaivattaisiin lisää. Tutkimusmetodina on käytetty sekä teoreettista että käytännöllistä lainoppia, painotus jälkimmäisellä. Tutkimuksen päälähteinä on käytetty kotimaista ja ulkomaista oikeuskirjallisuutta sekä kotimaista oikeus- ja laillisuusvalvontakäytäntöä. Avainsanat – Nyckelord – Keywords Harkintavalta, lainalaisuusperiaate, laillisuusperiaate, virkavastuu Ohjaaja tai ohjaajat – Handledare – Supervisor or supervisors Apulaisprofessori Ida Koivisto Säilytyspaikka – Förvaringställe – Where deposited Helsingin yliopiston pääkirjasto Muita tietoja – Övriga uppgifter – Additional information
-
Harmaan talouden luottotappiolta suojaava TyEL sanktiojärjestelmä tulorekisteriuudistuksen jälkeen (2021)Suomalainen työeläkejärjestelmä on haasteiden edessä väestön ikääntymisen aiheuttaman huoltosuhteen kasvaessa. Paine eläkevakuutusmaksujen kasvattamiseksi on suurta. Perittävät eläkevakuutusmaksut eivät tälläkään hetkellä kata ulosmaksettavien eläkkeiden määrää, joten sijoitustoiminnalla on järjestelmän toimimisen kannalta keskeinen asema. Osa potentiaalisesta eläkevarallisuudesta sulaa eläkevakuutustoiminnassa syntyviin luottotappioihin. Luottotappioita syntyy vakuuttamistoiminnassa mitä moninaisimmista syistä, joskin asiakasyritysten tavanomaisten konkurssien sekä harmaan talouden vaikutus on merkittävää. Tulorekisteri otettiin käyttöön 1.1.2019 alkaen. Sen johdosta TyELvakuutusmaksujen muodostumisen peruste muuttui arvioista toteutuneeseen palkanmaksuun. Tämä muutos mahdollistaa eläkeyhtiövelkojalle paremman kontrollin saataviensa valvomiseen ja perintätoimien ajoittamiseen. Työeläkejärjestelmän sekä tulorekisterin toimiminen lainsäätäjän tarkoittamalla tavalla edellyttää, että työnantaja järjestää työntekijöidensä eläketurvan sekä tekee eläketurvan hoitamiseksi tarvittavat ilmoitukset säädettyjä aikamääreitä noudattaen. Näiden velvoitteiden täyttämisen varmistamiseksi oikeusjärjestys määrittää sanktiouhan. Tutkielmassa selvitetään TyEL:n mukaisen vakuuttamis- ja ilmoitusvelvollisuuden sisältö ja näiden laiminlyöntiin liittyvät sanktiot. Soveltuva sanktiomenettely riippuu rikotun velvoitteen sisällöstä ja laadusta. TyEL:n mukaisen työntekijöiden eläketurvan järjestämisvelvoitteen rikkominen voi johtaa TyEL laiminlyöntimaksun määräämiseen tai rikosprosessin käynnistymiseen. Ilmoittamisvelvollisuuden laiminlyönnin sanktioi uudistuksen myötä Verohallinto. Sanktiointi ulottuu myös välittömän eläkevakuutussopimussuhteen ulkopuolelle mm. tilaajavastuulain keinoin.
-
(2020)Det sätt människan lever på idag präglas av en ökad konsumtion och tryck på jordens naturresurser. Globalt lever och konsumerar människan som om vi hade 1,7 jordklot, istället för det enda vi har. För att en hållbar utveckling ska vara möjlig måste dagens beteenden förändras, både på individ- och företagsnivå. I och med att konsekvenserna av klimatförändringarna blivit alltmer oförutsägbara krävs brådskande åtgärder för att anpassa politiken till den nya verkligheten. För att EU senast år 2030 ska uppnå de mål som man enats om i Parisavtalet, inklusive en minskning av växthusgasutsläppen med 40 %, måste ett årligt investeringsgap på närmare 180 miljarder euro fyllas enbart för att uppnå EU:s mål på klimat- och energiområdet. För att uppnå EU:s klimatmål krävs således åtaganden från alla delar av samhället. Idag förväntar vi oss att företag till en allt större utsträckning ska ta ett ansvar när det handlar om ekonomiska, miljömässiga och sociala frågor. Som ett sätt för investerare att påverka företags ansvar gentemot samhälle och miljö, har även efterfrågan ökat på investeringsprodukter med en hållbar inriktning. Det ökade intresset för hållbarhet reflekteras även på regleringsnivå med bland annat EU:s aktiva arbete med att bygga upp ett finansiellt system som stöder hållbar tillväxt. Den finansiella sektorn har en avgörande roll i detta sammanhang eftersom finansieringsbehovet inte enbart kan täckas med offentliga medel, utan det behövs privat kapital för att nå de gemensamma klimatmålen. Hur privata investeringar riktas kan således ha en avgörande betydelse för en hållbar utveckling. För att möjliggöra en hållbar utveckling bör investeringar således riktas till sådana områden som gynnar hållbarhet och styras bort från aktiviteter som undergräver det. Idag finns det dock ett informationsgap mellan slutkunder och finansiella marknadsaktörer. För att underlätta och förbättra kundens förmåga att utvärdera finansiella produkters hållbarhetskriterier, krävs ett harmoniserat och standardiserat ramverk för hållbara investeringar. Avsaknaden av en entydig definition ligger som grund till den problematik som föreligger gällande slutkunders förmåga att utvärdera en investerings hållbarhet. Utan standardiserade rapporteringsmetoder, redovisar finansiella aktörer för ESG-faktorer på olika sätt och försvårar således möjligheten till att jämföra hållbara investeringar sinsemellan. Trots viss självregleringen på området, skapar regleringens frivilliga natur utmaningar för slutkunder ifråga om produkters jämförbarhet och detta skapar även utrymme för grönmålning på marknaden. I slutet av 2016 tillsatte EU-kommissionen en högnivågrupp för hållbara finanser och gruppen lade fram sin slutrapport i januari 2018. Denna slutrapport innehåller en övergripande vision om hur man bygger upp en hållbar finansieringsstrategi för EU. I rapporten ingår tio åtgärdsförslag som ska leda till bättre transparens i fråga om hållbarhet så att investerare kan fatta mer välinformerade beslut. Avhandling granskar de rättsliga styrmedel som idag reglerar informationsskyldigheten för aktörer på den finansiella marknaden samt den inverkan EU-kommissionens slutrapport kan komma att ha på slutkunden. Beaktat de mål som länder enats om i Parisavtalet och den finansiella sektorns avgörande roll i detta arbete samt även investerares ökade intresse och medvetenhet för ansvarsfulla investeringar, ger frågeställningarna i avhandlingen således en insikt om/hur de rättsliga styrmedlen kan anses främja hållbar utveckling. Syftet med avhandlingen är således att utgående från det rådande rättsläget skapa en förståelse över vad de enhetliga unionsreglerna kommer att innebära för slutkund. Avhandlingen har kommit till den slutsatsen att EU:s åtgärdsförslag förbättrar tillgänglig information för slutkund genom harmoniserade och standardiserade upplysningskrav. Information kommer att vara mera jämförbar och tillförlitlig, vilket kommer att minska informationsasymmetrin mellan slutkund och marknadsaktör. Genom att etablera en gemensam taxonomi och spelregler på den europeiska marknaden, kommer slutkunder att få mer relevant information för att utvärdera en investerings hållbarhet och därmed minimeras risken för grönmålning. Fastän åtagandena sannolikt kommer att förbättra slutkundens förmåga att fatta ett välgrundat investeringsbeslut finns dock en risk att en för stor mängd information, som kunden ska ta till sig, inte minskar informationsbördan. Således kan det argumenteras att det troligtvis ändå kommer att existera ett informationsgap på marknaden som kan behöva andra lösningar i framtiden
-
(2018)Tutkielmassa selvitetään olosuhteita, jotka muodostavat hätävarjelutilanteen, sekä niiden vaikutusta rangaistuksen määräämiseen. Rikoslain mukaisesti hätävarjelutilanne voi vaikuttaa eri tavoin tapauksen oikeudelliseen arviointiin. Lainsäätäjän tarkoituksena on ollut asteikollinen soveltamistapa: tilanteen olosuhteista riippuu, miten tekoa oikeudellisesti arvioidaan. Lain esitöissä tai oikeuskirjallisuudessa ei ole täsmennetty asteikollisen soveltamistavan rajanvetoa, joten tutkielman tavoitteena on erityisesti alioikeuskäytäntöön perehtymällä selvittää, mitkä konkreettiset olosuhteet antavat aiheen minkäkin lainkohdan soveltamiseen. Tutkielman aineistona onkin käytetty käräjä- ja hovioikeuksista tilattuja tuomioita, joissa on sovellettu tai ainakin sivuttu hätävarjelutilanteen johdosta rangaistusasteikon tai rangaistuksen lieventämisperustetta. Tutkimusaineistosta kävi ilmi, että oikeuskäytännössä ei tehdä rajanvetoa edellä mainittujen asteikollisesti sovellettaviksi tarkoitettujen lainkohtien välillä. Päinvastoin oikeuskäytännössä monesti samastettiin erityisesti rangaistusasteikon lieventämistä sekä rangaistuksen lieventämistä koskevat lainkohdat. Lainsäätäjän tarkoituksena on kuitenkin ollut, että niitä sovelletaan toisistaan erillisinä, minkä lisäksi ne vaikuttavat rangaistuksen määräämisen eri vaiheissa. Tutkielmassa esitetään ehdotus asteikollisen lainsäädännön soveltamisen selkeyttämiseksi sekä hätävarjelutilanteiden eri vaikutustasojen huomioon ottamiseksi. Käytännössä tuomioistuimissa tutkitaan hätävarjeluväitteen jälkeen usein systemaattisesti, soveltuuko tilanteeseen hätävarjelu oikeuttamisperusteena tai hätävarjelun liioittelu anteeksiantoperusteena. Oikeuskäytännössä ei ole tehty eroa rangaistuksen tuomitsematta jättämisen, rangaistusasteikon lieventämisen ja rangaistuksen lieventämisen välillä. Myös näitä perusteita tulisi kuitenkin tulkita toisistaan eri tavalla, eli niitä tulisi soveltaa toisistaan poikkeavissa tilanteissa. Rangaistus voidaan jättää tuomitsematta, kun teko on erityisestä syystä anteeksiannettavaan tekoon rinnastettava. Tällaisia lienevät sellaiset erityiset syyt, jotka eivät suoranaisesti liity hätävarjelun arviointiin eli oikeudettomaan hyökkäykseen, aikarajoihin, tarpeellisuusvaatimukseen tai oikeasuhtaisuuden vaatimukseen. Rangaistusasteikkoa lievennetään, kun teko muistuttaa läheisesti hätävarjelua, mutta hätävarjelun edellytykset on ylitetty niin selkeästi, ettei tekoon voida soveltaa anteeksiantoperustetta. Rangaistusasteikon lieventäminen tulisi siis kyseeseen tapauksissa, joissa on erikseen arvioitava, voisiko myös hätävarjelu tai hätävarjelun liioittelu taikka rangaistuksen tuomitsematta jättäminen tulla kyseeseen. Sen sijaan, jos teossa on vain piirteitä hätävarjelusta, eli siinä on ylitetty hätävarjelun rajat niin ilmeisesti, ettei mitään tarkempaa arviota muista perusteista tarvita, mittaamisvaiheessa rangaistusta voidaan lieventää RL 6:6:n nojalla Tutkielmassa esitetään lisäksi, että mikäli teko ylittää niin selvästi hätävarjelun rajat, ettei hätävarjelutilanne anna aihetta edes rangaistuksen alentamiseen, on syytä tuomita teosta normaali rangaistus. Nykylainsäädäntö mahdollistaa tällaisessa tilanteessa normaalin rangaistuskäytännön mukaisen rangaistuksen tuomitsemisen kuitenkin siten, että rikosnimikkeen eteen liitetään fraasi ”hätävarjelun liioitteluna tehty”. Tällaista ei ole pidettävä perusteltuna tilanteessa, jossa hätävarjelutilanne ei vaikuta rangaistuksen määräämiseen millään tavalla. Tutkielman lopuksi esitetään vielä tyyppitapaus, jossa sovelletaan ehdotettua asteikollisen lainsäädännön soveltamismallia. Lisäksi tutkielmassa käsitellään erityiskysymyksinä pakenemisen mahdollista edellyttämistä hätävarjelutilanteissa, ylivoimahyökkäyksiä sekä kotirauhan rikkomista. Mitään näitä koskien Suomessa ei ole olemassa yleisiä sääntöjä. Pakenemista edellytetään usein, jos vaihtoehtona on puolustautua käyttäen voimakkaita voimakeinoja. Ylivoimahyökkäysten arvioinnissa olisi tarpeen nykyistä paremmin ottaa huomioon tilanne kokonaisuudessaan, eikä arvioida kutakin tekoa toisista erillisinä, yksittäisinä hätävarjelutilanteina. Kotirauhan rikkomista henkeen ja terveyteen kohdistuvan hyökkäyksen yhteydessä koskeva oikeuskäytäntö on ristiriitaista. Olisi syytä huomioida hätävarjelutilanteen kokonaisarvioinnissa nykyistä systemaattisemmin, mikäli muun hyökkäyksen yhteydessä rikotaan myös puolustautujan kotirauhaa. Sekä ylivoimahyökkäysten että kotirauhan puolustamisen tulisi vaikuttaa puolustautujan vastuuta lieventävästi.
-
(2023)Tutkielmassa tarkastellaan vuonna 2020 aloitettua rikos- ja riita-asioiden videoyhteydellä toteutettavaa online-sovittelua. Erityisesti tutkimuksen kohteena on se, miten rikos- ja riita-asioiden sovittelijat kokevat tiettyjen restoratiivisten arvojen ja sovittelun tavoitteiden toteutuvan sekä se, miten tietyt sovitteluun liittyvät käytännöt toimivat, kun sovitteluneuvottelua ei järjestetäkään kaikkien osapuolten läsnä ollessa sovittelutoimiston tiloissa, vaan videoyhteyden välityksellä. Suomalainen rikos- ja riita-asioiden sovittelu perustuu restoratiivisen oikeuden teorioihin. Restoratiivisessa oikeudessa katsotaan, että rikos on ennen kaikkea rikoksentekijän ja uhrin välinen asia. Osapuolet itse pystyvät parhaiten päättämään siitä, miten rikos tulisi hyvittää ja miten teolla aiheutuneet vahingot tulisi korjata. Kun rikoksentekijä ja uhri sopivat asian, myös ympäröivän yhteisön tasapaino palautuu, ja tekijä pääsee eroon häpeästään ja voi palata täysivaltaiseksi yhteisön jäseneksi. Restoratiivisessa oikeudessa keskeistä on paitsi rikoksella aiheutettujen tekojen korjaaminen ja kokonaisvaltainen hyvittäminen, myös uhrin tarpeiden tyydyttäminen, menettelyn vapaaehtoisuus, menettelyn luottamuksellisuus, tekijän vastuunotto, kunnioittava vuoropuhelu, vallan antaminen osapuolille heidän omassa asiassaan ja yhteisöllisyys. Tätä tutkielmaa varten on erityisellä tarkkuudella paneuduttu rikosasioiden ja eräiden riita-asioiden sovittelusta annettua lakiin ja sen esitöihin sekä kolmeen aikaisempaan tutkimukseen kotimaisesta rikosasioiden sovittelusta. Niistä on poimittu esiin seikkoja, joiden kohdalla online-elementin voidaan perustellusti ajatella vaikuttavan jollakin tavalla sovittelumenettelyyn. Näiden seikkojen pohjalta on laadittu 17 monivalintakysymystä tämän tutkielman osana toteutettua kyselytutkimusta varten. Kysely on osoitettu sellaisille sovittelijoille, joilla on kokemusta sovittelijana toimimisesta sekä kasvokkain järjestettävässä sovittelussa että online-sovittelussa. Kyselyyn vastaajilla on ollut mahdollisuus antaa jokaisen kysymyksen kohdalla lisätietoja avovastauksilla. Kyselytutkimuksen tulosten perusteella suomalainen rikos- ja riita-asioiden online-sovittelu toimii hyvin, mutta myös kehityskohteita nousee esiin. Tärkeä havainto on se, että sovittelijoiden kokemusten mukaan online-sovittelussa päädytään sovintoon yhtä usein kuin kasvokkain soviteltaessa. Online-sovittelu toimii myös monella muulla kysymyslomakkeen kysymysten avulla mitatulla alueella yhtä hyvin tai lähes yhtä hyvin kuin kasvokkain tapahtuva sovittelu. Rikoksentekijän ja uhrin valtatasapainon arviointi on kuitenkin online-sovittelussa vaikeampaa. Tutkielman tuloksista selviää myös, että sovittelun luottamuksellisuus on vaarantunut online-sovitteluissa. Kyselytutkimuksen tuloksia on analysoitu jokaisen kysymyksen osalta erikseen aiemman kotimaisen ja ulkomaisen tutkimuksen, kirjallisuuden ja artikkelien valossa. Havaittuihin ongelmakohtiin on myös pyritty löytämään ratkaisuja aiemmasta tutkimuksesta online-sovittelun jatkokehittelyä varten. Tutkielmassa rikosasioiden online-sovittelu on pyritty liittämään myös laajempaan yhteiskunnalliseen kontekstiin. On tiedossa, että tuomioistuinlaitos kärsii tällä hetkellä resurssipulasta ja on ruuhkautunut. Sovittelun etuina tuomioistuinprosessiin verrattuna on yleensä pidetty muun muassa sovittelun nopeutta, edullisuutta ja joustavuutta. Aiempien tutkimusten perusteella sovittelun osapuolet ovat myös tyytyväisiä sovittelussa saavutettaviin ratkaisuihin. Koska online-sovittelu on monelta osin tavanomaista sovittelua nopeampaa ja joustavampaa, on online-sovittelumenettelyillä mahdollisesti vielä paljonkin hyödyntämätöntä potentiaalia oikeudenhoidon kantokyvyn parantamisessa ja oikeusjärjestelmämme kehittämisessä yleensä.
-
(2019)The thesis is focused on two battling concepts: head of state immunity from criminal proceedings in foreign national courts and accountability of heads of state for international crimes and human rights violations they have committed. These concepts are studied in the light of the developments after a remarkable judgment by the United Kingdom’s House of Lords regarding Chile’s former president Augusto Pinochet, who according to the judgment did not enjoy immunity of a former head of state for crimes of torture. This year, 20 years have passed since this revolutionary judgment was given on March 24, 1999. Head of state immunity can be derived from state immunity, although currently it must be considered as a distinguished concept from the rules of state immunity. It has also similarities to diplomatic immunity. However, currently there is no separate convention regarding only head of state immunity. The International Law Commission (ILC) has been drafting articles on immunity of state officials from foreign criminal jurisdiction since 2006, but the work is not yet finished. This can be counted as an important expression of opinion in the area of head of state immunity. Thus, currently customary international law plays the most central role when trying to reconcile head of state immunity and current requirements of international criminal and human rights law. A possible human rights exception could include international crimes and other serious human rights violations. International crimes include core international crimes and additionally few other crimes. Serious human rights violations include breaches of human rights that cannot be derogated. These criminal actions are often subject to universal jurisdiction, which means that they should be punished wherever committed, and more importantly, by whoever. Thus, also the most high-ranking officials, such as heads of state should be held individually responsible. Since head of state immunity is divided to immunity ratione personae (reserved for incumbent heads of state) and immunity ratione materiae (covering official acts of former heads of state), which are distinctively different from each other, a possible human rights exception must be established separately to these doctrines. The elements of established rules of customary international law, state practise and opinio juris, show that a certain kind of human rights exception exists to immunity ratione materiae, whereas immunity ratione personae remains inviolable. The national and international cases and national legislations alongside other state practise and opinio juris, such as the ILC’s work and multilateral treaties however demonstrate, that the scope of the exception is not general, but including mainly just international crimes and excluding other serious human rights violations. Rationale for immunity, proper functioning of states, does not require that former heads of state should not be held responsible in foreign courts.
-
(2013)This Master's thesis examines the current status of head of state immunity in international law. The emphasis is on head of state immunity as a customary law rule. The aim of this thesis is to examine whether the removal of personal immunities of incumbent heads of state is possible in international criminal courts, with the authorization of the Security Council.
-
(2018)The research discusses whether health rights can be used as a discretionary limitation in the grant of permanent injunctions for pharmaceutical patents in the EU. The method is predominantly legal dogmatic with some comparative law as well as law and politics. The research contributes to the discussions of what the role of the right to exclude is, whether courts should have discretion in granting injunctions after infringement has been established and what the relationship of intellectual property and human rights is. The traditional starting point of patent law is a strong right to exclude. This means that injunctions are issued as a matter of course when infringement has been established. In the case of pharmaceuticals the exercise of the right to exclude can sometimes result in a socially valuable product becoming unavailable to patients. It is therefore reasonable to ask whether the right to exclude should sometimes be overridden by public health concerns. Health rights refer to these public health concerns, including access to medicine and right to highest attainable level of health, as provided in various human rights instruments. The EU Enforcement Directive provides that courts must have authority to grant injunctions. It also says that remedies must be effective, proportionate and dissuasive. To fulfil all these requirements any particular remedy should be selected based on the facts at hand. In the USA, the Supreme Court's eBay judgment made granting injunctions entirely discretionary. Courts have kept issuing injunctions for pharmaceutical patents in most cases, but consideration of public interest factors has become more routine. Injunctive relief might be denied if the injunction would make a medically important product unavailable to a substantial patient population, for example if the infringing product were not entirely substitutable with other products. Taking into account the human rights framework of the EU, it seems that EU courts would have the authority to take into account these kinds of facts and exercise similar discretion. Health rights could in individual cases weigh more than the patentee's right to exclude. Despite this, the current practices are unlikely to change without the emergence of a landmark case that might be referred to the Court of Justice of the EU. As a conclusion, no legislative changes would be needed in the EU in order to adopt discretion in granting permanent injunctions. The lenient wording of the enforcement provisions, the principle of proportionality and the various human rights commitments of EU Member States provide sufficient legal grounds for exercising this kind of judicial discretion. In the light of the EU health rights framework the possibility to balance competing interest according to individual circumstances seems justified. Yet, the threshold for intervening with normal exercise of patent rights should be set quite high. In standard cases there would be no reason not to prioritize interests of the patentee. In the long run these interests also support public interests indirectly. Therefore the existence of discretion would not necessarily undermine exclusivity-based business models or incentives for pharmaceutical research and development.
-
(2018)Perintö- ja lahjaverolain 55 §:n sukupolvenvaihdoshuojennuksen tarkoituksena on edistää yritysten sukupolvenvaihdoksia. Perintö- ja lahjaverolain sukupolvenvaihdoshuojennuksen saaminen edellyttää, että luovutuksensaaja jatkaa yritystoimintaa lahjana tai perintönä saadussa yhtiössä vähintään viiden vuoden ajan luovutuksen jälkeen. Tutkielman tavoitteena on selvittää, mitä pidetään perintö- ja lahjaverolain 55 §:n sukupolvenvaihdoshuojennuksen edellyttämänä yritystoiminnan jatkamisena erityisesti sen henkilökohtaisen osallistumisen elementin näkökulmasta, eli riittävänä osallistumisena yritystoiminnan johtamiseen. Korkein hallinto-oikeus on vero-oikeutta koskevassa ratkaisukäytännössään alkanut yhä enenevissä määrin soveltaa siviilioikeuden määritelmiä niiden siviilioikeudellisessa merkityksessä. Tämä on havaittavissa myös perintö- ja lahjaverolain sukupolvenvaihdoshuojennusta koskevissa ratkaisuissa, joissa korkein hallinto-oikeus on verolainsäädännön lisäksi viitannut suoraan osakeyhtiölakiin. Yhtiöoikeus on siten tärkeässä asemassa myös tässä tutkielmassa. Osakeyhtiölaista ja muusta yhtiöoikeudesta saatavien määritelmien sekä lain esitöiden avulla selvitetään, mitä pidetään perintö- ja lahjaverolain sukupolvenvaihdoshuojennuksen edellyttämänä riittävänä osallistumisena yritystoiminnan johtamiseen. Tutkielmassa havainnoidaan, mitä pidetään osakeyhtiölain ja muun yhtiöoikeudellisen sääntelyn valossa yritystoiminnan johtamisena, ja miten nämä määritelmät soveltuvat perintö- ja lahjaverolain sukupolvenvaihdoshuojennuksen jatkamisvaatimukseen. Tutkielmassa selvitetään oikeuskäytännön avulla yhtiöoikeuden vaikutusta perintö- ja lahjaverolain sukupolvenvaihdoshuojennuksen jatkamisvaatimuksen edellytysten täyttymisen arviointiin. Tutkielmaan otetut oikeustapaukset koskevat pääosin yritystoiminnan jatkamista tilanteissa, joissa luovutuksensaaja ei tulisi toimimaan luovutettavan yhtiön hallituksen jäsenenä tai toimitusjohtajana. Tutkielmassa käytetyistä oikeustapauksista voidaan tehdä se johtopäätös, että osakeyhtiölain pakottavista säännöksistä ei voida poiketa perintö- ja lahjaverolain 55 §:n sukupolvenvaihdoshuojennussäännöstä sovellettaessa. Oikeustapauksista huomataan myös se, että perintö- ja lahjaverolain sukupolvenvaihdoshuojennuksen edellytysten täyttymistä arvioitaessa kiinnitetään huomiota vero- ja yhtiölainsäädännön lisäksi myös yhtiökäytäntöön ja itsesääntelyyn. Yhtiökäytännön ja itsesääntelyn huomioiminen käy ilmi esimerkiksi siitä, että yhtiön johtoryhmässä toimimista pidetään sellaisena henkilökohtaisena osallistumisena yritystoiminnan johtamiseen, että sukupolvenvaihdoshuojennuksen edellytysten voidaan katsoa täyttyvän. Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisuista löytyy kuitenkin myös huomautettavaa, sillä hallintoneuvoston jäsenyyttä ei sen osakeyhtiölaissa määritellystä johtoasemasta huolimatta pidetä yritystoiminnan jatkamisena, vaikka esimerkiksi toisen samaan konserniin kuuluvan yhtiön hallituksen jäsenyyttä pidetään yritystoiminnan jatkamisena. Toisen samaan konserniin kuuluvan yhtiön hallituksen jäsenyys rinnastuu läheisemmin hallintoneuvoston jäsenyyteen kuin lahjana tai perintönä saatavan yhtiön hallituksen jäsenyyteen, sillä kummassakaan asemassa toimivalla ei ole tämän asemaan perustuvaa oikeutta edustaa lahjana tai perintönä saatavaa yhtiötä.
-
(2024)Tekoälyjärjestelmien tekninen kehitys on kiihtynyt viime vuosina mahdollistaen myös entistä autonomisempien asejärjestelmien kehittämisen. Tärkeimmät autonomisten asejärjestelmien käyttöön liittyvät kysymykset koskevat nykyisen kansainvälisen lainsäädännön soveltumista niiden sääntelyyn. Tutkielman tärkeimpänä päämääränä oli selvittää, voidaanko yksilön rikosvastuu toteuttaa myös autonomisen aseen avulla tehdyssä sotarikoksessa. Voimassa olevan lainsäädännön tulkinta toteutettiin lainopin menetelmin. Henkilön rikosvastuu sotarikoksesta vaatii kansainvälisen oikeuden näkökulmasta kolmen edellytyksen täyttymistä. Ensinnäkin kansainvälisissä sopimuksissa säädetyn sotarikoksen tunnusmerkistön pitää täyttyä, toiseksi henkilön on täytynyt toimia tahallaan ja kolmanneksi henkilön tulee olla tuomioistuimen toimivallan alainen. Sotarikoksen tunnusmerkistö voi täyttyä autonomisten asejärjestelmien osalta vain erityistä suojelua nauttiviin henkilöihin tai kohteisiin kohdistettujen iskujen kohdalla. Geneven sopimuksiin sisältyvät humanitäärisen oikeuden periaatteet asettavat asejärjestelmän käyttäjälle vaatimuksen erottaa lailliset ja laittomat kohteet toisistaan sekä käyttää vain oikeasuhtaista voimaa laillisia kohteita vastaan. Henkilön tahallisuutta arvioitaessa tulee ottaa huomioon hänen tosiasiallinen toimintansa sekä toiminnasta syntyneet seuraukset. Henkilön toimintaa voidaan pitää tahallisena ainoastaan silloin, kun hän on tarkoittanut aiheuttaa syntyneet seuraukset, tai niiden aiheutumista on tullut pitää toiminnan lähes varmana seurauksena. Autonomisen asejärjestelmän käyttäjän toimintaa arvioitaessa tulee ottaa huomioon asejärjestelmän ominaispiirteet sekä käyttäjän mahdollisuus vaikuttaa sen toimintaan. Mitä suurempi autonomisuuden aste järjestelmässä on, sitä epätodennäköisempään on rikosvastuun muodostuminen. Kansainvälisen rikosvastuun toteutumisen osalta suurimmat haasteet liittyvät universaalin tuomiovallan puutteeseen, sekä täysin autonomisiin asejärjestelmiin kohdistuvaan vastuukatveeseen. Kansainvälisen rikostuomioistuimen toimivalta kattaa myös autonomisilla aseilla tehdyt sotarikokset, mutta sen maantieteellinen toimivalta on melko rajattua. Täysin autonomiset asejärjestelmät tekevät kriittiset päätökset itsenäisesti, esimerkiksi tappavan voiman käytöstä. Kun käyttäjä ei voi vaikuttaa asejärjestelmän valitsemaan kohteeseen, ei hänellä ole mahdollisuuksia arvioida toiminnan vaikutuksia, eikä tahallisuusvaatimus voi täyttyä. Kansainvälisen lainsäädännön pitää tulevaisuudessa pystyä vastaamaan myös näihin rikosvastuun toteutumista estäviin haasteisiin.
-
(2015)Tutkielman aiheena on henkilörekisteririkos, josta on säädetty rikoslain 38 luvun 9 §:ssä. Henkilörekisteririkoksena on säädetty rangaistavaksi eräiden tunnusmerkistössä tarkemmin määriteltyjen henkilötietolain pykälien ja henkilötietojen käsittelyä koskevien erityissäännösten vastainen toiminta. Koska kyseessä on rikoksen tunnusmerkistö, joka saa tarkemman sisältönsä henkilötietojen suojaa koskevasta lainsäädännöstä, tutkielmassa tarkastellaan henkilörekisteririkoksen tunnusmerkistöä sekä rikosoikeudelliselta että informaatio-oikeudelliselta kannalta. Tutkimusmenetelmä on pääosin lainopillinen, rikoksen tunnusmerkistöä tulkitseva. Tutkielmassa esitetään kritiik-kiä rikoksen nykyistä muotoilua ja oikeuskäytäntöä kohtaan sekä esitetään muutosehdotuksia. Tutkielmassa oikeuspoliittinen näkökulma on esillä arvioitaessa, onko rikoksen tunnusmerkistö ja oikeuskäytännön kehittyminen ollut onnistunutta. Tutkielmassa pyritään tarkentamaan henkilörekisteririkoksen sisältöä ja sen soveltamista oikeuskäytännössä. Henkilörekisteririkos on otettu henkilörekisterilakiin jo 1988, mutta sitä on sovellettu harvakseltaan. Henkilörekisteririkosta on käsitelty vain kahdesti korkeimmassa oikeudessa. Lisäksi henkilörekisteririkos on profiloitunut vahvasti henkilötietolain 7 §:n vastaiseksi urkintaa koskevaksi rikokseksi. Tämä on ristiriidassa sen kanssa, että henkilörekisteririkoksen tunnusmerkistö kattaa monenlaista toimintaa. Oikeuskäytännön vähyyden vuoksi henkilörekisteririkos onkin vielä jäsentymätön muilta osin. Koska urkintateoista on henkilörekisteririkoksena eniten oikeuskäytäntöä, keskittyy tutkielma tunnusmerkistön tulkinnassa vahvasti henkilötietolain käyttötarkoitussidonnaisuuden vastaisen käyttäytymisen tutkimiseen. Tutkielmassa on esitetty, miten urkintarikos on kehittynyt osaksi henkilörekisteririkosta ja mitä ongelmia tähän kehitykseen liittyy. Tutkielmassa ehdotetaan, että oikeustilan selvyyden vuoksi olisi mielekästä ottaa urkintaa koskeva oma rikostunnusmerkistönsä rikoslakiin. Tutkielman johtopäätöksenä todetaan, että henkilörekisteririkos nykyisessä muodossaan ei ole onnistunut. Henkilörekisteririkokseen liittyy monia ongelmia, jotka tulisi ratkaista uuden tietosuoja-asetuksen myötä. Tietosuoja-asetuksessa ei ole otettu kantaa rikosoikeudellisiin sanktioihin, mutta se silti vaikuttaa henkilörekisteririkokseen, koske rikoksen tunnusmerkistö on yhteydessä henkilötietojen suojaa koskevan aineellisen lainsäädännön kanssa.. Lisäksi tutkielman johtopäätöksenä esitetään, että henkilörekisteririkoksen käyttöalaa tulisi rohkeammin oikeuskäytännössä monipuolistaa nykyisestä koskemaan myös muun tyyppistä käyttäytymistä kuin urkintarikoksia. Tutkielmassa on esitetty, että monipuolisuuden vähyys johtuisi rikosten matalasta ilmituloprosentista sekä päällekkäisyydestä muiden rikosten kanssa.
-
(2018)Tiedekunta/Osasto - Fakultet/Sektion – Faculty Oikeustieteellinen tiedekunta Laitos - Institution – Department Työoikeuden laitos Tekijä - Författare – Author Sanna Sorvali Työn nimi - Arbetets titel – Title Henkilöstön edustajan määräytyminen ja sopimuskompetenssi yhteistoimintamenettelyssä työvoiman käytön vähentämisestä neuvoteltaessa Oppiaine - Läroämne – Subject Työoikeus Työn laji - Arbetets art – Level Pro gradu -tutkielma Aika - Datum – Month and year toukokuu 2018 Sivumäärä - Sidoantal – Number of pages 80 Tiivistelmä - Referat – Abstract Laki yhteistoiminnasta yrityksissä on yhteistoimintaa säätelevä menettelylaki, eikä sellaisenaan säätele sopimista yhteistoiminnan puitteissa, lukuun ottamatta tiettyjä poikkeuksellisesti sovittavaksi säädettyjä asioita. Yhteistoimintamenettelyn puitteissa syntyy kuitenkin runsaasti paikallisia sopimuksia työnantajan ja henkilöstön edustajan välillä, joilla voi olla merkittäviä vaikutuksia yksittäisiin työsuhteisiin. Edustuksellisella tasolla solmittaviin yhteistoimintasopimuksiin liittyy monia tulkinnallisia ongelmia, erityisesti sopimuksen ulottaessa oikeusvaikutuksensa yksittäisen työntekijän työsuhteeseen ilman tämän antamaa erillistä valtuutusta tai nimenomaista lain säännöstä. Tutkielmassa selvitetään lainopillista metodia käyttäen miten henkilöstön edustaja määräytyy YTL 8 luvun mukaisissa neuvotteluissa neuvoteltaessa työvoiman käytön vähentämisestä ja mihin henkilöstön edustajan sopimuskompetenssi perustuu. Henkilöstön edustajan sopimuskompetenssin rajoja tarkastellaan nostamalla esiin muutamia tyypillisesti neuvotteluiden kohteeksi muodostuvia asiakokonaisuuksia ja selvittämällä miten henkilöstön edustajan sopimuskompetenssi näissä kokonaisuuksissa rajautuu. Tutkielmassa osoitetaan, että henkilöstön edustajan määräytymiseen liittyy tulkinnallisia ongelmia. Kes-keiseksi henkilöstön edustajan määräytymiselle muodostuu henkilöstöryhmän -käsite, joka on laissa ja sen esitöissä jätetty melko avoimeksi. Erityisesti tulkintaongelmia liittyy luottamusmiehen ja luottamusvaltuutetun edustamisoikeuksien välisiin rajoihin. Henkilöstön edustajan sopimuskompetenssin on katsottu perustuvan suoraan yhteistoimintalain säännöksiin. Sopimuskompetenssi kattaa laajan kirjon asioita, jotka vaihtelevat vain välillisesti yksittäisiin työsuhteisiin vaikuttavista seikoista, kuten liiketoiminnallisista ratkaisuista sopimisesta, aina sopimuksiin, joilla voi olla merkittävä välitön vaikutus yksittäisten työsuhteiden ehtoihin. Henkilöstön edustajan sopimuskompetenssin rajoja onkin tarkasteltava tapauskohtaisesti huomioiden sovittavan asian laatu ja kiinnittäen huomiota erityisesti pakottavan työlainsäädännön ja työehtosopimusten asettamiin rajoituksiin. Nykyisellään yhteistoimintalaki mahdollistaa yksittäisen yrityksen tarpeisiin joustavasti räätälöitävän sopimustoiminnan. Kuitenkin sopimustoiminnan selkeyttämiseksi ja helpottamiseksi, sekä yksittäisen työntekijän oikeusturvan parantamiseksi, voisi olla aiheellista säätää lain tasolla henkilöstön edustajan sopimuskompetenssista. Avainsanat – Nyckelord – Keywords Laki yhteistoiminnasta yrityksissä, yhteistoimintamenettely, paikallinen sopiminen, luottamusmiehet Säilytyspaikka – Förvaringställe – Where deposited Muita tietoja – Övriga uppgifter – Additional information
-
(2013)Henkilöstön kannustinjärjestelmät on aihe, joka on ajankohtainen niin mediassa kuin ihmisten käytännön arkipäivässäkin ? harvassa on nykyisin ne työpaikat, joissa ei ole käytössä minkäänlaista kannustinratkaisua. Kannustinjärjestelmän käsitteellä voidaan viitata laajasti erilaisiin peruspalkan lisäksi suoritettaviin henkilöstön kannustin- ja palkitsemistapoihin, kuten tulospalkkioihin ja optioihin. Yhteistä monenkirjoisille kannustinmalleille on, että kannustimien jakaminen perustuu tavallisesti yritys- tai työpaikkakohtaisiin palkkiojärjestelmiin ja vain harvoin niistä säännellään työehto- tai työsopimuksissa. Pro gradu -tutkielmassani käsittelen henkilöstön kannustinjärjestelmiä työoikeuden näkökulmasta. Kyseessä on lainopillinen tutkimus, jota tukee empiirinen kyselytutkimus. Pyrin tutkielmassani vastaamaan seuraaviin kysymyksiin: mikä on kannustinjärjestelmien työoikeudellinen asema ja miten erilaisia työoikeudellisia haasteita, jotka liittyvät kannustinratkaisuihin, voidaan tulkita. Kannustinjärjestelmiä on tutkittu etenkin taloustieteessä sekä vero- ja yhtiöoikeudessa, mutta työoikeudellinen tutkimus on jäänyt vähiin. Kannustinjärjestelmien tarkastelu työoikeudellisessa kontekstissa on haastavaa, sillä kyseessä ei ole työoikeuden käsite ja erot esimerkiksi työntekijän peruspalkkaan ovat huomattavat niin oikeudellisessa luonteessa kuin taustassakin. Kannustinjärjestelmien työoikeudellisesta asemasta voitaneen sanoa, että kannustinjärjestelmän osien katsominen osaksi työsopimuksen ehtoja riippuu siitä, onko asiasta nimenomaisesti työsopimuksessa sovittu, järjestelmään viitattu yksittäisessä työsopimuksessa tai voidaanko työnantajan yksipuolisen päätöksen katsoa vakiintuneen sopimuksen veroisen käytännön myötä työsopimuksen ehdoksi. Kannustinjärjestelmän ehtojen hahmottaminen joka tapauksessa ainakin työsuhteen ehdoiksi saa tukea talousvaliokunnan selkeästä kannanotosta, tosin oikeuskirjallisuudessa tästä on esitetty myös vastaväitteitä. Tähän problematiikkaan liittyy keskeisesti myös mahdollisuudet muuttaa tai purkaa valittua kannustinjärjestelmää. Kannustinpalkkion rinnastaminen palkkaan on mielestäni mahdollista, mutta haasteita aiheuttaa erityisesti sen tulkinta, missä kaikissa palkkaan sidottujen etuuksien laskennassa kannustinpalkkiot otetaan huomioon palkan perustassa. Muuttuneet olosuhteet saattavat vaikuttaa kannustinratkaisuihin ja muodostaa työoikeudellisesti kiinnostavia kysymyksiä. Tutkielmassani käsittelen työsuhteen päättymistilanteita, ehtojen kohtuullisuutta ja työnantajan asemassa tapahtuneita muutoksia. Yhdenvertaisuus on keskeinen oikeusperiaate kannustinjärjestelmistä puhuttaessa ja se tulee esiin erityisesti järjestelmän soveltamisalan ja järjestelmässä mukana olevien työntekijöiden kohtelun osalta. Tutkielmassa tarkastelen erityisesti kannustinjärjestelmän kattavuutta, määrä- ja osa-aikaisten työntekijöiden asemaa sekä yhdenvertaisuuden ja tasapuolisen kohtelun kannalta kyseenalaisia järjestelmän ehtoja, jotka liittyvät perhevapaisiin, ammattiyhdistystoimintaan ja sairauspoissaoloihin. Useissa kannustinjärjestelmiin liittyvissä kysymyksissä työoikeudellinen tulkinta on vielä osin jäsentymätön ja etenkin yhdenvertaisuuden ja kohtuuden kannalta kyseenalaisten ehtojen tulkinnassa tuleva oikeuskäytäntö olisi enemmän kuin toivottavaa.
-
(2017)Tiivistelmä/Referat – Abstract Tutkielman tavoitteena on selvittää työsopimuslaissa (55/2001, TSL) säädetyn tasapuolisen kohtelun velvoitteen toteutumista henkilöstörahastoissa. Tasapuolisen kohtelun valikoitumista tarkastelunäkökulmaksi voidaan perustella sillä, että työelämä- ja tasa-arvovaliokunta on mietinnössään kiinnittänyt erityishuomiota siihen, että henkilö- ja ryhmäkohtaisten tulospalkkioiden maksaminen saattaa jossain tapauksissa johtaa henkilöstörahaston jäsenten väliseen eriarvoisuuteen. Tasapuolisen kohtelun velvoitteen lisäksi tutkielmassa tarkastellaan myös henkilöstörahastojen asemoitumista työoikeuden systematiikassa. Henkilöstörahastolla tarkoitetaan henkilöstön omistamaa ja hallitsemaa rahastoa, jonka tarkoituksena on yrityksen sille suorittamien tulos- tai voittopalkkioerien ja muiden henkilöstörahastolain (HRL 934/2010) mukaisten varojen hallinta. Henkilöstörahastoeräosuuden määräytymisessä tulee noudattaa tasapuolisen kohtelun velvoitetta. Henkilöstörahastoerän perusteena olevan tulos- tai voittopalkkiojärjestelmän tulee koskea kaikkia rahaston jäseniä, ja palkkio-osan enimmäismäärän on määräydyttävä kaikille kyseisen järjestelmän piiriin kuuluville yhdenmukaisten periaatteiden mukaan. Henkilöstörahastolle leimaavaa on kollektiivisuus, sillä rahaston tarkoituksena on palkita koko henkilöstöä tavoitteiden saavuttamisesta. Henkilöstörahastoa voidaan luonnehtia työnantajan ja työntekijöiden yhteismenettelyssä luomaksi henkilöstöetuudeksi. Henkilöstörahasto on henkilöstöetuutena ainutlaatuinen, tämä johtuu osaltaan siitä, että henkilöstörahasto on erillinen oikeushenkilö. Ominaista henkilöstörahastolle on henkilöstön osallistuminen rahaston päätöksentekoon, sillä henkilöstörahaston toimintaa koskevat muutokset tulee käsitellä yhteistoiminnassa henkilöstön kanssa. Henkilöstön osallistuminen päätöksentekoon ilmentää myös henkilöstörahaston roolia taloudellisena osallistumisjärjestelmänä. Tasapuolisen kohtelun kannalta ongelmallisia ovat henkilöstörahastojen perustamisen edellytyksenä toimivat tulospalkkiojärjestelmät, jotka soveltuvat luonteensa vuoksi huonosti yhteen tasapuolisen kohtelun -periaatteen kanssa. Henkilöstörahastoeräosuuksia kerryttävä tulospalkkiojärjestelmä voi koostua henkilö-, tiimi-, ryhmä-, yritys- ja konsernikohtaisista tulospalkkioista tai niiden yhdistelmistä. Henkilö- ja ryhmäkohtaisten tulospalkkioiden maksaminen saattaa kuitenkin johtaa henkilöstörahaston jäsenten väliseen eriarvoisuuteen. Tasapuoliseen kohteluun velvoittava työsopimuslain säännös (TSL 2:2.1) ei kuitenkaan kiellä menettelyitä, jotka johtavat työntekijöiden väliseen epätasapuoliseen kohteluun. Tasapuolisen kohtelun kannalta problematiikkaa liittyy myös henkilöstörahaston perustamiseen. Henkilöstörahaston perustaminen siten, että sen piiriin kuuluu koko henkilöstö, toteuttaa tasapuolisen kohtelun velvoitetta. Henkilöstörahaston perustaminen yrityksen tulosyksikköön tai vain joihinkin tulosyksikköihin saattaa sen sijaan aiheuttaa ongelmia. Jos eri tulosyksiköissä on samaa työtä tekeviä, ja kaikkia tulosyksikköjä ei oteta henkilöstörahaston piiriin, voi käsillä olla tasapuolisen kohtelun vastainen menettely. De lege ferenda -suosituksen mukaan laissa ei tulisi sallia henkilöstörahastojen perustamista tulosyksikköihin. Tämä olisi perusteltua sekä henkilöstörahastolain hengen, joka korostaa henkilöstörahastojen asemaa ”koko henkilöstön palkitsemiskeinoina” sekä tasapuolisen kohtelun velvoitteen näkökulmasta.
-
(2018)Tutkielmassa tarkastelen henkilöstöryhmän rajojen muodostumista työehtosopimustoiminnan perusteella. Henkilöstöryhmä on työoikeudessa paljon käytetty ja keskeinen käsite. Henkilöstöryhmien rajojen tarkka määrääminen on kuitenkin juridisen määrittelyn puuttuessa hankalaa. Henkilöstöryhmän käsite on muodostunut käytännön työehtosopimustoiminnan pohjalta. Yleisen käsityksen mukaisesti yrityksen henkilöstö voidaan jakaa työntekijöiden, toimihenkilöiden ja ylempien toimihenkilöiden henkilöstöryhmiin sekä yrityksen johtoon. Nämä henkilöstöryhmät ovat muodostuneet työmarkkinoiden järjestäytymisen ja työntekijäpuolen keskusjärjestöjen mukaisesti ja vakiinnuttaneet asemansa osana kollektiivista työoikeutta. Tutkielmassa tutkin, onko löydettävissä yleisiä kriteerejä, joiden mukaan voidaan määritellä henkilöstöryhmien väliset rajat. Työehtosopimusten soveltamisalamääräyksiä tulkitsemalla ja luokittelemalla pyrin selvittämään, millä perusteella jokin tehtävä luokitellaan tiettyyn henkilöstöryhmään kuuluvaksi. Tutkimusaineistonani ovat yleissitovaksi vahvistetut työehtosopimukset. Työehtosopimusten tarkastelun tuloksena selviää, ettei työntekijöiden ja toimihenkilöiden henkilöstöryhmien välistä rajaa voi yleisesti määritellä vaan ryhmien välinen rajanveto on puhtaasti sopimuksenvarainen asia. Toimihenkilöiden ja ylempien toimihenkilöiden ryhmät ovat eroteltavissa yleensä tehtävien itsenäisyyden sekä taloudellisen, hallinnollisen ja toiminnallisen vastuun mukaisesti. Vaikka kriteerit toimihenkilösopimusten ja ylempien toimihenkilöiden työehtosopimusten soveltamiselle ovat melko yhteneväiset kaikilla aloilla, on näiden kriteerien soveltaminen käytäntöön kuitenkin usein melko hankalaa yleisen mittarin puuttuessa. Rajanveto tehtävien itsenäisyyden ja vastuun mukaisesti jääkin usein ala- tai työpaikkakohtaiseksi, eikä ole yleisesti määritettävissä, kuinka suuri vastuu tai itsenäisyys on edellytyksenä tehtävän sijoittumiselle ylempien toimihenkilöiden henkilöstöryhmään. Ainoastaan yrityksen johto on selkeästi ja yhteneväisesti määritelty muiden henkilöstöryhmien yläpuolelle lähes kaikissa työehtosopimuksissa.
-
(2021)Tutkielmassa tarkastellaan lainopillisesta ja oikeusvertailevasta näkökulmasta henkilötiedon anonymisoimista Euroopan unionissa ja Yhdysvalloissa. Vertailukohteena on Euroopan unionin osalta yleinen tietosuoja-asetus(GDPR) ja Yhdysvaltojen osalta erityisesti Kalifornian uusi kuluttajien tietosuojaa koskeva laki(CCPA), sekä soveltuvin osin common law -oikeuskäytäntö. Tutkielman tematiikka kohdistuu ensinnäkin henkilötiedon käsitteeseen. Toisena tutkimuskysymyksenä analysoidaan anonymisoimisen velvollisuutta, ja tähän liittyen yksilön oikeutta vaatia henkilötietojen poistamista. Tarkastelussa painotetaan perusoikeusnäkökulmaa, oikeuskulttuurisia eroja unohtamatta. Tutkielman lopussa esitetään vielä kriittisiä näkökulmia anonymisoimiseen liittyen. Tämän osalta tutkimus kohdistuu erityisesti sääntelyn tehokkuuteen ja oikeusvarmuuteen. Tutkimustyön perusteella unionin anonymisoimista koskevassa oikeudessa painotetaan yksityisyyden suojaa ja tietosuojaa huomattavasti yhdysvaltalaista lähestymistapaa enemmän. Henkilötiedon käsite on laajempi ja näin ollen anonymisoimisen kynnys korkeampi. Samaan aikaan anonymisoimiseen liittyvät velvoitteet ovat sääntelyn kohteena olevien toimijoiden näkökulmasta tiukemmat. Toisaalta CCPA edustaa yhdysvaltalaisessa kontekstissa askelta eurooppalaisemman tietosuojasääntelyn suuntaan. Tämä näkyy siinä, että CCPA:n sisältämä henkilötiedon määritelmä muistuttaa laajuudessaan GDPR:n vastavaa. Lisäksi CCPA sisältää kuluttajan oikeuden vaatia henkilötietojensa poistamista, jota voidaan luonnehtia kevennetyksi versioksi GDPR:n mukaisesta oikeudesta tulla unohdetuksi.
-
(2019)Nykyajalle on leimallista, että ihmisistä kerätään huomattavasti enemmän tietoa kuin koskaan aikaisemmin ja yhä useamman toimijan liiketoiminta perustuu tiedon hyödyntämiseen. Ennennäkemätön tiedonkeruu on johtanut siihen, että anonymiteetti on nyky-yhteiskunnassa entistä vaikeampi saavuttaa, sillä yksilöistä kerätyn tiedon määrän kasvaessa ja teknologian edelleen kehittyessä yksittäisiä tiedonpalasia on mahdollista yhdistää toisiin tietoihin entistä useammin henkilön tunnistamisen mahdollistavalla tavalla. Tällaisessa tilanteessa henkilötietojen suojaa koskevan lainsäädännön merkitys korostuu, kun yhä useammin niin julkiset kuin yksittäiset toimijat käsittelevät toimintansa yhteydessä henkilötietoja. Eurooppalaisen tietosuojalainsäädännön perusta muodostuu Euroopan unionin perusoikeuskirjan henkilötietojen suojaa koskevasta 8 artiklasta, Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 16 artiklasta ja näistä ajankohtaisimmasta ja samalla yksityiskohtaisimmasta EU:n yleisestä tietosuoja-asetuksesta. Tutkielmassa tarkastellaan henkilötiedon käsitteen määritelmää eurooppalaisessa tietosuojalainsäädännössä. Henkilötiedon käsitteen tulkinnalla – sillä, millaiset tiedot katsotaan henkilötiedoiksi – on huomattava merkitys niin julkisille kuin yksityisille toimijoille Euroopassa. Jos käsittelyn kohteena olevien tietojen katsotaan olevan henkilötietoja, tulee niihin soveltaa tietosuojalainsäädännön velvoitteita. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, mitä kaikkea henkilötiedon määritelmän alaan eurooppalaisessa tietosuojalainsäädännössä sisältyy. Olennainen osa tätä on sen arvioiminen, mitä kaikkea itse asiassa jää henkilötiedon käsitteen määritelmän ulkopuolelle. Lisäksi kysymys tietosuojalainsäädännön mukaisen henkilötietojen anonymisoinnin mahdollisuudesta, tai toisaalta mahdottomuudesta, liittyy tutkielman aiheeseen olennaisesti. Henkilötiedon käsitteen määritelmä muodostuu neljästä toisiinsa vahvasti linkittyneestä osatekijästä, jotka ovat ”kaikenlaiset tiedot”, ”liittyvä”, ”tunnistettu tai tunnistettavissa oleva” ja ”luonnollinen henkilö”. Näin ollen henkilötiedon määritelmä on erittäin laaja, muttei kuitenkaan rajaton. Henkilötiedon käsitteen tarkastelu näiden osatekijöiden valossa osoittaa, että kaikenlaiset tiedot voivat olla henkilötietoja ja tiedot voivat liittyä henkilöön tietosuoja-asetuksen edellyttämällä tavalla, kun niiden käsittelyllä on todennäköisesti vaikutuksia henkilön etujen ja oikeuksien kannalta. Henkilötiedon käsitteen ja samalla koko tietosuojalainsäädännön soveltamisalan kannalta merkityksellisin osatekijä on kuitenkin tunnistettavuus, joka useimmiten määrittää sen, ovatko kyseessä olevat tiedot henkilötietoja. Tunnistettavuuden arviointi perustuu kohtuullisen todennäköisesti käytettävissä olevien keinojen arviointiin, joiden alaa sekä tietosuojatyöryhmä että Euroopan unionin tuomioistuin ovat tulkinneet laveasti. Muutenkin viimeaikaista Euroopan unionin tuomioistuimen ratkaisukäytäntöä on leimannut toive varmistaa tehokas henkilötietojen suoja, jonka seurauksena henkilötiedon käsitteen tulkinnankin on nähty laajentuvan koskemaan mitä moninaisempia tietoja. Henkilötiedon käsitteen neljännellä osatekijällä, eli luonnollisella henkilöllä tarkoitetaan tietosuojalainsäädännön kontekstissa sitä, että henkilötietojen suojaa koskevia säännöksiä sovelletaan eläviin henkilöihin heidän kansalaisuudestaan ja asuinpaikastaan riippumatta. Henkilötietojen anonymisoinnilla tarkoitetaan prosessia, jonka seurauksena henkilötiedoista poistetaan tunnistettavuus siten, ettei rekisteröidyn tunnistaminen ole enää mahdollista. Tietosuojalainsäädännön vaatimukset täyttävän henkilötietojen anonymisoinnin kynnys on eurooppalaisessa tietosuojalainsäädännössä asetettu erittäin korkealle, kun tehokkaasti toteutettu anonymisointi edellyttää sitä, että tietojen tulee pysyä anonyymeinä, vaikka ne yhdistettäisiin toisiin tietoihin, jotka voivat olla käytännössä kenen tahansa hallussa. Henkilötietojen anonymisoinnista voi seurata kuitenkin useita hyötyä rekisterinpitäjinä toimiville, joten useat organisaatiot pyrkivät muodostamaan hallussaan olevista henkilötiedoista anonyymejä tietoja siten, että kyseisiä tietoja olisi mahdollista analysoida vapaasti ilman tietosuojalainsäädännön velvoitteita.
-
(2021)Henkilötietoon liittyvät taloudelliset mahdollisuudet ymmärretään yhä paremmin niin yritysmaailmassa kuin yksilöidenkin keskuudessa. Henkilötietoa pidetään yhtenä tietoyhteiskunnan merkittävimpänä tuotannontekijänä. Henkilötiedon hyödyntämisestä seuraava taloudellinen arvo kohdistuu tällä hetkellä kuitenkin vain harvoille markkinatoimijoille, minkä on pelätty johtavan jopa tietomonopoliksi luonnehdittuun tilaan. Erityisesti yksilön asema hänen henkilötietojensa hallinnan ja hyödyntämisen suhteen vaikuttaa heikolta. EU:n yleinen tietosuoja-asetus tarjoaa yksilölle juridisen perustan määrätä henkilötietojensa käyttämisestä, mutta ei ota kantaa henkilötiedon hyödyntämisestä seuraavan taloudellisen arvon kohdistumiseen. Henkilötiedon hallinnan ja hyödyntämisen ympärillä vallitsevaan epäselvään markkinatilanteeseen on pyritty puuttumaan esittämällä ratkaisuksi erilaisia tiedonhallintamalleja. Yhtenä vaihtoehtona tiedonhallintamalliksi on ehdotettu myös omistusoikeuteen perustuvaa henkilötiedon hallintaa, jonka tarkastelemista ei haluta ohittaa ottaen huomioon omistusoikeuden merkittävä asema markkinatalousyhteiskunnassa. Tiedon luonteeseen liittyvät helppo kopioitavuus, tiedon dynaamisuus ja vaikea määriteltävyys tekevät henkilötiedosta erityislaatuisen varallisuusobjektin. Henkilötiedon hyödyntämiseen liittyy myös sellaisia sekä yhteiskunnallisia että yksilöllisiä tavoitteita, jotka on huomioitava erilaisia tiedonhallintamalleja tarkasteltaessa. Henkilötietoon liittyvät erityispiirteet sekä ihmiskeskeisen tiedonhallinnan tavoitteet huomioon ottaen, valikoituu tarkastelun keskiöön lopulta henkilötiedon hallinnan yhtiöittämiseen perustuva tiedonhallintamalli, tieto- osuuskunta. Tieto-osuuskunta on jäsentensä muodostama yhteisö, jonka tarjoaman alustan avulla yksilöt voivat hallita henkilötietojaan itsensä sekä yhteisön eduksi. Osuuskuntalaissa (421/2013) säännelty yhteisömuoto tarjoaisi laintasoisen viitekehyksen tieto-osuuskunnan toiminnan järjestämiseksi. Tutkimuksessa tarkastellaan ensinnäkin, miten tieto-osuuskunta rakennetaan osuuskuntalain puitteissa ja toisaalta millaisia mahdollisuuksia osuuskunta yhteisömuotona tarjoaa tieto-osuuskunnan käytännön toteuttamiselle. Tutkimuksella pyritään näin vastaamaan yhteiskunnalliseen epäkohtaan oikeudellista tutkimusta hyödyntäen. Kun huomioidaan osuustoimintaan liittyvät yhteiskunnalliset edut, osuuskuntaan yhteisömuotona liittyvät ominaisuudet sekä osuuskuntaan laintasoisena järjestelmänä liittyvät mahdollisuudet, päädytään tutkimuksessa johtopäätökseen, jonka mukaan tieto-osuuskunta vaikuttaa lopulta hyvinkin luontevalta tavalta toteuttaa tutkimuksen tavoitteita vastaava ihmiskeskeinen tiedonhallintamalli.
-
(2015)Henkilötietojen vaihdannalla tarkoitetaan henkilötietojen henkilötietolain 3 §:n mukaista luovuttamista tietojen alkuperäi-seen käsittelytarkoitukseen nähden sivulliselle henkilölle vastiketta vastaan. Henkilötiedoille on digitalisaation myötä syntynyt entistä useampia käyttötarkoituksia, mikä on lisännyt tietojen rahallista arvoa huomattavasti. Merkittävimmät käyttötarkoitukset tiedoille ovat suurien tietomassojen analysointi paremman kokonaiskuvan saamiseksi yrityksen asi-akkaista sekä tietojen käyttö suoramarkkinointitarkoituksiin. Henkilötietojen lisääntyneet käyttömahdollisuudet ovat myös tehneet tiedoista aiempaa kiinnostavamman vaihdannan kohteen. Tiedollinen itsemääräämisoikeus on periaate, joka on nähtävissä niin henkilötietodirektiivin kuin henkilötietolainkin taustalla. Tutkielman tarkoituksena on selventää henkilötietojen vaihdannan oikeustilaa ja rekisteröidyn tiedollisen itsemäärää-misoikeuden toteutumista vaihdannassa. Tutkielmassa tarkastellaan ensinnäkin sitä, millaisin edellytyksin henkilötieto-ja on mahdollista luovuttaa vaihdantatarkoituksiin ja miten rekisteröidyn tiedollista itsemääräämisoikeutta voidaan tällöin toteuttaa. Lisäksi tutkielmassa pyritään selvittämään, miten henkilötietojen vaihdanta olisi käsitettävä varallisuusoikeu-den näkökulmasta ja mitä varallisuusoikeuksia henkilötietoihin voi kohdistua. Tutkielma on oikeusdogmaattinen tutki-mus, jossa käytetään sekä staattisesta että dynaamisesta lainopista omaksuttuja piirteitä sisältävää metodia. Henkilötietojen luovutus on yksi henkilötietojen käsittelyn muoto. Luovuttamiselle on aina oltava jokin henkilötietolakiin tai erityislainsäädäntöön nojautuva peruste. Rekisteröidyn suostumusta voidaan pitää ensisijaisena perusteena kaikelle henkilötietojen käsittelylle, sillä se toteuttaa parhaiten rekisteröidyn tiedollista itsemääräämisoikeutta. Henkilötietojen vaihdantatilanteissa rekisteröidyn suostumus on usein ainoa sovellettavissa oleva peruste tietojen luovuttamiselle. Eri-tyisesti sähköinen suoramarkkinointi on merkittävä syy henkilötietojen vaihdannalle. Sähköiseen suoramarkkinointiin vaaditaan aina rekisteröidyn ennalta antama suostumus. Jotta rekisteröidyn tietoja voidaan luovuttaa sähköiseen suo-ramarkkinointiin, rekisteröidyn on pitänyt olla tietoinen luovuttamisesta suostumusta antaessaan. Tällöinkään rekiste-rinpitäjä ei siten voi poiketa suostumusvaatimuksesta. Rekisterinpitäjän mahdollisuudet luovuttaa tietoja ilman rekiste-röidyn suostumusta ovat varsin kapeat. Tutkielmassa käydään myös läpi muita erityisesti vaihdantatilanteissa huomioi-tava yleisiä henkilötietojen suojaan liittyviä periaatteita, kuten käyttötarkoitussidonnaisuuden periaate. Vaihdantaan liittyvät kysymykset luetaan tavallisesti varallisuusoikeuden oikeudenalaan. Silloin, kun henkilötietojen luovutus perustuu rekisteröidyn suostumukseen, rekisteröity ja rekisterinpitäjä voivat sopia henkilötietojen käsittelystä ja luovuttamisesta henkilötietolain asettamissa rajoissa. Henkilötietojen suojaa on nykyään pidettävä perusoikeutena. Sen keskussisällöksi voidaan hahmottaa tiedollinen itsemääräämisoikeus. Koska henkilötietojen suoja on perusoikeus, re-kisteröity ei kuitenkaan voi pätevästi suostua sellaiseen tietojen käsittelyyn, joka estäisi häntä käyttämästä erityisesti henkilötietolain 6 luvun mukaisia oikeuksiaan, jotka toteuttavat tiedollista itsemääräämisoikeutta eli henkilötietojen suo-jan keskussisältöä. Henkilötietojen suojassa ja tiedollisessa itsemääräämisoikeudessa on kyse vaihdantakelvottomista oikeuksista. Sen sijaan tiedot itsessään voivat olla vaihdannan kohteina. Kun rekisterinpitäjä saa henkilötiedot haltuunsa joko rekisteröidyn suostumuksen perusteella tai muun laissa olevan perusteen kautta, rekisterinpitäjälle syntyy varallisuusoikeudellisesti käyttöoikeuteen rinnastettava oikeus tietoihin. Re-kisterinpitäjän oikeutta rajoittavat rekisteröidyn suojaksi säädetyt henkilötietolain säännökset. Jos rekisterinpitäjän käyt-töoikeus sisältää oikeuden luovuttaa tietoja eteenpäin, luovutuksensaaja saa tällöin korkeintaan samansisältöisen käyt-töoikeuden tietoihin, kuin tiedot luovuttaneella rekisterinpitäjällä alun perin oli. Tiedollinen itsemääräämisoikeus antaa rekisteröidylle kompetenssin määrätä itse tiedoistaan varsinkin suostumukseen perustuvissa tilanteissa. Rekisteröidyn tiedollista itsemääräämisoikeutta ei voida rinnastaa varallisuusoikeudeksi, sillä henkilötietojen suojassa on kyse vaihdantakelvottomasta perusoikeudesta.
Now showing items 783-802 of 3676