Browsing by Title

Internetin ja digitaalisen ympäristön lisääntynyt käyttö on johtanut yritysten liiketoimintaympäristön muuttumiseen. Samalla tiedon määrä ja merkitys ovat kasvaneet räjähdysmäisesti. Tänä päivänä yrityksen tärkeintä omaisuutta ei ole useinkaan enää koneet ja laitteet, vaan arvokkain pääoma on aineetonta. Lähes jokaisella yrityksellä on hallussaan tietoa, jolla on arvoa yhtiölle ja jonka se pyrkii tämän vuoksi pitämään salassa. Tällainen tieto saattaa tulla suojatuksi yhtiön yrityssalaisuutena. Selvistä eduista ja uusista liiketoimintamahdollisuuksista huolimatta internet ja digitaalinen ympäristö aiheuttavat myös tiettyjä riskejä, erityisesti koskien yritysten arvokkaiden tietojen salassapitoa. Työn aiheena onkin tarkastella, miten internet ja digitaalinen ympäristö vaikuttavat yrityssalaisuuden suoja-alaan. Aihetta on lähestytty tarkastelemalla esimerkinomaisesti kolmea ajankohtaista soveltamistilannetta: i. Millaisia haasteita tiedon säilyttäminen pilvitallennuspalveluissa aiheuttaa yrityssalaisuuksien suojaamiselle? ii. Mikä merkitys sähköpostiviesteihin lisättävillä luottamuksellisuusilmoituksilla on yrityssalaisuuksien suojan kannalta? iii. Voivatko sosiaalisen median tileihin liittyvät kontaktitiedot ja/tai kirjautumistiedot tulla suojatuksi yrityssalaisuuksina? Yllä kuvattujen esimerkkitilanteiden kautta työn tarkoituksena on hahmottaa, onko digitaalisella ympäristöllä vaikutusta siihen, millainen tieto on katsottavissa yrityssalaisuudeksi. Lisäksi työssä on pyritty hahmottamaan millaisin käytännön toimin, kuten sopimusehdoin, yritys voi turvata tietojen yrityssalaisuusaseman uusissa soveltamisympäristöissä. Tutkimus on tehty lähtökohtaisesti kansallisen oikeuden näkökulmasta ja työn tutkimusmetodi on pohjimmiltaan lainopillinen. Koska työn tutkimusympäristöt ovat uusia eikä niitä koskevia selkeitä oikeusohjeita kaikilta osin vielä ole, työssä on hyödynnetty oikeuslähteiden sanamuodon mukaisen tulkinnan lisäksi myös historiallista ja tarkoitusperäopillista tulkintametodia. Työssä on siten pyritty erityisesti lain esitöiden avulla selvittämään yrityssalaisuussääntelyn tavoitteita ja arvioimaan, voitaisiinko näitä tavoitteita käyttää apuna yrityssalaisuuksia koskevien ongelmatilanteiden ratkaisemisessa. Yrityssalaisuuden suoja-alan määrittelemisen tekee haastavaksi jo se seikka, ettei yrityssalaisuudelle asetetuista edellytyksistä ole täyttä yksimielisyyttä. Tässä työssä yrityssalaisuuden sisältöä tarkastellaan rikoslain esitöissä mainittujen kolmen edellytyksen eli salassapitotahdon, salassapitointressin ja tosiasiallisen salassapidon kautta. Tosiasiallisen salassapidon vaatimusta on arvioitu sekä yrityssalaisuuden haltijalta vaadittujen suojatoimenpiteiden että tiedolta vaadittavan salaisuuden asteen näkökulmasta. Edellytysten soveltamisessa aiheuttaa haasteita kuitenkin se, että niiden sisältöä on oikeuskäytännössä ja -kirjallisuudessa tulkittu osin eri tavalla. Digitaalisella ympäristöllä on vaikutusta erityisesti yrityssalaisuuden haltijan salassapitotahdon sekä tosiasiallisen salassapidon arvioinnin kannalta. Kumpikin näistä edellytyksistä vaatii yrityssalaisuuden haltijalta tiettyjä konkreettisia toimia. Digitaalisessa ympäristössä yritykseltä vaadittavat konkreettiset toimenpiteet muuttavat muotoaan ja joudumme tekemään uutta arviointia sen suhteen, millaiset toimenpiteet on katsottava yrityssalaisuussuojan säilyttämisen kannalta riittäviksi. Tiedon kopioimisen ja siirtämisen helppous ja nopeus saattavat myös hämärtää käsitystä tiedon asemasta salaisena tietona, mikä saattaa edellyttää tiedon haltijalta korostunutta velvollisuutta salassapitotahdon osoittamiseen. Internet-ympäristöllä on olennainen vaikutus tosiasiallisen salassapidon arvioinnissa myös sen osalta, millainen tieto on katsottavissa vaaditulla tavalla salaiseksi. Internetin välityksellä tieto saattaa tiedon haltijan tahdosta riippumatta levitä helposti ja nopeasti suuren yleisön tietoisuuteen esimerkiksi väärinkäytöksen tai vahingon seurauksena. On epäselvää, missä vaiheessa tiedon voidaan katsoa menettävän yrityssalaisuuden asemansa paljastuessaan internetissä, ja voiko yrityssalaisuuden haltija jotenkin toimillaan vaikuttaa yrityssalaisuuden aseman säilyttämiseen tällaisessa tilanteessa. Internetin lisääntynyt käyttö vaikuttaa tosiasiallisen salassapidon arviointiin myös sitä kautta, että sen myötä monenlainen tieto on tullut kaikkien saataville ja myös hakukoneiden avulla helposti löydettäväksi. Tällä saattaa olla vaikutusta siihen, että moni aiemmin yrityssalaisuutena suojattu tieto ei ole enää vaaditulla tavalla salaista. Sopivan yrityssalaisuussuojan tason arvioinnissa joudutaan tekemään vaikeaakin punnintaa eri tahojen intressien ja erilaisten tavoitteiden välillä. Liian heikko suoja johtaa riittämättömiin kannusteisiin luoda uutta arvokasta tietoa ja toisaalta siihen, että yrityssalaisuuksien suojaamiseen uhrataan enemmän kustannuksia kuin mikä olisi optimaalista. Liian vahva suoja taas voi muun muassa haitata toimivaa kilpailua ja innovointia, mikäli se estää muita tahoja kilpailemasta tuottamalla parempia tuotteita ja palveluita käyttäen yrityssalaisuutena suojattua tietoa. Yrityssalaisuuksien suoja-alan arvioinnissa tärkeää, mutta myös haastavaa, olisikin löytää sopiva tasapaino erilaisten intressien ja tavoitteiden välillä.

Vaikka yrityssalaisuudet ovat immateriaalioikeuksien tavoin äärimmäisen arvokkaita nykyajan yrityksille, yrityssalaisuuksien suoja on kuitenkin lähtökohtaisesti immateriaalioikeudellista suojaa heikompi. Yrityssalaisuuksien suojaan liittyy useita eri epävarmuustekijöitä, mutta yhtenä merkittävänä heikkoutena voidaan pitää yrityssalaisuussääntelyn hajanaisuutta ja tulkinnanvaraisuutta. Merkittävimmät yrityssalaisuuksia suojaavat lait ovat rikoslaki (RL), laki sopimattomasta menettelystä elinkeinotoiminnassa (SopMenL) sekä työsopimuslaki (TSL). Erityisen haasteelliseksi tulkintaongelmaksi on osoittautunut arviointi siitä, milloin yrityssalaisuuksien hankkimista on edellä mainittujen lakien nojalla pidettävä oikeudettomana. Rajanveto oikeudettoman ja oikeutetun hankkimistavan välillä on ehdottomasti haasteellisinta silloin, kun yrityssalaisuuksien hankkijana on työntekijä, joka on saanut yrityssalaisuudet haltuunsa työnantajan suostumuksella. Korkeimman oikeuden viimeaikaisen oikeuskäytännön myötä rikoslain nojalla määräytyvä yrityssalaisuuksien hankkimisen oikeudettomuuden arviointi on juuri mainittuun tekijärelaatioon nähden kuitenkin monelta osin selkiintynyt. Tulkinnanvaraisuuksia liittyy edelleen myös siihen, kuinka yhtenäisesti yrityssalaisuuksien hankkimisen oikeudettomuusedellytyksiä RL:n, SopMenL:n ja TSL:n välillä tulkitaan. Tulkinnan yhtenäisyydelle on esitettävissä sekä puolesta että vastaan puhuvia seikkoja. Vaikka eri lakien mukaiset tulkinnat yrityssalaisuuksien hankkimisen oikeudettomuudesta eivät ole täysin yhtenäisiä, voidaan oikeudettomuuden tulkinnassa pääsääntöisesti antaa merkitystä myös muun kuin sovellettavana olevan lain mukaan määräytyvälle oikeudettomuusarvioinnille. Siten yrityssalaisuuksien oikeudetonta hankkimista koskevat säännökset ovat olennaisella tavalla sidoksissa toisiinsa. Euroopan komissio on marraskuussa 2013 antanut liikesalaisuuksien yksityisoikeudellista suojaa koskevan direktiiviehdotuksen, joka sisältää muun muassa liikesalaisuuksien oikeudettoman hankkimisen määritelmän. Määritelmä sinänsä täsmentäisi yksityisoikeudellista oikeudettomuuden arviointia nykyisestä, mutta osa määritelmässä luetelluista oikeudettoman hankkimisen tekotavoista olisi mitä todennäköisimmin hyvin haasteellista sovittaa nykyiseen Suomen yrityssalaisuuksien oikeudetonta hankkimista koskevaan sääntelykokonaisuuteen. Lisäksi, kun Suomessa yrityssalaisuuksien oikeudettoman hankkimisen tulkinnassa voidaan pääsääntöisesti antaa merkitystä samanaikaisesti sekä yksityis- että rikosoikeudellisille oikeudettomuuden perustaville arviointikriteereille, jouduttaisiin direktiivin toteutuessa ehdotuksen mukaisena yrityssalaisuuksien oikeudetonta hankkimista koskevien säännösten keskinäistä suhdetta todennäköisesti arvioimaan uudelleen.

Tämä tutkielman käsittelee Suomen yrityssaneerauslain (YSL) mukaista saneerausmenettelyn tehokkuutta Suomessa. Legaalinen saneerausmenettely on ollut osana Suomen oikeusjärjestystä vuodesta 1993 alkaen. Menettelyn tarkoituksena on palauttaa velallisen maksukyky tilanteessa, jossa velallinen muuten kuin tilapäisesti kykenemätön maksamaan velkansa niiden erääntyessä (YSL 3.1 §:n 3 kohta). Lainsäätämisaikaan saneerausmenettely oli etenkin tarkoitettu suurille ja keskisuurille yrityksille. Saneerauskäytäntö on kuitenkin osoittanut, että saneerausmenettelyyn hakeutuvat pääasiassa pien- ja mikroyritykset usein tilanteessa, jolloin ne ovat jo lähes konkurssikypsiä. Tutkielma käsittelee ainoastaan legaalista saneerausmenettelyä ja sopimusperusteinen saneerausmenettely on rajattu tutkimuksen ulkopuolelle. Tutkimusmetodi on pääasiassa oikeusdogmaattinen eli lainopillinen. Oikeusdogmaattisen tutkimusmetodin lisäksi tutkielmassa käytetään ongelmakeskeistä lainoppia sekä oikeusvertailua kansallista lainsäädäntöä palvelevassa tarkoituksessa. Tutkimusmateriaalina on käytetty oikeuskirjallisuutta, lainsäädännön esitöitä, viranomaislähteitä sekä oikeustaloustieteellistä tutkimusta. Oikeustaloustieteellisen tutkimuksen hyödyntäminen on tutkielmaan asetettujen tutkimuskysymysten vuoksi tärkeää. Tutkimuksen pääkysymyksiksi on asetettu: i) onko yrityssaneeraus Suomessa menettelynä tehokas? ii) onko olemassa keinoja, joilla Suomen saneerausmenettelyä voidaan tehostaa? Käsite tehokkuus, voidaan tutkielman kannalta nähdä olevan muun muassa tuomioistuimen käsittelyaikojen lyhentymisenä saneerausasioissa, tuomioistuimessa vahvistettujen saneerausohjelmien onnistuneina toteuttamisina sekä saneerausmenettelyyn osallisten erikoisosaamisen parantumisena. Saneerausmenettelyn tehokkuus saadaan selvitettyä oikeustaloustieteellisen tutkimuksen pohjalta vertaamalla Suomen saneerausmenettelyä Kanadan velkajärjestelyyn. Suomen saneerausmenettelyn ja Kanadan velkajärjestelyssä on havaittavissa eroja muun muassa käsittelyaikojen pituudessa sekä tuomioistuimessa vahvistettujen ohjelmien toteutuksessa. Kanadan velkajärjestelyssä saadaan aikaan lyhyemmillä käsittelyajoilla enemmän onnistuneita ohjelmia kuin Suomen saneerausmenettelyssä. Tutkielmassa saavutetaan lopputulos, jonka mukaan saneerausmenettely on Suomessa tehoton. Tutkielmassa esitetään tehostamiskeinoja menettelyn parantamiseksi. Tehostamiskeinojen avulla pyritään vaikuttamaan siihen, että velalliset hakeutuisivat saneerausmenettelyyn varhaisemmassa vaiheessa, mikä edellyttää velallisen uhkaavan maksukyvyttömyyden mahdollisimman aikaista tunnistamista. Mitä aikaisemmin velallista uhkaava maksukyvyttömyys saadaan tunnistettua, sitä paremmat edellytykset on saneerausmenettelyn onnistumiselle. Näitä keinoja ovat tutkielman mukaan muun muassa nykyaikaisten palveluiden hyödyntäminen sekä kolmansien osapuolten roolin tarkastelu velallisen maksukyvyttömyyden tunnistamiseksi. Kolmansilla osapuolilla tarkoitetaan tässä yhteydessä tilintarkastajaa sekä kirjanpitäjää. Myös yrityksen koolla, tuomioistuimella, jonne saneeraushakemus on saapunut sekä muilla tekijöillä on vaikutusta menettelyn onnistumisen kannalta, joita myös tutkielmassa tarkastellaan. Lisäksi esitetään, että saneerausmenettelykustannukset olisi Suomessa tilastoitava. Keskimääräisten saneerausmenettelykustannusten tilastointi voisi auttaa tuomioistuinta, kun se harkitsee menettelyn aloittamista. Saneerausmenettelylle on YSL 7 §:n mukaan este, mikäli velallinen ei kykene suoriutumaan saneerausmenettelykustannuksista eikä kukaan muu ole sitoutunut vastaamaan niistä. Selvittäjällä on keskeinen rooli saneerausmenettelyssä. Tutkimuksessa pyritään tuomaan esiin keinoja, joilla saataisiin aikaan parempia saneerausohjelmia. Selvittäjien liiketoimintaosaamisessa on eri tutkimusten mukaan puutteita eikä selvittäjien vuotuisesti hoitamien yrityssaneerausten määrä todennäköisesti kasvata heidän käytännön osaamista. Saneerausmenettely on tutkielman valossa raskas prosessi menettelyyn pääasiassa hakeutuville pien- ja mikroyrityksille, jonka vuoksi tutkielmassa esitetään lopussa tiivistetysti keinot, joilla saneerausmenettelyä saadaan todennäköisesti tehokkaammaksi ja prosessuaalisesti kevyemmäksi.

Yritysten puolustautumisoikeuksina pidetään sellaisia oikeuksia, jotka oikeudenkäynneissä ja muissa oikeudellisissa prosesseissa takaavat yrityksille mahdollisuuden puhua itsensä puolesta ja puolustaa itseään asianmukaisesti. Koska kilpailuoikeudellisissa prosesseissa viranomaisen ja yksityisen toimijan suhde on usein epätasapainossa esimerkiksi siksi, että viranomainen pääsee lähtökohtaisesti helpommin käsiksi kaikkeen asianmukaiseen materiaaliin, yksityisen toimijan asema tulee turvata menettelyn tasa-arvoistamiseksi. Oikeusperusta yritysten puolustautumisoikeuksille on löydettävissä Euroopan unionin perusoikeuskirjan 47 artiklan lisäksi monista sekundaarioikeudellisista säädöksistä sekä Euroopan unionin tuomioistuinten oikeuskäytännöstä. Tutkielmassa käsitellään yritysten puolustautumisoikeuksiin liittyvää viimeaikaisissa Euroopan unionin kilpailuoikeudellisissa menettelyissä esiinnousutta problematiikkaa ja siitä seurannutta ajankohtaista oikeuskirjallisuudessa esitettyä diskurssia. Tavoitteena on luoda esitys siitä, miten unionin tuomioistuinten ratkaisukäytäntö on viime vuosina muuttanut Euroopan komission toimintaa sen kilpailuoikeudellisissa tutkinnoissa. Tämän lisäksi tutkielmassa käsitellään sitä, miten tällaiset uudistukset tuomioistuinten ratkaisukäytännössä sekä komission tutkinnoissa ovat vaikuttaneet ja tulevat lähitulevaisuudessa vaikuttamaan unionin kilpailuoikeudelliseen lainsäädäntöön ja millaisia sääntelymuutoksia puolustautumisoikeuksien alalla on nähtävissä. Keskeisenä havaintona voidaan pitää ensinnäkin sitä, että yritysten puolustautumisoikeuksien merkitys on lisääntynyt merkittävästi unionin toimielinten toiminnassa. Monissa viime vuosina annetuissa ratkaisuissaan unionin tuomioistuimet ovat antaneet ennennäkemättömällä tavalla painoarvoa toimielinten tekemille puolustautumisoikeusloukkauksille jopa niin, että ne ovat tietyissä tilanteissa johtaneet kokonaisten tapausten hylkäämiseen. Uusi lainsäädäntö, joka pitäisi sisällään nämä tuomioistuinten asenteelliset muutokset, on oikeuskirjallisuuden ja komission teettämien kyselyiden perusteella erittäin odotettua ja toivottua. Unionin kilpailuoikeuden kahden vuosikymmenen takaiset täytäntöönpanosäädökset ovat kauan kaivattujen uudistuksien porteilla myös puolustautumisoikeuksien suhteen.

Tutkielmassa analysoidaan yritysten sosiaalisen vastuun sääntelyn kehitystä EU:ssa, erityisesti työntekijöiden oikeuksien kannalta. Kehitystä tarkastellaan etenkin viimeisen kahdenkymmenenviiden vuoden ajalta. Yritysvastuun osa-alueesta, sosiaalisesta vastuusta on tullut merkittävä yritysvastuun alue esille nousseiden ihmisoikeusloukkausten myötä. Yritysvastuun osa-alueita ovat ympäristövastuu, taloudellinen vastuu ja sosiaalinen vastuu. Yritysten sosiaalinen vastuu kohdistuu yritysten toimien vaikutusten kohteena oleviin ihmisiin, eli työntekijöihin, asiakkaisiin ja kuluttajiin sekä muihin sidosryhmiin. EU:n sosiaalisen vastuun kehitykseen koskien työntekijöiden oikeuksia ovat vaikuttaneet EU:n omat toimielimet sekä kansainvälisten organisaatioiden julistukset ja käytänneohjeet. Sosiaalisen vastuun kehitys on muuttunut alun perin komission vapaaehtoista luonnetta painottavista suosituksista ja ohjeista selkeään sääntelyyn. Vuosien myötä EU:n toimielimet ovat huomanneet, etteivät yritysten vapaaehtoisuuteen nojautuvat suositukset riitä, vaan tarvitaan lainsäädännöllisiä toimia minimoimaan yritysten ihmisoikeusloukkaukset ja väärinkäytökset, etenkin arvoketjuissa. Sosiaalista vastuuta on pyritty aiemmin sääntelemään tiettyjen, ihmisoikeuksille alttiimpien toimialojen arvoketjujen due diligence -velvoitteilla. Uusimpana EU:n yrityksenä minimoida työntekijöiden oikeuksien loukkauksia yritysten arvoketjuissa on yritysvastuulakiehdotus, jonka olennaisena osana on asianmukaisen huolellisuuden järjestelmä, ihmisoikeuksien due diligence kaikkien toimialojen osalta. Myös termi sosiaalinen vastuu on muuttunut vuosien myötä. Viime aikoina on alettu käyttää sosiaalisen vastuun vastinparina tai jopa synonyyminä, kun puhutaan työntekijöiden oikeuksista, termiä ”yritystoiminta ja ihmisoikeudet” sekä ”säällinen työ”. Tutkielmassa vastataan sosiaalisen vastuun sääntelyn kehityksen lisäksi kysymyksiin: miten yritystoiminta ja ihmisoikeudet liittyvät toisiinsa, sekä mikä on työntekijöiden oikeuksien suhde ihmisoikeuksiin. Kysymykset liittyvät olennaisesti sosiaalisen vastuun kehitykseen työntekijöiden osalta. Kysymyksillä määritellään yleisemmin sosiaalisen vastuun suhdetta ihmisoikeuksiin, sekä puolestaan sosiaalisen vastuun keskiössä olevien ihmisoikeuksien suhdetta työntekijöiden oikeuksiin. Määritelmät riippuvat lainkäyttöalueesta ja ajankohdasta.

Suomea koskeva normijärjestelmä asettaa yrityksille oikeudellisia ja muita vaatimuksia edistää ihmisten tasa-arvoa ja ehkäistä syrjintää. Tasa-arvo on ihmis- ja perusoikeus, minkä lisäksi siihen liittyen on säädetty kansallinen erillislakinsa. Tasa-arvo on myös modernin länsimaisen yhteiskunnan keskeinen periaate ja koko oikeusjärjestelmän läpileikkaava maksiimi, joka siten vaikuttaa myös yhtiöoikeuteen. Perinteisesti tasa-arvon turvaaminen on velvoittanut valtiollisia toimijoita. Eriarvoisuutta kuitenkin ilmenee eri syistä yhä edelleen; myös ja erityisesti työ- ja yritysmaailmassa. Vahvistuva kanta on, että yrityksillä on osaltaan vastuu tasa-arvosta. Tässä kauppaoikeudellisessa maisterintutkielmassa pyritään tutkimaan kattavasti yritysten tasa-arvovastuuseen velvoittavaa ja ohjaavaa normistoa sekä sen sisältöä ja soveltamista käytäntöön. Tutkimus on monimenetelmällinen ja se jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa käsitellään oikeussosiologisesti vastuullisuuden, tasa-arvon ja eriarvoisuuden käsitteitä yritysten tasa-arvovastuunormien taustavaikuttimina. Tutkielman toisessa osassa tarkastellaan lainopillisesti ja oikeuslähdepillisesti voimassa olevaa yritysten tasa-arvovastuunormistoa sivuten myös tulevaa Euroopan unionin yritysvastuulainsäädäntöä. Kolmannessa osassa perustellaan asiantuntijahaastatteluihin pohjautuen, miksi ja mitä tasa-arvotoimia yrityksiltä edellytetään. Tutkimuksen mukaan yritysten tasa-arvovastuun toteuttaminen on asianmukaisen huolellisuuden prosessin toteuttamista, jossa keskiössä on juridisen osaamisen varmistaminen, tasa-arvosuunnittelu, vuorovaikutuksellisuus mm. raportoinnin keinoin sekä mielipidevaikuttaminen. Näin ollen yritysten tasa-arvovastuu on oikeudellinen, taloudellinen, sosiaalinen ja moraalinen vaatimus. Sen toteuttaminen on myös osa hyvää ja kannattavaa liiketoimintaa.

Tutkielmassa tarkastellaan yhteiskuntavastuuta kansainvälisessä liiketoimintaympäristössä ylikansallisten sopimusperusteisten arvoketjujen ja erityisesti niiden johtoyritysten näkökulmasta. Nykyään ylikansallinen tuotanto perustuu usein sopimusperusteisiin arvoketjuihin. Yksityisoikeuden rakenteet ja osakeyhtiöiden oikeudellisen konstruktion kehitys ovat puolestaan luoneet kannustimia vastuiden rajoittamiseen ja arvoketjujen hajauttamiseen. Yrityksiltä edellytetään yhä enenevissä määrin läpinäkyvyyttä ja vastuullisuutta sidosryhmien kasvavien vaatimusten, moninaistuvien soft law -sääntelymekanismien sekä tiukentuvan kansallisen ja EU-tasoisen lainsäädännön kautta. Tulevaisuudessa yritykset voivat joutua entistä herkemmin vastuuseen myös sopimuskumppaniensa aiheuttamista ihmisoikeusloukkauksista ja ympäristöhaitoista. Vaikka yritysvastuu on saanut merkittävän roolin, yksimielistä määritelmää vastuullisesta yritystoiminnasta ei ole ja vastuun määrittelyssä ja ulottuvuuksissa on vielä useita epävarmuustekijöitä. Tutkielman keskeinen tavoite on selvittää, onko globaalin sopimusperusteisen arvoketjun johtoyrityksellä vastuuta liikekumppaneidensa kolmansille osapuolille aiheuttamista vahingoista ja millaisin edellytyksin tämä vastuu voi ilmetä. Tutkielma pyrkii vastaamaan myös useisiin jatkokysymyksiin muiden kuin suoran sopijakumppanin oikeuksien laajuudesta ja vahingonkärsijän käytettävissä olevien oikeussuojakeinojen sisällöstä. Lisäksi tutkielma pyrkii hahmottamaan yritysvastuun sisältöä, vastuuketjun ulottuvuutta, vastuun laajuutta ja osallisten keskinäistä suhdetta sekä tarkastelemaan johtoyritysten keinoja pienentää arvoketjuun liittyviä yritysvastuuriskejä. Tutkielman päämetodi on oikeusdogmaattinen, mikä mahdollistaa olemassa olevien oikeudellisten normien systemaattisen tarkastelun. Lisäksi se sisältää oikeuspoliittisen näkökulman mahdollisten uudistustarpeiden arvioimiseksi. Oikeusvertailevan metodin avulla mannereurooppalaista ja pohjoismaista järjestelmää verrataan common law -oikeusjärjestelmään. Tutkielma pyrkii myös johtamaan analogisia päätelmiä muista oikeusjärjestelmistä kotimaiseen oikeuteen, jossa yritysvastuuoikeus on vasta kehitysvaiheessa. Tutkimustuloksissa havaitaan, että vastuuasema voi perustua kolmeen eri normikokonaisuuteen. Ensinnäkin julkinen sääntely ohjaa yritysvastuuta kansainvälisesti ja kansallisesti. Toiseksi johtoyrityksen vastuu voi aktualisoitua yksityisten hallintamekanismien, kuten sopimusten ja ohjeistusten, kautta. Kolmanneksi vastuu voi perustua yksityisoikeudelliseen vahingonkorvausvastuuseen erilaisin edellytyksin.

Tutkimuksessa selvitetään, kuinka yritysvastuuta edistetään ja voitaisiin edistää pankkirahoituksen keinoin. Asiaa tarkastellaan sekä pankkien että rahoitettavien yritysten näkökulmista. Tutkimus keskittyy pankkien perspektiivistä EU:n uuteen ehdotettuun vakavaraisuussääntelyyn, jonka kautta ESG-riskit integroidaan pankkien luotonantoon. Yritysten osalta keskiössä ovat vastuullisuustavoitteisiin sidotut luotot. ESG-riskejä koskeva sääntely on vuoden 2023 alussa EU:n säätämismenettelyssä. Ehdotetussa sääntelyssä jätetään tilaa pankkien omille prosesseille ja valvontaviranomaisten ohjeistuksille. Sääntely edustaa makrovakauden parantamisen ohella myös yhteiskuntapoliittisia tavoitteita kestävyydestä. Rahoituksen saajiin sääntely vaikuttaa välillisesti, sillä yrityksiä kannustetaan vastuullisempaan toimintaan pankkirahoituksen alemmalla hinnalla. Vastuullisuudesta on yritykselle myös muita moninaisia hyötyjä, mikä johtuu osaltaan siitä, että yrityksiltä odotetaan enenevissä määrin lainsäädännöt ylittävää vastuullisuutta. Myös pankkeja kannattaa ohjata vastuulliseen suuntaan, sillä tällä on havaittu olevan positiivisia vaikutuksia pankin luotonsaajien vastuullisuuskehitykseen. Tutkimuksessa havaitaan, että suomalaisen pankkisektorin pankit ottavat jo ESG-riskit huomioon luotonannossaan. Etenkin suuremmat pankit tavoittelevat lisäksi lainsäädännöt ylittävää vastuullisuutta. Tämä rajoittaa pankkirahoituksen saatavuutta ja johtaa tulevaisuudessa myös erääntymisperusteen syntymiseen luotonsaajan vastuullisuuden heikentyessä luoton keston ajalla. Pankkien strategioista seuraa, että vastuulliset luottotyypit tulevat kasvamaan entisestään tulevina vuosina. Tutkimuksessa ehdotetaan myös keinoja, joilla voitaisiin laajentaa vastuullisten luottotyyppien käyttöä myös muihin kuin edelläkävijä- ja suuryrityksiin. Lisäksi tutkimuksessa pohditaan, minkälaista entistä kireämpi ESG-riskejä koskeva sääntely voisi olla ja kuinka siitä voitaisiin säätää.

Suomalaista osakeyhtiöoikeutta voidaan pitää hyvin osakkeenomistajakeskeisenä. Osakkeenomistajakeskeistä lähestymistapaa osakeyhtiöoikeuden yksinomaisena tarkastelunäkökulmana ovat kuitenkin horjuttaneet eritoten erinäiset yritysskandaalit sekä osakeyhtiöiden liiketoimintaympäristössä ja intressitahojen arvomaailmassa tapahtuneet perustavanlaatuiset muutokset. Nämä muutokset ovat johtaneet siihen, että perinteistä osakkeenomistajakeskeistä näkökulmaa on ruvettu kritisoimaan ja vastaavasti kiinnostus sidosryhmäkeskeisempiä näkökulmia kohtaan on kasvanut. Tutkielmassa tarkastellaan yritysvastuun osakeyhtiöoikeudellisuutta. Perinteisessä yhtiöoikeudellisessa keskustelussa yritysvastuun yhtiöoikeudellista asemaa on kyseenalaistettu, ja se onkin usein mielletty osakeyhtiölainsäädännön ulkopuolisena konstruktiona. Tällöin osakeyhtiölain pääasiallisena tehtävänä katsotaan olevan yhtiön osakkeenomistajien, velkojien ja johdon välisten suhteiden selvittäminen sekä osakeyhtiön systematisoiminen yhtenä organisoitumisen muotona. Yrityksen eri intressitahojen aseman selventäminen sekä vastuullisuuskysymykset on osakkeenomistajakeskeisen näkökulman mukaisesti jätettävä muiden keinojen ratkaistavaksi. Käytännössä sidosryhmien suojelemiseksi jäävät keinot perustuvat tällöin joko sopimusperusteisiin tai erityislainsäädännön tarjoamiin keinoihin. Vastaavasti yritysvastuukysymyksiä on pyritty ratkaisemaan osakeyhtiölain ulkopuolella vapaaehtoisesti itsesääntelyn kautta. Liian mustavalkoista kuvaa yritysten vastuullisuuden roolista osakeyhtiölainsäädännössä voidaan kuitenkin kritisoida, sillä tällaisten näkökulmien voidaan nähdä yksinkertaistavan yrityksen intressitahojen ja osakkeenomistajien suhteen monitahoisuutta. Yritysvastuun osakeyhtiöoikeudellisuutta on lisäksi arvioitu voitontavoittelun ja yritysvastuun välisen harmonisuuden kautta. Osakkeenomistajakeskeisessä näkökulmassa yritysvastuun ja yrityksen toiminnan tarkoituksen välinen suhde muodostuu lähtökohtaisesti ristiriidattomaksi. Ristiriidattomuuden perustana on olettama siitä, että yrityksen sidosryhmien oikeudet tulevat hoidetuksi jo sopimusten tai erityislainsäädännön kautta, ja näiden asettamat velvoitteet täytettyään osakeyhtiö voi keskittyä täysimääräisesti voitontavoitteluun osakkeenomistajilleen. Myös voitontavoittelu itsessään nähdään tällöin yritysvastuun mukaisena: valistuneen arvonmaksimoinnin periaatteen mukainen voitontavoittelu tukee ajatusta yritysvastuun ja voitontavoittelun suhteen yhdenmukaisuudesta. Näkökulma ei kuitenkaan ote huomioon sitä, että joissakin tilanteissa yrityksen toiminnan tarkoituksen toteuttaminen voi kuitenkin ilmentyä täysin vastakkaisena suhteessa yrityksen vastuulliseen toimintaan. Osana yritysvastuun ja osakeyhtiöoikeuden välisen suhteen arviointia tutkimuksessa on tarkasteltu osakeyhtiölain keskeisten lainkohtien kytköksiä yritysvastuuseen. Olennaisimmat yritysvastuuseen erottamattomasti liitoksissa olevat osakeyhtiölain säädökset koskevat yrityksen toiminnan tarkoitusta sekä yhtiön edun käsitettä. Vaikka osakeyhtiölain ei voida katsoa suoranaisesti antavan suojaa yhtiön sidosryhmille tai edellyttävän osakeyhtiön johtoa ryhtymään aktiivisiin toimenpiteisiin yksinomaan sidosryhmien intressien ajamiseksi, antaa osakeyhtiölaki välillistä suojaa sidosryhmille sekä OYL 1:5 §:n että OYL 1:8 §:n aineellisten sisältöjen osalta. Vaikka OYL 1:5 § asettaa yhtiön toiminnan tarkoitukseksi voittojen tavoittelemisen yrityksen osakkeenomistajille, voidaan yrityksen sidosryhmien intressien nähdä muodostavan käytännössä rajoitteita kyseisen tavoitteen toteuttamiseksi käytettävissä oleville keinoille. Etutahojen aseman yritystoiminnalle muodostamat rajoitteet ilmenevät muun muassa voitontavoittelulle asetetun aikajänteen pituudessa, jonka on katsottu mahdollistavan yrityksen intressitahojen odotuksien ja arvomaailman huomioon ottamisen. Näiden sivuuttamisen voidaan nähdä vaikeuttavan yhtiön toiminnan tarkoituksen toteutumista going concern. Näin ollen sidosryhmien odotukset muodostavat tietynlaisen reunaehdon yrityksen toiminnan tarkoitukselle. Voitontavoitteluvelvollisuuden lisäksi myös yhtiön johdon fidusiaaristen velvollisuuksien voidaan nähdä olevan kytköksissä yrityksen vastuullisuuteen. Toimiakseen OYL 1:8 §:n mukaisesti osakeyhtiön johdon tulee ottaa huomioon yrityksen sidosryhmät sekä yleinen mielipide myös pakottavan lainsäädännön ylittäviltä osin silloin, kun toisin toimiminen olisi yhtiön edun vastaista, sillä johdon tulee kaikessa toiminnassaan edistää yhtiön etua. Tällöin yrityksen johdolla voidaan katsoa olevan jopa aktiivinen velvollisuus edistää yrityksen sidosryhmien etua.

Yritykset ovat keskeisessä roolissa kestävämmän yhteiskunnan ja maailmantalouden rakentamisessa. Tämän vuoksi huomio kohdistuu yhä enenevissä määrin yrityksiin ja niiden toiminnan mahdollisiin negatiivisiin ulkoisvaikutuksiin globaaleihin arvoketjuihin perustuvassa tuotannossa. Usein yritykset laativat yritysvastuuvelvoitteita arvoketjun toimijoiden välisiin sopimuksiin turvatakseen yritysvastuun toteutumisen. Tutkielmassa tunnistetaan ainakin neljä yrityksen vaihtoehtoista tapaa sitoutua yritysvastuun turvaamiseen velvoiteoikeudellisin sitoumuksin. Tutkielmassa tarkastellaan erityisesti yritysten laatimia vakioehtomuotoisia eettisiä toimintaohjeita ja sitä, millaisia tulkinta- ja sitovuushaasteita yritysten laatimiin yrityslausekkeisiin liittyy ja millaista oikeudellista merkitystä kyseisillä ehdoilla on sopimuksen tulkintaan liittyvien tulkintasääntöjen ja sopimuksen sitovuuteen liittyvien oppien valossa. Toisaalta vahingonkorvausoikeudellisen tarkastelun osalta tutkielmassa tarkastellaan kysymystä, millaisiin mahdollisiin vahingonkorvausoikeudellisiin vastuisiin yritys voi joutua rikottuaan sopimuksessa turvattuja yritysvastuuvelvoitteita. Tutkielmassa havaitaan, että yrityksillä on mahdollisuus laatia sitovuudeltaan ja tulkinnallisesti hyvin vaihtelevia yritysvastuulausekkeita. Merkittävin huomio on, että arvoketjun toimijat tai yrityksen oma henkilöstö sitoutetaan parhaiten noudattamaan yritysvastuuta, kun yritysvastuulausekkeet laaditaan tulos- eikä toimintavelvoitteen muotoon. Lisäksi havaitaan, että yritysvastuulausekkeet on usein laadittu arvo- tai tavoiteluonteisiksi, jolloin niiden oikeudellinen sitovuus jää epäselväksi. Riskinjakoperiaatteista johtuvien tulkintasääntöjen soveltuminen johtoyrityksen vahingoksi voi ilmetä helpommin, mikäli olosuhteista voidaan katsoa, että johtoyrityksellä on ollut vahvempi asema ja resurssit arvoketjun toiseen osapuoleen nähden. Lisäksi selkeät ehdot siitä, mitä yritysvastuun rikkomisesta seuraa, ilmentävät sitovien yritysvastuulausekkeiden olemassaoloa. Vahingonkorvausvastuun osalta tutkielmassa havaittiin, että johtoyritys voi joutua vastuuseen kolmansille osapuolille sopimuksenulkoisen vahingonkorvausvastuun nojalla, mikäli sen tuotannosta arvoketjussa aiheutuu vahinkoa ulkopuoliselle, vahinko on konkreettinen ja läheinen sekä vastuun syntymisen edellytykset ovat olemassa. Lisäksi tutkielmassa todettiin, että yritysvastuuseen liittyvien sopimusrikkomusten vastuunkohdistumista on mahdollista arvioida kaksiasianosaissuhteen rajojen yli. Tutkielman useista havainnoista voidaan kootusti lopputuloksena todeta, että niin kauan kuin kattavaa ja sitovaa yritysvastuusääntelyä ei saada aikaan, sopimusoikeudellisilla ratkaisuilla on olennainen merkitys yritysvastuun mahdollisesti ainoana toteuttajana arvoketjuihin painottuneessa taloudessa.