Browsing by Title

Tutkielma käsittelee lääkkeiden rinnakkaiskauppaa Euroopan unionin sisämarkkinoilla oikeusvarmuuden periaatteen näkökulmasta. Lääkkeiden rinnakkaiskauppa perustuu oikeuksien sammumisen periaatteeseen, joka mahdollistaa yksinoikeudella suojattujen tuotteiden vapaan liikkuvuuden unionissa. Taloudellinen kannustin rinnakkaiskaupalle juontuu jäsenvaltioiden välillä vallitsevista hintaeroista, joita rinnakkaistuontiin erikoistuneet yritykset hyödyntävät. Ilmiö tulee erottaa geneeristen lääkkeiden eli rinnakkaisvalmisteiden kaupasta, sillä lääkkeiden rinnakkaiskauppa koskee nimenomaan alkuperäisvalmisteita. Alkuperäisvalmistetta suojaavan patentin ollessa voimassa on alkuperäisvalmisteiden rinnakkaiskauppa ainoa kilpailun muoto sisämarkkinoilla. Työn tutkimuskysymyksenä on oikeusvarmuuden periaatteen toteutuminen lääkkeiden rinnakkaiskaupassa. Oikeusvarmuuden periaate on jaettavissa muodolliseen ja aineelliseen oikeusvarmuuteen. Muodollisessa oikeusvarmuudessa on kyse erityisesti ennakoitavuudessa, kun taas aineellisella oikeusvarmuudella viitataan hyväksyttävyyteen. Tutkielma hyödyntää erityisesti Juha Raition oikeusvarmuuden periaatteen määritelmää. Lisäksi tutkielma tarkastelee muuttuvan oikeusvarmuuden käsitettä erityisesti Patricia Popelierin näkökulmasta. Muuttuva oikeusvarmuuden käsite nojaa oikeutettujen odotusten suojaan ja oikeuden saavutettavuuteen alati muuttuvassa, dynaamisessa ympäristössä. Tutkielmassa oikeusvarmuuden periaate ymmärretään nimenomaan ennakoitavuuden kautta. Tutkielma keskittyy tämän vuoksi rinnakkaiskauppaa koskevan oikeuskäytännön kehityksen arvioimiseen 1970-luvulta nykypäivään asti. Käsiteltävät oikeustapaukset koostuvat erityisesti immateriaalioikeudellisesta lääkkeiden uudelleen pakkaamisen sallittavuutta koskevasta oikeuskäytännöstä sekä rinnakkaisviennin esteitä koskevasta kilpailuoikeuden alaan kuuluvasta oikeuskäytännöstä. Tutkielman metodi on lainoppi. Tutkielman johtopäätös on, että oikeusvarmuuden periaatteen muodollinen puoli toteutuu uudelleen pakkaamista koskevassa oikeuskäytännössä, mutta kilpailuoikeudessa asia ei ole täysin näin. Lisäksi erityisenä kysymyksenä tutkimus nostaa esiin lääkealan erityispiirteet. Tutkimuksessa pohditaan myös muuttuva oikeusvarmuuden käsitteen soveltuvuutta rinnakkaiskauppaan.

Tutkielmassa tarkastellaan lääkkeiden vähittäismyynnin sääntelyä ja sen kehittämiskohteita. Vähittäismyynnin osa-alueista tutkielmassa keskitytään ensinnäkin apteekkialalle pääsyyn liittyviin seikkoihin, kuten apteekkitoiminnan luvanvaraisuuteen ja apteekin perustamiseen ja sijaintiin liittyvään tarveharkintaan. Lisäksi tarkastellaan lääkkeiden hintasääntelyä ja itsehoitolääkkeiden myyntikanavarajoitusta. Edellä mainittuja osa-alueita tarkastellaan seuraavien tutkimuskysymysten avulla: (i) mikä on lääkkeiden vähittäismyyntiä koskevan voimassaolevan oikeuden sisältö, (ii) millaisia ongelmakohtia nykysääntelyyn sisältyy kilpailun edistämisen ja elinkeinovapauden näkökulmasta ja (iii) miten kilpailua lääkkeiden vähittäismyyntimarkkinoilla voitaisiin edistää lainsäädännön keinoin. Tutkimuskysymyksiä tarkastellaan pääasiassa lainopin ja lainsäädännön vaikutusten arvioinnin avulla. Tutkielman aineistona on hyödynnetty erilaisia kotimaisia ja ulkomaisia tutkimuksia, oikeuskirjallisuutta ja virallisaineistoa. Aiheesta onkin tehty runsaasti tutkimusta ja eri tahot ovat esittäneet omia suosituksiaan sääntelyn uudistamiseksi. Myös muiden Pohjoismaiden esimerkit lääkkeiden vähittäismyynnin kevyempään sääntelyyn siirtymisestä ovat aiheuttaneet painetta tarkastella kotimaisen sääntelyn ajantasaisuutta ja tarkoituksenmukaisuutta. Uudistuksia on kuitenkin myös Suomen osalta pian luvassa, sillä uusi hallituksen esitys lääkelain muuttamiseksi on parhaillaan käsittelyssä. Aiemmista selvityksistä huolimatta sääntelyn tarkasteleminen onkin yhä ajankohtaista. Lääkkeiden vähittäismyyntitoiminnan sääntelyä on kritisoitu viime vuosina enenevissä määrin, sillä se rajoittaa alan kilpailua ja elinkeinon harjoittamisen vapautta. Apteekkitoiminta on ensinnäkin luvanvaraista, eikä apteekkariksi voi ryhtyä kuin proviisorin tutkinnon omaava henkilö. Siten lainsäädännöllä apteekkitoiminnan harjoittaminen on rajattu tietyn ammattiryhmän yksinoikeudeksi. Lupia on tarjolla myös vain rajallinen määrä, eikä yhdellä apteekkarilla voi olla kerrallaan kuin yksi apteekki ja korkeintaan kolme sivuapteekkia. Määräsääntelystä johtuen toiminnan kasvattaminen ja esimerkiksi apteekkiketjujen toiminta ei ole mahdollista. Oikeus uuden apteekin perustamiseen on myös riippuvainen Lääkealan turvallisuus- ja kehittämiskeskus Fimean suorittamasta tarveharkinnasta, jolla määritetään myös apteekin sijainti. Elinkeinoharjoittaja ei voikaan itse päättää liikkeensä sijainnista, eikä sijainnin käyttäminen kilpailukeinona ole siten nykysääntelyn puitteissa mahdollista. Lisäksi lääkkeiden vähittäismyyntihinnat ovat sääntelyn seurauksena kaikissa apteekeissa samat, mikä estää mahdollisuuden hintakilpailuun ja edullisempiin kuluttajahintoihin. Itsehoitolääkkeiden myynti on puolestaan asetettu apteekkien yksinoikeudeksi, vaikka muiden ei-reseptilääkkeiden myynti myös apteekkien ulkopuolella on mahdollista. Tällä on merkitystä sekä apteekkien keskinäiseen että myös päivittäistavarakauppojen ja apteekkien väliseen kilpailuun. Vähittäismyyntitoiminnan yksinoikeuksia ja rajoituksia on perusteltu muun muassa lääkelain tavoitteisiin lukeutuvilla lääkkeiden turvallisen käytön ylläpitämisellä ja lääkkeiden maankattavan saatavuuden varmistamisella. Lääkkeiden myynnin onkin katsottu edellyttävän esimerkiksi toiminnan asianmukaisuudesta huolehtimista, erityistä ammattitaitoa ja apteekkien lakisääteisiin velvoitteisiin lukeutuvasta lääkeneuvonnasta huolehtimista. Hinnoittelun sääntelyn osalta pyrkimyksenä on ollut kuluttajahintojen kohtuullisuuden varmistaminen. Sääntelyn tavoitteiden toteutuminen ei kuitenkaan välttämättä edellytä nykyisen kaltaista sääntelyä. Lääkkeiden vähittäismyynnin sääntelyä uudistamalla voitaisiinkin paitsi edistää kilpailua niin myös huolehtia lääkkeiden vähittäismyyntiin liitettävien edellytysten toteutumisesta. Esimerkiksi luvanvaraisuuden korvaaminen ilmoitusmenettelyllä nopeuttaisi elinkeinonharjoittajien alalle pääsyä, mutta mahdollistaisi silti toiminnan tehokkaan valvonnan. Proviisoriomistuksesta luopumisen etuina olisivat etenkin uusien, suurempien markkinatoimijoiden ja niiden mukanaan tuomien mittakaavaetujen alalle tulon mahdollistaminen. Toiminnan farmaseuttisten piirteiden säilyttämisessä voitaisiin hyödyntää niin apteekkien henkilökuntaa kuin nimeämällä apteekkien toiminnasta vastaamaan omistussuhteesta riippumaton farmasian alan ammattilainen. Tarveharkinnan poistaminen voisi myös edistää kilpailua ja lääkkeiden saatavuutta mahdollistamalla apteekkien määrän kasvu ja apteekin vapaa sijoittautuminen. Harvaan asuttujen seutujen lääkehuollon ylläpitämisessä voitaisiin hyödyntää esimerkiksi verkkopalvelu- ja palvelupistetoimintaa. Siirtymällä itsehoitolääkkeiden hinnoittelussa enimmäishintasääntelyyn voitaisiin puolestaan mahdollistaa sekä hintakilpailu että edullisemmat kuluttajahinnat. Enimmäishinnan asettaminen myös estäisi hintojen nousun. Itsehoitolääkkeiden myyntikanavia laajentamalla voitaisiin puolestaan sekä edistää lääkkeiden saatavuutta että lisätä alan toimijoiden välistä kilpailua. Lääkejakelujärjestelmän sääntelyn uudistaminen edellyttäisi myös lääkemarkkinoinnin ja sen sääntelyn uudistamista, sillä markkinoinnilla on suuri merkitys kulutuskäyttäytymiseen ja siten myös lääkkeiden käyttöön. Markkinoinnin sääntelyn uudistamisessa painottuisivat siten etenkin kielto lääkkeiden tarpeettomaan käyttöön houkuttelusta ja uusien toimijoiden kouluttaminen lääkeinformaation tarjoamisen edellyttämistä toimenpiteistä.

Avhandlingen behandlar förhållandet mellan främst belöningsbaserad gräsrotsfinansiering och penninginsamling och de problem som uppstår i tolkningen av penninginsamlingslagen i förhållande till sådan verksamhet som avses utgöra handel men i praxis ibland har ansetts utgöra penninginsamling. Denna tolkning har en negativ inverkan på gräsrotsfinansiering och övriga former av sådan handel som förekommer på internet och som även till sina egenskaper kan placeras i den omfattande gråa zonen mellan penninginsamling och handel. Som forskningsmetod används huvudsakligen den rättsdogmatiska metoden. Argumentationen i avhandlingen stöds även av en internationell jämförelse av penninginsamlingslagstiftning i flera länder i Norden, övriga Västeuropa och Nordamerika. Dessutom innehåller avhandlingen en rättsekonomisk analys som stöd för argumentationen, där den ekonomiska effektiviteten i den nuvarande penninginsamlingslagen samt några alternativa förslag på penninginsamlingslagstiftning avvägs. Eftersom gräsrotsfinansiering är ett rätt så nytt fenomen förutsätts det att den formen av näringsverksamhet behandlas omfattande i avhandlingen. Även penninginsamlingslagen behandlas till tillämpliga delar omfattande för att konflikten mellan dessa områden effektivt ska kunna analyseras. Detta belyses även med flera praktiska exempel som lyfter fram olika synpunkter och praktiska problem i gränsdragningen mellan handel och penninginsamling. Avhandlingen begrundar vilka de mest centrala problemen i den nuvarande penninginsamlingslagen är ur en synvinkel av gräsrotsfinansiering och annan liknande näringsverksamhet och överväger hur lagen borde ändras så att den ännu tar i beaktan allmännyttiga samfund i den tredje sektorn, för vilka möjligheten att effektivt samla in pengar är en kritisk förutsättning. Avhandlingen presenterar slutligen två alternativa lösningar på hur penninginsamling kunde regleras i Finland. I det första, huvudsakliga förslaget skulle man i Finland omforma penninginsamlingssystemet enligt en modell av de övriga Nordiska länderna där penninginsamling är tillåtet för alla men allmännyttiga föreningar stöds i sin verksamhet genom rätten att använda så kallade insamlingssymboler, i form av etablerade insamlingskonton, logosymboler och certifikat. Ändringen skulle även innebära en övergång från ett system baserat på tillståndsansökan till ett system baserat på anmälan och utnyttjandet av självreglering på marknaden. Det sekundära alternativa förslaget för en ny penninginsamlingslagstiftning skulle däremot inte nödvändigtvis göra en omfattande ändring av lagen men nog göra en tydlig förändring i hur lagen tolkas då det kommer till gränsdragningen mellan handel och penninginsamling. Enligt förslaget skulle all form av verksamhet där man erbjuder en motprestation mot betalning per definition aldrig utgöra penninginsamling. Bägge alternativen skulle i praktiken tillintetgöra den gråa zonen mellan handel och penninginsamling och bättre möjliggöra gräsrotsfinansiering och annan näringsverksamhet.

Lähisuhdeväkivalta on Suomessa vakava ongelma. Yksi keino, jolla perheväkivaltaa pyritään ennaltaehkäisemään lainsäädännöllä, on lähestymiskielto. Lähestymiskieltolaissa lähestymiskiellot jaetaan perusmuotoisiin ja perheen sisäisiin lähestymiskieltoihin, ja molemmat näistä voidaan määrätä myös laajennettuina eli siten, että kieltoon määrätyltä kielletään kiellolla suojattuun kohdistuvan yhteydenpidon, tapaamisen, seuraamisen ja tarkkailemisen lisäksi myös tietyllä alueella oleskelu. Lähestymiskieltolain mukaiset lähestymiskiellon määräämisen edellytykset ovat varsin laajoja, eikä niiden tosiasiallista tulkintaa alioikeuksissa ole tutkittu. Myöskään yleiskatsausta suomalaisten lähestymiskieltoasioiden tilaan ei ole tehty viime aikoina. Tässä tutkimuksessa on kaksi tutkimuskysymystä: 1. Mihin alioikeuksien ratkaisukäytännössä on asettunut kynnys lähestymiskiellon määräämiselle ja kuinka lähestymiskiellon edellytyksiä on tulkittu käräjäoikeuksien ratkaisukäytännössä? 2. Millainen on tyypillinen lähestymiskieltoasia alkuvuonna 2022? Tavoitteena on siis selvittää, millaisia seikkoja uhan arvioinnissa on otettu huomioon ja tuottaa yleiskuva suomalaisesta lähestymiskiellosta vuonna 2022. Tutkimus on luonteeltaan empiirinen, ja sen aineistona on käytetty yhteensä 80 käräjäoikeuksien ratkaisua lähestymiskieltoasioiden ratkaisua. Aineistoa analysoitiin sekä laadullisesti temaattisen analyysin metodia käyttäen että määrällisesti tilastollisella analyysilla. Lisäksi tutkielmassa on kirjallisuuskatsausosuus, jossa metodina on lainoppi. Aineiston lähestymiskieltoasioissa noin 80 % hakemuksista johti kiellon määräämiseen: 42,5 %:ssa määrättiin, laajennettu perusmuotoinen lähestymiskielto, 35 %:ssa perusmuotoinen ja 1,3 %:ssa perheensisäinen. Noin kolme neljästä kiellolla suojatusta ja kiellon hakijoista oli naisia ja kieltoon määrätyistä noin 90 % oli miehiä. Yleisin kiellolla suojatun ja kieltoon määrätyn yhteinen tausta oli päättynyt parisuhde. Kiellon määräämisen harkinnassa käräjäoikeudet ottivat huomioon seuraavat yhdeksän tekijää: onko toiminnalle asiallinen peruste, tekojen määrä, tekojen sisältö, tekojen toistuvuus ja jatkuvuus hakijan suhtautuminen vastaajan toimintaan, hakijan kommunikaatio vastaajan kanssa ja vastaajan suhtautuminen tähän, vastaajan suhtautuminen aikaisempaan lähestymiskieltoon, rikosepäilyt ja rikostausta sekä vastaajan toiminnan jatkuvuus tulevaisuuteen nähden. Tyypillisesti tuomioita perusteltiin useilla eri tekijöillä. Samassa tapauksessa saattoi olla sekä tekijöitä, jotka puhuivat kiellon määräämisen puolesta, että tekijöitä, jotka kallistivat vaakaa siihen suuntaan, ettei kieltoa tulisi määrätä.

Tutkielmassa käsitellään lähetetyistä työntekijöistä annetun direktiivin 96/71/EY täytäntöönpanoa Suomessa valvontasäännösten näkökulmasta. Lähetetyistä työntekijöistä annettu direktiivi koskee palvelujen tarjoamisen vapautta ja se sisältää kansainvälisyksityisoikeudellisiksi luokiteltavat lainvalintasäännöt tapauksissa, joissa palvelusopimuksen täyttämiseksi on tarpeen lähettää palveluntarjoajan työntekijä työskentelemään toiseen jäsenvaltioon kuin missä hän tavallisesti työskentelee. Tällöin direktiivin 3(1) artiklassa määritellyin osin lähetettyyn työntekijään on sovellettava työntekovaltion lakia. Lähetetyistä työntekijöistä annetun direktiivin tavoitteena on ensinnäkin lähetettyjen työntekijöiden suojelu ja ”sosiaalista dumppauksen” estäminen. Toinen direktiivin tavoite on yritysten välisen vapaan kilpailun edistäminen. Näistä keskenään ristiriitaisista tavoitteista suuremman huomion on saanut työntekijöiden suojelu. Lähetettyjen työntekijöiden työehtojen valvonta on osoittautunut ongelmalliseksi käytännössä, eikä lähetetyistä työntekijöistä annettu direktiivi sisällä kuin yleisluontoisen velvoitteet säätää direktiivin valvonnasta. Tämän vuoksi monet jäsenvaltiot ovat ottaneet käyttöön erilaisia valvontasäännöksiä, joita on perusteltu työntekijöiden suojelulla. Kansalliset valvontasäännökset ovat kuitenkin osoittautuneet EU-tuomioistuimen käytännössä usein kielletyiksi palvelujen tarjoamisen vapauden rajoituksiksi. Tutkielmassa määritellään, millainen on lähetettyjen työntekijöiden käytön valvontajärjestelmän kokonaisuus Suomen oikeusjärjestyksessä. Valvontajärjestelmään kuuluvat ensinnäkin valvontasäännökset, joilla aineellisten velvoitteiden noudattamista voidaan valvoa sekä toiseksi sanktiosäännökset aineellisten velvoitteiden laiminlyönnin seuraamuksista. Suomessa voimassa olevat valvontasäännökset sisältyvät lakiin lähetetyistä työntekijöistä, tilaajavastuulakiin sekä täydentävästi myös rikoslain 47 luvun säännöksiin työrikoksista. Käytännön valvonnassa merkitystä on myös työsuojelun valvontalain säännöksillä työsuojeluviranomaisen suorittamasta valvonnasta. Sanktioiden osalta lähetetyistä työntekijöistä annetun lain järjestelmässä sanktiot ovat luonteeltaan yksityisoikeudellisia, kuten esimerkiksi työsopimuslain 12:1 mukainen vahingonkorvaus. Tilaajavastuulain selvitysvelvollisuuden laimin-lyönnin sanktiona on puolestaan laiminlyöntimaksu, joka on hallinnollinen seuraamus. Koska lähetetyistä työntekijöistä annettu direktiivi jättää jäsenvaltioille paljon harkintavaltaa täytäntöönpanossa valvontasäännösten osalta, on näitä kansallisia valvontasäännöksiä tarkasteltava erityisesti suhteessa SEUT 56 artiklan mukaiseen palvelujen tarjoamisen vapauteen. Kansalliset valvontasäännökset eivät saa rajoittaa tarpeettomasti palvelujen tarjoamisen vapautta. Tutkielmassa esitellään EU-tuomioistuimen käytäntöön perustuen, millaiset valvontasäännökset ovat ylipäänsä sallittuja ja millaiset kiellettyjä. Suo-meen oikeusjärjestykseen sisältyviä valvontasäännöksiä tarkastellaan tätä oikeuskäytäntöä vasten. Suomen valvontasäännökset ovat pääasiassa sopusoinnussa EU-oikeuden vaatimuksien kanssa. Lähetetyistä työntekijöistä annetun lain edustajan asettamisvelvollisuutta koskeva 4a § on kuitenkin ongelmallinen EU-oikeuden vaatimusten kanssa. Tutkielmasta käy myös ilmi, että tilaajavastuulain säännösten mukainen tilaajan selvitysvelvollisuus sopimuskumppanistaan on luettavissa valvontasäännökseksi, joka ei kuitenkaan rajoita suhteettomasti palvelujen tarjoamisen vapautta. Tilaajavastuulaki on eräänlainen lähetetyn työntekijän käytön ennakkoilmoitusvelvollisuuden muoto, vaikka ilmoitus kohdistuukin viranomaisen sijasta lähetettyä työntekijää käyttävälle tilaajayritykselle. Suomen valvontajärjestelmässä havaitaan puutteita valvonnan tehokkuuden näkökulmasta. Näin on erityisesti mikrotasolla, jota tarkasteltaessa havaitaan, ettei Suomen valvontajärjestelmä takaa lähetetylle työntekijälle tehokkaita keinoja päästä oikeuksiinsa.

Tutkielmassa selvitetään mitä työnantajan yleinen huolehtimisvelvoite tarkoittaa lähiesimiehen työturvallisuusvastuun kannalta sekä minkälaiset tekijät rajaavat lähiesimiehen huolehtimisvelvoitetta. Aihetta tarkasteltaessa selvitetään lähiesimiehen huolehtimisvelvoitteen kannalta oleellisia tekijöitä työturvallisuuslain ja rikoslain perusteella. Tutkimuksessa käsitellään tapaturmia ja ammattitauteja aiheuttavia vaaroja ja siten tämän tutkimuksen ulkopuolelle on rajattu työntekijän henkisen terveyden haitat. Myös oikeushenkilön rangaistusvastuu sekä yhteistä työpaikkaa koskeva huolehtimisvelvoite on rajattu tutkimuksen ulkopuolelle. Tutkimusmetodina työssä käytetään lainopillista tutkimusmenetelmää. Tulkinnassa hyödynnetään työturvallisuutta koskevaa oikeuskirjallisuutta, työturvallisuuslain ja rikoslain esitöitä sekä korkeimman oikeuden ja hovioikeuksien ratkaisuja. Aluksi tutkielmassa tarkastellaan työturvallisuusvastuussa olevia tahoja ja vastuun määräytymistä työyhteisössä. Kyseisessä jaksossa tarkastellaan myös lähiesimiehen oman esimiehen tietoisuutta työturvallisuuspuutteesta ja sen mahdollista vaikutusta lähiesimiehen työturvallisuusvastuuseen. Lisäksi selvitetään työntekijän oman huolimattomuuden merkitystä lähiesimiehen työturvallisuusvastuun kannalta. Tutkimuksessa on pääpaino TTurvL 8 §:ssä, joka koskee työnantajan yleistä huolehtimisvelvoitetta. Lähiesimiehen on tarpeellisilla toimenpiteillä huolehdittava työntekijöiden turvallisuudesta ja terveydestä työssä ja tässä tarkoituksessa hänen on otettava huomioon muun muassa työntekijän henkilökohtaiset edellytykset kuten ikä, ammattitaito ja kokemus. Korostunut huolehtimisvelvollisuus työntekijän turvallisuudesta voi tulla kyseeseen silloin, kun työtä tekee nuori ja kokematon työntekijä. Mikäli työntekijällä on pitkä työkokemus ja työtehtävä on tavanomainen, ei lähiesimieheltä edellytetä yksityiskohtaisten ohjeiden antamista työntekijälle Esimiehen tulee huolehtia siitä, että työntekijät on ohjeistettu ja opastettu oikeiden työmenetelmien käyttöön sekä selvittää ne konkreettiset työmenetelmät, joita työntekijät todellisuudessa käyttävät heidän työtehtäviinsä kuuluvissa tilanteissa. Opastamisvelvollisuus koskee myös erilaisia häiriötilanteita, joiden varalle työntekijät on ohjeistettava. Mikäli tietty vaarallinen työtapa on ollut yhtiössä yleisesti tai toistuvasti työntekijöillä käytössä, on oikeuskäytännön mukaan lähiesimiehen vastuuta arvioitu pääsääntöisesti siten, että esimiehellä on tällöin ollut mahdollisuus havaita kyseinen työmenetelmä ja siten hänen on katsottu laiminlyöneen valvontavelvollisuutensa, mikäli hän ei ole puuttunut työntekijöiden käyttämiin virheellisiin työmenetelmiin. Esimiehen on ryhdyttävä tarvittaviin konkreettisiin toimenpiteisiin havaittuaan määräysten noudattamista laiminlyödyn ja huolehdittava, että työturvallisuusmääräyksiä noudatetaan pysyvällä tavalla myös jatkossa. Varoituksen antaminen tai koneen laittaminen käyttökieltoon voivat esimerkiksi olla toimenpiteitä, joita esimies voi viime kädessä käyttää, mikäli työturvallisuusmääräyksiä ei noudateta. Lähiesimiehen huolehtimisvelvoitetta rajaavat epätavalliset ja ennalta arvaamattomat olosuhteet sekä poikkeukselliset tapahtumat. Oikeuskäytännön mukaan silloin, kun työnjohtaja on laiminlyönyt huolehtia omista työturvallisuutta koskevista velvoitteistaan, kuten tarkkailuvelvoitteestaan tai työntekijän opastamisesta oikeisiin työtapoihin, ei työntekijän käyttämä virheellinen työtapa ole työnjohtajan kannalta katsottu ennalta arvaamattomaksi.

Tutkielman tarkoituksena on selvittää, voisiko lähioikeusjärjestelmälle löytyä yhtenäistä pohjaa ja missä määrin lähioikeusjärjestelmää voitaisiin muuttaa kansallisella tasolla suhteessa kansainväliseen normijärjestelmään. Tutkielman ensimmäisessä luvussa esittelen suomalaisen tekijänoikeuslain 5 luvussa olevan lähioikeusjärjestelmän. Jaottelen lähioikeusnormit kahteen ryhmään. Ensimmäisessä ryhmässä tarkastelen investointeihin tukeutuvia lähioikeusnormeja. Toisessa ryhmässä ovat luoviin tekoihin perustuvat lähioikeusnormit. Ensimmäisessä ryhmässä käyn läpi tietokantadirektiivin huomattavan investoinnin-käsitettä ja tämän sovellettavuutta muihin investointeihin perustuviin lähioikeusnormeihin. Toisessa ryhmässä analysoin EUT:n oikeuskäytäntöä omaperäisyyden vaatimuksesta ja siihen liittyviä tulkintaperiaatteita. EUT on viimeisimmissä ratkaisuissaan korostanut periaatekeskeisempää arviointia, mikä vaikuttaisi vähentävän itse kohteen merkitystä omaperäisyyden arvioinnissa. Vastaavanlaisia tulkintaperiaatteita on sittemmin sovellettu tekijänoikeusneuvoston lausunnoissa. EUT:n oikeuskäytännön ja tekijänoikeusneuvoston tulkintaperiaatteiden valossa pyrin näyttämään luovien lähioikeuksien suojaamisen mahdollisuuden teoksina. Tämän johdattamana tarkastelen Suomea sitovia kansainvälistä normijärjestelmää. Tarkastelun kohteena ovat kansainväliset yleissopimukset ja EU-direktiivit lähioikeuksista. Kansainvälisen normijärjestelmän valossa pyrin selvittämään missä määrin olisi mahdollista asettaa suojan saamisen edellytyksiä investointeihin perustuville lähioikeusnormeille. Merkityksellisiä yleissopimuksia ovat Rooman yleissopimus, WIPO:n esitys- ja äänitesopimus ja Sopimus teollis- ja tekijänoikeuksien kauppaan liittyvistä näkökohdista. Tämän jälkeen käyn läpi, missä määrin Suomella on toimivaltaa säännellä EU-tasolla. Lopuksi esittelen aineettomille oikeuksille merkityksellisiä perusoikeussäännöksiä EUT:n, EIT:n ja oikeuskirjallisuuden valossa. Seuraavassa osassa analysoin millaisia esteitä kansainvälisessä normijärjestelmässä voisi olla, jos ryhdyttäisiin purkamaan yksittäisiä lähioikeuksia kansallisesta tekijänoikeuslaista. Merkityksellisiä kansainvälisiä normijärjestelmiä esittävien taiteilijoiden lähioikeudelle ovat Rooman yleissopimus ja WIPO:n esitys- ja äänitesopimus, EU:n vuokraus- ja lainausdirektiivi ja tietoyhteiskuntadirektiivi. Tavallisten valokuvien osalta analysoin EU:n suoja-aikadirektiiviä. Lopuksi käyn läpi jokaisen tutkielmassa esitetyn lähioikeusnormin tilannetta. Esitän jokaisen lähioikeusnormin selkeyttämisen tai purkamisen mahdollisuuksia suhteessa kansainväliseen normijärjestelmään.

Osakeyhtiöiden liiketoimintaan kohdistuvat avoimuus- ja läpinäkyvyysvaatimukset ovat kasvaneet. Osakkeenomistajien, velkojien ja muiden sidosryhmien etujen ja intressien mukaista on saada tietoa yhtiön merkittävistä liiketoimista ja liikekumppaneista. Erityisesti yhtiön sisäpiiriin, kuten yhtiön johtoon, kohdistuu raportointivaatimuksia ja korostunutta valvontaa. Yhtiön lähipiirin kanssa tehtäviin liiketoimiin eli lähipiiritransaktioihin liittyy usein huolta yhtiön edun kanssa kilpailevien intressien ajamisesta ja laittoman varojenjaon säännösten kiertämisestä. Lähipiiriliiketoimia on sen vuoksi pyritty sääntelemään tarkemmin, kuin yhtiön muita liiketoimia. Käytännössä yleinen lähipiiritransaktio on lähipiiriin kuuluvalle annettava laina tai lähipiiriin kuuluvan velasta annettava vakuus, jotka ovat yleisiä erityisesti konserniyhtiöiden välillä. Tutkielmassa tarkastellaan rajanvetoa kielletyn, laittomana varojenjakona pidettävän lähipiirilainan sekä toisaalta sallitun toimen välillä sekä sitä vahingonkorvausvastuuta, joka kielletyn lähipiirilainan perusteella aiheutuneesta vahingosta voi seurata. Vuonna 2006 voimaan tulleesta osakeyhtiölaista jätettiin pois erityiset lähipiirilainoja koskevat säännökset ja lähipiirilainojen arviointi jätettiin yleisten yhtiöoikeudellisten periaatteiden varaan. Lähipiirilainojen tai niihin rinnastettavien vakuuksien antaminen ei ole kiellettyä, mutta transaktion tulee täyttää tietyt kriteerit. Lähipiirilainan antamisen tulee olla yhtiön toimialan ja toiminnan tarkoituksen mukaista sekä edistää yhtiön etua. Osakeyhtiölain varojenjakoa koskevat säännökset rajoittavat lähipiiriliiketoimia lisäksi siten, että niille tulee pääsääntöisesti olla liiketaloudellinen peruste eikä yhtiön maksukyky saa vaarantua tällaisen transaktion yhteydessä. Lähipiirilainojen edellytyksistä voidaan tietyissä tapauksissa poiketa kaikkien osakkeenomistajien suostumuksella. Lähipiirilainoja koskeva problematiikka nousee käytännössä usein esille konserniyhtiöiden välisissä liiketoimissa. Lähtökohtaisesti jokaista yhtiötä arvioidaan erillisenä yhtiönä varoineen ja velvoitteineen siitä huolimatta, että yhtiö kuuluu konserniin. Niin sanottua konserni-intressiä ei siis pääsääntöisesti ole hyväksytty suomalaisessa yhtiöoikeudessa. Konsernien sisäisissä transaktioissa on kuitenkin joissain tapauksissa voitu antaa merkitystä myös konsernista saatavalle kokonaishyödylle liiketoimen liiketaloudellisen perusteen olemassa oloa arvioitaessa. Laittoman lähipiirilainan antamisesta voi seurata transaktion mitättömyys sekä velvollisuus palauttaa yhtiöstä laittomasti saadut varat. Laiton lähipiirilaina, jonka seurauksena on aiheutunut vahinkoa, voi johtaa myös osakeyhtiölain 22 luvun säännösten mukaisesti vahingonkorvausvastuuseen yhtiön johdolle tai osakkeenomistajalle sekä äärimmäisissä tapauksissa rikosoikeudellisiin seuraamuksiin. Lakiin on lisäksi otettu tuottamusolettama, jonka mukaan yhtiön lähipiiriin kuuluvan eduksi tehdyllä toimella aiheutettu vahinko katsotaan aiheutetuksi huolimattomuudesta, ellei johtohenkilö tai osakkeenomistaja osoita menetelleensä huolellisesti. Yhtiön johto on vastuussa laittomana varojenjakona pidettävän lähipiirilainan perusteella aiheutuneesta vahingosta, mikäli johto ei osoita toimineensa liiketoimista päättäessään huolellisesti. Johdon huolimattomuutta arvioidaan erityisesti OYL 1:8:n mukaisen huolellisuus- ja lojateettivelvoitteen perusteella ja tukea arviointiin voidaan saada myös business judgment rule -periaatteen soveltamisesta. Osakkeenomistaja voi joutua vastuuseen laittomasta lähipiirilainasta lähinnä silloin, kun osakkeenomistaja on osallistunut lainanantoa koskevaan päätöksentekoon yhtiökokouksessa. Osakkeenomistajan korvausvastuuta arvioidaan kuitenkin tapauskohtaisesti ja merkitystä annetaan osakkeenomistajan tosiasialliselle asemalle ja omistuksen suuruudelle, jolloin enemmistöomistajan ja toisaalta pienosakkeenomistajan vastuu voi määräytyä toisistaan poikkeavasti.

Tutkielmassa tarkastellaan 3.7.2016 voimaan tulleen markkinoiden väärinkäyttöasetuksen (596/2014, MAR) pohjalta lähipiiriyhteisöitä koskevaa sääntelyä. Tarkastelun kohteena ovat etenkin ne kriteerit, joiden täyttymisen myötä liikkeeseenlaskijoiden johtotehtävissä toimivien henkilöiden niin sanotuista vaikutusvaltayhteisöistä tulee johtotehtävissä toimivan henkilön lähipiiriyhteisöitä, joilla on ilmoitusvelvollisuus tehdyistä liiketoimista. Tutkielmassa pohditaan myös, miksi lähipiiriyhteisöitä koskeva yksityiskohtainen sääntely on tarpeen. Tutkimuksen pääpaino on kansallisessa oikeudessa, mutta tutkielmassa tarkastellaan myös kansainvälistä sääntely-ympäristöä ja tulkintoja, koska markkinoiden väärinkäyttöasetusta sovelletaan koko EU:n alueella. Johtohenkilön lähipiiriin kuuluvat MAR 3 artiklan 26 kohdan mukaan liikkeeseenlaskijan johtotehtävissä toimivan henkilön puoliso, huollettavat lapset ja muut samassa taloudessa asuvat sukulaiset. Lisäksi lähipiiriyhteisöitä ovat muun muassa yhteisöt, joissa johtohenkilö tai hänen lähipiirinsä kuuluva luonnollinen henkilö toimii johtotehtävissä tai käyttää määräysvaltaa, sekä yhteisöt, jotka on perustettu johtohenkilön tai hänen lähipiiriläisensä hyväksi tai jonka taloudelliset edut ovat suuressa määrin samat kuin tällaisen henkilön taloudelliset edut. MAR:n eri kieliversioissa vuonna 2016 ilmenneiden eroavaisuuksien vuoksi EU:n jäsenvaltioiden toimivaltaiset viranomaiset tulkitsivat lähipiiriyhteisöitä koskevaa sääntelyä eri tavoin. Tulkintaerot johtivat siihen, että asetusta sovellettiin EU:n jäsenvaltioissa eri tavalla etenkin niin sanottujen vaikutusvaltayhteisöiden osalta. Epäselvää oli, mitä johtotehtävissä toimimisella tarkoitetaan lähipiiriyhteisöiden osalta ja aiheuttaako pelkkä muodollinen johtoasema esimerkiksi hallituksen jäsenenä vaikutusvaltayhteisölle lähipiiriyhteisön aseman. Euroopan arvopaperimarkkinaviranomainen otti kantaa kysymykseen heinäkuussa 2017. Johtotehtävissä toimimisella tarkoitetaan sitä, että liikkeeseenlaskijan johtohenkilö osallistuu tai vaikuttaa lähipiiriyhteisössään sellaisten sijoituspäätösten tekoon, jotka koskevat kyseisen liikkeeseenlaskijan rahoitusvälineitä. Vaikutusvaltayhteisöstä tulee johtohenkilön lähipiiriyhteisö ainoastaan, jos johtohenkilö muodollisen johtoasemansa lisäksi osallistuu tai vaikuttaa sijoituspäätösten tekoon lähipiiriyhteisössään. Tutkielmassa arvioidaan, miten Euroopan arvopaperimarkkinaviranomaisen laatimia vaikutusvaltayhteisöitä koskevia lähipiiriyhteisön kriteereitä tulisi tulkita ja mitä niillä käytännössä tarkoitetaan. Tässä yhteydessä esitellään laaja ja suppea tulkintamalli, joiden perusteella voidaan muotoilla erilaisia tilanteita, joissa lähipiiriyhteisön asema syntyy. Lisäksi esitetään perusteluita sille, miten suppea tulkintamalli on lähipiirisääntelyn tavoitteet huomioiden tarkoituksenmukaisempi tulkintamalli.

Lähisuhdeväkivallan sovittelulla tarkoitetaan läheisten ihmisten välillä tapahtuneiden väkivaltarikosten sovittelua. Vaikka lähisuhdeväkivaltaa on Suomessa soviteltu vuosikymmenien ajan, vallitsee sovittelusta suurta erimielisyyttä julkisessa keskustelussa. Lähisuhdeväkivallan sovittelua on esimerkiksi ehdotettu rajoitettavaksi, jonka lisäksi on myös vaadittu, että sovittelusta luovuttaisiin kokonaan. Kriittisiä kannanottoja on esitetty esimerkiksi tieteellisissä julkaisuissa, valtionhallinnossa ja ihmisoikeusjärjestöjen kannanotoissa. Työn tutkimuskysymykset liittyvät keskeisesti lähisuhdeväkivallan sovittelussa koettujen ongelmakohtien ja muutostarpeiden tarkasteluun. Ongelmakohtia tarkastellaan lainsäädännön asettamien vaatimusten, sovittelun osapuolien sekä rikosprosessin näkökulmasta. Tutkielmassa tarkastellaan myös yleisesti rikosten sovittelua, sovittelun vaikutuksia rikosprosessiin, lähisuhdeväkivaltaa ja lähisuhdeväkivallan sovittelua. Tutkimusmetodeina työssä yhdistyvät lainopillinen tutkimus, oikeuspoliittinen tutkimus ja de lege ferenda -tutkimus. Tutkielmassa havaitaan, että keskeisimmät lähisuhdeväkivallan sovittelussa koetut ongelmat liittyvät toistuvan väkivallan sovitteluun ja toistuvuuden arviointiin, lähisuhdeväkivallan aiheuttaman vallan epätasapainon huomioimiseen sovittelussa ja rikoksen luonteen häilyvyyteen sovittelussa. Tutkimuksessa esitetään kehitysehdotuksia, joiden avulla kyseisiä ongelmakohtia voitaisiin huomioida sovitteluprosessissa nykyistä paremmin. Lisäksi tutkimuksessa tarkastellaan lähisuhdeväkivallan sovittelun tulevaisuuden näkymiä.