Browsing by Title

Korruptio- ja lahjusrikollisuuden tutkiminen Suomessa ja maailmalla on painottunut pääsääntöisesti julkiseen sektoriin liittyvään korruptioon. Yksityisen sektorin sisällä tapahtuvaa korruptiorikollisuutta ja lahjontaa ei ole juurikaan tutkittu. Suomen yksityisen sektorin lahjusrikossäännöksetkään eivät ole juurikaan kehittyneet vastaamaan nykypäivän korruptiorikollisuutta. Tässä tutkielmassa tavoitteena on nimenomaan keskittyä yksityisen sektorin lahjusrikossäännöksiin sekä niiden muutostarpeisiin. Tutkielman aiheena on elinkeinotoiminnassa tapahtuvaa lahjontaa koskevat rikoslain 30 luvun 7–8a §:t. Tutkielmassa on tarkoitus tutkia, vastaako RL 30:7–8a:ien suojeluobjekti (elinkeinonharjoittajan toimintapiiri) enää nykypäivän vaatimuksia sekä intressejä ottaen huomioon kasvavan tarpeen korruption torjumiseen. Tähän pyritään saamaan vastaus kahden tutkimuskysymyksen avulla: mikä on yksityisen sektorin lahjussäännösten suojeluobjekti ja onko suojeluobjektin muuttamiselle tarvetta? Tutkimuskysymystä tarkastellaan lainopillisella metodilla ja kuudessa pääluvussa. Ensimmäisessä luvussa on tarkoitus antaa johdatus tutkielman aiheeseen sekä kertoa tutkielman tavoitteista. Toisessa luvussa tarkastellaan yksityisen sektorin lahjonnan sääntelyhistoriaa Suomessa. Kolmannessa luvussa tarkastellaan RL 30:7–8a:ien sisältöä tällä hetkellä. Neljännessä luvussa siirrytään tarkastelemaan yksityisen sektorin lahjussäännöksillä suojeltavaa oikeushyvää eli suojeluobjektia. Tarkastelun kohteena on ensin Suomen lainsäädäntö ja tämän jälkeen kohteena ovat EU:n, EN:n ja YK:n lahjontaa koskevat sopimukset. Viidennessä luvussa tarkastellaan yksityisen sektorin lahjussäännöksiä Iso-Britannian lainsäädännössä, jossa vuonna 2011 on tullut voimaan uusi lahjussäännös. Tutkielman viimeisessä luvussa pyritään antamaan perusteltu vastaus tutkimuskysymyksiin ja ehdotetaan uutta säännöstä yksityisen sektorin lahjontaa koskeville rikoslain säännöksille. Ehdotetun uuden säännöksen tavoitteena on siirtää yksityisen sektorin lahjusrikossäännösten suojeluobjektia elinkeinonharjoittajan toimintapiiristä toimiviin markkinoihin. Tutkielmassa esitetään, että toimivat markkinat vastaavat suojeluobjektina paremmin sekä Suomea koskevia kansainvälisiä velvoitteita että nykyisen korruptiorikollisuuden kehityssuuntaa.

Public Private Partnership (PPP)-malli on tapa järjestellä ja rahoittaa pitkäaikaisia, suurten pääomien sijoittamista vaativia julkisia hankkeita, jotka liittyvät tavanomaisesti julkisen infrastruktuurin rakentamiseen. Mallin muodostaa sopimuskokonaisuus, jonka kautta tilaajana toimiva julkinen sektori siirtää tehtäviä riskeineen yksityiselle sektorille ja tällä tavoin pyrkii saamaan niin kustannus- kuin laatuhyötyjä. Onnistunut PPP muodostaa tilanteen, jossa kaikki sen osapuolet hyötyvät. Kiinnostus mallin käyttöön on viime aikoina lisääntynyt Suomessa vuonna 2018 voimaan tulleiden EVL 15 §, 19 a § ja 27 c § sekä ALVL 15 § 4 mom ja 29 § 2 mom jaksotussääntöjen mahdollistaessa yksityisrahoitteisen PPP:n käytön muun muassa kunnallisissa koulujen toimitilahankkeissa. PPP-hankkeessa riskin siirto tapahtuu tyypillisesti perustamalla erillisyhtiömuotoinen projektiyhtiö. Yksityisrahoitteisessa PPP-mallissa erillisyhtiö järjestää myös hankkeen rahoituksen. Lainanantajan saama suoja hankkeessa on olennainen sen vaikuttaessa rahoituskustannuksiin ja tätä kautta hankkeen kokonaiskustannuksiin. Tyypillisesti PPP-hankkeita kategorisoidaan sen mukaan, kenellä hankkeen muodostamassa sopimuskonsortiossa on riski mallilla tuotettavan infrastruktuurin kysynnästä. Käyttö- ja konsessioperusteisessa mallissa riski on yksityisellä sektorilla, käytettävyysperusteisessa mallissa julkisella sektorilla. Käytettävyysperusteisen PPP-hankkeen kassavirrat perustuvat suurelta osin infrastruktuurin käytettävyystason perusteella julkiselta sektorilta saataviin palvelumaksuihin. Yksityisrahoitteiseen PPP-malliin sisältyy olennaisesti projektirahoituksen hyödyntäminen. Tämä on omiaan vaikuttamaan lainanantajan riskiin tältä lähtökohtaisesti puuttuessa tavanomaiset velkojan suojakeinot, kuten mahdollisuus arvioida velallisen maksukykyisyyttä perustuen sen aiempaan toimintaan sekä lainan limited- tai non-recourse-luonteisuus rakennettavan infrastruktuurin ollessa arvoltaan sekä esineoikeudellisesti ongelmallinen vakuuskohde. Näin mahdollisuudet projektiyhtiön kontrolloimiseen ja valvomiseen muodostuvat olennaiseksi velkojan suojan kannalta. Verrattuna tyypilliseen projektirahoitukseen käytettävyysperusteisuus vaikuttaa velkojan asemaan tehden hankkeen kassavirroista varmempia niiden ollessa ennalta määriteltyjä ja julkisen sektorin maksamia. Kassavirtojen käytettävyysperusteisuus ei niinkään muuta velkojan suojaamiseen käytettäviä instrumentteja, vaan pikemminkin muuttaa niiden painopistettä. Käytettävyysperusteisessa hankkeessa kovenantit ja muut suojakeinot pyrkivät erityisesti vähentämään lisäkustannusten syntymistä, tukemaan käytettävyyden toteutumista ja hallitsemaan hankkeen rahoitusstruktuuria. PPP-hankkeessa julkisen sektorin asema tilaajana ja sen mahdollinen velvollisuus tarjota infrastruktuuria voivat vaikuttaa lainanantajalle tarjolla oleviin suojakeinoihin esimerkiksi lisäten mahdollisuuksia henkilövakuuksien käyttöön.

Elämme oikeudellistuneessa verkkoyhteiskunnassa, jossa informaatioinfrastruktuureilla ja datalla – erityisesti henkilöön liittyvällä sellaisella – on fundamentaalisen tärkeä asema. Verkkoyhteiskunnassa tietoturva ja henkilötietojen suoja korostuvat, kun tietoa meistä käsitellään bitteinä globaaleissa tietoverkoissa. Lohkoketjut ovat osa globaalien tietoverkkojen uutta kehitysvaihetta, jossa tavarat ja palvelut ja konvergoituvat tietoverkkojen kanssa ja informaation sisäsyntyinen arvo kasvaa. Lohkoketju on yleishyödyllinen ja perustavanlaatuinen teknologia, jolla on potentiaali muuttaa yhteiskuntamme toimintaa radikaalisti. Lohkoketjun ratio on ylläpitää luotettavasti todennettavaa tietokantaa, jolla luodaan järjestelmän käyttäjien välinen luottamus ilman kolmatta osapuolta. Tietokannan luotettava todennettavuus edellyttää, että tietokanta on myös muuttumaton, jolloin siihen tallennettua tietoa ei voi jälkeenpäin muuttaa tai poistaa. Tutkielman tarkoitus on edistää lohkoketjujen oikeudellista suunnittelua osana tulevaisuuden informaatioinfrastruktuuria rakentamalla viitekehys suljettujen ja yksityisten lohkoketjujen normatiiviseen arviointiin yleisen tietosuoja-asetuksen (TSA) kontekstissa. Tutkielma on normatiivinen ja sen lainopillisen kritiikin mittapuuna käytetään suhteellisuusperiaatetta, kun tasapainotetaan lohkoketjun käyttäjien ja rekisterinpitäjän oikeuksia ja velvollisuuksia. Tutkielma lähtee liikkeelle asettamalla lohkoketjut eurooppalaisen tietosuojalainsäädännön systematiikkaan, minkä jälkeen lohkoketjua kuvaillaan oikeudellis-yhteiskunnallisena käytäntönä, jossa tietosuojalainsäädäntö ottaa muotonsa. Ensimmäinen tutkimuskysymys käsittelee tietosuoja-asetuksen aineellista soveltumista, jonka puitteissa perehdytään asymmetrisessä salauksessa käytettävän julkisen avaimen luonteeseen TSA 4.1 artiklan 1 kohdan mukaisena henkilötietona. Julkiset avaimet tulisi riskiperusteinen lähestyminen, rekisteröidyn oikeudet sekä henkilötiedon laajentava tulkinta huomioiden katsoa aina henkilötiedoksi lohkoketjuympäristössä. Näin ollen lohkoketjun tekninen ylläpito vaatii henkilötietojen käsittelyä riippumatta siitä, mihin käyttötarkoitukseen se on suunniteltu. Toinen tutkimuskysymys kohdistuu julkisten avainten käsittelyyn tutkimalla sitä, olisiko lainmukainen käsittely mahdollista TSA 6.1 artiklan edellyttämällä tavalla. Henkilötietojen käsittelyn täytyy perustua nimenomaiseen käyttötarkoitukseen ja lohkoketjun kontekstissa henkilötietoja voidaan käsitellä ensinnäkin siihen käyttötarkoitukseen, johon lohkoketju oli suunniteltu. Kun päämäärä on saavutettu tai käyttäjä lopettaa lohkoketjun käyttämisen, tulisi henkilötiedot poistaa. Julkiset avaimet kuitenkin tallennetaan lohkoketjun muuttumattomaan tietokantaan ja rekisterinpitäjällä on intressi jatkaa käsittelyä luotettavan todennettavuuden ylläpitämiseksi. Käsittely luotettavan todennettavuuden ylläpitämiseksi on alkuperäisestä käyttötarkoituksesta erillinen päämäärä, jolloin täytyy arvioida sen yhteensopivuutta alkuperäisen käyttötarkoituksen kanssa. Tutkielmassa tultiin siihen lopputulemaan, että tietokannan luotettavan todennettavuuden ylläpito on lähtökohtaisesti yhteensopiva käsittelytarkoitus alkuperäisen päämäärän kanssa, kun asianmukaiset suojatoimet ovat paikallaan ja rekisteröityä on informoitu toissijaisesta käsittelystä TSA 12.1 artiklan edellyttämällä tavalla. Henkilötietojen käsittely vaatii käyttötarkoituksen lisäksi TSA 6.1 artiklan mukaisen käsittelyperusteen. Käsittely voi ensisijaisesti perustua mihin tahansa artiklan kohdista, mutta luotettavan todennettavuuden ylläpitämiseksi se voisi olla kestävää ainoastaan TSA 6.1(f) artiklan mukaisen oikeutetun edun nojalla. Oikeutettu etu vaatii tasapainotestiä sen määrittelemiseksi, onko henkilötietojen käsittely oikeasuhtaista. Tutkielman punninnassa huomioitiin rekisterinpitäjän ja muiden lohkoketjun käyttäjien taloudelliset intressit, minkä lisäksi arvioitiin muiden käyttäjien oikeutta henkilötietojen suojaan suhteessa rekisteröidyn oikeuksiin ja etuihin. Punninnan jälkeen tutkielmassa katsottiin, että lainmukainen käsittely lohkoketjun tietokannan luotettavan todennettavuuden ylläpitämiseksi olisi mahdollista oikeutetun edun nojalla. Kolmas tutkimuskysymys käsittelee sitä, miten rekisteröidyn TSA 17 artiklan mukainen oikeus tulla unohdetuksi olisi toteutettavissa lohkoketjussa. Viimeisimmän ratkaisukäytännön valossa tutkielmassa katsottiin, että oikeus tulla unohdetuksi ei ensinnäkään ole absoluuttinen oikeus, eikä tarkoita sitä, että tiedot tulisi välttämättä poistaa lopullisesti. Edelleen katsottiin, että rekisterinpitäjän velvollisuus poistaa rekisteröityä koskevat henkilötiedot riippuu osittain myös rekisterinpitäjän vastuista, valtuuksista ja mahdollisuuksista. Voidaankin siis katsoa, että rekisteröidyn suhteellista oikeutta saada tietonsa poistetuksi vastaa rekisterinpitäjän suhteellinen velvollisuus, joka palautuu intressi- ja periaatepunninnan lisäksi rekisterinpitäjän tosiasiallisiin toimintamahdollisuuksiin. Punninnan jälkeen tutkielmassa tultiin siihen tulokseen, että rekisteröidyn oikeus tulla unohdetuksi olisi toteutettavissa poistamalla muut henkilötiedot, paitsi julkiset avaimet, kun niiden käsittely rajoittuu vain säilyttämiseen.

Velallisen tekemät näennäiset, muodolliset tai todelliset omaisuudenluovutukset voivat loukata konkurssi- tai ulosmittausvelkojan oikeutta vähentäen täytäntöönpanon kohteena olevan omaisuuden määrää ja siten pienentäen velkojan saaman suorituksen määrää. Lähtöoletuksen mukaan lainsäätäjän on tullut varautua edellä kuvattuihin tilanteisiin, joissa velallisen toiminta uhkaa velkojan oikeuden toteutumista. Tutkimuksen tavoitteena on ensinnäkin selvittää, onko konkurssi- ja ulosottolainsäädännössä keinot puuttua näennäisiin, muodollisiin ja todellisiin oikeustoimiin. Lisäksi tarkastellaan missä määrin konkurssi- ja ulosottolainsäädännön sääntely velkojien vahingoksi tehtyihin omaisuudenluovutuksiin puuttumiseksi on yhteneväistä, ja mistä mahdolliset sääntelyeroavaisuudet johtuvat. Tutkielman tavoitteena on myös luoda uutta oikeustieteellistä näkökulmaa siihen, millä tavoin oikeusperiaatteet ovat vaikuttaneet lainsäätäjän valintoihin säännellä velallisen velkojan vahingoksi tekemiä luovutuksia konkurssissa ja ulosotossa. Työssä kiinnitetään huomiota nimenomaan konkurssilaissa ja ulosottokaaressa olevaan sääntelyyn rajaten rikoslain sääntely tarkastelun ulkopuolelle. Tutkielma on pääosin oikeusdogmaattinen eli lainopillinen tutkimus. Lainopin keinojen lisäksi tutkielmassa hyödynnetään normatiivista sääntelyteoriaa eli tarkastellaan sääntelyn vaikuttavuutta sääntelyn tavoitteen näkökulmasta. Työssä on myös vahva vertaileva näkökulma, koska kysymyksenasettelussa tutkitaan konkurssi- ja ulosottosääntelyn eroja ja yhtäläisyyksiä. Tutkielmassa havaittiin, että konkurssi- tai ulosottolainsäädäntö ei sisällä säännöksiä näennäisten oikeustoimien varalle, vaan näissä tilanteissa tulee sovellettavaksi oikeustoimilain pätemättömyysperusteet. Sen sijaan molemmissa menettelyissä on keinot puuttua muodollisiin ja todellisiin oikeustoimiin, sillä näitä koskevat säännökset löytyvät sekä ulosottokaaresta että konkurssilaista. Säännösten taustalla vaikuttavat erityisesti tehokkuusperiaate, velkojien yhdenvertaisuuden periaate ja kohtuullinen varojenjaon periaate. Toisaalta edellisiä periaatteita rajoittavat jokaisen menettelyyn osallisen oikeussuojasta huolehtiminen ja sivullisen suojan periaate. Tavoitteiltaan ulosotto ja konkurssi pyrkivät molemmat ennen kaikkea tehokkaaseen täytäntöönpanoon. Päätavoitetta tukevien elementtien toteutumista tarkasteltiin työssä siviiliprosessuaalisten funktioiden avulla.

Kansainvälisestä välimiesmenettelystä on tullut ensisijainen riidanratkaisukeino silloin, kun kansainvälisessä kaupassa tai sijoitustoiminnassa toimivat yksityiset henkilöt riitelevät keskenään. Välimiesmenettelyllä katsotaan olevan monia etuja kansalliseen tuomioistuinprosessiin verrattuna. Riidan osapuolilla on mm. välimiesmenettelyssä suuremmat mahdollisuudet vaikuttaa menettelyn kulkuun. Tämä johtuu siitä, että välimiesmenettely perustuu osapuolten väliseen sopimukseen. Osapuolilla on esimerkiksi vapaus valita, minkä lain tai oikeusohjeen he haluavat tulevan sovellettavaksi keskinäiseen riitaansa. Osapuolet voivat valita sovellettavan lex causæn ottamalla välityssopimukseensa lainvalintalausekkeen ja välimiesoikeuden on lähtökohtaisesti kunnioitettava tätä osapuolten tekemää lainvalintaa. Lainvalinnalla on osapuolten oikeuksien ja velvollisuuksien toteutumisen kannalta suuri merkitys. Koska eri maiden lakien välillä on eroja, riita-asiassa sovellettavaksi tuleva lex causæ saattaa viime kädessä ratkaista sen, kuka voittaa ja kuka häviää välimiesmenettelyn. Siksi lainvalintaan olisi hyvä kiinnittää riittävästi huomiota jo välityssopimuksen tekovaiheessa. Jos osapuolet eivät ole valinneet riita-asiaan sovellettavaa lakia tai heidän laatimansa lainvalintalauseke on epäselvä, valta lex causæn määrittämiseen siirtyy välimiesoikeudelle. Kansallisissa laeissa ja institutionaalisissa välimiesmenettelysäännöissä on kehittynyt erilaisia lainvalintametodeja, joiden avulla välimiesoikeuden pitäisi tällaisissa tilanteissa saada lex causæ määritettyä. Tässä tutkimuksessa selvitän, mitä nämä lainvalintametodit ovat ja miten niitä sovelletaan käytännössä. Tarkastelen työssäni lainvalintaa ICC:n eli Kansainvälisen kauppakamarin välimiesmenettelysääntöjen pohjalta. Olen tutkimuksessani hyödyntänyt laajasti ICC:n ratkaisukäytäntöä, jonka avulla olen pyrkinyt kuvailemaan teoreettisten lainvalintametodien käytännön sovelluksia. ICC:n välimiesmenettelysäännöt edustavat moderneinta sääntelyä välimiesmenettelyn alalla. Nykyisin voimassa olevissa säännöissä on omaksuttu lainvalintametodina voie directe, joka jättää välimiesoikeudelle kaikkein laajimman harkintavallan lex causæn määrittämisessä. Kyseinen lainvalintametodi ei aseta välimiesoikeudelle rajoituksia, vaan välimiesoikeus saa suhteellisen vapaasti valita tarkoituksenmukaisimmaksi katsomansa lain lex causæksi. Jotta päätöksenteko ei kävisi aivan ylivoimaiseksi, välimiesmenettelyn ratkaisukäytännössä on kehittynyt erilaisia apumetodeja, joita välimiesoikeudet soveltavat lex causæta valitessaan. Muun muassa näitä apumetodeja käyn tutkimuksessani läpi ICC:n välitystuomioiden avulla.

Tutkielmassa tarkastellaan sitä, milloin vanhentumis- tai kanneaika alkaa kulua erinäisten lainvastaiseen lomautukseen perustuvien saatavien osalta. Lomauttamisella tarkoitetaan työnantajan päätökseen tai hänen aloitteestaan tehtävään sopimukseen perustuvaa työnteon ja palkanmaksun väliaikaista keskeyttämistä työsuhteen pysyessä muutoin voimassa (TSL 5:1). Lomauttaminen on työvoiman väliaikainen vähentämistoimenpide, joka mahdollistaa yrityksen talouden sopeuttamisen tilanteessa, jossa kysyntä on laskenut. Velvoitteen vanhentumisella taas tarkoitetaan sen raukeamista sen vuoksi, ettei velkoja ole lakiin tai sopimukseen perustuvan ajan kuluessa saattanut oikeuttaan voimaan eikä velallinenkaan tunnustamalla ole uudistanut sitä. Tilanteessa, jossa lomautus toteutetaan lain taikka useampien lakien vastaisesti, lomautetulle työntekijälle voi syntyä oikeus neljään erityyppiseen vahingonkorvaukseen tai hyvitykseen. Näistä säädetään TSL 12:1:ssä, YTL 62 §:ssä, yhdenvertaisuuslain 23 §:ssä sekä tasa-arvolain 11 §:ssä. Niiden vanhentumis- tai kanneajoista säädetään osin keskenään poikkeavasti. Jokaisen tutkielmassa tarkasteltavan saatavatyypin vanhentumis- tai kanneajan osalta nousi esiin tulkinnanvaraisia kysymyksiä. Osa näistä tuli ilmi kaikkien kohdalla jossain määrin. Etenkin velkojan vahinkoa koskevan tietoisuuden tai tietämättömyyden vaikutus vanhentumis- tai kanneajan alkamiseen on tärkeä mutta vielä tulkinnanvarainen kysymys. Tältä osin keskenään ristiriidassa ovat usein toisaalta asiaa sääntelevän säännöksen sanamuoto ja toisaalta tulkintaperiaatteet, erityisesti vaatimismahdollisuuden periaate, perus- ja ihmisoikeusnäkökohdat sekä EU-oikeudellinen tehokkuusperiaate. Haasteena on tasapainoilla näiden välimaastossa, etenkin kun vanhentumisinstituutioon vahvasti liitetty selkeyden tavoite puoltaa selkeitä tulkintaratkaisuja ja tapauskohtaisen harkinnan alan kaventamista.

Tutkielmassa tarkastellaan julkisen vallan käytön edellytyksiä lastensuojelulaitoksessa sekä laitokseen sijoitetun lapsen perusoikeussuojan järjestelyjen ja oikeusturvan riittävyyttä. Tarkoituksena on tutkia, millä tavalla perusoikeuskehitys on heijastunut lastensuojelulainsäädäntöön, laitoksissa vallitseviin olosuhteisiin ja lapsen perusoikeussuojaan. Lastensuojelu on viime vuosina herättänyt paljon julkista keskustelua, mutta laitokseen sijoitetun lapsen asemaa on oikeudellisesta näkökulmasta tutkittu vain vähän. Niin sosiaali- ja terveysalan lupa- ja tarkastusvirasto (Valvira), sosiaali- ja terveysministeriö, oikeusministeriö, valtiontalouden tarkastusvirasto kuin eduskunnan oikeusasiamies ovat julkaisseet selvityksiä tai raportteja lastensuojelun nykytilasta. Lastensuojelua koskevan lainsäädäntökehityksen ja oikeuskirjallisuuden ohella nämä selvitykset ja erityisesti eduskunnan oikeusasiamiehen ratkaisukäytäntö ovat tutkielman tärkeimpiä lähteitä. Tutkielman näkökulma on siinä mielessä poikkeuksellinen, että siinä analysoidaan lastensuojelu-lain mukaista laitoshuoltoa vanhan oikeudellisen konstruktion, laitosvaltaopin, näkökulmasta. Laitosvallalla tarkoitetaan laitoksen ja sinne sijoitetun henkilön välistä julkisoikeudellista valtasuhdetta, jossa pelkästään laitosvaltasuhteen alkamisen on katsottu heikentävän lainalaisuusperiaatteen merkitystä ja mahdollistavan henkilön perusoikeuksien pitkälle menevän rajoittamisen. Laitosvaltaopin katsotaan tulleen hylätyksi perusoikeuskehityksen ja etenkin vuoden 1995 perusoikeusuudistuksen myötä. Lastensuojelun laitoshuollossa sovellettavia lapsen perusoikeuksiin kohdistuvia rajoitustoimenpiteitä koskevat säännökset tulivat voimaan 1.11.2006. Tutkielmassa arvioidaan, onko lastensuojelulaitosten käytännöissä edelleen jäänteitä laitosvallasta ja missä määrin laitoksissa rajoitetaan lapsen perusoikeuksia ilman lastensuojelulain mukaisia perusteita. Rajoitustoimenpiteitä koskevan lakiuudistuksen ja vuoden 2008 alusta voimaan tulleen lastensuojelulain myötä lapsen perusoikeussuojan ja oikeusturvan edellytykset on lainsäädännön tasolla turvattu. Kuitenkin vasta lainsäädännön oikea toimeenpano, tehokkaat jälkikäteiset oikeusturvakeinot ja toimiva lastensuojelulaitosten viranomaisvalvonta mahdollistavat laitokseen sijoitetun lapsen oikeusturvan täysimääräisen toteutumisen. Tutkielman perusteella on selvää, ettei lapsen oikeusturva kaikilta osin toteudu lastensuojelulaitoksissa perustuslain perusoikeussäännösten ja lastensuojelulain edellyttämällä tavalla. Lastensuojelulaitosten käytännöissä on viitteitä laitosvallasta, kun laitosten toteuttamia lainvastaisia perusoikeusrajoituksia perustetaan edelleen laitosten sääntöihin, vakiintuneisiin käytäntöihin tai tarkoituksenmukaisuuteen. Myöskään lapsen oikeus tehokkaisiin oikeusturvakeinoihin ei usein toteudu, koska lapsi ei tunne omia oikeuksiaan eikä osaa tai uskalla turvautua käytössään oleviin keinoihin. Lapsen oikeusturvaan vaikuttaa välillisesti myös se, etteivät kunnat ja muut laitoshuollon valvonnasta vastuussa olevat viranomaiset kykene huolehtimaan valvontatehtävistään lainsäädännön edellyttämällä tavalla.

Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten laiton toiminta huomioidaan verotuksessa. Tutkielmassa pyritään selvittämään, miten laiton toiminta nykyisellään tulee verojärjestelmässä kohdelluksi, mihin tämä kohtelu perustuu ja mitä ongelmia nykytilaan liittyy. Tutkielman ote on veropoliittinen, joten työssä arvioidaan laajalti myös sitä, onko nykytila mielekäs verojärjestelmän kokonaisuuden ja yhteiskunnan toiminnan näkökulmasta. Laittoman toiminnan käsite on laaja. Käsitteen sisältöä pyritään tarkentamaan tarkastelemalla siihen sisältyvien ilmiöiden ja lähi-ilmiöiden käsitteitä, taloustieteessä tehtyjä tuotannollisen toiminnan luokitteluja. Tämän perusteella jaotellaan laiton toiminta rikollisen toiminnan ja sääntöjenvastaisen toiminnan kategorioihin. Laittoman toiminnan verotuksesta ei ole erikseen säädetty. Oikeuskirjallisuudessa siitä, pitäisikö sääntöjenvastaista toimintaa tai rikollista toimintaa verottaa, ei ole vallinnut yksimielisyyttä. Oikeuskäytännöstä voidaan kuitenkin löytää tiettyjä suuntaviivoja, joiden pohjalta voidaan arvioida erilaisten laittoman toiminnan tilanteiden kohtelua. Vakiintuneeksi on katsottavissa näkökanta, jonka mukaan täysin rikollinen toiminta ei tule verotuksen kohteeksi. EU-tuomioistuimen käytäntö välillisen verotuksen osalta antaa kuitenkin mahdollisuuden tulkita asiaa toisinkin. Kysymys siitä, tuleeko laitonta toimintaa verottaa, voidaan kriminalisoitujen tekojen osalta hahmottaa valinnaksi vero- ja rikosoikeudellisten järjestelmien välillä. Työssä tarkastellaan niitä keinoja, joilla järjestelmät voivat saattaa tällaisen toiminnan virallisen kontrollin piiriin ja kiinnitetään huomiota järjestelmien yhteensovittamisen ongelmakohtiin. Lisäksi tarkastellaan nykytilanteessa sääntöjenvastaiseen toimintaan kohdistettuja vaikuttamistoimia, arvioidaan niiden toimivuutta ja esitetään verojärjestelmään kohdistuvia vaihtoehtoja. Lopuksi tarkastellaan sitä, mikä olisi toimivin tapa suhtautua laittomaan toimintaan verotuksessa, erityisesti tulisiko verotettavuuden rajaa siirtää kohti entistä rikollisempaa toimintaa tai toisaalta nykyistä tiukemmin laillisen ja laittoman toiminnan rajalle.

Tutkimuksessa käsitellään laittomasti hankittujen todisteiden hyödyntämiskieltoa perus- ja ihmisoikeusnäkökulmasta, erityisesti liittyen oikeudenkäymiskaaren 17 luvun uuteen säännökseen koskien hyödyntämiskieltoa. Tutkimus lähtee liikkeelle rikosprosessista ja sen tarkoituksesta selvittää aineellinen totuus asiassa. Tämän jälkeen siirrytään esittelemään todisteiden hyödyntämiskieltoa tätä tavoitetta rajoittavana tekijänä. Hyödyntämiskielto on osa oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä, joten tutkimuksessa on esitelty oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin sisältöä, sen taustoja ja oikeuslähteitä. Kaikkein merkityksellisin oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin sisällön määrittelijä on Euroopan ihmisoikeustuomioistuin. Tutkimuksessa on tämän vuoksi esitelty ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntöä liittyen todisteiden hyödyntämiskieltoon. Tämän lisäksi on määritelty oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin alaisia käsitteitä, jotka liittyvät vahvasti hyödyntämiskieltoon, kuten itsekriminointisuojaa ja kontradiktatorisuuden periaatetta. Koska tarkoituksena on ollut kotimaisen oikeuden sisällön selvittäminen, on tutkimuksessa käsitelty myös melko laajasti kotimaista oikeuskäytäntöä. Suomessa ei ole aikaisemmin ollut laintasoista säännöstä hyödyntämiskiellosta, joten oikeuskäytännössä viitataan ihmisoikeussopimuksiin ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntöön. Tämän jälkeen tutkimuksessa siirrytään uuden hyödyntämiskieltopykälän valmisteluun ja esitellään valmistelun lopputulos, eli voimaan tullut uusi säännös. Lopuksi on pohdittu, että muuttaako säännös kansallista oikeutta, vai voiko sen nähdä enimmäkseen oikeuskäytännön kirjaamisena lakiin.

Tutkielman tarkoituksena on selventää laivaliikenteen Suomen aluevesillä aiheuttaman jatkuvan vedenalaisen melun kansainvälistä sääntelyä koskevaa oikeustilaa erityisesti siitä näkökulmasta, mitä Suomen valtiota koskevia oikeuksia ja velvollisuuksia kansainvälisestä oikeudesta voidaan johtaa laivaliikenteen Suomen aluevesillä aiheuttamaan jatkuvaan vedenalaiseen meluun ja sen vaikutuksiin liittyen. Tutkimuksessa tarkastellaan ensinnäkin varovaisuusperiaatteen oikeudellista asemaa ja merkityssisältöä suhteessa laivaliikenteen Suomen aluevesillä aiheuttamaan vedenalaiseen meluun. Tutkielmassa esitetään, että varovaisuusperiaate on tunnustettu kansainvälisen oikeuden periaatteeksi. Tutkielmassa esitetään myös tarkempi varovaisuusperiaatteen määritelmä suhteessa laivaliikenteen Suomen aluevesillä aiheuttamaan vedenalaiseen meluun. Toisekseen tutkielmassa tarkastellaan Yhdistyneiden kansakuntien merioikeusyleisopimusta, biologista monimuotoisuutta koskevaa yleissopimusta, yleissopimusta Euroopan luonnonvaraisen kasviston ja eläimistön sekä niiden elinympäristön suojelusta, yleissopimusta muuttavien luonnonvaraisten eläinten suojelemisesta, sopimusta Itämeren, Koillis-Atlantin, Irlanninmeren ja Pohjanmeren pikkuvalaiden suojelusta sekä Itämeren alueen merellisen ympäristön suojelusopimusta. Tutkielmassa arvioidaan, mitä Suomen valtiota koskevia oikeuksia ja velvollisuuksia kyseisistä yleissopimuksista voidaan johtaa laivaliikenteen aiheuttamaan vedenalaiseen meluun liittyen. Myös yleissopimuksista johdettavien velvollisuuksien velvoittavuutta tarkastellaan. Tässä tarkoituksessa yleissopimusten säännökset jaotellaan vahvoihin ja heikkoihin velvoitteisiin, oikeuksia luoviin säännöksiin sekä ohjaaviin velvoitteisiin. Systematisoinnin perusteella esitetään, että noin puolet tutkimuksessa tarkasteltavista säännöksistä luo Suomen valtiolle velvollisuuksia suhteessa laivaliikenteen aiheuttamaan vedenalaiseen meluun. Säännösten epätarkkuudesta johtuen niistä johdettavat valtiota koskevat toimimisvelvollisuudet voivat kuitenkin tosiasiassa olla hyvin vähäpätöisiä. Kolmanneksi tutkielmassa tarkastellaan eräitä laivaliikenteen Suomen aluevesillä aiheuttamaan vedenalaiseen meluun soveltuvia kansainvälisiä soft law -instrumentteja. Tutkielmassa esitetään, että soft law -instrumenteilla on ollut ja on edelleen suuri merkitys vedenalaista melua koskevan tiedon lisäämisessä ja siten myös sitä koskevan sääntelyn kehittymisessä. Käsiteltyjen instrumenttien perusteella on myös odotettavissa useita laivaliikenteen aiheuttamaa vedenalaista melua koskevia toimenpiteitä Itämerellä seuraavien vuosien aikana.