Browsing by Title

Tutkielmassa tarkastellaan surmaamistahallisuuden alarajaa, erityisesti säädettävän lain kannalta. Voimassa olevassa oikeudessa tahallisuuden alarajan seurausrikoksissa muodostaa todennäköisyystahallisuus, joka on käsillä silloin, kun tekijä on pitänyt seurauksen syntymistä todennäköisempänä kuin sen syntymättä jäämistä. Oikeuskirjallisuudessa kuitenkin katsotaan tyypillisesti, että todennäköisyystahallisuuden olemassaolo on ratkaistava ulkoisesti havaittavissa olevien seikkojen perusteella, koska tekijän mieltämisistä ei ole mahdollista saada tietoa. Myös oikeuskäytännössä tahallisuusarviointi suoritetaan säännönmukaisesti tällaisten ulkoisten seikkojen pohjalta. Tätä tilannetta voidaan lähtökohtaisesti pitää varsin ongelmallisena rikosoikeudellisen syyllisyys-periaatteen asettamiin vaatimuksiin nähden. Syyllisyysperiaate edellyttää rikosvastuun rajoittamista tahalliseen tai tuottamukselliseen toimintaan, mutta nykyisellään tekijä voidaan tuomita tahallisesta henkirikoksesta, vaikka hänen tahallisuuttaan ei ole näytetty toteen siten kuin lainsäätäjä on tarkoittanut. Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, olisiko oikeustieteessä ja -käytännössä esillä olleista tahallisuuden alarajamalleista löydettävissä mallia, joka erityisesti henkirikoksissa mahdollistaisi tahallisuuden alimman asteen toteennäyttämisen syyllisyysperiaatetta nykyistä paremmin kunnioittavalla tavalla. Tällaisen mallin olisi nähdäkseni oltava mahdollisimman realistinen ja käytän-nöllinen, jotta se yhtäältä mahdollistaisi syyttäjän sujuvan toiminnan ja toisaalta takaisi vastaajalle asianmukaiset puolustautumismahdollisuudet. Mallin realistisuuteen liittyy keskeisesti myös kysymys päihtymyksen vaikutuksesta tekijän tahallisuuteen. Ehdoton pääosa suomalaisista henkirikoksen tekijöistä on tekohetkellä humalassa. Päihtymys vaikuttanee erityisen negatiivisesti rationaali-suutta edellyttävään kykyyn tehdä todennäköisyysarvioita. Tätä ongelmaa ei kuitenkaan ole lainsäätäjän taholta tai kovin suuressa määrin oikeuskirjallisuudessakaan pohdittu. Oman tutkimukseni kysymyksenasettelu ei sen sijaan mahdollista päihtymyksen ja surmaamistahallisuuden välistä suhdetta koskevan kysymyksen ohittamista, vaan se liittyy kiinteästi varsinaiseen tutkimuskysymykseeni. Tätä problematiikkaa pohdittaessa on kuitenkin luonnollisesti otettava huomioon myös kriminaalipoliittiset näkökohdat ja ihmishengen asema tärkeimpänä oikeushyvänä sekä perusoikeutena. Kyseessä on näin ollen erittäin vaativa punnintatilanne. Tutkielmani on metodiltaan perinteinen oikeusdogmaattinen tutkimus, vaikka sen taustalla on myös vahva de lege ferenda -näkökulma. Koska tavoitteena on tuottaa realistista ja käytännöllistä tietoa, käsittelen tekstissä myös tahallisuuteen liittyviä filosofisia ja psykologisia kysymyksiä. Tutkimuksen lähdeaineistona käytetään suomen-, ruotsin- ja englanninkielistä kirjallisuutta. Tutkielma jakautuu neljään osaan. Ensimmäisessä osassa käsitellään nykyistä oikeustilaa ja sen ongelmia sekä muita kysymyksenasetteluun liittyviä taustanäkökohtia. Toisessa osassa arvioidaan kotimaisessa oikeustieteessä ja Ruotsissa sekä englantilaisella kielialueella esillä olleita tahallisuusteorioita teoreettisesti ja kriittisesti. Tutkimuksen kolmannessa, ”varsinaisessa” osassa käydään läpi aitoja oikeustapauksia tutkimukseen valittujen tahallisuusmallien valossa. Tässä tarkastelussa esitetään tulkintasuosituksia tapauksiin ja tätä kautta pyritään saamaan tietoa siitä, miten eri mallit toimivat käytännön soveltamistilanteissa. Mallin toimivuuteen liittyvät olennaisesti yhtäältä se, miten selkeän vastauksen tahallisuuskysymykseen se antaa ja toisaalta se, miten malli on näytettävissä toteen. Kolmannessa osassa arvioidaan myös mahdollisuuksia ottaa huomioon tekijän päihtymys eri tahallisuusmalleja sovellettaessa. Neljäs osa sisältää tutkimuksen tuloksina suositukset de lege ferenda, erikseen surmaamistahallisuuden alarajan ja päihtymyksen sekä surmaamistahallisuuden osalta. Tutkimuksen tuloksena surmaamistahallisuuden alarajan osalta päädytään oikeustapausten analysoinnin jälkeen siihen, ettei lakia ole tältä osin aihetta muuttaa. Perusteena tälle johtopäätökselle on se, ettei yksikään tutkimuksessa mukana olleista tahallisuusmalleista ollut kokonaisuutena arvioiden sillä tavoin olennaisesti todennäköisyystahallisuutta parempi tai realistisempi, että vakiintunutta ja kohtuullisen toimivaa oikeustilaa olisi aihetta järkyttää niiden omaksumiseksi. Lähes kaikki mallit lisäksi muistuttivat käytännössä suuresti todennäköisyystahallisuutta sikäli, että tahallisuusarviointi tehtiin joko tosiasiallisesti tai jo lähtökohtaisestikin ulkoisesti havaittavien seikkojen pohjalta. Myös päihtymyksen ja surmaamistahallisuuden suhdetta koskevassa kysymyksessä päädyttiin siihen, ettei lakia ole syytä muuttaa. Syynä tähän päätelmään ovat kriminaalipolitiikan vaatimukset ja hengen erityisen suojan tarve. Kirjoittajan käsityksen mukaan tälle kysymykselle olisi kuitenkin oikeuskäytännössä annettava nykyistä enemmän huomiota ainakin kaikkein vahvimmin päihtyneiden rikoksentekijöiden kohdalla, jotta syyllisyysperiaate toteutuu tosiasiallisesti myös käytännössä.

My master’s thesis concerns the interplay of three distinct topics: sustainability, intellectual property rights and competition law. The perspective is systemic: the aim is to give a bird’s-eye view to issues that concern all three of the topics. The definition of sustainability is viewed theoretically as a form of justice and acquiring its practical meaning from the United Nations’ Agenda 2030 Sustainable Development Goals. The potential intellectual property right and competition concerns in the sustainable development goals are described and analysed in the thesis with the focus on those where the issues arise when an exclusive right of an IPR becomes a form of abuse of a dominant market position. The key findings of the thesis include the classical access versus incentive problem on how to let especially developing countries access innovations that increase the wellbeing of people and the environment while also incentivising further innovation. Further findings concern the role of competition law as a balancing tool for IP law by restricting what kind of licensing behaviour can be accepted for innovations that are important for promoting sustainable development. In addition, critical observations of the need of coherence of regulation and the predictability of competition law enforcement in sustainability settings are presented. In conclusion, intellectual property law and competition law can both be useful in promoting sustainable development at their current state, but both could benefit from attention from legislator regarding their missions. It should also be remembered that intellectual property law and competition law cannot be the only fields of law taking part in this task and whose mission is updated, but rather it should be considered which objectives are best suited to regulate within other fields of law.

Yleisten tuomioistuinten suorittama näytön arviointi perustuu vapaalle todistusteorialle, jonka mukaisesti tuomioistuin saa oikeusnormeista vapaana määrittää todisteiden näyttöarvon. Näytön arviointi on lähtökohdiltaan rationaalis-loogista toimintaa, jossa korostuu ratkaisijana toimivan tuomarin esiymmärrys sisäistämiensä kognitiivis-sosiaalisten normien ja yleisten kokemussääntöjen suhteen. Vaikka näytön arviointi on vapaata, sen on yhdenvertaisuussyistä oltava rationaalista ja kontrolloitua. Rationaalinen ja kontrolloitu näyttöratkaisu poistaa intuition ja suoranaisen mielivallan vaikutuksia näytön arvioinnista. Oikeus saada perusteltu päätös on turvattu perusoikeutena, ja tuomioistuimet ovat velvoitettuja perustelemaan myös näyttöratkaisunsa. Näyttöratkaisu perustuu usein suullisesti tuomioistuimelle esitettyyn henkilötodisteluun, joka on todistuskeinona yleisin. Tuomioistuimet myös luottavat henkilötodisteluun – mahdollisesti jopa enemmän kuin olisi syytä. Vaikka lainkäytössä elää voimakas illuusio loogis-rationaalisesta, ulkoisille vaikutteille immuunista todistajasta, tuomioistuimen vastaanottama henkilötodistelu on kuitenkin vain harvoin selkeää, vapaata puolueellisista asenteista, saati täysin ulkoprosessuaalista historiallista tapahtumainkulkua vastaavaa. Todistajankertomus voi poiketa huomattavastikin autenttisesta historiallisesta tapahtumainkulusta. Oikeustieteen profession ulkopuolelta on esitetty kritiikkiä, jonka mukaisesti tuomioistuimet eivät kykenisi suoriutumaan näytön arvioinnista asianmukaisesti ilman kognitiotieteellisen tutkimuksen, etenkin psykologian, tuottamia kokemussääntöjä. Todistajanpsykologia on tutkinut vuosikymmenten aikana todistajankertomuksen luotettavuuteen liittyviä tekijöitä. Ruotsissa todistajanpsykologinen doktriini ulottuu 1950-luvulle saakka, Suomessa kansallinen tutkimusperinteemme on ollut 2010-luvulle saakka vähäisempää ja lähinnä ulkomaisia tutkimuksia referoivaa. Tämä tutkimus pyrkii pureskelemaan etenkin kokeellisen todistajanpsykologian tuottamia kokemussääntöjä perinteisten todistusteorioiden luomassa kehikossa. Tarkasteltavaksi tulevat etenkin näin muodostuneet sosiaalis-kognitiiviset kokemussäännöt, jotka haastavat oikeudellisessa diskurssissa ja tuomioistuinmenettelyissä ilmeneviä arkikäsityksiä ja stereotypioita. Tällä on vaikutusta koko näyttöratkaisun heuristiseen prosessiin: kriteereitä näyttöratkaisun legitimiteetille tulisi hakea objektiivisesti hyväksyttävältä suunnalta. Tutkimuksessa hahmotellaan aluksi tuomarin ratkaisuheuristiikkaa: millä tavalla näyttöratkaisu tosiasiallisesti syntyy, ja mitkä oikeus- sekä sosiaalis-kognitiiviset normit tähän ratkaisun keksimiseen vaikuttavat. Kontrolloidun, perusteltavissa olevan näyttöratkaisun kriteereitä haetaan etenkin kokeellisen todistajanpsykologian tuottamasta laajasta aineistosta, sillä juuri tämä aineisto antaa relevanttia lisätietoa todistajankertomukseen vaikuttaneista virhelähteistä. Lopuksi tutkimuksessa haetaan optimaalisia kriteereitä asianmukaisesti kontrolloidun ja perustellun näyttöratkaisun keksimiselle päätyen kokonaisvaltaiseen, erittelevään ja virhelähteet tunnistavaan malliin, joka tukee rationaalista, koherenttia ja objektiivisesti perusteltavissa olevaa näyttöratkaisun heuristista prosessia.

Tämän lainopillisen tutkielman aiheena ovat suunnittelutarvejärjestelmä ja suunnittelutarveratkaisun myöntämisedellytykset. Suunnittelutarvejärjestelmän merkittävyys on todettu oikeuskirjallisuudessa; suunnittelutarvealuetta koskevan MRL 16 §:n on esitetty olevan maankäytön suunnittelun kannalta yksi keskeisimmistä säännöksistä. Suunnittelutarveratkaisun myöntämisedellytysten tutkiminen on taasen tarkoituksenmukaista niiden tekijöiden selvittämiseksi, jotka indikoivat suunnittelutarveratkaisun kannattavuutta eli voimassa pysyttämistä muutoksenhaussa. Myöntämisedellytysten kumulatiivisuudesta huolimatta tarkastelussa keskitytään erityisesti MRL 137.1 §:n 1 kohdan mukaiseen kaavoitushaitan kieltoon sen oikeuskäytännössä korostuneen merkityksen vuoksi. Varsinaisina tutkimuskysymyksinä tutkielmassa vastataan siihen, kuinka suunnittelutarvejärjestelmä toimii ja mitä ongelmia siihen sisältyy, mitä kaavoitushaitan kiellolla käytännössä tarkoitetaan ja millaisissa tilanteissa rakennusluvan myöntäminen suunnittelutarveratkaisun perusteella on todennäköisesti kannattavaa. Relevantin oikeuskirjallisuuden ja virallislähteiden lisäksi tutkielmassa asetetaan erityinen painoarvo oikeuskäytännölle, sillä suunnittelutarveratkaisujen myöntämisedellytysten tulkinnan täsmentäminen on pitkälti KHO:n ratkaisukäytännön aikaansaamaa, eikä kaavoitushaittaa ole mahdollista käsitellä tyhjentävästi ilman oikeuskäytännön tuntemusta. Suunnittelutarvejärjestelmän keskeisin ongelma on suunnittelutarveratkaisujen ylikorostunut soveltaminen, joka näkyy muutoksenhaussa kumottujen suunnittelutarveratkaisujen suurena määränä. Tämä on pääasiassa seurausta MRL:n turhan avoimista ja abstrakteista säännöksistä. Kuitenkin myös päätöksiä tekevät kunnat ovat usein osa ongelmaa. Kuntien tulee ymmärtää suunnittelutarvejärjestelmän asema osana laajempaa maankäytön suunnittelua. Kaavoitushaitan kielto osoittaa käytännössä MRL:n säännösten avoimuuden ja abstraktisuuden. Se, mitä kaavoitushaitan kiellolla tarkoitetaan, vaihtelee tilannekohtaisesti, eikä sille täten voida esittää yleiskäsitteellistä määritelmää. Kaavoitushaitan havainnollistamiseksi on kuitenkin mahdollista esittää erinäisiä nyrkkisääntöjä, jotka voivat yksittäisissä tapauksissa osoittaa kaavoitushaitan esiintymisen. Myös vastaus viimeiseen tutkimuskysymykseen perustuu nyrkkisääntöön: rakennusluvan myöntäminen suunnittelutarveratkaisun perusteella on todennäköisesti kannattavaa silloin, kun ratkaisua myönnettäessä on selkeästi osoitettu, että alueelle jätetään riittävä kaavoitusvara. Kaavoitusvaran jättämisellä tarkoitetaan, että myönnetystä suunnittelutarveratkaisusta huolimatta alueen tuleva asemakaavoitus on mahdollista eikä ratkaisulla toteuteta alueella rakentamista siten, miten se ei olisi mahdollista asemakaavoituksella. Uudessa kaavoitus- ja rakentamislaissa tulisi huomioida nykyisen suunnittelutarvejärjestelmän ongelmat ja pyrkiä aktiivisesti selkeyttämään tilanteet, joissa suunnittelutarveratkaisun hyödyntäminen on kannattavaa. Tätä ei kuitenkaan tulisi toteuttaa unohtamatta asemakaavoituksen ensisijaisuutta maankäytön suunnittelun keinona suunnittelutarvealueilla, vaikkakaan KRL ei aseta asemakaavoitukselle nykyisenlaista painoarvoa.

Suomen ympäristönsuojelulaki (YSL) on parhaillaan uudistumassa IE-direktiivin kansallisen toimeenpanon takia ja uusi laki tulee voimaan vuoden 2014 alkupuolella. IE-direktiivi tuo uuden elementin suurten teollisuuslaitosten ympäristölupakäytäntöön: parhaan käyttökelpoisen tekniikan (BAT) käytön vaatimus asetetaan pakolliseksi siten, että BAT-vaatimuksista, erityisesti BAT-päätelmien päästötasoista, voidaan poiketa vain erityistilanteissa ja tarkkaan rajatuilla perusteilla. Tutkielman pääasiallisena tutkimustehtävänä on selvittää IE-direktiivin vaikutus suurten teollisuuslaitosten ympäristölupakäytäntöön, erityisesti miten vaadittujen ympäristö-investointien taloudellinen kohtuullisuus voidaan ottaa huomioon ympäristölupaharkinnassa. Toisena tutkimustehtävänä on selvittää, millainen ympäristössä saavutettava hyöty on katsottava kohtuulliseksi vai pitäisikö kaikki ympäristöä hyödyttävät toimenpiteet katsoa sellaisiksi, minkä perusteella olisi ryhdyttävä päästöä vähentävän investoinnin toteuttamiseen? Miten tulisi toimia, jos ympäristössä on jo paikallisesti saavutettu hyvin ilmanlaadun tavoitteet (päästöjen ohje- ja raja-arvot alitetaan), mutta BAT-vaatimukset näyttäisivät edelleen edellyttävän päästöä vähentäviä investointeja? Mitä eri perusteita yrityksellä olisi esittää, että tiettyä investointia ei tällaisessa tilanteessa tulisi kohtuuttomana edellyttää? BAT-päästötasojen sitovuudella halutaan varmistaa jokaiselle teollisuuden alalle tasapuoliset kilpailuedellytykset yhdenmukaistamalla teollisuuslaitoksiin kohdistuvat ympäristövaatimukset koko EU:n alueella. Paikallisilla ympäristöolosuhteilla ei myöskään ole samanlaista merkitystä ympäristölupaharkinnassa kuin ennen, koska BAT-päätelmissä vahvistetut ympäristö-vaatimukset koskevat samalla tavalla kaikkia toiminnanharjoittajia koko EU:n alueella. Samoin ympäristötutkimuksien painoarvo vähenee ympäristölupaharkinnassa, mutta niillä on edelleen merkitystä, kun kansallisessa lupaharkinnassa haetaan poikkeusta BAT-päätelmissä asetettuihin päästötasoihin. Yksittäisen BAT-vaatimuksen toteuttamiskynnyksestä päätetään tapaus-kohtaisen kokonaisharkinnan perusteella, eikä IE-direktiivi tai YSL HE luonnos anna yksiselitteistä vastausta tähän tutkimuskysymykseen.

Lääkintäoikeudellinen tutkimus tarkastelee tärkeimpiä potilasoikeusnormeja, -käsitteitä ja -periaatteita. Tutkimuksen lähtökohtana on potilaslain 2 luvun potilaan oikeudet. Erityisesti 3 §:n hyvän hoidon ja kohtelun säännös on joustava normi, jonka merkitys täsmentyy jatkuvasti lainsoveltajien käytännön ratkaisutoiminnassa. Potilasoikeuksia koskevia säännöksiä on myös mm. perustuslaissa, potilasvahinkolaissa, ammattihenkilölaissa, terveydenhuoltolaissa sekä kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa. Potilaan oikeuksia määrittävät lisäksi terveydenhuollon ammattilaisten eettiset ohjeet ja lääkintäoikeuden oikeusperiaatteet. Tutkimuksen erityiskysymyksenä on synnyttäjäpotilaan oikeudet. Tarkoituksena on selvittää, millaisen sisällön hyvän hoidon ja kohtelun säännös saa tuomioistuinkäytännön, yleisen laillisuusvalvonnan, terveydenhuollon ammatinharjoittamisvalvonnan sekä potilasvahinkolautakunnan ratkaisuissa. Potilasoikeuksia koskeva ratkaisukäytäntö osoittaa laadultaan hyvän hoidon toteutuvan lääketieteellisesti perustellulla, ammattitaitoisella ja huolellisella hoidolla. Potilaan oikeuteen hyvään hoitoon kuuluu yhtä oleellisena osana hyvän kohtelun vaatimus, johon sisältyy sellaisia elementtejä kuin yhteisymmärryksessä toteutettu hoito, potilaan itsemääräämisoikeus, kuin oikeus riittävään informointiin, oikeus kieltäytyä toimenpiteistä, yksityisyyden turvaaminen, huolelliset potilasasiakirjamerkinnät sekä hoiva ja ihmisarvoinen kohtelu. Ratkaisujen perusteluissa synnyttäjän hyvä kohtelu tarkoitti myös inhimillistä ja arvostavaa kohtaamista, vakaumuksen kunnioittamista, ystävällistä tukemista ja opastamista, pelon ja kivun tehokasta hoitamista sekä yksilöllisyyden huomioimista. Ihmisarvon, itsemääräämisoikeuden ja integriteetin käsitteet lain tasoisina säännöksinä ovat parantaneet potilaan asemaa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö on syventänyt näiden arvojen merkitystä ja korostanut erityisesti potilaan subjektiivisen kokemuksen merkitystä kohtelustaan. Raskaana olevien ja synnyttävien naisten sekä vastasyntyneiden kohtelun arvioinnissa tuli huomioitavaksi heidän kuulumisensa haavoittuvaan ryhmään. Eettiset periaatteet ovat osa lääkintäoikeuden laintulkintaa, ja ihmisoikeuksien vahvistuminen on nähtävissä potilaan oikeuksia koskevan lainsäädännön kehityksessä sekä lain soveltamiskäytännöissä.

Raskaudenaikainen päihteidenkäyttö on globaali ongelma ja voi vahingoittaa sikiön tervettä kehittymistä erittäin vakavasti. Suomessa raskaudenaikainen päihteiden, erityisesti alkoholin, käyttö on todettu sikiön kehityshäiriöiden merkittävimmäksi yksittäiseksi syyksi ja ainoaksi, joka olisi täysin ennalta ehkäistävissä. Alkoholi vaurioittaa sikiön elinten kehittymistä läpi raskauden ja kaikkein vakavimmin vaurioituneet lapset diagnosoidaan ns. FAS-lapsiksi. Tämän pro gradu -tutkielman lähtökohta on tarkastella syntymättömän lapsen oikeutta terveyden suojaan. Lähestyn tätä aihetta sikiön perustavanlaatuisten oikeuksien näkökulmasta suhteessa odottavan äidin itsemääräämisoikeuteen. Tarkastelen tilannetta ennen kaikkea raskaana olevan naisen tahdonvastaista hoitoa koskevien edellytysten täyttymisen näkökulmasta erityisesti Suomen perustuslain ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen perus- ja ihmisoikeuksien näkökulmasta syntymättömältä lapselta puuttuvan oikeussubjektistatuksen huomioiden. Tämän vuoksi tutkielmani lähdeaineisto on säädöspainotteinen. Tutkimukseni rakentuu pääasiallisesti ongelmakeskeiselle lainopille, jonka lähtökohta on raskaudenaikainen alkoholinkäyttö ja sen aiheuttamat vauriot. Lainopin lisäksi tutkimuksessani on myös oikeuspoliittisen de lege ferenda -tutkimuksen piirteitä. Pyrin kartoittamaan mahdollista ratkaisumallia, jolle oikeudellinen sääntely voisi tulevaisuudessa perustua. On epäilemättä sikiön ja pitkällä tähtäimellä äidinkin etu, että sikiön tervettä kehittymistä pystytään suojelemaan siinäkin tilanteessa, jossa äidin oma tahdonvoima ei siihen riitä. Tämän lisäksi sikiön terveen kehittymisen suojelu on myös yhteiskunnan etu. Elämä on oikeushyvistä se kaikkein tärkein ja luovuttamattomin. Terveyden suojelu on samalla myös elämän suojelua. Sikiön elämän suojan rinnalle tulisi tulevaisuudessa nostaa sikiön terveyden suoja. Ihmisarvo on ihmisoikeuksista tärkein ja kaikkien ihmisoikeuksien perusta. Myös syntymättömällä lapsella on ihmisarvo, jota on kyettävä suojelemaan lainsäädännöllisin instrumentein sivistysvaltiossa, joka on sitoutunut kunnioittamaan kaikkia ihmisoikeuksia.

Syrjintä raskauden ja perhevapaiden perusteella on Suomessa huomattava ja pitkään kestänyt ongelma. Syrjintä kohdistuu etenkin epävarmassa työtilanteessa oleviin naisiin, ja yksi yleisimmistä tilanteista on määräaikaisen työssuhteen uusimatta jättäminen. Näin on siitä huolimatta, että tasa-arvolain 8 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan työnantajan menettelyä on pidettävä syrjintänä, jos työnantaja palvelussuhteen kestosta tai jatkumisesta päättäessään menettelee siten, että henkilö joutuu raskauden, synnytyksen tai muun sukupuoleen liittyvän syyn perusteella epäedulliseen asemaan. Tutkielman tutkimuskysymys on, milloin määräaikaisen palvelussuhteen jatkamatta jättäminen on syrjintää raskauden tai perhevapaan perusteella. Kysymystä tarkastellaan suhteessa tasa-arvolakiin. Koska tasa-arvolakia on tulkittava Euroopan unionin oikeuden mukaisesti, tutkielmassa käsitellään myös unionin oikeutta. Tutkielman metodi on lainopillinen. Siinä selvitetään, miten palvelussuhteen jatkamista koskevaa syrjinnän kieltoa on tulkittava voimassa olevan oikeuden mukaan. Työssä myös jäsennetään tulkintoja, joita kyseisen syrjinnän kiellon sisällöstä on tehty. Tutkielmassa osoitetaan, että syrjinnän kiellon tulkinnan ydin on vakiintunut. Esimerkiksi työnantajalle aiheutuvat kulut eivät ole hyväksyttävä syy jättää raskaana tai perhevapaalla olevan työntekijän palvelussuhdetta uusimatta. Palvelussuhdetta tulee jatkaa myös siitä huolimatta, että henkilö ehtisi tehdä työtään vain vähän aikaa tai ei lainkaan. Toisen henkilön ansioituneisuus ei ole peruste syrjäyttää raskaana tai perhevapaalla olevaa henkilöä. Palvelussuhteen jatkoa ei myöskään saa kilpailuttaa muilla hakijoilla, jos työntekijä on pätevä ja määräaikaisuus on aiemmin uusittu automaattisesti. Jos sen sijaan tehtävä on aiemmin julistettu julkisesti haettavaksi, voidaan haku järjestää raskaudesta tai perhevapaasta huolimatta. Syrjinnän kiellon reunoille jää alueita, joissa oikeustila ei ole selvä. Palvelussuhteen jatkamista koskevan syrjinnän kiellon aiempi muotoilu salli työnantajan oikeuttavan menettelynsä työn tai tehtävän laadusta johtuvalla syyllä. Lain esitöiden perusteella ei ole selvää, voidaanko työn laatu katsoa edelleen oikeuttamisperusteeksi. Kuitenkin vain erittäin harva työ on sellainen, että saman henkilön tulee suorittaa tehtävä alusta loppuun eikä sijaisen käyttöä voida edellyttää. Oikeuskäytännössä ei ole esimerkiksi vahvistettu tulkintaa, jonka mukaan opettajien vaihdoksista lapsille aiheutuva haitta oikeuttaisi palvelussuhteen jatkamatta jättämisen. Tasa-arvolain esitöissä ja oikeuskirjallisuudessa esiintyy näkemyksiä, joiden mukaan henkilöä ei tarvitsisi palkata raskaussuojelun vuoksi, jos kyseessä on lyhyt määräaikainen palvelussuhde. Tulkinnat ovat osin ristiriidassa unionin tuomioistuinten ratkaisujen kanssa, joissa korostetaan syrjintäsuojaa myös määräaikaisissa palvelussuhteissa. Oikeustila on tältä osin epäselvä. Yksi tutkielman keskeisimmistä havainnoista on tasa-arvolain eräänlainen kerroksellisuus. Syrjinnän kiellot ovat saaneet olemassaolonsa aikana erilaisia muotoiluja, jotka ovat myös vaikuttaneet lain tulkintaan. Jotta voidaan selvittää palvelussuhteen jatkamista koskevan syrjinnän kiellon sisältö, tulkitsijan tulee palata lainkohdan alkujuurille ja seurata, miten laki ja siitä tehdyt tulkinnat ovat muokkautuneet vuosien aikana. Näkyvimmät muutokset syrjinnän kiellon tulkinnassa johtuvat aiemman suomalaisen lainsäädännön ja nykyisen, Euroopan unionin oikeudesta tulevan tulkintakäytännön eroista. Tasa-arvolaissa ei ole aina tehty selvää erottelua välittömään ja välilliseen syrjintään etenkään syrjinnän oikeuttamisen suhteen. Nykyään tasa-arvolaissa on kuitenkin omaksuttu se unionin oikeuden lähtökohta, että välitöntä syrjintää ei voi oikeuttaa. Oikeuttamisperusteet kuuluvat välilliseen syrjintään vanhempain- ja hoitovapaan perusteella. Palvelussuhteen jatkamisen kannalta tästä seuraa, että periaatteessa oikeuttamisperusteen nojalla palvelussuhteen voi jättää uusimatta vanhempain- ja hoitovapaan aikana, mutta ei äitiys- tai isyysvapaan tai raskauden aikana. Erottelua ei ole suoranaisesti oikeuskäytännössä käsitelty. Erottelu johtaa kysymään, ovatko esimerkiksi äitiys- ja vanhempainvapaalla olevat henkilöt palvelussuhteen jatkamisen suhteen vertailukelpoisessa asemassa eli tulisiko heitä kohdella samalla tavalla. Yksi jatkotutkimuksen aihe olisi selvittää tarkemmin, mikä on tasa-arvolain 7 §:n merkitys tulkittaessa lain 8 §:n mukaisia syrjinnän kieltoja.

Tutkielmassa analysoin algoritmisen päätöksenteon mahdollisesti sisältävän piilevän syrjivyyden tunnistamisen haasteita päätöksenteon kohteena olevan henkilön näkökulmasta tarkasteltuna. Tutkielmassa arvioin sitä, millä tavoin algoritmisessa päätöksenteossa hyödynnettävissä koneoppimiseen perustuvissa tekoälyjärjestelmissä voi ilmetä syrjivyyttä. Tutkimuksen keskeinen kysymys on se, onko läpinäkyvyyden ja avoimuuden kautta ylipäänsä mahdollista luoda riittävä ymmärrys syrjivyydestä päätöksenteon kohteena olevalle henkilölle, jotta tämän olisi mahdollista reagoida asiaan. Tutkielmassa käytetään useita eri oikeustieteellisessä tutkimuksessa sovellettavia metodologioita, joista keskeisin on tietosuojaoikeuden ja hallinto-oikeuden osa-alueiden systematisointiin perustuva lainopillinen menetelmä. Tutkielma sisältää myös analyyttisen oikeustieteen menetelmän mukaista tutkimusta. Tutkielma sisältää elementtejä myös oikeus- ja yhteiskuntatieteellisestä tutkimuksesta, sillä tutkielmassa analysoidaan oikeutta sen yhteiskunnallisessa kontekstissa. Tutkielman olennainen havainto on se, että algoritmisen päätöksenteon syrjivyys voi saada alkunsa eri tavoin päätöksenteossa: kyseeseen saattaa tulla yhteiskunnassa vallitsevien epäkohtien tahaton hyödyntäminen tekoälyjärjestelmissä tai tarkoituksellinen toiminta, jossa päätöksenteossa hyödynnetään sellaisia valintoja, jotka johtavat syrjintään. Tästä seuraa, että syrjivyyden tunnistamista tulee lähestyä tapauskohtaisesti. Ongelmallisemmaksi muodostuu korrelaatiosuhteisiin perustuvan päätöksenteon luoma niin sanottu piilevä syrjintä, jota ei käytännössä ole mahdollista tunnistaa järjestelmän mustan laatikon sisältä. Tällöin hallinnon algoritmisen päätöksenteon syrjivyyden tunnistamista koskevan keskustelun osalta erityishuomion tulisi kiinnittyä tällaisten päätöksentekojärjestelmien riskien asianmukaiseen hallintaan.

Tutkielman tarkoituksena on pyrkiä selvittämään, millaisia seikkoja oikeustieteellisessä syyntakeisuusarvioinnissa tulisi ottaa nykyisenkaltaisessa mallissa huomioon. Vastuun erilaisia piirteitä pyritään tutkielmassa myös hahmottamaan psykopatian käsitteen avulla siten, että arvioidaan myös psykopaattien rikosoikeudellista vastuuta. Lisäksi tutkielman tarkoituksena on selvittää oikeustieteen ja oikeuspsykiatrian suhdetta niin käytännössä kuin nykyisen lainsäädännön valossa. Näkökulma tutkielmassa on ensisijaisesti voimassa olevasta oikeudesta lähtevä eli menetelmänä lainopillinen. Syyntakeisuusarviointeja koskevissa aiemmissa empiirisissä tutkimuksissa on noussut esiin huoli etenkin alentuneen syyntakeisuuden soveltamisalan kaventumisesta mielentilatutkimuksissa. Erityisesti suhtautuminen on muuttunut erilaisten persoonallisuushäiriöiden osalta. Arvioinnissa tapahtuneen muutoksen ongelmana on, että syyntakeisuuden alaa on laajennettu lääkäreiden päätöksellä ja ilman julkista tai oikeustieteellistä keskustelua. Lähtökohtana tulisikin pitää, että syyntakeisuusarvioinnin sisällön tulisi olla oikeustieteessä määritelty, eikä oikeustieteen tulisi automaattisesti omaksua esimerkiksi psykiatrisia kriteerejä. Tarkoituksena on välttää syyntakeisuusarvioinnin linjamuutokset ilman rikosoikeustieteen ja yksilön oikeuksien huomioimista. Syyntakeisuusarvioinnin on täytettävä syyllisyysperiaatteen ja oikeudenmukaisuuden vaatimukset, joista poikkeaminen yksilön vahingoksi tulisi avoimesti perustella. Lisäksi arvioinnin tulisi vastata rikosoikeudellisia rankaisemisen tavoitteita, eli olla yhtenevä vallitsevan rangaistusteorian kanssa. Toisaalta ihmisarvon kunnioittaminen edellyttää, että syyntakeisuuden alaa ei kavenneta liian suppeaksi, vaan huomioidaan myös yksilöt sairaudesta tai häiriöstä huolimatta toimijoina. Nämä seikat kuitenkin rajoittavat mahdollisuutta perustella rankaisemista preventiivisin syin. Lisäksi tämän tutkielman valossa Suomessa rangaistusteoriana vallitsevat välillinen yleispreventio sekä syyntakeisuusarvioinnissa keskeinen sovitusteoria edellyttävät, että syyntakeisuuden kynnysehtona on moraalinen toimijuus ja sitä kautta moraalinen vastuu. Koska välillisessä yleispreventiossa rangaistus on moite, ja tämä edellyttää myös rikosoikeuden säännöksiltä moraalista sisältöä, on myös johdonmukaista, että moraalinen toimijuuden merkitys rikosoikeudelle nähdään laajana. Moraalisen vastuun käsityksen tulisikin sisältää sekä kyky ymmärtää moraalisten toimintaperusteiden olemassaolo että kyky motivoitua moraaliperusteiden mukaiseen toimintaan. Rikosoikeudellinen vastuu siis edellyttää tässäkin mielessä normatiivista kyvykkyyttä. Koska rikosoikeudellisen vastuun katsotaan Suomessa edellyttävän syvää moraalista ymmärrystä, on myös psykopaatit kliinisesti havaittujen puutteidensa perusteella katsottava ainakin alentuneesti syyntakeisiksi. Toisaalta heidän haastavuutensa rikosoikeudelle auttaa myös rajaamaan, mitä syyntakeisuusarvioinnissa ei tule huomioida. Syyllisyysperiaatteeseen tukeutuvasta syyntakeisuusarvioinnista voidaan erottaa yhteisön etuja korostava vaarallisuusarviointi, jonka kautta voidaan täyttää myös välillisen yleisprevention tehokkuuden edellyttämät preventiiviset tarpeet. Syyntakeisuusarviointiin oikeudenmukaisuuden ja syyllisyysperiaatteen valossa ei tällöin kuulu myöskään henkilön persoonan arviointi. Kielletyn teon tekijän vaarallisuutta mahdollisesti osoittavat piirteet tulisikin arvioida osana yhteisön suojaamiseksi tarkoitettua vaarallisuusarviointia. Toisaalta vastausta siihen, mihin ymmärrys- ja sääntelykyvyn rajat asetetaan ei tämän tutkielman perusteella voida antaa, vaan ohjenuorat pysyvät hyvin arvioinnin sisältöä rajaavalla tasolla. Konkreettinen rajojen määrittäminen onkin näiden rajoitteiden mukainen ja perusteltu kriminaalipoliittinen arviointi. Korkeimman oikeuden oikeuskäytäntö on myös ollut syyntakeisuuden rajojen osalta suppeaa ja se on keskittynyt hyvin poikkeuksellisiin tapauksiin. Oikeustieteen linjan ja perusteluiden selkiyttämisen kannalta myös uusi oikeuskäytäntö olisi tervetullutta.