Browsing by Title

Tutkielmassa selvitetään, millä oikeudellisin perustein työehtosopimusmääräykset voivat jäädä yleissitovuuden ulkopuolelle. Aiempi näkökulma työoikeudessa aiheeseen on ollut se, että yleissitovuuden ulkopuolelle jäisivät työehtosopimuksen toteuttamista koskevat työehtosopimusmääräykset. Kyse on alun perin työehtosopimusoikeudessa kehitetystä käsitteestä systematisoida työehtosopimusmääräyksiä. Tutkimustehtävä toteutetaan lainopin menetelmin systematisoimalla ja tulkitse-malla työehtosopimusoikeuden yleisiä oppeja, oikeuskäytäntöä, työsopimuslakia ja voimassa olevien yleissitovien työeh-tosopimusten määräyksiä. Tutkimustulosten perusteella yleissitovuuden ulkopuolelle jääviä työehtosopimusmääräyksiä ei voida selittää vain työehtosopimuksen toteuttamista koskevien määräysten käsitteestä käsin. Ensinnäkin työehtosopimuksen toteuttamista koskevien määräysten käsite ei ole yksiselitteinen. Käsitteen alaisille työehtosopimusmääräyksille voidaan antaa vain tiettyjä sisällöllisiä kriteerejä, ja käsite myös voidaan ymmärtää kaksitahoiseksi siten, että sen alaan luettavat, mutta työntekijän etuutta palvelevat työehtosopimusmääräykset voivat tulla yleissitovana noudatettavaksi. Toiseksi yleissitovuuden ulkopuolelle jääviä työehtosopimusmääräyksiä voidaan arvioida myös normaalisitovaan järjestelmään kuuluvasta normikompetenssista ja työsopimuslain sovellettavaksi tulemisesta käsin. Mahdollista voi olla myös se, että työehtosopimusmääräys voi jäädä yleissitovuuden ulkopuolelle sen perusteella, minkä oikeusseuraamuksen työehtosopimusosapuolet ovat sopineet työehtosopimusmääräyksen rikkomiselle.

Yksityisten tahojen oikeus vaatia vahingonkorvausta kilpailunrikkomisesta aiheutuneesta vahingosta vahvistettiin jo 70-luvulla. Siitä huolimatta kilpailuoikeudellisten vahingonkorvauskanteiden tila Euroopassa oli vielä vuonna 2004 täysin kehittymätön. Kilpailuoikeudellisen vahingonkorvauksen alan harmonisoimiseksi komissio antoi pitkällisen valmistelun jälkeen 25.12.2014 voimaan tulleen kilpailuvahinkodirektiivin (2014/104/EU), joka implementoitiin Suomessa laiksi kilpailuoikeudellisista vahingonkorvauksista (1077/2016). Kilpailuoikeudellisen vahingonkorvauksen perinteisiä kysymyksiä on, miten jakeluketjussa eteenpäin siirrettyyn ylihintaan tulisi suhtautua. Ylihinnan siirtämistä voidaan yleensä arvioida kahdessa tilanteessa: rikkomiseen syyllistynyt voi vedota ylihinnan siirtämiseen puolustuksenaan (”kilpi”, passing-on-puolustus) tai välillinen ostaja voi vaatia rikkomiseen syyllistyneeltä vahingonkorvausta väitetystä ylihinnan siirtämisestä (”miekka”). Passing-on-puolustus tarkoittaa sitä, että vastaaja vetoaa puolustuksenaan siihen, että kantaja ei ole oikeutettu saamaan korvausta, sillä vahinko on siirretty eteenpäin ja korvaus tarkoittaisi ansiotonta voittoa. Ylihinnan siirtämisen käyttö miekkana tarkoittaa sitä, että kantaja voi edukseen vedota siihen, että ylihinta on siirretty hänelle ja hän on tästä johtuen kärsinyt vahinkoa, vaikka ei ole suoranaisessa sopimussuhteessa vastaajaan. Keskustelu passing-on-puolustuksen sallittavuudesta ja välillisen ostajan asemasta on lähtöisin Yhdysvalloista ja sittemmin sitä on jatkettu myös Euroopassa. Vaikka kilpailuvahinkodirektiivi sallii ylihinnan siirtämiseen vetoamisen sekä kantajalle että vastaajalle, erityisesti passing-on-puolustuksen käyttöä koskeva sääntely on jätetty monitulkintaiseksi. Tutkimus on käytännöllisesti suuntautunut lainopillinen tutkimus, jonka kohteena on ylihinnan siirtämiseen ja erityisesti passing-on-puolustukseen liittyvät oikeudelliset kysymykset. Se keskittyy tarkastelemaan passing-on-puolustuksen käyttöä ennen kaikkea suomalaisen oikeusperinteen ja yksityisoikeudellisen täytäntöönpanon tavoitteiden näkökulmista. Tutkimuksessa keskeiseen asemaan nouseekin oikeusperiaatteiden, tavoitteiden ja reaalisten argumenttien hyödyntäminen. Tutkimuksessa on hyödynnetty myös oikeusvertailevaa materiaalia erityisesti argumentaation rikastuttamiseksi, vaikka tutkimuksen tavoitteet eivät olekaan varsinaisesti oikeusvertailevia. Tutkimus pyrkii tarjoamaan argumentteja erityisesti rikastumiskieltoa, moninkertaista vastuuta ja vastuun puuttumista silmällä pitäen. Yksi tutkielman keskeisiä tarkastelun kohteita on myös tehokkuusperiaatteen ja ennalta ehkäisevän vaikutuksen (pelotevaikutus) sekä eurooppalaisen oikeusperinteen ja rikastumiskiellon välinen jännite. Osana näitä kysymyksiä tutkimus tarkastelee kilpailuoikeudellisen vahingonkorvausoikeuden taustaa ja kehittymistä Suomessa sekä Euroopassa ja käsittelee kilpailuoikeudellisen vahingonkorvausoikeuden taustalla vaikuttavia tavoitteita. Tutkimus pyrkii myös avaamaan kartellien aiheuttamaa ylihintaa käsitteenä ja vastaamaan siihen, mitä ylihinnan siirtämisellä oikeastaan tarkoitetaan. Lisäksi tutkimuksessa käsitellään lyhyesti ylihinnan siirtämisen talousteoriaa sekä ylihinnan ja sen siirtämisestä aiheutuvien vahinkojen määrän arviointia tuomioistuimissa erilaisten taloustieteellisten menetelmien avulla. Tutkimuksen loppuosassa pyritään antamaan erilaisia ehdotuksia sille, miten tuomioistuin voisi vaihtelevissa tilanteissa arvioida passing-on-puolustuksen käyttöä. Tutkimuksen loppuosassa voidaankin havaita de sententia ferenda -tutkimustavalle tyypillisiä kannanottoja, jotka eivät varsinaisesti pyri oikeustilan muuttamiseen vaan joiden merkitys vahvistuu tai väistyy tulevassa soveltamistilanteessa. Näissä kannanotoissa on hyödynnetty viimeaikaista eurooppalaista oikeuskäytäntöä, vaikka niihin on sovellettu aiempaa lainsäädäntöä. Koska passing-on-puolustuksen käyttö jää direktiivin ja kansallisen lainsäädännön näkökulmista avoimeksi eikä kilpailuvahinkodirektiiviä olla vielä sovellettu unionin tuomioistuimessa tai jäsenvaltioiden kansallisissa tuomioistuimissa, tutkimus pyrkii osaltaan avaamaan keskustelua aiheesta erityisesti suomalaisesta näkökulmasta.

Ylimmät laillisuusvalvojat, valtioneuvoston oikeuskansleri ja oikeusasiamies, valvovat lähtökohtaisesti kaikkea viranomaistoimintaa ja julkisen vallan käyttöä. Tämän lisäksi ylimmät laillisuusvalvojat voivat valvoa yksityistä toimintaa, jos se täyttää perustuslain 108 § ja 109 §:n mukaisen julkisen tehtävän tai perustuslain 124 §:n nojalla siirrettävän julkisen hallintotehtävän edellytykset. Julkisen tehtävän ja julkisen hallintotehtävän määritelmät ovat pitkälti perustuslakivaliokunnan ja oikeuskirjallisuudessa esitetyn laintulkinnan varassa. Ylimmät laillisuusvalvojat valvovat viranomaistoimintaa kanteluiden, omien aloitteiden sekä tarkastusten muodossa. Kantelut muodostavat suurimman osan viranomaisvalvonnasta. Kanteluiden määrä on kasvanut tasaisesti, jonka vuoksi muusta valvonnasta on jouduttu säästämään resursseja kanteluiden tutkimiseen. Kantelut myös ohjaavat valvontaa. Monet omat aloitteet ja tarkastukset on aloitettu kanteluiden pohjalta. Ylimmät laillisuusvalvojat ovat antaneet merkittäviä ratkaisuja koskien hallintodigitalisaatiota. Ratkaisuissa on otettu kantaa viranomaisen päätöksenteossaan käyttämien sähköisten järjestelmien käytön lainmukaisuudesta, yhdenvertaisuudesta sekä järjestelmien toiminnallisuuksien lainmukaisuudesta. Viranomaisreaktio on kuitenkin ollut vaihtelevaa. Jos ylimmän laillisuusvalvojan ratkaisussaan esittämät kehitysehdotukset liittyvät jo käytössä olevan sähköisen järjestelmän korjaamiseen, korjaustarve on saatettu torjua vetoamalla kustannustehokkuuteen. Suositusluontoiset ratkaisut joutuvat vastakkain viranomaisen kustannussäästöintressien kanssa. Laillisuusvalvonnan perus- ja ihmisoikeuksia ja hyvää hallintoa painottava näkökulma törmää sähköistä hallintoa valvottaessa kustannustehokkuuteen ja säästötavoitteisiin. Säästöpolitiikka ja oikeusturvavaatimukset asettavat viranomaiselle vastakkaisia vaatimuksia. Sähköisen hallinnon hankitojen kustannukset ovat merkittävä rahallinen panostus viranomaiselta, ja projekteihin sitoudutaan pitkiksi ajoiksi. Ristiriitaa ehdotetaan lieventävän kohdistamalla valvonta tahoon, jolla on parhaat valmiudet tehdä muutoksia ja hyvän hallinnon mukaisia ohjelmistoja, eli ohjelmistokehittäjään. Valvontavallan ylettämistä yksityisiin ohjelmistokehittäjiin tarkastellaan hankintamenettelyn, julkisen tehtävän ja julkisen hallintotehtävän kautta. Valvonnan kohteena olevan julkisen vallan havaitaan häivettyvän julkisen ja yksityisen sektorin toiminnan lähentyessä toisiaan. Valvottava hallinto ei myöskään pelkisty julkisen vallan käytöksi, vaan sisältää myös puhtaan hallinnollisia valvontakohteita. Tämä luo haasteita valvonnan kohdistamiselle oikeaan paikkaan. Sähköisen hallinnon laillisuusvalvonnalle asettamat haasteet heijastelevat laajempaa yksityisen ja julkisen toiminnan sekoittumisen trendiä.

Tutkielman aiheena on ylivelkaisen kuolinpesän selvittäminen ja aiheen tarkastelu rajautuu pääasiassa pesänselvittäjän hallintoon. Perintökaaren velkavastuusäännöksiä koskevassa uudistuksessa vuonna 2004 luovuttiin pesän osakkaiden henkilökohtaisesta velkavastuusta. Ennen uudistusta pesän osakkaiden oli luovutettava ylivelkainen kuolinpesä pesänselvittäjän hallintoon tai konkurssimenettelyyn välttyäkseen henkilökohtaiselta velkavastuulta. Vuoden 2004 velkavastuu-uudistuksessa velkojien oikeutta hakea kuolinpesän luovuttamista pesänselvittäjän hallintoon vahvistettiin. Osana uudistusta myös pesänselvittäjän toimivaltaa laajennettiin antamalla selvittäjälle oikeus tehdä päätös kuolinpesän varojen jakamisesta velkojille, mikäli selvittäjä ei ole päässyt velkojien kanssa sopimukseen varojen jakamisesta. Tutkimuksen metodi on lainopillinen ja lähdeaineisto koostuu lainsäädännön lisäksi pääasiassa lainvalmisteluaineistosta ja kotimaisesta oikeuskirjallisuudesta. Tutkielmassa tarkastellaan erityisesti pesänselvittäjän hallintoa koskevia PK 19 luvun säännöksiä sekä vainajan ja pesän velkoja koskevaa PK 21 lukua. Tarkastelussa huomioidaan myös selvittäjän tehtäviä säätelevien perintökaaren säännösten tausta. Tutkimusteeman kannalta on ollut myös välttämätöntä tarkastella pesän osakkaiden velkavastuuta ja vastuusäännöksissä tapahtuneita muutoksia. Päätutkimuskysymyksenä selvitetään, miten tarkoituksenmukainen selvitysmuoto selvittäjän hallinto on ylivelkaisen kuolinpesän selvityksessä. Tarkastelussa on huomioitu ylivelkaisen kuolinpesän selvittämisen kannalta tärkeimmät selvittäjän oikeudet ja velvollisuudet, joihin kuuluu muun muassa julkisen haasteen hakeminen, sopiminen velkojen maksamisesta ja jako-osuuspäätöksen tekeminen. Tutkimuskysymykseen vastaaminen on edellyttänyt ensinnäkin velkoja-aloitteisen pesänselvittäjähakemuksen hyväksymisen edellytysten selvittämistä. Tuon tutkielmassa esille niitä seikkoja, jotka on huomioitava arvioitaessa selvittäjän hakemista ylivelkaiseen pesään sekä pesän osakkaiden että velkojien näkökulma huomioiden. Velkojien asemaan vaikuttaa merkittävästi mihin velkatyyppiin velkojan saatava kuuluu. Aina pesänselvitysvelkojen, vainajan velkojen sekä muiden pesän velkojen välinen erottelu ei ole selväpiirteistä ja siitä voi aiheutua tulkintaongelmia. Lisäksi olen tutkielmassa selvittänyt, mitkä ovat kuolinpesän konkurssihakemuksen hyväksymisen edellytykset ja milloin ylivelkainen kuolinpesä on perusteltua asettaa konkurssiin. Näin ollen tutkimuksessa tarkastellaan myös konkurssilain säännöksiä. Kuolinpesän konkurssiin asettamisen edellytyksiä rajoitettiin olennaisesti velkavastuu-uudistuksen yhteydessä. Konkurssiin asettaminen edellyttää ylivelkaisuuden lisäksi erityistä perustetta, jonka vuoksi konkurssi on tarkoituksenmukainen menettely pesän selvittämiseksi. Tutkielmassa myös tarkastellaan, mikä on pesänselvittäjän hallinnon ja kuolinpesän konkurssin välinen suhde. Tutkielman johtopäätös on, että pesänselvittäjän nykyinen laajempi toimivalta mahdollistaa ylivelkaisen kuolinpesän tehokkaan selvittämisen pesänselvittäjän hallinnossa. Muun muassa selvittäjän jako-osuuspäätöstä koskevat säännökset antavat selvittäjälle laajat oikeudet tehdä ylivelkaisen pesän selvityksessä sellaisia ratkaisuja, joita pesän osakkaiden yhteishallinnossa ei ole mahdollista toteuttaa.

Yksi Suomen laajimmista ympäristörikostapauksista tuli päätökseen vuonna 2019, kun korkein oikeus totesi Talvivaara Sotkamo Oy:n toimineen vastoin yhtiön ympäristöluvan ehtoja. Taustalla oli monimutkainen ja laajamittainen tapahtumakokonaisuus, ja tapauksessa selvitettiin aineellisesta ympäristölainsäädännöstä pohjautuvien, toiminnanharjoittajalle suunnattujen velvollisuuksien mahdollisuutta toimia rikosvastuun perustana, kuin myös ympäristölupaehdon käsitteen tulkintaa. Ympäristön turmelemisrikoksen sanamuodon mukaisesti tunnusmerkistön täyttyminen edellyttää ympäristöön haitallisen aineen päästämistä ilman laissa edellytettyä lupaa tai lupaehdon vastaisesti. Kaivoshankkeen suunnitteluvaiheessa arviot tiettyjen aineiden päästöistä oli arvioitu toteutunutta huomattavasti pienemmiksi, eikä tämän vuoksi kyseisiä aineita koskevia enimmäisraja-arvoja oltu ympäristölupaan otettu. KKO olikin tapauksessa uudenlaisen oikeuskysymyksen äärellä: voidaanko toiminnan katsoa tapahtuneen lupaehtojen vastaisesti, kun nimenomaisia määräyksiä enimmäisraja-arvoista ei ollut lupaan sisällytetty? Tutkielmassa keskitytään ympäristöluvan osuuteen ympäristön turmelemisrikoksessa huomioiden lupasääntelyä koskeva aineellisoikeudellinen lainsäädäntö, mutta myös rikosoikeuden asettamat vaatimukset käsitteiden tulkinnalle, jotka ovat monilta osin tulkintaa rajoittavia. Tarkastelun kohteena on lupaehdon käsitteen näyttäytyminen aineellisessa ympäristöoikeudessa sekä rikosoikeudessa. Tutkielmassa pohditaan sitä, miten ympäristöoikeuden asettamat velvollisuudet näyttäytyvät ympäristöluvassa ja miten lupaehdon käsitettä voidaan tulkita laillisuusperiaatteen asettamien rajoitusten valossa, kuitenkin huomioiden tulkinnassa ympäristöluvan tavoitteet, kuten ympäristönsuojelulliset näkökohdat.

Ympäristönsuojeluoikeudellisessa sääntelyssä on sekä kansainvälisesti että kansallisesti viime vuosikymmeninä tavoiteltu lupajärjestelmien yhdentämistä. OECD:ssä esitettiin jäsenmaille suositus pilaantumiskontrollin lainsäädännölliseksi yhtenäistämiseksi vuonna 1991. Samaan aikaan EU:ssa alettiin valmistella ohjausvälinettä yhdennettyyn pilaantumisen ehkäisemisen ja vähentämisen sääntelyyn, IPPC- eli YPEV-direktiiviä (96/61/EY). Suomessa direktiivi saatettiin voimaan ympäristönsuojelulainsäädännön uudistuksen yhteydessä ympäristönsuojelulailla (86/2000, YSL). Sittemmin maailmanyhteisön keskiöön yltänyttä, YK:n ilmastopuitesopimukseen ja edelleen Kioton pöytäkirjaan pohjaavaa kasvihuonekaasupäästöjen vähentämistä säännellään EU:ssa erillisellä päästökauppadirektiivillä (2003/87/EY). Direktiivi on Suomessa implementoitu päästökauppalailla (683/2004, PKL). Mainitut direktiivit sisältävät kumpikin lupajärjestelmän: YPEV-direktiivi ympäristölupajärjestelmän ja päästökauppadirektiivi kasvihuonekaasujen päästölupajärjestelmän. Näiden synergistä koordinointia tai sovittamista toisiinsa painotetaan toistuvasti päästökauppadirektiivin valmisteluasiakirjoissa. Päästökauppadirektiivin 8 artiklassa säädetään lupajärjestelmien koordinoinnin ja samalla tämän työn kysymyksenasettelun kannalta keskeisesti direktiiveihin pohjaavien lupien keskinäisestä sovittamisesta. Ympäristölupasäännöstö ja kasvihuonekaasujen päästölupasäännöstö (päästöoikeussäännöstö) ilmentävät kuitenkin kahta perustaltaan erilaista päästökontrollin ohjausvälinettä. Ympäristölupajärjestelmä on osa perinteistä hallinnollista sääntelyjärjestelmää, jossa yksittäisillä laitoskohtaisilla lupapäätöksillä ja niihin sisältyvillä lupamääräyksillä ohjataan toimintojen ympäristöllisiä vaikutuksia. Päästöoikeussäännöstö puolestaan rakentuu uudemman, markkinapohjaisiin mekanismeihin pohjaavan sääntelyn varaan. Päästöoikeuslupa nähdään valvonnallisena ja informatiivisena hallinnollis-teknisenä lupana, joka ei itsessään sisällä päästörajoituksia, vaan edulliset ympäristövaikutukset välittyvät päästökauppajärjestelmässä säännellyn päästöoikeuksien kokonaismäärän kautta. Ympäristölupa ja kasvihuonekaasujen päästölupa ovat siten oikeudelliselta luonteeltaan varsin eriäviä. Tässä työssä on selvitetty oikeudellisen integroinnin näkökulmasta, miten mainittujen kahden lupajärjestelmän yhdentäminen ilmenee tai miten sen mahdollisesti tulisi ilmetä yhtäältä säädössystematiikassa ja toisaalta hallintotyön organisoinnissa. Eräänlaisena hypoteettisena lähtökohtana työssä on ollut integroinnin edullisuus, joka taas heijastuu integroidun päästösääntelyn ympäristön ja sen elementtien kokonaisuuden painotuksessa. Tutkimuskysymystä on käsitelty lainopillisesti ja oikeusvertailevasti, lisäksi on haastateltu ympäristö- ja päästökauppaviranomaisen edustajaa sekä toiminnanharjoittajatahon edustajaa. Kummankin lupajärjestelmän kansainvälistä, yhteisöoikeudellista ja kansallista säädöspohjaa on tarkasteltu. YSL:n ja PKL:n keskeisiä käsitteitä on analysoitu säädösten soveltamisalojen leikkauskohtien selvittämiseksi. Oikeusvertailevassa osuudessa on tutkittu Ruotsin, Saksan ja Alankomaiden ympäristölupa- ja päästökauppalainsäädäntöä. Vertailtavat maat on valittu siten, että käytetyt implementointiratkaisut edustavat tutkimuskysymyksen kannalta erilaisia vaihtoehtoja. Työn tulosten perusteella voidaan todeta, että lupajärjestelmien menettelyllinen integrointi on mahdollista. Käsiteanalyysissä ei tullut esille seikkoja, jotka estäisivät säännöstöjen yhdentämistä merkittävien soveltamisalaeroavaisuuksien takia, joskin katvealueitakin esiintyy. Tarkastelluista käsitteistä esimerkiksi toiminnanharjoittajan käsite oli likipitäen identtinen kummassakin normistossa, päästön käsite puolestaan määrittää molempia säännöstöjä, mutta sisällöllisesti kuitenkin eroavasti. Toimialakohtaisia eroavaisuuksia sitä vastoin tuli esiin; näihin on tosin vireillä muutoksia sekä yhteisössä että Suomessa. YPEV-säännöstössä niin keskeinen pilaantumisen käsite puuttuu päästökauppanormistosta. Asiantuntijahaastatteluista kävi ilmi, että kaikki tahot pitivät nykyisiä lupajärjestelmiä toimivina; tilanne voi muuttua jos päästökauppajärjestelmä tulevaisuudessa kattaa muita kasvihuonekaasuja. Vertailevan aineiston perusteella havaittiin, että Saksassa lupajärjestelmät on yhdennetty, kun taas Ruotsin eriytetty päästökauppalainsäädäntö vastaa jokseenkin kotimaista. Alankomaiden ratkaisu poikkeaa edellisistä siinä, että kasvihuonekaasujen päästökauppajärjestelmä on yhdistetty jo ennestään säänneltyyn typen oksidien kauppaan. Hollannissa näyttäisi lisäksi olevan valmisteilla mittava lupajärjestelmien uudistaminen, yhdentävään suuntaan. Lupajärjestelmät ovat siis menettelyllisesti yhdennettävissä, mutta aineelliseen integrointiin sen sijaan tarvittaisiin kokonaan uusi lupainstrumentti.

Euroopan vihreän kehityksen ohjelmalla pyritään luomaan yrityksille kannustimia ympäristön kannalta parempien valintojen tekemiseen. Tästä huolimatta joissain tilanteissa riski siitä, että yritysten ympäristöpyrkimykset olisivat EU:n kilpailusääntöjen vastaisia voi nousta kynnyskysymykseksi näiden kannustimien kannalta. Ympäristönäkökohtien ja kilpailuoikeuden yhteensovittaminen onkin haasteellinen tehtävä. Kokonaisuutena ympäristönäkökohtien ja kilpailuoikeuden välinen suhde on monimuotoinen ja aihetta voidaan lähestyä useista eri tulokulmista. Tutkielma lähestyy aihetta EU:n kilpailuoikeuden sisältä käsin. Tutkielmassa pyritään selvittämään, kuinka jo voimassa olevilla EU:n kilpailusääntelyn tarjoamilla työkaluilla ympäristönäkökohtia voidaan ottaa huomioon kilpailunrajoitusten tulkinnassa. Aihe on tutkielman otsikon mukaisesti rajattu ympäristönäkökohtiin kilpailunrajoituksia oikeuttavina tekijöinä ja tarkastelu suoritetaan SEUT 101 ja 102 artiklojen viitekehyksessä. Tutkielmassa osoitetaan, että ympäristönäkökohdat on mahdollista paikantaa osaksi oikeuttamisperusteiden arviointia sekä taloudellisina että ei-taloudellisina tekijöinä. Tarkastelu on rajattu ympäristönäkökohtiin aiheen ajankohtaisuuden vuoksi. Tietyt tutkielmassa esitetyt arviointikriteerit voivat soveltua myös ympäristönäkökohtia laajemman käsitteen, vastuullisuuden huomioon ottamiseen kilpailuanalyysissä. Ympäristönäkökohdille ei ole olemassa yksiselitteistä määritelmää, kun niitä tutkitaan kilpailuoikeudellisessa kontekstissa. Tutkielmassa ympäristönäkökohdilla viitataan SEUT 191 artiklassa säädettyihin tavoitteisiin eli esimerkiksi ympäristönsuojeluun, ihmisten terveyden suojeluun ja ilmastonmuutoksen torjumiseen. Tutkielman teoreettinen viitekehys nojautuu perussopimusten koherenttiin tulkintaan, jossa kilpailuoikeutta ei sovelleta tyhjiössä. Tutkielman havaintojen valossa kyse ei ole pelkästään teoreettisista pohdinnoista. Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ja komission aiemmasta päätöskäytännöstä on ammennettavissa lopputulema, jonka mukaisesti ympäristönäkökohdilla voi olla merkitystä sekä SEUT 101 että 102 artiklan kilpailuanalyyseissä. Komission poikkeuslupajärjestelmän aikainen päätöskäytäntö osoittaa, että ympäristönäkökohtia voidaan ottaa varsin monimuotoisesti huomioon osana SEUT 101(3) artiklan tehokkuuspuolustusta. Tutkielman keskeisenä johtopäätöksenä on, että ympäristönäkökohdat voivat olla osa toimivaa tehokkuuspuolustusta. On kuitenkin epätodennäköistä, että ne sellaisenaan tasapainottaisivat riittävässä määrin kilpailunrajoitusten haitallisia vaikutuksia. SEUT 102 artiklan kontekstissa tutkielmassa esitetään teoreettiset perusteet ympäristöpuolustukselle, joka voi niin ikään nojautua joko tehokkuusarviointiin tai vaihtoehtoisesti perustua objektiiviselle välttämättömyydelle. Kyse on kuitenkin nimenomaisesti ympäristöpuolustuksen potentiaalista SEUT 102 artiklan oikeuttamisperusteena, sillä ympäristönäkökohdilla ei toistaiseksi ole ollut oikeuskäytännössä painoarvoa määräävän markkina-aseman oikeuttamista koskevassa analyysissä.

Oikeus on ollut yksi Euroopan unionin tärkeimpiä keinoja vastata ympäristönsuojelun haasteisiin. EU:n ympäristölainsäädäntö kattaakin lähes kaikki ympäristönsuojelun osa-alueet ja sen asettamat ympäristöstandardit ovat maailman tiukimpien joukossa. EU on julistanut olevansa ja pyrkivänsä jatkossakin olemaan etulinjassa etenkin ilmastonmuutoksen torjunnassa. Tutkielmassa tarkastellaan ympäristönsuojelun valtiosääntöoikeudellista eli konstitutionaalista asemaa Euroopan unionin oikeudessa. Näkökulmana on erityisesti Euroopan unionin perusoikeuskirjan 37 artikla, joka edellyttää, että ympäristönsuojelun korkea taso ja ympäristön laadun parantaminen sisällytetään unionin politiikkoihin ja varmistettaan kestävän kehityksen periaatteen mukaisesti. Perusoikeuskirjan 37 artiklan sisältö on varsin monitahoinen kokonaisuus, joka määrittyy pitkälti perussopimusten ympäristöartiklojen (SEUT 11, SEUT 191 ja SEU 3(3) artiklat) kautta. Artikla luo unionin toimielimille suuntaviivoja siinä, milloin niillä on toimivalta ryhtyä ympäristönsuojelutoimenpiteisiin, kuinka tehokasta ja laadukasta ympäristönsuojelun tulee olla, milloin ja millaisen tiedon valossa toimenpiteisiin voidaan tai täytyy ryhtyä sekä missä ja kenen kustannuksella ympäristöhaitat on estettävä ja korvattava. Edelleen se ohjaa toimielimiä katsomaan luonnonvarojen käytössä pitkälle tulevaisuuteen ja sovittamaan ympäristönsuojelun vaatimuksia yhteen muun unionin politiikan kanssa. Artiklan tulkintaan vaikuttavat Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön kautta Euroopan ihmisoikeussopimuksessa tunnustetut ihmisoikeudet ihmisten hengen, terveyden ja kotirauhan suojaamiseksi. Kaikessa perusoikeuskirjan 37 artiklan mukaisessa tulkinnassa tulee lisäksi huomioida yhdenmukaisuus jäsenvaltioiden yhteisen valtiosääntöperinteen kanssa. Unionin tavoitteiden mukaisesti tulkinnassa on syytä painottaa ympäristönsuojelulle suuremman painoarvon antavia valtiosääntöperinteitä. Perusoikeuskirjan selityksissä POK 37 artikla on luokiteltu periaatteeksi erotuksena perusoikeuskirjan oikeuksiin. Tämä tarkoittaa sitä, että artikla osoittaa ensisijaisesti julkiselle vallalle tehtävän saavuttaa ja ylläpitää ympäristönsuojelun korkeaa tasoa. Pääsääntöisesti artikla edellyttää täytäntöönpanotoimia ollakseen tehokas. Lisäksi siihen voidaan vedota tuomioistuimissa lähinnä unionin säädösten tai unionioikeutta implementoivan jäsenvaltioiden lainsäädännön tulkinnan apuvälineenä tai näiden laillisuuden arvioimiseksi. Periaateluontoisena säännöksenä POK 37 artiklan toimintalogiikka perustuu säännöille ominaisen soveltamisala-arvioinnin sijasta sen luonteeseen optimointikäskynä, jota on toteutettava niin pitkälle kuin mahdollista ja punniten vasten muita periaatesäännöksiä. Läpäisyperiaatteen nojalla POK 37 artiklan vaatimukset tulee soveltuvin osin ottaa huomioon kaiken unionin sekundaarilainsäädännön tulkinnassa. Sen sijaan Euroopan unionin tuomioistuin voi todeta säädöksiä pätemättömiksi POK 37 artiklan nojalla vain, jos käsillä on unionin toimielimen ilmeinen arviointivirhe. POK 37 artiklan mukainen tulkinta on siten ensisijainen keino poistaa ristiriitaisuudet unionin sekundaarilainsäädännön ja kyseisen artiklan väliltä. Tutkielmassa tarkastellaan myös mahdollisuutta johtaa POK 37 artiklasta subjektiivisia oikeuksia, joiden toteuttamista yksilöt voisivat vaatia tuomioistuimissa – tutkielman rajauksen mukaisesti erityisesti EUT:ssa. Koska subjektiivisten oikeuksien muodostuminen edellyttää unionille asetettuja tarkasti määriteltyjä velvoitteita, on POK 37 artiklan merkitys tällaisten oikeuksien muodostumisessa toistaiseksi jäänyt melko rajalliseksi johtuen artiklan sisällöllisestä yleisluontoisuudesta. Subjektiivisten oikeuksien muodostuminen ei kuitenkaan tutkielmassa esitettyjen havaintojen perusteella ole täysin poissuljettua, etenkään jos on kyse artiklan ydinaluetta koskevista unionin velvoitteista. Kun POK 37 artikla perustuu perussopimusten ympäristöoikeudellisiin periaatteisiin, on huomattava, että varovaisuusperiaatteen nojalla on voitu johtaa unionille yksityiskohtaisestikin määriteltyjä velvoitteita. Myös jäsenvaltioiden valtiosääntökehityksessä ilmenevä suuntaus kohti ympäristönsuojelun vahvempaa perusoikeussuojaa sekä EIT:n ympäristönsuojelua ja siihen liittyviä valtioiden positiivisia toimintavelvoitteita koskeva oikeuskäytäntö tukevat mahdollisuutta subjektiivisten oikeuksien muodostumiseen. Toisaalta subjektiivisten oikeuksien muodostumista rajoittaa se unionin oikeudessa vallitseva periaate, että jos kyseinen lainsäädännön ala on unionin tasoisin säädöksin harmonisoitu, subjektiivisia oikeuksia voidaan johtaa ainoastaan suoraan tästä sekundaarioikeudesta. Tutkielmassa tehdyn empiirisen tarkastelun pohjalta huomataan, että POK 37 artiklan tosiasiallinen merkitys unionin oikeuden soveltamisessa on jäänyt melko vähäiseksi. EUT ei ole pääosin viitannut artiklaan yksinään vaan se on liittynyt SEUT 191 artiklan ja SEU 3(3) kanssa samaan ympäristönsuojelun korkeaa tasoa painottavaan konstitutionaaliseen normikehikkoon. Myöskään komissio tai muut unionin toimielimet eivät ole antaneet artiklalle kovin suurta merkitystä norminannossaan. EUT:n tuoreen ratkaisukäytännön perusteella voidaan kuitenkin tehdä varovaisia päätelmiä artiklan itsenäisen merkityksen kasvusta. POK 37 artiklan nimeämistä perusoikeuskirjan selityksissä periaatteeksi ei tulisikaan enää painottaa yksinomaisena artiklan oikeudellista luonnetta määräävänä tekijänä. Tutkielman lopussa esitetään havaittavissa olevia kehityskulkuja, joiden perusteella perusoikeuskirjan 37 artiklan merkitys unionin oikeudessa on tulevaisuudessa todennäköisesti kasvussa.

Ympäristörikoksiin syyllistytään usein sinänsä laillisen elinkeinotoiminnan yhteydessä, jolloin ne tuottavat taloudellista hyötyä. Tyypillisiä elinkeinotoiminnan ympäristörikoksia ovat esimerkiksi erilaiset lupaylitykset ja laittomat päästöt. Rikoksen tekeminen ei kuitenkaan saa olla kannattavaa, joten rikoksen tuottama taloudellinen hyöty on tuomittava valtiolle menetetyksi. Konfiskaatio vähentää rikoksella saavutettavaa nettohyötyä hilliten siten rikollisuutta. Hyötykonfiskaatio voi myös estää toiminnanharjoittajaa saamasta epäreilua kilpailuetua kilpailijoihinsa nähden. Menettämisseuraamus saattaa olla ympäristörikoksen seuraamuksista merkittävin, sillä ympäristörikoksista tuomittavat rangaistukset ovat usein varsin lieviä. Tässä tutkielmassa on pyritty selvittämään, miten elinkeinotoiminnan ympäristörikoksen tuottama ja menetettäväksi tuomittava hyöty määritellään ja miten se olisi perusteltua määritellä. Tutkielman pääasiallinen menetelmä on lainoppi. Argumentaation tukena on käytetty myös ympäristöriksiin liittyvää hovioikeuskäytäntöä. Tutkielmassa ymmärretään rikosoikeus ympäristövastuun viimesijaisena toteuttajana. Kysymys on myös siitä, miten konfiskaatioon tulisi suhtautua kestävän kehityksen ja perustuslaissa (731/1999) säädetyn ympäristövastuun näkökulmasta. Tutkimuksen viitekehyksen muodostaa ensinnäkin hyötykonfiskaatiota koskeva rikoslainsäädäntö taustaperiaatteineen. Menettämisseuraamus on turvaamistoimenpide, jonka tavoitteena on tehdä rikos kannattamattomaksi. Konfiskaatiosta ei kuitenkaan tulisi muodostua rangaistuksen luonteinen, sillä rikosoikeudellinen moite kohdistetaan tekijään rangaistuksen välityksellä. Konfiskaationsääntelyn taustalla vaikuttavat rikastumiskielto- ja rankaisukieltoperiaate tekevät siitä osin ristiriitaisen rikoksen seurauksen. Ympäristörikoksia koskeva sääntely on toteutettu osittaisella blankotekniikalla ja saa tarkemman sisältönsä ympäristöoikeuden sektorilainsäädännöstä sekä ympäristöllisten lupien järjestelmästä. Rikosvastuun toteutumisen kannalta kyse ei silti ole pelkästään toiminnalla olevan luvan määräysten tarkastelusta. Ympäristön turmelemisen tunnusmerkistön täyttyminen edellyttää myös tahallisesti tai törkeän huolimattomasti aiheutettua päästöä, jonka lisäksi toiminnan on tullut olla omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista tai muuta vastaavaa ympäristön haitallista muutosta. Lisäksi ympäristöoikeuden eri sektorilakien sisältämät yleiset periaatteet, velvollisuudet ja yleiskiellot on otettava huomioon. Rikosoikeuden ympäristöpoliittinen merkitys tulee parhaiten esille sen aiheuttaman pelotevaikutuksen välityksellä. Ympäristörikoksen tuottaman taloudellisen hyödyn määrittelemiseksi on ensin selvitettävä, mitä tarkoitetaan rikoksen tuottamalla taloudellisella hyödyllä. Rikoshyödyn määrittämisen ydinkysymys on, millaisia vähennyksiä menetettäväksi tulevasta hyödystä suoritetaan. Elinkeinotoiminnan ympäristörikosten tuottama hyöty on oikeuskäytännössä määritelty nettoperiaatteen mukaisesti siten, että lopullisesta määrästä voidaan vähentää sinänsä laillisesta toiminnasta aiheutuneet kulut. Tämä ei ole omiaan takaamaan menettämisseuraamuksen rikoksia ehkäisevää ja ympäristövastuuta toteuttavaa vaikutusta. Ympäristörikoksen johdosta ei voi menettää enempää kuin sillä on ansainnut, joten rikos tekemällä ei välttämättä oteta taloudellisesti suurta riskiä. Rikoshyödyn määrä voidaan kuitenkin myös arvioida esimerkiksi toiminnanharjoittajan liikevaihtoon ja –voittoon perustuen. Menettämisseuraamuksen todellinen luonne rikoksen seuraamuksena paljastuu lopulta, kun takavarikoitavasta hyötymäärästä on vähennetty vielä ympäristörikoksen pilaaman ympäristön ennallistamisesta aiheutuneet kulut. Ennallistamiskulujen ja konfiskaation suhteesta ei ole laintasoista säännöstä, mutta oikeuskäytännössä kulut on vähennetty lopullisesta takavarikoitavasta hyödystä menettämisseuraamuksen kohtuullistamista koskevan säännöksen välityksellä. Konfiskaatiosääntelyn tarkoitus ja ympäristöpoliittiset argumentit puhuvat osittain kulujen vähentämiskelpoisuuden puolesta. Toisaalta ennallistamiskulujen vähentäminen on ympäristörikokseen syyllistyneelle varsin edullinen tapa määrittää konfiskaation lopullinen ulottuvuus, jolloin sen tehokkuus ympäristövastuun toteuttajana kärsii. Joka tapauksessa lainsäätäjän tulisi ottaa asiaan selkeä kanta.

Elinkeinoelämän ja vaihdannan kannalta oikeusjärjestelmän johdonmukaisuudella ja ennakoitavuudella on huomattava merkitys. Ympäristövahinkoja koskevan korvausvastuun arvioiminen ja sen huomioiminen esimerkiksi sopimusneuvotteluissa hankaloituu, jos vastuuperusteiden tulkinta ei ole johdonmukaista ja ennakoitavaa. Korvausvastuuta koskevan oikeustilan epätäsmällisyys saattaa aiheuttaa myös kustannuspaineita elinkeinoelämälle, koska yritykset pyrkivät luonnollisesti varautumaan vastuutilanteiden varalta muun muassa erilaisin vapaaehtoisin vakuutusjärjestelyin. Tutkielmassa käsitellään ympäristövahinkoja koskevan vahingonkorvausoikeudellisen korvausvastuun kohdentumista erityisesti ympäristövahinkolain, mutta myös muun korvausoikeudellisen sääntelyn soveltamisalaan kuuluvien ympäristövahinkojen osalta. Ympäristövahinko saattaa ensinnäkin aiheutua tilanteessa, jossa työn teettäjän ja suorittajan välillä on ainoastaan toimeksianto- tai urakkasopimus. Nykyisin urakkaketjut voivat olla myös varsin monitasoisia, mikä saattaa osaltaan hankaloittaa korvausvastuullisen tahon määrittämistä. Ympäristövahinkolain tai lain esitöiden perusteella ei voida suoraan päätellä, milloin esimerkiksi työn teettäjää ja milloin taas itsenäistä suorittajaa voitaisiin pitää ympäristövahinkolaissa tarkoitettuna korvausvelvollisena toiminnanharjoittajana. Tällaisessa tilanteessa keskeinen kysymys on, miten ympäristövahinkoa koskeva korvausvastuu vahingon sattuessa kohdentuu. Työssä keskitytään nimenomaisesti toiminnanharjoittajan vastuun ulottuvuuden määrittelyyn oikeuskäytännön valossa. Tutkimuksen pääpaino on luonnollisesti ympäristövahinkolain soveltamisalaan kuuluvissa vahingoissa, mutta rajaus ei ole käytännön syistä ehdoton. Tutkielmassa kiinnitetään huomiota myös riskienhallinnan ja erityisesti vapaaehtoisten vastuuvakuutusten merkitykseen ympäristövahinkojen korvaamisessa. Kysymyksessä on siten korvausvastuun koherenssia ympäristövahingoissa etsivä oikeusdogmaattinen tutkimus, jossa otetaan huomioon ympäristövahinkojen korvausvastuun kohdentamista koskeva sääntely ja ratkaisukäytäntö kokonaisuudessaan. Tutkimusaiheen tarkastelu on kytketty käytännön elämään keskittymällä erityisesti toimialoihin, joilla ympäristövahinkoja tutkitusti aiheutuu. Ympäristöonnettomuuksien lukumääristä, mahdollisista ympäristövahinkotilanteista ja maksetuista korvauksista on saatu hyödyllistä taustatietoa muun muassa ympäristöministeriön teettämistä ympäristövahinkoselvityksistä sekä eri viranomaisten ylläpitämistä onnettomuusrekistereistä. Tutkielman kannalta keskeisessä asemassa ovat luonnollisesti ympäristövahinkojen korvaamista koskevat tuomioistuinten ratkaisut sekä vakuutuslautakunnan ratkaisusuositukset. Tutkielmassa on huomioitu myös ympäristövahinkojen korvausvastuun kohdentumisen kannalta merkittävä ruotsalainen lainvalmisteluaineisto, oikeuskirjallisuus sekä oikeuskäytäntö. Tutkielmassa on tunnistettu ja systematisoitu lainsäädännöstä sekä oikeuskäytännöstä erityisesti sellaisia vastuuperusteita ja seikkoja, joiden perusteella korvausvastuun kohdentumista ympäristövahingoissa voidaan arvioida. Tutkielmassa on esitetty arviointikriteerit, jotka ympäristövahinkoja koskevan korvausvastuun kohdentamisen arvioinnissa on lainsäädännön, ratkaisukäytännön ja oikeuskirjallisuuden nojalla syytä ottaa huomioon.