Browsing by Title

Tutkielmassa tarkastellaan tekijänoikeuden lisenssisopimuksiin sisältyviä geoblokkausta koskevia ehtoja, jotka velvoittavat lisenssinsaajan eli palveluntarjoajan rajoittamaan verkossa tarjoamansa lisensoidun sisällön saatavuuden vain sopimuksen tarkoittamalle alueelle. Tutkielman pääkysymys koskee sitä, rajoittavatko sanotut ehdot kilpailua SEUT 101 artiklan vastaisesti. Tarkastelu rajataan audiovisuaalista sisältöä koskeviin lisenssisopimuksiin. Geoblokkaamisella viitataan sellaisten tekniikoiden käyttämiseen, joilla rajoitetaan jonkin verkkosisällön saatavuutta käyttäjän maantieteellisen sijainnin perusteella. Geoblokkausta koskevat sopimusehdot ovat tyypillisiä erityisesti audiovisuaalista sisältöä koskevissa tekijänoikeuden lisenssisopimuksissa, koska tällaisen sisällön alkuperäiset oikeudenhaltijat lisensoivat sisältöä koskevat oikeudet yleensä maakohtaisesti ja lisenssin alueellisten rajojen noudattaminen varmistetaan geoblokkausta koskevilla ehdoilla. Kyseiset ehdot ovat kuitenkin aiheuttaneet kilpailuoikeudellisia huolia ja ne ovat olleet Euroopan komission niin kutsutun maksu-tv-tutkinnan kohteena viime vuosien aikana. Vaikka lopullista päätöstä SEUT 101 artiklan loukkaamisesta ei ole annettu, komission alustavan kannan mukaan ehdot rajoittavat kilpailua SEUT 101 artiklan vastaisesti, koska ne estävät lisenssinsaajia harjoittamasta passiivista myyntiä oman lisenssinsä kattaman alueen ulkopuolelle ja estävät näin kaiken rajat ylittävän kilpailun EU:n sisämarkkinoilla. Komission ja Euroopan unionin yleisen tuomioistuimen näkemysten perusteella audiovisuaaliselle alalle tyypillinen alueellinen lisensointi itsessään on sallittua, mutta geoblokkauksesta sopiminen lisenssisopimuksissa sen sijaan rikkoo SEUT 101 artiklaa. Tutkielma osoittaa kuitenkin, että geoblokkausta koskevat ehdot voivat olla sallittuja niiden oikeudelliseen ja taloudelliseen asiayhteyteen liittyvien seikkojen vuoksi. Taloudelliselta kannalta ehtoja pitävät välttämättöminä ainakin audiovisuaalisen alan toimijat kuten elokuvatuottajat itse, koska heidän mukaan alueellinen lisensointi ja geoblokkauksen käyttäminen alueellisuuden varmistamiseksi ovat tarpeen erityisesti riittävän rahoituksen turvaamiseksi uuden sisällön tuottamiselle. Ehtojen sallittavuuden arvioinnin kannalta merkittävämpää näyttää kuitenkin olevan niiden oikeudelliseen asiayhteyteen liittyvä seikka, nimittäin tekijänoikeussääntelyn merkitys: koska tekijänoikeussuoja EU:ssa perustuu jäsenmaiden kansallisiin lakeihin ja tekijänoikeuden alueellisuuteen, ja koska alueellinen lisensointi itsessään on sallittua, lisenssinsaajat eivät voisi tarjota tekijänoikeudella suojattua sisältöä oman lisenssinsä kattaman alueen ulkopuolella loukkaamatta todennäköisesti joko lisenssinantajan tai toisten lisenssinsaajien tekijänoikeuksia. Tähän tekijänoikeuden loukkauksia koskevaan ongelmaan ei ole toistaiseksi otettu kantaa EU:n toimielimissä maksu-tv-tutkinnan yhteydessä, vaikka se vaikuttaa olennaisesti sanottujen ehtojen kykyyn rajoittaa kilpailua – kilpailun voidaan siis katsoa olevan rajoittunut jo tekijänoikeussääntelyn vuoksi. Tutkielman perusteella geoblokkausta koskeviin ehtoihin puuttuminen pelkästään kilpailuoikeuden keinoin vaikuttaa hankalalta. Vaikka tutkielman tarkoituksena ei varsinaisesti ole selvittää, millainen oikeustilan tulisi olla, sen perusteella voidaan kuitenkin päätellä, että tekijänoikeussääntelyn uudistaminen EU:ssa saattaa olla tarpeen. Nykyinen alueellisuuteen perustuva tekijänoikeussuoja EU:ssa on huonosti yhteensovitettavissa sen tavoitteen kanssa, että tekijänoikeudella suojatun sisällön rajat ylittävää saatavuutta verkossa pyritään parantamaan muun muassa geoblokkaukseen puuttumalla. Audiovisuaalisen alan edustajien ja EU:n toimielimien jyrkät näkemyserot asian suhteen sekä EU:n tähänastisiin lakialoitteisiin liittyvät vaikeudet viittaavat kuitenkin siihen, että toimivan ratkaisun aikaansaaminen saattaa vaatia paljon aikaa ja vaivaa.

Aktiebolagen åtar en stor roll på marknaden i Finland. Aktieägarna i ett aktiebolag ingår som huvudregel ett aktieägaravtal för att reglera deras inbördes förhållande. Det är vanligt att inta en konkurrensklausul i aktieägaravtalet som begränsar aktieägarens möjlighet att idka konkurrerande verksamhet med bolaget så länge som aktieinnehavet i bolaget varar, samt en viss tid efter att aktieinnehavet upphört. Detta görs eftersom aktiebolagslagen (624/2006) inte innehåller bestämmelser som skulle reglera aktieägarnas inbördes förhållande vad gäller konkurrerande verksamhet. I Finland tryggar 18 § i Finlands grundlag (731/1999) den grundläggande fri- och rättigheten till näringsfrihet och rätt till arbete. För att undvika att individer blir bundna av för begränsande konkurrensförbud har man i olika lagar intagit bestämmelser som är tvingande gentemot parterna och vilka inte kan undgås med att avtala om annat. Dessa utgörs bl.a. av 38 § i lagen om rättshandlingar på förmögenhetsrättens område (228/1929, rättshandlingslagen) och 3 kap. 5 § i arbetsavtalslagen (55/2001), vilka även kan anses begränsa aktieägarnas avtalsfrihet gällande konkurrensförbud i aktieägaravtal. Syftet med avhandlingen är att redogöra för tolkningsproblemen som uppkommer gällande konkurrensklausuler i aktieägaravtal, då en aktieägare även utför arbete i bolaget. Målet är att utreda vilka faktorer som påverkar bedömningen när den tvingande arbetsrättsliga bestämmelsen i arbetsavtalslagen blir tillämplig på en konkurrensklausul i ett aktieägaravtal, varmed det utreds i vilka fall arbetsavtalslagens bestämmelser blir tillämpliga på arbete utfört av en aktieägare. Här genomgås kännetecken för ett anställningsförhållande och för företagarskap. Utöver detta kommer det i avhandlingen redogöras för vad som påverkar giltighetsbedömningen av en konkurrensklausul när aktieägaren åtar sig en sådan dubbelroll i bolaget. Ifall aktieägarens arbete inte uppfyller de kännetecken som ställs i 1 kap. 1 § i arbetsavtalslagen för ett anställningsförhållande, binder konkurrensförbudet aktieägaren, som härmed anses utföra arbete som företagare med egen risk, inom de gränser som ställs för konkurrensförbudets skälighet i 38 § i rättshandlingslagen. Ifall aktieägarens arbete uppfyller de kännetecken som ställs i 1 kap. 1 § i arbetsavtalslagen för ett anställningsförhållande, måste konkurrensförbudet överensstämma med de krav som förutsätts för konkurrensförbudsavtal i 3 kap. 5 § i arbetsavtalslagen. I gränsdragningen mellan arbetstagare och företagare kan de mest tyngande faktorn anses vara aktieägarens inflytande faktiska bestämmanderätt inom bolaget. Härmed kan aktieinnehavets storlek inte ges en liknande betydelse. Dock bör rättsförhållandets verkliga natur avgöras från fall till baserat på en helhetsbedömning av de rådande omständigheterna. Detta leder till att ett konkurrensförbud inte kan binda den som åtagit sig den negativa förpliktelsen i två olika roller, d.v.s. inte både som aktieägare och arbetstagare, ifall konkurrensförbuden skiljer sig från varandra till sitt sakliga innehåll. Avslutningsvis diskuteras verktyg att förebygga konkurrensklausulens oskälighet.

Teknologisen kehityksen sekä globalisaation ansiosta finanssimarkinnat ovat viimeisten vuosikymmenten aikana kehittyneet yhä kansainvälisemmiksi. Alan sääntely on jäänyt tässä kehityksessä jälkeen ja 2010-luvun finanssikriisin myötä merkittävät puutteet nykyisessä kansainvälisessä finanssisääntelyssä ovat korostuneet entisestään. Tutkielman ensisijaisena aiheena ovat finanssisääntelyjärjestelmän eri tasot, niiden keskinäinen vuorovaikutus sekä finanssisääntelyn kehityssuunta. Pankkivalvontaan kiinnitetään erityistä huomiota sen käytännön merkittävyyden sekä kehitysmahdollisuuksien johdosta. Työssä käydään läpi globaali sääntelykehikko, sen ratio ja taustat. EU:n pankkivalvontajäjestelmää sen viimeaikaisine muutoksineen tarkastellaan esimerkkinä ylikansallisista, alueellisista finanssisäänteratkaisuista. Samalla sivutaan myös EU:n suhdetta kansainväliseen oikeuteen ja pohditaan EU-tason ratkaisujen laajempia vaikutusmahdollisuuksia. Katsaus Suomen pankkivalvontasääntelyyn tarjoaa kansallinen näkökulman kansainväliseen finanssisääntelyyn. Tältä osin tutkielma nojautuu pitkälti työn osanana toteutettuun asiantuntijahaastatteluun, jossa haastateltavana ollut pankkivalvonta-asiantuntija Erkki Kontkanen esittää omat näkemyksensä finanssisääntelyn viimeaikaisista kehityssuunnista sekä tulevaisuuden mahdollisuuksista. Tutkielman toisena kantavana teemana on finanssisääntelyn suhde perinteiseen kansainväliseen oikeuteen. Finanssimarkkinoita säännellään yhä enemmän kansainvälisellä tasolla. Kansainvälinen finanssisääntely ei kuitenkaan noudata perinteisen kansainvälisen oikeuden sääntöjä. Globaali finanssiregulaatio on pääasiallisesti epävirallisten sääntelyverkostojen tuottamaa, muodollisesti sitomatonta soft law-sääntelyä. Sääntelyverkostoihin sekä sitomattomaan sääntelyyn liittyvät ongelmakohdat liittyvät siten kiinteästi myös nykyisen finanss isääntelyn ongelmakohtiin sekä haasteisiin. Kansainvälinen finanssisääntely kärsii mm. demokratiavajeesta, läpinäkyvyys ongelmista, hajanaisuudesta sekä liiallisesta monimutkaisuudesta. Tutkielman keskeisiä väitteitä on, että kansainvälisen finanssisääntelyjärjestelmän kokonaisvaltainen uudistaminen on tarpeen ja lähes väistämättä edessä. Tämä uudistus voi toteutua monella eri tavalla. Tutkielmassa ei esitetä seikkaperäisempiä kannanottoja finanssisääntelyjärjestelmän potentiaalisiin muutossuuntiin taikka tulevaisuudessa mahdollisesti omaksuttaviin sääntelyratkaisuihin, vaan keskitytään aiheen kokonaisvaltaiseen kuvaamiseen.

Labour markets have changed due to globalisation, and this is challenging the traditional way of defining the notion of worker. Currently the international labour legislative system is based on a state centred way of defining the concept of worker. Each country hence defines the scope of the term on the basis of their national social and economic conditions. These national definitions have remained as the starting point even though the labour markets have internationalised. Workers may move from a country to another, businesses reach beyond national borders and across border competition has increased. Furthermore, regional, and international instruments containing their own ways to define the notion of worker, have added layers of regulation. Globalisation has hence changed the playing ground firstly with regards to the ways of work as well as with adding new layers of regulation. As the definition of worker grants rights and obligations to persons working, it is necessary to know who is categorised as a worker. The challenges caused by globalisation in defining the notion of worker based on national needs is amplified with the rise of atypical employment. Next to the traditional employment relationship based on an employment contract new forms of employment are becoming more prominent. These new forms of working do not fit into the traditional binary distinction between the workers and the self-employed. A current example of a form of atypical employment is platform work, which is work done on, or intermediated by digital platforms. Not only national regulation, but also regional and international instruments are being challenged with the changes in the global labour markets. This thesis seeks to outline the changes globalisation has brought to the labour markets. The current way of defining the concept of worker in all national, regional, and international contexts are explained. Based on this, the concepts are compared to see how similar or different the approaches to the concept are. Challenges caused by new forms of labour to the concept are furthermore presented. On the basis of this analysis, the durability of the current system of state centred way of defining the concept of worker is contrasted to the possible future changes in the labour markets and the possibility of harmonising the notion is contemplated as a solution for the changes caused by globalisation.

Tarkastelen tässä tutkielmassani Carl Schmittin ja Hans Kelsenin Weimarin tasavallan aikaista ajattelua suhteutettuna aikakauden poliittisiin virtauksiin ja 1800-luvun saksalaisen oikeustieteen perintöön. Kriisiajan oikeustieteen tarkastelulla pyrin osaltaan valottamaan politiikan ja oikeuden välistä suhdetta. Järjestelmän perusteita koskevan konsensuksen murentuessa myös mahdollisuus juridisen ja poliittisen välisen erottelun ylläpitoon heikentyy. Aloitan esittelemällä tasavallan historiallisen kehityslinjan 1918 vallankumouksesta syksyyn 1932, jolloin parlamentaarisen demokratian perustan voidaan viimeistään katsoa murtuneen. Tarkastelen tasavallan historiaa ensisijaisesti pitkittyneenä luokkakonfliktina SPD:n ja työväenliikkeen sekä keisarikunnan aikaisen eliitin välillä. Weimarin kontekstissa kysymys parlamentarismista oli kysymys myös alempien sosiaaliluokkien mahdollisuudesta osallistua parlamentin välityksellä valtiotahdon muodostamiseen. Seuraavaksi tarkastelen Weimarin perustuslain institutionaalisia ratkaisuja, joissa vahvalla plebisitäärisellä legitimiteetillä varustetulla presidentillä pyrittiin tasapainottamaan parlamentin valtaa. Edelleen pyrin kartoittamaan historiallis-ideologisia tekijöitä Weimarin parlamentaarisen järjestelmän ongelmien taustalla. Lopulta esitän tiivistetysti labandilaisen oikeustieteen paradigman, josta tasavallan ajattelu versoi. Carl Schmittiä tarkastelen aikakauden antiparlamentaaristen ajatusvirtausten teoreettisena henkilöitymänä. Järjestelmän perusta oli irrationaalinen päätös jaottelussa sen ystäviin ja vihollisiin luoden homogeenisen kansakunnan ja mahdollistaen siten hallitsijoiden ja hallittujen välisen demokraattisen identiteetin. Liberaali parlamentarismi oli sen sijaan aristokraattisena järjestelmänä menettänyt oman ideaalisen oikeutuksensa siltä osin, kuin parlamentti ei enää ilmentänyt diskursiivista rationaliteettia, vaan siitä oli tullut ainoastaan yhteiskunnan eri valtakeskittymien välisen kaupanteon forum. Suhteutan kuitenkin sekä Schmittin demokratiakäsityksen että tämän parlamentarismikritiikin ajan historialliseen kontekstiin argumentoiden Schmittin teoreettisen kehikon olleen poliittisesti, ei kognitiivisesti motivoitunut. Hans Kelseniä tarkastelen taas eräänä harvoista aikakauden liberaalin puolueperusteisen parlamentarismin puolestapuhujista ja siten tämän juridista ja demokratiateoriaa toisiaan täydentävinä. Ideologiakritiikin hälvennettyä illuusiot järjestelmää edeltävän suvereenin valtiotahdon, kansakunnan kokonaisedun tai ylipositiivisen luonnonoikeuden mahdollisuudesta, oli parlamentarismi mahdollista ymmärtää järjestelmänä, jossa moninaisten yhteiskunnallisten ryhmittymien vastakkaisista intresseistä oli mahdollista muovata rauhanomainen kompromissi ja kodifioida se positiiviseen oikeuteen. Kriittis-relativistinen maailmankuva edellytti tällaisen intressien pluralismin hyväksymistä. Schmittiläinen kansakunnan homogeniteettiin perustuva malli oli sen sijaan vastaavalla tavalla metafyysinen, kuin teologisesti legitimoitu absoluuttinen monarkia. Lopuksi tarkastelen tasavallassa käytyä keskustelua lakien perustuslainmukaisuuden valvonnasta ja Preussin vallankaappausjutun oikeuskäsittelyä, jossa Schmittin ja Kelsenin teoreettisten mallien käytännön soveltuvuus on näkyvillä. Schmittin mukaan presidentti oli valtiosäännön varjelijana oikeutettu tekemään poliittiset päätökset siitä, milloin perustava valtiollinen järjestys oli uhattuna. Järjestyksen perustava ratkaisu oli Saksan kansan yhtenäisyydestä tehdyssä valinnassa ja parlamentti näin yhteiskunnan pluralisoitumisen viime kädessä perustuslainvastainen heijastuma. Kelsen taas argumentoi lakien perustuslainmukaisuuden tuomioistuinten toimesta tapahtuvan valvonnan puolesta. Ilman lakien perustuslainmukaisuuden riippumatonta valvontaa, ei valtiolla tosiasiallisesti ollut perustuslakia lainkaan eikä ilman perustuslain tehokkaita vähemmistösuojasäännöksiä valtiota voinut pitää demokraattisena.

Syftet med avhandlingen är att tydliggöra gränsdragningen mellan administrativ process och straffprocess vid överträdelser av skattelagstiftningen genom att använda rättsdogmatisk metod. En överträdelse av skattelagstiftningen kan sanktioneras antingen i en administrativ process genom att påföra skatteförhöjning, eller i en straffprocess genom att utdöma en straffrättslig sanktion. I finsk rätt har en och samma överträdelse tidigare kunnat sanktioneras både på administrativ och straffprocessuell väg i vårt tvåspåriga sanktionssystem. Den allmänna uppfattningen har nämligen varit att de administrativa och straffprocessuella sanktionssystemen fungerar självständigt från varandra, varför en skattskyldig har både kunnat påföras skatteförhöjning och utdömas en straffrättslig sanktion för en och samma överträdelse av skattelagstiftningen. Detta förfaringssätt ändrades i och med utvecklingen i Europeiska människorättsdomstolens rättspraxis och skatteförhöjningsförfaranden började klassificeras som brottmålsförfaranden i den mening som avses i tilläggsprotokoll 7 artikel 4 i Europeiska konventionen om skydd för de mänskliga rättigheterna (EMRK). Det är således inte längre möjligt att både påföra skatteförhöjning och väcka åtal för en och samma överträdelse av skattelagstiftningen utan att strida mot ne bis in idem-förbudet i tilläggsprotokoll 7 artikel 4 i EMRK. Genom lagen om skatteförhöjning och tullhöjning som påförs genom ett särskilt beslut (781/2013) strävar man efter att i nationell rätt samordna påförandet av den administrativa påföljdsavgiften skatteförhöjning med straffrättsliga sanktioner, av respekt för ne bis in idem- förbudet. Efter den ovannämnda lagens ikraftträdande år 2013 har den centrala frågeställningen vid överträdelser av skattelagstiftningen varit när en överträdelse ska dirigeras in på linjen för en behandling i administrativ process och när en överträdelse istället ska dirigeras in på linjen för en behandling i straffprocess. Valet av process åläggs i praktiken Skatteförvaltningen och valet grundar sig sist och slutligen på om skatteförhöjning kan anses vara en tillräcklig påföljd. De kriterier som inverkar på bedömningen av skatteförhöjning som tillräcklig påföljd återfinns i SL 29 kap. 11 § 1 mom. Vid bedömningen fäster man speciellt uppmärksamhet vid gärningens klandervärdhet och man måste vara förutseende i bedömningen gällande vilken påföljd som kan förväntas i en straffprocess. Utgångspunkten i bedömningen är nämligen att en överträdelse alltid ska behandlas i en straffprocess i de fall då påföljden väntas vara fängelsestraff. Utifrån en analys av rättspraxis på området för skattebedrägeri kan konstateras att den viktigaste bedömningsgrunden vid valet av process är beloppet av den undvikna skatten som hänför sig till gärningen, men att också andra bedömningsgrunder i större utsträckning bör beaktas vid valet av process. Andra bedömningsgrunder är exempelvis sådana övriga omständigheter som visar på gärningens allvarlighet och klandervärdhet och därmed dess behov av behandling i en straffprocess. Att beakta också andra grunder än beloppet av undviken skatt är speciellt viktigt vid gränsdragningen gentemot skattebedrägeri av normalgraden (SL 29 kap. 1 §). För skattebedrägeri av normalgraden finns inte någon fastställd penningmässig gräns för beloppet av undviken skatt så som det finns för grovt skattebedrägeri (SL 29 kap. 2 §). Övriga faktorer som inverkar på gärningens grad av allvarlighet och klandervärdhet kan exempelvis vara att gärningen är en del av eller förknippad med en mer omfattande helhet av brottslighet, att det i anknytning till överträdelsen hänför sig ett näringsförbud eller att gärningen har upprepats. Bedömningen av tillräcklig påföljd grundar sig på en helhetsbedömning, i vilken fallets alla omständigheter beaktas. Bedömningen av tillräcklig påföljd och valet av process förutsätter ett effektivt myndighetssamarbete mellan de inblandade myndigheterna. Myndighetssamarbetet vid utredningen och sanktioneringen av överträdelser av skattelagstiftningen innebär i praktiken ett effektivt informationsutbyte, genom vilket en myndighet kan utnyttja sådan information som andra myndigheter besitter i myndighetens eget beslutsfattande. För valet av process vid en överträdelse av skattelagstiftningen förutsätts dessutom ett kommunikativt samarbete myndigheter emellan där gärningens grad av klandervärdhet och den förväntade påföljden i en straffprocess diskuteras med t.ex. Åklagarmyndigheten.

Tutkielmassa käsittelen vihreitä joukkovelkakirjoja koskevaa sääntelyä. Vihreät joukkovelkakirjat ovat suhteellisen uusi rahoitusinstrumentti, jossa keskeisenä määrittävänä tekijänä on varojen käyttäminen ympäristöä tai kestävää kehitystä tukeviin kohteisiin. Oikeudelliselta kannalta tarkasteltaessa vihreisiin joukkovelkakirjoihin liittyy kuitenkin tärkeitä kysymyksiä, kuten millä tavalla velkakirjan ”vihreys” määritellään, miten vihreyteen liittyvistä ominaisuuksista tulisi tiedottaa sijoittajille, ja mitä mahdollisista väärinkäytöksistä seuraa. Koska vihreän joukkovelkakirjan tärkein erottava tekijä tavallisesta joukkovelkakirjasta on ympäristöllisten tavoitteiden edistäminen, edellä esitettyihin kysymyksiin vastaaminen on tärkeää toimivien vihreiden joukkovelkakirjojen markkinoiden toiminnan ja sijoittajien luottamuksen kannalta. Tutkielman tutkimusmetodi on kuvailtavissa sääntelyteoreettiseksi, ja tutkimuksessa keskitytään vihreitä joukkovelkakirjoja koskevan itsesääntelyn ja Euroopan unionin kestävää sijoittamista koskevan lainsäädäntöpaketin arviointiin. Lainsäädännön arviointi pohjautuu sääntelyteorian piirissä kehitettyihin sääntelystandardeihin, jotka olen tutkimuksessa rajannut sääntelyn vaikuttavuuteen ja kustannustehokkuuteen. Tutkielman keskeinen kysymys on se, miksi itsesääntelyn lisäksi tarvitaan oikeudellista sääntelyä. Esitän tutkimuksessa, että vaikka monet itsesääntelyyn yleisesti liitetyt edut toteutuvat myös vihreitä joukkovelkakirjoja koskevan sääntelyn kohdalla, itsesääntely ei ollut riittävä sääntelykeino sijoittajien luottamuksen turvaamiseksi. Keskeinen itsesääntelyyn liittyvä ongelma on vihreitä joukkovelkakirjoja koskevien itsesääntelynormistojen suuri lukumäärä, mistä aiheutuu sääntelyn pirstaloitumista, ja siten epäselvyyttä esimerkiksi käsitteiden tai liikkeellelaskijan velvollisuuksien osalta. Toinen ongelma on itsesääntelyn vapaaehtoisuus, ja siitä aiheutuva itsesääntelyn tosiasialliseen noudattamiseen liittyvä epävarmuus. Tutkielman johtopäätöksenä on, että EU:n lainsäädäntöpaketti on katsottavissa perustelluksi sijoittajien luottamuksen turvaamiseksi ja läpinäkyvyyden lisäämiseksi vihreiden joukkovelkakirjojen markkinoilla. Sekä sääntelyn vaikuttavuus että kustannustehokkuus ovat olleet kriteerejä, joilla lainsäädäntövaihtoehtoja on kartoitettu ja arvioitu lainvalmistelun aikana. Vaikka molempiin arviointikriteereihin liittyen sääntelyssä on tiettyjä ongelmia, esitän tutkimuksessa, että kokonaisuudessaan sääntely pyrkii korjaamaan havaitut sääntelyongelmat tarkoituksenmukaisella tavalla.

Public authorities have significant purchasing power in Europe: they spend approximately 1.8 trillion euros annually, which constitutes around 14 % of the EU’s gross domestic product. By harnessing and utilizing this buying power to select goods and services with lesser negative impacts on the environment, remarkable strides can be made in contribution to the combat against climate change and other environmental concerns. In the context of pursuing sustainability through public contracts, a key concept in this thesis is Green Public Procurement (GPP). The economic importance of the public procurement market makes regulation in this realm an effective tool. However, the legitimacy of using public contracts for the purposes of openly promoting environmental objectives has, for a long time, been a subject of animated debate. While the 2014 reform of the Public Procurement Directives was successful in providing extended latitude for contracting authorities to apply environmental considerations in public procurement, the legal framework simultaneously became more complex than ever. Consequently, the subject of this thesis on a broader scale is to address the question of what is the extent to which the current legislative framework limits the discretion of contracting authorities in pursuing secondary policies, such and environmental objectives. This extensive topic is subdivided into the following research questions: (1) How can environmental criteria be applied in the current legal framework? (2) What limitations does the link to the subject matter requirement pose on green public procurement, and how should the requirement be interpreted? (3) Can the use of environmental criteria amount to state aid? (4) Can environmental criteria constitute discrimination with the effect of hindering trade as stipulated in TFEU and the Public Procurement Directive? The methodological approach adopted in this thesis is that of legal dogmatism. In this vein, the analysis builds upon a thorough examination of the ECJ’s case law, legal literature as well as the Public Procurement Directive (2014/24(EU). Because any discussion in this area is incomplete without an understanding of the practical context, reference is also made to pre-existing statistical studies on the use of green criteria. In addition to answering the previously presented research questions, the author ventures to identify the pressure points in the current legislative framework that may effectively hinder efforts towards greener purchasing as well as to provide some insights into potential needs for reform.

This master’s thesis examines the new group coordination proceedings established in the renewed EU Insolvency Regulation (the Recast Regulation). The theme of this thesis as such is not new, as coordination of insolvency proceedings has been studied both in national and international levels. However, for the first time it is possible to study an actual solution for coordination of insolvency proceedings of multinational groups of companies, as the European Union tries to solve the problems of group insolvency by establishing rules for coordination of insolvency proceedings. This thesis aims to answer the following ostensibly simple question: what are group coordination proceedings? Because the rules concerning group coordination proceedings are so new, this kind of basic research conducted in this thesis is in order, especially as there is no knowledge on how the group coordination proceedings work in real-life and there is no case law that would demonstrate how the rules concerning the group coordination proceedings should be interpreted. As for the relevant theoretical framework, this thesis provides analysis on the definition of a group of companies in the context of the Recast Regulation. Furthermore, the separate legal nature of group members shall be discussed and the opposing theories, the theory of legal separateness and the theory of unification shall be examined. In addition, the cross-border aspect of the thesis shall be investigated as well as different ways to coordinate insolvency proceedings opened in respect of different group members. In the thesis, these different ways are divided into three different categories: coordinated cooperation, joint administration and substantive consolidation. The chapters before the conclusions are dedicated to the specific rules concerning group coordination proceedings. Thus, opening of the group coordination proceedings as well as the tasks of the coordinator shall be discussed. Not all the problematics shall be introduced as the length of the thesis is quite limited. The aim has been to highlight the most important problematics. It is concluded that the theory of legal separateness presents itself extremely well in the group coordination proceedings, thus it is clear that the theory is followed almost to the letter. As for the group coordination proceedings as a whole, it is suitable only to large insolvency cases where to costs of the coordination can be taken care of. In addition, the choice of an outside coordinator is probably not the best solution, as it takes time for the coordinator to get to know all the relevant proceedings. On the other hand, interests of conflicts are avoided better by choosing an outsider to act as the coordinator. However, the group coordination proceedings do not necessarily lead to efficient and effective coordination of insolvency proceedings opened in respect of group members. In conclusion, the concept of the group coordination proceedings is a beautiful idea, but the situations where such coordination is used are more of an exception than a rule.