Browsing by Subject "hallinto-oikeus"

Automaatiosta on kolmen vuosikymmenen aikana tullut yksi verotuksen tärkeimmistä työkaluista. Nykyisin suurin osa verohallinnon tekemistä päätöksistä tehdään täysin automatisoidusti. Hallintopäätösten tekemisen lisäksi automaatio ohjaa verovalvonnan työtä ja käsittelee verottajalle toimitettuja aineistoja. Automaatiota hyödynnetään verotuksessa myös monissa avustavissa tehtävissä. Vaikka automaatio on merkittävä työkalu verotusprosessissa, ei lainsäädännöstämme kuitenkaan löydy sitä nimenomaisesti ohjaavia säädöksiä. Päinvastoin lainsäädäntömme lähtökohtana on – vastoin todellisuutta – oletus siitä, että hallintopäätökset tehdään ihmisten toimesta. Lainsäädännöstämme kuitenkin löytyy useita periaatteita, jotka vaikuttavat verotukseen riippumatta siitä, tekeekö päätöksen ihminen vai automaatio. Myös EU-oikeus asettaa automaation käytölle ehtoja. Työn tavoitteena on tutkia, mitkä periaatteet ja säädökset vaikuttavat automaation käyttöön, ja selvittää, millaisia rajoituksia tai vaatimuksia nämä säädökset asettavat automaation käytölle. Työ on lainopillinen ja keskittyy tutkimaan aihetta kotimaisen oikeustilan näkökulmasta. Myös de lege feranda -näkökulma nostetaan osaksi tarkastelua. Laillisuusvalvonnassa on useissa tapauksissa todettu, etteivät lainsäädännön asettamat vaatimukset toteudu automatisoidussa verotusmenettelyssä. Asian korjaamiseksi oikeusministeriössä on toteutettu Automaattista päätöksentekoa koskevan hallinnon yleislainsäädännön valmisteluhanke. Hankkeen myötä eduskunta hyväksyi useita muutoksia lainsäädäntöön, ja nämä muutokset tulevat voimaan toukokuussa 2023. Työssä aihetta tutkitaan sekä nykyoikeustilan, että uuden lainsäädännön näkökulmasta. Tutkimus keskittyy merkittävimpien oikeusperiaatteiden tarkasteluun. Nykytilan tarkastelulla pyritään tunnistamaan erityisesti automaation kannalta olennaisia periaatteita ja säädöksiä. Tulevan lainsäädännön osalta tutkielma keskittyy arvioimaan, kuinka hyvin uusi lainsäädäntö ratkaisee nykyoikeustilaan liittyviä ongelmia. Tärkeimmiksi tarkastelukohteiksi työssä nousevat lakisidonnaisuuden periaate ja hyvän hallinnon perusteet. Lakisidonnaissuuden periaate edellyttä riittävää lainsäädäntöpohjaa, jotta automaatiota voidaan luvallisesti käyttää. Hyvän hallinnon perusteet taas asettavat vaatimuksia esimerkiksi menettelyistä ja verovelvollisten oikeuksista. Lisäksi eurooppalaisen tietosuoja-asetus asettaa lähtökohtaisesti automaation käytölle rajoituksia. Nykyisin käytettävä automaatio perustuu sääntöpohjaiseen automaatioon eikä hyödynnä tekoälyä. Uudenkaan lainsäädännön myötä tekoälyn hyödyntäminen verotuksessa ei ole mahdollista. Tekoälyn osalta olennaista on seurata EU-oikeuden tulevaa kehitystä. Työn lopputuloksena voidaan todeta, ettei automaation käyttö ole ollut useissa tapauksissa lainmukaista. Automaation osalta on keskitytty liiallisessa määrin arvioitavien päätösten aineellisoikeudelliseen virheettömyyteen ja muodolliset vaatimukset on sivuutettu. Erityisesti lakisidonnaisuuden periaate on jäänyt toteutumatta. Tietosuoja-asetus rajoittaa erityisesti verotukseen käytettävien tietojen hankintatapoja. Muilta osin sen vaatimuksista poiketaan uudella lainsäädännöllä. Poikkeaminen edellyttää, että tietojen käsittelyn kohteena olevien tahojen oikeudet varmistetaan. EU-oikeus voi siis vielä nousta tulevaisuudessa tärkeään asemaan arvioitaessa poikkeamisen hyväksyttävyyttä. Automaation tehokas hyödyntäminen on myös muuttanut ja muuttaa verolainsäädäntöä tehokkuusnäkökulmat priorisoiden. Tämä voi pitkällä aikavälillä muodostaa ongelmia muiden veropoliittisten tavoitteiden kannalta. Tulevaisuudessa lainsäädännön kehitystä ohjaa todennäköisesti tarve tehostaa verottajan tiedonsaantimahdollisuuksia entisestään. Uusi lainsäädäntö vastaa riittävällä tavalla vaatimuksiin, joita hyvän hallinnon perusteet ja lakisidonnaisuuden vaatimukset asettavat. Lainsäädännön uudet ratkaisut edustavat etääntymistä osan periaatteiden hengestä.

Tiivistelmä - Referat – Abstract Käsittelen tutkielmassani eläinsuojelulain (247/1996) 44 §:n mukaisia kiireellisiä toimenpiteitä hallinnollisina pakkokeinoina. Eläinsuojelulain 44 §:n nojalla valvontaviranomainen voi eläinsuojelullisten syiden vaatiessa ryhtyä lievempien puuttumiskeinojen sijaan välittömiin toimenpiteisiin eläimen hyvinvoinnin turvaamiseksi. Eläimelle voidaan säännöksen mukaisesti hankkia hoitoa, hoitaja, rehua tai muita eläimen hyvinvoinnin kannalta välttämättömiä aineita. Lisäksi, jos hoidon hankkiminen ei ole mahdollista tai tarkoituksenmukaista, eläin voidaan valvontaviranomaisen päätöksellä lopettaa, toimittaa teurastettavaksi taikka myydä. Hallinnolliset pakkokeinot turvaavat lainsäädännön ja viranomaisten päätösten noudattamista tilanteissa, joissa lievemmät keinot, kuten kehotus, määräys ja kielto, ovat joko osoittautuneet riittämättömiksi tai niitä ei asian vakavuuden, kiireellisyyden tai toistuvuuden vuoksi voida pitää yksinään riittävinä puuttumiskeinoina olennaisten rikkomusten tai laiminlyöntien korjaamiseksi. Eläinsuojelulain 44 §:n mukaisten kiireellisten toimenpiteiden merkitys on muodostunut keskeiseksi lain suojelutarkoituksen toteutumisen kannalta, koska kyseessä on ainut eläinsuojelulain nojalla laaja-alaisesti käytössä olevista pakkokeinoista, jonka osalta viranomainen on oikeutettu toimimaan itse ja huolehtimaan päätöksen toimeenpanosta suhteessa sen kohteena oleviin eläimiin. Suhteellisuusperiaatteella on korostunut asema hallintopakkoa koskevassa harkinnassa, joten olen nostanut sen tärkeimpänä hyvän hallinnon oikeusperiaatteena esiin. Käyn myös läpi, millä tavalla perusoikeudet, kuten omaisuuden ja yksityisyyden suoja sekä elinkeinovapaus, vaikuttavat hallinnollisia pakkokeinoja koskevassa harkinnassa ja mikä merkitys on eläinten suojelulla yleisenä etuna tai arvona. Käsittelen tutkielmassani eläimen omistajan tai haltijan oikeusturvaa eläinsuojelulain 44 §:n mukaisista kiireellisistä toimenpiteistä päätettäessä ja niihin ryhdyttäessä sekä sitä, millä tavalla omistajan tai haltijan oikeusturva sovitetaan yhteen lain 1 §:n mukaisen eläinten suojelutarkoituksen kanssa. Tässä yhteydessä nostan hallintomenettelystä esiin valvontaviranomaiselle asetettuihin pätevyysvaatimuksiin, kuulemiseen ja asian riittävään selvittämiseen liittyvät kysymykset. Lisäksi käsittelen eläinsuojelulain 52 §:n nojalla täytäntöönpanomääräyksen antamiseen liittyviä asioita. Nämä kysymykset ovat kaikkein keskeisimmissä rooleissa eläimen omistajan tai haltijan hallinnolliseen menettelyyn liittyvän oikeusturvan näkökulmasta. Lisäksi näihin asioihin liittyy merkittäviä eläinsuojelua koskevia erityispiirteitä. Nykyisessä valvontajärjestelmässä on edelleen tavallista, että tilanteen eläinsuojeluasiassa arvioi ja päätöksen tekee yksittäinen viranhaltija. Toimivalta ryhtyä eläinsuojelulain 44 §:n nojalla kiireellisiin toimenpiteisiin on useilla pätevyysvaatimuksiltaan keskenään varsin erilaisilla tahoilla. Tältä osin olennaista eläimen omistajan tai haltijan oikeusturvan kannalta on se, että muut kuin kiireellistä väliaikaishoitoa tai ilmeisen vakavasti loukkaantuneen eläimen kiireellistä lopettamista koskevat päätökset pitäisivät aina sisällään eläinlääkärin tekemän arvion eläimen tilanteesta. Tulkinnanvaraisissa tilanteissa ja silloin, kun päätös koskee kaikkia pitopaikan eläimiä, olisi tärkeää päästä siihen, että tilanteen arviointiin osallistuisi aina vähintään kaksi virkavastuulla toimivaa eläinlääkäriä. Viranomaisen vastuu hallintolain 31.1 §:n mukaisesta asian riittävästä selvittämisestä on korostunut silloin, kun tehdään eläinsuojelulain 44 §:n nojalla lopullista päätöstä eläimen lopettamisesta, teurastamisesta tai myymisestä. Eläimen pitopaikkaan tehtävä lain 39 §:n mukainen tarkastus on keskeinen selvityskeino, jota tulee myös KHO:n ratkaisukäytännön valossa lähtökohtaisesti käyttää. Lisäksi eläimen omistajan tai haltijan kuuleminen on tärkeä asian selvityskeino. Eläinsuojelulain 1 §:ssä ilmenevä tarkoitus suojella eläimiä mahdollisimman hyvin kärsimykseltä, kivulta ja tuskalta edellyttää sitä, että lain 44 §:n mukaisiin kiireellisiin toimenpiteisiin on tarvittaessa voitava ryhtyä välittömästi. KHO on tästä syystä linjannut ratkaisukäytännössään, ettei kuulemista koskevaa lähtökohtaisen kirjallisen muodon vaatimusta sovelleta eläinsuojelulain 44 §:n nojalla päätöstä tehtäessä.

Kunnallisella itsehallinnolla on Suomessa yli 100 vuotiset juuret ja se nauttii vahvaa perustuslain suojaa. Itsehallintoon liittyy keskeisesti demokraattisesti valittujen valtuustojen toiminta. Kunnallinen itsehallinto pohjautuu luottamushenkilöorganisaation legitimiteetin varaan. Luottamushenkilöt käyttävät kunnissa ylintä, kuntalaisten heille delegoimaa päätösvaltaa. Julkisen vallan käyttöön liittyy keskeisesti myös vastuu ja sen oikeudelliset reunaehdot, minkä takia luottamushenkilöiltä voidaan edellyttää tiettyjä toimintavelvoitteita. Luottamushenkilöiden pidättäminen luottamustehtävästään on käytännössä toimintavapauden rajoitus, joka kytkeytyy perustuslaissa taattuun kunnalliseen itsehallintoon sekä kansanvaltaisuuteen. Kuntalainsäädännön kokonaisuudistus toteutettiin vuonna 2015. Viime vuosina valtiovalta on havahtunut siihen, että sillä ei ole riittäviä toimivaltuuksia varmistaa kunnallisen päätöksenteon toteutumista ja luotettavuuden turvaamista tilanteessa, jossa kun-nan omat valvontatoimet eivät ole riittäviä. Tämän jälkeen lainsäädäntöä on täsmennetty luottamushenkilöiden pidättämistä koskevan sääntelyn ja poikkeuksellisissa hallinnollisissa vaikeuksissa olevien kuntien osalta vuonna 2017. Tutkielma on lain-opillinen ja siinä pyritään systematisoimaan ja analysoimaan, minkä oikeudellisten edellytysten vallitessa kunnallinen luotta-mushenkilö voidaan pidättää luottamustehtävästään. Aineistona on hyödynnetty voimassa olevaa lainsäädäntöä, oikeuskirjalli-suutta, lakien esitöitä sekä korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisukäytäntöä. Kunnallisia luottamushenkilöitä ja heidän asemaansa on tutkittu verrattain vähän. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että kunnallisia luottamushenkilöitä koskeva lainsäädäntö mahdollistaa luottamushenkilöiden tehtävästään pidättämisen ja siten kunnallisen päätöksenteon turvaamisen sellaisissa tilanteissa, joissa luottamushenkilön voidaan selkeästi katsoa syyllistyneen velvollisuuksiensa laiminlyönteihin. Nykykäytännön valossa kuntien harkintavalta on laajaa ja voi johtaa tilanteisiin, joissa poliittiset intressit ajavat oikeudellisten perusteiden ohi. Tällöin voidaan katsoa, että vaikka nykylainsäädäntö mahdollistaisi tehtävästä pidättämisen, ei sääntelyn taustalla oleva tavoite kuitenkaan varmuudella toteudu. Sääntelyä olisikin järkevää tarkistaa siten, että lainsäädännössä määriteltäisiin eksplisiittisemmin sellaiset tilanteet, joissa kunnilla on aina velvollisuus pidättää luottamushenkilö tehtävästään päätöksenteon luotettavuuden turvaamiseksi.

Tutkielmassa tarkastellaan puolustusvoimista annetun lain 41 §:n mukaisen tehtävään määräämisen oikeudellista luonnetta. Puolustusvoimien virkamiehiltä edellytetään lain tasoisesti valmiutta vaihtaa virkapaikkakuntaa ja -tehtävää Puolustusvoimien kannalta tarkoituksenmukaisen tehtäväkierron toteuttamiseksi. Käytännössä tätä tehtäväkiertoa toteutetaan tehtävään määräämisellä ja sitä koskevalla määräysasiakirjalla, jossa henkilö nimenomaisesti määrätään toiseen Puolustusvoimien tehtävään. Tehtävään määräämisen oikeudellinen luonne on kuitenkin jäänyt avoimeksi ja siten määräämispäätökseen liittyvät oikeudet ja velvollisuudet ovat epäselviä. Tutkielmassa pureudutaan niihin päätöstyyppeihin, joihin tehtäväänmääräykset ovat lähteestä riippuen katsottu kuuluviksi: virkaannimittämispäätöksiksi, sotilaskäskyiksi ja hallintopäätöksiksi. Virkamiesoikeudelliset ja hallinnolliset asiat eroavat sotilaskäskyasioista niin sisältönsä kuin päätöksentekomenettelynsä osalta. Sotilaskäskyihin ei lähtökohtaisesti kuulu esimerkiksi perusteluvelvollisuutta tai valitusmahdollisuutta, jotka puolestaan kuuluvat hallintopäätösten keskeisiin elementteihin. Johtopäätöksenä on, että tietyt tilanteet edellyttävät sotilaskäskyjen varassa toimimista ja silloin myös tehtävään määräämisen pitäminen sotilaskäskynä on perustellumpaa. On kuitenkin olemassa myös tilanteita, joissa yksilön oikeusturvanäkökulmat ja yleiset hyvän hallinnon vaatimukset edellyttävät sotilaallisiksi miellettyjen määräysten pitämistä hallintopäätöksinä. Tehtävään määräämisen oikeudellista luonnetta arvioitaessa olennaista onkin rajanveto rauhan aikana soveltuvien hallintopäätösten ja sodan aikana välttämättömien sotilaskäskyjen välillä.

Tutkielmassa tarkastellaan suhteellisuusperiaatteen vaikutusta Etelä-Suomen aluehallintoviraston rekisteröinnin varaisen perintätoiminnan harjoittajien valvontaa koskevassa seuraamusharkinnassa. Tutkielmassa selvitetään lainopillisen metodin avulla, miten suhteellisuusperiaate ohjaa ja rajoittaa aluehallintoviraston seuraamusharkintaa. Oikeusjärjestyksen systematisoinnin ja tulkinnan avulla pyritään muodostamaan käsitys niistä näkökohdista, joille aluehallintoviraston tulee seuraamusharkinnassa sovellettavan säännöksen valinnassa, tulkinnassa ja soveltamisessa antaa painoarvoa. Tutkielmassa tarkastellaan myös sitä, millainen merkitys hallinnolliselle ohjaukselle, menettelyn toistuvuudelle ja vakavuudelle sekä valvottavan korjaaville toimenpiteille on annettava seuraamusharkinnassa suhteellisuusperiaatteen vaikutuksesta. Suhteellisuusperiaatteen merkitystä tarkastellaan lisäksi hallinnollisen seuraamuksen kohdistamista, aiemman päätöksen lainvoimaisuutta ja viranomaisen päällekkäiseen toimivaltaan liittyviä toimenpiteitä koskevissa ratkaisutilanteissa. Suhteellisuusperiaatteen sisältö on muodostunut oikeuskäytännössä ja lainopissa vuosikymmenten aikana, ja nykyään se on kirjattu hallintolakiin (434/2003) osana hyvän hallinnon periaatteita. Suhteellisuusperiaate edellyttää, että viranomaisen toimet ovat oikeassa suhteessa niillä tavoiteltuun päämäärään nähden. Perintätoiminnan harjoittajien valvonnassa toimenpiteiden päämääränä on pidettävä velallisten ja toimeksiantajien taloudellisen aseman turvaamista varmistamalla, että perintätoiminnan harjoittajat menettelevät perintätoiminnassa lain mukaisesti. Viranomaisen toimenpiteiden suhteellisuus tulee arvioitavaksi toimenpiteiden asianmukaisuuden, tarpeellisuuden sekä oikean mitoituksen kannalta. Suhteellisuusperiaatteen alaan voidaan katsoa kuuluvan myös vaatimus toimenpiteiden kohtuullisuudesta yksittäistapauksessa. Suhteellisuusperiaatteella on korostunut merkitys erityisesti valvontatoiminnassa, jossa joudutaan harkitsemaan epäedullisten oikeudellisten seuraamusten kohdistamista hallinnon asiakkaaseen. Suhteellisuusperiaate edellyttää, että aluehallintovirasto valitsee käytössään olevista keinoista toimenpiteiden kohteen oikeuksia vähiten rajoittavan vaihtoehdon, jolla tavoite voidaan saada aikaan. Perintätoiminnan harjoittajien rekisteröinnistä annetun lain (411/2018) mukaisia hallinnollisia seuraamuksia ovat kehotus ja sitä tehostava uhkasakko, varoitus, osaan tai koko perintätoimintaan kohdistuva, enintään kuuden kuukauden mittainen toimintakielto ja sitä tehostava uhkasakko sekä rekisteristä poistaminen. Siltä osin kuin toimenpiteiden tavoite on saavutettavissa hallinnollisen ohjauksen avulla, ei hallinnollisiin seuraamuksiin voida pääsääntöisesti ryhtyä. Aluehallintoviraston on käytettävä keinovalikoimaansa asteittain, siirtyen lievemmistä vaihtoehdoista ankarampiin, jos aiemmilla toimenpiteillä ei ole ollut tarvittavaa vaikutusta perintätoiminnan harjoittajan menettelyihin. Suhteellisuusperiaate edellyttää toisaalta ankarampiin toimenpiteisiin ryhtymistä, ellei perintätoiminnan harjoittaja ole korjannut toiminnassaan ilmenneitä puutteita lievempien keinojen avulla, sillä toimenpiteet eivät saa olla myöskään alimitoitettuja. Seuraamusharkinnassa tulee ottaa huomioon muun ohella teon moitittavuus, johon erityisesti menettelyn vakavuudella, toistuvuudella sekä korjaavilla toimenpiteillä on vaikutusta. Suhteellisuusperiaate edellyttää, että elinkeinovapautta rajoittavia säännöksiä tulkitaan supistavasti. Elinkeinovapauteen puuttuvia toimenpiteitä ei voida myöskään lähtökohtaisesti pitää tarpeellisina ja välttämättöminä, ellei toimenpiteiden kohteelle ole annettu ensin mahdollisuutta korjata toiminnassaan ilmenneitä puutteita. Määräaikaisen toimintakiellon ja rekisteristä poistamisen edellytykset ovat suhteellisuusvaatimuksen myötä korkeat. Tutkielmassa todetusti suhteellisuusperiaate voi edellyttää seuraamusharkinnassa myös säännöksen sanamuodon ylittävää tulkintaa, jos lopputulosta olisi muutoin pidettävä toimenpiteiden kohteen kannalta suhteettoman ankarana.

Julkishallinnon digitalisaatio ja erityisesti automaattinen päätöksenteko osana sitä ovat asettaneet hallinto-oikeuden ja sen tutkimuksen entistä kiinteämpään vuorovaikutukseen muiden oikeudenalojen kanssa. Julkisoikeuden ja yksityisoikeuden rajan suhteellistuessa automaattisen päätöksenteon oikeustieteellinen tutkimus sisältää sen eri vaiheista riippuen useiden eri oikeudenalojen tutkimusperinteen piiriin kuuluvia aspekteja. Tutkittaessa julkishallinnon automaattista päätöksentekoa hallinto-oikeudelliseen tutkimusnäkökulmaan tulee täten olennaisia elementtejä muun muassa valtiosääntöoikeudesta, immateriaalioikeudesta ja oikeusinformatiikasta. Yleisen tietosuoja-asetuksen (2016/679, TSA) 13 (2) (f) ja 14 (2) (g) artikloissa asetetaan rekisteröidyn suojaamiseksi rekisterinpitäjälle velvollisuus antaa sekä vastaavasti 15 (1) (h) artiklassa rekisteröidylle oikeus saada merkitykselliset tiedot käsittelyyn liittyvästä logiikasta samoin kuin kyseisen käsittelyn merkittävyydestä ja mahdollisista seurauksista rekisteröidylle. Tutkielma käsittelee ensinnäkin merkityksellisten tietojen käsitteen sisältöä. Tutkielmassa todetaan EU-oikeuden teleologiseen tulkintaan perustuen, että yleisessä tietosuoja-asetuksessa käytetyn merkityksellisten tietojen käsitteen edellyttää rekisteröidyn oikeuksien kannalta parempaa läpinäkyvyyttä kuin ennen yleistä tietosuoja-asetusta voimassa olleen henkilötietodirektiivin (95/46/EY) 12 artiklan vastaava säännös. Merkityksellisten tietojen käsitettä on täten tulkittava niin, että TSA 13 (2) (f), 14 (2) (g) ja 15 (1) (h) artikloissa asetettu vaatimus on täytetty, kun rekisteröidylle on sekä annettu käsittelyn kannalta merkitykselliset tiedot ja hän on myös kohtuudella voinut ymmärtää ne. Tutkielmassa on lisäksi tutkittu sitä, millä tavoin julkishallinnon automaattisen päätöksentekojärjestelmän kehittänyt yksityinen ohjelmistokehittäjä voi pyrkiä rajaamaan rekisteröidylle annettavia merkityksellisiä tietoja sillä perusteella, että ne ovat ohjelmistokehittäjän liikesalaisuuksia. Tutkielman näkökulmana on erityisesti ollut yleisen tietosuoja-asetuksen 13 (2) (f), 14 (2) (g) ja 15 (1) (h) artiklojen sekä viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain (621/1999, JulkL) 24.1 §:n 20 kohdan välinen normikollisio. Tutkielmassa havaitaan, että normikollision ratkaiseminen riippuu rekisteröidyn mahdollisesta asianosaisasemasta, jolloin liikesalaisuussuoja voidaan turvata joko asianosaisjulkisuuteen liittyvän vaitiolovelvollisuuden ja hyväksikäyttökiellon turvin, tai vastaavasti yksityisoikeudellisella salassapitositoumuksella, mikäli rekisteröity ei ole asianosaisasemassa. Tällöin ohjelmistokehittäjän käytössä ovat mahdollisessa oikeudenloukkaustilanteessa liikesalaisuusdirektiivin (2016/943) ja siitä johdetun kansallisen lain eli liikesalaisuuslain (595/2018) mukaiset oikeussuojakeinot. Viimeiseksi tutkielmassa on käsitelty vastaavaa normikollisiota valtiosäännön tasolla, jolloin kyseeseen ovat tulleet Suomen perustuslain (731/1999, PL) 10.1 §:ssä turvattu henkilötietojen suoja ja 15.1 §:ssä turvattu omaisuudensuoja. Tutkielman näkökulma keskittyy tältä osin erityisesti saksalaisen oikeusteoreetikon Robert Alexyn kehittämään teoriaan perusoikeuksista periaatteina ja optimointikäskyinä. Tällöin periaateluontoisia perusoikeuksia voidaan soveltaa eriasteisesti kunkin soveltamiskonteksti ja tapauksen tosiseikasto huomioiden erotuksena sääntöluonteisten oikeusnormien jyrkkään dikotomiaan. Näin ollen periaateluontoisille perusoikeuksille ei voida asettaa etusijajärjestystä. Alexyn teoriassa on kuitenkin mahdollista hahmottaa perusoikeuksien keskinäisille suhteille suuntaa-antavia prima facie -etusijoja yleisiin olosuhteisiin ja soveltamiskontekstiin perustuen. Tutkielmassa esitetään, että PL 10.1 §:ssä turvatun henkilötietojen suojan ja vastaavasti liikesalaisuuksien PL 15.1 §:n nojalla nauttiman omaisuudensuojan periaatekollisiossa julkishallinnon automaattisen päätöksenteon soveltamiskontekstissa prima facie -etusija tulee antaa henkilötietojen suojalle pohjautuen sen välittömämmin luonnollista henkilöä turvaaviin tarkoitusperiin sekä yksilön oikeusturvanäkökohtiin. Optimointikäskyluonne edellyttää kuitenkin, että liikesalaisuuksien nauttimaa omaisuudensuojaa rajoitetaan niin vähän kuin mahdollista. Lisäksi tutkielmassa esitetyn näkökannan mukaan tämän soveltamiskontekstin prima facie -etusija on ehdollinen sille, että yksittäistapauksessa voidaan paikantaa riittävät oikeudelliset mekanismit, joilla poistetaan liikesalaisuuden haltijan omaisuuteen kohdistuvat, henkilötietojen suojasta johdettujen oikeuksien käytöstä johtuvat epäedulliset vaikutukset. Lopuksi on kuitenkin syytä korostaa prima facie -etusijan olevan aina vain suuntaa-antava etusijajärjestys. Näin ollen lopullinen optimointikäskyn toteutus ja punninta eri periaateluontoisten perusoikeuksien välillä tapahtuu yksittäistapauksessa in casu.

Suomeen töihin haluavien kolmansien maiden kansalaisten on lähtökohtaisesti saatava työpaikka sitovasti ennen maahan pääsemistä. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, voitaisiinko Suomessa ottaa käyttöön kolmannen maan kansalaisille suunnattu uusi lupa, joka oikeuttaisi maahantuloon ja maassa oleskeluun työnhaun perusteella. Tutkielman aiheen valintaa ovat ohjanneet Suomen vanhenevan väestön ja heikentyvän huoltosuhteen aiheuttamat haasteet yhteiskunnan taloudelliselle kestävyydelle. Työnhakuluvan tavoitteena olisi helpottaa osaavan työvoiman maahanmuuttoa ja pyrkiä helpottamaan työmarkkinoilla vallitsevaa kohtaanto-ongelmaa työvoiman ominaisuuksien ja työnantajien tarpeiden välillä. Tutkielmassa pyritään yhtäältä selvittämään, minkälaisia piirteitä työnhaun perusteella myönnettävään lupaan voisi liittyä ja toisaalta hahmottamaan, mitä edellytyksiä sen saamiselle voisi olla tarkoituksenmukaista asettaa. Vuonna 2021 voimistuneessa työnhakulupaa koskevassa julkisessa keskustelussa on nostettu esiin riskejä Suomen sosiaaliturvajärjestelmän kannalta. Tutkielmassa selvitetään, minkä laajuinen oikeus tutkielmassa hahmotellun kaltaisella työnhakuluvalla maassa oleskelevilla ulkomaalaisilla olisi yhtäältä toimeentuloa turvaaviin etuuksiin ja toisaalta sosiaali- ja terveyspalveluihin. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan sitä, miten mahdolliset luvan käyttöönottoon liittyvät riskit voitaisiin ottaa huomioon lainvalmistelussa ja toisaalta mitä keinoja olisi puuttua tästä huolimatta mahdollisesti realisoituviin riskeihin. Mitä tehokkaampia keinoja olisi riskien ehkäisemiseen ja toisaalta mahdollisesti realisoituviin riskeihin puuttumiseen, sitä tarkoituksenmukaisempana tavoitteiltaan kannatettavan luvan käyttöönotto näyttäytyisi. Näitä kysymyksiä lähestytään osittain lainopillisen tutkimuksen keinoin ja erityisesti tarkoituksenmukaisimman säätämistavan hahmottamisessa toisaalta sääntelyteoreettisen otteen avulla. Osaan luvan käyttöönottoon liittyvistä kysymyksistä otetaan tutkielmassa nimenomainen kanta ja osassa nostetaan esiin lainsäädäntövaihtoehtoja, joita tulisi mahdollisen lainvalmistelun yhteydessä selvittää tarkemmin. Tutkielman aihe on niin uusi, ettei nimenomaisesti sitä koskevaa tutkimusta vielä ole. Myös tutkimusaiheen laajempana tutkimusympäristönä olevaa työ- ja osaamisperusteista maahanmuuttoa on tutkittu hyvin vähän. Tarpeen näitä koskevalle tutkimukselle voidaan nähdä olevan kasvussa, kun työperusteista maahanmuuttoa koskeva sääntely on murroksessa yhteiskunnallisten tarpeiden vuoksi ja keinoja osaavan työvoiman lisäämiseen etsitään aktiivisesti.

Tutkielmassa tarkastellaan, miten vastuu julkisen vallan käytöstä toteutuu automaattisen päätöksenteon yhteydessä. Lainsäädäntöhankkeissa ja oikeustieteellisessä keskustelussa julkishallinnon päätösautomaatioon liittyviä vastuukysymyksiä on arvioitu ensisijaisesti virkavastuun kohdentamisen näkökulmasta. Kysymys virkavastuun toteuttamisesta tuo kuitenkin esiin vastuusääntelyn taustalla piilevän jännitteen ihmistoimijuuteen perustuvan vastuun ja automaattisen päätöksenteon välillä. Tämän jännitteen vuoksi virkamiehen henkilökohtainen virkavastuu ei välttämättä ole toteutettavissa automaattisen päätöksenteon yhteydessä. Siksi ratkaisuja automaattisen päätöksenteon vastuuongelmiin on etsittävä ennen kaikkea viranomaiseen kohdistuvista vastuumuodoista. Tutkielman metodologisena lähtökohtana on lainoppi, mutta tarkastelu sisältää myös vastuuteoreettista analyysia. Työn teoreettisena viitekehyksenä toimii teknologian tutkimuksessa käytetty vastuukuilun (responsibility gap) käsite sekä jaottelu vastuun eri lajien välille. Työssä analysoidaan, miten ja millä edellytyksillä rangaistusvastuu, korvausvastuu, prospektiivinen vastuu ja answerability-tyyppinen perusteluvastuu voivat toteutua automaattisen päätöksenteon yhteydessä. Eri vastuumuotojen toteutumista arvioidaan suhteessa hallinnon asiakkaan oikeusturvaan sekä julkisen vallan käytön legitimiteettiin. Tutkielmassa osoitetaan, että automaattisen päätöksenteon vastuuongelmat liittyvät ennen kaikkea virkamiehen rikosoikeudellisen virkavastuun toteuttamiseen. Perustuslain 118 §:n vaatimus virkavastuun kattavuudesta voi automaattisen päätöksenteon yhteydessä joutua ristiriitaan rikosoikeudelliseen laillisuusperiaatteeseen sisältyvän epätäsmällisyyskiellon ja syyllisyysperiaatteen kanssa. Kompensaatiovastuu toteutuu julkisyhteisön vahingonkorvausvastuun kautta, mutta käytännössä vahingonkorvausoikeudellinen sääntely saattaa rajoittaa yksilön mahdollisuuksia saada vahingonkorvausta automatisoidussa päätöksenteossa tapahtuneista virheistä. Muita vastuun muotoja puolestaan voidaan toteuttaa viranomaiseen kohdistuvilla vastuujärjestelyillä sekä automaattisiin päätöksentekojärjestelmiin kohdistuvalla sääntelyllä.