Browsing by Subject "urheiluoikeus"

Eurooppalaisen urheilun organisointitavan mukaisesti järjestäytyneen urheilulajin piirissä esiintyvät toimijat asettuvat suhteessa toisiinsa pyramidia muistuttavalla tavalla. Mallissa jokaisella tietyllä maantieteellisesti jaetulla alueella on yksi urheilulajia hallinnoiva taho, mikä ilmentää mallin sangen yksinomaista luonnetta. Pyramidin huipulla sijaitsee urheilulajia hallinnoiva kansainvälinen lajiliitto, joka vastaa lajin korkeimpien arvokilpailujen järjestämisestä. Lajiliittojen asemaan liittyy olennaisesti paitsi mahdollisuus päättää kilpailujen järjestämisestä myös mahdollisuus hyötyä kaupallisesti kilpailutoiminnasta. Asetelma synnyttää siten tietyn eturistiriitatilanteen. Lajiliittojen kilpailulupajärjestelmät voidaan nähdä pyramidimallin yksinomaisuuden kulminaatiopisteenä. Lajiliitoilla on mahdollisuus päättää kuka saa järjestää kilpailutoimintaa, sillä se hallinnoi lajin kilpailun järjestämiseen tarvittavia lupia ja voi estää jäsenistöään osallistumasta ilman lupaa järjestettyyn toimintaan uhkaamalla näitä seuraamuksilla. Irtautuva kilpailutoiminta on pyramidirakenteesta irtautuvaa toimintaa, jossa lajin kilpailutoimintaa järjestetään kilpailulupajärjestelmästä piittaamatta. Irtautuvina tahoina voivat olla yksittäiset urheilijat tai urheiluseurat. Lajiliittojen intresseissä on estää näitä tahoja irtautumasta. Tutkielman tavoitteena on tarkastella lajiliittojen kilpailulupajärjestelmään johtavan valta-aseman syitä sekä havainnoida ja paikantaa irtautuvalle kilpailutoiminnalle ominaisia piirteitä. Näiden taustateemojen avulla on mahdollista arvioida ongelmakeskeisesti painottuneen lainopin metodin avulla kilpailulupajärjestelmien ja kilpailuoikeuden välisiä jännitteitä. Kilpailuoikeudelliseen tarkastelukehikkoon kuuluu olennaisesti myös liitännäisrajoitusoppi. Tutkielmassa arvioidaan irtautuvan kilpailutoiminnan ominaispiirteiden vaikutusta kilpailulupajärjestelmän hyväksyttävyyttä tarkastelevalle liitännäisrajoitusopin harkintarakenteelle. Harkintarakenne avaa myös mahdollisuuden liittää tutkielmaan teoreettisen lainopin piirteitä. Harkinnassa arvioidaan niitä oikeutettuja päämääriä, joihin kilpailulupajärjestelmillä pyritään ja irtautuvan kilpailutoiminnan näille päämäärille asettamia uhkakuvia. Tarkastelu voidaan siten ulottaa tapahtumaan urheiluoikeuden yleisten oppien valossa. Tarkastelussa voidaan arvioida, miten urheiluoikeuden arvo- ja tavoiteperusta ilmenee käsillä olevassa asetelmassa. Harkintarakenteessa kunkin lajin erityispiirteet muodostavat omanlaisensa urheilumarkkinat, joiden taustalla vaikuttavat urheilullisuutta ilmentävät arvot heijastuvat lajisidonnaisesti. Tarkastelun perusteella voidaan todeta kilpailulupajärjestelmän ja kilpailuoikeuden välillä olevan jännitteitä, joiden realisoituminen voidaan todeta vain yksittäisessä harkintatilanteessa. Irtautuvalla kilpailutoiminnalla voi myös olla sellaisia ominaispiirteitä, jotka asettavat uhkakuvia järjestelmällä pyrittäviin tavoitteisiin. Kummankin puolen tarkastelu edellyttää kuitenkin urheiluoikeuden arvo- ja tavoiteperustan arviointia. Asetelmia ei voida nimetä ongelmallisiksi tarkastelematta niiden vaikutuksia urheiluoikeuden arvopohjalle. Viime kädessä kysymys on siitä, kuinka yhtäältä kilpailulupajärjestelmän ja toisaalta irtautuvan kilpailutoiminnan urheiluoikeudellinen legitimiteetti perustuu niiden suhteeseen urheiluoikeuden perustaviin arvoihin.

Urheilun eurooppalaisen organisoitumistavan elimellinen piirre on järjestäytyminen yhden lajikohtaisen liiton alaisuuteen. Tällöin lajiliitto saattaa tarjota urheilijalle ainoat puitteet taloudellisesti mielekkääseen urheilutoimintaan. Kilpailevan organisaation puuttuminen ja urheilijan riippuvuus lajiliitosta antaa lajiliitoille vahvan neuvotteluvoiman, jolloin ne voivat asettaa kilpailutoimintaan osallistumisen edellytykseksi urheilijan suostumisen sponsoriyhteistyön rajoituksiin. Tutkimuksessa arvioidaan lajiliittojen yksilöurheilijoille asettamia sponsoriyhteistyön rajoituksia EU-kilpailuoikeuden näkökulmasta. Siinä hahmotellaan relevanttien markkinoiden määrittämistä sponsoritoiminnassa ja arvioidaan, voiko menettelyä pitää kilpailun kannalta hyväksyttävänä ja mitkä tekijät vaikuttavat arvioon. Metodi on lainopillinen. Urheilu tarjoaa houkuttelevan markkinointialustan, mutta sponsoreilla voi olla runsaasti vaihtoehtoisiakin kanavia mainostaa hyödykkeitään. Tietyissä yhteyksissä urheiluyhteyksissä tapahtuvalle mainonnalle ei kuitenkaan ole mielekästä korvaavaa kanavaa, jolloin urheilijoille asetetut rajoitukset voivat vaikuttaa merkittävästi markkinointimahdollisuuksien tarjoamista koskevaan kilpailutilanteeseen. Vaikka rajoitusten luonne on taloudellinen, tutkimuksessa puolletaan ensisijaista tukeutumista unionin tuomioistuimen Meca-Medina -ratkaisusta ilmenevään harkintarakenteeseen, jonka puitteissa voidaan arvioida ei-taloudellisten päämäärien tavoittelun hyväksyttävyyttä suhteessa kilpailun rajoittumiseen SEUT 101(1) artiklan sisällä. Lajiliittojen varainhankinnasta saamia tuloja kanavoidaan urheiluyhteisöön, millä voidaan saavuttaa merkityksellisiä yhteiskunnallisia ja urheilullisia hyötyjä. Tutkielmassa pohditaan kyseisen harkintarakenteen puitteissa erilaisten mainostamisrajoitusten ja niiden rikkomisen varalta asetettujen sanktioiden hyväksyttävyyttä huomioiden myös urheilua koskevia erityisiä tekijöitä. Rajoituksia on mahdollista arvioida myös tehokkuuspuolustuksen yhteydessä, joskin tällöin edellytyksenä on kyky kuvata saavutettavat hyödyt taloudellisina.

Nuorena lajina elektroniseen urheiluun (e-urheilu) ei ole kehittynyt samankaltaista uskottavaa ja keskitettyä kurinpidollista järjestelmää kuin perinteisen urheilun puolelle. E-urheilun eettisesti kestävä urheilukulttuuri ja reilun pelin mahdollistaminen edellyttää pelinkehittäjiltä ja muilta sidosryhmiltä toimenpiteitä varmistaa, että pelipalvelimilla ja turnauksissa ei ole mahdollista käyttää huijausohjelmistoja. Tällä hetkellä kurinpitoa leimaa vahva desentralisaatio, joka aiheuttaa epävarmuutta e-urheilijan näkökulmasta lajin ammattimaiseen pelaamiseen oikeusturvan ja -varmuuden puutteiden vuoksi. Tutkielmassa tarkastellaan pääasiallisesti e-dopingista määrättävien kurinpitomenettelyjen oikeudellisia ulottuvuuksia pääasiallisesti pelaajan näkökulmasta. Tarkastelu kohdistuu Counter-Strike: Global Offensive (CS:GO) -pelin sisällä oleviin kurinpitojärjestelmiin, mutta tätä kautta on mahdollista löytää myös laajemmin analogiaa koko e-urheiluun. Leimallista e-urheilun kurinpidossa on selkeän sateenvarjomallin puuttuminen, josta seuraa yhtäältä pelinkehittäjän ja turnausjärjestäjien määräämien kurinpitoseuraamusten osittainen päällekkäisyys, mutta toisaalta rajallinen vaikuttavuus. Varsinkin pelinkehittäjän asettamien pelikieltojen taustalta puuttuu tarpeeksi yksityiskohtaiset säännöt sekä aineellisella että prosessuaalisella puolella. Tämä johtuu osittain sopimusten alkuperäisestä luonteesta kuluttajasopimuksina, joissa ammattimaista e-urheilua ei ole otettu riittävällä tavalla huomioon. Kurinpitoseuraamuksia tarkastellaan tutkielmassa sopimus-, rikos-, prosessi-, urheilu- sekä perusoikeudellisesta näkökulmasta. Vertaamalla yksittäisiä kurinpitopäätöksiä, voidaan todeta, että kokonaisuudessaan pelaajan oikeusturvan ja -varmuuden kannalta suurimmat ongelmat kohdistuvat kurinpitoseuraamusten taustalla olevien sääntöjen ylimalkaisuuteen ja määrättävien seuraamusten sekä absoluuttiseen että relatiiviseen ankaruuteen. Samoin ongelmia aiheuttaa prosessuaalisella puolella valitusmahdollisuuksien, päätösten perusteluiden sekä läpinäkyvyyden puutteellisuus. Nämä asiat osaltaan johtavat pelaajan kannalta kurinpitoseuraamusten ennustettavuuden puutteeseen, ongelmiin suhteellisuus-, yhdenvertaisuus- ja kohtuusperiaatteen osalta sekä yksittäistapauksessa jopa perusoikeuksien kannalta ongelmallisiin tilanteisiin. Tarkastelemalla perinteisen urheilun puolella toimivia oikeudellisia instansseja ja ratkaisumalleja, sekä niiden taustalta löytyvää oikeudellista tutkimusta ja argumentaatiota, kyettiin löytämään ratkaisuehdotuksia ilmenneisiin ongelmiin. Ratkaisuna e-urheilun kurinpidon oikeudellisiin ongelmiin nähdään pelinkehittäjien kanssa sovittavat erilliset sopimukset ammattipelaajien kanssa sekä tätä kautta kurinpitovallan luovuttaminen ja keskittäminen riippumattomien kurinpitoelinten valtaan. Tällä menettelyllä pelinkehittäjä kykenee pitämään kiinni kuluttajien kanssa erillisistä sopimuksista, mutta samalla mahdollistaa ammattipelaajien intressien huomioon ottamisen laajemmin. Riippumattoman kurinpitoelimen lisäksi e-urheilijan oikeusturvan vaatimukset edellyttävät myös todellista mahdollisuutta saattaa pelaajaa koskeva päätös kurinpitoelimestä riippumattoman toimielimen arvioitavaksi. Tämän vuoksi e-urheiluun on perustettava urheilun kansainvälistä vetoomustuomioistuinta vastaava elin, jolla on todellinen valta arvioida ja muuttaa päätöksiä.

Urheiluympäristössä kielenkäyttö on usein poikkeuksellisen värikästä. Viime aikoina niin kotimaisessa kuin kansainvälisessäkin mediassa on noussut esiin urheiluun ja sananvapauteen liittyviä ongelmatilanteita. Urheilukilpailut ovat tapahtumina ainutlaatuisia, sillä sen lisäksi, että urheilijat kilpailevat keskenään, myös katsojat jakautuvat usein eri joukkueiden tai osallistujien kannattajaksi. Tämä urheilulle tyypillinen vastakkainasettelu vaikuttaa myös erilaisten ilmaisujen luonteeseen. Monissa urheilulajeissa onkin tyypillistä pyrkiä vaikuttamaan kilpailun lopputulokseen niin ”omaa” joukkuetta kannattamalla kuin kilpailevia tahoja häiritsemällä. Etenkin korkeamman tasoiset urheilukilpailut herättävät myös vilkasta keskustelua ja erisuuntaisia mielipiteitä, joita ilmaistaan myös erilaisilla alustoilla, kuten sosiaalisessa mediassa. Perinteisesti sananvapautta on rajoitettu muun ohessa rikosoikeudellisella kunnianloukkaussäännöksellä, jonka voidaan katsoa sallivan tavanomaista laajemman sananvapauden käytön urheilun piirissä. Tutkielmassa käsitellään myös muita rikosoikeuden asettamia sananvapauden rajoituksia. Myös urheiluoikeudessa keskeisessä asemassa olevalla yhdistysautonomialla on tärkeärooli sananvapautta tarkasteltaessa. Yleisesti sananvapauden aineelliset rajoitukset löytyvät lähinnä rikoslaista (39/1889), mutta yhdistysautonomia antaa urheilujärjestöille mahdollisuuden rajoittaa sananvapautta myös urheilun itsesääntelyyn perustuen. Tällöin sananvapauden rajat ylittäviä ilmaisuja saatetaan tutkia useiden eri tahojen toimesta, jolloin samoista rikkomuksista voi seurata niin kurinpitoseuraamus kuin rikosoikeudellinenkin rangaistus. Yhdenvertaisuuslakia sekä naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta annettua lakia koskevissa asioissa toimivalta voi olla edellä mainittujen lisäksi myös näitä lakeja valvovilla viranomaisilla. Siten urheilun vakavien eettisten rikkomusten tilanteissa voi syntyä ongelmia sen suhteen, mikä taho on toimivaltainen käsittelemään asian ja miten toinen ratkaisu tulee mahdollisesti huomioida myöhemmässä päätöksenteossa. Tähän liittyy keskeisesti myös erilaiset toimivaltuudet tapausten tutkinnassa, mikä puolestaan vaikuttaa eri tahojen mahdollisuuksiin selvittää todellinen tapahtumainkulku käsiteltävänä olevissa asioissa. Tutkielmassa käsitellään niin itsesääntelyn asettamia sananvapauden rajoituksia kuin päällekkäisen toimivallan tilanteita. Urheilujärjestöjen asema yksityisinä toimijoina vaikuttaa lisäksi perusoikeuksien tarkasteluun. Perinteisesti perusoikeuksilla on katsottu olevan tärkeämpi rooli yksilöiden suojaamisessa julkisen vallan käytöltä eli niin kutsutussa vertikaalisuhteessa. Moderni perusoikeusajattelu kuitenkin yhä enenevässä määrin korostaa perusoikeuksien suojan merkitystä myös yksityisten toimijoiden välillä eli horisontaalisuhteessa. Urheilutoiminnan organisointi pyramidimallin mukaisesti korostaa edelleen horisontaalivaikutuksen tärkeyttä urheilijoiden aseman parantamiseksi. Urheilujärjestöillä on sääntelymonopoli, jossa perusoikeuksien toteutumista ei juuri seurata. Siitä huolimatta, että urheilijat teoriassa vapaaehtoisesti sitoutuvat noudattamaan itsesääntelyä, käytännössä vaihtoehtoa ei kuitenkaan useimmiten ole, mikäli haluaa osallistua kilpailutoimintaan edes jollain tasolla. Sinänsä pyramidimalli on todettu toimivaksi ratkaisuksi urheilun organisoinnissa, mutta sen voidaan katsoa heikentävän merkittävästi urheilijoiden perusoikeussuojaa ilman tehokasta itsesääntelyn laillisuuden valvontaa.

Lasten asema urheilussa on puhututtanut julkisessa keskustelussa ja aiheeseen on kiinnitetty lisääntyvissä määrin huomiota urheiluorganisaatioiden sekä muiden tahojen toimesta. Erilaiset urheilun eettisten periaatteiden rikkomiseen liittyvät tapaukset ovat nousseet huomion keskipisteeksi. Tapauksissa on pääsääntöisesti ollut kyse valmentajien ja näihin rinnastettavissa olevien henkilöiden kyseenalaisista toimintatavoista. Julkitulleiden nimenomaisesti lasten oikeudellista asemaa koskevien kurinpitotapausten myötä on aiheellista katsoa, miten lapsen oikeusturva toteutuu urheilun kurinpitojärjestelmässä ja miten urheilun kurinpito suhtautuu mainitun kaltaisiin tapauksiin. Urheilun kurinpidon järjestäminen tapahtuu lähtökohtaisesti urheiluorganisaatioiden itsesääntelyn puitteissa yhdistymisvapautta ja yhdistysautonomiaa käyttäen. Perus- ja ihmisoikeuksien perustavanlaatuisten vaikutusten vuoksi urheilu on muun yhteiskunnan kanssa vuorovaikutteisessa suhteessa kuitenkin omaksunut joitakin oikeusturvan toteutumiseksi oleellisia elementtejä muualta oikeusjärjestyksestä. Tutkielmassa pyritään havainnollistamaan, miten sekä perustuslailla että lapsen oikeuksien sopimuksen kautta turvattu lapsen erityinen asema näyttäytyy urheilun sisällä. Tarkemmin selvennetään, miten lasten asema määrittyy suomalaisten urheiluorganisaatioiden säännöissä sekä miten nykyiset kurinpito-menettelyt toteuttavat lapsen oikeusturvaa. Samalla pohditaan tarkoituksenmukaisinta keinoa turvata lapsen oikeudet urheilun kurinpidossa systeemitasolla.