Browsing by Title

The purpose of this thesis is to study healing scenes in late ancient Roman martyr passions, the gesta martyrum. The passions have been relatively understudied until recently, and their storylines, in particular, have rarely been studied. The high incidence of miraculous healings has directed me to focus on depictions of physical, sensory and mental infirmities. The purposes their healing serves in the passions are at the centre of this study. My research questions are the following: Why are people with infirmities healed in the passions? What kind of infirmities are healed? Are there positive depictions of infirmity? To illustrate the diversity of emphases in different passions, I have studied four separate narratives, each one from a different thematic point of view. First, I focus on the relationship between healing and conversion. Secondly, I study the use of infirmities in demeaning one’s enemies. Thirdly, I study virginity and its protection by infirmity and its removal. In my final chapter, I discuss if it is possible to see the bodies of martyrs as infirm bodies. I use theories and concepts from disability studies are used to study the representations and uses of infirm bodies in the narratives. David T. Mitchell and Sharon L. Snyder’s narrative prosthesis calls attention to the narrative’s exploitation of disabled bodies to pursue abstract goals. Anna Rebecca Solevåg’s concept of disability invective focuses on the use of disability as an accusation. Crip theory will offer tools to discuss inclusive portrayals of infirmity and whether or not these can be found in the passions. The results of the study show that infirm bodies were valuable tools which are used for multiple, partly overlapping goals. Healings promote saints, attract converts, and ridicule the enemies of the Christians. Infirmity is particularly often related to ideas of masculinity which accusations and inflictions of infirmity effectively weaken. A specific infirmity is chosen to be healed because its connotations are useful in pursuit of specific narrative goals. The healing usually aims at the future, as the passions emphasise the newly healed person’s future life as a non-infirm Christian. Infirm bodies are easily instrumentalised because in the logic of the passions, their existence contains an objective for change. An infirm body is always seen in need of eventual healing – if not in this world then in the afterlife. The ways the passions use infirmity marginalise it into something that mostly exists to prove a point. Similar problems can be encountered even today when people with infirmities hear or read narratives containing similar tones. The use of bodies with infirmities stands out for its flexibility and unexpected versatility and calls for further study.

Tutkielmassani selvitän, millä tavalla sosiaalisesti syrjäytyneen, kuten asunnottoman, on mahdollista osallistua yhteiskunnan toimintaan ja itseään koskevaan päätöksentekoon. Tutkimuskysymykseni ovat: Toteutuvatko perustuslain 14 § ja 19 §:ssä säädetyt oikeudet, ja ovatko viranomaisten toimet riittäviä edistämään syrjäytyneiden asunnottomien itsenäistä asumista sekä lisäämään vaikutusmahdollisuuksia itseään koskevassa päätöksenteossa. Voisiko deliberatiivisen demokratiamallin avulla vahvistaa syrjäytyneiden yhteiskunnallista osallistumista, ja siten helpottaa asunnottomuusongelmaa. Asunnottomia oli vuonna 2006 noin 7 400 henkilöä. Syitä joutua asunnottomaksi on useita. Valtaosalla ongelmat ovat kasautuneet, minkä jälkeen itsenäinen selviäminen on hankaloitunut. Asunnottomilla on usein monia eri ongelmia kuten pitkäaikaissairauksia, työttömyyttä ja päihteiden väärinkäyttöä. Avioero on yksi keskeisistä yksittäisistä syistä etenkin miehille päätyä asunnottomaksi. Maahanmuuttajien asunnottomuus voi olla seurausta pyrkimyksestä integroitua yhteiskuntaan: Muuttaessa sijoituspaikkakunnalta esimerkiksi ystävien, työn tai opiskelun vuoksi kasvukeskukseen, maahanmuuttajan voi olla vaikeaa saada asuntoa. Näin työn tai koulutuspaikan vastaanottaminen voi pakottaa maahanmuuttajan ottamaan riskin menettää asunto. Sosiaalisesti syrjäytyneeksi voidaan määritellä ihminen, joka ei kykene tai halua sopeutua normaalina pidettyyn elämään yhteiskunnassa. Tämä tutkimuksissa käytetty normaalin elämän määritelmä muotoutuu yhteiskunnan arvojen ja käytäntöjen pohjalta. Syrjäytyminen voi tarkoittaa myös sitä, että ihminen kokee itsensä ulkopuoliseksi yhteiskunnasta. Syrjäytymistä aiheuttavatkin siten toistuvat syrjinnän ja voimattomuuden kokemukset sekä hankaluus vaikuttaa itseään koskevaan päätöksentekoon. Asunnottomien yö –tapahtumassa syksyllä 2007 vapaaehtoiset haastattelivat asunnottomuutta kokeneita. Haastattelut on julkaistu internetissä ja ne ovat vapaasti tutkijoiden, toimittajien ja poliitikkojen käytettävissä. Useissa haastatteluissa asunnottomat kertovat, että he eivät koe olevansa täysivaltaisia yhteiskunnan jäseniä. Haastatteluissa kritisoidaan sitä, että poliitikot ja sosiaalityöntekijät päättävät asunnottomuuden hoidosta sekä asunnottomia koskevista asioista ilman, että asunnottomilla on mahdollisuutta vaikuttaa päätöksentekoon. Turhautumisen tunne paistoi läpi useissa haastatteluissa. Useissa vastauksissa asunnottomat vaativat poliitikkoja ja sosiaalityöntekijöitä perehtymään asunnottomien arjen elämään. Deliberatiivisessa demokratiassa yksi keskeisistä ajatuksista on, että vain sellaiset päätökset, jotka on tehty kaikille avoimen keskustelun ja vapaan tahdonmuodostuksen pohjalta voivat saada hyväksynnän ja luottamuksen kansalta sekä muodostua sitoviksi. Deliberatiivisessa demokratiakäsityksessä on kyse siitä, että asioista päätetään yhdessä, julkisen ja tasa-arvoisen keskustelun sekä harkinnan pohjalta. Keskeistä on myös, että kaikkien, joita päätökset koskettavat, täytyy voida osallistua päätöksiä edeltävään keskusteluun. Erityisesti Young ja Bohman korostavat, että myös sosiaalisesti syrjäytyneellä tulee olla mahdollisuus osallistua poliittiseen keskusteluun ja itseään koskevaan päätöksentekoon. Muun muassa koulutuksen kautta opitaan rauhallinen, asiallinen ja kielellisesti oikea argumentaatiotapa. Ihmisten erilaisuus ja kouluttamattomuus eivät Youngin mukaan saa estää mahdollisuutta osallistua yhteiskunnassa käytävään poliittiseen keskusteluun. Tutkimuskysymykseeni, lisäävätkö viranomaiset toiminnallaan yksilön mahdollisuutta vaikuttaa itseään koskevaan päätöksentekoon ja edistävätkö he yksilön mahdollisuuksia osallistua yhteiskunnalliseen toimintaan, vastaan eivät. Kuitenkin viranomaisten mahdollisuudet edistää perustuslaissa säädettyjä velvollisuuksia ovat poliittisten päättäjien budjetoinnin vuoksi rajoitettuja. Helsingin sosiaaliasiamiehet pitivät huolestuttavana sitä, että sosiaalityöntekijät pakotetaan toimimaan sekä lainsäädännön että ammattietiikkansa vastaisesti. Sosiaaliasiamiesten raportin perusteella voisi päätellä, että ainakin Helsingissä viranomaisilla olisi tahtoa toimia lain velvoittamalla tavalla. Asunnottomista suurin osa asuu Helsingissä ja Pääkaupunkiseudulla, joten tämän perusteella tutkimuskysymykseeni voi vastata yleistäen Helsingin esimerkin pohjalta. Syrjäytymistutkijoiden tulkinnan mukaan syrjäytyminen ja siitä pahimmillaan seuraava asunnottomuus johtuvat osittain ihmisten kokemien vaikutusmahdollisuuksien puutteesta. Deliberatiivisen demokratian tavoitteena on luoda sellainen demokraattinen malli, jossa poliittinen keskustelu ja vaikutusmahdollisuudet olisivat kaikkien yhteiskunnan jäsenten saavutettavissa. Syrjäytymistutkimuksen valossa deliberatiivinen demokratia voisi olla malli, jonka avulla vahvistettaisiin sosiaalisesti syrjäytyneiden kuten asunnottomien vaikutusmahdollisuuksia. Myös asunnottomien haastatteluissa nousi esille toive tulla kuulluksi. Moni kommentoi, että asunnottomuuden hoidosta ja heidän asioistaan päättävät sellaiset ihmiset, joilla ei ole todellista tietoa asunnottomien arjesta ja toiveista. Deliberatiivisen demokratian malli voisi näiden tutkimusten valossa olla keino lisätä osallistumismahdollisuuksia ja vähentää sitä kautta myös syrjäytymistä ja asunnottomuutta.

Tutkielmassa tarkastellaan sitä, miten vapaa-ajattelijoiden sosiaalinen identiteetti rakentuu ja miten sitä retorisesti rakennetaan vapaa-ajattelijoiden omissa teksteissä. Työn aineisto koostuu Suomen vapaa-ajattelijoiden julkaiseman Vapaa-ajattelija-lehden ja Helsingin vapaa-ajattelijoiden toimittaman Uskomaton-lehden vuosina 2011–2017 ilmestyneistä numeroista. Aineisto rakentuu ensisijaisesti lehtien pääkirjoituksista, kolumneista ja erilaisista mielipidekirjoituksista. Tutkimuksen teoreettisena taustana toimii sosiaalisen identiteetin teoria. Sosiaalinen identiteetti viittaa niihin yksilön ominaisuuksiin ja puoliin, jotka määrittyvät nimenomaan hänen ryhmäjäsenyyksiensä kautta. Työssä tutkimuskysymystä lähestytään kahden tarkemmin rajatun näkökulman kautta. Ensinnäkin tarkastellaan sitä, miten identiteetin rakentaminen ja rakentuminen toteutuvat erilaisten vastakkaisasettelujen kautta. Tarkastelun metodisina työkaluina ovat retorisen analyysin piiristä tutut Kenneth Burken identifikaation ja erottautumisen käsitteet. Toinen tutkimuksen tarkastelunäkökulma rajautuu siihen, miten sosiaalista identiteettiä muokataan ja vahvistetaan kirjoittajien teksteissä erilaisten puhetyyppien ja niihin kytkeytyvien retoristen keinojen kautta. Tämän näkökulman käsittelyn metodisina apuneuvoina toimivat retorisen analyysin piiristä Chaïm Perelmanin erityisyleisön ja universaaliyleisön käsitteet. Puhetyyppien tarkastelun yhteydessä hahmotetaan myös lyhyesti sitä, miten puhetyypit ja niiden sisältämät retoriset keinot paikantuvat suhteessa Aristoteleen klassiseen kolmijakoon; ethokseen, pathokseen ja logokseen. Analyysin kautta käy ilmi, että identifikaation ja erottautumisen prosessit ovat teksteissä vahvasti läsnä. Sosiaalisen identiteetin teorialle tyypillisesti oma sisäryhmä nähdään lähtökohtaisesti myönteisessä valossa ja ulkoryhmää kuvaillaan hyvin negatiivisin määrein. Omaan sisäryhmään liitetään lähtökohtaisesti positiivisia ominaisuuksia kuten rationaalisuus, oikeudenmukaisuus, edistyksellisyys ja rohkeus. Vapaa-ajattelijoiden sosiaalinen identiteetti peilautuu vahvan erottautumisen kautta jännitteisessä suhteessa uskontoihin ja uskonnollisiin ihmisiin. Kirjoituksista paikantuvia sosiaalista identiteettiä rakentavia puhetyyppejä ovat ateismin määritelmää ja vapaa-ajattelijoiden omaa maailmankatsomusta reflektoiva määrittelypuhe, sisäryhmän yhtenäisyyttä ja jäsenten aktivoimista tavoitteleva motivaatio- ja opastuspuhe sekä ulkoryhmälle ja laajemmalle erityisyleisölle, erityisesti ns. tapaluterilaisille suunnattu logosta heijasteleva vakuuttamispuhe. Toistuvia kirjoittajien käyttämiä retorisia keinoja ovat puheen ethokseen kytkeytyvä auktoriteettitaktiikka ja pathoksesta ammentava tunteisiin vetoaminen sekä kärjistäminen ja liioittelu. Erityisesti tarinallisuus ja henkilökohtaiset kertomukset olivat tyypillisiä tapoja vedota lukijan tunteisiin.

Tutkielman tehtävänä on selvittää jumalallisen auktoriteetin (auctoritas divina) ja ihmisen järjen (ratio) välinen suhde Augustinuksen tietoteoriassa. Päälähteinä käytetään kolmea Augustinuksen varhaistuotannon manikealaisvastaista teosta De moribus ecclesiae catholicae et de moribus manichaeorum, De vera religione ja De utilitate credendi. Tutkielman metodina on systemaattinen analyysi. Tutkimustehtävä sisältää alakysymyksiä: Kuinka käsitepari auktoriteetti - järki suhteutuu käsitepariin uskominen (credere) - ymmärtäminen (intellegere)? Mitkä ovat järjen kyvyt, rajat ja tehtävät? Mikä on auktoriteetin tehtävä ja miksi auktoriteetteja tarvitaan? Missä määrin päälähteiden välillä on eroja? Luvussa 2 tarkastellaan sitä uskonnollis-filosofista taustaa, jonka kautta Augustinuksen käsitys auktoriteetin ja järjen suhteesta tulee ymmärrettäväksi. Vaikka Augustinus liittyykin uskon ja ymmärryksen suhteen varhaiskristilliseen traditioon, ei hänen käsitystään voida ymmärtää irrallaan platonilaisesta ja uusplatonilaisesta tietoteoriasta. Augustinuksen tietoteoria muotoutui myös vastauksessa skeptisismiin ja manikealaiseen pseudo-rationalismiin. Pääluvuissa 3, 4 ja 5 käsitellään Augustinuksen käsitystä auktoriteetin ja järjen suhteesta siten, että kussakin pääluvussa keskitytään yhteen päälähteeseen. Loppukatsauksessa (luku 6) kootaan yhteen tutkimuksen tulokset. Augustinuksen klassisesta roomalaisesta kirjallisuudesta lanseeraama käsitepari auktoriteetti - järki liittyy läheisesti toiseen käsitepariin uskominen - ymmärtäminen. Usko perustuu auktoriteettiin ja ymmärrys järkeen. Niin kuin usko edeltää ymmärrystä (credo ut intelligam), samoin auktoriteetti edeltää uskoa. Mutta toisaalta myös ymmärrys edeltää uskoa siinä mielessä, että on ymmärrettävä auktoriteetin ilmoittamat väitelauseet, jotta usko tulisi mahdolliseksi. Tietyssä mielessä myös järki edeltää auktoriteettia, sillä järki arvioi, kuka on uskomisen arvoinen. Ilman auktoriteettiin perustuvaa uskoa ihminen kykenee järjen avulla tajuamaan ainakin yhden totuuden, nimittäin sen, että kaiken epäileminen on mahdotonta. Radikaaleinkin epäilijä on varma ainakin siitä totuudesta, että hän epäilee. Augustinus antaa toisinaan ymmärtää, että ilman auktoriteettia voidaan käsittää myös Jumalan olemassaolo. Toisinaan hän taas opettaa, että tieto Jumalan olemassaolosta perustuu jumalalliseen auktoriteettiin. Ihmisen järki on rajallinen kahdessa mielessä. Ensinnäkin se ei kykene saavuttamaan varmaa tietoa aistimaailman ajallisista asioista. Varma tieto eli ymmärrys kohdistuu vain ikuisiin ja intelligiibeleihin totuuksiin. Toiseksi ihmisen järki on osallinen syntiinlankeemuksesta niin, että totuuden tavoittaminen tulee lopulta mahdottomaksi ilman auktoriteettia. Jumalallinen auktoriteetti on Augustinuksen mukaan Kristuksessa, Raamatussa ja katolisessa kirkossa. Jumalallinen auktoriteetti ilmoittaa pelastushistorian totuudet, joiden kautta ihmisen mieli puhdistuu ja kykenee kohoamaan kohti ikuisia jumalallisia totuuksia. Jumalallisen auktoriteetin ilmoittamat ikuiset totuudet ovat luonteeltaan sellaisia, että niihin on ensin uskottava, jotta ne voitaisiin myöhemmin ymmärtää (credo, quod intelligam). Auktoriteetin tehtävä on johdattaa järkeen ja järjen tehtävä on johtaa ymmärrykseen. Teoksen päälähteet opettavat pääsääntöisesti samalla tavalla käsillä olevasta aiheesta. De moribuksessa painopiste on tosin muita selkeämmin rakkaudessa: rakkaus johtaa tietoteoreettiseen täyttymykseen. De vera religionessa on vahvimpana ajatus luonnollisesta jumalatuntemuksesta. De utilitate credendi keskittyy voimakkaimmin auktoriteettiuskon puolustamiseen. Päälähteiden painotuserot johtuvat niiden erilaisesta luonteesta.

Terry Pratchett (1948-2015) oli yksi Englannin tunnetuimmista kirjailijoista. Maailmalla erityisen tunnettu on Discworld-sarja (suom. Kiekkomaailma), joka käsittää yli 40 romaania sekä liudan muita lyhyempiä teoksia. Pratchett on tunnettu humanistina ja satiirikkona ja on pitkän uransa aikana julkaissut kirjallisia tuotoksiaan aina scifistä fantasiaan. Pratchettin työt ovat usein hyvin kantaaottavia ja yhteiskuntakriittisiä, niiden aiheet ja teemat ovat vaivatta rinnastettavissa kirjojen kirjoitusajan ilmapiiriin ja yhteiskunnalliseen diskurssiin. Tutkielman tavoite on selvittää, kuinka autenttinen usko rakentuu Discworldissa niin uskonnon, kulttuurin, kuin ammatti-identiteetinkin kautta. Erityistarkastelun kohteena ovat vartioston komentaja Sam Vimes, noitien de facto johtaja Esmerelda Weatherwax, Ankh-Morporkin kaupunkivaltion laillinen kuningas Carrot, ammattirikollinen Moist von Lipwig sekä kuoleman henkilöitymä Death. Apuvälineenä käytän Erving Goffmanin teatterivertausta, jossa yhteiskunta vertautuu näyttämön (stage), kulissien (backstage) ja yksityiselämän (offstage) kautta yleisöön ja esiintyjiin. Jaan löydökseni temaattisen analyysin avulla eri teemoihin, joiden kautta määrittelen autenttisuuden rakentumisen: • Doing it for others • Lies both big and small • Remaining Analyysissä peilaan autenttisen toiminnan eettistä ulottuvuutta Charles Taylorin kolmen “mielipahan” (englanniksi malaise) kautta. Vaikka autenttinen käytös on vaikeaa määritellä ulkoisin keinoin, sen puute on helposti tunnistettavissa. Autenttisuus kumpuaa itsevarmuudesta, joka syntyy suurelta osin siitä, että on sinut itsensä kanssa. Tämä on tutkielmani ytimessä: on liki mahdotonta olla autenttinen toimija, mikäli ei tunne itseään ja paikkaansa maailmassa. Tutkielmani sijoittuu osaksi keskustelua, jonka keskiössä on uusmodernin fantasiakirjallisuuden asenteet järjestäytynyttä uskontoa kohtaan. Tämä on joskus ilmaistu ytimekkäästi, joskin hieman kieli poskessa, “kirkko paha, lohikäärmeet hyvä”.

Dominioteologialla tarkoitetaan Yhdysvalloissa syntynyttä kalvinistisen kristinuskon muotoa ja siitä lähtenyttä liikettä, jonka tärkein vaikuttaja oli Rousas John Rushdoony. Armenialaistaustainen Rushdoony vaikutti ensin presbyteerikirkossa pastorina, mutta omistautui 1960-luvulta lähtien yksinomaan kirjoittamiselle ja kiertävän puhujan uralle. Työskentely lähetyssaarnaajana syrjäisessä intiaanireservaatissa oli saanut Rushdoonyn suhtautumaan epäilevästi julkisen valtiovallan mahdollisuuksiin auttaa ihmisiä yksilöinä, ja hän alkoi muotoilla kalvinistista poliittista teologiaa, jonka pohjana oli usko Vanhan testamentin lakisäädösten pätevyyteen myös nykykristittyjen elämässä. Hän kutsui itse ajatteluaan nimellä kristillinen rekonstruktionismi, mutta julkisuudessa se opittiin tuntemaan nimellä dominioteologia tai dominionismi. Rushdoonyn tärkeimmät teologiset oppi-isät olivat alankomaalaiset kalvinistit Abraham Kuyper ja Cornelius Van Til. Kuyperilta hän omaksui alueitsenäisyytenä tunnetun ajatuksen, jossa kaikki yhteiskunnan instituutiot ovat Jumalan tehtäviinsä ordinoimia ja siten samanarvoisia. Tältä pohjalta hän vastusti valtion alueen ylivaltaa suhteessa muihin alueisiin. Van Tililtä hän sai filosofiset perustelut poliittiselle ajattelulleen. Presuppositionalismina tunnetun filosofian mukaan Jumalan, ei ihmisen, on oltava kaiken päättelyn lähtökohta eikä yksikään tästä oletuksesta poikkeava filosofia kykene selittämään maailmankaikkeuden toimintoja tyydyttävästi. Rushdoonylla näihin yhdistyi postmillenialistinen historiakäsitys, jonka mukaan kristittyjen on omilla ponnisteluillaan saatettava Jumalan valtakunta maan päälle ennen Kristuksen toista tulemista. Tutkielmassa pyrin avaamaan Rushdoonyn ajatuksia hänen kirjansa Salvation and Godly Rule pohjalta ja havainnoimaan, miten Kuyperin ja Van Tilin ajattelu tulee hänellä esiin. Vertailemalla Rushdoonya ja valtavirtaisempaa teologia Stanley Hauerwasia pyrin näyttämään, että Rushdoonylle olennainen arvoliberaalin yhteiskunnan kritiikki on mahdollista myös vähemmän dogmaattisessa teologiassa. Kuvaamalla Rushdoonyn paikkaa Yhdysvaltain kristillisen oikeiston vaiheissa pyrin alleviivaamaan eroa Rushdoonyn tarkoitusperien ja seuranneen dominioteologian yhteiskunnallisen vaikutuksen välillä. Tutkielmassa selvisi, että Rushdoonyn tärkeimpiä painotuksia Vanhan testamentin lain noudattamisesta ja yhteiskunnallisten instituutioiden jakamisesta jumalallisesti ordinoituihin alueisiin ei omaksuttu Yhdysvaltain konservatiivikristittyjen poliittisiin ohjelmiin sellaisinaan. Hänen julkikuvaansa vaikutti negatiivisesti media, joka kiinnitti paljon huomiota Rushdoonyn lausuntoihin kuolemanrangaistuksesta. Sen sijaan kotiopetusliikkeessä hän oli pidetty hahmo, jopa siinä määrin, että liike sai ensi kertaa nostetta juuri hänen vuosikymmeniä jatkamansa taustatyön ansiosta.

Anteeksiantoa ja sen merkitystä tutkitaan nykypäivänä paljon niin psykologian, teologian kuin sosiaalitieteiden puolella. Kliinikot ovat olleet jo useiden vuosikymmenien ajan kiinnostuneita anteeksiannon terapeuttisista hyödyistä, mutta vasta hiljattain sen tieteellinen tutkimus on noussut julkisuuteen. Tutkimuksessani keskityn anteeksiannon teologiseen puoleen ja tarkastelen kahden kirkkokunnan – luterilaisten ja mennoniittojen – välistä raporttia, jossa anteeksianto ilmenee. Tutkielmani tavoitteena on selvittää, mitä anteeksiantoon ajatellaan kuuluvan Healing memories -raportissa. Pyrin selvittämään, minkälaisia anteeksiannon malleja raportissa ilmenee ja miten se on vaikuttanut luterilaisten ja mennoniittojen välisiin suhteisiin vuoden 2010 mennoniitta aktion jälkeen. Tutkielmani metodina on systemaattinen analyysi. Systemaattisen analyysin metodia käyttäen analysoin kahta lähdeteostani ja pyrin löytämään näistä raporteista keskeisiä teemoja ja käsitteitä liittyen anteeksiantoon ja siihen, mitä anteeksiantoon nähdään kuuluvan näissä raporteissa. Luterilainen maailmanliitto pyysi yleiskokouksessaan Stuttgartissa vuonna 2010 julkisesti anteeksi “mennoniittaveljiltään -ja sisariltaan” uudestikastajia kohtaan kohdistuneita vainoja 1500-luvulla. Mennoniitat ovat uudestikastajaliikkeen perillisiä, jonka vuoksi he identifioivat itsensä vahvasti kastajaliikkeen perinteiden kautta. Tämä julkinen anteeksipyyntö tunnetaan nimellä mennoniitta aktio ja sen vaikutukset molemmille kirkkokunnille olivat valtaisat. Healing memories -raportti on lopputulema luterilaisten ja mennoniittojen kansainvälisen tutkimuskomission työstä. Tutkimuskomissio kävi läpi kansainvälisiä dialogeja luterilaisten ja mennoniittojen välillä ja näiden dialogien keskeiset tulokset ovat koottuina tutkimuskomission toimesta vuonna 2010 ilmestyneessä Healing memories -raportissa. Komission järjestäytymisen tavoite oli sovinnonteko näiden kahden kirkkokunnan välille. Tutkielmani keskeinen päätelmä on se, että luterilaiset ovat kasvaneet mennoniitta aktion jälkeen forensisesta anteeksiannon mallista kohti terapeuttista, vapaaksi lunastavaa anteeksiannon mallia. Luterilaiset eivät näe anteeksiantoa pelkästään “velan kuittaamisena” tai Jumalan suosionosoituksena syntiselle ihmiselle, vaan raportissa luterilaiset korostavat katumuksen, eheytymisen ja muistojen paranemisen vaikutusta anteeksiannossa. Anteeksiannon lisäksi luterilaiset toivovat sovintoa mennoniittojen kanssa ja yhteisen tulevaisuuden rakentamista Jumalan armon avulla.

Autuus on katsojan silmässä: lukijakeskeinen tutkimus autuaaksijulistuksista Matt. 5 : 1-12 on reseptioanalyyttisellä metodilla tehty tutkimus siitä, miten akateeminen tutkimuskirjallisuus ja kymmenen valikoitua Jeesus-elokuvaa ovat ymmärtäneet autuaaksijulistusten merkityksen. Kartoitettuaan autuaaksijulistusten tulkintahistoriaa ja Jeesus-elokuvien kulttuurihistoriaa tutkielma kääntyy reseptiohistorialliseksi analyysiksi. Akateemisen tutkimuskirjallisuuden ja Jeesus-elokuvien esittämät tulkinnat Matteuksen evankeliumin autuaaksijulistuksista rinnas-tetaan suhteessa autuaaksijulistusten tyyliin, sisältöön, rakenteeseen ja merkitykseen. Autuaaksijulistusten tyylin tulkinnan analysointi tapahtuu vertailemalla millainen narratiivinen sijainti autuaaksijulistuksille on tarinassa annettu, millaiseksi elokuvat ja tutkimuskirjallisuus tulkitsevat julistusten esitykselliset puitteet sekä mitä näkemyksiä niillä on julistusten kohdeyleisöstä ja Jeesuksen esiintymistavasta. Autuaaksijulistusten sisällön analysointi tarkoittaa yksittäisten autuaaksijulistusten merkityksen selvittelyä. Tämä tapahtuu edelleen Jeesus-elokuvien ja tutkimuskirjallisuuden tekemiä tulkintoja vertailemalla. Näiden lisäksi tekijä esittää oman käännöksensä autuaaksijulistuksista eksegeettisen analyysin keinoin. Käännöksen tavoitteena ei kuitenkaan ole sanatarkkuus, vaan dynaamisuus lukijan tulkinnan säilyttämiseksi. Autuaaksijulistusten rakenteen analysointi esittelee muutamia erilaisia malleja, joiden mukaan tutkimuskirjallisuudessa Matteuksen evankeliumin autuaaksijulistuksia on ryhmitelty. Tässä alaluvussa elokuva-aineiston ja tutkimuskirjallisuuden erot ovat selkeimmin näkyvillä, sillä elokuvat pyrkivät ryhmittelyn sijasta luomaan autuaaksijulistuksille kokonaan uuden rakenteen, joka sopii elokuvakerrontaan julistuslistaa paremmin. Autuaaksijulistusten merkitystä analysoitaessa tutkielmassa asetetaan rinnan kolme Jeesus-elokuvaa, jotka edustavat tulkintahistoriasta tuttuja tulkinnallisia pääsuuntia: autuaaksijulistukset tulkitaan joko eettisiksi kehotuksiksi tai lupauksiksi armosta. Kolmas Jeesus-elokuva edustaa kontroversiaalista näkemystä, joka kiistää molemmat edellä mainitut tulkintatavat. Johtopäätöksissä osoitetaan reseptiohistorialliseen analyysiin viitaten, että tulkintojen muotoutuminen ei ole yksinkertaista. Tulkintaan vaikuttavat paitsi tulkitsijan ennakkokäsitykset, myös tulkittava teksti ja tulkintatilanne. Johtopäätöksissä puolustetaan myös populaarikulttuurin teologisten elementtien tutkimusta osana eksegetiikkaa.

Islamin eräs keskeisimpiä teologisia oppeja on tawhid: On olemassa vain yksi Jumala, ja Hän on kaikkien olentojen lopullinen perusta. Tästä syystä Jumalan ykseyden kieltäminen tai jonkin muun asettaminen Jumalan rinnalle ovat syntejä, joita Jumala ei koskaan anna anteeksi. Tawhidin puolustaminen on ollut yleinen tehtävä muslimifilosofeille ja teologeille islamin syntymästä lähtien. Avicennasta lähtien yleistyi kuvailla Jumalaa Välttämättömänä olentona ja johtaa muut jumalalliset ominaisuudet Jumalan välttämättömästä olemassaolosta. Tämä tarkoittaa, että Avicennalla on selvä käsitteellinen ero Jumalan välttämättömän olemassaolon ja sen seuraamusten välillä. Ei siis pitäisi olla yllättävää, että distinktioiden olemassaolon kieltävä näkemys ei ole hyväksyttävä muslimifilosofille - kuten Avicennalle - koska se kyseenalaistaisi Jumalan ainutlaatuisuuden. Kirjassaan the Parmenidean Ascent, Michael Della Rocca tulkitsee Parmenidesta tavalla, joka hylkää kaikkien distinktioiden olemassaolon. Käyttämällä riittävän syyn periaatetta ja kieltämällä ei-olemassaolon todellisuuden, Della Rocca muotoilee argumentin absoluuttiselle monismille, joka on filosofinen näkemys, joka hylkää metafyysisen realismin hylkäämällä kaikki distinktiot. Tämä on merkittävä haaste kaikille, jotka hyväksyvät Jumalan erillisenä olentona kaikista muista olennoista ja erityisesti Avicennalle, joka hyväksyy riittävän syyn periaatteen ja hylkää ei-olemassaolon epätodellisena. Aion ratkaista Parmenideen haasteen Avicennan metafysiikalle - tai mille tahansa metafyysiselle järjestelmälle, joka hyväksyy riittävän syyn periaatteen ja hylkää ei-olemassaolon todellisuuden - kolmen tekijän avulla. Ensimmäinen on Della Roccan absoluuttisen monismin itsensä kumoava luonne. Toiseksi Avicennan implisiittinen ja tahaton sitoutuminen ei-olemassaoloon. Ja kolmanneksi se tosiasia, että Avicenna voi välttää loputtoman regression ongelman, perustamalla selitysten ketjut olemusten itseidentiteetin välttämättömyyteen. Johtopäätökseni on, että absoluuttista monismia ei voida perustellusti hyväksyä, ja Avicennalla on implisiittisiä ja eksplisiittisiä elementtejä metafyysisessä järjestelmässään, jotka voivat oikeuttaa täysin erilaisen johtopäätöksen - maailmassa on moninaisuutta - verrattuna absoluuttisen monismiin - maailmassa ei ole moninaisuutta.

Tämä laadullinen tutkimus tarkastelee Kansan Raamattuseuran Samassa Veneessä -avioparityöntekijöiden mukana oloa avioparityössä. Tutkimuksen tavoitteena on ymmärtää motivaatioita avioparityöhön lähtemiseen ja työhön sitoutumiseen. Vapaaehtoisen avioparityön syvempi ymmärtäminen ilmiönä tukee vapaaehtoistyön kehittämistä niin Kansan Raamattuseurassa kuin muissakin vapaaehtoistyön konteksteissa. Vapaaehtoisen avioparityön taustan kartoittamisessa olen esitellyt Suomessa tehtävää avioparityötä. Olen tuonut esiin teologisia perusteluja kristilliselle avioliitolle sekä avioliiton tehtävät. Yhteistoiminnallinen oppiminen ja dialogisuus sekä sosiaalisen pääoman muodot ja muodostuminen kuuluvat olennaisena osana ilmiön ymmärtämiseen. Käytän James W. Fowlerin uskon kehitysvaiheteoriaa apuna vapaaehtoisessa avioparityössä vahvasti mukana olevan hengellisen ulottuvuuden ymmärtämisessä. Tutkimuksen aineisto on kerätty teemahaastatteluna kuudeltatoista vapaaehtoiselta Samassa Veneessä -avioparityöntekijältä. Aineiston olen analysoinut Atlas.ti -ohjelmistoa ja sisällönanalyysiä apuna käyttäen. Vastaukset olen ryhmitellyt viiteen eri teemaan. Teemoittelun pohjalta olen muodostanut kasvusäiemallin, jossa kuvataan avioparityön viisi kasvusäiettä. Tulosten esittämisessä ja kokonaisuuden hahmottamisessa käytin apuna narratiivista esitystapaa. Narratiivinen esitystapa on yksi laadullisen tutkimuksen tunnuspiirteistä. Tutkimustulokset osoittavat avioparityössä mukana olemisen syiden koostuvan useista erilaisista ja moniulotteisista tekijöistä. Avioparityön kasvusäiemalli kuvaa syiden ulottuvan pinnallisista asioista syvälle ihmisen sisäiseen kokemusmaailmaan. Säikeiden keskinäiset suhteet olivat merkittäviä, mikä korostaa vapaaehtoisen avioparityön moniulotteisuutta ja sitoutumiseen vaikuttavia moninaisia tekijöitä. Keskeisimmiksi tuloksiksi voidaan nostaa toiminnallisen ja itseohjautuvan oppimisen merkitys elämänlaadun parantamisessa. Tulosten mukaan itsereflektiokyky auttoi avioparityöntekijöitä löytämään tyydyttävämmän tavan olla vuorovaikutuksessa läheisissä ihmissuhteissa. Avioparityön positiiviset vaikutukset yksilöiden identiteettiin olivat merkittäviä. Dialogisuus vuorovaikutuksessa lisäsi osapuolten keskinäistä ymmärrystä ja hyväksyntää. Yhteisössä muodostunut sosiaalinen pääoma vahvisti avioparityöntekijöiden keskinäistä yhteyttä. Yhteisön tuki auttoi yksilöitä kasvamaan omaksi itsekseen ja tuki tervettä itsenäistymistä. Tulosten hyödynnettävyys Kansan Raamattuseuran Samassa Veneessä -työssä on ilmeinen. Tutkimus auttaa avioparityön koordinaattoreita kehittämään vapaaehtoiskoulutusten sisältöä ja tukee työmuodon kestävää kehittämistä. Vaikkei laadullinen tutkimus sinänsä ole yleistettävissä, voi ilmiön syvemmästä ymmärtämisestä avautua uusia näköaloja, joita muutkin vapaaehtoistyön toimijat voivat hyödyntää. Kirkon, eri järjestöjen ja yhdistysten piirissä vapaaehtoisuuteen perustuva työ tulee jatkossa olemaan yhä tärkeämpi osa kansalaisyhteiskunnan toimintaa. Nämä näkökulmat huomioon ottaen on tärkeää löytää syitä siihen, miksi ihmiset haluavat olla mukana tekemässä vapaaehtoistyötä. Näiden teemojen tarkastelu antaisi aihetta jatkotutkimukselle, jolle aiheen ajankohtaisuuden vuoksi on tarvetta.