Browsing by Subject "http://www.yso.fi/onto/yso/p5209"

This thesis examines French political debates related to the founding of the League of Nations in the years 1917-1919 and the political and ideological reasons that led to the oblivion of the French juridical internationalist model for the League. When the League of Nations was created in the Paris Peace Conference that followed the end of World War I, the French delegation presented a model for the League that was based on a specific French current of internationalism (juridical internationalism) largely forgotten today. It was opposed both to the Anglo-American view presented by American President Woodrow Wilson and the British delegation and the view of French Premier Clemenceau. In order to recover the intentions of the participants to the political discussions, this thesis employs Quentin Skinner’s methodological reflections on the history of ideas. The source material consists of the minutes of the French National Assembly, the Senate and the Paris Peace Conference as well as the notes of the most prominent advocate of juridical internationalism, Léon Bourgeois. These records are studied by situating them in their historical context and in relation to relevant intellectual traditions and ongoing political discussions. The formulation of the French policy is explored in three different contexts that capture the national and international levels of discussion: the French parliament, the French Interministerial Commission on the League of Nations and the Paris Peace Conference. The studies of Peter Jackson (2013) and Scott G. Blair (1992) on the French League of Nations policy constitute the main works of secondary literature. The theoretical framework of this study relies on the English School’s pluralistic approach to international relations. Different conceptions of the League of Nations are examined using the concepts of realism and idealism in international relations theory. These concepts help demonstrate the differences and similarities between juridical internationalism, Wilsonian idealism and traditional realist power politics. Historiography of the Paris Peace Conference has often presented the situation as a confrontation between traditional balance of power politics and Wilsonian idealism, but the juridical internationalist conception of the new world order was actually something between these two. By analysing this French current of internationalism through the concepts of realism and idealism, this thesis demonstrates that juridical internationalism represented a third way between the two traditional paradigms that combined elements of both. The juridical internationalists envisaged a League of Nations based on the codification of international law and equipped with a permanent tribunal and powerful systems of legal, economic, diplomatic and military sanctions enforced by an international army and a permanent command structure. This thesis puts forward the interpretation that the merits of this conception of the League were not properly appreciated during the Paris Peace Conference because it was overshadowed by the diplomatic and political calculations of Wilson and Clemenceau. Later, the juridical internationalist model has been disregarded as a result of being misunderstood as idealism and linked to the negative connotations the term carries. In reality, this model combined elements of realism and idealism similar to the rationalist and solidarist inclinations of the English School.

Tutkielmassa tarkastellaan Vladimir Putinin ensimmäisten kausien länsiretoriikkaa ja historiapolitiikkaa. Työn taustalla on havainto siitä, että Venäjän suhtautuminen Neuvostoliittoon alkoi selvästi muuttua 2000luvulla. Putin palautti Venäjän kansallislaulun pohjaksi Neuvostohymnin sävelen, nosti suuren isänmaallisen sodan eräänlaiseksi menneisyyskultiksi ja kävi vuosikymmenen lopulla historiasotia naapuriensa kanssa. Neuvostoliiton aikana länsi edusti sosialistisen itäblokin vastapuolta, sen toiseutta, josta erottautumalla omaa identiteettiä rakennettiin. Mikäli Neuvostoliitto ja sen aika rehabilitoitiin Putinin toimesta ja nostettiin korotettuun asemaan Venäjän kollektiivisessa muistissa, mitä lännelle ”tehtiin”? Valtioiden ja kansojen itseymmärryksen oleellisena ytimenä on käsitys yhteisestä historiasta ja siksi historia on aina ollut valtaapitävien suosiossa. Putin pyrki valtaan noustuaan paitsi kehittämään ja uudistamaan Venäjän talouden ja valtarakenteet, myös palauttamaan sen kansainvälisen aseman, venäläisiä yhdistävän kansallistunteen sekä suurvaltaidentiteetin. Tutkimuksen hypoteesina on, että Putin ymmärsi historian poliittisen käytön potentiaalin ja hyödynsi sitä aktiivisesti tavoitteitaan ajaessaan. Putin rakensi kuitenkin menneisyyden avulla sellaisen kertomuksen Venäjästä, ettei sen suhteita länteen ollut mahdollista kehittää 90-luvun pohjalta. Oletuksena on, että Putinille oli kuitenkin tärkeämpää lujittaa kansallista yhtenäisyyttä ja vahvistaa uuden Venäjän ideaa, kuin varmistaa hyvät suhteet länsimaiden kanssa. Analysoimalla sekä Putinin historia-argumentteja että länsiretoriikkaa tutkielma selvittää, rehabilitoiko Putin ensimmäisten kausiensa aikana Neuvostoliiton lisäksi siihen tiukasti liitetyn käsityksen lännestä Venäjän ”toisena”, uhkana tai jopa vihollisena. Aineisto koostuu Venäjän presidenttien vuosittain pitämät Kansakunnan tila -puheet Putinin kahdeksalta ensimmäiseltä presidenttivuodelta. Putinin puheita analysoitiin kolmesta toisiaan tukevasta näkökulmasta. Ensin selvitettiin, miten Putin muovasi historian avulla Venäjän valtarakenteita, taloutta ja turvallisuuspolitiikkaa. Tässä kategoriassa esiin nousi ennen kaikkea vakaan ja vahvan Venäjän diskurssi, jota rakennettiin tekemällä pesäeroa etenkin 90-luvun heikkoon Venäjään. Seuraavaksi keskityttiin Putinin identiteettipolitiikkaan ja osoitettiin, että Venäjän ja venäläisten identiteettiä rakennettiin ajan kuluessa yhä vahvemmin toiseuttamalla länttä. Menneisyydestä haettiin tukea ennen kaikkea Venäjän kansallisen yhtenäisyyden ja identiteetin määrittelylle. Samalla havaittiin, että siinä missä Venäjästä tehtiin uniikki, muista selvästi erottuva kokonaisuus vasta Putinin toisen kauden loppupuolella, näyttää venäläisyys olleen sitä koko ajan: ”Venäjä” saattoi olla eurooppalainen, ”venäläinen” ei. Lopuksi analysoitiin Putinin rakentamaa länsikuvaa ja lännelle annettuja monia merkityksiä. Näiden kolmen analyysitason tuloksia tarkastelemalla voidaan todeta, että Putinin retoriikan Venäjä oli hitaasti mutta varmasti matkalla törmäykseen lännen kanssa. Putin vaikutti jopa valmistautuvan tähän varmistamalla venäläisten tuen etukäteen näiden yleistä länsikuvaa heikentämällä. Tutkielma osoittaa, että kahdeksassa vuodessa lännen rooli muuttui Putinin puheissa taloudellisen kehityksen ja turvallisuuden takaajana toimivasta kumppanista ensin kritiikin kohteena olevaksi kilpailijaksi ja lopuksi konkreettiseksi turvallisuusuhaksi. Menneisyyden avulla välitetyt tarinat käänsivät venäläisten toiveita ja odotuksia pois lännestä, kohti Venäjän omaa tietä.