Browsing by Title

Tutkielmassa käsitellään etsivän keskuspoliisin (EK) ja koululaitoksen toimintaa helsinkiläisten kansakoululaisten keskuudessa harjoitettua kommunistista varhaisnuorisotoimintaa eli kommunistista lastenliikettä vastaan 1920-luvun lopulla ja 1930-luvun alkupuolella. Kommunistinen varhaisnuorisotoiminta oli suomalaisen kommunismin edustajien alle 16-vuotiaille lapsille organisoimaa aatteellista järjestötoimintaa, joka oli sekä julkista että salaista. 1920-luvulla kommunistisen julkisen toiminnan ollessa sallittua sitä järjesti Suomen Työväen Järjestönuorten Liitto (järjestönuorten liitto) ja kesästä 1930 eteenpäin kommunistinen varhaisnuorisotoiminta järjestäytyi salaiseksi pioneeritoiminnaksi Suomen kommunistisen nuorisoliiton johtamana. Tutkielmassa selvitetään, millaista EK:n ja koululaitoksen toiminta oli kommunistista varhaisnuorisotoimintaa vastaan ja mitä toiminnalla tavoiteltiin. Tutkielman läpikäyvänä teemana on EK:n ja koululaitoksen yhteistyö kommunistisen varhaisnuorisotoiminnan estämiseksi. Tutkimusaineistona ovat Kansallisarkistossa ja Helsingin kaupunginarkistossa säilytettävät alkuperäislähteet. Näistä tärkeimpiä ovat Kansallisarkistossa kommunistista varhaisnuorisotoimintaa käsittelevät EK:n asiakirjat ja kouluhallituksen asiakirjat sekä Helsingin kaupunginarkistossa kansakouluntarkastajan ja kouluhallituksen sekä kansakouluntarkastajan ja opettajien kanssakäymisestä syntyneet asiakirjat. Tutkimusmenetelmä on aatehistoriallinen. EK:n ja koululaitoksen suhtautumisessa kommunistiseen varhaisnuorisotoimintaan 1928–1934 on hahmoteltavissa tietynlainen kehityskaari. Kommunistinen varhaisnuorisotoiminta joutui tiukan silmälläpidon alaiseksi kesällä 1928, jolloin EK:n mukaan oli kiistatta osoitettu sen olevan salaisen Suomen kommunistisen puolueen (SKP) talutusnuorassa. Niin kauan kuin kommunistinen varhaisnuorisotoiminta oli julkista, EK:n valvonnan tavoitteena oli saada todistettua sen toiminta laittomaksi ja järjestönuorten liitto lakkautettua. Kun kesällä 1930 järjestönuorten liiton toiminta lakkautettiin, niin EK:n kiinnostus kommunistista varhaisnuorisotoimintaa kohtaan väheni. EK:n näkemyksen mukaan järjestön lakkauttaminen riitti lamaannuttamaan lastenliikkeen toiminnan. Koululaitoksen suhtautuminen kommunistiseen varhaisnuorisotoimintaan oli päinvastainen: Koululaitos ei pitänyt kommunistista varhaisnuorisotoimintaa kansakoulujen näkökulmasta ongelmana, vaan kiinnostui siitä vasta keväällä 1930 oikeistoradikalismin nousun myötä. Kun salainen pioneeritoiminta aloitti kampanjoinnin koulujen läheisyydessä tiputellen lentolehtisiä ja muuta materiaalia kansakoulujen pihoille talvella 1931 niin koululaitos ryhtyi kansakouluntarkastaja Matti Pesosen äänellä vaatimaan koulurauhan nimissä EK:ta lakkauttamaan kommunistisen kiihotuksen kouluissa. EK ei pitänyt lippulappusten pudottelua vakavana ja priorisoi toiminnan sen mukaisesti. Tasapainottelu kansakouluntarkastajan vaatimusten ja syytösten ristipaineessa sai EK:n päällikön Esko Riekin aloittamaan kansakoulutarkastajan kampeamisen syrjään kouluhallituksen suhteidensa avulla. Talvella 1933 kouluhallitus siirsi kansakouluntarkastaja Matti Pesosen syrjään ja EK jatkoi valvontaansa omalla tavallaan koululaitoksen enää sekaantumatta asiaan. EK:n ja koululaitoksen tavoitteet kommunistista varhaisnuorisotoimintaa vastaan kumpusivat esiin kummankin yhteiskunnallisesta perustehtävästä. EK:n tehtävänä oli puolustaa sisällissodan voittajien Suomea ja koululaitoksen tehtävänä oli eheyttää sisällissodan jakama kansa. EK:n kiinnostus kommunistiseen varhaisnuorisotoimintaan oli osa sen osoittamaa kiinnostusta suomalaiseen kommunismiin yleisesti ja lasten toiminnalla oli sille lähinnä välinearvoa. Sitä valvomalla saatettaisiin päästä kiinni SKP:n johtohahmoihin. Koululaitoksen julkilausuttu tavoite oli koulurauha. Koululaitoksessa oli kuitenkin erilaisia näkemyksiä siitä, häiritsikö kommunistinen lastenliike koulurauhaa vai ei. Kansakouluntarkastaja ajoi EK:ta ja kouluja tiiviiseen yhteistyöhön, kun taas opettajat kouluissa kyllä tottelivat, mutta eivät nähneet koulurauhaa rikotun. Kouluhallitukselle oli tärkeää varmistaa työrauhan säilyminen kouluissa ja kun alkoi näyttää siltä, että kommunistista varhaisnuorisotoimintaa suurempi uhka oli kansakouluntarkastajan toiminta, niin kansakouluntarkastaja Matti Pesonen sai väistyä.

Nuorten tekemät rikokset ylittivät uutiskynnyksen kiihtyvällä tahdilla vuodesta 2020 lähtien. Yhteiskunnallisesti nuoruuteen suhtautuminen on ongelmakeskeistä ja kaikki nuorten normeja rikkova käyttäytyminen nähdään uhkana yhteiskuntarauhalle. Nuorisorikollisuuden katsotaan herättävän aivan poikkeuksellisen vahvoja moraalitunteita aikuisissa. Nuoruus on kuitenkin ihmiselämässä kaikkein rikosaktiivisin ajanjakso ja aivan normaaliinkin nuoruuteen voivat kuulua lievät rikokset. Tämän maisterintutkielman tarkoituksena on uutisartikkeleiden sisältöjä analysoiden nostaa esiin, millaista kuvaa uutisartikkeleiden diskursseilla rakennetaan rikoksia tekevistä nuorista sekä paikantaa, millaista todellisuutta nämä diskurssit rakentavat. Aineistona toimivat uutisartikkelit sekä pääkirjoitukset Helsingin Sanomissa 1.1.2020-31.12.2023, joissa käsitellään nuorisorikollisuutta. Aineisto on analysoitu kriittisen diskurssianalyysin avulla ja tutkimuksen tietoteoreettisena viitekehyksenä toimii sosiaalinen konstruktionismi. Aineistosta paikansin neljä diskurssia, jotka ovat: nuoret ryhmätoimijoina, maahanmuuttajataustaiset nuoret, nuoret interventioiden kohteena ja väkivaltaiset nuoret. Tutkielman johtopäätös on, että Helsingin Sanomien uutisartikkeleista piirtyvä kuva nuoruuden tilasta on huolikeskeinen ja yksipuolinen.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tutkin desistanssia eli rikollisuudesta irtautumista. Tutkielmassani olen määritellyt desistanssin ajallisesti pitkäkestoiseksi prosessiksi, jonka seurauksena rikollinen ei enää palaa rikolliselle polulle. Tutkimuksessani kävi ilmi, että desistanssi vaatii jonkin käännekohdan, joka laittaa rikollisuudesta irtautumisen liikkeelle. Irtautuminen onnistuakseen vaatii kuitenkin motivaation ja sopivat ympäristön ja sosiaalisen tuen. Yhtenä kysymyksenä nostankin esille sen, päättyykö desistanssi prosessina ikinä vai vaatiiko se jatkuvaa ylläpitoa. Tutkielmani teoriaosuudessa esitelen keskeisimmät rikollisuudesta irtautumista selittävät teoriat. Teoriat ovat pääsääntöisesti kriminologisia teorioita, joista heijastuu monitieteellisyys. Olen kuitenkin jakanut teoriat yksilöllisiä ja sosiaalisia syitä korostaviin teorioihin. Tämä jako korostaa sosiologista näkökulmaa tähän ilmiöön. Lisäksi tutkimuksessani korostuu se, miten sosiaaliset suhteet edesauttavat tai estävät rikollisuudesta irtautumista. Tämä tutkielma on haastattelututkimus, jossa olen haastatellut entisiä rikoksentekijöitä, jotka haastatteluhetkellä ovat jättäneet rikollisen elämän taakseen. Olen analysoinut aineiston sisällönanalyysin ja tapaustutkimuksen menetelmin. Haastatteluissa kävi ilmi, että rikollisuuden syyt liittyvät hyvin paljon lapsuuden huonoihin oloihin, mutta tämä seikka ei varsinaisesti liity siihen, miten rikollisuudesta irtautuminen on onnistunut. Rikollisuuden syihin liittyvä pohdinta on yhteydessä rikollisuuden ennaltaehkäisemiseen. Analyysissäni irtautumisen pääkategoriaksi olen määritellyt käänteentekevän tapahtuman, jonka seurauksena irtautuminen on alkanut. Jotta irtautumisprosessi on jatkunut ja onnistunut on se kuitenkin vaatinut rationaalisen päätöksen, motivaation ja päihteidenkäytön lopettamisen. Lisäksi toimijuus, taloudellinen tilanne ja vankilatuomion aikainen kuntoutus ovat tärkeitä tekijöitä rikollisuudesta irtautumisen onnistumisessa.

People with a drug use disorder have a high risk of death following release from criminal sanctions due to increased risk of overdose. Time in prison has been associated with increased mortality from natural causes of death and suicides. In this thesis, the association of criminal sanctions with the mortality and causes of death of Finnish treatment-seeking individuals with substance use disorder was studied. Prior research on the topic is scarce and old. The data was the Register-based follow-up study on criminality, health and taxation of inpatients and outpatients entered into substance abuse treatment (RIPE, n = 10 887). The patients had been clients of A-Clinic Foundation between 1990 and 2009. Mortality was the modelled with logistic regression from 1.1.1992 to 26.8.2015. The time was divided into one-week episodes. For each client it was marked whether they were free, in prison or serving a community service, and whether they had died during the episode. Causes of death were studied using death records from 1992 to 2018. There was a 2,5-fold increase in overall mortality during the first two weeks after sentences. The risk stayed elevated even after the first 12 weeks (odds ratio 1,20; 95% confidence interval 1,08-1,32). The risk of a drug-related death (DRD) was almost 8,5-fold during the first two weeks. Poisonings excl. alcohol poisoning and assaults were more likely causes of death for patients with criminal history. DRD was over three times more likely among patients with criminal records. After validations, 33 individuals who had died during their sentence were identified from the data, of whom 14 (42,4%) had committed suicide. Approximately 10 percent of other deaths were suicides. Thus, it can be concluded that Finland has similar increased risk of death after sentences as has been observed in other countries despite frequent use of buprenorphine. Sentences affect causes of death for 2-5 years after the last sentence. Additionally, first signs of elevated mortality during community sanctions was observed, but further studies are required to confirm the finding.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan rikosten uhreja sovittelussa. Sovittelussa rikoksen epäilty tekijä ja uhri kohtaavat toisensa vapaaehtoisesti ja luottamuksellisesti sovittelijan välityksellä. Restoratiivisen oikeuden teoriassa rikoksia tarkastellaan ihmisten välisten suhteiden konflikteina ja korostetaan osallisten aktiivisuutta niiden ratkaisemisessa. Keskeisiä restoratiivisia arvoja ovat vapaaehtoisuus, luottamuksellisuus, tasapuolisuus, arvostava kuunteleminen ja (tekijän) vastuunotto. Suomalaisella sovittelutoiminnalla on sisällöllinen yhteys niin sosiaalipalveluihin kuin rikosoikeuteen, mistä johtuen sovittelun toteuttamisessa on tavoitteellinen jännite. Tutkielman lähtökohtana on, että sovittelu voi olla uhrille sosiaalinen auttamispalvelu, mikä perustuu ajatukseen restoratiivisen oikeuden ja sosiaalisen auttamistyön yhtenevästä arvopohjasta. Tutkimuskysymyksinä olivat 1) millaisia seuraamuksia rikoksesta on uhrille ja millaisia tarpeita niistä syntyy sovitteluun, 2) miten näitä seuraamuksia ja tarpeita käsitellään sovittelussa, 3) millaisia kokemuksia uhreilla on sovittelusta sekä 4) millaisia sosiaalisia ulottuvuuksia sovittelulla on uhrille. Tutkimus on toteutettu monimenetelmällisellä viitekehyksellä ja siinä edettiin etnografisella otteella. Aineistoina ovat määrällinen aineisto (N=1733) ja laadullinen aineisto, joka koostuu rikosten uhrien haastatteluista (N=7), havainnoiduista sovitteluneuvotteluista (N=10) ja kenttämuistiinpanoista. Primaariaineistona on sisällönanalyyttisesti analysoitu laadullinen aineisto. Määrällinen aineisto kattaa erään sovittelutoimiston sovittelualoitteet yhden kalenterivuoden ajalta. Aineistot analysoitiin monimenetelmällisellä analyysiprosessilla, jossa empiriaa ja teoriaa yhdistettiin käyttämällä pragmatistista abduktiivisuutta. Rikokset ohjautuvat sovitteluun keskimäärin kahden kuukauden kuluttua tapahtumahetkestä (mediaani 74 vrk, keskiarvo 125 vrk) ja valtaosa (70%) aloitteista tulee poliisilta. Uhreista 52 prosenttia on miehiä, 32 prosenttia naisia ja 17 prosenttia oikeushenkilöitä. Uhrien keski-ikä on 32 vuotta (mediaani 29 vuotta). Suurin osa uhreista on virallisen syytteen alaisen rikoksen uhreja ja tyypillisin (45%) rikosnimike on pahoinpitely. Laadullisen aineiston perusteella rikoksista aiheutuu uhrien elämään monimuotoisia seuraamuksia ja siksi uhrien tarpeet sovittelulle ovat moninaisia. Merkittävä osa haastatelluista uhreista tunsi rikoksen tekijän. He halusivat asialleen tuomioistuinkäsittelyn sijasta muunlaista käsittelyä. Sovittelu käynnistyy valtaosassa (74%) tapauksista ja puolet (49,5%) johtaa sovintoon. Virallisen syytteen alaisissa rikoksissa sovittelun käynnistyminen ja sovintoratkaisu ovat yleisempiä verrattuna asianomistajarikoksiin. Keskeisin sovinnon muoto on anteeksipyyntö. Noin puolessa (54%) kaikista sovintoratkaisuissa uhrille sovitaan rahallinen vahingonkorvaus (mediaani 204 euroa, keskiarvo 422 euroa), joka valtaosassa (86%) tapauksista toteutuu sovitusti. Tutkielman keskeinen johtopäätös on, että uhreilla on sovittelulle sosiaalisia tarpeita ja tästä muodostuu sovittelulle sosiaalinen ulottuvuus. Kohtaamisessa uhrin on mahdollista kertoa rikoksen seuraamuksista, osoittaa tuntemuksiaan ja kysyä tekijältä mieltä askarruttavia kysymyksiä sekä pyrkiä ratkaisemaan tilanne. Haastatellut uhrit eivät pääsääntöisesti olleet halukkaita käsittelemään rikosasiaa tuomioistuimessa Uhrit korostivat sovittelua matalan kynnyksen mahdollisuutena käsitellä rakentavalla tavalla vaikeaa asiaa. Sovittelukohtaamiset ovat uhreille merkityksellisiä tilanteita ja niistä voi seurata jälkikäteinen hyvän olon tunne. Valtaosin uhrien kokemukset sovittelusta ovat positiivisia, joskin tekijän toiminnalla on olennainen vaikutus siihen. Kohtaamisen syvällisyys on osallisista itsestään kiinni. Sovittelu voi olla rikoksen uhrille helposti saatavilla oleva sosiaalisen auttamisen muoto. Rikosoikeudellisen ulottuvuuden ja sosiaalisen ulottuvuuden välillä on kuitenkin jännite. Yhteiskunnallisesta näkökulmasta tarkasteltaessa olisikin perusteltua nostaa sovittelun sosiaalinen ulottuvuus rikosoikeudellisten nopeus- ja edullisuusnäkökulmien rinnalle.

Sosiologisten ja kriminologisten aikalaisteorioiden hengessä tutkimus tarkastelee mediaseurannan yhteyttä rikoskäsityksiin. Kulttuurin tuottamien riskikäsitysten on aikalaisteorioissa koettu olevan nousussa ja aiempi tutkimus on havainnut mediaseurannalla olevan yhteyden niin pelkoihin kuin kasvaviin väkivaltakäsityksiinkin. Mediakenttä on kuitenkin kokenut murroksia internetin ja sosiaalisen median myötä, eikä uusia rikostiedon lähteitä ole vielä kattavasti tarkasteltu osana ilmiötä. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, onko rikosuutisoinnin seuraaminen eri lähteistä yhteydessä rikoskäsityksiin. Tutkimuksen aineistona on Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin keräämä vuoden 2017 Kansallinen rikosuhritutkimus, joka on kansallisesti edustava otos suomalaisesta 15–74-vuotiaasta väestöstä. Aineiston analyysi toteutettiin ristiintaulukoinnin ja logistisen regressioanalyysin avulla. Rikoskäsitykset jaettiin kolmeen väkivallan kokemusta kuvaavaan ulottuvuuteen, jotka ovat emotionaalinen (väkivallan pelko), kognitiivinen (käsitykset väkivallan lisääntymisestä) ja toleranssiperusteinen (herkkyys määrittää asioita väkivallaksi). Tarkastelun painopisteenä oli erityisesti uusien medioiden yhteys näihin rikoskäsityksiin. Käsitellyt mediaseurantaryhmät pitivät sisällään rikosuutisia seuraamattomat sekä rikosuutisia perinteisistä lähteistä, sosiaalisesta mediasta ja vastamedioista seuraavat. Tulosten mukaan mediaseurannalla on yhteys sekä rikospelkoihin että käsityksiin väkivallan voimakkaasta lisääntymisestä. Herkkyys tulkita tapahtumia väkivallaksi ei sen sijaan kytkeydy mediaseurantaan. Sosiaalisen ja vastamedian seuraamisen havaittiin olevan perinteisen median seuraamista vahvemmin yhteydessä pelkoihin ja väkivallan lisääntymiskokemuksiin. Voimakkain riski molempiin on vastamedioita seuraavilla. Heillä riski rikospelkoihin on 2,5-kertainen ja käsityksiin väkivallan lisääntymisestä yli 4,7-kertainen rikosuutisointia seuraamattomiin nähden. Sosiaalista mediaa seuraavilla vastaavat riskit ovat 1,8- ja 2-kertaiset. Tutkimuksen tulokset ovat linjassa aiemman tutkimuksen kanssa. Ne myös täydentävät sitä vahvistamalla esimerkiksi sosiaalisen median seurannan ja rikospelkojen välisen yhteyden kansallisesti edustavalla aineistolla. Sosiaalisen median pirstaloituneisuuden takia yhteyden mahdollisesti selittävien tekijöiden pohtiminen on haastavaa. Vastamedioita ei ole juuri aiemmin tutkittu suhteessa rikoskäsityksiin. Niiden ja pelkojen sekä kasvavien väkivaltakäsitysten välisiä yhteyksiä pohditaan aiemman, maahanmuuttajien rikollisuuteen kohdistuviin käsityksiin keskittyvän tutkimuksen kautta. Tulosten valossa uusien medioiden tutkimus on tärkeää ja perusteltua myös kriminologisesta näkökulmasta.

The subject of this thesis is risk attitudes and the choice of further education among Finnish secondary school students. Data comes from a survey compiled in 2011 for 18 secondary schools in Finland. The data has 3418 respondents in total, 1984 (approximately 58 percent) of whom are female. There are three main questions in this study. First, do gender, parental education and standard of living affect the secondary school student’s willingness to take risks? We measure the risk attitudes by the general risk question which asks individuals to self-asses their willingness to take risk in general on a scale from 0 to 10. Second, does the general risk question predict the behavior of secondary school students when choosing the objective degree of further education? Moreover, do respondents, who are willing to take more risk in general, apply to more selective education programs even after controlling for gender, parental education and standard of living? In addition, we will try to determine if women shy away from competition i.e. apply to less selective study programs. The main findings of this thesis are the following. There are no gender differences in risk attitudes measured by the general risk question. We do not find reliable evidence that parental education or proxy of standard of living measured by a survey item has a significant impact on individual risk attitudes. Students who are more willing to take risk according to the general risk question tend to apply to further education with lower admission rate. The admission rate for students in risk neutral and risk lover category is approximately 1.5 percentage points lower compared to the risk-averse applicants. This indicates that risk attitudes do have an effect on the choice of study track. When looking the gender balanced subsample, the effect is actually even larger. Students who are in risk lover category tend to apply to further education with 2.2 percentage points lower admission rates than risk-averse students. We find no evidence that women are shying away from competition. In fact, if we assume that there are no gender differences in ability of students, on average, women apply to significantly more prestigious study tracks when considering only the competitiveness that is, the admission rate of chosen study program. This result remains statistically significant with 1 percent level even when looking only the gender balanced fields of education.

Ihmisten päätöksentekoa ohjaa usein intuitiivisuus ja suhtautuminen tapahtumien todennäköisyyksiin. Aina ei ole mahdollista tehdä perusteellista analyysia päätöksenteon tueksi, vaan päätöstä saattaa ohjata luontainen toiminta. Päätöksenteko epävarmuuden vallitessa sisältää aina kolme erilaista osaa. Ensimmäinen on valintojen kohde, eli mitkä valinnat ovat olemassa. Toinen on valintojen lopputulemien arvottaminen eli millaisen hyödyn kussakin lopputulemassa saa. Kolmantena on funktio, joka mallintaa lopputulemista ja valinnoista koostuvan vertailukelpoisuuden eri yhdistelmien välille. Tämän tutkielman tavoitteena oli selvittää miten päätöksenteko muodostuu ihmisen tehdessä kertaluonteisia valintoja riskillisissä tilanteissa. Tarkoituksena oli löytää tekijät, jotka vaikuttavat valinnan muodostumiseen. Tavoitteena oli myös verrata odotetun hyödyn teorian ja prospektiteorian päätöksenteon muodostumista. Maurice Allais esitti riskilliset valintakysymykset 1950-luvulla. Näihin kysymyksiin annetut empiiriset vastaukset olivat ristiriidassa odotetun hyödyn teorian kanssa. Tämän pohjalta syntyi paradoksi, joka kyseenalaisti odotetun hyödyn teorian. Odotetun hyödyn teoria perustuu Von Neumann – Morgensternin aksiomaattiseen odotetun hyödyn arvottamiseen. Henkilölle muodostuu riskiaversiivisuuden lajit, joiden mukaan hän tekee riskilliset päätökset. Kahnemannin ja Tverskyn luoma prospektiteoria on käyttäytymistaloustieteen kulmakiviä. Teorian mukaan ihminen ei painota havaitsemiaan todennäköisyyksiä lineaarisesti päätöksenteossa. Tappion kaihtaminen on yksi prospektiteorian löydös, jolla voidaan selittää tehtyjä valintoja, jotka eivät vaikuta rationaalisilta. Valintojen lopputulemia arvotetaan referenssipisteestä katsottuna. Prospektiteoria ehdottaa hylkäämään pysyvät preferenssit, sillä ne ovat referenssipisteriippuvaisia. Tutkielmassa esitetyillä teorioilla on riskimitat, joilla riskihalukkuutta voidaan mitata. Arrow-Prattin mitat on kehitetty odotetun hyödyn teorialle ja Köbberling-Wakkerin mitat tappion kaihtamiselle. Lopputulemana on, että päätöksenteossa riskillisissä valinnoissa mahdolliset tappiot painavat enemmän kuin voitot. Tämä voi ajaa ihmisen päätöksenteon samaan aikaan tappiota kaihtavaksi ja riskiä ottavaksi.

Tämän maisterintutkielman tutkimuskohteena on, Suomen ja eduskunnan päätös hakea Naton jäsenyyttä. Jäsenyyskeskustelua lähestytään kehysanalyysin kautta. Tutkimuksessa selvitetään, kuinka kansanedustajat kehystävät Natosta ja sen jäsenyydestä käytyä keskustelua eduskunnassa keväällä 2022 lähetekeskusteluissa pitämissään puheissa. Tutkielman aineistona käytän näitä valtioneuvoston ajankohtaisselvityksien lähetekeskusteluita. Tutkielman teoreettisen viitekehyksen muodostaa konstruktivismiin lukeutuva identiteettiteoria, jonka avulla Suomen identiteettiä tutkitaan. Teorian kautta pystyn tutkimuksessani vetämään johtopäätöksiä Nato-jäsenyydestä käydyistä lähetekeskusteluista pintaa syvemmältä, analysoimaan erilaisia tapoja kehystää Nato- keskustelua identiteetin näkökulmasta sekä pohtimaan Suomen identiteettiä materiaalista havaittujen identiteettinäkemysten pohjalta. Tutkimuksen analyysimenetelmä on kaksiosainen. Ensin aineisto on käyty läpi niin, että aineistosta on tunnistettu tutkimuskohteen kannalta mielenkiintoisia nostoja, joiden perusteella on rajattu keskeisimmät näkökulmat: identiteetti, puolustuspolitiikka ja uhkakuva. Tämän jälkeen analyysia syvennetään kehysanalyysilla korostamalla löydettyjä näkökulmia neljän eri Nato-puhujatyypin kautta. Puheenvuorot lajitellaan puhujatyyppien mukaan omiin ryhmiinsä, joita ovat kannattaja, neutraali, skeptikko ja vastustaja. Analyysin perusteella kansanedustajat kehystävät Nato-jäsenyydestä käytyä keskustelua Nato-puhujatyyppien havainnollistamalla tavalla. Natoon hakemista perustellaan ensisijaisesti turvallisuudella ja Ukrainan kohtalon välttämisellä, lisäksi identiteetin näkökulma korostuu. Suomen identiteetti on lähetekeskustelujen perusteella muuttunut Nato-Suomen identiteetiksi, ja suurin osa kansanedustajista on puheidensa perusteella Nato-jäsenyyden kannalla.

Tutkielmassa tarkastellaan Viking Lineen liitettyjä sosiaalisia representaatioita yritysmielikuvien ja yritysvastuullisuuskäsitysten kautta. Tutkielman teoreettinen näkökulma on sosiaalipsykologinen, koska yritysmielikuvia ja vastuullisuustulkintoja lähestytään sosiaalisten representaatioiden teorian viitekehyksestä. Sosiaalisten representaatioiden teorian avulla ihmiset tekevät yhdessä uusista asioista itselleen ymmärrettävämpiä ankkuroimalla ne johonkin itselleen jo tuttuun asiaan ja käsittämällä asiaa siten arkiajattelun kautta. Sosiaalisia representaatioita muodostetaan etenkin sellaisista sosiaalisesti relevanteista asioista, joilla on jokin tarkoitus tai merkitys ihmisten elämässä. Teorian luonut Serge Moscovici määritteli sosiaaliset representaatiot arvojen, ideoiden ja käytäntöjen järjestelmäksi, jolla on kaksi erilaista toimintamuotoa. Ensinnäkin sosiaaliset representaatiot luovat järjestystä, jonka avulla mahdollistuu yksilöiden orientoituminen sosiaaliseen ja materiaaliseen maailmaan. Toisaalta sosiaaliset representaatiot mahdollistavat yhteisön jäsenten keskinäisen kommunikaation tarjoamalla koodistot sosiaalisen vaihdon luokitteluun ja nimeämiseen. Tutkielman aihe liittyy ajankohtaiseen tieteelliseen ja yhteiskunnalliseen keskusteluun yritysmielikuvista ja ennen kaikkea yritysvastuullisuudesta. Yritysvastuullisuuden voidaan sanoa olevan 2010- luvun trendi, joka ei osoita hiipumisen merkkejä, vaan päinvastoin, yritysvastuullisuudesta on tulossa kiinteä osa yritysten luontaisia ja arkipäiväisiä toimintatapoja. Yritysvastuullisuuden voidaan katsoa koostuvan kolmesta päävastuusta: ympäristövastuusta, sosiaalisesta vastuusta ja taloudellisesta vastuusta. Näiden päävastuiden alle sijoittuu puolestaan satoja pienempiä vastuullisuuden osa-alueita konkreettisine vastuullisuustekoineen. Vastuullisesti toimimalla yritykset voivat saavuttaa esimerkiksi sitoutuneita asiakkaita, vahvistaa brändi- ja markkina-arvoa sekä saavuttaa taloudellista lisäarvoa yritykselle. Asiakkaat näkevät yritysvastuullisuuden enenevissä määrin erottautumistekijäksi yritysten välillä haluten mahdollisuuksien mukaan käyttää vastuullisesti toimivien yritysten tuotteita ja palveluita. Viking Line toteuttaa vastuullisuutta monipuolisesti aina itse suunnittelemistaan maailman ilmastoviisaimmiksi kutsutuista uusista risteilyaluksista, ruokahävikin minimoimiseen ja opiskelijoiden työharjoittelun mahdollistamiseen. Tutkielman aineistona käytettiin kymmenen (10) Viking Linen risteilymatkustajan haastattelua. Haastattelut toteutettiin yksilöhaastatteluina strukturoidun haastattelulomakkeen avulla. Aineisto analysoitiin teoriaohjaavan sisällönanalyysin avulla ja analyysi pyrki vastaamaan tutkimuskysymyksien kautta siihen, mihin Viking Line ankkuroidaan, miten Viking Line objektivoidaan ja tekevätkö ihmiset Viking Linea ymmärrettäväksi myös vastuullisuuden kautta. Tutkielman tulosten mukaan Viking Line näyttäytyy risteilyasiakkaille ennen kaikkea tuttuna ja turvallisena toimijana risteilymatkustamisen kontekstista. Turvallisuus näyttäytyy turvallisien alusten ja ammattitaitoisen merenkulun sekä avoimen viestinnän kautta. Näin ollen turvallisuuden voidaan katsoa kuuluvan osaltaan yritysvastuullisuuteen. Sen sijaan analyysistä nousi esiin se kiinnostava seikka, että risteilyasiakkaat eivät juurikaan olleet tietoisia Viking Linen tekemistä monipuolisista vastuullisuusteoista. Tunnistamalla risteilyasiakkaiden tarpeet ja odotukset vastuullisuusviestintään liittyen, yrityksen on mahdollista kehittää esimerkiksi markkinointiviestintäänsä, sillä strategisen vastuullisuusviestinnän avulla yrityksen on mahdollista parantaa markkina-arvoaan entisestään ja samalla saavuttaa taloudellista lisäarvoa.