Browsing by Title

Tämä maisterintutkielma käsittelee itseilmaisukyvyltään rajoittuneiden lasten mahdollisuuksia ilmaista itseään ja vaikuttaa itseään koskeviin päätöksiin omissa asiakkuuksissaan sosiaalihuollon palveluissa. Suomen lainsäädännön mukaan asiakasta täytyy kuulla häntä koskevissa päätöksissä sosiaalihuollon palveluissa, ja tämä oikeus koskee myös sosiaalihuollon asiakkaana olevia lapsia. Esimerkiksi kehitysvammat sekä erilaiset sairaudet ja neurologisen kehityksen häiriöt voivat vaikuttaa lapsen kykyyn ilmaista itseään tavallisen suullisen vuorovaikutuksen keinoin hänen asioitaan hoitaville aikuisille tai kykyyn ymmärtää puhetta. Tärkeä itseilmaisukyvyltään rajoittuneiden lasten palveluyksikkö on vammaispalvelut, mutta heillä on usein asiakkuuksia myös muihin sosiaalihuollon palveluihin. Toteutin tutkielman haastattelemalla eri tavoin kehitysvammaisten tai muulla tavoin itseilmaisukyvyltään rajoittuneiden lasten huoltajia heidän kokemuksistaan sosiaalipalveluissa asioimisesta. Tavoitin haastateltavani potilas- ja asiakasjärjestöjen kautta sekä eri tavoin vammaisten lasten vanhempien Facebook-ryhmistä. Toteutin tutkimuksen laadullisena analyysina. Haastattelin itseilmaisukyvyltään rajoittuneiden lasten huoltajia muun muassa siitä, millä tavalla sosiaalihuollon ammattihenkilö on ottanut lapsen huomioon tai kuullut lapsen mielipiteitä asiakkuuksien aikana, huoltajien hyvistä ja huonoista kokemuksista sosiaalihuollon ammattihenkilöiden kanssa asioimisesta, kokemuksista omien oikeuksien toteutumisesta, mahdollisuudesta olla yhteydessä omaan työntekijään ja muusta sosiaalihuollon tarjoamasta avusta. Tutkielman tulosten perusteella itseilmaisukyvyltään rajoittuneiden lasten mahdollisuus ilmaista itseään tai vaikuttaa omiin päätöksiinsä sosiaalihuollossa ei toteudu kovin hyvin. Useimmat haastateltavani kertoivat, että se ei toteudu juuri lainkaan. Haastatellut olivat tyytymättömiä sosiaalipalvelujen toimintaan sekä lapsen huomioimisen puutteisiin. Haastatellut pystyivät kuitenkin kertomaan, miten he kehittäisivät sosiaalipalvelujen työntekijöiden toimintaa ja millä tavalla he toivoisivat lapsen kuulemisen sujuvan paremmin. Monille haastatelluille lopulta kuitenkin tärkeämpää kuin se, miten heidän lapsensa pääsevät vaikuttamaan omiin asioihinsa sosiaalihuollon palveluissa, oli se, kuinka paljon merkitystä heidän omilla toiveillaan on sosiaalipalvelujen tekemien ratkaisujen kannalta. Monet haastatellut ajattelivat, että tärkeintä on, että sosiaalihuollon työntekijät ottavat vakavasti huoltajien viestin ja toiveet.

Tutkielmassa tarkastellaan sosiaalitieteellisen kriminologian viitekehyksessä sosiaalivakuutuksen väärinkäytön (sosiaaliturvavilpin) ja yksityisvakuutuksen väärinkäytön (vakuutusvilpin) syitä Suomessa. Keskeisenä tutkimuskysymyksenä tutkielmassa on, missä määrin kriminologisen itsekontrolliteorian mukainen heikko itsekontrolli ja kriminologisen paineteorian mukainen paine (strain) selittävät sosiaaliturva- ja vakuutusvilppiä. Tutkielma koostuu aihetta taustoittavasta johdanto-osasta ja empiirisen tarkastelun sisältävästä artikkelista ”Vakuutusyhteiskunnan väärinkäyttäjät: sosiaaliturva- ja vakuutusvilppi Suomessa”, joka on julkaistu aiemmin referee-artikkelina Oikeus-lehdessä 4/2016. Artikkelin empiirinen analyysi pohjautuu Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen ja Rikosseuraamuslaitoksen toteuttaman lyhytaikaisvankitutkimuksen aineistoon. Lyhytaikaisvankitutkimuksen keskeiset tulokset raportoivassa Janne Kivivuoren & Henrik Linderborgin kirjassa ”Lyhytaikaisvanki” ei ole käsitelty käsillä olevaa tutkimuskysymystä. Tutkielmassa havaitaan, että sosiaaliturva- ja vakuutusvilppi kytkeytyvät kriminologisen itsekontrolliteorian olettamusten mukaisesti heikkoon itsekontrolliin ja ilmentävät generalistityyppistä laaja-alaista aikuisiän rikosaktiivisuutta. Sosiaaliturvavilppi kytkeytyy myös kriminologisen paineteorian mukaiseen kumuloituneeseen aikuisiän taloudelliseen huono-osaisuuteen, kun taas vakuutusvilppiin syyllistyvät edustavat pikemminkin keskiluokkaista aikuisuutta, johon liittyy työssä oleminen sekä asuminen vuokra- tai omistusasunnossa. Tutkielman tulokset sosiaaliturva- ja vakuutusvilpin syistä Suomessa ovat samansuuntaiset kansainvälisessä empiirisessä kriminologisessa tutkimuksessa saatujen tulosten kanssa. Tulokset eivät tue kuitenkaan aiemmin esitettyjä pohjoismaisia suosituksia torjua sosiaaliturvan väärinkäytöksiä käymällä asenteita muokkaavaa keskustelua sosiaaliturvavilpin vaikutuksista hyvinvointiyhteiskuntaan taikka lisäämällä kontrollia, karensseja ja rangaistuksia. Tutkielman perusteella sosiaaliturva- ja vakuutusvilpin torjunnassa on preventiivisenä toimintana pikemminkin muokattava tilannetekijöihin kytkeytyviä vakuutusyhteiskunnan rakenteita kuin kasvatettava tai rangaistava yksilöitä, jotta vakuutusyhteiskuntaan jo ennestään rakentuneita eriarvoisuutta tuottavia mekanismeja ei uusinnettaisi ja ylläpidettäisi.

Tutkielman aiheena on itsemurhasta omaisten näkökulmasta rakentuva kuva suomalaisessa omaelämäkerrallisessa kirjallisuudessa. Itsemurhia tehtiin Suomessa vuonna 1990 miltei 1500, minkä jälkeen lasku on ollut melko tasaista vuosina 1987–1996 toimineen kansallisen itsemurhien ehkäisyprojektin ansiosta, ja vuonna 2019 itsemurhia tehtiinkin enää 746. Laskusta huolimatta itsemurhien määrä on väestön kokoon nähden melko korkea ja sen vuoksi on selvää, että itsemurhat vaikuttavat monien suomalaisten elämään. Itsemurhaa on jonkin verran tutkittu omaisten näkökulmasta ja aiempien tutkimustulosten mukaan itsemurha jättää omaisiin pysyvät jäljet, jotka näkyvät vielä useiden vuosien jälkeen tapahtuneesta. Itsemurhia käsittelevän aiemman tutkimuskirjallisuuden lisäksi otan aineistoni luonteen vuoksi tutkielmassani osaa myös kaunokirjallisuutta osana sosiaalityön tiedontuotantoa käsittelevään tutkimukselliseen keskusteluun. Tutkielmani teoreettinen viitekehys on kaksijakoinen. Ensinnäkin tarkastelen aineistoa sosiaalisen konstruktionismin näkökulmasta, jolloin ymmärrän aineistossa käytetyn kielen toimintana ja todellisuutta luovana ja muokkaavana. Teoreettisen viitekehyksen toinen osa muodostuu elämäkertatutkimuksesta. Aineistonani toimii viisi suomalaista omaelämäkerrallista kirjaa, joissa omainen kuvailee läheisen itsemurhaa ja kokemuksiaan siihen liittyen. Aineistoa tarkastelen diskurssianalyysin keinoin. Tutkimuskysymyksiä on kaksi. Ensinnäkin etsin vastausta siihen, millaista ymmärrystä itsemurhasta kokonaisvaltaisena ilmiönä rakennetaan näissä teoksissa. Toiseksi kysyn, miten itsemurhan tehneen läheiset kuvaavat ja merkityksellistävät tapahtuman vaikutuksia heidän omaan elämäänsä. Jäsensin aineistosta neljä puhetapaa, joilla läheisen itsemurhaa kuvattiin. Itsemurha näyttäytyi rohkeana tekona, tekijän omana päätöksenä, epäitsekkäänä tekona sekä tabuna. Omaisten tapoja kuvata ja merkityksellistää läheisen itsemurhan aiheuttamaa kokemusta jäsensin viideksi diskurssiksi. Kokemus näyttäytyi absurdina, kokonaisvaltaisena, kehollisena ja särkevänä, merkityksettömyytenä sekä vihana ja ulkopuolisten odotuksiin vastaamattomana. Tutkielman tulokset osoittavat, että läheisen itsemurhaa kuvattiin paikoin jopa glorifioiden sitä. Tämä näkyi muun muassa kunnioituksena koskien itsemurhan tehneen henkilön päätöstä sekä tapana kuvata itsemurhaa poikkeuksellista rohkeutta ja epäitsekkyyttä vaativana tekona. Lisäksi omaisten kuvauksissa korostuivat läheisen itsemurhan moninaiset, paikoin jopa ristiriitaiset sekä kokonaisvaltaiset vaikutukset omaisen elämään. Kokonaisuudessaan tutkielma tuottaa tärkeää tietoa itsemurhasta omaisen näkökulmasta tarkasteltuna. Sosiaalityöntekijät joutuvat töissään kohtaamaan sekä itsetuhoisia että läheisen itsemurhan kohdanneita asiakkaita, jolloin ilmiön syvällisempi ymmärtäminen nousee tärkeään rooliin.

Tutkin Vasemmistonaisten kaksoisstrategiaa, eli tapaa toimia osana vasemmistolaista puoluetta ja hoitaa sen naisjärjestölliset tehtävät sekä pyrkimyksenä toimia samaan aikaan osana itsenäistä naisliikettä ja muotoilla oman naispolitiikan sisältöjä. Tutkin Vasemmistonaisten perustamista lokakuussa 1990 sekä naisverkoston perustamista edeltävää valmistelutyötä Suomen Naisten Demokraattisessa Liitossa (SNDL) vuosina 1988-1990. Kysyn, miten tässä murroskohdassa erillistä naistoimintaa ja toisaalta uuteen puolueeseen kiinnittymistä perustellaan. Tutkimusajankohtanani suomalainen vasemmistolaisuus oli murroskohdassa, kun kansandemokraattinen liike osapuolitaisteluineen oli tullut tiensä päähän. Vanhan naisliiton lopettamisen ja uuden naisverkoston perustamisen taustalla vaikuttivat vahvasti myös keskustelut, joita käytiin Suomen Kansan Demokraattisen Liiton (SKDL) ja Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) toiminnan uudistamisesta perustamalla uusi puolue, Vasemmistoliitto. Tärkeimmät lähteeni ovat SNDL:n ja Vasemmistonaisten Pippuri-lehti, SNDL:n viimeisten liittokokousten materiaalit, vuonna 1988 pidetyn Akanvirtaa uuteen -naisfoorumin materiaalit, Vasemmistonaisten perustavan kokouksen ja sen yhteydessä pidetyn Vastustamaton arki -naisfoorumin ja näitä valmistelevien työryhmien materiaalit sekä toimittamani Vasemmistonaisten 20-vuotisjuhlajulkaisu vuodelta 2010 sekä Sirpa Puhakan kirjoittama kirja Vasemmistoliiton synnystä. Pyrin näyttämään, kuinka SNDL:n ja Vasemmistonaisten keskustelut ovat osa feministisessä liikkeessä käytyjä keskusteluja, erityisesti feminismin toista aaltoa sekä niin kutsutuissa uusissa yhteiskunnallisissa liikkeissä käytyjä keskusteluja ja tapoja toimia politiikassa. Puolueiden naisjärjestöillä on pitkät perinteet Suomessa. Osoitan kuinka Vasemmistonaisten kaksoisstrategia ei ole vain vanhan perinteen jatkamista, vaan sille pyrittiin uuden naisverkoston perustamisvaiheessa antamaan myös uudenlaisia naispoliittisia sisältöjä, joilla pyrittiin myös luomaan uudenlaisia tapoja toimia politiikassa. Toisaalta Vasemmistonaiset näkivät itsensä myös osana pitkää työläisnaisten ketjua ja oman liikkeen historia oli vuonna 1990 läsnä esimerkiksi työläisnaisliikkeen 90-vuotisjuhlina ja historiankeruuprojektina. Kaksoisstrategia ei siis ole muuttumaton, vaan on saanut erilaisia sisältöjä eri aikakausina ja erilaisissa poliittisissa ideologioissa. Suhde erilliseen naistoimintaan on ollut Suomessa ja muualla erityisen jännittynyt vasemmistolaisessa liikkeessä, sillä se rikkoo ajatusta työläisten yhteisestä taistelusta. Erillistä naistoimintaa puolustettiin tutkimusajankohtanani paljon, mutta muunlaisiakin tapoja tehdä naispolitiikkaa puoluepolitiikassa pohdittiin. SNDL:ssä keskusteltiin aktiivisesti siitä, lähtevätkö naiset mukaan perusteilla olevaan Vasemmistoliittoon. Kritiikki miesvaltaista puoluepolitiikkaa sekä ammattiyhdistysliikettä kohtaan oli vahvaa. SNDL asetti mukaan tulolleen uuteen puolueeseen myös selkeät ehdot. SNDL:ssä pyrittiin sen viimeisinä vuosina saamaan naistoiminnalle enemmän arvostusta, jotta sitä ei nähtäisi vain esipoliittisena toimintana. Tämä näkyi pyrkimyksenä tehdä naisliitosta entistä selkeämmin poliittinen naisjärjestö ja myös feministinen diskurssi oli SNDL:n viimeisinä vuosina vahvaa. Feminismin vaikutus näkyi myös uuden naisverkoston valmistelussa ja perustavan kokouksen ja sen yhteydessä pidetyn naisfoorumin sisällöissä.

Työssä on lähestytty yhteistyössä Suomen Mielenterveysseura ry:n kanssa Mielenterveyden ensiapu®2 -koulutukseen osallistuneita pyytäen heitä puhumaan tietämyksestään ja auttamistaidoistaan mielenterveyden häiriöiksi luokiteltaviin tiloihin liittyen. Tutkimuksella haluttiin selvittää, millaisia vaikutelmia haastateltavat luovat itsestään koulutuksen sisältöjä sisäistäneinä auttajina ja millaisin keinoin. Mielenkiinnon kohteena on myös se, millaista puhetta tuotetaan, kun terveydenhuollon ammattilaisten välineeksi luotu diagnostinen psykiatrian kieli ja käsitteistö kohtaavat kliinisestä kontekstista irrotetut arjen tilanteet. Tutkimuksen lähestymistapana hyödynnetään laadullista asennetutkimusta. Taustateorioina toimivat Erwing Goffmanin teoria itsen esittämisestä sekä Michael Billigin retorinen sosiaalipsykologia. Tutkimuksessa käydään vuoropuhelua näiden taustateorioiden, tulosten sekä mielenterveyden ensiapuun liittyvän tutkimuksen välillä. Aineisto kerättiin toteuttamalla viiden koulutukseen osallistuneen kanssa puolistrukturoitu haastattelu, joissa haastateltavat tuottivat kannanottoja ja perustelevaa puhetta mielenterveyden ensiavun hyödyntämiseen sekä omiin tietoihin, taitoihin ja mielenterveyden ensiapukoulutukseen liittyen. Haastateltavia lähestyttiin mielenterveyden ensiavun koulutuksen käyneinä ja he tuottivat puhetta suhteessa heille esitettyihin virikkeisiin. Haastatteluissa luotuja vaikutelmia tulkittiin teoreettisesta viitekehyksestä käsin. Haastattelussa haastateltavat loivat kannanottojen ja niiden perustelujen avulla itsestään kuvaa tietynlaisina mielenterveyden ensiavun hyödyntäjinä, eli haastattelijat asemoivat itseään eri tavoin suhteessa koulutukseen ja sen sisällön hallitsemiseen. Haastatteluaineistosta pystyttiinkin tulkitsemaan runsaasti erilaisia keinoja osaavan vaikutelman luomiseen, joista yleisimpiä olivat omakohtaiseen kokemukseen vetoaminen, koulutusretoriikka ja erilaisten instituutioiden käyttäminen perustelujen hakupaikkana. Haastatteluissa syntyneet vaikutelmat heijastelivat sitä, että mielenterveyden ensiavun antaja voi esiintyä osaavana muun muassa kokemusasiantuntijan, entisen tai tulevan alan ammattilaisen, tai kriisitilanteista kokemusta saaneen auttajaroolista käsin. Tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että mielenterveyden ensiapuun liittyvää osaamista voidaan perustella monin keinoin ja luomalla itsestä erilaisia vaikutelmia. Lisäksi tutkimus osoittaa, että laadullinen asennetutkimus on toimiva menetelmä tuottaa haastattelupuhetta, joka on luonteeltaan kantaa ottavaa ja argumentoivaa.

Tämä tutkimus keskittyy psykologian popularisoitumisen historialliseen muutokseen ja sen tarjoamaan itsetutkiskelun kieleen. Foucault’laisen yksilöllistävän vallan näkökulmasta popularisoituneen psykologian eri muodot ja välineet voidaan nähdä psykoteknologioina, joiden avulla pyritään suoraan tai epäsuorasti puuttumaan ihmisten elämään. Nämä onnellisuuden, emotionaalisen hyvinvoinnin ja itsensä kehittämisen terapeuttiset teknologiat ovat nykypäivänä vaikuttava kulttuurinen ilmiö. Itsensä kehittäminen ja toteuttaminen voidaan nähdä yhtenä yksilöllisyyden korostumisen ilmiönä. Identiteettityöhön liittyy yksilön persoonallisten ominaisuuksien kehittäminen tiettyjen yhteiskunnassa ja kulttuurissa vallitsevien ihanteiden suuntaan. Yksilöön kohdistuvat oman identiteetin muokkaamisen ja psyykkisen kyvykkyyden paineet vaativat ihmistä luo maan omaa elämäänsä ja ylittämään itsensä, mikä voi aiheuttaa samalla epäonnistumisen pelkoa, haavoittuneisuutta ja epävarmuutta. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, miten psykologian popularisoituminen ja sen tuottama identiteettityön kieli ja tekniikat esiintyvät humanistisen psykologian analyysikehyksestä käsin suomalaisessa populaarikulttuurissa. Analyysikehys koostuu neljästä teemasta, jotka ovat yksilöllisyys, itsensä kehittäminen, itsensä toteuttaminen ja yksilön vastuu. Tutkimuksessa selvitetään miten nämä teemat ovat esiintyneet vuosien 1947–2017 Eeva-lehtiaineistossa ja millaisia ajallisia muutoksia niissä on havaittavissa eri aikakausina. Kyseessä on laadullinen tutkimus ja tutkimusmenetelmänä on teorialähtöinen sisällönanalyysi. Aineistosta nousee esiin viisi eri tuloksia kuvaavaa teemaa, jotka ovat itsetietoisuus, vastuu, vapaus, kasvu ja kehitys sekä elämän sisältö. Tulokset osoittavat, että yksilöllisyyden, itsensä kehittämisen, itsensä toteuttamisen ja yksilön vastuun esiintyminen on korostunut ja lisääntynyt selkeästi populaarikulttuurissa 1960-luvulta lähtien. Popularisoitumisen myötä humanistisen psykologian kieli ja tekniikat ovat tulleet nykypäivänä osaksi normaalia elämisen käytäntöä, jolloin yksilön vastuu itsestään ja omasta elämästään sekä jatkuva itsensä kehittäminen ja toteuttaminen voi alkaa näyttäytyä välttämättömänä ja luonnollisena osana ihmisen elämänkulkua.

Muuttuva ympäristö vaatii organisaatioilta kykyä tarttua nopeasti ja joustavasti toimeen, minkä myötä yhä useampiorganisaatio on alkanut harjoittaa ketteriä menetelmiä ja itseorganisoitua. Tässä tutkimuksessa selvitettiin Yleisradio Oy:ssa toimivan teknologiaosasto yle.devin itseorganisoitumista mahdollistavia ja rajoittavia tekijöitä siten, miten yle.deviläiset sen itse kokevat. Tutkimusaiheen valintaan vaikutti Yleisradio Oy:n visio ja strategia kehittää ketterää työkulttuuria ja yle.devin tarve kehittää itseorganisoitumistaan yhä sujuvammaksi. Tämän laadullisen tapaustutkimuksen tarkoituksena oli saada yksityiskohtaista tietoa itseorganisoitumisen ilmiöstä. Tutkimusaineisto koostuu kymmenen yle.deviläisen puolistrukturoidusta haastattelusta, jotka analysoitiin temaattisen analyysin avulla. Tutkimus omaa realistisen näkökulman, joka tarkoittaa tutkimuksen kannalta sitä, että tiedon ja tiedonantajan välinen suhde tulkitaan hyvin suoraviivaisena. Toisin sanoen haastateltavien kokemukset itseorganisoitumisesta heijastavat itseorganisoitumisen todellista muotoa yle.devissä. Tuloksissa esiintyi seitsemän itseorganisoitumista mahdollistavaa tekijää, neljä rajoittavaa tekijää sekä yksi hidastava tekijä. Yle.devin itseorganisoitumista mahdollistavat avoin ja luottava yhteisöllisyys, autonomiset ja itseohjautuvat yksilöt, toiminnan kehittäjät, toiminnon vetäjä, oikeaan suuntaan organisoituminen, verkostoituminen sekä toimintaympäristö. Itseorganisoitumista rajoittavat huonosti toteutettu onboarding –prosessi (perehdytys), osaston kasvu, passiivisuus ja hiljaisten yle.deviläisten määrä. Hidastavana tekijänä on yle.devin toiminnan periaate: vapaaehtoisuus. Vapaaehtoisuus koetaan kuitenkin tärkeäksi ominaisuudeksi, eikä se sen takia ole rajoittava tekijä. Tulosten perusteella laaditut kehitysehdotukset yle.deville ja muille organisaatioille kannustavat kehittämään tiimiytymistä ja verkostoitumista tehostavia toimenpiteitä esimerkiksi tiimipäivien muodossa; luomaan onboardingprosessin, joka auttaa uusia sopeutumaan ja sitoutumaan verkostoon; tiedostamaan vapaaehtoisuuden tuomat haasteet; ja selvittää, kuinka merkityksellisenä tiimiläiset kokevat oman osastonsa. Itseorganisoitumista tapahtuu jo organisaatioissa ja kyseistä ilmiötä tapahtuu enemmän käytännön tasolla kuin tutkimuksen tasolla. Tämä tutkimus on paitsi avustanut yle.deviä ja yleä tavoitteessaan kehittyä yhä ketterämmäksi työpaikaksi, se on myös lisännyt empiiristä tietoa itseorganisoitumisesta organisaatioissa, jonka tutkimus on jälkijunassa. Sen lisäksi tämä tutkimus on valaissut itseorganisoitumista sellaisessa toiminnossa, johon yksilöt vapaaehtoisesti saavat osallistua tai olla osallistumatta. Lisää tutkimusta tarvitaan kuitenkin itseorganisoitumisesta vapaaehtoistoiminnassa.

Internet-yhteyksien käyttö yleistyi Suomessa vuoden 1993 jälkeen, mistä lähtien Internetiä on alettu käyttämään yhä enemmän tiedonkeruun apuvälineenä. Apuvälineenä Internetiä käytetään sekä yhteydenotossa vastaajiin että vastauksien keruussa. Internetin avulla tehtyihin kyselytutkimuksiin liittyy edelleen paljon avoimia metodologisia kysymyksiä. Useimmiten perinteistä, satunnaistettua otoksen keruuta ei voida suorittaa, koska kehikkoperusjoukkoa ei pystytä määrittelemään. Tällöin joudutaan turvautumaan itsevalikoituneeseen verkkotiedonkeruuseen, jossa kyselyä mainostetaan avoimesti tutkimuksen kohteena olevalle ryhmälle ja vastaajat itse päättävät osallistuvatko kyselyyn vai eivät. Samalla Internet-populaation alipeitto voi aiheuttaa harhaa tutkimustuloksiin, jos tavoiteperusjoukkona on jokin suuri populaatio, jossa kaikki eivät käytä Internetiä. Tutkielman tavoite on antaa kuva verkkotiedonkeruun ajanmukaisista menetelmistä sekä erityisesti selvittää itsevalikoituneen verkkotiedonkeruun tilastollista metodologiaa, mahdollisuuksia ja rajoituksia. Tarkoituksena on myös selvittää, kuinka hyvin valikoituneen verkkokyselytutkimuksen harhan korjaaminen onnistuu ajanmukaisilla painotusmenetelmillä. Kyselytutkimusten vastauskadosta sekä valikoituneisuudesta johtuvaa harhaa voidaan korjata painotusmenetelmillä, jos vastauskadon mekanismia tai valikoitumismekanismia pystytään selittämään. Harhaa voidaan korjata sopivien apumuuttujien avulla, jotka korreloivat tulosmuuttujan tai osallistumispäätöksen kanssa. Apumuuttujien tiedot täytyy olla tiedossa sekä kyselyyn osallistujilta että ei-osallistujilta. Perinteisen todennäköisyysotantaan perustuvan aineiston vastauskadosta johtuvaa harhaa korjataan useimmiten jälkiosituspainoilla. Itsevalikoituneen verkkokyselytutkimuksen valikoitumisharhan korjaamiseen on esitetty kaksivaiheista painotusmenetelmää, jonka tarkoituksena on korjata harhaa, joka johtuu Internetin käyttömahdollisuudesta sekä itse osallistumispäätöksestä. Internetin käyttömahdollisuus voidaan mallintaa propensiteettipistemäärän avulla, jonka käänteislukua voidaan käyttää painokertoimena harhan korjaamiseksi. Osallistumispäätöksestä johtuvaa harhaa voidaan korjata tasaamalla aineiston apumuuttujien reunajakaumat vastaamaan populaation reunajakaumia. Tutkimuksessa tarkastellaan kolmea aineistoa. Kelan tutkimusosasto keräsi vuoden 2010 syyskuussa pilotin itsevalikoituneesta verkkokyselytutkimuksesta. Kyselyllä pyrittiin kartoittamaan Suomen 16–80-vuotiaiden kansalaisten yksityisten terveys- ja hammashoitopalvelujen hintatietoja ja tarpeita. Sama kysely lähetettiin myös otosperusteisesti Kelan työntekijöille. Molemmissa kyselyissä vastaukset kerättiin sähköisellä Internet-kyselyllä. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan TNS Gallupin otosperusteisesti Suomen kansalaisilta keräämään suppeampaa puhelinhaastattelukyselyä, jota käytettiin myös itsevalikoituneen aineiston kalibrointiaineistona. Kyselytutkimusaineistojen vastauskatoa korjattiin erilaisilla painotusmenetelmillä, joiden avulla pystyttiin tarkastelemaan kuinka hyvin eri painotusmenetelmät pystyvät korjaamaan valikoitumisesta johtuvaa harhaa. Otosperusteisia verkkokyselytutkimuksia korjattiin jälkiosituspainoilla ja painotuksissa onnistuttiin hyvin, koska aineistossa ei ollut suurta valikoituneisuutta. Itsevalikoituneen verkkokyselytutkimuksen painotuksessa jouduttiin kohtaamaan paljon ongelmia, koska aineisto oli suuresti valikoitunut, ja siinä oli paljon vastauskatoa. Itsevalikoituneen aineiston valikoitumisen harhaa onnistuttiin kuitenkin osaksi korjaamaan, ja osa tulosmuuttujien jakaumatiedoista vastasi lähes otosperusteisen kyselytutkimuksen jakaumatietoja. Tutkimuksen keskeisin tulos oli, että vaikka verkkokyselyn tekeminen on halvempaa ja vähemmän työläämpää kuin otosperusteisen kyselytutkimuksen tekeminen, verkkokyselytutkimuksen suunnitteluun on panostettava entistä enemmän. Itsevalikoituneen verkkokyselytutkimuksen keruussa on suunniteltava tarkemmin kyselyn mainostaminen vastaajaehdokkaille, jotta valikoitumisesta johtuvaa harhaa voidaan paremmin hallita. Tutkimuksessa kävi myös ilmi, että sekä asennetta ja käyttäytymistä kuvaavia kysymyksiä on tärkeä olla kyselytutkimuksissa mukana, koska näiden avulla pystytään selittämään paremmin valikoitumisesta johtuvaa harhaa, kuin pelkästään sosiodemografisten muuttujien avulla.

Asylsökanden lever i en värld, som kanske är obekant för många av oss. Syftet med denna studie är att se hur asylsökande mammor upplever tiden på flyktingförläggningarna i väntan på sitt beslut. Denna avhandling strävar även till att se vad det är som får mammorna att kämpa vidare, vilka är ljusglimtarna i deras vardag. Jag fokuserar också på hur personalen på flyktingförläggningarna ser på de asylsökande mammornas tid på flyktingförläggningen. Detta har jag undersökt genom att intervjua fem asylsökande mammor och fem arbetare på en flyktingförläggning. De asylsökande mammorna kommer från Europa och Asien, de är i åldrarna 27-51. Mammorna har varit i Finland 1-5 år. Fyra av mammorna har gått i skola i hemlandet medan en inte kan läsa eller skriva. Två av mammorna har ett barn och tre av mammorna har flera än ett barn. Jag närmar mig de asylsökande mammornas upplevelser av tiden på flyktingförläggningen genom begreppet liminalitet. Vilket innebär att individen befinner sig mellan två olika ställningar, med andra ord i ett limbo tillstånd eller mellantillstånd. Konkret så innebär detta för de asylsökande mammorna att de inte längre tillhör den gemenskap som de hade i hemlandet, men samtidigt är de inte heller en del av det finländska samhället i och med att de fortfarande väntar på sitt beslut på asylansökan. Att befinna sig i liminalitet innebär enligt de asylsökande mammorna en osäkerhet, en lång väntan samt utanförskap. Mammorna har olika strategier för att handskas med den osäkra vardagen, det är både frågan om destruktiva strategier och strategier som innebär att strukturera tiden. En av mammorna skiljer sig från de andra mammorna med att hon inte beskriver tillvaron lika mörk som de andra och det har mycket att göra med hennes strategi att försöka leva en dag i taget. Den långa väntan innebär för mammorna att rollen som kvinna ändras och de upplever mera frihet, men samtidigt innebär väntan också att de blir mera passiva under processens gång. Trots att mammorna blir passiva uppvisar de en handlingskraft och deras starkaste drivkraft är att barnen skall få ett bättre liv än vad de själva har haft. I en tid som präglas av utanförskap skapar de asylsökande mammorna även en gemenskap och det uppstår någonting som Victor Tuner kallar för communitas mellan de asylsökanden. Dessa communitas handlar inte om några djupa vänskapsförhållanden utan det är frågan om ett band som man delar med andra som går igenom samma sak, en gemenskap i utanförskapen. Man gläds med de som får uppehållstillstånd och sörjer med de som är tvungna att lämna landet. Trots att asylprocessen och tiden på flyktingförläggningen beskrivs som mörk och negativ så skapar mammorna ändå mening i tillvaron på olika sätt. Centrala drivkrafter i mammornas vardag är bland annat barnen, olika församlingar, frivilliga organisationer, personalen, samhörigheten till de andra asylsökanden, hemmet och matlagning.

This thesis joins the eternal process of reaching for the unreachable, mysterious space of non-existence. Instead of defining anything or offering any answers, it makes portraits of a particular phenomenon: the question of remembrance and death in a context of today. What kind of scenarios have been offered for our digital afterlife? How do we want to be remembered after death as our lives become more difficult to grasp physically? We will meet a man who travels around the world with an uncanny robot, and listen to an artist in the process of inventing an interactive form for expressing grief through metaphysical dialogue. We will explore ideas of an entrepreneur who offers you a chance to live (symbolically) forever as an avatar, and we will focus on a hybrid eternity project, transforming rituals of memorising into forms that may speak more accurately to the mortals of the digital world. We will imagine a never-ending conversation between two lovers. Behind this curiosity towards the immortal enigma, there lies a wider question of whether our ’less physical’ lives could make us re-imagine, and possibly even notice changes in our beliefs and thoughts about death and remembering. The methodology of this work trusts in the power of human conversation. Through semi-structured, qualitative interviews with a limited amount of people, the thesis searches for scenarios of alternative futures for the culturally shifting rites of passage. Inspired by narrative approach to research and life, stories are valued as ever-changing material through which we construct our realities – and ourselves. What kind of narratives do the present-day technologies encourage us to create? How might our increasingly digital lives be changing the way we memorise and mourn? This work offers a speculative theoretical meditation to a few alternative futures of remembering: apocalyptic self-narratives that make the border between fiction and fact seem obscure.