Browsing by department "Department of Social Policy"

This master's thesis examines the concept of the Simmelian stranger. The concept is studied by relating it to Simmel’s other works, as well as to it’s persistence in many of the recurring themes in contemporary social theory. The first part of my thesis examines the epistemological foundations of Simmel's social theory. By defining the 'social' both as the a priori condition of social interaction, as well as a form that emerges trough this interaction, it becomes possible to study social life without reducing it to either the individuals or the society as a whole. The ‘social’, it is argued, can then be thought of as a Simmelian ‘third’. It is through this analogy that the connection between Simmel’s philosophy of sociological knowledge and the sociology of the stranger becomes apparent. It is suggested that in understanding the constitution of the stranger as a sociological form of the 'third', a somewhat impressionistic reading of Simmel’s philosophy and sociology is warranted. Part II of the thesis focuses on the stranger's role in Simmel's general analysis of modern life. In this context, strangerhood as a phenomenon is seen as one way of adapting to modernity and the new kind of social dynamics that come with it. Strangers, therefore, are seen as elements through which the unpredictabilities and tensions of modernity are confronted and managed. Strangerhood emerges both as a precondition for individuality as well as a reminder of the antagonism between the individual and the society. Drawing on and developing from earlier Simmel-studies, a chart outlining different typologies of strangers is presented (p. 49). It is also suggested that even though the unusual has often been of less interest to general sociological theory, it is through the concept of the unusual stranger that Simmel's 'plumb-line' between philosophy of knowledge, sociology and metaphysics can be understood. In the third part of the work, three distinctive ways of conceptualizing strangerhood are briefly discussed by relating them to the readings and views presented earlier. From the perspective of a systematic sociological theory (e.g. Rudolf Stichweh), strangerhood in global world-society is seen as a semantic impossibility. The experience of strangerhood, according to some theorists, has become either universal or invisible, making it unattainable by scientific categorisation. In other words, the stranger is claimed to have 'lost' its role as the 'third'. This view, however, is disputed by some theorists of late-modernity (e.g. Zygmunt Bauman). Although strangers represent ambivalence and blurring of boundaries, it is at the same time through its relationship to strangers that any society is constituted. It is the stranger who reveals the impossibility of 'solid modernity' as well as the inherent ambivalence within the modern project itself. A third discourse on strangerhood draws from the postmodern social theory combining it with semiotic and psychoanalytic cultural philosophy. In this increasingly impressionistic approach the experiential, aesthetic and phantasmatic elements of strangerhood become intertwined with post-structuralist discourse on subjectivity, knowledge and even mysticism. The thesis concludes in briefly outlining how assumptions of strangerhood and strangers are constantly negotiated through topical discussions such as those concerning multiculturalism and identity. It is claimed that although strangerhood itself remains a vague and elusive concept, it is through understanding and questioning our relationship to strangers both without and within that any dialogue or compromise between indifference and dogmatism can be established.

I denna pro gradu -avhandling utreds teaterns möjligheter att underlätta integrationen för invandrare. Kan teaterverksamhet hjälpa invandraren att komma till rätta i Finland? Kan teater öka utbytet mellan majoritetsbefolkningen och minoriteter? Har socialt arbete något att lära av teaterns metoder? Avhandlingen är en fallstudie med ett mångkulturellt teaterprojekt som fall. Kalevalaprojektet var en del av Monita, ett samarbetsprojekt i EU: s Equal-program med Kassandra ry som administratör. Kalevalaprojektet utmynnade i den mångkulturella föreställningen 'Louhi, Louhempi...Kalevalan äidit' i maj 2006. Det främsta empiriska datat i denna kvalitativa undersökning består av intervjuer med sju personer från Kalevalaprojektet. Tre informanter var deltagare och fyra ingick i ledningsgruppen. En intervju utfördes som en gruppdiskussion, de övriga som halvstrukturerade temaintervjuer. Den offentliga integrationsdiskussionen tenderar att vara tämligen arbetslivsbetonad. Avsikten med denna avhandling är att tillföra integrationsdiskussionen ett nytt perspektiv som samtidigt kan ha relevans för det sociala arbetet. Begreppet solidarisk integration betonar ömsesidigheten i integrationsprocessen och öppnar möjligheter till en mera holistisk syn på integration. Forsander (2002), Suurpää (2002), Anis (2008) samt Uggerhöj (2006) är viktiga källor. Det empiriska materialet talar om invandrarens behov av människokontakter. Interaktion invandrare och finländare emellan upplevdes som viktig ur integrationssynpunkt. Kalevalaprojektet kom att främja en solidarisk integration, dels genom det kulturella utbytet inom gruppen och dels genom att synliggöra invandrarna och deras önskan att dela den finländska kulturen. Samtidigt efterlystes ett äkta intresse från majoritetsbefolkningens sida. Teaterverksamheten gav invandrarna bredare nätverk samt inblickar i den finska kulturen. Det helgjutna deltagande som krävs i teater skapar möjligheter till äkta möten med sig själv och andra. Engagemanget ledde till en känsla av att lyckas. Deltagarna betonade betydelsen av att få uttrycka sig. Teater, invandrare och socialt arbete är inte den vanligaste kombinationen idag. Rötterna till denna kombination finns emellertid redan i Jane Addams arbete i settlementrörelsen i början av 1900-talet. Empowerment-tanken i teaterarbetet återfinns i nutidens socialarbete i det som man kallar t.ex. ett partnerskapsförhållande eller samfundssocialarbete. Forskningsresultaten utmanar socialarbetare att se potentialen i invandrarna istället för att stämpla dem som offer eller integrationsobjekt. Det skulle även finnas utrymme och orsak till att utöka den konstnärliga verksamheten inom den sociala sektorn.

Tutkimuksessa analysoin laadullisen menetelmin mentoroinnin ideoiden soveltuvuutta kehitysvammaisten ihmisten tuetun työllistymisen työvalmennukseen. Aineisto koostuu Helsingin sosiaaliviraston tuetun työllistymisen palvelun viiden työvalmentajan ja viiden kehitysvammaisen tuetusti työllistyneen ihmisen parihaastatteluista. Lisäksi aineistossa on lisämateriaalina analyysin aikana käyty keskustelu kahdeksan työvalmentajan kanssa. Analyysin olen tehnyt teoriaohjautuneen teema-analyysin menetelmällä, jossa olen väljästi käyttänyt sisällönanalyysiä. Tutkimuksen tarkoituksena on ollut arvioida mentoroinnin ideoiden soveltuvuutta työvalmennukseen sekä ennen kaikkea mentoroinnin käsitteiden avulla tutkia työvalmennusta. Olen tutkinut mentoroinnin ja työvalmennuksen eroja ja yhtäläisyyksiä. Lisäksi tutkimuksen tavoitteena on ollut tehdä tunnetuksi tuettua työllistymistä sekä työvalmennusta. Mentorointi on kahden tasavertaisen aikuisen välinen kehittämissuhde. Sen tarkoituksena on, että alansa kokenut asiantuntija toimii mentorina ja auttaa nuorta työntekijää kehittymään työelämän haasteita vastaanottavaksi, organisaation tuntevaksi työntekijäksi. Mentoroinnin tavoitteet voivat vaihdella riippuen mentoroitavan tarpeista ja toiveista. Tuettu työllistyminen on periaate, jonka mukaan myös vammaisilla ja vajaakuntoisilla ihmisillä on oikeus osallistua työelämään vapailla työmarkkinoilla. Työllistymisessä annetaan vammaiselle ihmiselle hänen tarvitsemaansa tukea ja apua siinä määrin kuin hän sitä tarvitsee ja haluaa. Työvalmentajan antama työvalmennus on keskeinen tukimuoto tuetussa työllistymisessä. Se on ohjaussuhde, jossa työvalmentaja auttaa työllistyvää ihmistä pääsemään avoimille työmarkkinoille sekä tukee työssä pysymistä ja viihtymistä. Tulokset osoittavat, että valtakulttuurin toimintatavoista tulevan mentoroinnin käsitteistön avulla voi jäsentää kehitysvammaisten ihmisten kanssa tehtävää työvalmennusta. Mentoroinnista ja työvalmennuksesta löytyy yhtäläisyyksiä, kuten pyrkimys tasa-arvoiseen vuorovaikutussuhteeseen. Molemmat menetelmät perustuvat luottamukselliselle keskustelulle. Mentoroinnin tavoitteellisuus ja päämäärähakuisuus ovat asioita, joita voisi edelleen kehittää työvalmennuksessa. Sitä kautta työvalmennus tulisi suunnitelmalliseksi ja nykyistä tehokkaammaksi. Työvalmennus on kehitysvammaiselle ihmiselle merkittävä tukimuoto hänen pyrkiessään työllistymään avoimille työmarkkinoille. Työvalmentajan antama tuki, rohkaisu sekä huolenpito auttavat työllistymisen eri vaiheissa ja työelämässä eteen tulevissa haasteissa ja muutoksissa. Mentorointi on määräaikainen prosessi. Työvalmennus taas jatkuu yleensä niin pitkään kuin työllistyneen työ. Tutkimuksen kautta haluan kuitenkin rohkaista pohtimaan sitä, missä tilanteissa työvalmentajan antamaa tukea voisi harventaa tai milloin työvalmennus olisi mahdollista lopettaa.

Tutkimukseni kohteena on suomalaisten evakkolasten elämä talvi- ja jatkosodan vuosina 1939–1944. Sodissa Suomi menetti 13 prosenttia maa-alastaan Neuvostoliitolle, jonka seurauksena 11,6 prosenttia Suomen väestöstä joutui jättämään kotiseutunsa ja asettumaan asumaan muualle maahan. Kaikkiaan sota lähetti evakkotielle yli 400 000 ihmistä, joista suuri osa oli lapsia tai nuoria. Tästä huolimatta Suomen talvi- ja jatkosodan virallista historiaa on kirjoitettu aivan kuin lapsia ei olisi ollut olemassakaan. Tutkimukseni tarkoituksena on haastaa virallinen historiankirjoitus tuomalla esiin evakkolasten omakohtainen kokemustieto. Järjestin tutkimustani varten aineistonkeruun, jonka tuloksena sain 20 omaelämäkerrallista tarinaa. Tämä aineisto avasi minulle toisenlaisen kuvan sodan seurauksista. Se toi esiin sen, mitä evakkolapset ovat sota-aikana henkilökohtaisesti nähneet, kuulleet, kokeneet ja tunteneet. Aineistoni elämäntarinoista hain kodin pakkomenetykseen liittyviä tunteita, syitä syrjinnälle ja vaikenemiselle sekä keinoja näistä kokemuksista selviytymiseen. Tutkimukseni teoreettis-metodologinen lähtökohta ankkuroitui fenomenologisen filosofian periaatteeseen. Sitouduin elämäkertojen kirjoittajien näkökulmaan ja niihin merkityksiin, joita he tapahtumille ja teoille ovat antaneet. Lähestyin aineistoani maltillisen konstruktionismin kautta: sanat rakensivat minulle todellisuutta. Tutkimukseni eettinen tavoite on antaa ääni tutkimukseen osallistuville ihmiselle tuomalla esiin heidän tapansa antaa asioille merkityksiä. Siksi valitsin aineistoni metodologiseksi lähestymistavaksi tarinallisen otteen. Tutkimustulokset avautuivat koodauksen ja tematisoinnin keinoin. Kodin menetystä ja selviytymistä tarkastelin kahdessa eri kontekstissa: lapsuudessa ja aikuisuudessa. Koska lapsen elinpiiri oli huomattavasti rajatumpi kuin aikuisen, liitti lapsi kodin menetykseen erityisesti hänelle merkityksellisiä asioita: lelujen, lemmikkien, kodin pihapiirin ja siihen liittyvien leikkien jättämisen. Äkillinen lähtö kotoa synnytti ennen kaikkea pelon ja järkytyksen tunteita. Vasta myöhemmässä elämänkaaren vaiheessa kodin käsite laajeni koskemaan koko menetettyä kotiseutua ja myös tälle seudulle jäänyttä toimeentuloa. Tällöin kodin menetystä kuvaa parhaiten kodittomuuden ja juurettomuuden tunne, johon kytkeytyy vahva emotionaalinen lataus. Sota-aikaan liittyvä vaikeneminen osoittautui sekä tietoiseksi että pakotetuksi. Puhumattomuuden malli opittiin aikuisilta, joille vaikeneminen oli paitsi raskaiden kokemusten torjuntaa, myös tapa suojella lapsia. Lisäksi sodan jälkeisten arkirealiteettien järjestäminen vei aikaa puheelta. Vahvimmin vaikenemista tuki kuitenkin vallitseva historiallinen aika: sodasta ja sen aiheuttamista menetyksistä ei ollut sopivaa puhua. Evakoiden ja kantaväestön kohtaaminen ei aina sujunut ongelmitta. Aineistostani tulivat esiin erot kulttuurissa, luonteessa ja tavoissa. Paikallisen väestön evakoihin kohdistamat kielteiset tunteet kuvasivat vaikeutta tulla toimeen vierauden ja erilaisuuden kanssa. Vallinnut historiallinen tilanne selitti myös syrjintää: tahtomattaan ja aiheetta kodittomat evakkomatkalaiset leimautuivat Suomen historian vaikean vaiheen symboliksi. Jokaisella kertojalla on ollut omat keinonsa selvitä ja jaksaa. Lapsilla läheisten läsnäolo helpotti menetyksen aiheuttamaa tuskaa evakkomatkalla. Uutta kotiseutuaan lapset kesyttivät omakseen toiminnan kautta, leikkien, harrastusten, koulun ja työn muodossa. Aikuisuuden tärkeimmät selviytymistä tukevat tekijät ovat olleet yhteisöllisyys, perhe ja vahva luonne. Tutkimuksen tulokset olen tiivistänyt ja koonnut yhteen tyyppitarinan avulla. Tämän tarinan olen nimennyt evakkolapsen selviytymistarinaksi. Tutkimuksen tuloksista toivon olevan apua tänä päivänä Suomeen saapuvien pakolaislasten kanssa työskenneltäessä. Vaikka aineistoni evakkolasten ja tämän päivän maahanmuuttajien kokemukset sijoittuvat ajallisesti eri kontekstiin, ovat kokemukset yhteisiä. Keskeisimpinä lähteinä tutkimuksessa ovat olleet: - Furman, Ben (1997) Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus. - Granfelt, Riitta (1998) Kertomuksia naisten kodittomuudesta. - Heikkinen, Kaija ja Simola, Raisa (2003) Monenkirjava rasismi. - Levine, Peter A. (2008) Kun tiikeri herää. Trauma ja toipuminen. - Roos, J.P. (1987) Suomalainen elämä.

Sosiaali- ja mielenterveystyössä asiakkaan/potilaan itsemääräämisoikeutta pidetään tärkeänä eettisenä periaatteena. Itsemääräämisoikeuden periaate ei kuitenkaan sellaisenaan anna selkeää ohjetta toiminnalle jossakin käytännön tilanteessa, vaan periaatteen soveltaja joutuu tulkitsemaan sen merkityksen, pohtimaan milloin ja miten periaatetta voidaan soveltaa sekä punnitsemaan sen painoarvoa suhteessa muihin eettisiin periaatteisiin. Tässä tutkimuksessa tarkastelen sitä, millaisia käsityksiä vanhuspsykiatrisella osastolla olevilla potilailla sekä vanhuspsykiatriassa työskentelevillä sosiaalityöntekijöillä on potilaan itsemääräämisoikeudesta. Tutkimuksessa on tarkoitus muodostaa ymmärrystä siitä, mitä potilaan itsemääräämisoikeus voi vanhuspsykiatriassa merkitä. Tarkastelen sitä, miten potilaat ja sosiaalityöntekijät määrittelevät potilaan itsemääräämisoikeutta käsitteenä sekä sitä, millaisia edellytyksiä ja rajoituksia he ymmärtävät potilaan itsemääräämisoikeudella olevan. Mielenkiintoni kohteena ovat myös sosiaalityöntekijöiden käsitykset potilaan itsemääräämisoikeuden tukemisesta. Tutkimuksessani on olen soveltanut fenomenografista lähestymistapaa. Aineiston olen kerännyt haastattelemalla seitsemää vanhuspsykiatrisella osastolla olevaa potilasta sekä viittä vanhuspsykiatrian sosiaalityöntekijää. Haastattelut olivat puolistrukturoituja, fenomenografisen haastattelun periaatteita noudattelevia haastatteluja. Aineiston analyysissä olen noudattanut fenomenografisen analyysin periaatteita. Tutkimukseni tulokset muodostuvat kuvauskategorioista, joiden avulla kuvaan potilaiden ja sosiaalityöntekijöiden erilaisia käsityksiä potilaan itsemääräämisoikeuden vanhuspsykiatriassa. Potilaiden käsitysten mukaan potilaan itsemääräämisoikeuteen voi sisältyä tahdon toteutuminen, vapaus liikkua osaston ulkopuolella, päätöksenteko henkilökohtaisista asioistaan ja oikeus saada omaan hoitoonsa liittyvää tietoa. Potilaiden näkemyksen mukaan potilaan terveydentila sekä kognitiivinen tila, älykkyys, tarmokkuus, osaston sääntöjen noudattaminen, potilaan ja osaston henkilökunnan välinen toimiva vuorovaikutus sekä potilaan hyvä palvelu ja asiantunteva hoito voivat luoda edellytyksiä itsemääräämisoikeuden käyttämiselle. Itsemääräämisoikeutta rajoittavina tekijöinä pidettiin potilaan heikkoa terveydentilaa, osaston muita potilaita, osaston sääntöjä, osaston suljettuja ovia, osaston henkilökuntaa sekä potilaan ja henkilökunnan välistä toimimatonta vuorovaikutusta. Sosiaalityöntekijät ymmärsivät potilaan itsemääräämisoikeuden potilaan osallisuutena, potilaan tahdon kunnioittamisena sekä sosiaalityöntekijän rajankäynnin myötä hahmottuvana kokonaisuutena. Itsemääräämisoikeuden käyttämisen edellytyksinä pidettiin potilaan riittävän hyvää terveydentilaa, resursseja sekä toimintakykyä, sosiaalityöntekijän asiantuntemusta ja työskentelyä potilaan kanssa sekä osaston toimintatapoja. Lisäksi itsemääräämisoikeuden käyttämisen edellytysten ymmärrettiin riippuvan itsemääräämisoikeuden kohteena olevasta asiasta. Itsemäärää­misoikeutta tukeviksi tekijöiksi ymmärrettiin potilaan ja sosiaalityöntekijän suhteen luottamuksellisuus ja jatkuvuus, potilaan ja sosiaalityöntekijän vuorovaikutus, potilaan tahdon kunnioittaminen, potilaan auttaminen, potilaan tilanteen ammatillinen arviointi, osaston työntekijöiden tavoitettavuus sekä osaston rakenteet. Potilaan psyykkisen sairauden, psykiatrisen hoidon, hoito- ja palvelujärjestelmän sekä kiireen nähtiin rajoittavan potilaan itsemääräämisoikeutta. Myös sosiaalityöntekijän toimiminen vastoin potilaan tahtoa sekä kieltäytyminen työskentelemästä potilaan kanssa katsottiin potilaan itsemääräämisoikeuden rajoittamiseksi. Tutkimukseni lähteinä olen hyödyntänyt pääasiassa sosiaalityössä sekä hoitotieteessä käytyä keskustelua asiakkaan/potilaan itsemääräämisoikeudesta.

Tutkimuksessa selvitetään 1980–1990 luvulla Hongkongista työn perässä muuttaneiden työllistymiskokemuksia Suomessa. Aineistona on käytetty yhdeksän palkkatyötä tekevän hongkongilaisen haastattelua. Tutkimuksen keskeisenä teemana on työllistyminen ja työn merkitys maahanmuuttajien kokemina. Vastoin yleistä mielikuvaa yhtenäisestä yhteisöstä kiinalaiset muodostavat hyvinkin heterogeenisen joukon Suomessa. Tänä päivänä mannerkiinalaiset opiskelijat ja työntekijät muodostavat suuren osan Suomen kiinalaisista. Hongkongista suuntautuva maahanmuutto on vähentynyt verrattuna 1990 –lukuun, jolloin hongkongilaisten omistamien kiinalaisten ravintoloiden määrän voimakas kasvu oli houkutellut monia ravintolatyöntekijöitä Hongkongista Suomeen. Masseyn ja Leungin tulkinnat työn perässä muuttavien asettumisesta uuteen maahan ovat keskeisiä teorioita tutkimuksessa. Asettumisen eri vaiheiden kautta voidaan selvittää maahanmuuttajien työllistymistä pitkällä aikavälillä sekä niitä elementtejä, jotka tekevät maahanmuutosta pysyvän. Työmarkkinoiden ja yksilön omien resurssien hyödyntäminen työelämässä on pohdittu työmarkkinoiden lohkoutumisen, etnisen talouden sekä resurssiteorioiden kautta. Tutkimuksessa keskeisinä ovat myös aiemmat tulkinnat suomalaisen työelämän murroksesta ja yksilötason työhön kohdistuvista odotuksista ja vaatimuksista. Tutkimuksessa on selvitetty työperäisen maahanmuuton eri vaiheita yksilötasolla työllistymisen ja sopeutumisen kautta. Tutkimuksessa tuodaan esiin etnisen talouden työmarkkinoiden merkitys työllistymisen onnistumisen kannalta maahanmuuton alkuvaiheissa. Tarkoituksena on lisäksi löytää uusia näkökulmia lähestyä maahanmuuttajien työllistymistä muutoin kuin ongelmalähtöisesti. Kiinalaisissa ravintoloissa oli mahdollista työskennellä omalla äidinkielellään, lähtömaata muistuttavasta työkulttuurissa sekä ylläpitää sosiaalisia yhteyksiään muihin kiinalaisen yhteisön jäseniin, mikä antoi viitteitä kiinalaisten ravintolatyöntekijöiden jonkin tasoisesta separaatiosta muusta valtaväestöstä. Tutkimuksessa tuli ilmi, kuinka työn merkitys muuttui siirryttäessä kiinalaisten ravintoloiden työmarkkinoilta yleisille työmarkkinoille. Haastateltavien käyttämä termi 'suomalainen työ' kuvastaakin heidän tulkintaansa suomalaisesta työelämästä. Suomalaisessa työssä työskenteleminen merkitsi työehtojen ja työympäristön muuttumisen lisäksi kokonaisvaltaista muutosta elämäntyylissä ja arjessa. Työperäistä maahanmuuttoa tulisi ymmärtää laajemmassa merkityksessä kokonaisvaltaisesti eikä pelkästään työn perässä virallisesti muuttaneiden kautta. Työn perässä muuttaneiden ja heidän perheenjäsentensä kotiutumisen ja työllistymisen onnistuminen (tai epäonnistuminen) näkyy niin yksilö kuin yhteiskunnallisella tasolla.