Browsing by Subject "muuttoliike"

Tutkielmassa tarkastellaan Euroopan unionin muuttoliikepolitiikan ulkoistumista EU:n ja Libanonin välisissä suhteissa vuosina 2014–2017. Tutkielman kontekstin muodostaa 1990-luvulta vahvistunut kehitys, jonka myötä EU:n muuttoliikepolitiikan ulkoinen ulottuvuus on kasvanut. Tässä keskeisessä roolissa on yhteistyö niin kutsuttujen kumppanimaiden kanssa. Muuttoliikepolitiikan ulkoistumisen myötä EU on pyrkinyt hyödyntämään kolmansien maiden kanssa tehtävässä yhteistyössä laajasti erilaisia toimintamekanismeja, kuten humanitaarista apua, kehitysyhteistyötä sekä kauppapolitiikkaa. Tutkielman primaariaineiston muodostavat EU:n eri instituutioiden asiakirjat. Näistä keskeisimmässä roolissa ovat Euroopan komission sekä Euroopan ulkosuhdehallintoon kuuluvan Euroopan unionin Libanonin-delegaation dokumentit. Suurin osa tutkielman primaariaineistosta on haettu EU:n ylläpitämästä EUR-Lex -tietokannasta. Tutkimusmenetelmänä käytetään tapaustutkimusta. Tutkimustulokset osoittavat, että Libanonista tuli EU:lle keskeinen kumppani sen jälkeen, kun maa vastaanotti vuonna 2011 alkaneen Syyrian sisällissodan myötä merkittävästi pakolaisia Syyriasta. EU pyrki lisäämään muuttoliikeyhteistyötä Libanonin kanssa erityisesti niin kutsutun vuosien 2015–2016 pakolaiskriisin seurauksena. Kasvaneen yhteistyön taustalla oli EU:n halu hallita muuttoliikkeitä sekä varmistaa, että Libanonia ja sen vastaanottamaa pakolaisväestöä tukemalla pakolaiset jäisivät Syyrian naapurustoon eivätkä jatkaisi matkaa eteenpäin EU:n alueelle.

Suomesta Ruotsiin suuntautunut muuttoliike 1960–1980-luvuilla kosketti valtaväestön lisäksi myös romaneja. Tätä erityisryhmää ei kuitenkaan ole huomioitu aiemmissa tutkimuksissa lyhyitä mainintoja lukuun ottamatta. Näissä maininnoissa todetaan lähes poikkeuksetta romanien lähteneen Ruotsiin parempien elinolosuhteiden perässä, mutta muuton taustalla olleita motiiveja ei ole eroteltu tarkemmin. Vähäisestä tutkimuksen määrästä huolimatta on romanien muutto Ruotsiin merkittävä osa historiaa, jonka vaikutukset ulottuvat nykyhetkeen saakka. Tutkimusaineiston muodostavat ROM-SF- projektissa vuosina 1988–1999 kerätyt 100 elämänkertahaastattelua, joista 38 valittiin lähempään tarkasteluun. Tämän lisäksi tutkimusaineistoon kuuluu kymmenen Ruotsiin muuttoon liittynyttä teemahaastattelua, joista seitsemän tehtiin Ruotsissa vuonna 2011 sinne jääneiden romanien keskuudessa. Lopullinen aineisto käsittää 48 haastattelua, joita käsiteltiin ja analysoitiin Atlas.ti -ohjelmaa apuna käyttäen. Tutkimusmenetelmänä on ensisijaisesti muuttokertomuksessa esitettyjen muuttopäätökseen vaikuttaneiden tekijöiden analysointi, jolloin muistitieto toimii tutkimuksessa ensisijaisesti lähteenä. Huomiota kiinnitetään myös kertomuksen rakenteeseen erottamalla toisistaan muuton kollektiivinen ja yksilöllinen muisto. Tarkastelun pääasiallisena kohteena on mitä Suomesta 1960–1980-luvuilla muuttaneet romanit nostavat esille muistellessaan omaa muuttopäätöstään. Tutkielmassa ymmärretään muuttopäätös monimutkaisena prosessina huomioimalla sekä taloudellinen että sosiaalinen näkökulma ja ottamalla huomioon yksilön elämäntilanne ja yhteisössä vallitseva sukupuolijärjestelmä. Tämän lisäksi analyysissa tarkastellaan muuttoa kolmella eri tasolla: makro-, meso- ja mikrotasolla. Tutkimuksessa pidetään kontekstualisoiva tutkimusote vahvasti läsnä huomioimalla romanien muuton kiinnekohdat yhteiskunnan muutoksiin. Vähemmistöjä on usein tutkittu kontekstista erikseen: romanien muuttoliikkeen voidaan katsoa kytkeytyneen vahvasti elinkeinorakenteen muutokseen ja sitä seuranneeseen muuttoon maalta kaupunkiin. Muuttokertomuksissa toistetaan usein sekä yhteisössä vallinnutta käsitystä muutosta että eritellään oman subjektiivisen muuton motiiveja. Haastateltavien toistama kollektiivinen muisto perustuu Suomen ja Ruotsin välisiin elintasoeroihin, joiden taustalla nähdään Suomessa vallinnut rasismi ja Ruotsin ennakkoluulottomampi ilmapiiri. Yksilöllisessä muistossa erottuvat naisten ja miesten erilaiset muuton muistot. Kun miesten varsin homogeeninen kokemus muuton motiiveista liittyy työtilanteeseen, korostuu naisilla muuton sosiaalinen näkökulma. Tämän lisäksi keskeisenä muistelukerronnassa esitettynä muuton motiiveina mainitaan siirtolaisverkostojen sisällä tapahtunut ketjumuutto ja Ruotsin olosuhteista verkostojen sosiaalisten siteiden kautta levinnyt tieto. Haastatteluissa erottuu varsinaisten muutolle annettujen motiivien lisäksi muuttopäätökseen vaikuttaneita muuton kokemuksia. Läpileikkaavana teemana tutkielmassa on muuton helppouden kokemus. Ruotsiin lähdettiin usein aluksi vain 'käymään', vaikka joidenkin kohdalla muuton tilapäisyys muuttui pysyvämmäksi. Muuttoliikkeen laajennettua käsittämään suurempaa osaa romaniyhteisöstä muuttopäätöksen lisääntyi perusteluna muiden romanien Ruotsiin lähteminen. Muuton motiivina haastatteluissa esitetty muiden mukana muuttamien ja muuton spontaanisuuden korostaminen liitetään tutkielmassa niin sanotun muuttamisen kulttuurin syntyyn, joka jatkaa samaa muuton helppouden kokemusta haastateltavien kertomuksissa.

Kansainvälinen muuttoliike on yksi nykyajan tärkeimmistä poliittisista ja moraalisista kysymyksistä. Tutkielmassa analysoidaan siirtolaisuuden oikeutuksesta esitettyjä filosofisia argumentteja. On yleisesti hyväksytty oletus, että kansallisvaltiot saavat kontrolloida valtion alueellisia rajoja sekä poliittisen yhteisön rajoja. Tutkimusongelmana on se, että ei ole itsestään selvää, miksi valtioilla olisi lähtökohtaisesti tuollainen kyseenalaistamaton moraalinen oikeus, joka ohittaa yksilön oikeudet. Tutkimuskysymys on, onko löydettävissä pätevä argumentti, joka kumoaa konventionaalisen oletuksen: voiko ihmisillä olla oikeus liikkua vapaasti valtioiden rajojen yli silloin, kun kyse ei ole pakolaisuudesta. Tutkielmassa pääasiallisena analyysin kohteena on Joseph Carensin teoria siirtolaisuuden etiikasta. Carens argumentoi, että liikkumisvapaus on globaalin oikeudenmukaisuuden vaatimus ja ihmisoikeus. Hänen mukaansa liberaaleihin ja demokraattisiin periaatteisiin sitoutuneilla valtioilla on velvollisuus sallia ihmisten vapaa liikkuminen. Vertailukohtana tutkitaan David Millerin teoriaa. Miller puolustaa ajatusta, että kansallisvaltioilla on oikeus rajoittaa ihmisten liikkumista, sillä valtioilla on velvollisuus edistää ensisijaisesti kansalaistensa intressejä. Tutkielmassa selvitetään, miten oikeudenmukaisuus, oikeudet ja ihmisoikeudet on Carensin ja Millerin teorioissa ymmärretty. Selvitystyön pohjalta Carensin ja Millerin näkemykset ihmisoikeuksista haastetaan Charles Beitzin poliittisen ihmisoikeuskäsityksen avulla. Analyysin tulos on, että Carensin teoria epäonnistuu tehtävässä tarjota kiistaton todistus siitä, miksi liikkumisvapaus tulisi ymmärtää ihmisoikeutena tai globaalin oikeudenmukaisuuden vaatimuksena. Resurssien jakoa koskeva oikeudenmukaisuus ei takaa kaikille ihmisille oikeutta vapaaseen liikkuvuuteen, koska oikeudenmukaisuus keskittyy maailmanlaajuisen eriarvoisuuden vähentämiseen. Jos ihmisillä on oikeus siirtolaisuuteen, tuo oikeus on hyödyllistä ymmärtää yksilön tärkeisiin intresseihin perustuvana oikeutena, joka ei rajoitu pelkästään maailman huono-osaisimpiin. Kuitenkin kyseisen ehdon perusteella Carensin haasteena on selittää, miten moraalisessa ihmisoikeusteoriassa ihmisten intresseistä johdetaan oikeuksia, joita valtioilla olisi velvollisuus toteuttaa. Beitzin poliittinen ihmisoikeuskäsitys tarjoaa ongelmaan ratkaisuehdotuksen korostamalla valtioiden velvollisuuksia ihmisoikeuksien määrittelyssä. Kuitenkaan ei ole perusteltua väittää, että liikkumisvapaus olisi riittävän tärkeä kansainvälinen huolenaihe ollakseen poliittinen oikeus. Jos poliittinen käsitys on paras tapa ymmärtää ihmisoikeudet, myöskään tuon käsityksen perusteella ihmisillä ei ole oikeutta siirtolaisuuteen. Tutkielman johtopäätöksenä todetaan, että hyväksyttävää yksilön liikkumisvapautta puolustavaa argumenttia ei löydy. Tältä pohjalta tulisi päätellä, että valtioilla on oikeus ihmisten liikkumisen rajoittamiseen. Päätelmä ei kuitenkaan sulje pois mahdollisuutta, etteikö pätevä argumentti olisi löydettävissä. Tutkielma esittää, että oikeudenmukaisuusteoriat ovat riittämättömiä siirtolaisuuden oikeutukseen. Sen sijaan analyysi jättää avoimeksi mahdollisuuden, että oikeus siirtolaisuuteen voisi olla ihmisoikeus.

Ilmastokriisin kiihtyessä myös sen aiheuttama muuttoliike lisääntyy. Ilmastopakolaisuus on alati kasvava politiikan puheenaihe. Tutkielmassa tarkastellaan ilmastopakolaisuuden diskursseja ja niissä ilmeneviä tulevaisuuden odotuksia. Ilmiöön perehdytään 12 asiantuntija- ja teemahaastattelun avulla sekä diskurssianalyysia hyödyntäen. Tutkimuskysymykset ovat: 1. Miten suomalaiset asiantuntijat puhuvat ilmastopakolaisuudesta? 2. Minkälaisia tulevaisuuden odotuksia ilmastopakolaisuusdiskurssit sisältävät? Lähtöasetelma tutkielmalle on, että ilmastopakolaisuuskeskustelu on uutta, epävarmaa, monimutkaista ja vallankäytölle altista johtuen ilmastopakolaisuuden käsitteen määrittelyn vaikeudesta, keskustelun vakiintumattomuudesta ja aiheesta käydystä kiivaasta poliittisesta keskustelusta. Näin ollen ilmastopakolaisuuden diskurssit ja odotukset voivat tuoda esiin erilaisia poliittisten päätösten toteuttamisen tapoja tulevaisuudessa. Diskursiivinen näkökulma tarkastelee ilmastopakolaisuudesta käytyjä keskusteluita ja niissä käytettyjä ilmauksia. Tutkielmassa keskiössä ovat Maarten Hajerin poliittisen keskustelun diskursiiviset sulkeumat eli toimijoiden jakamat tarinalinjat sekä niiden pohjalta syntyneet diskurssikoalitiot eli odotuskoalitiot. Analyyttiset ja teoreettiset viitekehykset tutkielmassa ovat argumentatiivinen diskurssianalyysi, odotusten sosiologian teoria ja antisipaatio. Aikaisemman tutkimuksen valossa ilmastopakolaisuuskeskustelua on luonnehdittu globaalin pohjoisen ylhäältä alaspäin tuottamaksi, globaalia pohjoista ja etelää jakavaksi, turvallistavaksi ja valtioiden omia etuja ajavaksi. Suomalaisten asiantuntijoiden puhetavat myötäilevät osittain tämän tyyppistä kansainvälistä keskustelutapaa. Haastattelujen pohjalta muodostuivat kuusi tarinalinjaa: resilienssin, turvallisuuden, politiikan, vastuun, määrittelyn ja ymmärryksen tarinalinjat. Tarinalinjoista syntyivät kaksi odotuskoalitiota: muutoksen ja jämähtämisen odotuskoalitiot. Tutkielman keskeinen väite on, että ilmastopakolaisuuskeskustelu on Suomessa hajautunutta, ristiriitaista, politisoitunutta ja eriarvoistavaa. Eräät isoimmista tulevaisuuden kysymyksistä ilmastopakolaisuuden saralla liittyvät siihen, miten ilmastopakolaisista tulisi puhua, voidaanko heille antaa suojelua tai ilmiön parissa tehdä yhteistyötä, minkälaisia poliittisia päätöksiä on mahdollista viedä eteenpäin ja kenen vastuulla ilmastopakolaiskysymysten päätöksenteon prosessit ovat. Ilmastopakolaisuuden käsitteen monimutkaisuus, ilmiön tunnistamattomuus, keskustelun vakiintumattomuus ja poliittisen ilmapiirin polarisoituminen muodostavat hegemonisen pohjan sille, mistä lähtökohdista keskusteluun on mahdollista osallistua. Kahtiajakoa tekevät käytänteet, joita ilmastopakolaisuuskeskustelusta ilmenee, ovat eriarvoistavia ja toistavat uuskolonialistista sekä rodullistavaa perinnettä. Näin ollen ilmastopakolaisten kohtaloa koskevat päätökset tehdään heidän ulottumattomissaan. Tällä tavoin puhuttaessa muodostetaan areena, jolla globaalin pohjoisen valtiot ja tahot voivat hyödyntää valtaansa suhteessa globaalin etelän valtioihin ja ihmisiin. Tämänhetkisessä tilanteessa on kahdenlaisia odotuksia: toivottuja ja ei-toivottuja. Se, mihin suuntaan ilmastopakolaisuuskysymyksissä edetään, riippuu toimijoiden yhteistyöstä ja yhtenäisen narratiivin muodostamisen edellytyksistä. Tulevaisuudessa eri tahoilla on tilaisuus olla enenevästi tuottamassa ilmastopakolaisuuteen pureutuvaa, muutoksiin mukautuvaa ja motivoivaa diskurssia.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan Euroopan unionin osallistumista unionin ulkopuolelta ja erityisesti Euroopan ulkopuolelta saapuvien siirtolaisten turvallistamiseen vuosien 2015 ja 2019 välillä. Työn tavoitteena on selvittää, osallistuuko Euroopan unioni siirtolaisten turvallistamiseen ja jos osallistuu niin millaisin keinoin. Turvallistamisen käsite perustuu tässä tutkielmassa jälkikööpenhaminalaisen tai sosiologisen turvallistamisen teorian käsitykseen turvallistamisesta. Turvallistaminen nähdään prosessina, jossa jostakin politiikan kysymyksestä erilaisten diskursiivisten ja ei-diskursiivisten turvallistamistoimien avulla tehdään turvallisuuskysymys, joka vaatii välitöntä reagointia. Turvallistamistoimia tekeviä turvallistajia voi olla useita, mutta tässä tutkielmassa keskitytään Euroopan unioniin turvallistajana. Tutkimusongelman ratkaisemiseksi tutkimuksessa tarkasteltiin vuonna 2016 julkaistua Euroopan unionin ulko- ja turvallisuuspoliittista globaalistrategiaa sekä vuonna 2015 julkaistua siirtolaispoliittista Euroopan muuttoliikeagendaa sekä niiden seuranta- ja toimeenpanoraportteja vuosilta 2016-2019. Aineistoa analysoitiin kriittisen diskurssianalyysin keinoin turvallistamistoimen eri osa-alueita kartoittavan analyysikehikon avulla. Euroopan unioni osallistuu siirtolaisten turvallistamiseen globaalistrategiassa ja muuttoliikeagendassa sekä niiden toimeenpano- ja seurantaraporteissa rakentamalla siirtolaisista kuvaa uhkana Euroopan unionin kansalaisille sekä unionille itselleen. Euroopan unioni rakentaa globaalistrategian ja muuttoliikeagendan avulla todellisuutta, jossa siirtolaisten hallitsematon saapuminen Eurooppaan uhkaa paitsi kansalaisia mahdollisen terrorismin muodossa, myös Euroopan unionia itsessään menetetyn uskottavuuden ja yhteisten sääntöjen rapautumisen muodossa. EU korostaa tarvetta hallita siirtolaisia ja heidän saapumistaan sekä Euroopan unionin rajalla ja sisällä että unionin rajojen ulkopuolella. Aineistossa oli havaittavissa myös vastakkaisia diskursseja. Euroopan unioni korosti monin paikoin turvapaikan tarjoamisen tärkeyttä sitä tarvitseville sekä työperäisten siirtolaisten arvoa unionin taloudelle. Tässä tutkielmassa saadut tulokset ovat monin paikoin samansuuntaisia kuin muissa Euroopan unionin siirtolaisiin kohdistamia turvallisuustoimia tarkastelleissa tutkimuksissa. Euroopan unioni osallistuu siirtolaisisten turvallistamiseen sekä diskursiivisten että ei-diskursiivisten turvallistamistoimien avulla. Diskursiiviset toimet ilmenevät mm. puheena Eurooppaan saapuvien siirtolaisten hallitsemattomuudesta ja uhkaavuudesta sekä korostamalla siirtolaisten määrää ja mahdollisia siteitä terrorismiin. Ei-diskursiivisia toimia ovat muun muassa Eurooppaan saapuvien siirtolaisten tarkka rekisteröinti ja näiden rekisterien jakaminen eri viranomaisten kesken sekä yhteistyö sotilasliitto Naton ja kolmansien maiden kanssa siirtolaisten hallitsemiseksi.

Ulkomailla asuminen ja työskentely on nykyisin monelle yksi elämänmenoon luonnollisesti kuuluva vaihe. Tässä laadullisessa tutkielmassa tarkastellaan haastatteluaineiston avulla yksilötasolla sellaisten koulutettujen erityisosaajien muuttohistoriaa, jotka ovat muuttaneet useamman kuin yhden kerran: minkälaisia kokemuksia heillä on ulkomaille lähtemisestä, siellä asumisesta ja työskentelystä, kotiin paluusta ja mahdollisesti taas jossain vaiheessa uudesta muutosta. Tutkielmaa varten tehtiin viisitoista puolistrukturoitua teemahaastattelua, joista viisi tehtiin ulkomailla ja loput Suomessa. Haastateltavat työskentelivät pääosin EU-organisaatioissa. Tutkimusotteessa on pyritty välttämään metodologista nationalismia, orientaatiota, joka lähestyy sosiaalisia ja historiallisia prosesseja kansallisvaltioiden ja rajojen sisällä tapahtuvina. Monessa maassa ja kulttuurissa eläneinä fyysisellä paikalla ei ollut heille kovin suurta merkitystä. Haastattelupuheissa heijastuu ylirajaisuus ja kansallisvaltioiden rajojen merkityksen hälveneminen. Ylirajaiset verkostot koetaan rikkautena ja niitä hyödynnetään aktiivisesti taas uusien mielenkiintoisten työpaikkojen löytämisessä. Myös eurooppalaiset suurkaupungit rinnastetaan toisiinsa. Haastateltavat ovat oppineet useaan kertaan muuttaessaan elämään erojen kanssa. Vaikka taustalla on aina nähtävissä merkkejä omasta kielestä, kulttuurista ja perinteistä, ne eivät ole enää puhtaita ja koskemattomia. Lähtöjä on helpottanut kansainvälinen suuntautuneisuus, joka oli herännyt joko opiskelujen tai kotitaustan kautta. Erityisesti tuli esille se, että elämäntapa vie helposti mennessään eli aiheuttaa tietynlaista riippuvuutta. Aika ajoin onkin vaihdettava maisema. Useampi haastateltava koki eri syistä turhautuneisuutta ja haki ulkomailla työskentelystä ja elämisestä vaihtelua ja uusia kokemuksia elämäänsä. Muuttajat arvioivat olevansa ennakkoluulottomia, rohkeita ja kunnianhimoisia. Muuttaminen ja ulkomailla asuminen vaatii myös stressin, epävarmuuden ja yksinäisyyden sietokykyä. Kaikki totesivat eri muodoissaan, että ulkomailla oloa leimaa aika ajoin yksinäisyys ja viihtymättömyys. Toisaalta kaikki kertoivat saaneensa lisää ystäviä ja tuttavia eri puolilta maailmaa. Ylirajaisuus näyttäytyykin kontakteissa. Muutto pakottaa uudenlaiseen toimintatilan määrittelemiseen. Ei voi pitäytyä vanhassa vaan on luotava uusi: säilytettävä yhteydet kotimaahan, pystyttävä toimimaan monikulttuurisessa ympäristössä, sopeuduttava kohdemaan byrokratiaan, mutta myös siedettävä ajoittaista yksinäisyyttä. Vieraassa ympäristössä yhteyksien ylläpitäminen sukulaisiin ja ystäviin onkin tärkeää. Onnistuessaan kiertomuuttaja yhdistää eri maiden hyvät ja huonot puolet ja luo itselleen hyvän elämisen mahdollisuudet tilanteen ja paikan mukaan. Kiertomuuttajia voisi myös nimittää nykyajan paimentolaisiksi. Mitä kokeneemmasta muuttajasta oli kyse, sen vahvempi oli oma selviytymisstrategia. Muuttoprosessi hallittiin lähdöstä paluuseen. Itsetuntemus ja itseluottamus ovat kasvaneet ja kohdemaan tarjoamia palveluja ja mahdollisuuksia on opittu hyödyntämään omiin tarpeisiin riittävästi. Ylirajaiset verkostot ja elämän varrella kertyneet usein kansainväliset ystävyydet ja yhteydet tarjosivat kulloisessakin viihtymiselle muita sisältöjä kuin perinteinen pysyvä kotoutuminen. Korkeasti koulutetut kiertomuuttajat jäävät usein kotouttamiskeskustelun ja -tutkimuksen ulkopuolelle. Heidän uskotaan selviävän ilman minkäänlaisia kotoutumispalveluja.