Browsing by discipline "Commercial law"

Pyrin tutkielmassani lähestymään voimassaolevaa lainsäädäntöä, erityisesti immateriaalioikeutta, ongelmalähtöisesti, selvittäen niitä seikkoja, jotka tällä hetkellä estävät big datasta mahdollisesti saatavilla olevien sosiaalisten ja taloudellisten etujen hyödyntämistä. Huomattavan suurien tietomäärien käsittely on yksinkertaisinta tietokantamuodossa. Tietokantojen tekijänoikeussuoja erityisesti Euroopan Unionin alueella on siten tutkielmassani pääroolissa. Eurooppalaiselle järjestelmälle ominainen sui generis –suojamuoto sen muodostamine ongelmineen on myös hyvin vahvasti tutkimukseni keskiössä. Alalla toimivien ja sille pyrkivien yritysten käytännön ongelmiin kuuluu usein julkisen sektorin tuottaman tiedon saatavuus ja uudelleenkäyttömahdollisuudet, joten sitä käsitellään omana laajana kokonaisuutenaan. Pyrin tekemään tutkielman tulevaisuuden kehitystä ja sen lainsäädännöllisiä vaatimuksia silmälläpitäen. Unionin ulkopuolista lainsäädäntöä ja oikeuskäytäntöä otan työhön esimerkinomaisesti muita mahdollisia sääntelymalleja esiin nostaakseni. Yhdysvalloissa datapohjainen teknologiasektori on kehittynyt huomattavasti pidemmälle kuin Euroopassa, myös tämän syitä pyrin myös selvittämään Aloitan big datasta yleisemmin ilmiönä, josta siirrytään sen käsittelyyn osana tietokantoja koskevaa direktiiviä. Tietokantojen oikeudellisesta suojasta annettua direktiiviä 96/9/EY käsitellään laajasti, erityisesti sen sui generis –suojamuotoa ja siitä syntynyttä oikeuskäytäntöä. Julkista sektoria monissa rooleissaan on pidettävä big datan kannalta yhtenä tärkeimmistä toimijoista ja sitä käsitellään siten erikseen. Tarkastelussa syvennytään julkisen sektorin hallussa olevien tietojen uudelleenkäytöstä annettuun direktiiviin 2003/98/EY (PSI-direktiivi) sekä sen viimeaikaisiin muutoksiin, sekä erityisesti digitaalisessa ympäristössä tapahtuvan tieteellisen tutkimuksen toimintamahdollisuuksiin. Pintapuolisesti käsitellään myös julkisen sektorin tuottaman datan lisensointiprojektit. Big datan hyödyntämisen kannalta datan saatavilla oleminen sekä sen uudelleenkäyttömahdollisuudet ovat ensiarvoisen tärkeitä. Siten lisensointia yleisemmin käsitellään omassa kappaleessaan. Erityisesti sui generis –oikeuksien ongelmallisuuteen myös erilaisissa lisensointiprojekteissa syvennytään. Itse tietokantojen ja niiden sisältämän tiedon äkkiseltään vaikeasti hahmottuvaa eroa analysoidaan läpi tutkielman, mutta raakadatan omistussuhteet käsitellään erikseen lyhyesti omassa kappaleessaan. Myös kilpailuoikeuden vaikutuksia immateriaalioikeudelliseen kenttään käsitellään lyhyesti. Lopuksi yhdistän tutkielmani aiheet ja luoda jonkinasteista selvyyttä tulevaisuuden mahdollisiin kehityskulkuihin.

Tekijänoikeudellisen kohtuullisen hyvityksen määrittäminen on hankaloitunut huomattavasti vertaisverkkojen esiinmarssin seurauksena. Tutkielma tarkoituksena on tarkastella kohtuulisen hyvityksen käsitettä tässä muuttuvassa toimintaympäristössä. Erityisen arvioinnin kohteena ovat elokuvat ja televisiosarjat, joita oikeudenhaltijoiden luvatta BitTorrent-verkossa jaetaan. Tekijänoikeusrikkomuksesta johtuvan kohtuullisen hyvityksen suuruuden määrittäminen lähtee lisenssiperusteisesta korvauksesta, jonka oikeudenloukkaajan olisi tullut maksaa oikeudenhaltijalle, jos hän olisi halunnut saada teoksen luvallisesti käyttöönsä. Tämä perusperiaate sai ensimmäisen kerran vahvistuksen tapauksessa KKO 1989:87 (Valintatalo). Sen jälkeen kriteerejä on tarkennettu oikeuskäytännön ja oikeuskirjallisuuden suuntauksen ollessa tapauksen erityispiirteiden huomioon ottamista päin. Tämä johtuu siitä, että kaikissa tapauksissa ei voida löytää sellaista korvaustasoa, esimerkiksi alan käytännöstä, jolle hyvitys voitaisiin perustaa. Jo kohtuullisuuden määritelmästä on johdettavissa, että hyvitysarvioinnissa tulee ottaa huomioon tapauskohtaisia olosuhteita ja sekä oikeudenhaltijan että oikeudenloukkaaja asema. BitTorrent-tekniikka vaikeuttaa hyvityksen määrittämistä, koska oikeudenloukkaaja samanaikaisesti katselee (valmistaa luvattomasti kappaleen) ja jakaa (saattaa yleisön saataviin) oikeudenhaltijan teosta. Tutkimuksessa onkin päätetty eriyttää hyvitysarviointi näiden kahden erillisen oikeudenloukkauksen osalta, vaikka tosiasiallisesti ne tapahtuvat samanaikaisesti. Kappaleen valmistamisen osalta hyvitys tulee määrittää suoratoistopalvelujen tarjoamien kuukausilisenssien perusteella. Tästä hinnasta on tosin vähennettävä ensin verottajan osuus sekä suoratoistopalveluntarjoajan voitto, jotta hyvitys kohdistuu pelkästään tekijänoikeudenalaiseen materiaaliin. Jakamisen osalta tutkielmassa suositetaan erityisesti Ruotsissa käytettyä hypoteettista lisenssiä, jolla arvioidaan millä hinnalla oikeudenloukkaaja ja oikeudenhaltija olisivat päässeet sopimukseen teon laajuudessa tapahtuneesta lisenssistä. Lähtökohtana voidaan käyttää oikeudenhaltijoiden ja suoratoistopalveluntarjoajien välisiä lisenssisopimuksia. Lisenssisopimuksen hintaa ja sopimusehtoja voidaan tämän jälkeen verrata toteutuneen oikeudenloukkauksen tunnusmerkistöön, joiden perusteella lisenssikorvaus voidaan määrittää. Kappaleen valmistamisen normaalikorvaus ja hypoteettinen lisenssi jakamisen osalta tulee tämän jälkeen laskea yhteen. Tätä summaa voidaan tämän jälkeen painottaa vielä tapauksen erityispiirteillä, joita ovat esimerkiksi teon tarkoitus, vahingollisuus ja tuomittavuus.

I och med införlivandet av Europaparlamentets och rådets direktiv (EU) 2017/828 av den 17 maj 2017 om ändring av direktiv 2007/36/EG vad gäller uppmuntrande av aktieägares långsiktiga engagemang, det så kallade ändringsdirektivet, införs även Say-on-Pay-lagstiftning i Finland då aktieägarna i börsbolag ges rätt att på ett rådgivande sätt rösta om bolagets ersättningspolicy och ersättningsrapport. Syftet med ändringsdirektivet är att främja aktieägarengagemang och underlätta för aktieägarna att utöva de rättigheter som är anknutna till aktieinnehavet. I avhandlingen granskas ändringsdirektivet endast till den del det föreskriver om aktieägarnas rätt att rösta om ersättningsärenden och avhandlingen strävar till att svara på frågan vad en rådgivande röstning är, vilka implikationer den och ärendet som är föremål för röstningen har på befogenhets- och ansvarsfördelningen mellan bolagsstämman och styrelsen, samt vilken bindande verkan ersättningspolicyn har och vilka påföljder avvikandet från den medför? I avhandlingen förlitar sig man till viss del även på utkastet till regeringens proposition gällande införlivandet av ändringsdirektivet för att svara på forskningsfrågorna. Bolagsstämmans rådgivande röstning kan till viss del liknas bolagsstämmans på lag baserade behörighet eller ett bemyndigande från bolagsstämman till styrelsen i och med att ersättningspolicyn fastställer ramarna för ersättningen och begränsar framtida beslutsfattandet om ledningens ersättningar. Den största skillnaden till bolagsstämmans sedan tidigare kända befogenhet och beslutsfattande är dock att bolagsstämman varken innan eller under stämman kan göra mot- eller ändringsförslag till det framlagda ärendet, det vill säga till ersättningspolicyn eller ersättningsrapporten. Bolagsstämman kan därmed på ett rådgivande sätt enbart rösta för att understöda eller förkasta ett ärende. Likväl påverkar bolagsstämmans röstning inte den huvudsakliga rättsverkningen av ärendet. Den framlagda ersättningspolicyn är bindande oavsett om bolagsstämman understött eller förkastat den, likaså påverkar ett förkastande röstningsresultat om ersättningsrapporten inte redan fattade beslut om ledningens ersättningar. För att analysera innebörden i avsaknaden att påverka beslutsinnehållet kategoriserades röstningen om ersättningspolicyn som en ex ante rådgivande röstning eftersom ersättningspolicyn har rättsverkningar som sträcker sig i framtiden medan röstningen om ersättningsrapporten ansågs vara en ex post rådgivande röstning som behandlade redan fattade beslut. Avsaknaden av möjlighet att göra ändringsförslag i ersättningspolicyn är betydande eftersom ersättningar till ledningen ska betalas i enlighet med den framlagda policyn oavsett om den understötts av bolagsstämman eller inte. En icke-understödd ersättningspolicy medför en skyldighet för styrelsen att lägga fram en reviderad ersättningspolicy på nästa bolagsstämma, varvid man kan fråga sig ifall det de facto är fråga om ett stämmobeslut över huvud taget. Ersättningspolicyn anses i utkastet till regeringens proposition begränsa styrelsens allmänna behörighet att fatta beslut om ersättningar och ingå ersättningsavtal men även bolagsstämmans befogenhet att på ett bindande sätt besluta om ersättningsärenden, t.ex. styrelsens ersättningar. I avhandlingen anser man att denna tolkning av ändringsdirektivet de facto försämrar aktieägarnas påverkningsmöjligheter och därmed är emot ändringsdirektivets syfte. Att ett lägre bolagsorgan kan begränsa bolagsstämmans befogenhet är vidare helt främmande för den finska förvaltningsstrukturen. I samband med ersättningsrapporten är det däremot motiverat att bolagsstämman inte har möjlighet att göra ändringsförslag och det enda som den ex post rådgivande röstningen medför är en skyldighet för styrelsen att i kommande ersättningspolicyn och -rapporter redogöra för hur aktieägarnas åsikter tagits i beaktande. I utkastet till regeringens proposition konstateras även att ett avvikande från ersättningspolicyn skulle leda till beslutets eller avtalets ogiltighet, vilket inte följer av ändringsdirektivet eller av aktiebolagslagens systematik. I avhandlingen konstateras att en ogiltighetspåföljd i ytterst få fall vore aktuell och att den mera motiverade och sannolika påföljden vore skadeståndsskyldighet. Dock konstateras att aktieägarna inte på basen av den rådgivande röstningen kan vara skadeståndsskyldiga eftersom de genom att på ett rådgivande sätt inte medverkar till aktiebolagslagen eller bolagsordningen överträds utan att detta sker först då styrelsen verkställer ersättningspolicyn eller fattar beslut om ersättningar. Vidare är det inte klart att styrelsens skadeståndsskyldighet skulle nedsättas till följd av den rådgivande röstningen då framläggningsansvaret och verkställighetsansvaret kvarstår hos styrelsen.

Tutkielmassa käsitellään osakeyhtiön johdon vastuuta liiketoimintapäätöksistä ja yhdysvaltalaista business judgment rule -doktriinia oikeudellisena siirrännäisenä Suomessa. Osakeyhtiöille on yleismaailmallisesti tyypillistä erityisen hallintorakenteen avulla toteutettu johdon ja omistuksen erillisyys. Omistuksen ja vallan erillisyyden johdosta osakkeenomistajien ja johdon välille syntyy osakeyhtiössä päämies-agenttisuhde, jonka ytimessä ovat osakkeenomistajien ja johdon välinen informaatioepäsymmetria sekä intressiristiriidat. Osakeyhtiöoikeus pyrkii ratkaisemaan näitä päämies-agenttisuhteesta aiheutuvia ongelmia erilaisilla oikeudellisilla keinoilla, kuten johdolle asetettavalla huolellisuusvelvollisuudella ja sen rikkomisesta seuraavalla vahingonkorvausvelvollisuudella. Suomessa osakeyhtiön johdon huolellisuusvelvollisuus on nykyään määritelty OYL 1:8:ssa. Huolellisuusvelvoitteen vastaisesti aiheutettuja vahinkoja koskevasta johdon vahingonkorvausvelvollisuudesta yhtiötä kohtaan säännellään OYL 22:1.1:ssa. Johdon vahingonkorvausvelvollisuuteen liittyy myös tiettyjä, esimerkiksi syy-yhteyttä ja vahingon ennalta-arvattavuutta koskevia, yleisiä vahingonkorvausoikeudellisia periaatteita. Suomalaisessa oikeuskirjallisuudessa on perinteisesti katsottu riskien kuuluvan liiketoimintaan, ja että osakeyhtiön johdolla ei tule olla vahingonkorvausvelvollisuutta normaaliin liiketoimintaan kuuluvan riskin aiheuttamasta vahingosta. Kyseessä on eräänlainen suomalainen liiketoimintapäätösperiaate. 1990-luvulle tultaessa suomalaisessa yhtiöoikeudellisessa oikeuskirjallisuudessa ruvettiin kuitenkin viittaamaan nimenomaisesti yhdysvaltalaiseen business judgment ruleen ja doktriini on viimeistään 2010-luvun alussa saavuttanut sellaisen aseman, että voidaan puhua oikeudellisesta siirrännäisestä. OYL 22:1.1:tä koskevassa hallituksen esityksen (109/2005 vp) kohdassa todetaan, että korvausvastuun perustavasta tuottamuksellisesta menettelystä ei ole kysymys tilanteissa, joissa yhtiön johdon tekemät olosuhteisiin nähden asianmukaiseen harkintaan ja selvitykseen perustuvat liiketoimintapäätökset jälkikäteen osoittautuvat yhtiön kannalta liiketaloudellisesti epäonnistuneiksi. Hallituksen esityksessä 109/2005 vp viitataan nimenomaisesti angloamerikkalaiseen business judgement ruleen. Hallituksen esityksessä arvopaperimarkkinoita koskevaksi lainsäädännöksi (HE 32/2012 vp) business judgment rulesta puhutaan jo Suomessa voimassa olevana oikeutena. Business judgment rule on kehittynyt Yhdysvalloissa johdon huolellisuusvelvollisuutta käsitelleessä oikeuskäytännössä. Delawaren tuomioistuimet rupesivat viittaamaan doktriiniin nimenomaisesti 1960-luvulla ja sen asema perustavanlaatuisena yhtiöoikeudellisena periaatteena vakiintui viimeistään 1980-luvulla, jolloin vihamieliset ostotarjoukset ja niihin liittyvät oikeustapaukset olivat hyvin yleisiä Yhdysvalloissa. Viimeaikaisessa yhdysvaltalaisessa oikeuskirjallisuudessa on korostettu business judgment rulen prosessioikeudellista luonnetta: soveltuessaan, sääntö tarkoittaa asiallisesti tuomioistuimille asetettua kieltoa arvioida liiketoimintapäätösten sisältöä. 2000-vuosikymmenen lopussa alkaneen finanssikriisin jälkeinen delawarelainen oikeuskäytäntö osoittaa, että business judgment rule elää ja voi hyvin. Oikeudellinen siirrännäinen (legal transplant) voidaan määritellä jossakin oikeusjärjestyksessä käytössä olevaksi tai tunnetuksi oikeudelliseksi ilmiöksi, joka on sittemmin siirtynyt toiseen oikeusjärjestykseen. Oikeudellisten siirrännäisten taustalla voi olla niiden käytännöllinen hyödyllisyys, poliittinen tai symbolinen selitys, tai lainsäätäjän suorittama mekaaninen kopiointi. Transplantti voidaan määritellä onnistuneeksi silloin, kun vastaanottavan järjestelmän juristikunta ottaa sen käyttöön. Siirrännäisen onnistumiseen vaikuttaa sen motiivin ohella myös transplantin ja vastaanottavan järjestelmän mikro- ja makrotason yhteensopivuus. Business judgment rulen siirtymistä Suomeen selittänee symboliset syyt (yhdysvaltalaisen yhtiöoikeuden prestiisi), mutta kyse voi olla myös lainsäätäjän suorittamasta mekaanisesta kopioinnista. Muu suomalainen juristikunta on joka tapauksessa ottanut doktriinin käyttöön, ja siirrännäisen voidaan tässä mielessä katsoa olevan onnistunut. Tästä huolimatta transplantti kokee aina jonkinlaisia muutoksia – onnistuneellakin siirrännäisellä lienee aina jonkinlaisia kasvukipuja uudessa ympäristössä. Vuoden 2006 osakeyhtiölakiuudistuksen myötä suomalainen yhtiöoikeus erkani pohjoismaisesta traditiosta ja siirtyi kohti angloamerikkalaista sääntelymallia. Onkin odotettavissa, että business judgment rulen ohella Suomeen rantautuu ennemmin tai myöhemmin myös muita yhtiöoikeudellisia transplantteja Yhdysvalloista. Yhtiöoikeuden yhdysvaltalaistuminen on yleismaailmallinen kehityssuunta, ja sitä on perinteisesti selitetty konvergenssiteorian näkökulmasta. Vaihtoehtona transplanttikeskustelulle on esitetty teoriaa polkuriippuvuudesta (path depence), jonka mukaan kulloinkin voimassa oleva sääntelyjärjestelmä riippuu aikaisemmasta sääntelyjärjestelmästä ja omistusrakenteista. Angloamerikkalaisten doktriinien siirtymisessä ei tällöin olisi kyse transplanteista, vaan kansallisen osakeyhtiöinstituution lokaalisesta sopeutumisesta läpimarkkinaistuneeseen rahoitusympäristöön. Konvergenssi- ja polkuriippuvuusteorioiden väliin sijoittuu yhdistely- ja kasaamisteoria, jonka mukaan yhtiöoikeudelliset siirrännäiset liittyvät monimutkaiseen ja ennalta arvaamattomaan valikoimisprosessiin, jossa yli kahden vuosisadan aikana kehittynyttä Delawaren yhtiö-oikeutta yhdistellään kansallisten instituutioiden kanssa ja kasataan näiden päälle. Joka tapauksessa on selvää, että suomalaisessa yhtiöoikeudessa on tilausta laajemmalle oikeudelliselle tutkimukselle yhtiöoikeudellisista siirrännäisistä.

Electricity consumption and production should be balanced all the time to keep the electricity flow available. However, the consumption varies depending on the time of the year and day, being highest on cold winter mornings and lowest on summer times. On the other hand, amount of renewable electricity has increased previous years, which has made conventional electricity unprofitable and some conventional electricity producers have therefore already left the market. At the same time, renewable electricity, e.g. wind, is dependent on the time of the year and day. This has led to a situation, where the amount of inflexible electricity sources has increased and the threat for power outages has become more actual. Therefore, the countries must secure the balance between consumption and production, for example by enacting capacity mechanisms, to secure the security of supply and the generation adequacy. European Union published Communication from the Commission, Guidelines on State Aid for environmental protection and energy 2014-2020 (2014/C 200/01) (the “EEAG”) in 2014, and the Report from the Commission, Final Report of the Sector Inquiry on Capacity Mechanisms {SWD(2016) 385 final} (the “State aid sector inquiry”) in 2016. EEAG includes possibility for the Member States to grant aid to secure the generation adequacy in electricity sector (capacity mechanism). However, to be compatible with the EEAG and thus with the internal market, these capacity mechanisms should meet seven criteria; objective of common interest, need for state intervention, appropriateness of the aid, incentive effect, proportionality of the aid, avoidance of undue negative effects on competition and trade and transparency. The aim of this thesis was to examine how compatible capacity mechanisms in Finland and Sweden are with the EEAG. The Finnish capacity mechanism as well as the Swedish capacity mechanism were enacted before the launch of the EEAG and therefore they are based on other state aid exemptions; so-called SGEI Exemption and TFEU Article 106(2). However, these exemptions require less than the EEAG requires. The Commission has not analysed the compatibility of the Finnish and Swedish capacity mechanisms with the internal market and there is always a risk that the Commission decides to initiate an examination of their compatibility. If the Commission states that the capacity mechanisms do not meet the requirements of the SGEI Exemption or the TFEU Article 106(2), they should meet the requirements of the EEAG. Even though the measures in Finland and Sweden are quite similar, the result in the analysis was partially different. Outcome of the analysis was that both capacity mechanisms fully met only two requirements out of seven requirements; requirements of incentive effect and avoidance of undue negative effects on competition and trade. In addition, it was hard to say whether the capacity mechanisms meet the requirement of transparency, since there was no information available on the amount of the aid and thus whether the aid exceeds the amount of EUR 500,000. The major reason why the Finnish capacity mechanism does not fully meet the requirements of the EEAG is that Finland assesses the need for the capacity mechanism every fourth year, which is why the system is not based on an up-to-date information. In addition, the system does not have an end-date but is instead meant to be a permanent system, which is not compatible with the requirements of the EEAG. The biggest reason why the Swedish capacity mechanism cannot be deemed to be compatible with the EEAG is that Sweden assesses the need for the capacity mechanism too rarely, so the decisions are not based on an up-to-date information. In addition, Sweden has not published the indicator on which it has based its assessment on need of the capacity mechanism and the estimations of the generation adequacy situations in the future in Sweden are not consistent with the analysis of ENTSO-E.

This Master's Thesis researches problematic aspects which EU Competition law faces when applying traditional static metrics, such as market shares, price levels and profit margins to digital markets. The thesis first introduces the reader to the subject, sets the framework and poses the research questions. It commences by outlining the restrictions in vertical agreements (vertical restraints) in traditional markets under EU Competition law and explains under which circumstances vertical agreements benefit from Vertical Block-Exemption Regulation. Further, the thesis shifts from traditional markets to digital markets. It first of all contrasts the distinctive structure and dynamic nature of digital markets, emergence of new business models, and the role of data in competition between platforms and lock-in effects. Furthermore, thesis discusses digital markets, in particular multi-sidedness of digital economy with two-sided transaction markets and two-sided non-transaction markets. It discusses the complexity of digital markets, problematics of market definition, in particular fluidness of market boundaries, substitutability of digital goods/services and zero pricing. It points out challenges which competition law faces in determining the relevant market and establishing infringements under Articles 101 and/or 102 of TFEU. Furthermore, thesis analyses a legality of imposition of vertical restriction (geo-blocking) in digital content distribution. It discusses whether imposition of geo-blocking restrictions in agreements unduly restricts competition and whether the restrictions in turn could be justified by the consumer efficiencies. It analyses the clash between fundamental freedom, i.e. freedom to provide services, restriction of competition in online content distribution and protection of legitimate rights under Copyright law. It also discusses whether these issues should be resolved by competition law or whether amendments of other fields of law, e.g. Copyright law, Data protection law or Consumer law is a more feasible solution. The thesis concludes with answering the research questions, in particular, which steps and in which order should competition authorities conduct their investigations. Thesis also concludes that under normal circumstances geo-blocking does not restrict competition in non-licensed territory, provided imposition of geo-blocking restriction does not facilitate absolute territorial protection.

The topic of the thesis is the enforcement of Article 102 TFEU, focussing on the IT sector specifically, and on the use of commitments in particular, from the point of view of games of strategy. The approach of the present endeavour is thus one of law and economics. The paper focusses on the following issues: Are Article 9 commitments an appropriate way of dealing with abuse of dominance in dynamic markets? Is this option being applied adequately at present? Can a game theoretical model such as a two-by-two matrix game enhance our understanding of the value of commitment decisions in competition enforcement cases concerning abuse of dominance in dynamic markets? So-called new markets or technology-enabled markets are developing at a pace no regulator seems to be able to keep up with. The subject is important considering the economic significance of the markets involved, but also from a practical point of view. The Commission’s approach seems dramatically different from the approach of undertakings competing for new markets. It seems, however, to be a difference in more than just pace; objectives are of course different for the Commission and the undertakings, but is it a game of Battle of the Sexes, or are the two playing entirely different games? Even in more traditional markets, judgments often take so long that the market in question has gone through an irreversible change by the time the case is closed. This may be problematic in any market, but the issue is more pronounced in markets dynamic by nature. It is possible to argue that the judgment is of value primarily as a legal precedent. One should, however, bear in mind that specific goals have been set for competition regulation and enforcement. Especially following the implementation of Regulation 1/2003, effectiveness of intervention should be a priority. The European Commission's right to intervene in volatile market situations is not, and ought not to be, a given, and any intervention should either achieve the goals set for such interventions, or at the very least be more likely than not by reasonable assessment to achieve said goals. In technology-enabled markets, one practical solution that has been proposed to the problem of prolonged proceedings failing to address the underlying issues has been favouring commitments over more time-consuming procedural options. The thesis discusses the pros and cons, the possibilities and limits of this option.

This study discusses the competition law concerns arising in context of technology standardisation agreements, in the field of information communication technology in specific. It is possible to promote interoperability of technologies through standardisation agreements, which is especially significant in the field of information communication technology. The risk of anticompetitive collusion increases when undertakings co-operate. Anticompetitive collusion is prohibited under the Article 101 TFEU. There are however even more significant competition law risks in the context of standardisation agreements specifically related to intellectual property rights, namely the patent ambush. Patent ambush has been considered to be an abuse of a dominant position, regulated under the Article 102 TFEU. The dynamics of competition is distorted when technologies protected by proprietary rights are adopted as industry standards. Distributors and manufacturers have to acquire a license from the right holder in order to operate on the market. Proprietary right might constitute a significant barrier to enter the market if access to the essential patent is being prevented by refusal to license or prohibitive royalty rates. The competition law Articles have not been completely adequate to catch the patent ambush as the application of Article 102 TFEU requires the existence of dominance. It is not however completely certain whether the dominant position can be derived by the virtue of the standard essential patent. In addition to the competition law articles in the Treaty, in 2010 the Commission adopted Guidelines on the application of Article 101 to Horizontal Co-operation Agreements, whereby it pursues to provide framework of guidance to the operation of standardisation organisations in order to avoid competition concerns. To this end the Guidelines provide a self-assessment framework for the organisations. The Guidelines recommend adoption of IPR policies to improve the possibilities of receiving information concerning standard-essential patents and FRAND licensing terms. The Guidelines is a so called soft law instrument, with recommendatory effect. The possibility of binding legal effects of the recommendatory instrument will be assessed. In specific the relationship between the soft law instrument and the self-regulatory mechanisms of standardisation organisations will be considered. The research question of this work is how efficiently is it possible for this current regulation to control the problems of patent ambush related to the opportunism of right holders whereby the dominant position is abused in the context of standardisation agreements. Within this analysis the contributions of stakeholders submitted in the Public Consultation round organised by the Commission will be assessed as the expectation of the subjects of legislation, which have been clearly out-stated in the Public Consultation round organised by the Commission prior to adoption of the Guidelines. Also the policy goals stated by Commission itself will be assessed. The realization of the expectations of the stakeholders as well as the policy goals named by Commission will be assessed in the light of the recent case law. When considering the effectiveness of the regulation it is necessary to take into account the need to maintain a balance between the protection of the effective competition while protecting the interests of the right holders. The protection of intellectual property rights has been considered important in the promotion of innovation and technological development. There is a great amount of legal literature discussing the possible future legislative conduct in order to control the problems related to opportunism of right holders. The suggestions vary from limitation of availability of injunctive relief to the total abolition of the exclusivity of patents and from allowing the SSOs to organise negotiations of licensing terms to direct application of unilateral conduct liability. This work gathers together and compares the suggestions assessing their possibilities to provide the right balance between protection of the interest of right holders while maintaining the effective competition. In the assessment a special consideration, that has to be borne in mind is that standardisation organisations cannot impose their members with burdensome obligations. Furthermore their possibilities to sanction the member from breaching the rules are limited as standardisation is, by definition, a form of voluntary co-operation of undertakings. It is also necessary to note that IPR policies of SSOs only reach their members. These factors have to be taken into consideration in order to find the balanced solution to regulate the patent ambush problem.

The study analyses the widening scope of competition law in the area of intellectual property rights law and the risk factors of compulsory licensing remedy for the intellectual property rights owners at European Union market. The subject of current thesis is interesting as despite the great amount of legal literature discussing the topic it still remains a controversial and developing area of European Union competition law. Intellectual property owner operating in Europe should take advantage of knowledge of the Court of Justice of the European Union case law on compulsory licensing cases to protect its commercial interests and assess the risks of European Commission and Member States court’s to be convinced that a compulsory license is the appropriate remedy if parties will not reach the agreement on licensing through their own negotiations. The refusal to license has been considered to be an abuse of a dominant position regulated under the Article 102 of the Treaty of the Functioning the European. The EU authorities have developed a list of “exceptional circumstances” for finding a refusal to license as an abuse under the Article 102 through their decisions. The Court of Justice of the European Union develops EU law by applying dynamic interpretation, thus the primary source for addressing the research topic is the case law of the Court of Justice of the European Union. The scope of this work is limited to the analysis of the most noteworthy cases in EU jurisprudence concerning the Article 102 of the TFEU and refusal to license. In some situations when IP law fails to guarantee the level of innovation in the market the competition law’s intervention may be justified as it happened e.g. in factual situation of case Magill. The landmark decision by Court of Justice is IMS Health, setting forth the legal standard applicable in the European Union today. However, European policy will be also assessed in the light of the recent European Commission decisions and General Court case law. The most recent compulsory licensing case Microsoft will be examined to analyse the policy developments and examine what test might be applied under European competition law in the future cases. In this research paper it will be examined if the competition law in Europe has graduated towards a more economic effect based approach and how the relationship between intellectual property and competition law may be seen as complementary and not as antagonistic. The different characteristics of intellectual property rights rather than “normal” property rights will be discussed according to the development of case law and analysis conducted to see what is the rationale of the new product criterion of the exceptional circumstances test. When considering the effectiveness of the jurisprudence it is necessary to take into account the need to balance the effective competition on the market and the encouragement for further innovation. The intellectual property rights protection has an important role in promoting the technological development and thus also in providing more choice for the consumers. The exceptional circumstances test created by the Court of Justice is formalistic and does not take fully into consideration the situation where intellectual property rights owner may block the innovation, however, it must be stressed that the courts are not generally well equipped to conduct the effect-based cost-benefit analysis that is necessary in order to balance the incentives of the dominant undertaking and its competitors to innovate, and such evaluation may prove to be a difficult task for the judiciary. The standards developed in case law are fact-specific and ultimately a source of uncertainty for undertakings at EU market. The study gathers together the most significant snapshots of law and assesses the possibilities where the EU jurisprudence on compulsory licensing is heading. The author concludes that the law on compulsory licensing in Europe will continue to evolve towards lesser intellectual protection to advance competition, innovation and free movement of goods, however, in spite of the widening scope of the European competition law the conditions for issuing compulsory licenses are still highly restrictive.

Tutkimuksen tarkoituksena on systematisoida Corporate benefit -käsitteen määritelmää osakeyhtiölain ja takaisinsaantilain näkökulmasta arvioitaessa konserniyhtiöiden välisiä liiketoimia. Corporate benefit -doktriinin mukaan yhtiön johto ei saa sitoutua liiketoimiin, jotka eivät edistä yhtiön etua. Vaikka yhdysvaltalaiseen oikeuteen juurensa juontava käsite on ollut yleisesti käytössä liikejuridiikan saralla Suomessa jo pitkään, on käsitteen tosiasiallinen sisältö ja merkitys edelleen vakiintumaton. Tämä johtuu osaksi siitä, että käsite kytkeytyy sekä useaan osakeyhtiöoikeudellisen periaatteeseen että takaisinsaantilakiin mutta myös siitä, että arvio yhtiön edun toteutumisesta on vahvasti kontekstisidonnaista. Tutkielmassa keskitytään arvioimaan sitä, miten konserniyhtiölle annettua velkaa, toisen konserniyhtiön velasta annettua vakuutta sekä konserniavustusta tulee arvioida osakeyhtiölain ja takaisinsaantilain näkökulmasta. Lähipiirin välillä tapahtuvien liiketoimien ei voida automaattisesti olettaa tapahtuvan markkinaehtoisesti. Yhtiön edun käsitteen tarkastelu on näin ollen konserniyhtiöiden välillä erityisen merkityksellistä. Mielenkiinnon kohteena on tutkimuksessa erityisesti sen selvittämissä, milloin yhtiön edun voidaan katsoa täyttyvän ja milloin liiketoimi vaihtoehtoisesti ei mahdu yhtiön edun raameihin. Arvioon sisältyy useita erityiskysymyksiä riippuen siitä, onko kyseessä konserniavustus, vierasvelkavakuus vai lähipiirivelka. Liiketaloudellisen perusteen arvioimiseen syvennytään tutkimuksessa useiden käytännön esimerkkien avulla. Muilta osin tutkimus painottuu lainsäädännön tarkasteluun lain esitöiden sekä oikeuskirjallisuudessa esiintyvien kannanottojen pohjalta. Yhtiön johdon sitoutuessa konserniyhtiöiden välisiin liiketoimiin, tulee yhtiöoikeudellisen sallittavuuden lisäksi arvioitavaksi mahdolliset takaisinsaantilain mukaiset seuraukset. Liiketoimien kontekstisidonnaisuudesta johtuen voi vastikkeellisuuden täyttyminen edellyttää takaisinsaantilain kannalta vahvempia perusteluja kuin tarkasteltaessa kysymystä osakeyhtiölain näkökulmasta. Takaisinsaantilain perusteella oikeustoimi saattaa tietyissä tilanteissa olla lahjanomainen, vaikka siitä saatu vastike tai etu katsottaisiin osakeyhtiölain näkökulmasta riittäväksi. Tutkimuksen keskiössä onkin näin ollen myös se, milloin konserniavustus, vierasvelkavakuus tai konserniyhtiölle annettu velka arvioidaan takaisinsaantilain näkökulmasta vastikkeettomaksi suoritukseksi. Tutkimuksessa keskustellaan myös mahdollisuudesta soveltaa vakuuden peräyttämistä koskevaa takaisinsaantilain sääntelyä analogisesti vierasvelkavakuuksiin tilanteessa, jossa vakuus on annettu toisen konserniyhtiön velasta. Lisäksi konsernipankkia koskevissa peräytyksissä käsitellään mahdollisuutta turvautua takaisinsaantilain säännöksiin sellaisen omaisuuden peräyttämisestä, joka on luovutettu edelleen. Tutkimuksessa arvioidaan myös mahdollisuutta peräyttää oikeustoimia yleisen takaisinsaantiperusteen sekä maksun peräytyssääntelyn nojalla velkojien viimesijaisena suojakeinona. Tutkimuksen viimeisessä luvussa luodaan yleisluonteinen katsaus siihen, mitkä ovat mahdolliset osakeyhtiölainmukaiset seuraukset silloin, kun liiketoimen katsotaan loukkaavan yhtiön etua. Erityisesti aktualisoituu kysymys johdon mahdollisesta vahingonkorvausvelvollisuudesta. Tämän ohella ovat oikeustoimen pätemättömyys ja varojen palautusvelvollisuus mahdollisia seuraamuksia yhtiön edun puuttuessa. Vähemmistöosakkeenomistajilla on myös mahdollisuus moittia yhtiökokouksen päätöstä, mikäli oikeustoimen katsotaan loukkaavan yhdenvertaisuusperiaatetta.