Browsing by discipline "Samhällspolitik"

The long-lasting and persistent issues of high unemployment levels and increases in long-term unemployment have presented a difficult challenge to welfare states. The political focus in addressing unemployment has slowly shifted from large supply-side solutions towards activation, which aims to guide the unemployed into employment as swiftly as possible by increasing the responsibilities of welfare recipients and reforming the terms of social aid and the service system in order to promote a more active and self-reliant approach among citizens. This paper aims to add to the understanding of activation policies by studying views that the long-term unemployed hold on the concept of activation and their participation in activation measures. The research question is 1) How do respondents view activation and particularly work-based activation measures, with a strong focus on examining whether they consider activation meaningful or beneficial in their situation and 2) How do the unemployed view the legitimacy and justification of activation policies? The perspective of the unemployed in this study is provided through eleven in-depth research interviews conducted with long-term unemployed participants from the city of Rauma, the forerunner of current Finnish activation policies. The 18 190 word final transcription of the interviews is analysed through qualitative content analysis, which is used to produce a condensed description of the researched phenomenon. The inductive approach of the study manifests as a reliance on the experiences of the interview subjects in creating an understanding on activation, rather than approaching their reality through a predetermined theory or presupposed notions. The respondents consider their participation in activation to serve one of the following purposes: 1) inclusion in society or 2) a bureaucratical means of categorizing and controlling them during their unemployment. As lack of employment and the associated inactivity are difficult issues for the respondents, their mostly positive reaction to work-based activation measures is natural. Respondents appreciate the activities provided to them and give intrinsic value to the provision of these activities, somewhat regardless of their actual contents. As the respondents generally have very low hopes of finding work, participation in activation measures satisfies many needs which are typically fulfilled through work, including those related to status, recognition, social interaction and meaningful activities. Reactions towards compulsory participation in activation measures can be categorized as either positive, negative or conflicted. As can be expected, these views reflect broader social discourses on unemployment and activation. The most alarming finding of this study is that while many participants are satisfied with taking part in activation measures, this activation does not help them towards their objective of finding employment. The respondents share a desire to find paid work but don't see how participating in active labour market policies will benefit them in this field. While the respondents identify many important aspects of life where they directly benefit from participation in activation measures, it is problematic that a large part of participants have almost completely given up on their goal of finding work.

Tutkimuksessa tarkastellaan Helsingissä väestöllisesti tai sosioekonomisesti huono-osaisilla alueilla sijaitsevien peruskoulujen yläkoulunopettajien kokemuksia koulun sijaintialueesta ja sen merkityksestä koululle ja siellä työskentelylle. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää koulun sijaintialueen huono-osaisuuden välittymistä kouluihin sekä sitä, miten opettajien kokemukset eroavat toisistaan. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys perustuu naapurustovaikutusten, alueellisen eriytymisen ja segregaation käsitteisiin. Naapurustovaikutuksissa oletetaan, että huono-osaisen asuinympäristön seurauksena yksilöiden elämään kohdistuu kielteisiä vaikutuksia. Naapurustovaikutuksiin luetaan myös kaveripiirin vaikutukset tai koulun vaikutukset, joiden katsotaan välittävän naapuruston vaikutusta. Tietämys naapurustovaikutuksia välittävistä mekanismeista on vähäistä. Tutkimus lisää laadullista tietoa naapurustovaikutusten välittymisestä opettajien kokemusten avulla. Alueellinen eriytyminen tarkoittaa eri asukasryhmien sijoittumista omille asuinalueilleen väestöllisten tai sosioekonomisen ominaisuuksien perusteella. Segregaation termillä tarkoitetaan epätoivottavaa alueellista eriytymistä, jolloin alueellinen huono-osaisuus on kasautunutta. Tutkimuksen merkittävinä empiirisinä lähtökohtina ovat Helsingissä osoitetut alueellisen huono-osaisuuden kehityskulut ja niiden seuraukset siellä sijaitseville yläkouluille, jotka toimivat haastavissa toimintaympäristöissä. Tutkimuksen aineistona ovat neljän yläkoulunopettajan henkilöhaastattelut, jotka on kerätty keväällä 2016 Helsingin kaupungin opetusviraston tutkimusluvalla. Opettajat työskentelivät Helsingin kaupungin peruskouluissa, jotka sijaitsevat neljällä eri alueella Helsingissä. Kaikki alueet ovat väestöllisesti tai sosioekonomisesti huono-osaisia. Kahdessa tutkimuksen koulussa tarjottiin painotettua opetusta ja kahdessa kouluista ei tarjottu painotettua opetusta. Painotettu opetus tarkoittaa koulun tarjoamaa joidenkin oppiaineiden painotusta, johon pyritään koko kaupungin alueelta soveltuvuuskokeella. Muuten oppilasvalikointi toteutetaan koulun oppilasalueen perusteella kouluun, jota kutsutaan lähikouluksi. Tutkimusmenetelminä käytettiin teemahaastattelun menetelmää ja laadullisen sisällönanalyysin menetelmää. Teemahaastattelussa opettajia haastateltiin tutkimusaiheen keskeisistä teema-alueista, jotka ovat alue, koulu, opettajantyö, oppilaat sekä kodin ja koulun välinen yhteistyö. Tutkimuksen aineiston analyysimenetelmä perustui teoriaohjaavaan sisällönanalyysin ja abduktiiviseen päättelyyn, jolloin aineistoa analysoitiin teoreettisten käsitteiden avulla sekä aineistolähtöisesti. Tutkimuksen päätuloksena on, että koulujen opetustarjonta saattaa olla institutionaalinen mekanismi, joka on merkityksellinen kouluihin välittyville naapurustovaikutuksille. Naapurustovaikutukset saattavat välittyä kouluihin alueen huonomaineisuuteen liittyvän leimautumisen ja kouluun muodostuvan huono-osaisen sosiaalisen oppilasrakenteen kautta silloin, kun koulussa ei tarjota painotettua opetusta. Painotetun opetuksen koulut vaikuttivat olevan puolestaan hyvämaineisia ja suosittuja kouluvalinnoissa. Myös niiden sosiaaliset oppilasrakenteet vaikuttivat hyväosaisemmilta verrattuna ei-painotetun opetuksen kouluihin. Tutkimus antaa näyttöä siitä, että koulun painotettu opetus saattaa olla tekijä, joka suojaa huono-osaisella alueella sijaitsevaa koulua kielteisiltä naapurustovaikutuksilta. Tutkimuksen näyte on kuitenkin rajallinen. Myös muut tekijät kuin koulujen opetustarjonta saattavat olla vaikuttamassa tutkimustulokseen. Esimerkiksi opettajien työsuhteen muodot, asema työyhteisössä, työkokemus, muut henkilökohtaiset kokemukset ja alueiden väliset erot saattavat olla vaikuttamassa tutkimustulokseen.Tutkimus antaa kuitenkin laadullista näyttöä Helsingin segregaation ilmenemisestä koettuina naapurustovaikutuksina.

Koulutusvienti on noussut viime vuosina voimakkaasti esiin kansallisessa tavoitteenasettelussa yhtenä keinona lisätä kansallista kilpailukykyä. Hyödyntämätöntä potentiaalia on erityisesti suomalaisen ammatillisen koulutuksen viennissä. Tämä tutkimus käsittelee ammatillisen koulutuksen koulutusvientiä parhaillaan käynnissä olevan tutkintovientikokeilun valossa ja analysoi organisaatioiden koulutusvientiin liittämiä merkityksiä. Koulutusviennistä on suomalaisessa kontekstissa tehty akateemista tutkimusta vähän, joten tutkimusmenetelmiksi valikoituivat menetelmät, jotka soveltuvat erityisesti vähän kartoitettujen aiheiden tutkimiseen. Tutkintovientikokeilussa mukana olevien hankkeiden koordinaattoreita haastateltiin teema- ja asiantuntijahaastattelun keinoin. Aineiston keruussa ja analyysissa sovellettiin ankkuroidun teorian periaatteita. Viennin merkityksiä erilaisille organisaatioille havainnollistettiin Weberin ideaalityypittelyn avulla. Tutkimuksen teoreettisen viitekehyksen muodostavat koulutuspolitiikan uusliberalisoituminen ja koulutuksen kansainvälistyminen. Uusliberaalissa koulutuspolitiikassa koulutukseen sovelletaan liike-elämän käsitteitä ja periaatteita, mikä soveltuu kaupallisesti orientoituneen koulutusviennin tutkimiseen. Tämä tutkimus soveltaa ammatillisen koulutuksen tarkasteluun myös aiemmin lähinnä korkeakoulutuksen kontekstissa tutkittuja kansainvälistymisen motiiveja. Kansainvälistymiseen liittyviä motiiveja tarkastellaan sekä kansalliselta tasolta että organisaatiokohtaisesti. Tutkimuksen keskeisenä tuloksena on, että koulutusvientiin liitetään erityisesti liiketoimintaan, palveluluonteeseen, osaamisen kehittämiseen, yhteistyöhön ja imagon parantamiseen liittyviä merkityksiä niin kansallisesti kuin yksittäisten organisaatioidenkin näkökulmasta. Merkitykset ovat osittain erilaisia erilaisille organisaatioille. Jotkut niistä rakentavat vientiä voimakkaasti osaksi normaalia koulutustoimintaansa, kun taas osa asemoi sen ainakin toistaiseksi lisäpalveluksi. Koulutusviennin suurin merkitys liittyy kaikilla organisaatioilla taloudelliseen toimintaan ja viennistä potentiaalisesti saatavaan liikevoittoon. Liiketoimintaan liittyviä motiiveja pidetään ensisijaisina ja edellytyksenä muiden merkitysten saavuttamiselle. Liiketoimintaan, kansalliseen kilpailukykyyn ja talouskasvuun liittyvät merkitykset korostuvat myös kansallisessa tavoitteenasettelussa. Taloudellisten merkitysten korostuminen ja ammatillisen koulutuksen rahoituksen muutokset ilmentävät uusliberaalien orientaatioiden vaikutusta suomalaisessa koulutuspolitiikassa. Vaikka taloudelliset motiivit korostuvat, ei suomalaista koulutuspolitiikkaa voida kuitenkaan kuvata täysin uusliberalistiseksi, mutta selkeitä vaikutteita on havaittavissa. On huomionarvoista, että ammatillisen koulutuksen koulutusvienti on Suomessa vasta alkuvaiheessa, joten nämä merkitykset kuvaavat tämän hetken tilannetta ja tulevat todennäköisesti muuttumaan vientihankkeiden edetessä.

Viime vuosina yhteiskuntapoliittisessa tutkimuksessa on voimistunut vaatimus siitä, että sosiaalipolitiikan ja ympäristöpolitiikan tulisi lähentyä toisiaan. On katsottu, että ihmisten hyvinvointia ja sen politiikkaa tulisi toteuttaa ekologisesti kestävissä rajoissa ja ettei sosiaalipolitiikka nykyisellään ota riittävästi huomioon tuotannon ja kulutuksen globaalia ekologista ulottuvuutta. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan arjen hyvinvointia ympäristönäkökulmasta. Tutkimusta taustoitetaan esittelemällä suomalaisen sosiaalipolitiikan lähtökohtia sekä ympäristöpolitiikan ja sen tutkimuksen lähtökohtia ja tarkastelemalla, mitä annettavaa näillä kahdella alueella voisi olla toisilleen. Tutkimuksen viitekehyksenä toimii Ilmo Massan ja Risto Haverisen (1998) suomalaiseen ympäristöpoliittiseen tutkimukseen tuoma käsite arkielämän ympäristöpolitiikka, jolla normatiivisesti tarkoitetaan ihmisten arkielämän ekologisesti kestäviä valintoja. Tutkimuksessa selvitetään, miten kestävä kehitys käsitetään arjessa ja minkälaista kritiikkiä kestävää kehitystä kohtaan esitetään. Lisäksi tutkimuksessa tarkastellaan minkälaiset asiat edistävät ympäristövastuullista toimintaa ja toisaalta minkälaisia esteitä ympäristövastuulliselle toiminnalle on. Tutkimuksessa tarkastellaan myös, mitä annettavaa arjen tasolla, pienellä ympäristöpolitiikalla on makrotason suurelle ympäristöpolitiikalle. Tutkimusaineiston muodostaa kuusi Helsingin, Espoon ja Vantaan kaupunkien sekä Pääkaupunkiseudun kierrätyskeskus Oy:n toteuttaman 4V-hankkeen parissa kerättyä ryhmähaastattelua. Haastatteluihin osallistui edellä mainituissa kaupungeissa vuokralla asuvia henkilöitä. Metodina tutkimuksessa käytetään diskurssianalyysia. Aineistoa tarkasteltiin aineistolähtöisesti, eli tutkimuksen aluksi pyrittiin selvittämään, minkälaisia diskursseja aineistosta on löydettävissä. Aineistosta nousikin esiin yllättävä diskurssi maahanmuuttajista asuinyhteisön jäseninä. Tämän diskurssin avulla tutkimuksessa tarkastellaan eriarvoistamisen ja oikeudenmukaisuuden kysymyksiä. Aineiston perusteella yksi suurimmista haasteista ekologisesti kestävämmälle yhteiskunnalle on kestävän kehityksen monitulkintaisuus ja sen monet määritelmät. Mitään yksiselitteistä määritelmää kestävästä kehityksestä ei ole saatu niin mikro- kuin makrotasollakaan ja näin ollen arjen tasolla ei ole lainkaan selvää, mitkä toimet edesauttaisivat kestävyyttä luonnon kannalta. Analyysissa osoitetaan, että pienen ympäristöpolitiikan toimijoilla on halua vaikuttaa suureen ympäristöpolitiikkaan. Johtopäätöksenä todetaan, että kestävä kehitys käsitteenä olisi hyödynnettävissä erityisesti, jos se sidottaisiin arkielämän ympäristöpolitiikkaan ja sitä kautta yksilön vastuuseen arjen käytännöissä. Tutkimuksessa osoitetaan, että arjen tasolla yhteisöllisyys ja yhdessä tekeminen ovat erittäin vahvoja hyvinvointia tukevia tekijöitä. Myös ympäristövastuullinen toiminta koetaan ainakin osittain merkitykselliseksi, ja tätä kautta myös hyvinvointia lisääväksi tekijäksi. Analyysissa osoitetaan, että keskeistä tulevaisuuden kannalta on se, kuinka makrotason politiikalla voitaisiin tukea laajempaa osallisuutta ja antaa tarvittavia resursseja osallistumiseen ja toimimiseen yhteiskunnassa ja pienemmissä yhteisöissä.

Tutkimuksessa analysoidaan nuorten sosiaalista osallisuutta kertaluonteisissa taidetyöpajoissa. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, mitä taidetyöpajat voivat tarjota nuorille sosiaalisen osallisuuden näkökulmasta, miten nuorten sosiaalinen osallisuus niissä ilmenee ja mitkä tekijät vaikuttavat sosiaalisen osallisuuden toteutumiseen. Tarkastelun kohteena on kahdeksan taidetyöpajaa, joiden tavoitteena on ehkäistä koulukiusaamista katutanssin ja keskustelun avulla. 90 minuuttia kestäviin työpajoihin osallistui tutkimuksen kohteena olevan yläkoulun seitsemännen ja kahdeksannen luokan oppilaat. Tutkimuskysymykset ovat: ”Miten nuorten sosiaalinen osallisuus ilmenee kertaluonteisessa taidetyöpajassa?” ja "Mitkä ovat kertaluonteisen taidetyöpajan sosiaalista osallisuutta edistävät ja rajoittavat tekijät?. Tutkimuksessa tarkastellaan osallisuutta siinä, miten se toteutuu käytännössä sosiaalisessa toiminnassa. Keskiössä on nuoren ja ryhmän välinen suhde. Tutkimuksen lähtökohtana on, että nuorten sosiaalista osallisuutta on mahdollista tutkia nuorten kokemusten kautta. Sosiaalisen osallisuuden ymmärretään rakentuvan nuorten arjessa. Se on vuorovaikutuksessa rakentuva prosessi, johon vaikuttavat esimerkiksi sosiaaliset suhteet, vertaisryhmät ja oma asema ryhmässä. Sosiaalinen osallisuus toimii tutkimusprosessissa väljänä teoreettisena orientaatioperustana. Tutkimus on laadullinen; aineistokeruumenetelminä on käytetty sekä havainnointia että kyselyä. Aineisto koostuu havainnointiaineistosta kahdeksasta taidetyöpajasta ja 310 palautelomakkeesta, joissa työpajoihin osallistuneet oppilaat ovat vastanneet 21 avoimeen kysymykseen. Aineisto on jäsennelty ja teemoiteltu sisällönanalyysin avulla. Tutkimusprosessia luonnehtivat aineistolähtöiset käsiteparit temaattinen- ja analyyttinen lukeminen. Tutkimuksen keskeiset tulokset ovat kolmen erilaisen työpajan tyypittely, joka kuvastaa erilaista sosiaalista osallisuutta. Työpajatyypit kuvaavat sitä, miten nuorten sosiaalinen osallisuus ilmenee taidetyöpajoissa. Tutkimuksessa sosiaalista osallisuutta tarkastellaan neljän aineistosta nostetun teeman kautta. Nämä neljä teemaa ovat ilmapiiri, osallistuminen, tekemisen ilo ja vuorovaikutus. Peilaamalla kolmea työpajatyyppiä kyseisten neljän teeman kautta hahmottuu, miten sosiaalinen osallisuus ilmenee eri työpajatyypeissä. Tutkimuksen tulokset antavat viitteitä siitä, että lyhytkestoisilla taidetyöpajoilla on edellytyksiä tarjota nuorille sosiaalisen osallisuuden kokemuksia. Nuorten kokema sosiaalinen osallisuus kuitenkin vaihtelee paljon eri työpajatyyppien välillä. Sosiaalisen osallisuuden toteuttamisen näkökulmasta erityisen merkittäväksi tässä tutkimuksessa osoittautui työpajojen ohjaajien rooli sekä työpajaryhmien kokoonpano. Tulokset osoittavat myös ryhmän yhteenkuuluvuuden tunteen olevan edellytys sille, että nuoret kokevat sosiaalista osallisuutta. Tutkimus tarjoaa uutta tietoa ja ymmärrystä siihen, mihin kannattaisi kiinnittää huomiota järjestettäessä kertaluonteinen taidetyöpaja kouluissa. Tiedosta hyötyvät sekä koulujen henkilökunta että taidetyöpajatoimijat.

Trust is one the key concepts in analyzing the maintenance of social order and diversity in modern societies. Previous studies have reported that trust correlates, for instance, with higher economic growth, better governance, higher levels of education and subjective wellbeing. However, former Soviet countries face particular problems in developing the habits of trust. These observations of trust call for a more comprehensive and in-depth areal understanding of the concept. The present thesis examines the dynamics of political trust in contemporary Russia, and draws inspiration from W. Mishler and R. Rose’s (2001, 2005) studies of political trust. Mishler and Rose (2001) studied the origins of political trust in post-Communist Eastern European countries in the late 1990s. Their main finding was that while socio-demographic factors explain poorly the variance of political trust in post-Soviet sphere, the individual perceptions of political and economic performance of the institutions correlate significantly with it. Thus, they advance that political trust is a rational response to institutional performance in those countries. In this regard, political trust in Eastern European countries seems to adhere to conditions of the Russian proverb “doverjaj, no proverjaj” (“trust but verify”). This thesis aims to examine how relevant the aforementioned argument is in the context of contemporary Russia. This examination is done by conducting a kind of replicate analysis of Mishler and Rose’s model. Moreover, a critical evaluation of the results of thesis’ model is given by applying recent insights from Russian studies. The data for the thesis’ model are drawn from the third round of the Life in Transition survey (LiTS III). Analyses were performed using principal component factor analysis and ordinary least squares linear regression models. In general, the results of the thesis’s model are consistent with those of Mishler and Rose (2001): the subjective perceptions of political and economic performance of Russian institutions were the most significant domains associated with political trust in modern Russia, whereas socio-demographic factors had only a minuscule effect in shaping it. However, the hypothesis about political trust as a rational response to political and economic performance contradicts with the recent data and research on Russian economy and politics: economy has stagnated or even fallen in Russia during recent years, and, at the same time, Russian domestic policy has become increasingly repressive. These observations suggest that political trust might be a reflection of something else than mere rational response to institutional performance in Russia. On the other hand, the fluctuation of the Russian political trust implies that it presents evaluative attitudes toward institutions, but in the light of the evidence of this thesis, the level of rationality of these evaluative attitudes remains unclear and questionable.

Ikääntyminen on erityisesti suurten ikäluokkien eläköityessä ollut laajasti yhteiskunnallisen keskustelun kohteena. Suurten ikäluokkien eläkeajasta on maalailtu erilaisia kuvia kosteista eläkepäivistä aina toimintaa ja harrastuksia täynnä olevaan aktiiviseen elämään, jossa elämän aikaiset haaveet saadaan vihdoin toteuttaa. Ikääntyvä, yksin asuva mies jää kuitenkin usein tämän keskustelun ulkopuolelle ja siksi haluan tässä tutkimuksessa antaa heille äänen. Miehiä ja miesten ikääntymistä on ylipäätään tutkittu naisiin verrattuna vähän, minkä vuoksi katson aiheen tärkeäksi. Tämän tutkimuksen tavoitteena onkin laajentaa tietämystä yksin asuvien eläkeläismiesten elämästä ja ajatuksista. Tutkimuksen kysymyksen asettelu koostuu kahdesta osasta, joihin pyrin löytämään aineistoni avulla vastaukset. Haluan selvittää, mitkä ovat yksin asuvien ikääntyvien miesten tärkeimmät elämänsisällöt ja mikä antaa heille kokemuksen elämän merkityksellisyydestä. Tämän ohella olen kiinnostunut tekijöistä yksin asuvien eläkeläismiesten koetun hyvinvoinnin taustalla ja siitä, mitkä ovat merkittävimmät koetun hyvinvoinnin rajoittajat. Aineistona työssä käytän pääasiassa keväällä 2014 henkilöhaastatteluin keräämääni aineistoa. Tämän lisäksi hyödynnän vuoden 2012 Ikihyvä Päijät-Häme seurantatutkimuksen aineistoa laadullisen aineiston taustamateriaalina. Aineiston analyysin olen tehnyt sisällönanalyysia hyödyntäen. Tutkimukseni teoreettisena viitekehyksenä toimivat A. Senin sekä M. Nussbaumin kehittelemä teoria toiminnan mahdollisuuksista, jota pyrin peilaamaan tutkittavieni hyvinvointikokemuksiin ja tekijöihin näiden kokemuksien taustalla. Käytän työssäni myös P. Laslettin kolmannen iän teoriaa ja kysyn, onko kolmannen iän ideologian mukainen elämä mahdollista yksin asuvalle ikääntyvälle miehelle. Analyysini perusteella tärkeimmät elämänsisällöt yksin asuvalle ikääntyvälle miehelle löytyvät lasten ja mahdollisen kumppanin kanssa vietetystä ajasta. Suurimmat esteet hyvinvoinnin tiellä olivat riittämätön varallisuus sekä heikko terveys, mitkä rajoittivat merkittävästi yksilön toiminnan mahdollisuuksia heikentäen näin kokemusta hyvinvoinnista. Merkittävimpänä tutkimustuloksena voidaan pitää miesten keskuudessa vahvasti ilmennyttä pärjäämisen eetosta, jolla koetun hyvinvoinnin aukkoja pyrittiin paikkaamaan. Pärjäämisen eetos auttoi pääsemään yli vaikeista ajoista ja toi merkitystä elämään. Mielenkiintoisia jatkotutkimuksen aiheita olisi esimerkiksi selvittää, onko tutkimuksessa havaittu pärjäämisen eetos sidoksissa sukupuoleen vai voisiko suurilla ikäluokilla olla kenties oma vaikutuksensa.

Yhteiskuntamme on riippuvainen tietotekniikasta. Monet palvelut ovat kytkettyinä bittien maailmaan. Tietoverkot ovat mahdollistaneet sen, että verkossa voi asioida aikaan ja paikkaan katsomatta. Tietotekniikka on helpottanut monen arkipäivää, mutta se on tuonut mukanaan vaikeasti hallittavia riskejä. Moni tieto löytyy verkosta, jolloin se on myös uhattuna ja vaara-alttiina. 1990-luvulta lähtien yhteiskunnan kriittisen infrastruktuurin ja elintärkeiden toimintojen turvaaminen on nähty hyvin keskeisenä valtion turvallisuusnäkökulmasta tarkasteltuna. Myöhemmin 2000-luvulla viestintä ja tietotekniikan osa-alueiden tärkeys on korostunut erityisesti, koska olemme entistä riippuvaisempia internetistä ja bittienmaailmasta. Kyberilmiöllä on liittymäpinta suomalaiseen yhteiskuntaan, joten yhteiskuntatieteet mahdollistavat ilmiön tarkastelun lähtökohdaksi muun kuin teknisen näkökulman. Saksalainen sosiologi Ulrich Beck nosti vuonna 1986 esille käsitteen riskiyhteiskunnasta, josta hän julkaisi myös teoksen ' Risikogesellschaft. Auf dem Weg in eine andere Moderne '. Riskiyhteiskuntaa voidaan kuvailla tiedeyhteiskuntana, informaatioyhteiskuntana, mediayhteiskuntana tai tietoyhteiskuntana. Riskiyhteiskunta sisältää ajatuksen siitä, että ihminen luo tietoisesti ja tiedostamattaan ympärilleen erilaisia riskejä, joiden hallittavuus on haastavaa. Riskiyhteiskunnan ajatus on hyvä kuvaus nykypäivän tilanteesta, jossa erilaiset uhat, vaarat ja riskit ovat arkipäivää. Työn tarkoituksena on soveltaa Ulrich Beckin riskiyhteiskunnan käsitettä kyberilmiöön. Beck on laajentanut riskiyhteiskunnan käsitettä entistä globaalimmaksi, maailman riskiyhteiskunnaksi. Riskistä on tullut hyvin teknologinen. Mitä enemmän otetaan käyttöön raskasta teknologiaa, sitä suuremmaksi tulee epätodennäköisten onnettomuuksien todennäköisyys. Maailmasta on tullut riskiteollisuuden koekenttä. Työssä on Delfoi-menetelmää hyödyntäen haastateltu asiantuntijoita kyberilmiöstä. Keskeistä asiantuntijoiden haastattelussa on ollut Delfoin perustusajatus, jossa asiantuntijat argumentoivat anonyymisti annettuun aiheeseen. Asiantuntijapaneeli rakentui 13. henkilöstä, jotka edustivat yhteiskuntatieteilijöitä, kyberasiantuntijoita sekä turvallisuusalan asiantuntijoita. Kysely suoritettiin verkkosovelluksen (eDelfoi) avulla. Delfoi-menetelmä koetaan helposti tulevaisuusorientoituneeksi, mutta aikaisemmat tutkimukset ovat osoittaneet sen soveltuvan hyvin turvallisuuskysymysten pohtimiseen, sekä ilmiöiden kartoittamiseen, jotka eivät ole vakiintuneet. Käsitteen määritteleminen on tärkeää puhuttaessa ilmiöstä, joka ei ole vielä vakiintunut. Kyberturvallisuuden käsite kuvastaa laaja-alaisesti kyberilmiötä. Käsitteitä käytetäänkin enemmän toistensa synonyymeinä kuin eri asiaa tarkoittavina. Kyberturvallisuudelle on pyritty löytämään mahdollisimman kuvaava ja tarpeeksi laaja määritelmä. Kyberilmiötä tarkastellessa tulee huomioida sen kahtiajako, jossa toinen osa on kansalaistason ilmiö ja toinen tekninen ilmiö. Kyberilmiö vaikuttaa yhteiskuntaan eri tavalla. Jokainen yksilö voi suojata oman tietokoneensa viruksentorjuntaohjelmalla kotona ja työpaikalla sekä huomioida tieturvallisen käytöksen internetissä. Verkkoiskun kohdistuessa elintärkeisiin toimintoihin tai kriittiseen infrastruktuuriin on kyseessä tekninen ilmiö, joka vaatii asiantuntijuutta. Kyberilmiössä ei operoida vain kyberavaruudessa vaan sillä on kosketuspinta fyysiseen maailmaan ja toisinpäin. Tietotekniikka on helpottanut arkipäivää, mutta tuonut mukanaan uusia näkymättömiä riskejä, jotka toteutuessaan voivat olla hyvin kiusallisia. Tällä hetkellä ihminen on suurin riski. Omalla toiminnalla aiheutetaan suurempaa vahinkoa, kuin että riski tulisi yhteiskunnan ulkopuolelta esimerkiksi toisen valtion tekemänä verkkohyökkäyksenä. Kyberriski on olemassa ja loppupäätelmänä voidaan sanoa, että on siirrytty kyberriskiyhteiskunnan aikakauteen.

Epävirallinen auttaminen on merkittävä osa ihmisten välistä kanssakäymistä ja se voi toteutua niin käytännön apuna, hoiva-apuna kuin taloudellisena apuna. Annetun ja saadun avun määrät ja tavat muotoutuvat aina suhteessa ympäristöön ja niihin vaikuttavat merkittävästi virallisen avun rakenteet, jotka toteutuvat pääsääntöisesti hyvinvointivaltion kautta. Tässä tutkielmassa tarkastellaan suurten ikäluokkien antamaa ja saamaa epävirallista apua maaseudulla ja kaupungeissa asuvia vertailemalla. Tavoitteena on selvittää, miten asuinpaikan kaupunkimaisuus ja astutusalueen tyyppi vaikuttavat käytännön avun määriin. Tutkielmassa on käytetty Sukupolvien ketju -hankkeen vuoden 2012 aineistoa. Aineisto on vuosina 1945-1950 syntyneitä suomalaisia suuria ikäluokkia edustava kyselylomakeaineisto (n=2278). Käytännön avun määriä tutkittiin suurten ikäluokkien, heidän aikuisten lastensa, sisarustensa ja ystäviensä välillä. Vastaajat jakautuvat asuinpaikan tyypin mukaan siten, että vastaajista 20,4 prosenttia asui maaseutumaisessa kunnassa ja haja-asutusalueella 17,6 prosenttia. Tutkielmassa käytetään menetelmänä logistista regressioanalyysia, jonka avulla tutkitaan miten väestömääräisesti mitattu asuinpaikan kaupunkimaisuus ja asutusalueen tyyppi vaikuttavat annetun ja saadun käytännön avun määriin, mukaan lukien lastenhoitoapu. Lopuksi suurten ikäluokkien lapsiltaan saamaa käytännön apua ja heille annettua lastenhoitoapua tarkastellaan vastavuoroisuuden näkökulmasta ristiintaulukoimalla saatu käytännön apu ja annettu lastenhoitoapu. Tulosten mukaan asuminen asukasmäärältään maaseutumaisessa kunnassa lisää sisarukselta saadun käytännön avun määrää suhteessa kaupunkimaisessa kunnassa asuviin. Asuminen haja-astusalueella taas lisää sekä sisarukselta että lapselta saadun käytännön avun määrää suhteessa taajamassa asuviin. Suuret ikäluokat näyttäisivät myös antavan enemmän lastenhoitoapua aikuisille lapsilleen haja-astusalueella kuin taajamissa. Ystäville annettuun ja ystäviltä saatuun apuun eivät kaupunkimaisuus ja asutusalueen tyyppi vaikuttaneet merkitsevästi. Logistisen regressioanalyysin taustamuuttujista sukupuoli, siviilisääty ja koulutusaste näyttäisivät vaikuttavan annetun ja saadun käytännön avun määriin. Avoliiton merkitys yksinasuviin nähden näkyy erityisesti suuremmassa avun määrässä suurten ikäluokkien ja heidän ystäviensä välillä. Korkea-asteen koulutuksen ja keskiasteen koulutuksen merkitys perusasteen tai alhaisemman koulutusasteen suorittaneisiin näkyy pienempinä avun antamisen ja saamisen määrinä. Sukupuolittain tarkasteltuna miehet antavat naisia enemmän apua lapsilleen ja sisaruksilleen, mutta saavat vähemmän apua lapsiltaan ja sisaruksiltaan. Ystävilleen miehet sekä antavat että saavat naisiin nähden enemmän apua. Tutkielman tulokset antaisivat jossakin määrin viitteitä sille, että maaseudulla annettaisiin enemmän epävirallista apua perheen piirissä, mutta ei ystävien kesken. Tulokset eivät ole kuitenkaan yhtä voimakkaita molempien selittävien muuttujien osalta, vaikkakin saman suuntaisia. Tämä korostaisi maaseudun ja kaupungin käsitteiden määrittelyn merkityksen tärkeyttä siinä, miten maaseutu ja kaupunki käsitteellistetään. Tutkielmassa käytetty kaupunkimaisuuden mittari on väkilukuun perustuva ja asutusalueen tyyppi taas määritelmältään tilastollismaantieteellinen. Kun tuloksia tarkastellaan suhteessa laajempaan viitekehykseen, on syytä pohtia sitä, miksi haja-asutusalueella epävirallisen avun määrät ovat suurempia kuin taajamissa. Johtuuko tämä hyvinvointivaltion palveluverkoston vajaasta roolista harvaan asutuilla seuduilla? Vaikuttaako avun määrään välttämättömyys vai maaseudun vahvempi sosiaalinen integraatio? Tutkielmassa päädytään varovaisesti tukemaan välttämättömyysnäkökulmaa, jonka mukaan olosuhteet määrittävät toimintaa. Hyvinvointivaltion roolia voidaan siis pitää tuloksia parhaiten selittävänä tekijänä. Maaseudun sosiaalinen merkitys taas korostuu erityisesti normatiivisesta näkökulmasta, auttamisen näyttäytyessä velvollisuutena.

Pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli rakentuu vahvalle käsitykselle sosiaaliturvan universaaliudesta muun muassa tasavertaisuudesta ja mahdollisuuksien tasa-arvosta. Tarkemmassa tarkastelussa yhteiskuntamallimme palvelujärjestelmineen ei kuitenkaan tähän kaikissa kohdin pysty. Äiteihin verrattuna isien heikommalta näyttävä asema avioerotilanteissa suhteessa oman lapsen huoltajuuteen on tästä yksi esimerkki. Median ja tutkimusten antaman tiedon mukaan yhä useampi mies ja isä haluaa nykyisin kuitenkin olla aktiivisempana osana lastensa elämää myös eron jälkeen. Tästä huolimatta isät kokevat edelleen toistuvasti jäävänsä erotilanteessa toissijaiseen asemaan suhteessa lasten äitiin avio- ja avoeroprosesseihin liittyvissä huoltajuus- ja tapaamiskiistoissa. Tutkimus tarkastelee suomalaisten ero- ja etä-isien asemaa kansalaisuuden näkökulmasta. Tutkimuksen tavoitteena oli tuoda esille, minkälaista sosiaalista kansalaisuutta erilaiset näkemykset ja kokemukset suomalaisten eroisien asemasta rakentavat. Tutkimus oli aineistolähtöinen, mutta pohjautui myös aiempaan isyyteen, erovanhemmuuteen ja sosiaaliseen kansalaisuuteen liittyvään tutkimukseen ja eri teorioiden antamaan esiymmärrykseen. Tutkimuskirjallisuuden kansalaisuutta koskeva keskustelu liittyy mm. T.H. Marshallin, Talcott Parsonsin ja Keith Faulksin kansalaisuutta koskevaan kirjallisuuteen. Isyyden osalta tutkimuksessa esitellään suomalaisen isyyden murrosta patriarkaalisesta isyydestä kohti joustavampia isyyskäsityksiä ja mm. perheroolien muuttumista. Tutkimusaineisto koostui kahdesta eri aineistosta: Erovanhemmuuskirjoitukset 2011–2012 -aineistosta ja Helsingin Sanomien eroisyyttä ja erovanhemmuutta koskevista artikkeleista ja mielipidekirjoituksista vuosilta 2009–2012. Aineiston analyysiä tehtiin laadullisella sisällönanalyysillä ja teemoittelemalla tutkimusaineistosta esille nousseita aiheita. Ero- ja etä-isien sosiaalinen kansalaisuus näyttää rakentuvan siitä osallisuuden ja kuulluksi tulemisen kokonaisuudesta, jonka kehys rakentuu ero- ja etä-isyyden konkreettista toteuttamista määrittelevien eri kenttien toiminnan ja vuorovaikutuksen mukaan. Näitä kenttiä ovat tämän tutkimuksen mukaan lainsäädäntö, sosiaali- ja terveyspalvelut ja kulttuurisesti yleistyneet käsitykset sukupuolesta, vanhemmuudesta ja mm. lapsen edusta ja kehityksellisistä tarpeista. Ero- ja etä-isyyden voidaan katsoa tämän tutkimuksen valossa toteutuvan ja rakentuvan tässä kehyksessä. Kansalaisuuden näkökulmasta lainsäädännön kentän osalta merkityksellistä näyttäisi olevan se, miten isät kokevat lainsäädännön tukevan tai heikentävän heidän mahdollisuuksiaan toteuttaa tahtomaansa isyyttä. Lainsäädäntö itsessään ei tätä estä, vaan ohjaa tasavertaisuuteen ja lapsen edun toteuttamiseen, mutta käytännön hallintopäätöksissä (vrt. käräjäoikeus tai lastenvalvojan vahvistama huolto- ja tapaamissopimus) isien kokemus on tutkimusaineiston mukaan se, ettei heidän näkemystään oteta aina huomioon. Tämä voidaan nähdä toimintana, joka tukee äitien vanhemmuuden ensisijaisuutta ja näin heikentää lähtökohtaisesti isien mahdollisuutta sellaiseen vanhemmuuteen, johon he haluaisivat. Sosiaali- ja terveyspalveluissa ero- ja etä-isien sosiaalista kansalaisuutta näyttävät rakentavan merkitsevimmin osallisuuden ja kuulluksi tulemisen kokemukset. Isien kokema kohtelu muun muassa lastenvalvojan, lastensuojelun ja neuvolan taholta oli usein se, ettei heitä kuunnella tai heidät suoranaisesti sivuutetaan. Kulttuurissamme vahvasti elävillä käsityksillä vanhemmuudesta, isyydestä ja äitiydestä on erittäin suuri merkitys sille, minkälaista kansalaisuutta isät ylipäätään voivat suomalaisessa yhteiskunnassa kokea. Kulttuurisesti vahvat käsitykset patriarkaalisesta perhemallista ja vanhemmuudesta näyttävät edelleen elävän hyvin vahvasti suomalaisessa perhepalvelujärjestelmässä ja ihmisten käsityksissä 'oikeasta' vanhemmuudesta. Äitien ensisijaisuus bowlbymaisen kiintymyssuhdeteoreettisen näkemyksen mukaisesti näyttäisi edelleen olevan se kulttuurisesti yleistynyt käsitys hyvästä vanhemmuudesta, joka johtaa esimerkiksi huoltajuuspäätöksissä siihen, että äiti saa useammin lapsen lähihuoltajuuden isien jäädessä tai jättäytyessä itse etäisemmiksi. Näyttäisi siltä, että ero- ja etä-isien sosiaalinen kansalaisuus määrittyvät merkityksellisimmin lainsäädännön, sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmän ja kulttuurisesti yleistyneiden käsitysten kautta. Mitä laajemmin tämä kehys mahdollistaa ero- ja etä-isän oman toiveen mukaista isyyttä sitä laajemmaksi tai vahvemmaksi ero- ja etä-isä voi kokea oman sosiaalisen kansalaisuutensa ja sitä vahvemmaksi oman täysivaltaisen kansalaisuutensa. Lainsäädännön, sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmän ja kulttuurisesti yleistyneiden käsitysten taustalla voidaan nähdä myös yleiset, ajassa muuttuvat käsitykset ihmisoikeuksista ja ihmisarvosta.