Browsing by study line "Ympäristöoikeus"

Ympäristörikoksilla tarkoitetaan fyysiseen ympäristöön kohdistuvia rikoksia, joista aiheutuu ympäristön pilaantumista tai muuta haitallista muuttumista tai sen vaaraa. Ympäristörikossäännöksillä suojataan ympäristöllisiä oikeushyviä, kuten ilmaa, vettä ja maaperää sekä niissä esiintyvää elollista luontoa, ja välillisesti ne suojaavat myös ihmisten terveyttä. Rikoslain 48 luku muodostaa ympäristörikossääntelyn perustan. Sen 1–4 §:ään on sijoitettu ympäristön turmelemisrikosten kannalta olennaiset säännökset: ympäristön turmeleminen, törkeä ympäristön turmeleminen, ympäristörikkomus ja tuottamuksellinen ympäristön turmeleminen. Nämä säännökset ovat ns. blankorangaistussäännöksiä, ja aineellisella ympäristölainsäädännöllä on huomattava merkitys niiden tulkinnassa. Ympäristön turmelemisrikokset ovat vaarantamisrikoksia, eli niistä voidaan rangaista siitä riippumatta, onko teosta aiheutunut jokin tietty seuraus. Tunnusmerkistön edellyttämä vaarantaminen voi olla konkreettista tai abstraktia. Konkreettisissa vaarantamisrikoksissa vahinkoseurauksen aiheutuminen on ollut varteenotettava mahdollisuus siten, että teosta on tietyssä yksittäistapauksessa aiheutunut tosiasiallista vaaraa suojatulle oikeushyvälle. Käytännössä konkreettisen vaaran aiheuttaminen viittaa ”läheltä piti” -tilanteisiin. Abstrakteissa vaarantamisrikoksissa ei edellytetä, että teolla olisi aiheutettu todellista vaaraa suojatulle oikeushyvälle tai että vahinkoseurauksen vaara olisi ollut lähellä, vaan teon on oltava yleiseltä luonteeltaan sellainen, joka käsillä olevissa olosuhteissa on omiaan johtamaan vahinkoseuraukseen. Empiirisen tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, miten yleisesti ympäristön turmelemisrikoksissa esiintyy abstraktia ja konkreettista vaaraa, ja kuinka tavallista on, että rangaistuksen tuomitsemiseen riittää vaaran aiheuttaminen. Toiseksi tarkoituksena oli tutkia, minkä tyyppisissä teoissa abstraktia ja konkreettista vaaraa esiintyy ja miten vaaraa on käsitelty tuomioiden perusteluissa. Aineisto koostui 143 tuomioistuinratkaisusta, joista 136 oli hovioikeusratkaisuja ja loput seitsemän korkeimman oikeuden ennakkopäätöksiä. Abstrakti vaara oli havaittavissa kaikkiaan 84 tapauksessa (59 %) ja konkreettinen 13 tapauksessa (9 %). Yleensä vaaraan liittyi jokin realisoitunut vahinkoseuraus, joka saattoi olla joko edellytys vaaran aiheutumiselle tai siitä täysin riippumaton tapahtuma. Puhtaaseen abstraktiin vaaraan perustuvia rangaistukseen johtaneita tuomioita aineistossa oli 33 (23 %), mikä osoittaa, että puhdas abstrakti vaara paitsi riittää tuomion perusteeksi, se on sellaisena myös verrattain yleinen, kun taas konkreettiseen vaaraan perustuvat ympäristön turmelemisrikokset ovat huomattavasti harvinaisempia. Aineiston tapauksista 12:ssa (8 %) vahinkoa tai vaaraa ei ollut aiheutunut, ja näissä tapauksissa syytteet oli yleensä hylätty. Abstraktin ja konkreettisen vaaran analysoimiseksi aineisto jaettiin kahteen pääryhmään, pilaamisluonteisiin ja muuttamisluonteisiin tekoihin. Edellisiä oli 112 kpl (78 %) ja jälkimmäisiä 31 kpl (22 %). Tutkimusaineiston perusteella abstrakti vaara on varsin yleinen pilaamisluonteisissa teoissa: se oli havaittavissa 73 tapauksessa (65 %), kun konkreettinen vaara esiintyi vain 11 tapauksessa (10 %). Muuttamisluonteisissa teoissa abstrakti vaara oli sen sijaan huomattavasti harvinaisempi esiintyen 11 tapauksessa (35 %), kun konkreettinen vaara havaittiin vain kahdessa tapauksessa (6 %). Tämän kahtiajaon jälkeen teot luokiteltiin kummankin pääryhmän sisällä tekotyypin perusteella eri kategorioihin, joiden sisällä vaaraelementtejä analysoitiin tekotyypeittäin. Pilaamisluonteisten tekojen kategorioita erotettiin 11. Ne liittyivät usein tavalla tai toisella jätteisiin, ja abstraktin vaaran esiintyminen kaikissa pilaamisluonteisissa tekotyypeissä oli varsin yleistä. Muuttamisluonteisten tekojen kategorioita oli kolme, ja niissäkin abstraktia vaaraa esiintyi yleisesti; ainoastaan maankäyttö- ja rakennuslain vastaisissa teoissa vaaraelementtiä ei havaittu. Konkreettista vaaraa esiintyi etenkin teoissa, joihin liittyi laiminlyöntejä öljyjen tai muiden haitallisten kemikaalien tai jätteiden käsittelyssä. Näille teoille oli myös tyypillistä, että ne sijoittuivat tärkeille pohjavesialueille.

Avaruusromun määrän kasvu Maan lähiavaruudessa on ollut tiedeyhteisön huolena jo vuosikymmeniä. Kansainväliset avaruussopimukset on solmittu vuosina 1966-1979, jolloin avaruustoimintaa harjoittivat pääasiassa valtiot eikä avaruusromua nähty vielä tuolloin uhkana avaruustoiminnalle tai avaruusympäristölle. Sopimuksia ei olla sittemmin kyetty muuttamaan avaruusromua koskevan ongelman ratkaisemiseksi. Kansainväliset sopimukset eivät myöskään koske välittömästi yksityisiä toiminnanharjoittajia. Valtioiden tulee valvoa kansallista avaruustoimintaa, ja tämän velvoitteen täyttämiseksi YK on suositellut kansallisten avaruuslakien säätämistä valtioille. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, millaisia avaruusromua ennaltaehkäiseviä sääntelykeinoja Suomen laki avaruustoiminnasta (63/2018) sisältää ja ovatko nämä sääntelykeinot toimivia avaruusromua koskevan ongelman ratkaisemiseksi kansallisella tasolla. Avaruustoimintalakia koskevassa hallituksen esityksessä (157/2017 vp) todetaan, että avaruustoimintalain 10 §:n säännöksillä avaruustoiminnanharjoittajan vastuu ympäristöstä laajennetaan koskemaan myös avaruustoiminnan vaikutuksia avaruudessa. Toinen tutkimuskysymys käsittelee sitä, miten avaruustoimintalain 10 §:n sääntelykeinot toteuttavat avaruustoiminnanharjoittajan ympäristövastuuta. Tutkimuskysymyksiä lähestytään lainopillisen menetelmän ja ympäristöoikeudellisen arviointi- ja keinotutkimuksen sekä oikeusvertailun kautta. Lainopin avulla on tarkoitus selvittää voimassa olevan oikeuden eli avaruustoimintalain avaruusromua ennaltaehkäisevien sääntelykeinojen sisältö. Arviointi- ja keinotutkimuksen avulla selvitetään, ovatko sääntelykeinot toimivia avaruusromun ennaltaehkäisemiseksi. Toimivuutta arvioidaan pääasiassa ympäristöllisen vaikuttavuuden, mutta myös päätöksenteon ennakoitavuuden ja joustavuuden kautta. Oikeusvertaileva menetelmä mahdollistaa avaruustoimintalain säännösten vertailun muihin kansallisiin avaruuslakeihin. Vertailun tarkoituksena on keskittyä lakiteknisiin ratkaisuihin lainsäädännön kehittämistä ajatellen. Tutkielman lähdeaineisto koostuu pääasiassa kansainvälisen avaruusoikeuden, kotimaisen ympäristöoikeuden sekä sääntelytutkimuksen alaan kuuluvasta oikeuskirjallisuudesta, lainvalmisteluaineistoista sekä avaruustutkimusta koskevista luonnontieteellisistä ja teknisistä tieteellisistä julkaisuista. Tutkielmassa havaittiin, että avaruusromua ennaltaehkäiseviä sääntelykeinoja avaruustoimintalaissa ovat 5 §:n mukainen avaruustoimintalupa sekä 10 §:n 1 momentin mukainen ympäristövaikutusten arviointivelvoite ja toimenpidesuunnitelma haitallisten ympäristövaikutusten torjumiseksi ja vähentämiseksi. Lisäksi 10 §:n 2 momentin mukaan toiminnanharjoittajan tulee yleisesti hyväksyttyjen kansainvälisten ohjeiden mukaisesti pyrkiä huolehtimaan, ettei toiminnasta synny avaruusromua. Sääntelykeinoja koskevan arvioinnin perusteella lupamenettelyä siihen sisältyvine arviointi- ja tiedonantovelvollisuuksineen voidaan pitää kokonaisuutena toimivana ratkaisuna avaruusromun ennaltaehkäisemiseksi. Avaruusromun ennaltaehkäisyn kannalta tärkeänä sääntelyratkaisuna voidaan pitää lakiviittausta yleisesti hyväksyttyihin kansainvälisiin ohjeisiin, minkä johdosta ohjeiden noudattaminen ei ole enää toiminnanharjoittajille vapaaehtoista. Lain yleisluontoinen muotoilu saattaa kuitenkin heikentää päätöksenteon ennustettavuutta sen suhteen, mitä ohjetta tai ohjeita toiminnanharjoittajan tulee noudattaa. Samoin ympäristövaikutusten arviointivelvoitteen sisältö ja tarkkuus eivät ilmene yksiselitteisesti 10 §:n 1 momentista. Ratkaisuna voisi olla arviointivelvoitteen sisällön määrittely tarkemmin avaruustoiminta-asetuksessa (74/2018). Yleisesti hyväksyttyjen ohjeiden osalta vaihtoehtona voisi olla lakiviittaus tiettyihin ohjeisiin tai tiettyjen ohjeiden mukaisten vaatimusten tarkempi määrittely. Arvioinnin perusteella todettiin, etteivät avaruustoimintalain 10 §:n säännökset ole yksinään riittäviä toiminnanharjoittajan ympäristövastuun toteuttamiseen, mutta yhdessä 5 §:n lupavelvollisuuden kanssa ne toteuttavat toiminnanharjoittajan julkisoikeudellista ympäristövastuuta. Jälkikäteisen ympäristövastuun keinoja tulisi kehittää edelleen, ottaen kuitenkin huomioon avaruustoiminnan erityispiirteet. Toiminnanharjoittajien vapaaehtoisten toimien merkitys ympäristönäkökohtien huomioimisessa näyttäytyy edelleen tärkeänä.

Uhanalaisten lajien kansainvälistä kauppaa pidetään yhtenä merkittävimpänä luontokadon aiheuttajana ja luonnon monimuotoisuuden uhkaajana. Kauppaa rajoittamaan solmittiin vuonna 1973 uhanalaisten lajien kansainvälistä kauppaa koskeva CITES-sopimus (The Convention on International Trade in Endangered Species of Fauna and Flora). Sopimukseen kuuluu kolme liitettä, joiden sisältämien kasvi- ja eläinlajien kauppa on luvanvaraista tai kielletty kokonaan niiden uhanalaisuuden asteen mukaisesti. Suomi liittyi CITES-sopimukseen vuonna 1976. Sopimuksen vastaiset teot on kriminalisoitu Suomessa luonnonsuojelurikkomuksena ja luonnonsuojelurikoksena. Tutkielman tarkoituksena on selvittää suomalaista tuomioistuinkäytäntöä laadullisesti tutkimalla, millä tavalla CITES-sopimusta on sovellettu luonnonsuojelurikostuomioissa. Tutkimuksessa vastataan myös kysymykseen siitä, millaisia johtopäätöksiä uhanalaisten lajien kaupasta Suomessa voidaan tuomioistuinkäytännön perusteella tehdä. Vaikka CITES-sopimusta pidetään kansainvälisen luonnonsuojeluoikeuden uranuurtajana, sitä kohtaan on esitetty runsaasti kritiikkiä. Osa kritiikistä on yhdistettävissä suomalaiseen oikeuskäytäntöön, esimerkiksi rikosten matalat sakkorangaistukset ja tuomioistuinten yhtenäisen linjan puuttuminen. Matalien rangaistusten lisäksi tutkimuksen kohteena olevat tuomiot poikkeavat toisistaan luonnonsuojelullisen merkityksen arvioinnissa ja menettämisseuraamusten soveltamisessa. Suomessa ei vaikuta olevan yhtenäistä linjaa CITES-sopimuksen rikkomisesta annettujen rangaistusten suhteen. CITES-sopimuksen ympäristöoikeudelliset taustat ja tavoitteet huomioiden kansallinen rikosprosessimme ei täysin vastaa sopimuksen asettamiin tavoitteisiin. Valtaosa luonnonsuojelurikoksista on piilorikollisuutta, johon puuttuminen vaatii laajaa osaamista niin viranomaisilta kuin tuomioistuimiltakin. CITES-sopimuksen luonnonsuojelullista merkitystä ei ole tunnistettu kaikissa tuomioistuimissa, eivätkä matalat sakkorangaistukset toimi sopimuksen tarkoittamalla ennalta estävällä tavalla.

Det verkar råda en evig spänning mellan skydd för miljön respektive användningen av naturresurser. Å ena sidan bygger vår samhällsutveckling långt på industriprojekt, samtidigt som verkningarna av dessa bidrar till att den biologiska mångfalden går förlorad. Som en lösning på detta dilemma har presenterats ekologisk kompensation, som innebär att naturvärden, som försvagas eller går förlorade på grund av förorenande verksamhet, ersätts genom att förbättra eller skapa likvärdiga naturvärden ex situ. I magisteravhandlingen granskas de allmänna principer samt initiativ och handlingsprogram i fråga om ekologisk kompensation i allmänhet, för att sedan fästa närmare uppmärksamhet vid ekologisk kompensation i vattenmiljöer. Magisteravhandlingen ämnar för det första besvara forskningsfrågan huruvida ekologisk kompensation i vattenmiljöer kan införas i miljöskyddslagens (527/2014) förutsättningar för beviljande av miljötillstånd. Till denna frågeställning hör framför allt förenligheten mellan förutsättningarna för beviljande av miljötillstånd och kompensation, samt eventuell problematik som kan uppstå vid närmare granskning av huruvida dessa kan kombineras. Med andra ord undersöker avhandlingen genom forskning av reglering och regleringsinstrument hur smidigt ekologisk kompensation som styrmedel smälter in i det nuvarande miljötillståndssystemet. Vid genomgång av relevant gällande rätt används även den rättsdogmatiska metoden i tillämpliga delar. Genom den relgerings- och regleringsinstrumentinriktade metoden identifieras ett miljöpolitiskt intresse och behov för användning av ekologisk kompensation överlag. På basis av en granskning av miljörättens och miljöskyddslagens grundläggande principer och värderingar samt dess speciella karaktär, som utmärks av bland annat flexibla normer, dras slutsatsen att miljöskyddslagen på idealnivå är väl förberedd på bestämmelser i fråga om kompensation. På en mer detaljerad nivå ger dock granskningen upphov till tilläggsfrågor gällande omfattningen av tillståndsmyndighetens befogenhet att bestämma om kompenserande åtgärder; de lagtekniska svårigheter som uppstår vid ett eventuellt sammanförande av ekologisk kompensation och förutsättningarna för beviljande av miljötillstånd; samt hur man ska handskas med framtidsosäkerheten som förknippas med ekologisk kompensation. Avhandlingen kommer fram till att vattenmiljöns särskilda karaktär samt vattenrätten – innefattande vattenramdirektivet, vattenvårdsregimen och recipientprincipen – medför en spatialt utvidgad befogenhet att bestämma om kompenserande åtgärder. Lagtekniska svårigheter uppstår i fråga om närmare definitioner samt implementering av de grundläggande principer för ekologisk kompensation, såsom principen om ingen nettoförlust, principen om additionalitet samt mitigationshierarkin. Dessa kan tas ställning till genom en förordning. I fråga om framtidsosäkerheten kan man ta modell ur Natura 2000-lagstiftningen; här betonas försiktighetsprincipen i synnerhet. För det andra eftersträvas besvarandet av forskningsfrågan "Hur kunde kompensation införas i förutsättningarna för beviljande av miljötillstånd?". Här används samma metod som för den första forskningsfrågan. Utöver detta har den andra forskningsfrågan en de lege ferenda -karaktär och innefattar även en smula nordisk rättsjämförelse. Med hänsyn till Weser- och Finnpulp-fallen samt till de lagstiftningsmässiga förslag i fråga om kompensation som föreslagits i Sverige och på Åland, dras i avhandlingen slutsatsen att en bestämmelse om ekologisk kompensation borde införas i 49 § i miljöskyddslagen tillsammans med en bestämmelse om miljömålens bundenhet. De för ekologisk kompensation grundläggande principerna och närmare bestämmelser om beräkningsgrunderna skulle framgå och preciseras i en av miljöministeriet utfärdad förordning om kompensation.

Kertakäyttöiset muovituotteet ovat yksi eniten merten roskaamista aiheuttava jätelaji. Muovisaasteen päätyminen meriympäristöön aiheuttaa haittaa niin merten eliöstölle, elinkeinoille kuin mahdollisesti mikromuovihajoamisen johdosta jopa ihmisten terveydelle. Kertakäyttömuovien yleisyys merten muovisaasteena johtuu take away -kulttuuriin yleistymisestä, tuotteiden heikosta kierrätysasteesta sekä vallitsevasta lineaarisesta kuluttamismallista. Merten saastumisen ehkäisy on myös kansainvälisessä ympäristöpolitiikassa tunnistettu tavoite, joka esitetään YK:n kestävän kehityksen periaatteissa. Huoli merten saastumisesta yhdistyy toiseen vallitsevaan trendiin, eli tuotteiden, materiaalien ja resurssien arvon mahdollisimman pitkään säilyttämiseen ja jätteen syntymisen minimointiin. EU antoi vuonna 2015 merkittäviä poliittisia linjauksia liittyen unionin siirtymiseen kohti kiertotalousyhteiskuntaa, eli jätesektorin direktiivimuutoksista ja kiertotalouden toimintasuunnitelmasta koostuvan kiertotalouspakettina tunnetun politiikkakokonaisuuden. Kiertotalouspaketissa tunnistettiin muovien asema resursseja kuluttavana alana, jonka johdosta vuonna 2018 annettiin erillinen strategia muoveista kiertotaloudessa, EU:n muovistrategia. Globaali huoli muovisaasteongelmasta, EU:n siirtymä kohti kiertotaloutta sekä YK:n kestävä kehityksen tavoitteet johtivat lopulta erillisen EU -säädöksen antamiseen, jolla pyrittäisiin sekä torjumaan muovisaasteongelmaa että edistämään siirtymää kohti kiertotaloutta. Kesällä 2019 annettiin direktiivi 2019/904 tiettyjen muovituotteiden ympäristövaikutuksen vähentämisestä, jonka tavoitteena on ehkäistä ja vähentää tiettyjen muovituotteiden vaikutusta ympäristöön ja ihmisten terveyteen sekä edistää siirtymistä kiertotalouteen. Lisäksi kertakäyttömuovidirektiivillä tavoitellaan innovatiivisten ja kestävien liiketoimintamallien, tuotteiden ja materiaalien edistämistä sekä sisämarkkinoiden toiminnan tehostamista. Tässä tutkielmassa on tarkasteltu sitä, miten kertakäyttömuovidirektiiville asetetut tavoitteet toteutuvat direktiivin yksittäisten säännösten tasolla, eli ovatko lainsäätäjän valitsemat keinot johdonmukaisia taustalla vaikuttaviin direktiivin tavoitteisiin nähden. Tutkielmaa voidaan pitää tutkimussuunnaltaan ympäristöoikeudellisena arviointi- ja ohjauskeinotutkimuksena, jossa selvitetään lainsäätäjän tavoitteiden toteutumista sääntelyteoreettisin ja lainopillisin menetelmin. Sääntelyn toimivuutta tutkitaan arvioimalla direktiivin yksittäisiä säännöksiä suhteessa taustalla vaikuttavista poliittisista instrumenteista ja itse säädöksestä johdettavissa oleviin tavoitteisiin.

Tutkielman aiheena on EU:n päästökauppajärjestelmän ilmaisjako. Tiettyjä energia- ja teollisuuslaitoksia sekä lentoliikennettä koskeva päästökauppa on EU:n keskeisin ilmastopäästöjen sääntelykeino. Sen pääsääntö on päästöoikeuksien kauppa, mutta siirtymistä täysimääräiseen huutokauppaan on lykätty useita kertoja, ja vuonna 2021 alkaneella 4. päästökauppakaudella suuri osa päästöoikeuksista jaetaan yhä ilmaiseksi. Ilmaisjaon tarkoituksena on torjua hiilivuotoa eli sitä, että tuotanto ja päästöt valuvat löyhemmän ilmastopolitiikan maihin. Tutkielmassa käsitellään sitä, miten ilmaisjako sopisi yhteen toisen hiilivuotoa torjuvan sääntelykeinon, hiilitullin, kanssa. Euroopan komissio aikoo ehdottaa hiilitullia vuonna 2021. Hiilitullilla hinnoiteltaisiin joidenkin EU:hun tuotavien tuotteiden päästöjä. Tutkielmassa argumentoidaan, että yhteensovittamisen ongelmia on kaksi. Ensimmäinen liittyy kansainväliseen kauppaoikeuteen, etenkin GATT-sopimukseen, jonka valossa olisi eriarvoista, että samaan aikaan kun tuojat maksaisivat hiilipäästöistä EU:n rajoilla, osa EU-tuottajista selviäisi ilman vastaavanlaisia maksuja ilmaisjaon takia. Eriarvoisuusongelmaa on käsitelty aiemmassa tutkimuksessa paljon ja esitetty siihen ratkaisuja. Tutkielmassa katsotaan, että lisäksi on ratkaistava toinen yhteensovittamisongelma, päästökauppadirektiivin ilmaisjaon kannalta. Ilmaisjako on ristiriidassa EU:n ympäristöoikeudessa keskeisen saastuttaja maksaa -periaatteen kanssa, johon päästökauppadirektiivi pohjaa. EU perustelee poikkeusta sillä, että ilmaisjako torjuu hiilivuotoa ja turvaa kilpailukykyä. Kuitenkin myös hiilitulli torjuisi hiilivuotoa ja parantaisi EU-tuottajien kilpailukykyä. Siten hiilitulli tutkielman mukaan heikentäisi ilmaisjaon oikeutusta suhteessa saastuttaja maksaa -periaatteeseen. Hiilitulli ei kuitenkaan poistaisi ilmaisjaon tarvetta kokonaan, koska hiilitulli parantaa EU-tuottajien kilpailukykyä vain EU:n sisällä, ei globaalisti. Johtopäätös on, että ilmaisjaon jatkoa tulisi tarkastella siltä kannalta, kuinka paljon hiilitullilla pystytään puuttumaan samoihin ongelmiin, joilla ilmaisjakoa perustellaan, ja vähennettävä ilmaisjakoa tässä suhteessa. Tutkielmassa käsitellään myös ilmaisjaon roolia päästövähennysten saavuttamisen kannalta ja eritellään sitä, missä määrin ilmaisjako toteuttaa saastuttaja maksaa -periaatetta. Ilmaisjaon soveltuvuutta ja vaikutuksia käsitellään arviointi- ja ohjauskeinotutkimuksen avulla hyödyntäen lainopin menetelmiä. Tulosten perusteella päästökauppadirektiiviä ei voi sanoa saastuttaja maksaa -periaatteen mukaiseksi, mutta tämä on perusteltavissa EU-oikeudellisella suhteellisuusperiaatteella, direktiivin kilpailukykyä koskevalla alatavoitteella ja hiilivuodon riskillä. Havainto ei kuitenkaan päde suoraan lentoliikenteeseen, jonka ilmaisjakoa ei voi perustella kilpailukyvyllä ja hiilivuodolla samalla tavalla kuin laitosten tapauksessa. Mitä tulee päästökauppadirektiivin tavoitteisiin, ilmaisjakoa voi tutkielman perustella pitää niiden mukaisena. Ilmaisia päästöoikeuksia runsaasti saavilla aloilla päästövähennykset ovat kyllä olleet muita aloja vähäisempiä, mutta ilmaisjako ei ole vesittänyt päästövähennyksiä, vaan ne on toistaiseksi ylitetty. Lisäksi hiilivuoto voisi vaarantaa päästövähennykset.

Fosfori on elämää ylläpitävä, hyvin hitaasti uusiutuva ravinne, jota hyödynnetään erityisesti maataloudessa. Fosforin apatiittivarannot ehtyvät maailmanlaajuisesti, mikä voi jo lähitulevaisuudessa vaikeuttaa fosforin saatavuutta. Puhdistamoliete sisältää runsaasti fosforia ja lietettä voidaan käsittelyn jälkeen hyödyntää maataloudessa kierrätyslannoitteena. Lannoitevalmisteita koskevat laatu- ja levitysvaatimukset sekä lannoitteiden käytön valvontaa koskevat säädökset löytyvät pääasiassa lannoitevalmistelaista sekä maa- ja metsätalousministeriön asetuksista, joilla on kansallisesti toimeenpantu Euroopan unionin eri säädöksiä. Lannoite- valmisteiden käyttöä valvoo Ruokavirasto, mutta valvonta perustuu osin toiminnanharjoittajien omavalvontaan. Eheiden kierrätyslannoitteiden markkinoiden luomisen osalta relevanttia on lannoitteiden raaka-aineiden jätteeksi luokittelemisen päättyminen, josta päätetään Suomessa nykyisin tapauskohtaisesti. Yksityiskohtaisesta lannoitteiden laatua, levitystä ja valvontaa koskevasta sääntelystä huoli- matta puhdistamolietelannoitteet kärsivät imagohaitasta, jonka voidaan nähdä olevan osin seurausta kyseisten lannoitteiden sisältämistä orgaanisista haitta-aineista sekä mikromuoveista, joiden osalta sallittujen pitoisuuksien raja-arvoista ei olla säännelty eikä luonnontieteellistä tietoa aineiden yhteisvaikutuksista ole saatavilla. Ongelmaa voidaan lähestyä ympäristöoikeudellisen varautumisperiaatteen valossa, jonka nojalla ympäristön pilaantumisen tai ihmisten terveydelle aiheutuvaan riskiin voidaan reagoida varautumistoimenpitein ennen kuin on varmuudella todettu syy-yhteys riskin ja toiminnan välillä. Varautumisperiaatteen soveltuvuus koskien puhdistamolietelannoitteiden maatalouskäyttöä ei ole ratkaistavissa ainoastaan oikeuden pintatason elementteihin tutustumalla – Kaarlo Tuorin tasoteoriaan viitaten –, vaan vaatii osin sääntelyteoreettista lähestymistapaa ja oikeuden pinnanalaisten kerrostumien huomioon ottamista. Varautumisperiaate oikeusperiaatteena ilmentääkin oikeusjärjestelmän pinta-tason lisäksi oikeuskulttuuria ja pukee täten yhteiskunnassa omaksutut arvot normatiiviseen muotoon laintulkinnassa. Ympäristöoikeuden tulkinta voidaankin nähdä arvojen huomioon ottamiselle avoimena, sillä ratkaisut ovat tulevaisuuteen suuntautuneita, normit joustavia sekä ympäristöoikeus luonteeltaan konfliktioikeudellista. Jotta yhteiskunnassa omaksutut arvot olisivat normatiivisesti relevantteja, tulee oikeusjärjestyksen joko suoraan ilmentää niitä tai ainakin jättää tilaa niiden huomioon ottamiselle. Tässä tapauksessa on nähdäkseni kysymys jälkimmäisestä, sillä ihmisten terveyteen kohdistuvan riskin voidaan nähdä olevan olemassa, jos se ei ole tieteellisesti luotettavalla tavalla suljettavissa pois. Se, tulisiko varautumistoimenpiteisiin tässä tilanteessa ryhtyä riippuu lopulta siitä, voidaanko riski hyväksyä yhteiskunnassa tavoitellun suojelutason nimissä. Varautumistoimenpiteiden tulee kuitenkin aina olla linjassa suhteellisuusperiaatteen kanssa. Varautumisperiaatteen soveltuvuuteen vaikuttavat lisäksi muun muassa vaakakupin toisella puolella painavat kestävän ja säästävän käytön periaatteet, joita fosforin tehokkaan kiertoon saannin voidaan nähdä ilmentävän. Tulkinnallista tukea sekä varautumisperiaatteen että kestävän ja säästävän käytön periaatteiden soveltamiseksi – puhdistamolietelannoitteiden maatalouskäyttöön – on löydettävissä soft law -tyyppisistä oikeuslähteitä.

Tässä työssä käsitellään järjestöjen valitusoikeuden laajuutta ympäristöoikeudessa erityisesti metsästyslain ja kalastuslain mukaan. Varsinaisina tutkimuskysymyksinä tutkielmassa vastataan siihen, miten hyvin perustuslain 20 §:n mukainen osallistumisoikeuksien takaaminen käytännössä toteutuu kalastuslain soveltamisalalla ja millainen järjestöjen valitusoikeus on kalastuslain mukaisessa muutoksenhakuprosessissa verrattuna metsästyslain vastaavan sääntelyyn. Metsästyslakiin, kuten moniin muihinkin ympäristöoikeuden sektorilakeihin on lainsäädäntöä uudistettaessa lisätty säännökset järjestön oikeudesta hakea muutosta hallintopäätökseen, vaikka päätös ei välittömästi vaikuttaisikaan kohdistuisikaan järjestön etuun, oikeuteen tai velvollisuuteen. Kalastuslaista vastaava järjestöjen valitusoikeutta koskeva erityissäännös puuttuu. Työssä vertaillaan, millaisiin lopputuloksiin sääntelyerot ovat oikeuskäytännössä johtaneet. Vertailussa on kalastuslain ja metsästyslain lisäksi oikeuskäytäntöä luonnonsuojelulain ja ympäristönsuojelulain soveltamisalalta siltä osin, kun asiassa on ollut kyse järjestön valitusoikeuden laajuudesta. Oikeuskäytännön perusteella järjestöjen valitusoikeus on yleisesti arvioituna laajentunut luonnonvara- ja ympäristöoikeudessa. Huomiota herättää kuitenkin, että verrattuna kalastuslakiin metsästyslain mukainen valitussääntely on oikeuskäytännössä johtanut selkeästi useammin siihen, että KHO on myöntänyt valitusoikeuden järjestölle. KHO on myös kumonnut useita riistahallinnon päätöksiä nimenomaan järjestöjen esittämien näkökohtien perusteella ja tehnyt useita merkittäviä linjaratkaisuita.

Kaupungistuvien kuntien kaupunkisuunnittelussa pyritään lähtökohtaisesti vastaamaan kasvavan väestömäärän tarpeisiin tiivistämällä kaupunkirakennetta täydennysrakentamisella. Tämä uhkaa kaupunkiympäristön viherrakennetta, jolla on sekä luonnon että ihmisten hyvinvoinnin kannalta useita hyötyjä. Tutkielman aiheena on tähän liittyen tarkastella maankäyttö- ja rakennuslain (MRL) 9 luvun sääntelyyn perustuvaa kansallista kaupunkipuistoa kaupunkiympäristön viherrakennetta turvaavana sääntelykeinona kaupunkisuunnittelussa. Tutkielmassa käytetään metodina pääasiassa käytännöllistä lainoppia. Ensimmäinen tutkimuskysymys koskee oikeudellisia edellytyksiä ja reunaehtoja viherrakenteen osoittamiseksi kaupunkipuistoon, joista säädetään MRL 68 §:ssä. Lainkohta on tutkielmassa systematisoitu jakautuvan sisällöllisiin, kaavoituksellisiin sekä maanomistuksellisiin edellytyksiin. Sisällöllisten edellytysten nojalla viherrakenteen tulee lähtökohtaisesti sijaita kaupunkimaisessa ympäristössä sekä sisältää taikka välillisesti toteuttaa puiston perustamistarkoitusta tukevia arvoja, kuten luonnon monimuotoisuuden säilyttämistä. Kaavoituksellisten edellytysten nojalla viherrakenteen tulee olla kaavassa osoitettuna puiston tarkoituksen kannalta sopivaan käyttöön, kuten puistoksi tai virkistys- tai suojelualueeksi. Maanomistuksellisten edellytysten nojalla puistoon voidaan osoittaa julkisyhteisön omistamaa sekä tietyin edellytyksin myös yksityisomisteista viherrakennetta. Toinen tutkimuskysymys koskee niitä oikeudellisia tekijöitä, joihin kansallisen kaupunkipuiston viherrakennetta turvaava oikeusvaikutus perustuu, ml. mahdolliset muutostilanteet. Vastauksena todetaan, että puiston viherrakennetta turvaava oikeusvaikutus perustuu yksin puistoa koskeviin MRL 70 §:n määräyksiin, joita ovat puiston perustamispäätökseen otettavat sekä hoito- ja käyttösuunnitelmassa annettavat määräykset. Ilman määräyksillä luotua viherrakennetta turvaavaa oikeusvaikutusta kansallinen kaupunkipuisto ei sääntelykeinona turvaa puistoon osoitetun viherrakenteen säilyttämistä kaupunkisuunnittelussa. Muutostilanteiden, kuten aluerajauksen supistamisen ja laajentamisen osalta puiston viherrakennetta turvaavan oikeusvaikutuksen heikentämisen ja vahvistamisen todetaan sääntelyn bottom-up-luonteen vuoksi riippuvan olennaisesti kunnan päätöksistä. Kolmantena tutkimuskysymyksenä on lainopillisten de lege lata tutkimustulosten perusteella arvioida uutta kaavoitus- ja rakentamislakia (KRL) koskien sääntelyn kehittämistarpeita kaupunkipuiston viherrakennetta turvaavan oikeusvaikutuksen näkökulmasta. Vastauksena kysymykseen esitetään esimerkiksi viherrakenteen laajuuden ja eheyden lisäämistä sisällöllisiin edellytyksiin sekä puiston laajentamismahdollisuuden osoittavan nimenomaisen kirjauksen lisäämistä KRL:iin. Tutkielman de lege ferenda tulkintasuositukset selkeyttäisivät sääntelyn soveltamista sekä parantaisivat bottom-up-luonteisen sääntelyn informatiivisuutta ja siten mahdollisesti myös tehostaisivat sääntelyn tavoitteiden, kuten kaupunkiympäristöjen laajojen viheraluekokonaisuuksien säilyttämisen turvaamisen toteutumista kaupunkisuunnittelussa.

Käsillä oleva maisterintutkielma käsittelee Euroopan Unionin (EU:n) päästökauppaa 2000- luvulla. Tutkielmassa esitellään ja arvioidaan päästökauppaprosessin syntyhistoriaa ja kehitystä sen eri vaiheiden kautta sekä päästökaupan roolia EU:n yleisessä ilmastostrategiassa. Erityisiä kiinnostuksen kohteita ovat päästökaupan neljäs vaihe EU:n ilmastostrategian instrumenttina koskien energiasektoria. Vaikka neljännen vaiheen prosessi on kesken ‒ eikä todennäköisesti ole aivan valmis lähivuosinakaan ‒ voidaan pohtia kuitenkin sitä, miten päästökauppasääntely on tähän mennessä toiminut unionin tavoitteiden puitteissa pyrkiessään hillitsemään ilmastonmuutoksesta ihmiskunnalle aiheutuvia haitallisia seuraamuksia. Avainkäsitteitä tässä yhteydessä ovat Euroopan Unionin päästökauppasääntely, ilmastostrategia ja energiasektori sekä ilmasto-oikeus. Tutkielma on osa kansainvälisesti laajenevaa ja tulevaisuuteen suuntaavaa ympäristöoikeudellista tutkimusgenreä, joka sivuaa kansainvälisen vuorovaikutteisuuden ja EU:n poliittistaloudellisen päätöksenteon tutkimusta. Keskeisenä tutkimusmenetelmänä työssä on käytetty niin sanottua sääntelyanalyysiä ja arviointi- ja ohjauskeinotutkimuksen lähestymistapaa. Lisäksi on viitteellisesti hyödynnetty lainopin ja oikeushistorian metodeja. Tutkielmassa arvioidaan oikeusnormeja ja niiden tulkintaa empiirisesti ja hyödynnetään näin ollen myös muodollista eli formaalia oikeuslähdeoppia. Päälähteenä ovat EU:n ympäristöoikeudelliseen sääntelyyn liittyvät direktiivit sekä EU:n eri orgaanien tuottamat aihepiiriä koskevat asiakirjat, kansalliset lait sekä aikaisempi oikeustieteellinen avaintutkimus, kuten Weishaarin et al. (2016), Ekroosin et al. (2014) ja Woerdmanin et al. (2021) esitykset sekä muut aihepiiriä sivuavat metodiset ja tieteelliset artikkelit. Lopputulemana voidaan sanoa, että EU:n ilmastostrategia päästökauppasääntelyineen on määrätietoistunut, monimutkaistunut ja -kerrostunut vuosien 2005‒2022 aikana merkittävästi. Päästökauppajärjestelmän avulla on pystytty edesauttamaan myönteistä kehitystä muun muassa päästöjen vähentämisessä, hiiliriippuvuuden hillitsemisessä, uusiutuvien energiamuotojen käyttöönotossa sekä väärinkäytösten sanktioinnissa. Prosessin haasteet liittyvät erityisesti solidaarisuuden ja kustannustehokkuuden edistämiseen sekä byrokratian haluttuun keventämiseen. Suurin uhka on kuitenkin yhä globaalisti etenevä ilmastonmuutos