Skip to main content
Login | Suomeksi | På svenska | In English

Browsing by study line "Ympäristöoikeus"

Sort by: Order: Results:

  • Laukka, Tomi (2021)
    Ympäristörikoksilla tarkoitetaan fyysiseen ympäristöön kohdistuvia rikoksia, joista aiheutuu ympäristön pilaantumista tai muuta haitallista muuttumista tai sen vaaraa. Ympäristörikossäännöksillä suojataan ympäristöllisiä oikeushyviä, kuten ilmaa, vettä ja maaperää sekä niissä esiintyvää elollista luontoa, ja välillisesti ne suojaavat myös ihmisten terveyttä. Rikoslain 48 luku muodostaa ympäristörikossääntelyn perustan. Sen 1–4 §:ään on sijoitettu ympäristön turmelemisrikosten kannalta olennaiset säännökset: ympäristön turmeleminen, törkeä ympäristön turmeleminen, ympäristörikkomus ja tuottamuksellinen ympäristön turmeleminen. Nämä säännökset ovat ns. blankorangaistussäännöksiä, ja aineellisella ympäristölainsäädännöllä on huomattava merkitys niiden tulkinnassa. Ympäristön turmelemisrikokset ovat vaarantamisrikoksia, eli niistä voidaan rangaista siitä riippumatta, onko teosta aiheutunut jokin tietty seuraus. Tunnusmerkistön edellyttämä vaarantaminen voi olla konkreettista tai abstraktia. Konkreettisissa vaarantamisrikoksissa vahinkoseurauksen aiheutuminen on ollut varteenotettava mahdollisuus siten, että teosta on tietyssä yksittäistapauksessa aiheutunut tosiasiallista vaaraa suojatulle oikeushyvälle. Käytännössä konkreettisen vaaran aiheuttaminen viittaa ”läheltä piti” -tilanteisiin. Abstrakteissa vaarantamisrikoksissa ei edellytetä, että teolla olisi aiheutettu todellista vaaraa suojatulle oikeushyvälle tai että vahinkoseurauksen vaara olisi ollut lähellä, vaan teon on oltava yleiseltä luonteeltaan sellainen, joka käsillä olevissa olosuhteissa on omiaan johtamaan vahinkoseuraukseen. Empiirisen tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, miten yleisesti ympäristön turmelemisrikoksissa esiintyy abstraktia ja konkreettista vaaraa, ja kuinka tavallista on, että rangaistuksen tuomitsemiseen riittää vaaran aiheuttaminen. Toiseksi tarkoituksena oli tutkia, minkä tyyppisissä teoissa abstraktia ja konkreettista vaaraa esiintyy ja miten vaaraa on käsitelty tuomioiden perusteluissa. Aineisto koostui 143 tuomioistuinratkaisusta, joista 136 oli hovioikeusratkaisuja ja loput seitsemän korkeimman oikeuden ennakkopäätöksiä. Abstrakti vaara oli havaittavissa kaikkiaan 84 tapauksessa (59 %) ja konkreettinen 13 tapauksessa (9 %). Yleensä vaaraan liittyi jokin realisoitunut vahinkoseuraus, joka saattoi olla joko edellytys vaaran aiheutumiselle tai siitä täysin riippumaton tapahtuma. Puhtaaseen abstraktiin vaaraan perustuvia rangaistukseen johtaneita tuomioita aineistossa oli 33 (23 %), mikä osoittaa, että puhdas abstrakti vaara paitsi riittää tuomion perusteeksi, se on sellaisena myös verrattain yleinen, kun taas konkreettiseen vaaraan perustuvat ympäristön turmelemisrikokset ovat huomattavasti harvinaisempia. Aineiston tapauksista 12:ssa (8 %) vahinkoa tai vaaraa ei ollut aiheutunut, ja näissä tapauksissa syytteet oli yleensä hylätty. Abstraktin ja konkreettisen vaaran analysoimiseksi aineisto jaettiin kahteen pääryhmään, pilaamisluonteisiin ja muuttamisluonteisiin tekoihin. Edellisiä oli 112 kpl (78 %) ja jälkimmäisiä 31 kpl (22 %). Tutkimusaineiston perusteella abstrakti vaara on varsin yleinen pilaamisluonteisissa teoissa: se oli havaittavissa 73 tapauksessa (65 %), kun konkreettinen vaara esiintyi vain 11 tapauksessa (10 %). Muuttamisluonteisissa teoissa abstrakti vaara oli sen sijaan huomattavasti harvinaisempi esiintyen 11 tapauksessa (35 %), kun konkreettinen vaara havaittiin vain kahdessa tapauksessa (6 %). Tämän kahtiajaon jälkeen teot luokiteltiin kummankin pääryhmän sisällä tekotyypin perusteella eri kategorioihin, joiden sisällä vaaraelementtejä analysoitiin tekotyypeittäin. Pilaamisluonteisten tekojen kategorioita erotettiin 11. Ne liittyivät usein tavalla tai toisella jätteisiin, ja abstraktin vaaran esiintyminen kaikissa pilaamisluonteisissa tekotyypeissä oli varsin yleistä. Muuttamisluonteisten tekojen kategorioita oli kolme, ja niissäkin abstraktia vaaraa esiintyi yleisesti; ainoastaan maankäyttö- ja rakennuslain vastaisissa teoissa vaaraelementtiä ei havaittu. Konkreettista vaaraa esiintyi etenkin teoissa, joihin liittyi laiminlyöntejä öljyjen tai muiden haitallisten kemikaalien tai jätteiden käsittelyssä. Näille teoille oli myös tyypillistä, että ne sijoittuivat tärkeille pohjavesialueille.
  • Kellokoski, Roosa (2020)
    Avaruusromun määrän kasvu Maan lähiavaruudessa on ollut tiedeyhteisön huolena jo vuosikymmeniä. Kansainväliset avaruussopimukset on solmittu vuosina 1966-1979, jolloin avaruustoimintaa harjoittivat pääasiassa valtiot eikä avaruusromua nähty vielä tuolloin uhkana avaruustoiminnalle tai avaruusympäristölle. Sopimuksia ei olla sittemmin kyetty muuttamaan avaruusromua koskevan ongelman ratkaisemiseksi. Kansainväliset sopimukset eivät myöskään koske välittömästi yksityisiä toiminnanharjoittajia. Valtioiden tulee valvoa kansallista avaruustoimintaa, ja tämän velvoitteen täyttämiseksi YK on suositellut kansallisten avaruuslakien säätämistä valtioille. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, millaisia avaruusromua ennaltaehkäiseviä sääntelykeinoja Suomen laki avaruustoiminnasta (63/2018) sisältää ja ovatko nämä sääntelykeinot toimivia avaruusromua koskevan ongelman ratkaisemiseksi kansallisella tasolla. Avaruustoimintalakia koskevassa hallituksen esityksessä (157/2017 vp) todetaan, että avaruustoimintalain 10 §:n säännöksillä avaruustoiminnanharjoittajan vastuu ympäristöstä laajennetaan koskemaan myös avaruustoiminnan vaikutuksia avaruudessa. Toinen tutkimuskysymys käsittelee sitä, miten avaruustoimintalain 10 §:n sääntelykeinot toteuttavat avaruustoiminnanharjoittajan ympäristövastuuta. Tutkimuskysymyksiä lähestytään lainopillisen menetelmän ja ympäristöoikeudellisen arviointi- ja keinotutkimuksen sekä oikeusvertailun kautta. Lainopin avulla on tarkoitus selvittää voimassa olevan oikeuden eli avaruustoimintalain avaruusromua ennaltaehkäisevien sääntelykeinojen sisältö. Arviointi- ja keinotutkimuksen avulla selvitetään, ovatko sääntelykeinot toimivia avaruusromun ennaltaehkäisemiseksi. Toimivuutta arvioidaan pääasiassa ympäristöllisen vaikuttavuuden, mutta myös päätöksenteon ennakoitavuuden ja joustavuuden kautta. Oikeusvertaileva menetelmä mahdollistaa avaruustoimintalain säännösten vertailun muihin kansallisiin avaruuslakeihin. Vertailun tarkoituksena on keskittyä lakiteknisiin ratkaisuihin lainsäädännön kehittämistä ajatellen. Tutkielman lähdeaineisto koostuu pääasiassa kansainvälisen avaruusoikeuden, kotimaisen ympäristöoikeuden sekä sääntelytutkimuksen alaan kuuluvasta oikeuskirjallisuudesta, lainvalmisteluaineistoista sekä avaruustutkimusta koskevista luonnontieteellisistä ja teknisistä tieteellisistä julkaisuista. Tutkielmassa havaittiin, että avaruusromua ennaltaehkäiseviä sääntelykeinoja avaruustoimintalaissa ovat 5 §:n mukainen avaruustoimintalupa sekä 10 §:n 1 momentin mukainen ympäristövaikutusten arviointivelvoite ja toimenpidesuunnitelma haitallisten ympäristövaikutusten torjumiseksi ja vähentämiseksi. Lisäksi 10 §:n 2 momentin mukaan toiminnanharjoittajan tulee yleisesti hyväksyttyjen kansainvälisten ohjeiden mukaisesti pyrkiä huolehtimaan, ettei toiminnasta synny avaruusromua. Sääntelykeinoja koskevan arvioinnin perusteella lupamenettelyä siihen sisältyvine arviointi- ja tiedonantovelvollisuuksineen voidaan pitää kokonaisuutena toimivana ratkaisuna avaruusromun ennaltaehkäisemiseksi. Avaruusromun ennaltaehkäisyn kannalta tärkeänä sääntelyratkaisuna voidaan pitää lakiviittausta yleisesti hyväksyttyihin kansainvälisiin ohjeisiin, minkä johdosta ohjeiden noudattaminen ei ole enää toiminnanharjoittajille vapaaehtoista. Lain yleisluontoinen muotoilu saattaa kuitenkin heikentää päätöksenteon ennustettavuutta sen suhteen, mitä ohjetta tai ohjeita toiminnanharjoittajan tulee noudattaa. Samoin ympäristövaikutusten arviointivelvoitteen sisältö ja tarkkuus eivät ilmene yksiselitteisesti 10 §:n 1 momentista. Ratkaisuna voisi olla arviointivelvoitteen sisällön määrittely tarkemmin avaruustoiminta-asetuksessa (74/2018). Yleisesti hyväksyttyjen ohjeiden osalta vaihtoehtona voisi olla lakiviittaus tiettyihin ohjeisiin tai tiettyjen ohjeiden mukaisten vaatimusten tarkempi määrittely. Arvioinnin perusteella todettiin, etteivät avaruustoimintalain 10 §:n säännökset ole yksinään riittäviä toiminnanharjoittajan ympäristövastuun toteuttamiseen, mutta yhdessä 5 §:n lupavelvollisuuden kanssa ne toteuttavat toiminnanharjoittajan julkisoikeudellista ympäristövastuuta. Jälkikäteisen ympäristövastuun keinoja tulisi kehittää edelleen, ottaen kuitenkin huomioon avaruustoiminnan erityispiirteet. Toiminnanharjoittajien vapaaehtoisten toimien merkitys ympäristönäkökohtien huomioimisessa näyttäytyy edelleen tärkeänä.
  • von Weissenberg, Rebecka (2021)
    Klimatkompensation har blivit ett populärt sätt för konsumenter och företag att bidra till bekämpning av klimatförändring. Klimatkompensation, dvs. köpandet av en verifierad kompensationsenhet som produceras av miljövänliga projekt runtom i världen, regleras inte på en statlig eller mellanstatlig nivå, utan regelverket runt klimatkompensation består främst av självreglerande certifieringsprogram som upprätthåller regler och processer som kompensationsprojekt måste uppfylla för att få certifikatets tillkännagivande om kompensationsenhetens trovärdighet. Kontroversen kring till förhållandet mellan klimatkompensation och lagen om penningsamlingar (863/2019) som uppstod år 2019 har resulterat i att Inrikesministeriet inlett diverse utredningar om hur frivillig klimatkompensation kunde regleras och övervakas för att säkerställa att verksamheten sker på ett tillförlitligt sett. Under utredningsprocessen har möjligheten för Konsumentskyddsmannen att funktionera som övervakande och verkställande myndighet diskuterats. Detta utgör forskningsintresset i denna studie, som försöker besvara följande fråga; vilket/vilka reglerings- och övervakningsinstrument borde myndigheterna tillämpa på den inhemska klimatkompensationsmarknaden för att säkerställa att verksamheten fyller kraven på tillförlitlig klimatkompensation? Avhandlingen granskar ämnet från perspektivet av Konsumentskyddsmannens breda övervaknings- och verkställighetsmandat under konsumentskyddslagen (38/1978) genom rättsdogmatisk metod, men analysen grundar sig främst på rättsteoretisk granskning av regleringsstrategier presenterade i den internationella rättslitteraturen. De övervaknings- och verkställighetsstrategier som identifierades i den internationella rättsliteraturen genom en systematisk litteraturöversikt är 1) vägledning och instruktioner 2) offentlig tillkänna givning av privata certifieringsprogram genom separat lagstiftning samt 3) upprättande av en registreringsskyldighet för säljare av kompensationsenheter. Dessa strategier analyseras utifrån kriterierna av effektivitet och kostnads effektivitet, samt hur de förhåller sig till den finska Konsumentskyddsmannens övervaknings- och verkställighetsmandat. Dessutom framställs minimikrav som borde uppfyllas för att effektiv övervakning och verkställighet av klimatkompenseringens legitimitet kan säkerställas. Avhandlingen finner att även om sampeln är begränsad, borde Konsumentskyddsmannen inom sin så kallade compliance-verksamhet i första hand utveckla vägledning och instruktioner till både säljare och köpare (konsumenter) av klimatkompensationsenheter för att åtgärda informationsbristen som existerar inom denna marknad. Denna vägledning bör innefatta minimikraven på tillförlitlig klimatkompensation, samt redogöra för säljarens informationsskyldighet under 6 § och 7 § av konsumentskyddslagen. Tilläggsåtgärder med att antingen offentligt implementera ett privat certifieringsprogram, eller genom upprättande av en registreringsskyldighet, borde även implementeras för att säkerställa effektiv övervakning av denna verksamhet. Dock är de två senaste åtgärderna beroende av den framtida utvecklingen av EU-rätten eftersom konsumentskydd är ett område som berörs av principen för harmonisering inom den inre marknaden. Slutsatserna är även att implementering av regleringsåtgärder för klimatkompensation kräver mer forskning av diverse juridiska faktorer som kompensationsenheter berör, samt internationellt avgörande av hur klimatkompensation borde hanteras inom de mellanstatliga utsläppsminskningsmålen.
  • Jensen, Isabella (2020)
    Det verkar råda en evig spänning mellan skydd för miljön respektive användningen av naturresurser. Å ena sidan bygger vår samhällsutveckling långt på industriprojekt, samtidigt som verkningarna av dessa bidrar till att den biologiska mångfalden går förlorad. Som en lösning på detta dilemma har presenterats ekologisk kompensation, som innebär att naturvärden, som försvagas eller går förlorade på grund av förorenande verksamhet, ersätts genom att förbättra eller skapa likvärdiga naturvärden ex situ. I magisteravhandlingen granskas de allmänna principer samt initiativ och handlingsprogram i fråga om ekologisk kompensation i allmänhet, för att sedan fästa närmare uppmärksamhet vid ekologisk kompensation i vattenmiljöer. Magisteravhandlingen ämnar för det första besvara forskningsfrågan huruvida ekologisk kompensation i vattenmiljöer kan införas i miljöskyddslagens (527/2014) förutsättningar för beviljande av miljötillstånd. Till denna frågeställning hör framför allt förenligheten mellan förutsättningarna för beviljande av miljötillstånd och kompensation, samt eventuell problematik som kan uppstå vid närmare granskning av huruvida dessa kan kombineras. Med andra ord undersöker avhandlingen genom forskning av reglering och regleringsinstrument hur smidigt ekologisk kompensation som styrmedel smälter in i det nuvarande miljötillståndssystemet. Vid genomgång av relevant gällande rätt används även den rättsdogmatiska metoden i tillämpliga delar. Genom den relgerings- och regleringsinstrumentinriktade metoden identifieras ett miljöpolitiskt intresse och behov för användning av ekologisk kompensation överlag. På basis av en granskning av miljörättens och miljöskyddslagens grundläggande principer och värderingar samt dess speciella karaktär, som utmärks av bland annat flexibla normer, dras slutsatsen att miljöskyddslagen på idealnivå är väl förberedd på bestämmelser i fråga om kompensation. På en mer detaljerad nivå ger dock granskningen upphov till tilläggsfrågor gällande omfattningen av tillståndsmyndighetens befogenhet att bestämma om kompenserande åtgärder; de lagtekniska svårigheter som uppstår vid ett eventuellt sammanförande av ekologisk kompensation och förutsättningarna för beviljande av miljötillstånd; samt hur man ska handskas med framtidsosäkerheten som förknippas med ekologisk kompensation. Avhandlingen kommer fram till att vattenmiljöns särskilda karaktär samt vattenrätten – innefattande vattenramdirektivet, vattenvårdsregimen och recipientprincipen – medför en spatialt utvidgad befogenhet att bestämma om kompenserande åtgärder. Lagtekniska svårigheter uppstår i fråga om närmare definitioner samt implementering av de grundläggande principer för ekologisk kompensation, såsom principen om ingen nettoförlust, principen om additionalitet samt mitigationshierarkin. Dessa kan tas ställning till genom en förordning. I fråga om framtidsosäkerheten kan man ta modell ur Natura 2000-lagstiftningen; här betonas försiktighetsprincipen i synnerhet. För det andra eftersträvas besvarandet av forskningsfrågan "Hur kunde kompensation införas i förutsättningarna för beviljande av miljötillstånd?". Här används samma metod som för den första forskningsfrågan. Utöver detta har den andra forskningsfrågan en de lege ferenda -karaktär och innefattar även en smula nordisk rättsjämförelse. Med hänsyn till Weser- och Finnpulp-fallen samt till de lagstiftningsmässiga förslag i fråga om kompensation som föreslagits i Sverige och på Åland, dras i avhandlingen slutsatsen att en bestämmelse om ekologisk kompensation borde införas i 49 § i miljöskyddslagen tillsammans med en bestämmelse om miljömålens bundenhet. De för ekologisk kompensation grundläggande principerna och närmare bestämmelser om beräkningsgrunderna skulle framgå och preciseras i en av miljöministeriet utfärdad förordning om kompensation.
  • Kärkkäinen, Anni (2021)
    Luonnon monimuotoisuus ja ekosysteemien toiminta sen osana heikkenevät nopeammin kuin koskaan ihmiskunnan historiassa, eikä nykyisiä toimia niiden turvaamiseksi pidetä riittävinä. Monen muun toiminnan ohella kaivosteollisuuden ympäristövaikutukset uhkaavat biodiversiteettiä, minkä vuoksi kaivostoiminnan sääntelyyn on jo vuosikymmenten ajan kohdistunut ympäristönäkökohtien vahvistamiseen liittyviä muutospaineita. Tutkielman tiedonintressinä on pääasiassa teoreettisen lainopin menetelmin operationalisoida ja systematisoida biodiversiteettioikeudellista biodiversiteetin turvaamistavoitetta, minkä kautta tarkoituksena on ottaa kantaa ympäristölupamääräysnormiston biodiversiteetin turvaamista edistävään ulottuvuuteen kaivoshankkeiden näkökulmasta. Systematisointia lähestytään ekosysteeminäkökulmasta, joka perustuu ekosysteemit biodiversiteetin osakäsitteeksi ymmärrettävälle lähestymistavalle. Aiheen tarkempi kohdentuminen ekosysteeminäkökulman sisällä perustuu valinnalle ottaa tutkielman tarkastelun kohteeksi moniulotteisia biodiversiteettivaikutuksia aiheuttava kaivostoiminta, joka muutospaineineen ja kaivoshankkeisiin kohdistuvine kriittisine kannanottoineen tarjoaa ajankohtaisen tutkimusaiheen. Ekosysteemilähtöinen lähestymistapa biodiversiteetin turvaamistavoitteeseen johtaa ekosysteemien toiminnan säilyttämistavoitteen muodostumiseen. Ekosysteemien toiminnan säilyttämistavoitetta määritetään ympäristönsuojelulain kontekstissa hahmottamalla siihen sisältyviä, ympäristönsuojelulain viitekehyksestä muodostettuja ekologis-juridisia elementtejä. Elementeiksi ehdotetaan 1. ekosysteemien väliset vuorovaikutussuhteet, 2. ekosysteemien palautuvuus ja sopeutuvuus eli sietokyky, 3. ekosysteemien tila, mikä kuvaa ekosysteemien laatua sekä 4. ekosysteemien dynaamisesta luonteesta johtuva epävarmuus. Elementtien jäsentämisen jälkeen tutkielmassa arvioidaan, miten vaikuttavasti voimassa olevan ympäristönsuojelulain mukainen elementtien pukeminen normien muotoon vastaa biodiversiteetin turvaamisen haasteeseen. Johtopäätöksenä on, että ympäristölupamääräysnormistoa voisi kehittää kiinnittämällä huomiota kyseisistä elementeistä erityisesti vuorovaikutussuhteiden ja ekosysteemien dynaamisen luonteen huomioon ottamiseen sekä ympäristön tilalähtöisyydestä johtuvan staattisuuden joustavoittamiseen. Ympäristölupamääräyssääntely erityisesti kaivostoiminnan näkökulmasta voisi näin ollen edistää tehokkaammin biodiversiteetin turvaamisen tavoitetta.
  • Juureva, Johanna (2020)
    Kertakäyttöiset muovituotteet ovat yksi eniten merten roskaamista aiheuttava jätelaji. Muovisaasteen päätyminen meriympäristöön aiheuttaa haittaa niin merten eliöstölle, elinkeinoille kuin mahdollisesti mikromuovihajoamisen johdosta jopa ihmisten terveydelle. Kertakäyttömuovien yleisyys merten muovisaasteena johtuu take away -kulttuuriin yleistymisestä, tuotteiden heikosta kierrätysasteesta sekä vallitsevasta lineaarisesta kuluttamismallista. Merten saastumisen ehkäisy on myös kansainvälisessä ympäristöpolitiikassa tunnistettu tavoite, joka esitetään YK:n kestävän kehityksen periaatteissa. Huoli merten saastumisesta yhdistyy toiseen vallitsevaan trendiin, eli tuotteiden, materiaalien ja resurssien arvon mahdollisimman pitkään säilyttämiseen ja jätteen syntymisen minimointiin. EU antoi vuonna 2015 merkittäviä poliittisia linjauksia liittyen unionin siirtymiseen kohti kiertotalousyhteiskuntaa, eli jätesektorin direktiivimuutoksista ja kiertotalouden toimintasuunnitelmasta koostuvan kiertotalouspakettina tunnetun politiikkakokonaisuuden. Kiertotalouspaketissa tunnistettiin muovien asema resursseja kuluttavana alana, jonka johdosta vuonna 2018 annettiin erillinen strategia muoveista kiertotaloudessa, EU:n muovistrategia. Globaali huoli muovisaasteongelmasta, EU:n siirtymä kohti kiertotaloutta sekä YK:n kestävä kehityksen tavoitteet johtivat lopulta erillisen EU -säädöksen antamiseen, jolla pyrittäisiin sekä torjumaan muovisaasteongelmaa että edistämään siirtymää kohti kiertotaloutta. Kesällä 2019 annettiin direktiivi 2019/904 tiettyjen muovituotteiden ympäristövaikutuksen vähentämisestä, jonka tavoitteena on ehkäistä ja vähentää tiettyjen muovituotteiden vaikutusta ympäristöön ja ihmisten terveyteen sekä edistää siirtymistä kiertotalouteen. Lisäksi kertakäyttömuovidirektiivillä tavoitellaan innovatiivisten ja kestävien liiketoimintamallien, tuotteiden ja materiaalien edistämistä sekä sisämarkkinoiden toiminnan tehostamista. Tässä tutkielmassa on tarkasteltu sitä, miten kertakäyttömuovidirektiiville asetetut tavoitteet toteutuvat direktiivin yksittäisten säännösten tasolla, eli ovatko lainsäätäjän valitsemat keinot johdonmukaisia taustalla vaikuttaviin direktiivin tavoitteisiin nähden. Tutkielmaa voidaan pitää tutkimussuunnaltaan ympäristöoikeudellisena arviointi- ja ohjauskeinotutkimuksena, jossa selvitetään lainsäätäjän tavoitteiden toteutumista sääntelyteoreettisin ja lainopillisin menetelmin. Sääntelyn toimivuutta tutkitaan arvioimalla direktiivin yksittäisiä säännöksiä suhteessa taustalla vaikuttavista poliittisista instrumenteista ja itse säädöksestä johdettavissa oleviin tavoitteisiin.
  • Westerlund, Konsta (2022)
    Tutkielma käsittelee Euroopan unionin kestävän sijoittamisen luokitusjärjestelmän eli Euroopan parlamentin ja neuvoston asetukseen (EU) 2020/852 (ns. taksonomia-asetus) liittyvän sääntelyn mahdollisuuksia saavuttaa sääntelyn taustalla poliittisena tavoitteena vaikuttava viherpesun ehkäisy. Tutkielma käsittelee järjestelmää osin yleisesti, mutta erityisesti kiinteistö- ja rakennusalalla. Tutkimuksen kohde on tutkimuskysymyksestä ja tutkimusasetelmasta johtuen poikkioikeudenalainen käsittäen sekä ympäristöoikeudellisia että investointioikeudellisia piirteitä. Tutkimuksessa on käytetty tutkimuskysymykseen vastaamiseksi sääntelytutkimuksellista menetelmää, jossa oikeusdogmaattinen ja sääntelyteoreettinen metodi yhdistyvät, tavoitteena sääntelyn arvioiminen ja kehittäminen. Tutkielma on jakautunut kahteen osaan siten, että ensimmäisessä pääteemassa (luvut 1-3) jaottelen, systematisoin ja tulkitsen sääntelyn viherpesun ehkäisyä koskevan tavoitteen kannalta keskeisiä osatekijöitä, jonka jälkeen arvioin viimeisissä luvuissa (luvut 4-5) kyseisen tavoitteen toteutumista. Keskeisiä osatekijöitä tavoitteen saavuttamiseksi ovat muun muassa sääntelyyn liittyvä kokonaisvaltainen sääntelystrategia, johon kuuluu se, ettei sääntelyn ympäristötavoitetta merkittävästi edistävä taloudellinen toiminta saa aiheuttaa merkittävää haittaa muille ympäristötavoitteille sekä sääntelyn elinkaariajattelu. Myös sääntelyyn liittyvien tiedonantovelvollisuuksien laiminlyönnit voidaan laskea keskeisiksi tekijöiksi samoin kuin muut avoimuus- ja valvonta-aspektit. Lisäksi olen arvioinut sääntelyn viherpesun ehkäisyä koskevaan tavoitteeseen pääsemisen edellytykseksi sen, että sääntely saavuttaa riittävän aseman, jotta luokittelujärjestelmällä olisi laajempaa merkitystä. Tähän liittyen olen arvioinut eri sääntelykeinojen vaikutuksia aseman saavuttamiseksi. Tulen tutkimuksessani seuraaviin johtopäätöksiin. Sääntelyn ollessa vielä melko keskeneräistä, yhteismitallista vastausta tutkimuskysymykseen ei voida antaa, koska tämä vaatisi soveltamiskäytäntöä ja empiiristä tukimusta taakseen. Sääntelyssä on kuitenkin useita osatekijöitä, joiden seurauksena tavoite olisi mahdollista saavuttaa. Näitä ovat muun muassa kestävyystietojen antamisen standardisointi, erilaiset tietojen varmennusmenetelmät ja hallinnolliset seuraamukset sääntelyn rikkomisesta sekä kannustinpohjaisuuteen liittyvät mahdollisuudet. Tavoitteen toteutumista vastaan puhuvia seikkoja ovat taas mm. teknisten arviointikriteereiden valintaprosessin politisoituminen ja liian laajasta sääntelyn vapaaehtoisesta noudattamisesta aiheutuva tiedonannon riittämättömyys.
  • Oikarinen, Tuuli (2021)
    Tutkielman aiheena on EU:n päästökauppajärjestelmän ilmaisjako. Tiettyjä energia- ja teollisuuslaitoksia sekä lentoliikennettä koskeva päästökauppa on EU:n keskeisin ilmastopäästöjen sääntelykeino. Sen pääsääntö on päästöoikeuksien kauppa, mutta siirtymistä täysimääräiseen huutokauppaan on lykätty useita kertoja, ja vuonna 2021 alkaneella 4. päästökauppakaudella suuri osa päästöoikeuksista jaetaan yhä ilmaiseksi. Ilmaisjaon tarkoituksena on torjua hiilivuotoa eli sitä, että tuotanto ja päästöt valuvat löyhemmän ilmastopolitiikan maihin. Tutkielmassa käsitellään sitä, miten ilmaisjako sopisi yhteen toisen hiilivuotoa torjuvan sääntelykeinon, hiilitullin, kanssa. Euroopan komissio aikoo ehdottaa hiilitullia vuonna 2021. Hiilitullilla hinnoiteltaisiin joidenkin EU:hun tuotavien tuotteiden päästöjä. Tutkielmassa argumentoidaan, että yhteensovittamisen ongelmia on kaksi. Ensimmäinen liittyy kansainväliseen kauppaoikeuteen, etenkin GATT-sopimukseen, jonka valossa olisi eriarvoista, että samaan aikaan kun tuojat maksaisivat hiilipäästöistä EU:n rajoilla, osa EU-tuottajista selviäisi ilman vastaavanlaisia maksuja ilmaisjaon takia. Eriarvoisuusongelmaa on käsitelty aiemmassa tutkimuksessa paljon ja esitetty siihen ratkaisuja. Tutkielmassa katsotaan, että lisäksi on ratkaistava toinen yhteensovittamisongelma, päästökauppadirektiivin ilmaisjaon kannalta. Ilmaisjako on ristiriidassa EU:n ympäristöoikeudessa keskeisen saastuttaja maksaa -periaatteen kanssa, johon päästökauppadirektiivi pohjaa. EU perustelee poikkeusta sillä, että ilmaisjako torjuu hiilivuotoa ja turvaa kilpailukykyä. Kuitenkin myös hiilitulli torjuisi hiilivuotoa ja parantaisi EU-tuottajien kilpailukykyä. Siten hiilitulli tutkielman mukaan heikentäisi ilmaisjaon oikeutusta suhteessa saastuttaja maksaa -periaatteeseen. Hiilitulli ei kuitenkaan poistaisi ilmaisjaon tarvetta kokonaan, koska hiilitulli parantaa EU-tuottajien kilpailukykyä vain EU:n sisällä, ei globaalisti. Johtopäätös on, että ilmaisjaon jatkoa tulisi tarkastella siltä kannalta, kuinka paljon hiilitullilla pystytään puuttumaan samoihin ongelmiin, joilla ilmaisjakoa perustellaan, ja vähennettävä ilmaisjakoa tässä suhteessa. Tutkielmassa käsitellään myös ilmaisjaon roolia päästövähennysten saavuttamisen kannalta ja eritellään sitä, missä määrin ilmaisjako toteuttaa saastuttaja maksaa -periaatetta. Ilmaisjaon soveltuvuutta ja vaikutuksia käsitellään arviointi- ja ohjauskeinotutkimuksen avulla hyödyntäen lainopin menetelmiä. Tulosten perusteella päästökauppadirektiiviä ei voi sanoa saastuttaja maksaa -periaatteen mukaiseksi, mutta tämä on perusteltavissa EU-oikeudellisella suhteellisuusperiaatteella, direktiivin kilpailukykyä koskevalla alatavoitteella ja hiilivuodon riskillä. Havainto ei kuitenkaan päde suoraan lentoliikenteeseen, jonka ilmaisjakoa ei voi perustella kilpailukyvyllä ja hiilivuodolla samalla tavalla kuin laitosten tapauksessa. Mitä tulee päästökauppadirektiivin tavoitteisiin, ilmaisjakoa voi tutkielman perustella pitää niiden mukaisena. Ilmaisia päästöoikeuksia runsaasti saavilla aloilla päästövähennykset ovat kyllä olleet muita aloja vähäisempiä, mutta ilmaisjako ei ole vesittänyt päästövähennyksiä, vaan ne on toistaiseksi ylitetty. Lisäksi hiilivuoto voisi vaarantaa päästövähennykset.
  • Åkerblom, Rasmus (2022)
    Avhandlingen är en rätts- och tvärvetenskaplig granskning av begreppet fast fornlämning enligt lagen om fornminnen (295/1963) 2 §. Skyddet av fasta fornlämningar som företeelse har förutom en förankring miljörätten även i kulturella rättigheter. Samtidigt har de fasta fornlämningar en fast anknytning hur dessa unika företeelser och deras värden samt information kan på ett hållbart sätt komma att bevaras för framtiden och hur och under vilka förutsättningar arkeologisk forskning kan bedrivas. För att förankra avhandlingen i styrningen av det bredare kulturmiljöfältet i vår samtid presenteras den del av det system som utgörs av statens internationella åtagande, unionsrätten, grundrättsfrågeställningarna och markanvändningens styrning. Då den rättsliga doktrinen som berör ämnet är begränsat, får offentligtryck, förvaltningsmaterial och arkeologisk forskning inom frågor relaterade till fornminnesförvaltningen betydelse för avhandlingens utformning. Arbetet avgränsas tidsmässigt i först hand till den rätts- och förvaltningshistoriska utveckling till tiden efter 1600-talet då skyddsintresset etableras från statsmaktens sida. Lagen om fornminnes lagförberedningsarbete under åren 1947-1962, rättskipningen och förvaltningspraxisen från 1960- till 2020-talet bildar den helhet som binder den rättshistoriska utvecklingen till begreppets nuvarande innehåll. Lagen om fornminne behandlas i arbetet till den del den berör fasta fornlämningar, medan andra närliggande begrepp behandlas endast som stöd i situationer där gränsgången mellan de olika fenomenen är relevant. Då fasta fornlämningar enligt lagrummets definition omfattar öppna definitioner på ett ålderdomligt lagtekniskt språk som inbegriper så gott som alla spår av olika mänsklig verksamhet för ett omfattande tidsrum, ställer den en avsevärd press för en enhetlig tolkning för att ge en rättssäker utgång. Systematiseringen av lagrummet ger oss dock möjligheten att se fast fornlämningar som bygger på tre kriterier, ålders-, bruks- och övergivenhetsrekvisitet. I avhandlingen föreslås att ett förtydligande av lagrummet var möjligt om en avskiljning sker när det gäller skyddet av fasta naturföremål, till vilka det kan anknytas historiska minnen. Då skulle det bli klarare att grundförutsättningen för att någon företeelse ska kunna ses som fast fornlämning är att det finns bevarade spår av mänsklig verksamhet på platsen. Samtidigt föreslås att en fast åldersgräns intas tillsamman med ett förfarande som möjliggör även skyddet av betydelsefulla yngre lämningar för att ta fast på eventuella förändrare värderingar inom samhället och samtidigt öka betydelsen av och inflytandet hos allmänheten inom rättsområdet.
  • Ala-Lahti, Vilma Katri Tellervo (2020)
    Fosfori on elämää ylläpitävä, hyvin hitaasti uusiutuva ravinne, jota hyödynnetään erityisesti maataloudessa. Fosforin apatiittivarannot ehtyvät maailmanlaajuisesti, mikä voi jo lähitulevaisuudessa vaikeuttaa fosforin saatavuutta. Puhdistamoliete sisältää runsaasti fosforia ja lietettä voidaan käsittelyn jälkeen hyödyntää maataloudessa kierrätyslannoitteena. Lannoitevalmisteita koskevat laatu- ja levitysvaatimukset sekä lannoitteiden käytön valvontaa koskevat säädökset löytyvät pääasiassa lannoitevalmistelaista sekä maa- ja metsätalousministeriön asetuksista, joilla on kansallisesti toimeenpantu Euroopan unionin eri säädöksiä. Lannoite- valmisteiden käyttöä valvoo Ruokavirasto, mutta valvonta perustuu osin toiminnanharjoittajien omavalvontaan. Eheiden kierrätyslannoitteiden markkinoiden luomisen osalta relevanttia on lannoitteiden raaka-aineiden jätteeksi luokittelemisen päättyminen, josta päätetään Suomessa nykyisin tapauskohtaisesti. Yksityiskohtaisesta lannoitteiden laatua, levitystä ja valvontaa koskevasta sääntelystä huoli- matta puhdistamolietelannoitteet kärsivät imagohaitasta, jonka voidaan nähdä olevan osin seurausta kyseisten lannoitteiden sisältämistä orgaanisista haitta-aineista sekä mikromuoveista, joiden osalta sallittujen pitoisuuksien raja-arvoista ei olla säännelty eikä luonnontieteellistä tietoa aineiden yhteisvaikutuksista ole saatavilla. Ongelmaa voidaan lähestyä ympäristöoikeudellisen varautumisperiaatteen valossa, jonka nojalla ympäristön pilaantumisen tai ihmisten terveydelle aiheutuvaan riskiin voidaan reagoida varautumistoimenpitein ennen kuin on varmuudella todettu syy-yhteys riskin ja toiminnan välillä. Varautumisperiaatteen soveltuvuus koskien puhdistamolietelannoitteiden maatalouskäyttöä ei ole ratkaistavissa ainoastaan oikeuden pintatason elementteihin tutustumalla – Kaarlo Tuorin tasoteoriaan viitaten –, vaan vaatii osin sääntelyteoreettista lähestymistapaa ja oikeuden pinnanalaisten kerrostumien huomioon ottamista. Varautumisperiaate oikeusperiaatteena ilmentääkin oikeusjärjestelmän pinta-tason lisäksi oikeuskulttuuria ja pukee täten yhteiskunnassa omaksutut arvot normatiiviseen muotoon laintulkinnassa. Ympäristöoikeuden tulkinta voidaankin nähdä arvojen huomioon ottamiselle avoimena, sillä ratkaisut ovat tulevaisuuteen suuntautuneita, normit joustavia sekä ympäristöoikeus luonteeltaan konfliktioikeudellista. Jotta yhteiskunnassa omaksutut arvot olisivat normatiivisesti relevantteja, tulee oikeusjärjestyksen joko suoraan ilmentää niitä tai ainakin jättää tilaa niiden huomioon ottamiselle. Tässä tapauksessa on nähdäkseni kysymys jälkimmäisestä, sillä ihmisten terveyteen kohdistuvan riskin voidaan nähdä olevan olemassa, jos se ei ole tieteellisesti luotettavalla tavalla suljettavissa pois. Se, tulisiko varautumistoimenpiteisiin tässä tilanteessa ryhtyä riippuu lopulta siitä, voidaanko riski hyväksyä yhteiskunnassa tavoitellun suojelutason nimissä. Varautumistoimenpiteiden tulee kuitenkin aina olla linjassa suhteellisuusperiaatteen kanssa. Varautumisperiaatteen soveltuvuuteen vaikuttavat lisäksi muun muassa vaakakupin toisella puolella painavat kestävän ja säästävän käytön periaatteet, joita fosforin tehokkaan kiertoon saannin voidaan nähdä ilmentävän. Tulkinnallista tukea sekä varautumisperiaatteen että kestävän ja säästävän käytön periaatteiden soveltamiseksi – puhdistamolietelannoitteiden maatalouskäyttöön – on löydettävissä soft law -tyyppisistä oikeuslähteitä.
  • Alahuhta, LIisa (2021)
    The study clarifies how foreign investors’ legitimate expectations are interpreted in environment-related investment disputes and what criteria are used to apply the legitimate expectations doctrine. Additionally, the study examines whether the application of legitimate expectations doctrine in environmental investment disputes differs from other disputes under international investment agreements and whether they should differ. As the protection of investor’s legitimate expectations is the product of arbitral tribunals’jurisprudence without actual textual support from the international investment agreements, the study has been conducted mainly based on the abundant case law on legitimate expectations. Although the focus is primarily on disputes with an environmental dimension, to provide a full picture of the doctrine some of the most influential awards without any environmental aspects are analysed as well. The analysis is conducted based on three different categories of legitimate expectations; investor’s legitimate expectations that are based firstly on contractual relationship between the investor and the host state, secondly on specific representations given by the host state, and thirdly on the general legal framework. The main conclusions of the study are that there exist significant inconsistencies in the application of the doctrine, and the outcome of a specific case depends largely on its details. Furthermore, there appears to be no differences in the application of the doctrine in environmental cases and others. Finally, the study examines briefly the future of the legitimate expectations doctrine in light of the so-called new generation investment agreements, which have stricter formulations of the FET standard compared to the older ones; despite these new agreements, the doctrine will continue to be relevant also in the future.
  • Ikkala, Timo (2022)
    Tässä työssä käsitellään järjestöjen valitusoikeuden laajuutta ympäristöoikeudessa erityisesti metsästyslain ja kalastuslain mukaan. Varsinaisina tutkimuskysymyksinä tutkielmassa vastataan siihen, miten hyvin perustuslain 20 §:n mukainen osallistumisoikeuksien takaaminen käytännössä toteutuu kalastuslain soveltamisalalla ja millainen järjestöjen valitusoikeus on kalastuslain mukaisessa muutoksenhakuprosessissa verrattuna metsästyslain vastaavan sääntelyyn. Metsästyslakiin, kuten moniin muihinkin ympäristöoikeuden sektorilakeihin on lainsäädäntöä uudistettaessa lisätty säännökset järjestön oikeudesta hakea muutosta hallintopäätökseen, vaikka päätös ei välittömästi vaikuttaisikaan kohdistuisikaan järjestön etuun, oikeuteen tai velvollisuuteen. Kalastuslaista vastaava järjestöjen valitusoikeutta koskeva erityissäännös puuttuu. Työssä vertaillaan, millaisiin lopputuloksiin sääntelyerot ovat oikeuskäytännössä johtaneet. Vertailussa on kalastuslain ja metsästyslain lisäksi oikeuskäytäntöä luonnonsuojelulain ja ympäristönsuojelulain soveltamisalalta siltä osin, kun asiassa on ollut kyse järjestön valitusoikeuden laajuudesta. Oikeuskäytännön perusteella järjestöjen valitusoikeus on yleisesti arvioituna laajentunut luonnonvara- ja ympäristöoikeudessa. Huomiota herättää kuitenkin, että verrattuna kalastuslakiin metsästyslain mukainen valitussääntely on oikeuskäytännössä johtanut selkeästi useammin siihen, että KHO on myöntänyt valitusoikeuden järjestölle. KHO on myös kumonnut useita riistahallinnon päätöksiä nimenomaan järjestöjen esittämien näkökohtien perusteella ja tehnyt useita merkittäviä linjaratkaisuita.
  • Auvinen, Tessa (2022)
    Kaupungistuvien kuntien kaupunkisuunnittelussa pyritään lähtökohtaisesti vastaamaan kasvavan väestömäärän tarpeisiin tiivistämällä kaupunkirakennetta täydennysrakentamisella. Tämä uhkaa kaupunkiympäristön viherrakennetta, jolla on sekä luonnon että ihmisten hyvinvoinnin kannalta useita hyötyjä. Tutkielman aiheena on tähän liittyen tarkastella maankäyttö- ja rakennuslain (MRL) 9 luvun sääntelyyn perustuvaa kansallista kaupunkipuistoa kaupunkiympäristön viherrakennetta turvaavana sääntelykeinona kaupunkisuunnittelussa. Tutkielmassa käytetään metodina pääasiassa käytännöllistä lainoppia. Ensimmäinen tutkimuskysymys koskee oikeudellisia edellytyksiä ja reunaehtoja viherrakenteen osoittamiseksi kaupunkipuistoon, joista säädetään MRL 68 §:ssä. Lainkohta on tutkielmassa systematisoitu jakautuvan sisällöllisiin, kaavoituksellisiin sekä maanomistuksellisiin edellytyksiin. Sisällöllisten edellytysten nojalla viherrakenteen tulee lähtökohtaisesti sijaita kaupunkimaisessa ympäristössä sekä sisältää taikka välillisesti toteuttaa puiston perustamistarkoitusta tukevia arvoja, kuten luonnon monimuotoisuuden säilyttämistä. Kaavoituksellisten edellytysten nojalla viherrakenteen tulee olla kaavassa osoitettuna puiston tarkoituksen kannalta sopivaan käyttöön, kuten puistoksi tai virkistys- tai suojelualueeksi. Maanomistuksellisten edellytysten nojalla puistoon voidaan osoittaa julkisyhteisön omistamaa sekä tietyin edellytyksin myös yksityisomisteista viherrakennetta. Toinen tutkimuskysymys koskee niitä oikeudellisia tekijöitä, joihin kansallisen kaupunkipuiston viherrakennetta turvaava oikeusvaikutus perustuu, ml. mahdolliset muutostilanteet. Vastauksena todetaan, että puiston viherrakennetta turvaava oikeusvaikutus perustuu yksin puistoa koskeviin MRL 70 §:n määräyksiin, joita ovat puiston perustamispäätökseen otettavat sekä hoito- ja käyttösuunnitelmassa annettavat määräykset. Ilman määräyksillä luotua viherrakennetta turvaavaa oikeusvaikutusta kansallinen kaupunkipuisto ei sääntelykeinona turvaa puistoon osoitetun viherrakenteen säilyttämistä kaupunkisuunnittelussa. Muutostilanteiden, kuten aluerajauksen supistamisen ja laajentamisen osalta puiston viherrakennetta turvaavan oikeusvaikutuksen heikentämisen ja vahvistamisen todetaan sääntelyn bottom-up-luonteen vuoksi riippuvan olennaisesti kunnan päätöksistä. Kolmantena tutkimuskysymyksenä on lainopillisten de lege lata tutkimustulosten perusteella arvioida uutta kaavoitus- ja rakentamislakia (KRL) koskien sääntelyn kehittämistarpeita kaupunkipuiston viherrakennetta turvaavan oikeusvaikutuksen näkökulmasta. Vastauksena kysymykseen esitetään esimerkiksi viherrakenteen laajuuden ja eheyden lisäämistä sisällöllisiin edellytyksiin sekä puiston laajentamismahdollisuuden osoittavan nimenomaisen kirjauksen lisäämistä KRL:iin. Tutkielman de lege ferenda tulkintasuositukset selkeyttäisivät sääntelyn soveltamista sekä parantaisivat bottom-up-luonteisen sääntelyn informatiivisuutta ja siten mahdollisesti myös tehostaisivat sääntelyn tavoitteiden, kuten kaupunkiympäristöjen laajojen viheraluekokonaisuuksien säilyttämisen turvaamisen toteutumista kaupunkisuunnittelussa.
  • Lähteenmäki, Hans (2022)
    Käsillä oleva maisterintutkielma käsittelee Euroopan Unionin (EU:n) päästökauppaa 2000- luvulla. Tutkielmassa esitellään ja arvioidaan päästökauppaprosessin syntyhistoriaa ja kehitystä sen eri vaiheiden kautta sekä päästökaupan roolia EU:n yleisessä ilmastostrategiassa. Erityisiä kiinnostuksen kohteita ovat päästökaupan neljäs vaihe EU:n ilmastostrategian instrumenttina koskien energiasektoria. Vaikka neljännen vaiheen prosessi on kesken ‒ eikä todennäköisesti ole aivan valmis lähivuosinakaan ‒ voidaan pohtia kuitenkin sitä, miten päästökauppasääntely on tähän mennessä toiminut unionin tavoitteiden puitteissa pyrkiessään hillitsemään ilmastonmuutoksesta ihmiskunnalle aiheutuvia haitallisia seuraamuksia. Avainkäsitteitä tässä yhteydessä ovat Euroopan Unionin päästökauppasääntely, ilmastostrategia ja energiasektori sekä ilmasto-oikeus. Tutkielma on osa kansainvälisesti laajenevaa ja tulevaisuuteen suuntaavaa ympäristöoikeudellista tutkimusgenreä, joka sivuaa kansainvälisen vuorovaikutteisuuden ja EU:n poliittistaloudellisen päätöksenteon tutkimusta. Keskeisenä tutkimusmenetelmänä työssä on käytetty niin sanottua sääntelyanalyysiä ja arviointi- ja ohjauskeinotutkimuksen lähestymistapaa. Lisäksi on viitteellisesti hyödynnetty lainopin ja oikeushistorian metodeja. Tutkielmassa arvioidaan oikeusnormeja ja niiden tulkintaa empiirisesti ja hyödynnetään näin ollen myös muodollista eli formaalia oikeuslähdeoppia. Päälähteenä ovat EU:n ympäristöoikeudelliseen sääntelyyn liittyvät direktiivit sekä EU:n eri orgaanien tuottamat aihepiiriä koskevat asiakirjat, kansalliset lait sekä aikaisempi oikeustieteellinen avaintutkimus, kuten Weishaarin et al. (2016), Ekroosin et al. (2014) ja Woerdmanin et al. (2021) esitykset sekä muut aihepiiriä sivuavat metodiset ja tieteelliset artikkelit. Lopputulemana voidaan sanoa, että EU:n ilmastostrategia päästökauppasääntelyineen on määrätietoistunut, monimutkaistunut ja -kerrostunut vuosien 2005‒2022 aikana merkittävästi. Päästökauppajärjestelmän avulla on pystytty edesauttamaan myönteistä kehitystä muun muassa päästöjen vähentämisessä, hiiliriippuvuuden hillitsemisessä, uusiutuvien energiamuotojen käyttöönotossa sekä väärinkäytösten sanktioinnissa. Prosessin haasteet liittyvät erityisesti solidaarisuuden ja kustannustehokkuuden edistämiseen sekä byrokratian haluttuun keventämiseen. Suurin uhka on kuitenkin yhä globaalisti etenevä ilmastonmuutos
  • Inkinen, Christine (2021)
    Tämän tutkielman tarkoituksena on sääntelyteoreettista näkökulmaa hyödyntäen tarkastella vaateteollisuuden ylituotannon tuhoamista kiertotalouden edistämisen kanssa ristiriidassa olevana ilmiönä. Vaateteollisuuden ylituotannon, eli sellaisten vaatteiden, joita ei koskaan myydä, osuuden arvioidaan olevan jopa 30-40 % kaikista tuotetuista vaatteista maailmanlaajuisesti. Ylituotannon tuhoaminen on toistaiseksi sääntelemätöntä. Ylituotannon kategorisesta tuhoamisesta on kuluvina vuosina käyty vuoropuhelua mediassa enenevissä määrin, ja Euroopan komissio on vuonna 2020 julkaistussa kiertotalouden uudessa toimintasuunnitelmassa nostanut tekstiilit yhdeksi etusijalle asetettavaksi tuoteryhmäksi. Samoin uudessa toimintasuunnitelmassa ehdotetaan yleistä myymättä jääneiden kestohyödykkeiden hävityskieltoa, joka toteutuessaan vaikuttaisi suuresti vaateteollisuuden toimintatapoihin. Euroopan parlamentti on suunnitelmaa koskevassa päätöslauselmassa päätynyt korostamaan pikamuodin asemaa vaateteollisuuden ongelmissa. Tutkielmassa selvitetään ensinnäkin sitä, mitä ympäristöoikeudellisia ohjauskeinoja ylituotannon tuhoamiseen puuttumiseksi voidaan käyttää. Koska komissio on ehdottanut hävityskieltoa, on hävityskiellon roolia tarkastelun kohteena korostettu. Eräänlaisena vaihtoehtoisena ja täydentävänäkin ratkaisuna nostetaan tutkielmassa esiin taloudellinen ohjaus, minkä lisäksi tarkastellaan informaatio-ohjausta, joka on toistaiseksi ollut vaateteollisuuden sääntelyssä korostuneessa merkityksessä. Itsesääntelyn osalta todetaan, ettei sen avulla ole toistaiseksi onnistuttu puuttumaan luotettavasti ja pitävästi ylituotannon tuhoamiseen, minkä vuoksi sääntelylle nähdään tarvetta. Tutkielman toisena tutkimuskysymyksenä on se, miten ympäristöohjauksen keinoin voidaan vaikuttaa ylituotannon tuhoamiseen. Ohjauskeinoja analysoitaessa hyödynnetään Ranskassa hyväksyttyä, mutta ei vielä voimaan astunutta hävityskieltoa sekä ylituotannon tuhoamisen kannalta relevantteja olemassa olevia ohjaavia ympäristöveroja, eli jäte- ja jätteenpolttoveroa. Jälkimmäisten osalta voidaan todeta, ettei verotus ole toistaiseksi ollut sellaisella tasolla, että verotuksen ohjaava vaikutus olisi voinut toteutua. Riippumatta siitä, säännelläänkö ylituotannon tuhoamista hallinnollisen vai taloudellisen ohjauksen keinoin, on ylituotannon tuhoamisen sääntelyssä riskinä ongelmien valuminen unionin ulkopuolelle. Uudessa toimintasuunnitelmassa on nostettu esiin jätteiden viennin tarkempi sääntely osana muita toimenpide-ehdotuksia. EU:sta viedään kuitenkin tekstiilijätteen lisäksi myös tuotestatuksella vaatteita unionin ulkopuolelle. Kohdemaissa taas ei välttämättä ole vaatteiden kierrättämiseksi tai edes muuksi hyödyntämiseksi tarpeellista infrastruktuuria, ja vaatteet saattavat lopulta päätyä sääntelemättömille kaatopaikoille tai avotuliin. Sääntelyn kannalta ei myöskään ole tarkoituksenmukaista jakaa vaateteollisuuden kuormittajia brändiarvon perusteella siten, että yksin pikamuotia tuottavien yritysten aiheuttama ympäristökuorma otetaan huomioon. Lopuksi tutkielmassa päädytään siihen, että sekä hävityskiellolla että riittävän korkeilla ohjaavilla jätteeseen suunnatuilla veroilla voidaan vaikuttaa ylituotannon tuhoamiseen kuormitusta vähentävästi. Koska kyseessä on sekoittuva saaste ja globaali teollisuuden haara, on kuitenkin tärkeää arvioida toteutunutta sääntelyä sen estämiseksi, että unionin tuhoamisesta kumpuavat ongelmat valuvat näkymättömiin muualle.
  • Leinonen, Sonja (2022)
    Tutkielman tarkoituksena on selventää laivaliikenteen Suomen aluevesillä aiheuttaman jatkuvan vedenalaisen melun kansainvälistä sääntelyä koskevaa oikeustilaa erityisesti siitä näkökulmasta, mitä Suomen valtiota koskevia oikeuksia ja velvollisuuksia kansainvälisestä oikeudesta voidaan johtaa laivaliikenteen Suomen aluevesillä aiheuttamaan jatkuvaan vedenalaiseen meluun ja sen vaikutuksiin liittyen. Tutkimuksessa tarkastellaan ensinnäkin varovaisuusperiaatteen oikeudellista asemaa ja merkityssisältöä suhteessa laivaliikenteen Suomen aluevesillä aiheuttamaan vedenalaiseen meluun. Tutkielmassa esitetään, että varovaisuusperiaate on tunnustettu kansainvälisen oikeuden periaatteeksi. Tutkielmassa esitetään myös tarkempi varovaisuusperiaatteen määritelmä suhteessa laivaliikenteen Suomen aluevesillä aiheuttamaan vedenalaiseen meluun. Toisekseen tutkielmassa tarkastellaan Yhdistyneiden kansakuntien merioikeusyleisopimusta, biologista monimuotoisuutta koskevaa yleissopimusta, yleissopimusta Euroopan luonnonvaraisen kasviston ja eläimistön sekä niiden elinympäristön suojelusta, yleissopimusta muuttavien luonnonvaraisten eläinten suojelemisesta, sopimusta Itämeren, Koillis-Atlantin, Irlanninmeren ja Pohjanmeren pikkuvalaiden suojelusta sekä Itämeren alueen merellisen ympäristön suojelusopimusta. Tutkielmassa arvioidaan, mitä Suomen valtiota koskevia oikeuksia ja velvollisuuksia kyseisistä yleissopimuksista voidaan johtaa laivaliikenteen aiheuttamaan vedenalaiseen meluun liittyen. Myös yleissopimuksista johdettavien velvollisuuksien velvoittavuutta tarkastellaan. Tässä tarkoituksessa yleissopimusten säännökset jaotellaan vahvoihin ja heikkoihin velvoitteisiin, oikeuksia luoviin säännöksiin sekä ohjaaviin velvoitteisiin. Systematisoinnin perusteella esitetään, että noin puolet tutkimuksessa tarkasteltavista säännöksistä luo Suomen valtiolle velvollisuuksia suhteessa laivaliikenteen aiheuttamaan vedenalaiseen meluun. Säännösten epätarkkuudesta johtuen niistä johdettavat valtiota koskevat toimimisvelvollisuudet voivat kuitenkin tosiasiassa olla hyvin vähäpätöisiä. Kolmanneksi tutkielmassa tarkastellaan eräitä laivaliikenteen Suomen aluevesillä aiheuttamaan vedenalaiseen meluun soveltuvia kansainvälisiä soft law -instrumentteja. Tutkielmassa esitetään, että soft law -instrumenteilla on ollut ja on edelleen suuri merkitys vedenalaista melua koskevan tiedon lisäämisessä ja siten myös sitä koskevan sääntelyn kehittymisessä. Käsiteltyjen instrumenttien perusteella on myös odotettavissa useita laivaliikenteen aiheuttamaa vedenalaista melua koskevia toimenpiteitä Itämerellä seuraavien vuosien aikana.
  • Harjunpää, Laura (2021)
    Metsät ovat alueita, joiden käytössä yhdistyvät useat erilaiset tavoitteet. Ne voidaan jakaa karkeasti taloudellisiin, ekologisiin ja sosiaalisiin tavoitteisiin. Metsien hoidon ja käytön tulee olla näistä kaikista lähtökohdista käsin kestävää. Tavoitteista puolestaan on johdettavissa eri osa-alueille suuntautuvia, metsiin kohdistuvia arvoja. Monimuotoisuuden nimissä on tärkeää ottaa huomioon sen säilyttämistavoite mahdollisimman laajasti kaikessa luonnonvarojen käyttöä sekä ympäristön muuttamista koskevassa päätöksenteossa. Siksi on katsottu tärkeäksi, että on olemassa sääntelykeinoja erilaisten monimuotoisuutta uhkaavien tekijöiden ja syiden hallintaan. Metsät ovat laajasti kaavoituksen piirissä ja sen myötä metsäalueita koskevaa sääntelyä löytyy metsälain lisäksi maankäyttö- ja rakennuslaista (MRL 132/1999). Metsissä tehtäviä toimenpiteitä sääntelee siten monessa tapauksessa MRL 128 §:n mukainen maisematyölupa, jolla valvotaan ennakolta metsäalueisiin kohdistuvaa ja maisemaa muuttavaa toimintaa. Maisematyölupa saa perusilmaisunsa lainsäädännössä, mutta sitä koskeva sääntely on kirjoitettu eräiltä osin hyvin väljästi. Maisematyölupaa edellyttävien toimenpiteiden alaraja on vedetty MRL 128.2 §:n mukaisiin vaikutuksiltaan vähäisiin toimenpiteisiin, joiden osalta käytännön viranomaistoiminnassa tapahtuva rajanveto on vähintäänkin häilyvä ja käsitteelle on annettu eri tahoilla hyvin erisisältöisiä merkityksiä. Lainsäädäntö kaipaa tältä osin selvennystä ja systematisointia. Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää MRL 128.2 §:n mukaiselle vaikutuksiltaan vähäiselle toimenpiteelle annettua merkityssisältöä niin lainsäädännön ja lain esitöiden, oikeuskäytännön, oikeuskirjallisuuden kuin viranomaistoiminnassa tehtyjen tulkintalinjojen kautta. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää ensinnäkin, onko yksiselitteisen sisällön antaminen käsitteelle ”vaikutuksiltaan vähäinen toimenpide” ylipäätään mahdollista, saati järkevää. Tämän lisäksi pyrin antamaan oikeudellisesti perustellun tulkintasuosituksen siihen, millä tavalla ilmaus ”vaikutuksiltaan vähäinen toimenpide” tulee ymmärtää sovellettaessa MRL 128.2 §:a. Tarkastelu on rajattu koskemaan metsiä ja puustoisia alueita koskevia toimenpiteitä. Tutkimus on metodiikaltaan lainopillinen tutkimus. Tarkastelen pääasiassa käytännöllisen lainopin keinoin MRL 128.2 §:n mukaista käsitettä ”vaikutuksiltaan vähäinen toimenpide”. Tarkastelen oikeuskirjallisuutta, lain esitöitä sekä tuomioistuinratkaisuja ja pyrin näiden tulkinnan avulla selvittämään, millainen merkityssisältö käsitteelle ”vaikutuksiltaan vähäinen toimenpide” tulisi maankäyttö- ja rakennuslakia soveltaessa antaa. Lisäksi nojaudun teoreettisen lainopin keinoihin pyrkiessäni systematisoinnin avulla jäsentelemään voimassa olevaa oikeutta. Se, millainen toimenpide katsotaan vaikutuksiltaan vähäiseksi, on voimakkaasti riippuvainen muun muassa alueen erityispiirteistä, alueella voimassa olevasta kaavasta, kaavaan sisällytetyistä kaavamääräyksistä, alueella mahdollisesti olevista virkistyskäyttö- tai muista maisema-arvoista sekä tietenkin itse toimenpiteestä. Yksiselitteistä tai yleispätevää määritelmää vaikutuksiltaan vähäiselle toimenpiteelle on siten vaikeaa antaa. Käytännön viranomaistoiminnassa on kuitenkin katsottu, että monilla kaavatasoilla normaalit metsänhoidolliset toimenpiteet, kuten taimikonhoito ja harvennushakkuut olisivat maisematyölupakynnyksen alittavia toimenpiteitä. Voimakkaampien toimenpiteiden osalta, kuten avohakkuut ja maanmuokkaus, lupakynnys varsin yleisesti ylittyy. Oikeuskäytännön linjauksen mukaan maisematyöluvan tarpeen määrittää alueen kaavamääräykset, eikä niinkään toimenpiteen vaikutus tai suhde alueen käyttötarkoitukseen. Ainoa yksiselitteinen ja suhteellisen selkeä näkemys, joka saa tukea niin oikeuskirjallisuudesta kuin maankäyttö- ja rakennuslain esitöistä on, että asemakaava-alueilla sellaisten yksittäisten puiden poisto, jotka eivät ole maisemallisesti erityisen erottuvia, voidaan tulkita lain tarkoittamassa mielessä vaikutuksiltaan vähäiseksi toimenpiteeksi. Kovin laajasti käsitteelle ei kuitenkaan ole mahdollista antaa tarkkaa merkityssisältöä ja tapauskohtainen harkinta tulee säilyttää olemassaan vaikutuksiltaan vähäisten toimenpiteiden arvioinnin osalta. On kuitenkin syytä pohtia, onko metsäalueen suojelu maiseman muutokselta tarkoituksenmukaista, kun metsämaisema muuttuu joka tapauksessa luonnon omien prosessien myötä ilman ihmisen vaikutustakin.
  • Kaikkonen, Anniina (2022)
    Tässä tutkielmassa tutkitaan lainopin keinoin lintudirektiivin yleistä suojelujärjestelmää ja siitä poikkeamista koskevien lintudirektiivin artikloiden 5 ja 9 kansallista toimeenpanoa Suomessa. Kansallisen toimeenpanon tehokkuutta analysoidaan esittämällä kysymys siitä, suojellaanko Suomessa rauhoitettuja lintuja lintudirektiivin yleisen suojelujärjestelmän sääntelytavoitteen mukaisesti metsätaloustoiminnan aiheuttamalta häiriöltä erityisesti lintujen ollessa haavoittuvaisia lisääntymisaikana. Tutkielmassa tuotetaan käytännöllisen lainopin keinoin tulkintasuositus lintudirektiivin 5 ja 9 artikloiden kansallista toimeenpanoa koskevista luonnonsuojelulain säännöksistä. Tutkielmassa havaittiin, etteivät lintudirektiivin 5 ja 9 artikloiden toimeenpanemiseksi säädetyt luonnonsuojelulain säännökset takaa yleisen suojelujärjestelmän tehokasta toimeenpanoa metsätalouden toimialalla. Tämä johtuu ensisijaisesti näistä säännöksistä tehdyistä tulkinnoista, mutta myös puutteista lainvalmistelussa. Toimeenpanon puutteellisuuteen vaikuttavat keskeisesti etenkin seuraavat tekijät. Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan, lintudirektiivin 5 artiklan häirintäkiellot soveltuvat myös toimintaan, jolla ei tavoitella häirintää, ja tällaista toimintaa on esimerkiksi metsätaloustoiminta. Suomessa metsätaloustoiminnan ei kuitenkaan tulkita aiheuttavan lintudirektiivin 5 artiklassa tai sen toimeenpanemiseksi säädetyssä luonnonsuojelulain 39.1 §:ssä kiellettyä tahallista häirintää, sillä toiminnan tarkoituksena ei ole häirinnän aiheuttaminen. Lisäksi lintudirektiivin 5 artiklan häirintäkielloista tulee Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan voida poiketa vain lintudirektiivin 9 artiklan poikkeamisperusteiden mukaisesti. Luonnonsuojelulain 48.1 §:ään säädetty metsätalouden yleispoikkeamislupa sekä luonnonsuojelulain 48.3 §:stä vallitseva tulkinta mahdollistavat kuitenkin häirintäkielloista poikkeamisen metsätaloustoiminnan harjoittamiseksi ilman lintudirektiivin 9 artiklan poikkeamisperusteiden soveltamista. Lintudirektiivin 5 ja 9 artikloiden puutteellisen toimeenpanon korjaamiseksi tutkielmassa korostetaan etenkin EU-oikeuden tulkintavaikutuksen merkitystä lainsoveltamistilanteissa. Luonnonsuojelulain säännöksiä tulisi tulkita mahdollisimman pitkälle EU-oikeuden mukaisesti, jotta lintudirektiivin tarkoituksen vastaisilta seuraamuksilta voidaan välttyä. Lintudirektiivin 5 ja 9 artikloiden sääntelytavoitteet tulee voida kansallisesti toimeenpanna tehokkaasti ja sitovasti. Tutkielman tulkintasuositus ja sille esitettävät toteuttamiskeinot pyrkivät lintudirektiivin yleisen suojelujärjestelmän tehokkaaseen vaikutukseen ja rauhoitettujen lintulajien suojelun toteutumiseen EU-oikeuden mukaisesti myös metsätalouden toimialalla tapahtuvassa toiminnassa.
  • Aartolahti, Joel (2021)
    Suomessa on etenkin viime vuosina esitetty sähköntuotannon näkökulmasta merkitykseltään vähäisten vesivoimalaitosten purkamista vesistöistämme. Keskeisimpänä syynä tälle on pienvesivoiman aiheuttamat haitalliset vaikutukset vesiekosysteemeille ja esimerkiksi vaelluskalakannoille, joista monet ovat uhanalaisia. Vesivoimalla on yleisesti katsottuna tärkeä rooli uusiutuvan energian tuotannossa ja samalla ilmastonmuutoksen torjunnassa erityisesti säätövoiman muodossa, mutta pienvesivoiman kohdalla tämä rooli on varsin marginaalinen. Vuonna 2015 yli puolet maan vesivoimalaitoksista oli teholtaan alle 2 MW laitoksia. Tämän tutkielman tarkoituksena on perehtyä pienvesivoiman purkamista koskevaan sääntelyyn ja tarkemmin siihen, 1) kenellä on mahdollisuus ryhtyä ajamaan pienvesivoiman purkamista vesistöstä, 2) miten pienvesivoimalaitoksen purkuhanketta säännellään ja mitä ympäristöoikeudellisia haasteita hankkeeseen voi tyypillisesti liittyä, ja 3) miten pienvesivoiman purkamista voitaisiin lainsäädännön keinoin edistää? Tutkimaani aihetta sääntelee pitkälti vesitalousasioiden yleislakina tunnettu vesilaki, ja erityisesti sen sisältämällä vesilain 3 luvun mukaisella lupajärjestelmällä on tämän aiheen kannalta keskeinen rooli. Vesiluvilla on perinteisesti katsottu olevan vahva pysyvyyssuoja lupien jälkikäteistä puuttumista vastaan, minkä lisäksi jälkikäteistä puuttumista vesivoimahankkeisiin vaikeuttaa vesivoiman kuuluminen perustuslaissa turvatun omaisuuden suojan piiriin. Näiden estämättä vesilupaa voidaan hakea raukeamaan siten kuin vesilain 3 luvun 24 §:ssä säädetään ja sen myötä luvanmukaiseen hankkeeseen liittyvät rakennelmat voidaan määrätä poistettavaksi. Lupa voidaan määrätä raukeamaan esimerkiksi sillä perusteella, että luvanhaltija sitä pyytää tai että hanke on menettänyt alkuperäisen merkityksensä. Käytännössä kuitenkin muiden kuin luvanhaltijan on varsin hankala saada vesivoiman tuotantoon liittyvät luvat raukeamaan ja rakennelmat poistettaviksi. Koska vesivoimalaitoksen purkaminen voi aiheuttaa muutoksia ympäristöönsä ja näin myös mahdollisia haittoja yksityiselle ja yleiselle edulle, edellyttää purkaminen käytännössä vesilain mukaista lupaa. Tämän lisäksi vesivoimalaitoksen purkamisen voisi tulkita olevan vesilain 3 luvun 3 §:n 2 mom. mukaan aina luvanvarainen hanke. Vesilupa voidaan myöntää joko haittaamattomuuden tai intressivertailun perusteella, minkä lisäksi luvassa on otettava huomioon mm. vesipuitedirektiivin mukaiset tilatavoitteet ja luonnonsuojelulain sekä maankäyttö- ja rakennuslain vaatimukset. Tutkielman lopussa esitetään ehdotuksia vesilain muuttamiseksi, siten että käytöstä pois jääneen vesivoimalaitoksen luvan raukeamisen hakeminen ja näin myös laitoksen purkaminen voisi olla nykyistä helpompaa myös muun kuin luvanhaltijan hakemuksesta. Lisäksi vesivoiman tuotantoon liittyvän vesiluvan raukeaminen voitaisiin säätää tehosteeksi kalatalousmääräysten toteuttamiselle samalla, kun vesilakia on aikomus päivittää siten, että uusien kalatalousmääräysten lisääminen ns. nollavelvoitelaitoksiin tulee mahdolliseksi.
  • Eriksson, Milos (2022)
    Tämän lainopillisen tutkielman aiheena ovat suunnittelutarvejärjestelmä ja suunnittelutarveratkaisun myöntämisedellytykset. Suunnittelutarvejärjestelmän merkittävyys on todettu oikeuskirjallisuudessa; suunnittelutarvealuetta koskevan MRL 16 §:n on esitetty olevan maankäytön suunnittelun kannalta yksi keskeisimmistä säännöksistä. Suunnittelutarveratkaisun myöntämisedellytysten tutkiminen on taasen tarkoituksenmukaista niiden tekijöiden selvittämiseksi, jotka indikoivat suunnittelutarveratkaisun kannattavuutta eli voimassa pysyttämistä muutoksenhaussa. Myöntämisedellytysten kumulatiivisuudesta huolimatta tarkastelussa keskitytään erityisesti MRL 137.1 §:n 1 kohdan mukaiseen kaavoitushaitan kieltoon sen oikeuskäytännössä korostuneen merkityksen vuoksi. Varsinaisina tutkimuskysymyksinä tutkielmassa vastataan siihen, kuinka suunnittelutarvejärjestelmä toimii ja mitä ongelmia siihen sisältyy, mitä kaavoitushaitan kiellolla käytännössä tarkoitetaan ja millaisissa tilanteissa rakennusluvan myöntäminen suunnittelutarveratkaisun perusteella on todennäköisesti kannattavaa. Relevantin oikeuskirjallisuuden ja virallislähteiden lisäksi tutkielmassa asetetaan erityinen painoarvo oikeuskäytännölle, sillä suunnittelutarveratkaisujen myöntämisedellytysten tulkinnan täsmentäminen on pitkälti KHO:n ratkaisukäytännön aikaansaamaa, eikä kaavoitushaittaa ole mahdollista käsitellä tyhjentävästi ilman oikeuskäytännön tuntemusta. Suunnittelutarvejärjestelmän keskeisin ongelma on suunnittelutarveratkaisujen ylikorostunut soveltaminen, joka näkyy muutoksenhaussa kumottujen suunnittelutarveratkaisujen suurena määränä. Tämä on pääasiassa seurausta MRL:n turhan avoimista ja abstrakteista säännöksistä. Kuitenkin myös päätöksiä tekevät kunnat ovat usein osa ongelmaa. Kuntien tulee ymmärtää suunnittelutarvejärjestelmän asema osana laajempaa maankäytön suunnittelua. Kaavoitushaitan kielto osoittaa käytännössä MRL:n säännösten avoimuuden ja abstraktisuuden. Se, mitä kaavoitushaitan kiellolla tarkoitetaan, vaihtelee tilannekohtaisesti, eikä sille täten voida esittää yleiskäsitteellistä määritelmää. Kaavoitushaitan havainnollistamiseksi on kuitenkin mahdollista esittää erinäisiä nyrkkisääntöjä, jotka voivat yksittäisissä tapauksissa osoittaa kaavoitushaitan esiintymisen. Myös vastaus viimeiseen tutkimuskysymykseen perustuu nyrkkisääntöön: rakennusluvan myöntäminen suunnittelutarveratkaisun perusteella on todennäköisesti kannattavaa silloin, kun ratkaisua myönnettäessä on selkeästi osoitettu, että alueelle jätetään riittävä kaavoitusvara. Kaavoitusvaran jättämisellä tarkoitetaan, että myönnetystä suunnittelutarveratkaisusta huolimatta alueen tuleva asemakaavoitus on mahdollista eikä ratkaisulla toteuteta alueella rakentamista siten, miten se ei olisi mahdollista asemakaavoituksella. Uudessa kaavoitus- ja rakentamislaissa tulisi huomioida nykyisen suunnittelutarvejärjestelmän ongelmat ja pyrkiä aktiivisesti selkeyttämään tilanteet, joissa suunnittelutarveratkaisun hyödyntäminen on kannattavaa. Tätä ei kuitenkaan tulisi toteuttaa unohtamatta asemakaavoituksen ensisijaisuutta maankäytön suunnittelun keinona suunnittelutarvealueilla, vaikkakaan KRL ei aseta asemakaavoitukselle nykyisenlaista painoarvoa.