Browsing by Title

Hevosen kivun tunnistaminen on välttämätöntä sairauksien havaitsemiseksi ja hevosen hyvinvoinnin takaamiseksi. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on koota tietoa hevosen kipuun liittyvistä käyttäytymistavoista ja kasvonilmeistä sekä vertailla niiden etuja ja rajoitteita kivun tunnistamisessa. Hevosen kipuun on yhdistetty suuri määrä käyttäytymismuutoksia, jotka liittyvät hevosen liikkumiseen, asentoon, aktiivisuuteen tai vuorovaikutukseen ympäristön ja ihmisten kanssa. Jotkin havaitut käyttäytymistavat, kuten pään heiluttaminen, ovat tarkasti määriteltyjä yksittäisiä tapahtumia, kun taas esimerkiksi apaattisuus kuvaa koko hevosen olemusta. Kivun sijainti, kesto ja voimakkuus voivat vaikuttaa kivuliaan hevosen käyttäytymiseen. Kivun voimakkuuden arvioimista varten on kehitetty erilaisia kipuasteikkoja. Niiden avulla hevosesta tehdyt havainnot pisteytetään sen mukaan, kuinka voimakkaaseen kipuun niiden oletetaan viittaavaan. Kipuasteikoissa käytetään hevosen käyttäytymistä, kasvonilmeitä, fysiologisia muuttujia tai erilaisia yhdistelmiä näistä. Suuri osa asteikoista on kehitetty vain tietyn sairauden tai toimenpiteen aiheuttaman kivun arvioimiseen, ja näyttö niiden todellisesta kyvystä erottaa kivun eri voimakkuuksia on vähäistä. Hevosen kivun tunnistaminen kasvonilmeiden perusteella on kohtalaisen uusi tutkimuskohde. Kivuliaan hevosen kasvonilme muodostuu tyypillisestä korvien asennosta sekä silmien, sierainten ja turvan muodosta. Kasvonilme vaikuttaa olevan riippumaton kivun laadusta ja sijainnista. Hevosen käyttäytymisen ja ilmeiden havainnointi on yksinkertaista eikä vaadi erityisiä välineitä, joten se on mahdollista myös hevosenomistajille ja harrastajille. Kivun arviointi käyttäytymisen tai kasvonilmeiden perusteella on luotettavampaa kuin fysiologisten muuttujien määrittäminen, ja saadut tulokset ovat paremmin toistettavissa kuin henkilökohtaiseen kokemukseen pohjautuvat arviot. Monet tekijät kuitenkin vaikeuttavat hevosen kivun tunnistamista. Kipu on hevosen yksilöllinen kokemus, joten sen arviointi ulkoisten merkkien perusteella on aina epätarkkaa. Tutkimustulosten soveltamista käytäntöön rajoittaa erilaisten kivuliaiden tilojen suuri määrä, yksilöllinen vaihtelu hevosten välillä ja havainnointiin käytettävissä oleva aika. Etenkin lievän tai kroonisen kivun tunnistaminen on vaikeaa, sillä niihin liittyvät merkit ovat hienovaraisia ja niistä on hyvin heikosti tutkimustietoa.

Hevosen kroonisissa suolistotulehdussairauksissa (Chronic inflammatory bowel diseases, IBDs) tulehdussolut keräytyvät suoliston mukoosaan ja submukoosaan. Tulehdusreaktion seurauksena nähdään häiriöitä ruuansulatuskanavan toiminnassa. Kyseiset tulehdussairaudet jaetaan yleensä kolmeen (3) eri sairaustilaan. Nämä ovat granulomatoottinen enteriitti (GE), multisysteeminen eosinofiilinen epiteliotrooppinen tauti (MEED) sekä lymfosytäärinen-plasmasytäärinen enterokoliitti (LPE). Granulomatoottinen enteriitti esiintyy nuorilla, mahdollisesti geneettisesti predisponoiduilla yksilöillä. Lymfosytääris-plasmasytääristä enterokoliittia tavataan useammin kissoilla ja koirilla ja vain harvoin hevosilla. Tyypilliset kliiniset oireet näissä sairaustiloissa ovat painonlasku sekä ruokahaluttomuus. Muita yleisiä oireita ovat ripuli, vatsaontelon kiputilat sekä ödeema. Tyypillisiin löydöksiin kuuluu anemia, hypoalbuminemia, hyperfibrinogenemia, hieman koholla oleva ruumiinlämpö sekä laajentuneet suoliston imusolmukkeet kuten myös epänormaalin alhaiset arvot hiilihydraattien imeytymiskokeissa. Ruumiinavauslöydökset rajoittuvat pääosin ohutsuoleen ja läheisiin imusolmukkeisiin. Tyypillisiin löydöksiin kuuluu suoliston suolinukan lyheneminen, mukosan ödeema sekä laskimoiden ja imusuonten laajeneminen koko ohutsuolen alueella. Multisysteeminen eosinofiilinen epiteliotrooppinen tauti eroaa kahdesta yllä mainitusta. Suolisto-oireiden lisäksi nähdään useimmiten myös iho-oireita, verinäytteessä maksaentsyyminen arvot ovat tyypillisesti koholla ja ruumiinavauksessa nähdään yleensä tulehdusmuutoksia useissa sisäelimissä. Kroonisen suolistotulehdussairauden etiologia on edelleen selvittämättä. Humaanilääketiede keskittää tutkimuksensa tällä hetkellä aiheuttajan löytymiseen. Mikäli tämä onnistuu, uusia diagnosointikeinoja tultaneen ottamaan käyttöön. Tällä hetkellä käytössä olevat diagnostiset tutkimukset ovat biopsioden otto joko peräsuolesta tai ohutsuolesta, hiilihydraattien imeytymiskokeet sekä vähäisemmässä määrin suoliston läpäisevyyden mittaaminen. Peräsuolibiopsioiden on osoitettu olevan joko diagnostisia tai diagnoosiin viittaavia osalla sairastuneista hevosista. Peräsuolibiopsian saaminen on teknisesti helppoa, ottoon ei sisälly juuri riskejä ja toteutus on halpaa. Niinpä peräsuolibiopsioiden oton tulisi kuulua rutiinitutkimuksiin epäiltäessä kroonista suolistotulehdussairautta.

Vuosina 1975–2005 Euroopassa raportoitiin yhteensä 3 334 hevosenlihavälitteistä ihmisten trikinelloositapausta 15:ssa epidemiassa. Määrä on 96,8 % kaikista Euroopassa vuosina 1975–2014 raportoiduista ihmisten trikinelloositapauksista. Ihmisillä Trichinella-sukuun kuuluvan sukkulamadon aiheuttama trikinelloosi muistuttaa lievimmillään influenssaa ja on vakavimmillaan kuolemaan johtava sairaus. Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena oli kuvata ihmisten hevosenlihavälitteisen trikinelloosin esiintyvyyteen vaikuttaneita tekijöitä, koota tietoa Euroopassa raportoiduista hevosenlihavälitteisistä trikinelloosiepidemioista ja selvittää, miksi epidemioita ilmeni juuri vuosina 1975–2005. Aihe rajattiin koskemaan EU:ssa raportoituja epidemioita jäsenmaiden yhtenäisen lainsäädännön vuoksi. Epidemiat aiheuttaneista hevosista 11/15 oli lähtöisin Itä-Euroopasta ja ne teurastettiin Ranskassa tai Italiassa. Kaikki epidemiat puhkesivat Ranskassa tai Italiassa, joissa ruokakulttuuriin kuuluvat tartarpihvi ja raaka hevosenjauheliha. Yhden hevosten infektioreittihypoteesin mukaan hevosille syötetään laittomasti eläinperäisiä tuotteita lihotustarkoituksessa. Eräässä tutkimuksessa hevosten ruokkimisen lihalla todettiin olevan yleinen tapa Serbiassa ja 31 % hevosista (n=219) söi lihaa mielellään. Toisen hypoteesin mukaan hevoset saavat tartunnan rehun sekaan vahingossa joutuneiden jyrsijöiden välityksellä. Ensimmäisen epidemian puhjetessa hevosenlihalle ei tehty Euroopan alueella rutiininomaista trikinellatarkastusta. Tutkimusten myötä havaittiin, että trikinellan osoittaminen hevosenlihasta ei noudata samoja lainalaisuuksia kuin trikinellan osoittaminen sianlihasta. Epidemioiden ilmetessä toistuvasti hevosenlihalle suoritettava trikinellatarkastus ja siihen liittyvä lainsäädäntö kehittyivät nykyiseen muotoonsa. Tärkeimmät epidemioiden syntyyn vaikuttaneet tekijät olivat hevosten infektoituminen trikinellalla, ihmisten raakaa tai heikosti kypsennettyä hevosenlihaa suosivat ruokakulttuuriset tavat, hevosenlihalle validoitujen riittävän sensitiivisten trikinellojen osoittamismenetelmien puuttuminen, lihantarkastusta ja hevosten jäljitettävyyttä koskevat lainsäädännön puutteet sekä valvonnassa tapahtuneet inhimilliset virheet. Kasvinsyöjäksi luokitellun eläimen tunnistaminen tartuntalähteeksi loistaudille, jonka tiedetään tarttuvan vain lihansyönnin välityksellä, vaati aikaa. Epidemioiden syntyyn ovat voineet vaikuttaa myös sittemmin vääräksi osoitetut väitteet. Esimerkiksi nykyään tiedetään, että pakastus tai säilöntä eivät tuhoa trikinelloja lihasta luotettavasti. Lähteissä ei tullut esille selkeää syy-seuraussuhdetta sille, miksi ensimmäinen epidemia tapahtui vuonna 1975 ja viimeinen vuonna 2005. Ajallisesti epidemioiden hiipumiseen liittyviä tapahtumia ovat Euroopan elintarviketurvallisuusvirasto EFSA:n perustaminen, eräiden lihantarkastusta ja elintarvikevalvontaa koskevien EU-säädösten voimaantulo sekä useiden Itä-Euroopan maiden liittyminen Euroopan unioniin. Tulevaisuudessa olisi mielenkiintoista selvittää hevosten rehujen todellinen infektiokuorma. Trikinellavalvonnan kustannukset suhteessa trikinellojen aiheuttamaan tautitaakkaan ovat herättäneet keskustelua ja trikinellavalvonnan keventäminen on nostettu esille. Markkinoille saatetaan tulevaisuudessa tuottaa kahta eri tavoin valvottua lihaa: trikinellatarkastettua niille, jotka syövät lihan kypsentämättömänä, ja tarkastamatonta niille, jotka kypsentävät lihan ennen syömistä.

Mahahaava on hyvin yleinen ongelma hevosilla; sen prevalenssi vaihtelee 48-100 % välillä. Mahahaava johtuu epätasapainosta mahalaukkua suojaavien tekijöiden ja mahalaukun limakalvoa ärsyttävien tekijöiden välillä. Tarkkaa syytä mahahaavan syntymiselle ei tunneta ja tietoa altistavista tekijöistä ja niiden merkityksestä on melko vähän. Liikunnan, ruokinnan ja stressin epäillään vaikuttavan mahahaavan syntyyn. Tutkimuksessa tähystettiin 45 Yliopistolliseen Hevossairaalaan mahahaavaan viittaavien oireiden vuoksi tutkittavaksi tullutta hevosta. Hevosilta tutkittiin mahalaukun eri alueet ja mikäli mahdollista, myös duodenum. Haavaumat pisteytettiin niiden syvyyden, laajuuden ja limakalvon ärtyneisyyden perusteella 0-4 asteikolla. Hevosista kerättiin perustiedot ja omistajia haastateltiin kyselykaavakkeen avulla hevosten elintavoista ja olosuhteista. Hevoset olivat iältään 1-22 vuotiaita ja mukana oli tammoja, ruunia ja oreja. Suurin osa hevosista oli puoliverisiä (47%), mutta mukana oli myös suomenhevosia, lämminverisiä ja poneja. Käyttötarkoitukseltaan hevoset olivat ratsuja, ravureita tai levossa olevia hevosia. Hevosista 29% oli kilpahevosia. 31% hevosista oli aiemmin hoidettu mahahaavan vuoksi. Kaikilta hevosilta yhtä lukuunottamatta löytyi mahahaava. Haavaumien vakavuus vaihteli 1. - 3. asteen välillä. Suurin osa haavaumista sijaitsi pyloruksessa ja siellä oli myös eniten vakavia haavaumia. Lievimmät muutokset olivat muulla rauhasalueella; siellä todettiin määrällisesti vähiten haavaumia ja suurin osa todetuista haavaumista oli lieviä. Yllättävän monelta (60%) hevoselta löytyi haavauma duodenumista. Antrumin ja pyloruksen välillä todettiin korrelaatio; mikäli antrumissa oli haavauma, löytyi haavauma todennäköisesti myös pyloruksesta. Samanlainen korrelaatio todettiin muun rauhasalueen ja duodenumin välillä; mikäli muulla rauhasalueella todettiin haavauma, niin myös duodenumista löytyi haavauma. Vakavuusasteen ja altistavien tekijöiden, kuten korsirehumäärän, ruokintakertojen tai ulkoilun välillä ei todettu yhteyttä, Tutkimuksen perusteella ei siis voida arvioida, mitkä tekijät vaikuttavat mahahaavan syntyyn. Myöskään oireiden ja haavaumien välillä ei todettu yhteyttä. Mikään tietty oire ei siis kerro haavauman sijainnista tai vakavuusasteesta. Tutkimuksen aineisto oli hyvin valikoitunutta; kaikilla hevosilla oli indikaatio tulla tähystykseen. Tutkimuksessa ei ollut mukana oireetonta vertailuryhmää. Lisäksi aineisto oli useiden ominaisuuksien suhteen hyvin monimuotoinen. Tarvitaan lisää tutkimuksia, jotta mahahaavaan liitetyistä altistavista tekijöistä tai oireista voitaisiin tehdä tarkempia johtopäätöksiä.

Hevosen näivetystauti on lentiviruksiin kuuluvan EIA-viruksen (equine infectious anemia) aiheuttama globaalisti levinnyt vaarallinen, vastustettava eläintauti. Se voi infektoida kaikkia hevoseläimiä (hevonen, poni, aasi, muuli ja seepra) ja leviää pääasiassa veren välityksellä purevien Tabanidae-heimon hyönteisten välityksellä. Virus voi kuitenkin levitä myös iatrogeenisen tartunnan kautta (likaiset instrumentit, verituotteet), astutuksessa ja tammasta varsaan tiineyden tai imetyksen aikana. Isäntäeläimessä virus aiheuttaa nimensä mukaisesti vakavan anemian ja eläimen kuihtumisen. Muita tyypillisiä oireita ovat syömättömyys, trombosytopenia, kova kuume ja jopa kuolema. Tauti etenee tyypillisesti kolmessa vaiheessa, joista ensimmäinen on akuutti infektio. Akuutin vaiheen jälkeen hevoselle usein kehittyy krooninen tauti, jolloin eläin oirehtii säännöllisen epäsäännöllisesti. Lopulta eläin voi edetä taudin subkliiniseen vaiheeseen, jossa se toimii viruksen oireettomana kantajana. Tautiin ei ole olemassa parantavaa hoitoa, vaan terapia koostuu tukihoidosta. Mikäli eläin selviää taudin akuutista vaiheesta, tulee siitä viruksen elinikäinen kantaja ja se muodostaa näin uhan taudin leviämisestä muille hevosille. Tämän vuoksi infektoituneet hevoset yleensä karsitaan. Tauti diagnosoidaan tyypillisten kliinisten oireiden ja serologisten testien avulla. Näistä käytetyimmät ovat Coggins- ja ELISA-testi. Diagnoosista haastavan tekee oireettomien kantajien erottaminen hevospopulaatiosta ja viruksen kyky muuntautua, mikä on myös syy sille miksi tehokkaan rokotteen kehittämisessä EIAV:tä vastaan ei ole onnistuttu. Suomi on toistaiseksi vapaa näivetystaudista, mutta infektioita todetaan jatkuvasti Keski- ja Etelä-Euroopassa sekä heti itärajan takana Venäjällä. Kansainvälisen hevosliikenteen lisääntyminen sekä ravi- että ratsupuolella asettaa myös oman maamme hevoset vaaraan. Mikäli tauti pääsisi maahamme, voisi se merkitä mittavia taloudellisia tappioita Suomen hevostaloudelle. Tärkeä osa taudin vastustamista olisi siksi riskiperusteinen tuontihevosten testaaminen EIAV:n varalta ja varsinkin kansainvälisesti matkustavien hevosten terveydentilan säännöllinen seuranta.

Capnocytophaga canimorsus, Capnocytophaga cynodegmi ja Capnocytophaga canis -lajit ovat zoonoottisia. Ne voivat aiheuttaa ihmisille vaarallisia infektioita, mitkä pahimmillaan johtavat verenmyrkytykseen, jopa kuolemaan. Imuunipuutteisille ihmisille Capnocytophaga-suvun bakteerien aiheuttamat infektiot ovat erityisen suuri riski. Capnocytophaga-tartunnat saadaan usein eläinten syljen välityksellä, esimerkiksi puremahaavoista. Ihmisten terveyden ja eläinlääkäreiden työturvallisuuden vuoksi Capnocytophaga-suvun bakteerien esiintyminen eri eläinlajeilla ja niihin liittyvät riskit on tärkeä tuntea ja tunnistaa. Toistaiseksi Capnocytophaga-suvun bakteerien esiintymisestä hevosilla löytyy vain yksi hollantilainen tutkimus. Tutkielman tutkimusosuuden tavoitteena on selvittää polymeraasiketjureaktio (PCR) -menetelmällä, esiintyykö suomalaisilla hevosilla suun limakalvolla zoonoottisia Capnocytophaga-suvun bakteereita. Hypoteesina on, että niiden esiintyvyys hevosilla on 5 prosenttia. Hypoteesia tukee se, että aiemmin hevosilta on löydetty Capnocytophaga-suvun bakteereita suun limakalvolta. Toistaiseksi hevosen normaalimikrobistosta on vähän suomenkielistä materiaalia. Kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on luoda suomenkielinen katsaus tämänhetkiseen tietoon hevosen normaalimikrobistosta, ja sen koostumukseen vaikuttavista tekijöistä. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään hevosen ruoansulatuskanavan, ulosteen, hengitysteiden, ihon, vaginan ja silmän normaalimikrobistoa sekä varsan suoliston mikrobiston kehitystä. On tärkeää tuntea, mitä hevosen normaalimikrobistoon kuuluu, ennen kuin tehdään johtopäätöksiä normaalimikrobiston muutosten aiheuttajista, muutosten seurauksista ja muuttuneen mikrobiston mahdollisesta yhteydestä sairauksiin. Tässä tutkimuksessa kerättiin 151 näytettä ja esitiedot ratsuhevosilta (62 tammaa, 89 ruunaa, 2 oria) kuudelta tallilta EteläSuomesta. Esitietolomakkeessa kysyttiin hevosen ikää, rotua, sukupuolta, kosketuskontaktia muihin hevosiin, ravintoa, laidunnusta ja ulkomaankontakteja. Lisäksi kahdelta koiralta otettiin näytteet näytteenotto- ja PCR menetelmän toimivuuden testaamiseksi. Näytteet kerättiin sivelemällä hevosten yläleuan ientä näytetikuilla. Zoonoottiset Capnocytophaga-bakteerilajit tunnistettiin näytteistä PCR menetelmällä, jossa käytettiin 16S rRNA -geeniin sitoutuvia alukkeita. PCR-ajon jälkeen tuotteiden monistuminen todettiin agaroosigeelielektroforeesilla. Hevosnäytteet olivat PCR negatiivisia eli Capnocytophaga-suvun zoonoottisia lajeja ei löytynyt. Koiranäytteet olivat PCR-positiivisia, mikä kertoo näytteenoton ja PCR menetelmän toimivuudesta. Tämän tutkimuksen tulos on ristiriidassa hollantilaisen tutkimuksen kanssa, jossa löydettiin Capnocytophaga-suvun bakteerilajeja hevosilta. Yksi selittävä tekijä voi olla tutkimusmenetelmien erot. Tämän tutkimuksen perusteella ei voida tehdä johtopäätöksiä siitä, esiintyykö suomalaisten hevosten suun limakalvolla zoonoottisia Capnocytophaga-suvun lajeja, vaan aihe vaatii lisää tutkimusta. Käytetty tutkimismenetelmä ei välttämättä toimi hyvin hevosilla, vaikka se toimii koirilla. Mikäli Capnosytophaga-suvun bakteerien esiintyvyys hevosilla on alle oletetun, otoskoon tulisi olla suurempi, jotta olisi todennäköistä löytää positiivisia näytteitä. Capnocytophaga-suvun bakteerit kuuluvat Bacteroidetespääjaksoon. Aiemmissa tutkimuksissa Bacteroidetes-pääjakson bakteereita on havaittu enemmän hevosen ikenen alla kuin suun limakalvolla. Näin ollen Capnocytophaga-suvun bakteereita voisi myös löytyä hevosen ikenen alaisesta mikrobistosta

Osteokondroosi on yksi yleisimmistä hevosilla esiintyvistä nivelsairauksista ja merkittävin nivelensisäisten irtopalojen aiheuttaja. Sairaus on taustasyiltään monitekijäinen eli sen ilmenemiseen vaikuttavat sekä geenit että useat ympäristötekijät. Osteokondroosia esiintyy laajasti eri rotuisilla hevosilla. Kaikkein yleisimmin sairautta tavataan lämminverisillä, täysiverisillä ja puoliverisillä hevosroduilla. Tämä tutkielma on kirjallisuuskatsaus hevosen nivelensisäisiin irtopaloihin ja erityisesti osteokondroosiin niiden aiheuttajana. Katsauksen tarkoituksena on koota yhteen tämänhetkinen tieto hevosen osteokondroosin etiologiasta, esiintyvyydestä, patogeneesista, kliinisestä kuvasta, diagnostiikasta, hoidosta, ennusteesta ja ennaltaehkäisystä keskittyen kliiniseen näkökulmaan. Nivelensisäisiä irtopaloja seulotaan rutiininomaisesti röntgentutkimuksilla etenkin ravihevospopulaatiosta ennen hevosten kilpauraa. Röntgenseulontaa tehdään yleisesti myös esimerkiksi ostotarkastusten yhteydessä. Kaikki nivelensisäiset irtopalat eivät kuitenkaan ole seurausta osteokondroosista. Osteokondroosilla tarkoitetaan vaurioita, jotka ovat seurausta endokondraalisen eli rustosyntyisen luutumisen häiriöstä. Luutumisen häiriön taustalla on kasvuruston paikallinen verisuonituksen epäonnistuminen, joka johtaa ruston hapenpuutteeseen ja kuolioitumiseen. Nivelesisäisiä irtopaloja voi osteokondroosin lisäksi syntyä esimerkiksi traumaattisen murtuman seurauksena. Ligamenttien kiinnityskohtien avulsiomurtumia esiintyy erityisesti vuohisnivelen alueella. Kliinisesti osteokondroosipotilaiden tyypillisin oire on sairaan nivelen täyttyminen. Sairaus voi aiheuttaa myös ontumaa vaurion vakavuusasteesta riippuen. Diagnoosi tehdään useimmiten röntgentutkimuksella. Lisäksi diagnostiikassa voidaan hyödyntää myös ultraäänitutkimusta ja muita kuvantamismenetelmiä. Osteokondraaliset irtopalat hoidetaan useimmiten kirurgisesti niveltähystyksen avulla. Tähystyksessä irtopala poistetaan, vauriokohta puhdistetaan ja nivel huuhdellaan. Osteokondroosi on yksi yleisimmistä kirurgiaa vaativista tuki- ja liikuntaelimistön sairauksista hevosilla. Hevosen käyttötarkoituksesta sekä vaurion vakavuudesta riippuen sairautta voidaan hoitaa myös konservatiivisesti. Konservatiivinen hoito koostuu useimmiten kipulääkityksestä ja kontrolloidusta liikunnasta. Ennusteeseen vaikuttavia tekijöitä ovat vaurion sijainti ja laajuus, oireiden voimakkuus ja hevosen käyttötarkoitus. Pääosin ennuste urheilukäyttöön palaamiselle on kirurgisen hoidon jälkeen hyvä tai erinomainen. Vakavat vauriot voivat hoitamattomana aiheuttaa niveleen tulehdustilan, jonka seurauksena niveleen voi kehittyä ajan kuluessa nivelrikko.

On havaittu, että hevoset, jotka ovat psyykkisesti tai fyysisesti stressaantuneita ennen rauhoitusaineen injisoimista rauhoittavat huonommin kuin hevoset, jotka ovat injisoimishetkellä rauhallisia. Huono vaste rauhoitusaineelle aiheuttaa usein annoksen kasvattamisen, joka johtaa helposti yliannokseen. Tällöin saattavat tärkeät hengityksen ia verenkierron säätelyyn osallistuvat keskukset lamaantua (Sandholm 1990). Stressi nostaa plasman katekolaminipitoisuuksia. Katekolaminien ja eräiden anesteettien, kuten halotaanin ja kloroformin yhteisvaikutus voi johtaa sydämen rytmihäiriöihin (Katz ja Katz 1966). Katekolaminit aiheuttavat alpha-reseptoreiden kautta pernan supistumisen ja punasoluvarastojen siirtymisen verenkiertoon (Adams 1988). Lisäksi on havaittu veren valkosolujen määrän lisääntyvän stressitiloissa (Nemi 1986). Hevosilla tehdyssä tutkimuksessa havaittiin detomidiinin, joka on alpha2-adrenerginen agonisti, alentavan plasman katekolaminien ja niiden metaboliittien pitoisuuksia (Raekallio ym painossa). Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, ilmeneekö plasman korkea katekolaminipitoisuus stressaantuneilla hevosilla heikentyneenä kliinisenä rauhoittumisena. Haluttiin myös verrata katekolaminipitoisuuksia hematokriittiin ja veren valkosolumääriin ennen rauhoitusta sekä rauhoituksen aikana. Lisäksi haluttiin tutkia näkyykö detomidiinin plasman katekolaminipitoisuuksia laskeva vaikutus sedaation syvyydessä. 39 hevoselle injisoitiin 10 mikrog/kg detomidiinia suonensisäisesti ja 6 hevoselle vastaava määrä suolaliuosta vertailun vuoksi ennen pieniä toimenpiteitä. Hevosista otettiin laskimoverinäytteet juuri ennen injisointia ja 20 minuuttia sen jälkeen. Hevosten käyttäytymistä arvioitiin injektiohetkellä ja sedaation astetta tarkkailtiin kliinisesti. Plasman adrenaliini- ja noradrenaliinipitoisuudet, katekolaminien metaboliittienpitoisuudet sekä veren hematokriitti- ja valkosoluarvot laskivat merkittävästi detomidiini-injektion jälkeen, mutta pysyivät muuttumattomina kontrollinäytteissä. Psyykkistä stressiä kuvastava plasman korkea adrenaliinipitoisuus ennen detomidiiniinjektiota heikensi detomidiinin sedatiivista vaikutusta. Injektion jälkeiset adrenaliini- ja noradrenaliinipitoisaudet vaikuttivat sedaation syvyyteen. Plasman katekolaminipitoisuuksien laskun detomidiininannostelun jälkeen arvellaan johtavan detomidiinin suorasta vaikutuksesta katekolaminien vapautumiseen ja/tai sen rauhoittavasta vaikutuksesta, jolloin hevosen reagoimiskyky heikkenee eikä katekolamineita vapaudu samassa määrin kuin ennen rauhoittamista.

Syventävät opintoni koostuvat kahdesta Suomen eläinlääkärilehteen julkaistavaksi esitystä artikkelista. Ruoansulatuskanavan hiekkakeräymien diagnostiikka, hoito ja enneltaehkäisy hevosella - kirjallisuuskatsaus Hevosen ruoansulatuskanavaan saattaa joutua hiekkaa joko rehun mukana tai hevosen syödessä sitä tarkoituksella suoraan maasta. Hiekan kertyminen suolistoon voi aiheuttaa esimerkiksi ähkyoireita tai ripulia. Hiekka painuu raskaana materiaalina suolen ventraaliosiin ja suoranaisen limakalvoärsytyksen lisäksi se saattaa aiheuttaa divertikkelimuodostusta. Suuri hiekkamäärä voi aiheuttaa myös suolitukoksen. Paksusuolessa oleva hiekka saattaa tuntua peräsuolen kautta tunnusteltaessa. Ulosteen sisältämä hiekkamäärä korreloi huonosti suolistossa olevan hiekkamäärän kanssa. Diagnostiikassa voidaan käyttää myös vatsaontelon auskultaatiota ja ultraäänitutkimusta. Röntgentutkimuksella pystytään osoittamaan vatsaontelon etuosassa olevat hiekkakeräymät. Hiekkakeräymien hoitoon käytetään yleisesti psylliumia sisältäviä laksatiiveja. Suuret annokset magnesiumsulfaattia on myös havaittu tehokkaaksi. Ennaltaehkäisyssä on tärkeää välttää ruokintaa suoraan maasta etenkin hiekkatarhoissa, sekä estää ruoan maahan variseminen. Vaikeimpia hoidettavia ovat tarkoituksella hiekkaa syövät ja ahneet, maasta jokaisen ruoanmurusen etsivät hevoset. Ruoansulatuskanavan hiekkakeräymien röntgenlöydösten yhteys hevosen ikään, rotuun ja oireisiin Tutkimusaineistomme koostui 52:sta Yliopistollisessa eläinsairaalassa noin kolmen vuoden aikana röntgenkuvatusta hevosesta, joiden vatsaontelon alaetuosassa oli merkkejä hiekkakeräymistä. Hevosten ikä vaihteli alle puolesta vuodesta 23 vuoteen ja ne edustivat useita eri rotuja. Suurin osa varsoista oli tutkittavana kesäkuukausina, kun taas yli puolivuotiaiden hevosten hoitoontuloaika keskittyi marraskuun ja maaliskuun väliseen aikaan. Hiekkakeräymien koossa oli suurta vaihtelua. Etenkin aikuisilla suomenhevosilla nähtiin hyvin laajoja hiekkakeräymiä. Nuorilla hevosilla taas keräymien lukumäärä oli suurempi kuin aikuisilla. Keräymien pinta vaihteli hyvin tarkkarajaisesta suolen muuhun sisältöön sekoittuvaan. Suurella osalla (73%) hevosista oli ruoansulatuskanavan oireita kuten ähkyä tai ripulia. Epäspesifisiä oireita, kuten laihtumista, alentunutta suorituskykyä ja apaattisuutta esiintyi joko yksin tai yhdessä ruoansulatuskanavan oireiden kanssa 46%:lla hevosista. Vain viidellä hevosista ei ollut hiekkakeräymiin yhdistettävissä olevia oireita lainkaan. Toinen primaarisairaus löytyi 22 hevoselta, ja näistä puolella todettiin olevan hiekkaa suurehkoja määriä. Tilastollisesti merkitsevä yhteys todettiin akuuttien ähkyoireiden ja hiekan määrän sekä akuuttien ähkyoireiden ja hiekkakeräymien lukumäärän välillä.

Hevosten kivun tunnistaminen on tärkeää niiden hyvinvoinnin varmistamiseksi. Kivun tunnistaminen voi kuitenkin olla haastavaa. Lisääntynyt liikkumisen epäsymmetria, mikä määritellään ontumaksi, on yhdistetty hevosen kokemaan kipuun. Aikaisessa vaiheessa havaittu ontuma, johon päästään puuttumaan asianmukaisesti, vähentää riskiä vakavampiin vammoihin. Tämän takia ontumisen tutkiminen on tärkeä osa hevosen kivun tutkimista. Tässä alkuperäistutkimuksen sisältävässä tutkielmassa selvitettiin hevosen submaksimaalisessa rasitustestissä mitattavan syketason ja sykevälivaihtelun yhteyttä ontumaan. Kivun on osoitettu nostavan syketasoa ja vähentävän sykevälivaihtelua. Kivun vaikutuksia sykearvoihin ei ole kuitenkaan aiemmin tutkittu submaksimaalisten rasitustestien osalta. Tämän tutkimuksen hypoteesina oli, että ontuvan hevosen syketaso on korkeampi ja sykevälivaihtelu vähäisempi kuin ontumattomalla hevosella. Tutkimuksemme tavoitteena oli löytää hevosten parissa toimiville ihmisille helpompia keinoja tunnistaa hevosen ontuma. Ontuman luotettava arviointi visuaalisesti on osoittautunut haastavaksi jopa kokeneille eläinlääkäreille. Rasitustestejä on käytetty hevosen suorituskyvyn mittaamiseen ja terveydentilan tutkimiseen. Rasitustestit voivat olla suorituskyvyn äärirajoilla tehtäviä maksimaalia rasitustestejä tai matalammalla rasitustasolla tehtäviä submaksimaalisia rasitustestejä. Eri käyttötarkoituksessa oleville hevosille ja eri tarpeisiin on kehitetty erilaisia testikäytäntöjä. Tutkimuspopulaatio koostui 30:stä ratsastuskouluhevosesta, jotka olivat olleet normaalissa käytössä ratsastustunneilla. Hevosille suoritettiin inertiaalisensoreita käyttäen ontumatutkimus, jonka jälkeen ne suorittivat este- ja kouluratsastuskäytössä oleville hevosille suunnitellun nelivaiheisen submaksimaalisen rasitustestin. Rasitustestin aikana hevosten sydämen toimintaa mitattiin sykesensorilla ja vyösarjalla (Equine H7, Polar, Suomi). Sykearvoista laskettiin sykevälivaihtelun arvot R-R-intervallien keskihajonta ja R-R-intervallien neliöllinen keskiarvo. Liikkeen epäsymmetrian ja sykearvojen välisiä yhteyksiä tutkittiin ei-parametrisella Spearmanin korrelaatiolla. 25:llä hevosella liikkeen epäsymmetria ylitti inertiaalisensorin raja-arvon ontumiselle. Rasitustestissä hevosten sykkeen keskiarvo oli 121 ja vaihteluväli 83–173. R-R-intervallien keskihajonnan vaihteluväli oli 12,9–590 ja keskiarvo 122. R-R-intervallien neliöllisen keskiarvon vaihteluväli oli 305–891 ja keskiarvo 543. Tutkimuksessa havaittiin tilastollisesti merkitsevä korrelaatio lisääntyneen liikkeen epäsymmetrian ja vähentyneen sykevälivaihtelun välillä erityisesti tarkasteltaessa sykevälivaihtelua R-R-intervallien keskihajonnalla (P-arvo alle 0,05). Yhteys ei kuitenkaan ollut yhtä selkeä kaikilla sykevälivaihtelua kuvaavilla muuttujilla eikä kaikissa rasitustestin vaiheissa. Vastaavasti syketasojen nousun yhteys lisääntyneeseen epäsymmetriaan oli nähtävissä vain tietyissä rasitustestin vaiheissa. Tässä tutkimuksessa ei ollut löydettävissä sellaisia raja-arvoja, joilla ontuvat hevoset olisi voitu erottaa ontumattomista rasitustestin tulosten perustella. Tämän tutkimuksen perusteella syketasojen ja sykevälivaihtelun mittaaminen ei anna merkittävää lisätietoa hevosen liikkumisen epäsymmetriasta ja mahdollisesta kivusta verrattuna ontumatutkimukseen. Hevosten parissa toimivien ihmisten avuksi kaivataan edelleen helpompia tapoja tunnistaa hevosten kipu.