Browsing by Title

Tämä lisensiaatin tutkielma sisältää alkuperäistutkimuksen polttonupoutuksen ja emäksisen pastanupoutuksen paranemisen vertailua histopatologisesti. Tutkielmassa myös pohditaan eri nupoutustapojen vaikutusta vasikan hyvinvointiin. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää poltto- ja pastanupoutuksessa syntyneiden vammojen eroja ja paranemista sekä mahdollisuutta nykyisin kielletyn emäksisen pastanupoutuksen käyttöön Suomessa. Nupoutus tarkoittaa alle kahden kuukauden ikäisen vasikan sarvenaiheiden tuhoamista, jolloin sarvien kasvu saadaan estettyä. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, miten polttonupoutuksesa ja emäksisestä pastanupoutuksesta syntyneet vammat ja paraneminen eroavat toisistaan. Tutkimuksen avulla haluttiin myös selvittää mahdollisuutta käyttää emäksistä nupoutuspastaa Suomessa. Tutkimuksen hypoteesina oli, että polttonupoutus aiheuttaa pienemmän vamman ja paranee nopeammin kuin pastanupoutusvamma. Tutkimuksen aineistoksi kerättiin histologisia näytteitä 16 vasikalta. Vasikoilta nupoutettiin toinen sarvenaihe polttamalla ja toiseen sarvenaiheeseen laitettiin emäksistä pastaa. Nupoutuksessa ja näytteiden keräämisessä käytettiin rauhoitusainetta, puudutusainetta ja tulehduskipulääkettä. Kudosnäytteet kerättiin vasikoilta kaksi päivää ja kaksi viikkoa nupoutuksen jälkeen. Yhteensä näytteitä saatiin 50, joista tutkimukseen mukaan otettiin 22 näytettä. Näytteet valittiin sen perusteella, että niissä näkyi ehjä epidermis ja käsittelykohta. Kerätyistä kudospaloista tehtiin kudosnäytteitä yleisen ohjeen mukaan ja niille tehtiin hematoksylliini–eosiini–värjäys. Histologisista näytteistä tutkittiin vaurion laajuuteen ja paranemiseen liittyviä muutoksia leesion kohdalta ja sen vierestä. Tutkimuksen perusteella sarvenaiheen pastanupoutus näyttää aiheuttavan syvemmän ja vakavamman leesion kuin polttonupoutus. Pastanupoutuksen aiheuttama vamma näyttäisi myös paranevan hitaammin. Tulokset vastasivat hypoteesia. Tutkimuksen avulla tutkittiin ensimmäistä kertaa nupoutusvammojen paranemista histopatologisesti ja pohdittiin nupoutustapojen vaikutusta vasikan hyvinvointiin. Vasikan hyvinvoinnin kannalta vaikuttaisi siltä, että polttonupoutus on pastanupoutusta parempi vaihtoehto. Tutkimuksen heikkoutena on pieni näytemäärä ja näytteidenoton haastavuus. Tutkimusta voisi jatkaa ottamalla vasikoilta enemmän näytteitä. Näytteitä voisi ottaa myös kolme ja neljä viikkoa nupoutuksen jälkeen, jolloin paranemiseen liittyvät erot voisivat tulla paremmin esille. Viikko nupoutuksen jälkeen otetuista näytteistä voisi arvioida laajeneeko vaurio vielä kahden päivän jälkeen lisää ja onko vaurion parantuminen alkanut.

Tässä kirjallisuuskatsauksessa perehdytään polybromattuihin palonestoaineisiin. Palonestoaineet ovat moninainen kemikaaliryhmä, joita käytetään parantamaan tuotteiden paloturvallisuutta. Polybromattujen palonestoaineiden käyttö lisääntyi, kun polykloorattujen bifenyylien (PCB) käytöstä luovuttiin niiden haitallisuuden vuoksi. Merkittävimpiä polybromattuja palonestoaineita ovat polybromatut difenyylieetterit (PBDE), heksabromisyklododekaanit (HBCD) sekä tetrabromibisfenoli-A (TBBPA). Tutkimustulokset ovat osoittaneet, että myös polybromatut palonestoaineet voivat olla haitallisia ihmisten terveydelle sekä ympäristölle. PBDE-yhdisteiden ja HBCD-yhdisteiden toksisuuden on todettu koe-eläimillä kohdentuvan maksaan, hermostolliseen yksilönkehitykseen, kilpirauhashormonijärjestelmään, sukupuolihormonijärjestelmään sekä lisääntymiselimiin. Kilpirauhashormonijärjestelmän on todettu olevan myös TBBPA:n toksisten vaikutusten kohde. Riittävillä PBDE-altistumistasoilla ennen syntymää ja varhaislapsuuden aikana on todettu olevan yhteys neurologisiin kehityshäiriöihin myös ihmisillä. Selkein yhteys on todettu keskittymishäiriöihin, hienomotoriikan häiriöihin sekä oppimiskyvyn heikentymiseen. PBDE-yhdisteet saattavat myös aiheuttaa kilpirauhashormonitoiminnan häiriöitä. Ihmiset altistuvat eniten polybromatuille palonestoaineille ravinnon kautta, josta syystä niiden pitoisuuksia elintarvikkeissa on syytä seurata jatkossakin. Polybromatut palonestoaineet kykenevät kaukokulkeutumaan pitkiä matkoja ja etenkin PBDE- ja HBCD-yhdisteet ovat hyvin pysyviä ympäristössä. Rasvaliukoisuutensa ansiosta ne ovat myös eliöihin kertyviä ja niiden pitoisuudet rikastuvat ravintoverkoissa. TBBPA on nykyään eniten käytetty polybromattu palonestoaine, sillä PBDE- ja HBCD-yhdisteiden käytöstä ollaan pitkälti luovuttu. Niitä sisältäviä tuotteita on kuitenkin vielä laajalti käytössä ja tästä syystä niiden aiheuttamat riskit eivät poistu nopeasti käyttö- ja tuotantokielloista huolimatta. Elektroniikkalaitteet sisältävät paljon polybromattuja palonestoaineita ja tästä syystä elektroniikkajätteen kierrätykseen ja hävittämiseen tulee kiinnittää erityistä huomiota vaarojen välttämiseksi. Tähän kirjallisuuskatsaukseen on pyritty kokoamaan lukijalleen olennaisin tieto polybromattujen palonestoaineiden ominaisuuksista, käyttömääristä, toksisuudesta, ekotoksisuudesta, altistumistasoista sekä terveyshaitoista.

Hevosen uneen ja nukkumiseen liittyy useita erityispiirteitä, joista ehkäpä silmiinpistävimpänä voidaan mainita hevosen kyky nukkua osittain myös seisten. Hevosen uni esiintyy jaksoina, jotka eivät ole kiinteästi sidottuja tiettyyn vuorokaudenaikaan, vaikka suurin osa unesta ajoittuukin yöaikaan. Huomionarvoisaa on myös hevosen verrattain pieni kokonaisunen määrä, joka asettuu keskimäärin alle neljään tuntiin, mikä tekee hevosesta yhden vähiten nukkuvista kotieläimistämme. Useilla ympäristötekijöillä tiedetään olevan vaikutuksia uneen ja niiden merkitys tulisi pyrkiä huomioimaan hevosen ympäristössä, joka on usein ihmisen hallinnoima ja poikkeaa monin tavoin lajin alkuperäisestä elinympäristöstä. Unen tiedetään kytkeytyvän useisiin elimistön normaalitoimintoihin ja unen puutteen on havaittu esimerkiksi heikentävän kognitiivista suoriutumista eli tiedon käsittelyyn liittyvien prosessien toimintaa. Hevosen vireystilan ja unen vaiheen silmämääräinen arviointi ei ole aina täysin yksiselitteistä, vaikka unen eri vaiheille tyypillisten käyttäytymispiirteiden visuaalista havainnointia on hyödynnetty kohtuullisen laajasti myös hevosen unta käsittelevässä tutkimuksessa. Unen arviointi monipuolistuu, mikäli saatavilla on tietoa muista unen kannalta oleellisista toiminnoista kuten aivojen sähköisestä toiminnasta, jota voidaan mitata EEG:n eli elektroenkefalografiatutkimuksen avulla. Laajassa unitutkimuksessa eli polysomnografiassa EEG yhdistetään muiden unen kannalta merkityksellisten toimintojen mittaamiseen. Hevosen polysomnografiaa on pidetty haasteellisena toteutettavana muun muassa EEG-tutkimuksen häiriöalttiuden, tutkimuksen vaatimien esivalmistelujen sekä laitteistoihin liittyvien tekijöiden vuoksi. Menetelmään liitettyjen haasteiden vuoksi hevosen unen tutkimisessa on hyödynnetty erilaisia invasiivisiä eli kajoavia menetelmiä, joiden korvaamiseksi erilaisten vaihtoehtoisten käytänteiden kartoittaminen on tärkeää, niiden mahdollistaessa menetelmän laajemman sovellettavuuden ja pienemmät yksilöön kohdistuvat potentiaaliset haitat. Tutkielmaan sisältyvän alkuperäistutkimuksen tavoitteena oli selvittää kotitallilla suoritettavan polysomnografian toteutusmahdollisuuksia tavallisille ratsuhevosille hevoslähtöisestä näkökulmasta ilman invasiivisten menetelmien tai pakkokeinojen käyttöä. Lisäksi haluttiin kartoittaa mittauksissa vastaan tulevia ongelmatilanteita sekä niiden merkittävyyttä polysomnografian onnistumisen kannalta. Tutkimuksen hypoteesina oli, että laadultaan riittävä polysomnografia on mahdollista suorittaa non-invasiivisillä menetelmillä hevosen kotitallilla ilman merkittäviä etukäteisvalmisteluja hevosten totuttamiseksi käytettyihin laitteistoihin ja käsittelyyn. Tutkimuksessa polysomnografia suoritettiin kymmenelle hevoselle niiden pitopaikoissa Etelä-Suomen alueella. Tutkimus suoritettiin kahdessa vaiheessa, joista ensimmäisessä hevonen totutettiin käytettyihin laitteistoihin sekä niiden asentamiseen. Varsinainen mittausvaihe sijoittui 2-3 vrk totutusvaiheen jälkeen, jolloin varsinainen polysomnografia suoritettiin yhtäjaksoisena yönaikaisena rekisteröintinä. Hypoteesi osoittautui paikkansapitäväksi, sillä kaikille tutkimukseen osallistuneille hevosille oli mahdollista suorittaa polysomnografia ja mittausten aikaisia ongelmatilanteita kohdattiin verrattain vähän ja ne olivat pääsääntöisesti lieviä, eivätkä siten johtaneet mittausjakson hylkäämiseen ja uusimistarpeeseen.

Viiden sukukypsän, aiemmin vasoneen porovaatimen munasarjatoimintaa seurattiin lisääntymiskauden aikana 2.9. - 12.11.2002 7,5 MHz:n rektaalianturilla tehdyin ultraäänitutkimuksin. Ultraäänitutkimukset videoitiin kokonaisuudessaan myöhempää tarkastelua varten. Munasarjan löydyttyä kuva pysäytettiin ja munasarja sekä kuvassa näkyvät rakenteet mitattiin. Pysäytyskuvat löydetyistä munasarjoista tallennettiin kuvatiedostoiksi. Ultraäänitutkimusten yhteydessä vaatimista kerättiin myös verinäytteitä myöhemmin tehtyjä hormonimäärityksiä varten. Lisääntymiskauden alussa 2.9. - 16.10.2002 vaatimet tutkittiin ultraäänen avulla kolmesti viikossa. 16.10.2002 vaatimille annettiin kloprostenolipistokset kiimojen synkronoimiseksi, minkä jälkeen tehtiin päivittäiset ultraäänitutkimukset sekä kolmen tunnin välein toistettava näytteenotto viiden vuorokauden ajan, 17. - 22.10.2002. Näistä verinäytteistä määritettiin estradioli- ja LH-pitoisuudet kolmen tunnin välein otetuista, ja progesteronipitoisuus 12 tunnin välein otetuista verinäytteistä. 22.10.2002 jälkeen vaatimet tutkittiin ultraäänellä, ja verinäytteet pelkästään progesteronipitoisuusmäärityksiin otettiin jälleen kolme kertaa viikossa. Ultraäänihavainnot käytiin retrospektiivisesti läpi hormonipitoisuusmääritysten valossa. Ultraäänitutkimuskertoja oli yhteensä 33 kpl vaadinta kohti. Vaadinten molemmat munasarjat pystyttiin havaitsemaan ultraäänellä keskimäärin 47,9 %:ssa (vaadinkohtaisesti 42,4 - 84,8 %:ssa) tutkimuskerroista. Kumpaakaan munasarjaa ei löytynyt, tai toista munasarjaa ei löytynyt ja toisen löydös oli epävarma, keskimäärin 14,5 %:ssa (6,1 - 21,2 %) tutkimuskerroista. Vain toinen munasarja löytyi keskimäärin 37,6 %:ssa (9,1 - 39,4 %) tutkimuskerroista. LH-piikkien kesto vaihteli neljällä vaatimella 15 - 21 tunnin välillä, ja korkein mitattu LH-taso oli keskimäärin 20,2 ng/ml. Progesteronitasot vaihtelivat välillä 0,0 - 21,3 nmol/l. Seuranta kattoi alkuosan kahden eri kiimakierron luteaalivaiheista, ensimmäisestä 18 - 25 päivää ja toisesta 8 - 10 päivää. Progesteronitasojen havaittiin nousseen yli perustasona pidetyn tason 1,6 nmol/l aikaisintaan 81 tuntia havaitun LH-piikin jälkeen. Mitatut estradiolitasot pysyivät LH-piikkiin saakka korkeammalla pudotakseen sen jälkeen hieman alhaisempiin lukemiin. Tämän tutkimuksen perusteella porovaadinten munasarjojen löytyminen ultraäänitutkimuksella rektaalisen lineaarianturin avulla on vielä liian epävarmaa, jotta munasarjatoimintaa voitaisiin luotettavasti seurata ultraäänitutkimuksen keinoin. Kuitenkin, mikäli onnistutaan luomaan menetelmä, jonka avulla porovaatimen munasarjat saadaan varmasti paikannettua, on munasarjarakenteiden tutkiminen ultraäänen avulla mahdollista.

Tutkielmassa esitellään saatavilla olleen kirjallisuuden perusteella useimmat porolla esiintyvät loislajit tai -suvut. Tutkielma jakautuu neljään osaan: alkueläimet (Protozoa), laakamadot (Platyhelminthes), pyörömadot (Nemathelminthes) ja niveljalkaiset (Arthropoda). Jokaisen osan lopussa on kirjallisuusluettelo. Kunkin loislajin tai -suvun kohdalla kasitellään morfologiaa, esiintymistä, epidemiologiaa, patogeneesiä, kliinistä merkitysotä, immuniteettia, diagnosointia ja lääkitystä. Porolle merkittävimmät ja tutkituimmat lajit ovat saaneet eniten tilaa. Näita ovat kurmu eli ihosaivartaja (Hypoderma tarandi), saulakka eli nenäsaivartaja (Cephenemyia trompe), aivomato (Elaphostrongylus rangiferi) ja keuhkomato (Dictyocaulus eckerti).

Porotalouden tuotto riippuu vasatuotannon onnistumisesta. Poroemien tiinehtyvyyden, talven yli selviämisen ja vasonnan onnistumisen lisäksi vasatuotantoon vaikuttavat suoraan vasojen selviytyminen kesän yli ja vasojen kasvu kesän aikana. Vasojen selviytymiseen ja kasvuun puolestaan vaikuttaa osaltaan vasojen emältään ternimaidon kautta saama vastustuskyky taudinaiheuttajia vastaan, maternaalinen immuniteetti. Syventävien opintojen tutkielma koostuu kirjallisuuskatsauksesta ja tutkimusosasta. Kirjallisuusosassa selvitetään immuunijärjestelmän kehittymistä ja toimintaa yleisesti lähinnä märehtijöillä, sillä poron immunologiaa on tutkittu vähän. Vasatuotantoon vaikuttavista tekijöistä on selvitetty vaadinten tiinehtymistä ja vasontaa, maidontuotantoa sekä vasojen kasvua ja selviytymistä. Lisäksi on lyhyesti esitetty taustaa gammaglutamyylitransferaasin (GGT) käytöstä ternimaidon saannin osoittamisessa, seerumin amyloidi A:n (SAA) ja haptoglobiinin (Hp) käytöstä tulehdusindikaattoreina sekä giardioiden ja kryptosporidien merkityksestä isäntäeläimelle. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää emältä saadun immuniteetin sekä kahden akuutin faasin proteiinin, seerumin amyloidi A ja haptoglobiini, yhteyttä vasojen kasvuun sekä giardioiden ja kryptosporidien esiintymiseen. Emältä saadun immuniteetin indikaattorina voidaan pitää vasan ternimaidon kautta saamia immunoglobuliineja seerumissa. Immunoglobuliinien määrittämiseksi otettiin vasoilta verinäytteitä, joiden seerumeista määritettiin kokonaisproteiini- ja albumiinipitoisuus. Vähentämällä kokonaisproteiineista albumiinimäärä saatiin selville globuliinien (suurimmaksi osaksi immunoglobuliineja) määrä. Seerumeista määritettiin SAA- ja Hp-pitoisuudet sekä GGT-aktiivisuus. Lisäksi määritettiin emien ternimaidon GGT-aktiivisuus. Naudoilla voidaan vasikalta otetusta verinäytteestä määrittää GGT-aktiivisuus ja osoittaa epäsuorasti vasikan saaneen ternimaitoa ja vasta-aineita. Tarkoituksena oli selvittää voitaisiinko samaa menetelmää käyttää myös poroilla. Giardioiden ja kryptosporidien esiintymisen tutkimista varten vasoilta kerättiin ulostenäytteitä. Vasat punnittiin näytteenoton yhteydessä ja syksyllä kasvun selvittämiseksi. Vasojen globuliinipitoisuudet laskivat ensimmäisten elinviikkojen aikana eli emältä saadut vasta-aineet vähenivät kuten oli odotettavissakin. Oman vasta-ainetuotannon tehostuminen ilmeni noin kolmen viikon iässä kohoavina globuliinipitoisuuksina. SAA- ja Hp-pitoisuudet puolestaan olivat korkeimmillaan siinä vaiheessa, kun globuliinipitoisuudet olivat laskeneet. Tämä kertoo ilmeisesti lisääntyneistä tulehduksista siihen aikaan, kun vastustuskyky on ollut alhaisimmillaan. Toisen elinviikon korkeammat Hp-tasot näyttäisivät olevan yhteydessä alhaisempaan alkuvaiheen (kaksi ensimmäistä elinviikkoa) päiväkasvuun (p = 0,015). Myöhempään kasvuun korkeammilla Hp-tasoilla ei näyttäisi olevan yhteyttä. Toisen elinviikon korkeilla SAA-tasoilla ja koko kasvukauden alhaisemmilla päiväkasvuilla oli myös tilastollisesti merkitsevä yhteys (p = 0,007). Kolmannen ja neljännen elinviikon korkeilla globuliinitasoilla havaittiin yhteys korkeampaan päiväkasvuun koko kasvukaudella (p = 0,019). Ensimmäisen ja toisen elinviikon globuliinitasoilla ei havaittu olevan yhteyttä päiväkasvuihin. Vasoilla havaittiin olevan eniten giardioita samaan aikaan, kun globuliinitaso oli alhaalla ja SAA- ja Hp-tasot olivat nousussa. Giardiat ovat saattaneet muiden tulehdustekijöiden ohella olla osasyynä SAA- ja Hp-arvojen nousuun. Kryptosporideja esiintyi tässä aineistossa hyvin vähän. GGT-aktiivisuudet olivat korkeat sekä emien ternimaidossa että vasojen seerumissa pian syntymän jälkeen. Vasojen seerumien GGT-aktiivisuus vaikuttaisi olevan riippuvainen emän ternimaidon GGT-aktiivisuudesta. GGT:n määrittäminen näyttäisi toimivan porolla menetelmänä selvittää vasan ternimaidon saantia ensimmäisen elinviikon, etenkin kahden ensimmäisen päivän aikana.

Sialle sopivan kenttäanestesiamenetelmän valintaan vaikuttavat tuotantoeläimille hyväksyttyjen lääkeaineiden vähäinen valikoima, anestesiamenetelmän sopivuus kenttäanestesiaan ja anestesiamenetelmän hinta. Kirjallisuuskatsauksessa kerrotaan sialle käytössä olevista anestesia-aineista sekä sedatiiveista. Tuotantoeläimille käytettävillä lääkeaineilla tulee olla MRL-arvo (Maximal residual limit) eli jäämien enimmäismäärä -arvo. Sialle hyväksyttyjä sedatiiveja ja anesteetteja ovat atropiini, atsaperoni, tiopentaalinatrium ja lidokaiini. Sialle voidaan käyttää myös muille tuotantoeläimille hyväksyttyjä lääkeaineita kaskadisäännön avulla, Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2001/82/EY mukaan. Kaskadisäännön mukaan käytettäville lääkkeille teurasvaroajaksi tulee 28 vuorokautta. Näitä lääkeaineita ovat ketamiini, ksylatsiini, detomidiini ja butorfanoli. Kirjallisuuskatsauksessa ovat mukana myös tiletamiini-tsolatsepaami, sekä pentobarbitaali, sillä ne ovat olleet yleisesti käytössä sialla anestesia-aineina. Niiden käyttö ei kuitenkaan enää ole mahdollista tuotantoeläimille puuttuvien MRL-arvojen vuoksi. Kirjallisuuden mukaan α2-agonisteilla yhdistettynä ketamiiniin ja butorfanoliin on aiemmin raportoitu kirurgista anestesiaa sialla. Medetomidiini-yhdistelmillä raportoitiin olevan pidempi anestesian ja analgesian kesto verrattuna ksylatsiini-yhdistelmiin. Medetomidiinia ei kuitenkaan ole hyväksytty käytettäväksi tuotantoeläimille. Tutkimuksessamme selvitettiin detomidiini (0,08 mg/kg) -ketamiini (10 mg/kg) -yhdistelmän (DK) vaikutuksia porsaalla, ja niitä verrattiin detomidiini (0,08 mg/kg) -butorfanoli (0,2 mg/kg) -ketamiini (10 mg/kg) -yhdistelmän (DBK) vaikutuksiin. DBK -yhdistelmän esilääkityksenä oli käytetty atsaperonia (4mg/kg). Tutkimus tehtiin kuudella, noin kahden kuukauden ikäisellä imisäporsaalla. Tutkimus ei ollut sokkoutettu. Tutkimuksessa pyrittiin selvittämään saadaanko yhdistelmillä aikaan kirurgista anestesiaa sialla. Arviointiin käytettiin useita muuttujia, joiden avulla laskettiin anestesiaindeksi. Lisäksi kirjattiin ylös aika injektiosta sian spontaanisti tekemiin liikkeisiin. Valtimoverinäytteistä määritettiin happi- ja hiilidioksidiosapaineet. Hengitystaajuus ja sydämen syke kirjattiin. Sedaation, anestesian ja analgesian kestot olivat merkitsevästi pidemmät ja anestesiaindeksi oli korkeampi DBK -yhdistelmällä kuin DK -yhdistelmällä. Yksikään porsas ei saavuttanut kirurgista anestesiaa DK -yhdistelmällä. DBK -yhdistelmällä kirurgisen anestesian kesto oli 50 minuuttia (vaihteluväli 0-105 min). Yksi porsas ei saavuttanut kirurgista anestesiaa DBK -yhdistelmällä. Sydämen syke oli tiheämpi DK - kuin DBK -yhdistelmällä. Hengitystaajuudessa eikä verikaasuissa ollut eroa yhdistelmien välillä. Heräämiset olivat rauhallisia molemmilla yhdistelmillä. Atsaperonin ja butorfanolin lisääminen detomidiini-ketamiini -yhdistelmään syventää anestesiaa ja sen avulla on mahdollista saavuttaa kirurgisen anestesian taso. Detomidiini-ketamiini -yhdistelmällä saavutettiin kuitenkin samankaltainen sedaatio, anestesia ja analgesia verrattuna aiemmin raportoituihin tuloksiin α2-agonisti-ketamiini-yhdistelmillä. Detomidiini-ketamiini-lääkityistä sioista oli mahdollista ottaa verinäytteitä. DBK-yhdistelmä atseperoni esilääkityksellä voisi sopia esim. porsaiden tyräoperaatioiden kenttäanestesiamenetelmäksi. DK-yhdistelmä ei saa aikaan kirurgista anestesiaa porsaalla, mutta sen avulla voidaan tehdä pieniä kipua tuottavia toimenpiteitä.

Vapaa ryhmäporsiminen ja -imetys on Suomessa harvinainen käytäntö sikatiloilla, eikä siitä ole vielä olemassa kotimaista tutkimustietoa. Vapaa ryhmäporsiminen ja -imetys voidaan toteuttaa joko ”get away” -ryhmäimetyssysteeminä (GA systeemi), jossa emakko pääsee halutessaan pois porsimiskarsinasta, tai ”multi suckling”-ryhmäimetyssysteeminä (MS-systeemi), jossa kaikki porsitusryhmän emakot ja porsaat ovat samassa tilassa. Tähän lisensiaatintutkielmaan kuuluu sekä kirjallisuuskatsaus että alkuperäistutkimus, joka toteutettiin osana laajempaa väitöskirjatutkimusta. Tutkimustilalla oli käytössä vapaan ryhmäporsimisen ja -imetyksen lisäksi keskeytetty imetys porsaiden viidennellä elinviikolla sekä porsaiden vieroitus vasta yhdeksän viikon iässä. Keskeytetyllä imetyksellä pyrittiin ajoittamaan emakoiden kiimaa imetyskaudella, sillä ryhmäimetysemakoilla on todettu lisääntynyt riski tulla spontaanisti imetyksenaikaiseen kiimaan. Tavoitteena tutkimuksessa oli selvittää, miten porsaat kasvavat tutkimustilalla, ja pohtia miten eri tekijät voivat vaikuttaa porsaiden kasvuun ja kuolleisuuteen. Hypoteesina oli, että vapaalla ryhmäimetyksellä yhdistettynä keskeytettyyn imetykseen ja myöhempään vieroitusikään saadaan aikaan positiivisia vaikutuksia emakon ja porsaiden hyvinvointiin ilman, että porsaiden kasvu huononee. Emakon hyvinvoinnin on todettu lisääntyvän imetyskauden aikaisen liikkumisen mahdollistamisen kautta. Pahnueiden välisten sosiaalisten kontaktien luomisen mahdollistamisen on todettu vähentävän porsaiden aggressiivista ja ahdistunutta käytöstä vieroituksen jälkeen, parantaen porsaiden hyvinvointia. Tutkimuksen aikana syntyi 501 elävää porsasta. Punnituksia porsaan elämän aikana suoritettiin seitsemän: heti syntymän jälkeen, 24 elintunnin jälkeen, viikko ennen keskeytetyn imetyksen alkua (23 vuorokautta), keskeytetyn imetyksen alussa (30 vuorokautta), keskeytetyn imetyksen lopussa (37 vuorokautta), vieroituksen yhteydessä (63 vuorokautta) ja teurasiässä (145 vuorokautta). Kahden ensimmäisen punnituksen avulla arvioitiin myös porsaiden ternimaidon saantia. Lisäksi tutkimuksessa seurattiin porsaskuolleisuutta koko tutkimuksen ajan. Porsaiden keskiarvopainot punnituksissa olivat 1,46 kg (syntymä); 1,56 kg (24 tuntia); 6,9 kg (23 vuorokautta); 8,9 kg (30 vuorokautta); 10,7 kg (37 vuorokautta); 26,4 kg (63 vuorokautta) ja 98,6 kg (145 vuorokautta). Porsaiden keskimääräinen päiväkasvu oli koko imetyskaudella 398 g/päivä ja vieroituksesta teurastukseen 892 g/päivä. Porsaskuolleisuus imetyskaudella oli 17%, ja yleisimmäksi kuolinsyyksi kirjattiin emakon alle jääminen. Ternimaidon saanti tutkimustilalla oli keskimäärin 301,6 g/porsas. Porsaat kasvoivat koko tutkimuksen ajan hyvin verrattaessa aiempiin tutkimuksiin, joten esitetty hypoteesi hyväksyttiin. Lisäksi porsaskuolleisuus oli tutkimuksessa maltillista verrattuna aikaisempiin tuloksiin vapaasta ryhmäimetyksestä. Tulosten perusteella vapaa ryhmäporsiminen ja -imetys yhdistettynä keskeytettyyn imetykseen ja myöhempään vieroitusikään vaikuttaa varteenotettavalta vaihtoehdolta yksilökarsinaporsimiselle ja -imetykselle porsaiden kasvun ja kuolleisuuden näkökulmasta.

Sianlihan tuotannossa on pyritty lisäämään emakoiden tuottavuutta, jonka myötä pahnuekoot ovat suurentuneet huomattavasti viime vuosikymmenten aikana. Tämä on johtanut siihen, että pieniä porsaita syntyy enemmän. Useissa tutkimuksissa on osoitettu, että pieni syntymäpaino on yhteydessä hitaampaan kasvuun ja korkeampaan kuolleisuuteen erityisesti ennen vieroitusikää. Eläinten hyvinvoinnin ja tuotannon kestävyyden kannalta on tärkeää tutkia, miten porsaiden kuolleisuutta voidaan vähentää ja selviytymismahdollisuuksia parantaa. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään porsaiden tavallisia syntymäpainoja sekä syntymäpainoon, kasvuun ja kuolleisuuteen vaikuttavista tekijöistä emakon ruokintaa tiineyden aikana, emakon rotua, porsimiskertojen määrää, pahnuekokoa ja kohdunsisäistä kasvurajoitusta. Lisäksi katsauksessa selvitetään, miten ympäristöolosuhteista porsituskarsinan tyyppi ja pesäntekomateriaalin määrä ovat yhteydessä porsaskuolleisuuteen. Kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on luoda yleiskuva porsaan syntymäpainoon vaikuttavista tekijöistä sekä siitä, minkälainen yhteys syntymäpainolla ja muilla tekijöillä on porsaiden kasvuun ja kuolleisuuteen. Kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on löytää keinoja, joiden avulla heikosti selviytyvät porsaat voidaan tunnistaa jo varhaisessa vaiheessa. Kun pahnuekoot ovat suuria, yhä useampi porsas altistuu kohdunsisäiselle kasvurajoitukselle eli IUGR:lle (intrauterine growth restriction). Nämä porsaat saavat vähemmän tern¬imaitoa, jolloin niiden glykogeenivarastot ovat pienemmät vuorokauden kuluttua syntymästä. IUGR:lle altistuneet porsaat voidaan tunnistaa koon ja pään muodon perusteella. Suuret pahnuekoot johtavat pienempiin syntymäpainoihin ja suurempaan syntymäpainojen vaihteluun pahnueessa. Pieni syntymäpaino heikentää ja suuri syntymäpaino lisää porsaiden kasvua vieroitusikään saakka. Emakon rotu vaikuttaa pahnuekokoon ja porsaiden syntymäpainoihin. Emakolle annetun rehun määrän ja energiapitoisuuden muutoksilla ei ole havaittavaa vaikutusta pahnueen syntymäpainoihin. Ensikoiden porsaat ovat syntymäpainoltaan pienempiä. Alhainen syntymäpaino ja syntymäpainojen vaihtelu lisäävät porsaskuolleisuutta. Suurin osa porsaskuolleisuudesta tapahtuu ennen vieroitusta ja valtaosa kuolemista ilmenee ensimmäisen elinviikon aikana. Tyypillisiä kuolinsyitä ovat emakon murskaamaksi jääminen, nälkiintyminen, pienuus ja heikkous, ripuli ja ruoansulatuskanavan tulehdus sekä muut tulehdukset. Murskaantumiseen kuolee kaiken kokoisia porsaita. Erityisen alttiita murskaantumiselle ovat vanhempien emakoiden porsaat. Pieni syntymäpaino lisää porsaan riskiä menehtyä murskaantumisen, nälkiintymisen ja kylmettymisen seurauksena. Pienillä porsailla on kehossaan vähemmän energiavarastoja, jolloin ovat alttiimpia kylmettymiselle. Kuolleisuus on huomattavasti yleisempää niillä porsailla, joiden peräsuolilämpötila on alle 37 °C vuorokauden kuluttua syntymästä. Porsituskarsinan tyypillä ja pesäntekomateriaalin määrällä voidaan vaikuttaa porsaskuolleisuuteen ja kuolinsyihin. Huonosti selviytyvät porsaat voidaan tunnistaa esimerkiksi painon, koon, pään muodon, ihon värin ja peräsuolilämpötilan perusteella. Näihin porsaisiin voidaan kohdistaa hoitotoimenpiteitä, kuten lisäravinnon tarjoamista. Suurentuneiden pahnuekokojen tuomia ongelmia voidaan ennaltaehkäistä jalostusvalinnoilla, joilla pyritään pienentämään pahnuekokoja ja kasvattamaan yksittäisten porsaiden painoja.

Kirjallisuuskatsauksessa on käsitelty villi- ja kesysikojen porsaskuolleisuutta ajalla syntymästä vieroitukseen. Syntymän aikana porsaiden kuolleisuutta aiheuttavat lähinnä emakon porsimisvaikeudet, pitkittynyt porsiminen ja porsaiden hapenpuute. Syntymän ja vieroituksen välisenä aikana porsaita kuolee tavallisimmin ruhjoutumalla emakon alle tai nälkiintymällä, mutta myös rääpäleporsaat ja taudit (mm. suolitulehdus, niveltulehdus, anemia, verenmyrkytys) verottavat elävien porsaiden lukumäärää. Porsaskuolleisuuteen vaikuttavia tekijöitä ovatkin emakon porsimiskäyttäytyminen, porsimisvaikeus, pitkittynyt porsiminen ja porsaiden hapenpuute, emakon aggressiivisuus, pahnuekoko, porsimiskerta ja imetysajan pituus, sekä porsaiden synnynnäiset epämuodostumat, syntymäpaino ja syntymää edeltävä kehitys, ruumiinlämpö, syntymäjärjestys, perinataaliaika, ternimaidon saanti, ruhjoutuminen, nälkiintyminen, porsaiden rääpälöityminen, erilaiset sairaudet, raudan, seleenin ja E-vitamiinin puute, sekä raatelu ja pedot. Jokainen eloonjäänyt porsas lisää niin sikalan kuin villisikatarhankin kannattavuutta ja on osa eettisesti kestävää tuotantoa. Tutkittua tietoa villisikojen porsaskuolleisuudesta on tällä hetkellä löydettävissä todella vähän, eikä tutkittua tietoa porsaskuolleisuuden suuruudesta löydy. Asiaa on lisäksi vaikea tutkia, sillä villisikojen kuolleisuudesta ei kerätä säännöllistä tietoa eikä ole olemassa villisikatarkkailua. Villisiat elävät luonnonmukaisilla tarhoilla, joissa ne porsivat Suomen oloissa kerran vuodessa, maalis-toukokuussa. Villisikaemakon pahnuekoko on keskimäärin 3,9 porsasta. Kesyemakko synnyttää noin 11 elävää ja 1,2 kuollutta porsasta pahnueeseen ja porsimiskertoja vuodessa on noin 2,1. Kesyt porsaat vieroitetaan emostaan tavallisesti 4-5 viikon iässä (n. 7 kg painoisina). Porsaskuolleisuus ennen vieroitusta on suomalaisilla porsastuotantotiloilla keskimäärin 13-14 %. Tutkimusosan tavoitteena oli selvittää tarhattujen villisikojen porsaskuolleisuutta, sen suuruutta ja syitä, sekä kerätä tietoa pahnuekoosta, tyhjäksi jääneistä emakoista ja porsimisajankohdasta tarhaajille osoitetun kyselytutkimuksen avulla. Aineisto kerättiin Suomessa villisikaa tarhaavilta Riistankasvattajat ry:n villisikatarhoilta kevään 2006 porsimiskauden aikana. Saaduista vastauksista tehtiin kuvaileva yhteenveto, ja lisäksi aineisto tutkittiin tilastollisten merkitsevyyksien varalta (Mann-Whitney –, mediaani- ja Fisherin testit). Vastausprosentti oli 37 % (10 / 27 tarhaa). Tutkimuksessa saatiin suomalaisten tarhattujen villisikojen porsaskuolleisuudeksi 13,7 %. Porsaskuolleisuudessa oli kuitenkin suurta vaihtelua tarhojen välillä (0-52 %). Tiinehtyneille emakoille syntyi keskimäärin 3,9 elävää porsasta (todistetut pahnuekoot vaihtelivat 1-8 elävää porsasta). Kaikista villisikaemakoista tyhjäksi jäi 23,5 %, mutta tarhojen välillä oli suurta vaihtelua (tyhjiä 0-100 %). Tyhjäksi jääneiden ja tiinehtyneiden villisikaemakoiden mediaani-ikä oli molemmilla ryhmillä kaksi vuotta. Samoin minimi-ikä oli sama (1 vuotta), mutta maksimi-ikä oli tiinehtyneillä korkeampi (8 vs 4 vuotta). Porsaskuolleisuutta ajalla syntymästä vieroitukseen esiintyi kaikenikäisillä villisikaemakoilla: suurinta porsaskuolleisuus oli 3- ja 5-vuotiailla (kaikki elävänä syntyneet kuolivat), pienintä 1- ja 2-vuotiailla (16,7 ja 7,0 %). Emakoiden iän vaikutus porsaskuolleisuuteen ei kuitenkaan ollut tilastollisesti merkitsevä. Tutkimuksen villisikaemakot olivat iältään 1-8 vuotta (mediaani 2), karjut 1,5-7 vuotta (mediaani 4). Ensikoita oli n 35 % (suomalaisilla porsastuotantotiloilla n 23 %). Emakoiden iän (porsimiskerran) vaikutus elävänä syntyneiden porsaiden määrään oli tilastollisesti merkitsevä: kerran porsineet emakot synnyttivät keskimäärin pienempiä pahnueita ja niiden porsaat kuolivat nuorempina kuin kaksi tai useamman kerran porsineet emakot. Tiinehtyvyyteen porsimiskerralla ei ollut vaikutusta. Tutkimuksessa todettiin myös tarhalla olevan vaikutus pahnuekokoon, mutta ei siihen, minkä ikäisinä porsaat kuolivat. Kaiken kaikkiaan aineisto oli melko pieni, joten tutkimustuloksia voidaan pitää vain suuntaa antavina.