Browsing by discipline "Veterinary Pharmacology and Toxicology"

Tässä syventävien opintojen tutkimuksessa oli tarkoituksena selvittää, soveltuuko Nycomedin ihmisillä käytetty plasman D-dimeeritesti nautojen tautidiagnostiikkaan. Vertailukohteena käytettiin hevosta, sillä kyseistä testiä on onnistuneesti sovellettu hevosten ähkyjen diagnostiikkaan ja ennusteen määrittämiseen. D-dimeeri on yksi fibrinolyysin tuote, jota syntyy, kun elimistössä hajoaa fibriiniä. Verestä tai plasmasta määritettyä D-dimeeriä on käytetty indikaattorina verihyytymien muodostumisesta ja hajoamisesta elimistössä. D-dimeeritason nousua veressä on todettu ihmislääketieteessä disseminoidussa intravaskulaarisessa koagulopatiassa eli DIC:ssa. DIC voi olla seurausta monista sairauksista, kuten kasvaintaudeista, sepsiksestä, synnytyskomplikaatioista (esim. istukan repeämä) ja endoteelisolujen vaurioista (lämpöhalvaus, shokki). Kirjallisuuden perusteella D-dimeeriä syntyy ja pystytään määrittämään ihmisen lisäksi ainakin hevosella. Hevosella on todettu D-dimeeritason nousu ähkyissä, johtuen ruuansulatuskanavan bakteerien verenkiertoon vapauttamista toksiineista ja tätä seuraavasta endotoksemiasta. Uusimpien tutkimusten perusteella D-dimeerin määritys soveltuisi käyttöön myös koirien tautidiagnostiikkaan. Koirilla D-dimeerin nousua veressä on havaittu DIC:ssa, erilaisten infektioiden (esim. pyometra), maksasairauksien, kasvaintautien ja mahalaukun kiertymän seurauksena. Nautojen tautidiagnostiikassa on käytössä fibrinogeenin määritys verestä. Fibrinogeenin kokonaismäärä nousee monissa tulehdusprosesseissa, kun maksa tuottaa runsaasti fibrinogeenia. Joissain tilanteissa fibrinogeenia kuluu kuitenkin niin paljon, että maksan tuotantokyky ylittyy ja veren fibrinogeeni pysyy normaalina. Tällaisissa tapauksissa olisi hyvä, jos olisi käytössä D-dimeeritesti, jolloin pystyttäisiin diagnosoimaan tromboottinen tila silloinkin, kun fibrinogeenin määritys ei riitä. Tässä tutkimuksessa määritettiin D-dimeerin arvo 25 lehmältä Nycomedin NycocardÒ D-dimeeritestillä. Lisäksi vertailtiin fibrinolyysissä toimivien eri plasminogeenin aktivaattorien (streptokinaasi, alteplaasi, urokinaasi) toimintaa hevosen ja naudan plasmassa agardiffuusiomenetelmällä. Tässä tutkimuksessa plasman D-dimeeri näyttää nousevan lehmillä tietyissä tautitiloissa, kuten juoksutusmahan laajentumissa ja kiertymissä, vakavassa utaretulehduksessa ja leikkauksen jälkeisenä komplikaationa (arvot vaihtelevat välillä 0.5-2.9 mg/l). Lievissä tulehduksissa D-dimeeri jää kuitenkin alhaiseksi. Tämän kokeen tulosten perusteella D-dimeerin normaaliarvo lehmällä arveltiin olevan korkeintaan luokkaa 0.1 mg/l. Plasminogeenin aktivaattoreista streptokinaasi ei toimi naudalla, mutta se näyttäisi toimivan hevosella. Urokinaasilla ja alteplaasilla saadaan aktivaatiota aikaiseksi sekä naudan että hevosen plasmassa. Tämän tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että naudan plasmassa plasminogeenin aktivaatiota tapahtuu ainakin jossain määrin. Käytetyn D-dimeeritestin suurin ongelma oli naudan plasman saaminen imeytymään testimembraaniin testissä vaaditulla nopeudella. Tämän ongelman kiertämiseksi olisi hyvä kokeilla muita käytössä olevia D-dimeeritestejä, kuten lateksiagglutinaatiotestiä. Paljon lisätutkimuksia tarvitaan ennen kuin voidaan vetää johtopäätöksiä naudan kohdalla veren D-dimeeritasoa nostavista sairauksista sekä testin tarpeellisuudesta tautidiagnostiikassa ja prognoosin määrityksessä. Naudan normaalin D-dimeeritason määrittämiseksi tulisi myös tehdä lisäkokeita suuremmalla aineistolla.

Hevosten aivolisäkkeen toimintahäiriö, englanniksi pars pituitary intermedia dysfunction (PPID), on keski-iän ylittäneiden hevosten yksi yleisimpiä endokrinologisia sairauksia. Nykyinen laajasti hyväksytty käsitys on, että PPID on ensisijaisesti aivolisäkkeen dopaminergisten neuronien rappeumasairaus. Yksi potentiaalinen syy dopaminergiseen neurodegeneraatioon on oksidatiivinen stressi, mutta syytä tälle oksidatiiviselle stressille ei tiedetä. Taudissa aivolisäkkeen keskiosassa (pars intermedia) esiintyy solumäärän lisääntymistä, solujen suurentumista ja hyvänlaatuisia rauhaskasvaimia eli adenoomia. Tämän seurauksena aivolisäkkeen erittämät pro-opiomelaniiniperäisten peptidien, eli kortikotropiinin (ACTH), kortikotropiinityyppisen aivolisäkkeen keskiosan peptidin (CLIP), β-endorfiinin (β-END) ja α-melanosyyttejä stimuloivan hormonin (α-MSH), tuotanto lisääntyy. ACTH:n liikatuotanto lisää lisämunuaiskuoren kortisolihormonin tuotantoa, jonka liikatuotanto taas johtaa taudille ominaisiin tyypillisiin oireisiin: lisääntynyt infektioherkkyys, lihasten kuihtuminen, rasvakudoksen muutokset, huono lämmönsäätelykyky, väsyneisyys, heikentynyt rasituksensietokyky, mahdollinen kaviokuume sekä epänormaali karvanvaihto ja karvan laadun muuttuminen eli hypertrikioosi. Taudin diagnosoimiseen ei ole olemassa yhtä testausmenetelmää ylitse muiden, mutta käytännössä helpoin ja suositelluin keino on mitata plasman ACTH-pitoisuus. ACTH-pitoisuudet vaihtelevat terveilläkin hevosilla vuodenajan mukaan tasojen ollessa korkeita elokuusta lokakuuhun, mikä on otettava tuloksia tulkittaessa huomioon. Muita mahdollisia käytettävissä olevia testausmenetelmiä ovat tyreoliberiinistimulaatiotesti ja deksametasonisupressiotesti. PPID:in lääkkeellisessä hoidossa pergolidimesilaatti on ensisijainen lääke. Se estää oikealla annoksella PPID:in aiheuttamat muutokset kliiniseen kuvaan ja normalisoi veriarvojen hormonipitoisuuksia, sillä se estää aivolisäkkeen keskiosan hormonien tuotantoa ja vapautumista. Tällä hetkellä pergolidin hyväksyttävänä aloitusannoksena pidetään 2 μg/kg kerran päivässä suun kautta, jota voidaan nostaa tarvittaessa jopa 10 μg/kg annokseen. Lisäksi hoitoon kuuluvat muu hyvä vanhemman hevosen perushoito: hammashuolto, hyvät loishäätörutiinit sisältäen ulostenäytteiden tutkimisen, oikeanlainen ravinto, kavioiden huolto ja oikeanlainen liikunta. Viime aikoina on pyritty sairaiden hevosten tunnistamiseen jo sairauden alkuvaiheissa lievemmistä oireista, jolloin aloitetulla hoidolla voidaan säilyttää hevonen käyttökykyisenä pidempään. Näitä lieviä oireita ovat esimerkiksi alentunut suorituskyky, selkälinjan vajoaminen, lievät luonteenmuutokset, kavioiden tai niiden lamellien muutokset ilman jalkakipua ja lievästi hidastunut karvanvaihto ja/tai alueellinen hypertrikioosi. Kaviokuumetta on aiemmin pidetty yhtenä klassisena PPID:in oireena, mutta todellisuudessa suuri osa sairaista hevosista ei kehitä kaviokuumetta. Hyperinsulinemiaa puolestaan pidetään merkittävänä riskitekijänä kaviokuumeelle. PPID voi esiintyä yhdessä tai ilman insuliiniresistenssiä, mutta epidemiologisissa tutkimuksissa PPID:ia sairastavilla vanhemmilla hevosilla on kuitenkin suurempi todennäköisyys hyperinsulinemiaan verrattaessa sitä sairastamattomiin vanhoihin hevosiin. Insuliiniresistenssin testausta kannattaakin PPID-diagnosoiduilla hevosilla harkita.

Hevosen mikrobilääkitys on monilta osin erilaista kuin muilla tuotantoeläimillä. Hevoselle saa käyttää tuotanto-eläimiltä kiellettyjä lääkeaineita, kunhan hevonen poistetaan elintarvikeketjusta. Hevosen paksusuolen mikrobisto on herkkä mikrobilääkkeiden vaikutuksille ja hoidon seurauksena voi olla eriasteista ripulia. Tämä rajoittaa käytettävissä olevaa mikrobilääkevalikoimaa. Koska hevonen on sekä urheilu- että tuotantoeläin, teurastusvaroajan lisäksi tulee ottaa huomioon dopingvaroaika. Kirjallisuuskatsausosuus on kirjoitettu käsikirjamaisesti ja siinä käsitellään hevosen mikrobilääkitystä yleisesti, Suomessa hevosella käytettävien mikrobilääkkeiden ominaisuuksia ja käyttösuosituksia sekä kuvataan esimerkin-omaisesti mikrobilääkitystä pääntaudin, Rhodococcus equi -infektion ja kohtutulehduksen hoidossa. Tutkimusosassa tarkastellaan hevosilla yleisesti esiintyvien bakteerien herkkyyttä keskeisille mikrobilääkkeille sekä eläinlääkärien ennen näytteenottoa tekemiä mikrobilääkevalintoja. Tutkimuksen näytteet (497 kpl) oli kerätty 30.5.2011-31.5.2012 välisenä aikana Yliopistollisessa hevossairaalassa ja Etelä-Suomen klinikoilla hoidetuista hevosista. Näytteet tutkittiin Eläinlääketieteellisen tiedekunnan kliinisen mikrobiologian laboratoriossa. Yleisimmät löydetyt bakteerit olivat Streptococcus equi subsp. zooepidemicus ja Eschericia coli. Herkkyysmääritysten tulokset poikkesivat paikoin paljonkin ulkomaisista tutkimuksista. Esimerkiksi enterobakteereissa (E. colia lukuun ottamatta) esiintyi enemmän resistenssiä kuin useimmissa ulkomaisissa vertailututkimuksissa. Enterobakteereista löytyi poikkeuksellisen monta ESBL-kantaa, joka osaltaan selittäänee tulosta. Streptococcus equi subsp. zooepidemicus -bakteeri oli puolestaan hyvin herkkä trimetopriimi-sulfonamidille, kun taas ulkomaisissa tutkimuksissa esiintyi melko paljon resistenssiä. Testattujen bakteerikantojen määrä joissakin bakteeriryhmissä oli melko pieni pidemmälle menevien johtopäätösten tekemiseksi. Ennen näytteenottoa määrätyistä mikrobilääkkeistä yleisin valinta oli G-penisilliini-gentamisiini yhdistelmä (45 tapausta/näytettä). Näistä vain 15 näytteessä esiintyi spesifistä bakteerikasvua. Herkkyysmääritys oli tehty 12 näytteestä ja arvioni mukaan näissä tapauksissa G-penisilliini-gentamisiini valinta oli osuva seitsemän näytteen kohdalla. Näistä tuloksista ei kuitenkaan voi vetää pitkälle meneviä johtopäätöksiä, koska arvioitava näytemäärä oli pieni, mutta ne antavat kuitenkin aiheen lisäselvityksiin. Eläinlääkärit noudattivat näissä G-penisilliini-gentamisiini valinnoissaan pääosin mikrobilääkesuosituksia kun tehtyjä valintoja arvioidaan näytteenottopaikan perusteella. On tärkeää jatkaa hevosista otettujen näytteiden keräämistä ja analysointia Suomessa ja laajentaa se koko maan kattavaksi, koska ulkomaiset tutkimustulokset eivät kaikilta osin sovellu Suomen oloihin. Samalla saataisiin hyvää aineistoa mikrobilääkesuositusten päivittämiseksi.

Tässä työssä tutkittiin suomalaisten koiran- ja kissanomistajien sitoutumista lemmikkiensä lääkehoitoon. Tutkimuksen kohteena olivat lyhyet suun kautta annettavat lääkekuurit. Hoitoon sitoutumista on ihmislääketieteessä tutkittu melko laajasti ja pitkään ja sen tiedostetaan olevan yksi merkittävistä potilaan paranemiseen vaikuttavista tekijöistä. Aiheesta on toistaiseksi tehty hyvin vähän eläinlääketieteellisiä tutkimuksia mutta tutkimuksissa on kuitenkin todettu, että lemmikin omistajien hoitoon sitoutumisessa on paljon puutteita. Suomessa ei ennen tätä ole tehty yhtään tutkimusta lemmikin omistajien hoitoon sitoutumisesta. Tutkimuksen tavoitteena oli pyrkiä selvittämään suomalaisten kissan- ja koiranomistajien hoitoon sitoutumiseen vaikuttavia tekijöitä, sekä hoitoon sitoutumisen tasoa ja tarjota eläinlääkäreille keinoja parantaa potilaidensa hoitoon sitoutumista. Tutkimus toteutettiin kyselytutkimuksena, joka suunnattiin kolmen pääkaupunkiseudulla toimivan pieneläinvastaanoton asiakkaille. Vastaanottojen henkilökunta jakoi kyselyitä itse valitsemilleen asiakkaille. Kriteereinä olivat, että potilaan tuli olla kissa tai koira ja lääkekuurin suhteellisen lyhyt, korkeintaan yksi kuukausi. Kyselyitä palautui yhteensä 101 kappaletta (25 %). Tutkimuksen perusteella lemmikin omistajien sitoutuminen lääkehoitoon oli melko hyvää. 96 % vastaajista noudatti määrättyä lääkekuuria täsmällisesti tai jokseenkin täsmällisesti. Lääkekuuria täsmällisesti noudattaneiden ja jokseenkin täsmällisesti noudattaneiden ryhmien välillä todettiin kuitenkin merkitseviä eroja muutamien vastausten suhteen. Hoitoon sitoutuminen oli merkitsevästi parempaa niillä, jotka kokivat, että lääkitysaikataulu ei ollut vaikeuttanut päivittäistä elämää, töissäkäynti, harrastukset tai opiskelu eivät olleet hankaloittaneet lääkityksen antamista, potilaan kotiuttava henkilö oli kertonut kattavasti lemmikin sairaudesta ja sen hoidosta ja käynnistä vastaanotolla oli jäänyt positiivinen vaikutelma. Tutkittaessa lemmikkien omistajien hoitoon sitoutumista, on aiemminkin saatu saman suuntaisia tuloksia. Hoitoon sitoutumista voidaan siis tutkimuksen perusteella parantaa melko yksinkertaisin keinoin. Potilaan omistajaa tulee informoida riittävästi lemmikin sairaudesta ja sen hoidosta. Eläinlääkärin ja koko vastaanoton henkilökunnan kannattaa myös panostaa asiakaspalveluun, jotta asiakkaalle jäisi myönteinen kuva käynnistä. Lääkehoidon suhteen kannattaa pyrkiä sellaiseen lääkitykseen, joka on sekä tehokas että käytännössä helppo toteuttaa. Kyselytutkimusten on todettu antavan liian positiivisen kuvan ihmisten hoitoon sitoutumisesta. Todellinen hoitoon sitoutumisen taso on siis todennäköisesti tutkimuksessa todettua alhaisempi.

Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään ihmisten itsehoitokipulääkkeiden ibuprofeenin, ketoprofeenin, asetyylisalisyylihapon ja parasetamolin käyttöä ja haittavaikutuksia koirilla. Yleisimmät tulehduskipulääkkeiden aiheuttamat haittavaikutukset koirilla ovat ruoansulatuskanavan ärsytys ja limakalvovauriot. Tulehduskipulääkkeet ja parasetamoli voivat myös heikentää munuaisten verenvirtausta, mutta terveillä koirilla ja oikein annosteltuna vaikutukset ovat yleensä vähäisiä ja palautuvia. Tulehduskipulääkkeet voivan myös vaikuttaa veren hyytymiseen, mutta tällä ei ole yleensä suurta kliinistä merkitystä. Parasetamoli aiheuttaa koirilla yleisimmin naaman ja tassujen turvotusta, methemoglobinemiaa ja maksavaurioita. Jo terapeuttisina pidetyt annokset ihmisten itsehoitokipulääkkeitä voivat aiheuttaa haittavaikutuksia koirilla. Tutkimusosion tarkoituksena oli selvittää farmasistien käsitystä ihmisten itsehoitokipulääkkeiden käytöstä koirilla ja kissoilla. Tutkimuksen aihe on tärkeä, koska ihmisten itsehoitokipulääkkeet voivat aiheuttaa vakaviakin haittavaikutuksia eläimillä. Työn hypoteesina oli, että koiran- ja kissanomistajat käyttävät toisinaan lemmikeilleen ihmisten itsehoitokipulääkkeitä. Tutkimus suoritettiin kyselytutkimuksena verkkolomakkeella Suomen pääapteekkeihin. Tuloksia analysoitiin SPSS-ohjelmalla. Vastauksia saatiin 313 ja vastausprosentti oli 51,7 %. Farmasistien mukaan ihmisten itsehoitokipulääkkeitä käytetään koirilla ja kissoilla harvoin, mutta tulosten perusteella voidaan arvioida, että apteekeista myydään ihmisten itsehoitokipulääkkeitä jopa n. 2000–4000 kertaa vuodessa tietäen, että lääkkeet tulevat koiralle tai kissalle. Vain osa ihmisten itsehoitokipulääkkeiden käytöstä eläimille tulee farmasistien tietoon ja luultavasti todellinen määrä on paljon suurempi. Kyselytutkimuksen mukaan ketoprofeeni on yleisin koirille ja kissoille käytetty ihmisten itsehoitokipulääke. Ihmisten itsehoitokipulääkkeiden myynti koirille ja kissoille on yleisempää pohjoisessa kuin eteläisessä Suomessa. Maa- ja metsätalousministeriön asetuksen 6/EEO/2008 mukaan eläimille on ensisijaisesti käytettävä kyseiselle eläinlajille hyväksyttyä lääkevalmistetta ja vain eläinlääkäri saa tehdä päätöksen eläimen lääkitsemisestä muille eläinlajeille tai ihmisille rekisteröidyllä valmisteella. Suomessa käytetään kohtalaisen paljon ihmisten itsehoitokipulääkkeitä koirille ja kissoille. Määrää olisi hyvä saada vähennettyä ja tässä tärkeässä osassa on farmasistien, eläinlääkäreiden ja omistajien valistaminen.

Anestesian induktiolla tarkoitetaan anestesian alussa annettavaa lääkettä tai lääkkeiden yhdistelmää, joka/jotka johtavat yleisanestesiaan. Anestesian induktio voidaan koiralla suorittaa käyttämällä inhalaatio- tai injektioanesteetteja tai näiden yhdistelmiä. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on tarjota ajantasaista tietoa koirien anestesian induktioon käytetyistä injektioanesteeteista. Tarkempaan tarkasteluun on valittu seuraavat injektioanesteetit: propofoli, ketamiini, fentanyyli, tiopentaali, etomidaatti ja alfaksaloni. Propofpoli saa aikaan nopean ja tasaisen induktion ja aiheutunut tajuttomuus on lyhytaikainen. Propofolin yleisin haittavaikutus on apnea. Propofoli soveltuu käytettäväksi anestesian induktiossa ainoana anesteettina. Ketamiini kuuluu dissosiatiivisiin anesteetteihin ja se aiheuttaa nk. kataleptisen tilan lamaamalla aivojen NMDA-reseptoreja. Ketamiini säilyttää spontaanihengityksen ja pitää sydän- ja verenkiertoelimistön suhteellisen vakaana. Ketamiinin kanssa tulee käyttää sopivaa esilääkitystä tai ko-induktiota. Fentanyyli on täysagonisti opioidi, jota käytetään pääasiassa kivunlievitykseen. Se sopii myös huonokuntoisen koiran anestesian induktioon. Fentanyylin vaikutukset voidaan kumota antagonistilla. Etomidaatti on imidatsoli-johdannainen, joka säilyttää verenkiertojärjestelmän toiminnan vakaana, joten se soveltuu hyvin sydämen vajaatoiminnasta kärsiville koirille. Etomidaatin kanssa tulee käyttää esilääkitystä tai ko-induktiota, sillä se aiheuttaa myokloniaa. Tiopentaali on barbituraattijohdannainen, joka soveltuu nopeisiin induktioihin ja pääntraumasta tai kohtauksista kärsiville potilaille. Alfaksaloni on uusi, neurosteroideihin kuuluva lääkeaine. Se saa aikaan hyvän ja tasaisen induktion myös ilman esilääkitystä ja sen on todettu soveltuvan hyvin sairaiden ja huonokuntoisten potilaiden induktioon.

Kesäihottuma on Culicoides-polttiaisiin kohdistuvan yliherkkyysreaktion aiheuttama hyvin kutiseva ihotulehdus hevosilla. Sairauden puhkeamiseen vaikuttavat myös sekä geneettiset että ympäristötekijät. Kutinan lisäksi tyypillisiä oireita ovat muun muassa hilseily, ihon paksuuntuminen sekä jouhien katkeilu. Kesäihottuman diagnosoiminen perustuu tyypillisiin oireisiin, jotka ilmenevät lämpimään vuodenaikaan, sekä oireiluhistoriaan. Allergeenien tarkempaan tunnistamiseen voidaan käyttää intradermaalitestausta, antigeenistimulaatiotestiä sekä allergeenispesifisen immunoglobuliini E:n mittaamista. Parantavaa hoitoa ei ole. Oireita voidaan pyrkiä lieventämään esimerkiksi loimituksella, lääkkeillä, siedätyshoidolla sekä pito-olosuhteiden muutoksilla. Suomenhevosia ja kesäihottumaa ei ole juuri tutkittu, vaikka moni suomenhevonen kärsii tästä sairaudesta. Tutkimuksen tarkoitus oli tehdä alustavaa kartoitusta suomenhevosten kesäihottumatilanteesta ja tarkastella, ovatko sairauden ominaispiirteet ja mekanismit samanlaisia kuin paljon tutkituilla islanninhevosilla. Työhypoteesina oli, että sairaus on hyvin samanlainen näillä kummallakin alkuperäisrodulla. Tutkimus suoritettiin keräämällä tietoja sairaista suomenhevosista omistajilta. Omistajat itse ilmoittivat hevosensa tutkimukseen puhelimitse, sähköpostitse tai lomakkeella kirjallisesti tai internetissä. Tutkimuksessa tarkasteltavia tietoja olivat hevosen sukupuoli, syntymävuosi, ikä oireiden alkaessa sekä oireiden alkamisvuosi, oireiden voimakkuusaste, hevosen väri, onko lähisukulaisilla oireita, asuinpaikkakunta ja käytetyt hoitomuodot sekä niiden teho. Tutkimukseen osallistui 253 suomenhevosta. Hevosista 43, 1 % oli oriita ja ruunia ja 56,9 % tammoja. Rautiaiden sekä ruunikoiden ja mustien hevosten osuuksien välillä ei ollut tilastollista merkitsevyyttä verrattaessa koko populaation värijakaumaan (p=0,096 ). Oireiden taso oli pääosalla hevosista (n=169) lieviä tai kohtalaisia. Hevosista 57,7 % oli syntynyt 2000-luvulla, 37,1 % 1990-luvulla ja 5,1 % 1980-luvulla. Vanhimmat tutkimukseen osallistuneet hevoset olivat syntyneet vuonna 1984, nuorin vuonna 2008. Tutkimukseen osallistuneista hevosista 51, 8% oli alkanut oireilemaan 1.-4. ikävuoden aikana, ja oireilu oli alkanut 68,0 %:lla hevosista 2000-luvulla. Hevosten asuinpaikkakunnat olivat sijoittuneet ympäri Suomea, vain Keski-Pohjanmaan hevosjalostusliiton alueelta ei ollut mukana yhtään hevosta. Useimmille hevosille oli käytetty enemmän kuin yhtä hoitokeinoa oireiden lievitykseen. Erilaiset voiteet ja loimitus olivat käytetyimpiä keinoja. Tutkimuksessa saadut tulokset olivat samansuuntaisia kuin islanninhevosella tehdyissä tutkimuksissa. Kesäihottuman tarkat patogeneesimekansimit erityisesti genetiikan osalta ovat edelleen epäselviä, ja asia vaatii lisäselvityksiä. Samoin tehokkaiden sairastumisen esto- ja hoitokeinojen etsintä jatkuu yhä.

Leikkaushaavainfektio on yksi yleisimmistä sairaalaperäisistä infektioista. Leikkaushaavainfektiot jaetaan kolmeen luokkaan syvyyden perusteella. Postoperatiivisen haavainfektion vakavuus on suhteessa sen syvyyteen. Leikkaushaavainfektion syntymiseen vaikuttavia tekijöitä eläimillä kirjallisuuden mukaan ovat mm. leikkaustyyppi, leikkauksen ja anestesian kesto, leikkausalueen bakteerikontaminaation aste (puhtausluokka), profylaktisen mikrobilääkkeen käyttö ja leikkausaseptiikka. Mikrobilääkeprofylaksian valinnassa tärkeimpiä kriteerejä ovat leikkaustyyppi, haavainfektion oletettu tai todettu aiheuttaja ja haavan sijainti. Leikkaushaavainfektioita hevosilla aiheuttavista bakteereista yleisimpiä ovat Enterobacteriaceae-heimoon, Streptococcus, Staphylococcus-, Pseudomonas-, ja Acinetobacter-sukuun kuuluvat bakteerit ja anaerobibakteerit. Tutkimuksessa kartoitettiin kirurgisten leikkaushaavainfektioiden esiintymistä, mikrobilääkkeiden käyttöä leikkauspotilailla ja yleisimpiä leikkaushaavainfektioita aiheuttavia mikrobeja Yliopistollisen eläinsairaalan hevosklinikalla vuonna 2005. Tutkimusta on tarkoitus käyttää apuna selvitettäessä, minkälaisiin toimenpiteisiin tulisi ryhtyä leikkaushaavainfektioiden esiintymisen vähentämiseksi sekä koko eläinsairaalan tasolla että yksittäisen potilaan hoidossa. Tutkimus toteutettiin aktiivisena retrospektiivisenä tutkimuksena. Aineisto kerättiin eläinsairaalan potilastietokannasta, leikkausdiariakirjasta, anestesiavalvontakaavakkeista, eläinlääkintä- ja elintarviketutkimuslaitoksen (EELA, nyk. EVIRA) laboratoriovastauksista sekä soittokyselyn perusteella. Leikkaukset ryhmiteltiin tarkastelua varten leikkaustyypeittäin puhtausluokkiin I-IV. Tutkimukseen kuului 164 leikkausta. Tarkasteluun sisällytettiin leikkauksen jälkeen vähintään vuorokauden eläneet hevoset (n=132). Näistä leikkaushaavainfektion sai 21 % hevosista (n=28). Puhtausluokittain vastaavat infektoitumisprosentit olivat luokassa I 7 %, (n=6) luokassa II 43 % (n=13) ja luokassa III 63 % (n=9). Yleisimmissä leikkaustyypeissä infektioprosentit olivat seuraavat: kastraatiot 4 % (n=2), puhtaat ortopediset leikkaukset 0 % (n=0, ntot=26) ja puhdas-kontaminoituneet ähkyleikkaukset 48 % (n=12). Leikkaushaavainfektion saaneista hevosista bakteriologinen näyte otettiin 45 % (n=13) hevosista. Yleisin leikkaushaavainfektioista eristetty bakteeri oli E. coli. Profylaktisena mikrobilääkkeenä abdominaalikirurgiassa käytettiin eniten bentsyylipenisilliiniä yhdistettynä gentamisiiniin (58 %, n=25). Kaikissa muissa leikkaustyypeissä, joissa preoperatiivisen mikrobilääkkeen anto oli selkeästi merkitty potilastietoihin (n=89), 87 % (n=77) hevosista sai pelkkää bentsyylipenisilliiniä. Jatkohoidossa mikrobilääkekäytännöt vaihtelivat leikkaustyypeittäin. Yliopistollisen eläinsairaalan hevosklinikalla leikkaushaavainfektioiden esiintyvyyttä voidaan pitää melko yhteneväisenä kirjallisuuden vastaavien lukujen kanssa, etenkin puhtaissa ortopedisissä leikkauksissa ja kastraatioissa. Puhtausluokkien infektioprosentit eivät kuitenkaan yksinään ole hyvä indikaattori leikkaushaavainfektioiden vertailussa. Mikrobilääkeprofylaksian periaatteet toteutuivat pääsääntöisesti hyvin.

Työn tavoitteena oli koostaa opasmainen tutkielma saatavilla olevasta tutkimustiedosta koskien kissojen ja koirien parenteraalista nestehoitoa. Pieneläinten nesteytys on yleinen ja tavanomainen hoitotoimenpide, mutta ennen ei ole ollut olemassa suomenkielistä lisensiaatin tutkielmaa aiheesta. Tutkielmassa käydään läpi eri nestevaihtoehdot ja tärkeimmät nestehoitoa vaativat tilanteet. Työn alussa käydään läpi elimistön nestefysiologiaa, sillä tiettyjen perusasioiden ymmärtäminen on oleellista nestehoitoa suunniteltaessa. Lisäksi käsitellään elektrolyytti- ja happo-emästasapainon häiriöt, sillä niiden hoidossa oikeanlainen nestehoito on pääosassa. Vaarallisimmat elektrolyyttihäiriöt pieneläimillä ovat häiriöt kalium- ja natriumpitoisuuksissa. Muita mahdollisia elektrolyyttihäiriöitä ovat häiriöt kalsiumin, kloridin, magnesiumin ja fosforin tasapainossa. Happo-emästasapainon häiriöt ovat joko metabolisia tai respiratorisia. Metabolisissa häiriöissä muuttuu kehon bikarbonaattipitoisuus, respiratorisissa häiriöissä hiilidioksidin osapaine. Nestevalmisteet jaotellaan kristalloideihin ja kolloideihin. Kristalloidit ovat alhaisen molekyylipainon valmisteita, jotka jakautuvat nopeasti laskimosta verisuonitilan ja soluvälitilan välille. Kristalloidien käyttöaiheita ovat hypovolemia, dehydraatio, anestesian ja operaatioiden aikainen normaalin nestetasapainon ylläpitäminen sekä elektrolyytti- ja happo-emästasapainon häiriöt. Erilaisia kristalloideja ovat erivahvuiset natriumkloridi- ja glukoosiliuokset sekä tasapainotetut polyioniset liuokset, kuten Ringerin laktaatti ja asetaatti. Polyioniset tasapainotetut liuokset sisältävät natriumin ja kloridin lisäksi kalsiumia, kaliumia ja magnesiumia sekä puskurin, joka on tyypillisesti asetaatti tai laktaatti. Natriumkloridilla on lievästi elimistöä happamoittava ja asetaattia sekä laktaattia sisältävillä liuoksilla elimistöä alkalisoiva vaikutus. Kolloidit ovat suuremman molekyylipainon omaavia valmisteita, jotka pysyvät pääasiassa verisuonitilassa ja ylläpitävät verisuonitilan kolloidiosmoottista painetta. Kolloidien käyttöaiheita ovat hypovolemia ja hypoproteinemia. Tutkielmassa käsiteltyjä synteettisiä kolloideja ovat dekstraani-, gelatiini- ja hydroksietyylitärkkelysvalmisteet. Dehydraation hoidossa sopivin kristalloidi valitaan tilanteen mukaan, mikään valmiste ei ole ylivoimaisesti muita parempi tutkimusten perusteella. Kristalloidien ja kolloidien käytöstä hypovolemian ja sokin hoidossa löytyy suhteellisen paljon etenkin ihmisillä ja koe-eläimillä tehtyjä tutkimuksia. Yhteneväinen kanta on, että nestevalintaa tärkeämpää on tavoitteellinen ja riittävän aggressiivinen nestehoito. Verenvuotosokissa oleellista on ylläpitää riittävä kudosperfuusio, mutta minimoida nestehoidon verenvuotoa pahentava vaikutus. Pään- ja keuhkotraumojen hoidossa ei ole yhteneväistä kantaa tietyn nesteen paremmuudesta. Hypertonista natriumkloridia, kolloideja ja mannitolia suositellaan lähteestä riippuen. Nesteytyksen seuranta on tärkeää riittävän hoidon varmistamiseksi ja ylinesteytyksen välttämiseksi. Eri nestevalmisteiden haitta- ja hyötyvaikutuksista kissalla ja koiralla tarvitaan lisää yhteneväisiä ja vertailukelpoisia tutkimuksia.

Kissojen diabeettinen ketoasidoosi on vakava diabetes mellituksen komplikaatio. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli tutkia kissan selviytymiseen vaikuttavia tekijöitä ja vertailla diabeettisen ketoasidoosin hoitoprotokollia kirjallisuuden ja Yliopistollisen Eläinsairaalan välillä. Tavoitteena oli saada tutkimustietoa DKA-kissojen ennusteesta. Työhypoteesi oli se, että vanhoilla kissoilla on huonompi ennuste kuin nuorilla kissoilla. Retrospektiivisen tutkimuksen aineiston muodostivat kissat, jotka tulivat Yliopistolliseen Eläinsairaalaan potilaiksi ensimmäistä kertaa diabeettisen ketoasidoosin takia 01.01.2010-31.12.2011 välisenä aikana. Hakukriteeri oli Yliopistollisen Eläinsairaalan Provet-ohjelmiston potilasyhteenvedosta löytyvä termi "diabeettinen ketoasidoosi". Kriteerit täyttäviä kissoja löytyi 29 kpl. Kustakin kissasta kirjattiin ylös nimi, potilasnumero, rotu, sukupuoli, ikä ja paino. Kissojen sairaalassa saamat lääkkeet ja ensimmäisten verinäytteiden löydökset taulukoitiin. Kissojen diabeettista ketoasidoosia hoidettiin sairaalassa suonensisäisellä nesteytyksellä. Nesteinä käytettiin keittosuolaliuosta, Ringerin asetaattia tai molempia nesteitä. Kissat saivat tarvittaessa glukoosia ja insuliinia. Kissat saivat myös suonensisäisesti kalium- ja fosfaattilisiä tarpeen mukaan. Osalle kissoista annettiin bikarbonaattia. Tarvittaessa kissat saivat muita lääkityksiä taustalla olevan syyn perusteella. Kissojen selviytymistä tarkasteltiin jakamalla kissat neljään ryhmään: heti kotiutetut, heti lopetetut, teho-osastolta selviytyneet ja teho-osastolla lopetetut tai kuolleet kissat. Kissojen tiedoista kirjattiin ylös oliko diabetes diagnosoitu niillä jo aiemmin. Kissojen verinäytetuloksia vertailtiin selviytyneiden ja kuolleiden kissojen välillä. Lisäksi tutkittiin kissan iän vaikutusta selviytymiseen teho-osastolla ja iän vaikutusta hoitopäätökseen. Aineiston analysointi ja tilastollinen käsittely tehtiin PASW Statistics 18-ohjelmalla. Tutkimuksen kissoista 24,1 % selviytyi diabeettisesta ketoasidoosista. Selviytymiseksi määriteltiin se, että kissa lähti kyseisen sairaalajakson päätteeksi elävänä kotiin. Tehohoidossa olleista kissoista selviytyi 50 %. Sairaalaan tullessa otetuista verinäytetuloksista ainoastaan veren pH:lla todettiin olevan tilastollisesti merkitsevä yhteys kissan selviytymisennusteeseen. Veren pH oli 7,24 ± 0,12 selvinneillä ja 7,12 ± 0,13 kuolleilla tai lopetetuilla kissoilla. Tehohoidettujen kissojen iällä ei havaittu olevan tilastollisesti merkitsevää yhteyttä selviytymisennusteeseen. Tulos ei ollut hypoteesin mukainen. Tehohoidettujen kissojen ikä ei näyttänyt vaikuttavan selviytymiseen. Mitä matalampi veren pH oli, sitä huonompi oli kissan ennuste. Tämä tulos on tärkeä, sillä ennustetta voidaan arvioida, vaikkei omistaja olisi heti halukas kalliisiin ja laajoihin jatkotutkimuksiin taustasyyn selvittämiseksi. Tämän tutkimuksen myötä eläinlääkärit voivat kertoa omistajille tutkimukseen pohjautuvaa tietoa kissan ennusteeseen vaikuttavista tekijöistä kliinisessä työssä.