Browsing by Title
Now showing items 769-788 of 1400
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2002)Poikimahalvaus on lypsylehmillä poikimisen jälkeen esiintyvä aineenvaihduntasairaus. Poikimahalvaus on myös taloudellisesti merkittävä sairaus, joka laskee lehmän tuotosta kyseisellä tuotantokaudella. Lisäksi nämä lehmät sairastuvat terveitä lehmiä useammin myös muihin sairauksiin, kuten utaretulehdukseen, ketoosiin ja juoksutusmahasairauksiin. Ruokinnan avulla voidaan ennaltaehkäistä poikimahalvausta karjatasolla. Rehun koostumuksella, erityisesti kalium-, kalsium- ja magnesiumpitoisuudella on merkitystä poikimahalvauksen ennaltaehkäisyssä. Ummessaoloaikainen magnesiumin puute ja kalsiumylimäärä rehussa lisäävät sairastumisriskiä. Hypomagnesemiasta kärsivän lehmän kyky irrottaa kalsiumia luustosta on huonompi kuin lehmällä, jonka magnesiumtase on normaali. Magnesiumin puute häiritsee myös parathormonin, D3-vitamiinin ja kilpirauhasen toimintaa. Runsas kalsiumin saanti rehusta hidastaa kalsiumin resorptiota luustosta, ja tätä mekanismia tarvitaan poikimisen jälkeen, kun kalsiumintarve kasvaa. Rehun koostumuksella, erityisesti kaliumpitoisuudella, on vaikutusta magnesiumin imeytymiseen ja hyväksikäytettävyyteen. Kaliumpitoisuuden noustessa magnesiumin imeytyminen pötsistä laskee. Suomalaisella, runsaasti säilörehua sisältävällä rehustuksella on vaikea toteuttaa matalakaliumista ja -kalsiumista ruokintaa. Tässä syventävien opintojen tutkielmassa keskityttiin magnesiumin osuuteen kivennäisaineenvaihdunnassa. Käytännön kokeessa tutkittiin magnesiumlisän ja kationi-anionitasapainon vaikutusta ummessaolevan lehmän kivennäisaineenvaihduntaan kolmessa ruokintaryhmässä. Koerehun vaikutuksia kivennäisaineenvaihduntaan seurattiin verinäytteiden avulla. Kokeessa esiintyi odotettua vähemmän poikimahalvauksia, rehun korkeasta kaliumpitoisuudesta huolimatta. Tämä saattaa selittyä nuorilla lehmillä ja hieman keskiarvoa alhaisemmilla kuntoluokilla. Plasman magnesiumpitoisuuksissa ei havaittu merkitseviä muutoksia. Kaliumlisäryhmässä viidellä lehmällä sekä kontrolliryhmässä yhdellä lehmällä havaittiin subkliininen hypomagnesemia viikko poikimisen jälkeen. Veren magnesiumtason lasku saattaa selittyä koerehun korkeilla kalium- ja magnesiumpitoisuuksilla sekä rehun vaihdoksella poikimisen jälkeen. Lehmät eivät ehkä ehtineet viikossa sopeutua kivennäisten saannin muutokseen.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 1998)Ummessaoloajan ruokintakokeen neljään eri ryhmään otettiin satunnaisvalinnalla yhteensä 20 friisiläislehmää niin, että jokaisessa ryhmässä oli 2 hiehoa. Koe järjestettiin satunnaistettujen lohkojen kokeena, joka toteutettiin faktoriaalisena (2x2). Tarkoituksena oli selvittää magnesiumin lisäyksen ja anionisia suoloja sisältävän ruokinnan vaikutus tiettyihin verestä ja virtsasta mitattavien mineraalien konsentraatioihin (mm. kalsium, magnesium ja natrium). Koeruokinta aloitettiin 4 viikkoa ennen laskettua poikimisaikaa ja lopetettiin lehmän poikimispäivänä. Neljään ruokintaryhmään jaetut lehmät saivat magnesiumia 16 tai 33 g päivässä ja tämän lisäksi niiden ruokinta oli joko anioni- tai kationi-valtainen. Ruokinnan kationi-anionitasapaino laskettiin milliekvivalentteina kaavalla [( Na+ + K+) - ( Cl- + S2-)], jolloin anioni-ryhmän kationi-anionitasapainoksi saatiin +31 mEq/kg kuiva-ainetta ja vastaavasti kationi-ryhmälle +340 mEq/kg kuiva-ainetta. Koerehussa anionisina suoloina käytettiin NH4Cl, (NH4)2SO4 sekä MgCl2. Veri- ja virtsanäytteet otettiin 4, 3, 2, 1 viikkoa ennen laskettua poikimisaikaa sekä poikimispäivänä, poikimispäivää seuraavana päivänä ja viikko poikimisen jälkeen. Anioni-ruokinnalla olevien lehmien virtsa oli happamampaa, ja ne erittivät enemmän kalsiumia virtsaan koko kokeen ajan kuin kationi-ruokintaryhmän koelehmät. Ruokintakokeen aikana magnesiumin saanti ei vaikuttanut verestä tai virtsasta mitattaviin suureisiin. Anionisten suolojen lisäämisellä ummessaolevien lehmien ruokintaan saadaan vaikutus kalsiumin aineenvaihduntaan, vaikka kationi-anionitasapaino ei muodostuisikaan negatiiviseksi. Magnesiumtason nostamisesta 0.2 %:sta 0.4 %:iin kuiva-aineesta laskettuna ei ollut vastaavaa hyötyä, kun magnesiumlisänä käytettiin magnesiumoksidia.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2016)Poikimahalvauksena vakavammassa muodossa ilmenevä hypokalsemia altistaa usealle yleiselle sairaustilalle lypsylehmällä. Suurin yksittäinen hypokalsemialle altistava tekijä on puute magnesiumista, jota tulee olla riittävästi rehussa. Magnesium on edellytys lisäkilpirauhashormonin eritykselle, ja herkistää munuaista ja luustoa reagoimaan lisäkilpirauhashormonin vaikutukselle, minkä seurauksena luustosta vapautuu ja munuaisista takaisinimeytyy enemmän kalsiumia verenkiertoon. Lisäksi munuaiset muodostavat lisäkilpirauhashormonin vaikutuksen seurauksena kalsitriolia, jonka vaikutuksesta ruuansulatuskanavasta imeytyy enemmän kalsiumia. Magnesium on solunsisäinen kivennäisaine, eikä seerumin pitoisuus kerro luotettavasti solunsisäisestä vajeesta, sillä suuri solunsisäinen määrä puskuroi muutokset solunulkoisessa nesteessä. On havaittu, ettei seerumin pitoisuus ole hyvä mittari koko elimistön magnesiumstatuksesta. Puutos havaitaan vasta ääritilanteessa, heikentyneestä maidontuotoksesta, poikimahalvauksista ja muista sairauksista, tai suorittamalla kuormitustesti, joka kertoo paljonko magnesiumia pidätetään elimistön tarpeisiin. Poikimahalvaushoidossa kalsiuminfuusion sydänvaikutukset ovat vakavat. Magnesium suojaa sydäntä estämällä liiallisen kalsiumin kertymistä sydänlihassoluihin, hidastamalla tahdistusta, vähentämällä spontaania depolarisaatiota ja vähentämällä stressin adrenergistä vaikutusta. Se estää sydänlihaksen liiallista supistumista ja sarkoplasmaattisen kalvoston ylitäyttymisen, estäen kalsiumaallot, kammiotakykardiat, sydämen pysähtymisen ja äkkikuoleman. Ainoastaan magnesiumia annostellessa, yli 5-kertaiset pitoisuudet aiheuttavat pääsääntöisesti vakavia neuromuskulaarisia ja kardiovaskulaarisia haittoja. Ainoastaan magnesiumia annostellessa 2-4-kertaisiin pitoisuuksiin liittyy konsensuksena alentuneet jänneheijasteet, ja katsauksesta riippuen lihasheikkoutta, hypotensiota, väsymystä, vähentynyt kohdun tonus, ja ihon punastumista. Kalsiumglukonaatti vastavaikuttaa magnesiumin vaikutuksia, joten kalsiuminfuusion yhteydessä edellä kuvatut magnesiumvaikutukset vähenevät suhteessa kalsiumin pitoisuuteen. Munuaisilla on suuri kyky erittää liiallista magnesiumia, ja seerumin taso on usein jo kahden tunnin kuluessa normalisoitunut. Myös ternimaitoon erittyy merkittävä määrä magnesiumia. Kun otetaan huomioon kalsiuminfuusion voimakkaat kardiovaskulaarivaikutukset ja sydänpysähdyksen riski; ja toisaalta magnesiumin suojaavat vaikutukset, keskeinen rooli kalsiumaineenvaihdunnassa, suuri turvamarginaali ja nopea eritys; on selvää, että magnesiumia tulee annostella kalsiuminfuusion yhteydessä. Solunulkoisen nesteen magnesiumpitoisuuden kaksinkertaistaminen on tässä yhteydessä turvallista. Kliiniset havainnot poikimahalvauslehmästä vastasi pääosin yleistä käsitystä: seerumin kalsium oli alhainen, magnesium oli normaali tai yli viiterajan, sydän- ja pötsiäänet olivat vaimeat, rektaali- ja pintalämpötila olivat alhaisia. Rektaalilämpötilan keskiarvo oli kuitenkin 38,5 astetta. Hoidon seurauksena lehmä tärisi usein, sydän- ja pötsiäänet voimistuivat, rytmihäiriöitä oli vähän tai kohtalaisesti. Korkeamman kuntoluokan lehmä nousi heikommin. Kun arvioi poikimahalvauslehmän solunsisäistä magnesiumstatusta, tulisi mahdollisesti kiinnittää huomiota magnesiumin ja kalsiumin suhteeseen, suhteessa kalsiumpitoisuuteen. Mikäli magnesiumpitoisuuden suhde kalsiumpitoisuuteen ei nouse yhtä suureksi kuin olisi fysiologisesti odotetettavissa kyseisessä kalsiumpitoisuudessa, saattaa se viitata solujensisäiseen magnesiumpuutteeseen. Mahdollisesti suun kautta annetut valmisteet voivat vääristää edellämainittua arviota.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2012)Hiekkaähky on yleinen ongelma suomalaisilla hevosilla maaperän runsaan hiekkapitoisuuden takia. Hiekkaähkyn lääkkeelliseen hoitoon käytetään yleisesti joko magnesiumsulfaattia tai psylliumia, mutta aiheesta on saatavilla vain muutamia laadukkaita tutkimuksia. Hoitojen tehokkuutta ei myöskään ole vertailtu keskenään. Magnesiumsulfaatin ja psylliumin vaikutusmekanismit hiekan poistoon ovat hyvin erilaiset, joten niiden yhteiskäytöllä voitaisiin saada tehokkaampi hiekan poistuminen hevosen suolistosta. Kirjallisuuskatsauksessa käydään lyhyesti läpi hiekkaähkyn etiologia, oireet ja diagnosointi, sekä käsitellään tämän hetkinen kirjallisuudesta saatava tieto magnesiumsulfaatin ja psylliumin toimintamekanismeista ja käytöstä hevosen hiekkaähkyn hoitoon. Tässä tutkimuksessa vertailtiin magnesiumsulfaatin ja psylliumin tehokkuutta hiekan poistamiseen sekä tarkastellaan, onko valmisteiden yhteiskäyttö tehokkaampi tapa poistaa hiekkaa hevosen suolistosta. Tutkimus oli ensimmäinen magnesiumsulfaatin ja psylliumin tehokkuuksia hevosella vertaileva tutkimus sekä ensimmäinen, jossa magnesiumsulfaatin ja psylliumin yhteiskäyttöä kokeiltiin hiekan poistamiseen. Tutkimuksessa oli 34 vuosina 2004–2005 ja 2009–2010 Yliopistollisen eläinsairaalan Hevossairaalassa hoidettua potilasta, joilla oli vatsaontelon röntgenkuvauksessa havaittu yli 2500 mm2:n kokoinen ala hiekkaa. Potilaat jaettiin kolmeen hoitoryhmään (magnesiumsulfaatti 10 potilasta, psyllium 12 potilasta, yhdistelmähoito 12 potilasta), ja niitä hoidettiin viikon ajan antamalla käytettyä lääkeainetta kerran päivässä veteen sekoitettuna nenämahaletkun kautta kunnes hiekka oli poistunut suolistosta tai tutkimus päättyi. Hiekan poistumista seurattiin radiologisesti päivinä 4 ja 7. Hoito lopetettiin jos röntgenkuvissa ei havaittu enää hiekkaa. Röntgenkuvassa näkyvän hiekan pinta-ala määritettiin kuvankatseluohjelman avulla, ja ryhmien hiekkamäärien välisiä eroja päivinä 4 ja 7 tutkittiin Mann-Whitney ja Kruskall-Wallis -testien avulla. Yhdistelmähoidolla keskimääräinen hiekkamäärä oli merkitsevästi pienempi päivänä 4 kuin magnesiumsulfaatilla (p = 0,003) tai psylliumilla (p = 0,012). Hoitojen välillä ei ollut merkitsevää eroa päivän 7 hiekkamäärissä, ja magnesiumsulfaatin ja psylliumin välillä ei ollut merkittävää eroa päivän 4 hiekkamäärissä. 11 hevosella hiekkaa jäi suolistoon hoidosta huolimatta. Yhdistelmähoidolla hiekan määrä väheni nopeammin kuin käyttämällä magnesiumsulfaattia tai psylliumia erikseen. Tämä alentaa hoitokustannuksia erityisesti sairaalahoitoa vaativissa hiekkaähkyissä vähentämällä tarvittavien sairaalahoitopäivien määrää. Samalla hoidosta aiheutuvan stressin ja suolistossa liikkuvan hiekan aiheuttamien sivuvaikutusten riski alentuu. Tutkimuksessa kuitenkin havaittiin, että joillakin hevosilla hiekkaa jäi suolistoon hoidosta huolimatta, myös yhdistelmähoitoa käytettäessä. Syytä tähän ei tiedetä, mutta taustalla epäillään olevan yksilölliset vaihtelut suoliston liikkeessä. Hiekan syönnin estäminen pysyy edelleen tärkeänä hoitona erityisesti hevosilla, joilla kaikkea hiekkaa ei lääkehoidolla saada poistettua.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 1995)Työn tarkoituksena oli kartoittaa mahahaavojen esiintymistä aikuisilla hevosilla Suomessa. Työn kliininen osuus suoritettiin kevään 1994 aikana Eläinlääketieteellisellä korkeakoululla marraskuussa 1994 Ypäjän Hevosopistolla. Ennen tähystystä hevosista otettiin tarkka anamneesi ja hevoset tutkittiin kliinisesti ja rektalisoitiin. Tähystykseen käytettiin kolme metriä pitkää Olympus-merkkistä videoendoskooppia. Tutkimukseen osallistui 29 hevosta, joista 14:llä oli mahahaava. Haavautumia esiintyi kaiken ikäisillä hevosilla. Suurin mahahaavafrekvenssi oli 4-7 vuotiailla hevosilla. Lämminveriravureilla oli huomattavasti enemmän haavautumia kuin suomenhevosilla ja puoliveri-ratsuilla. Ruunilla taas oli tammoja ja oriita vähemmän haavautumia. Tutkimusmateriaalissa yleisimmät mahahaavaoireet olivat kilpailustressi, ripuli ja toistuvat koliikit. Muita oireita olivat ruokahaluttomuus, huonokuntoisuus ja laihuus. Kahdella hevosella oli aikaisemmin todettu ahtauma ruokatorvessa - näistä toisella oli mahahaava. 29 tutkimus hevosesta vain yksi oli kliinisesti oireeton. Kipulääkityksen ja ruokinnan aiheuttamia mahahaavoja ei tutkimuksessa todettu. 12 hevosella oli haavautuma rauhasettomassa esophagus-osassa ja viidellä rauhasosassa. Rauhashaavautumista neljä oli pylorusalueella. Rauhasalueen haavautumat ovatkin todennäköisesti alidiagnosoituja, koska pyloruksen tähystys ei onnistu kaikilla hevosilla. Puolet haavautumista oli akuutteja ja verestäviä - puolet paranemassa olevia tai kroonisia ja keratisoituneita. Biopsia otettiin 24 hevoselta sekä rauhasettomalta että rauhaselliseltä limakalvolta. Mahalaukusta saadut biopsiat ovat yleensä hyvin pinnallisia. Täten histologiset löydökset tukevat mahahaavadiagnoosia, mutta negatiivinen tulos ei poissulje mahahaavan mahdollisuutta. Mikroskooppisesti mahahaava diagnosoitiin neljällä hevosella.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 1997)Tutkimuksessa määritettiin kliinisesti terveiden ja mahasuolikanavan oireita potevien koirien helikobakteeri (HLO)-infektion aste, mahalaukun limakalvon histologinen kuva sekä tutkittiin HLO-infektion asteen ja histologisen kuvan välistä yhteyttä. Materiaalina oli 19 oireetonta lemmikkikoiraa ja 23 EKK:n eläinsairaalan potilasta, joilla oli esiintynyt mahasuolikanavan oireita. Koirilta otettiin mahalaukun limakalvolta endoskopiassa harjanäyte sekä biopsianäytteet ureaasitestiin, histologiseen tutkimukseen, viljelyyn ja elektronimikroskooppiseen tutkimukseen. Helikobakteereita todettiin histologisesti kaikilla oireettomilla koirilla (100 %) ja 91,3:%:lla oireellisista koirista. Ureaasitesti tehtiin 39 koiralta ja harjanäyte tutkittiin yhteensä 22 koiralta. Niillä löydettiin kaikki positiiviset ja negatiiviset, kun todellisena tuloksena pidettiin histologisesti todettua HLO-infektiota. Harjanäytteessä todettu helikobakteerien määrä ei aina vastannut histologisesti todettua HLO-infektion astetta. Mahalaukun eri alueiden kesken todettiin tilastollisesti eroja HLO-infektion asteessa: antrurnissa helikobakteereita esiintyi vähiten. HLO-infektion aste ei tilastollisesti poikennut oireettomien ja oireellisten ryhmien välillä (p =0,10). Histologinen kuva poikkesi ryhmien välillä yksittäisten tulehdusparametrien suhteen siten, että lymfosyyttiaggregaatteja (p < 0,01) ja eosinofiilejä (p = 0,03) oli lievästi enemmän oireellisillakuin oireettomilla koirilla. Diagnostisia löydöksiä ei esiintynyt 58 %:lla oireettomista ja 34 %:lla oireellisista koirista. Yleisin diagnostinen löydös oli lievä krooninen gastriitti, joka todettiin yhteensä 11 koiralla. HLO-infektion asteen ja tulehdusmuutosten välillä ei todettu korrelaatiota.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2017)Listeria monocytogenes on yksi yleisimmistä Suomessa esiintyvistä ruokamyrkytyspatogeeneistä. Pastöroimattomat maitotuotteet ovat merkittävä riskielintarvikeryhmä. Raakamaitoon L. monocytogenes voi päätyä esimerkiksi utareen pinnalta huonon lypsyhygienian seurauksena, mutta tartuntareittinä voi myös toimia lypsylaitteistoon tai maitotankkiin muodostuneet biofilmit. Biofilmin avulla bakteerit kiinnittyvät tiukasti alustaansa ja samalla ne suojautuvat mekaanisilta ja kemiallisilta puhdistustoimenpiteiltä. Biofilmit ovat usein erittäin vaikeita saneerata elintarviketuotantolinjoista. Tavoitteenamme oli kartoittaa maidon alkutuotannosta eristettyjen L. monocytogenes –kantojen kiinnittymistä ja biofilminmuodostusta kuoppalevyillä. Valitsimme yhteensä 79 L. monocytogenes -isolaattia (53 eri genotyyppiä), jotka olivat peräisin neljän lypsykarjatilan maidosta, lypsylaitteiston suodattimista ja navettaympäristöstä. Lisäksi tutkittiin referenssikannat ATCC 19115 ja EGD-e. Isolaateille tehtiin kiinnittymiskoe, jossa niitä kasvatettiin kuoppalevyllä vähäravinteisessa elatusaineessa 30 °C:ssa 24 ja 48 tunnin ajan. Tämän jälkeen kuoppalevy pestiin puhtaaksi irtonaisista bakteerisoluista tislatulla vedellä ja pohjaan kiinnittyneet bakteerisolut värjättiin 0,1 % kristallivioletilla. Väri liuotettiin 95 % etanoliin ja kuoppalevyjen absorbanssi mitattiin spektrofotometrin avulla. Kullekin isolaatiolle tehtiin kolme kiinnittymiskoetta ja jokaisessa kokeessa oli mukana kolme teknistä toistoa. Negatiivisena kontrollina käytettiin elatusainetta, johon ei lisätty bakteeria. L. monocytogenes -isolaattien absorbanssimittausten keskiarvo oli 24 tunnin kasvatuksen jälkeen 0,1915 (0,1468 – 0,2477) ja 48 tunnin kasvatuksen jälkeen 0,2266 (0,1694 – 0,3661). Referenssikannan ATCC 19115 mittaustulokset eivät merkitsevästi eronneet muiden isolaattien tuloksista, mutta EGD-e:n absorbanssi oli 48 tunnin mittauksessa keskimäärin suurempi kuin muiden isolaattien. Sivelynäytteistä eristettyjen isolaattien mittaustulokset olivat 48 tunnin jälkeen merkitsevästi suurempia (p<0,01) kuin maitonäytteistä eristettyjen isolaattien. Sivelynäytteistä eristettyjen isolaattien kasvuympäristöt ovat siis sellaisia, joissa runsaasta biofilminmuodostuksesta on hyötyä bakteereille. Maitonäytteiden isolaatit eivät ole kasvuympäristössään hyötyneet tästä ominaisuudesta, ja siksi niiden biofilminmuodostus on heikompaa. Tulosten valossa on perusteltua, että L. monocytogenes -kantojen kasvuympäristön ja biofilminmuodostuskyvyn mahdollista yhteyttä selvittäisiin tarkemmin.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2008)Riittävä uni on välttämätöntä nisäkkäiden terveydelle ja hyvinvoinnille. Tämän vuoksi karjanpitoon liittyvät seikat, jotka vaikuttavat eläinten unen laatuun ja määrään, vaikuttavat siten myös eläinten hyvinvointiin ja tuottavuuteen. Kasvavien eläinten kohdalla unen merkitys korostuu. Uni säätelee monilla nisäkkäillä muun muassa glukokortikoidien ja kasvuhormonin eritystä. Naudalla tätä yhteyttä ei ole toistaiseksi osoitettu. Liian aikainen tai äkillinen maidosta vieroitus altistaa vasikoita sairauksille, lisää imemiseen liittyvää häiriökäyttäytymistä ja voi hidastaa vasikoiden kasvua. Maidosta vieroituksen vaikutuksia vasikoiden uneen ja lepoon ei ole tätä koetta ennen juuri tutkittu. Unen rakenteessa tapahtuvat muutokset korreloivat sen kanssa, kuinka hyvin eläimet sopeutuvat elämään eri stressioireiden paineessa. Syventäviin opintoihini kuului videomateriaalin käsittely liittyen vuoden 2004 – 2005 kokeesta sekä kirjallisuuskatsauksen tekeminen vieroitusstressin vaikutuksista vasikoiden uneen ja lepoon. Kokeessa vasikat vieroitettiin hapatetusta juomarehusta äkillisesti niiden ollessa noin kahdeksan viikon ikäisiä. Tämän ikäiset vasikat pystyvät jo käyttämään kiinteää ravintoa hyväkseen. Ihanteellisen vieroituksen tulisi kuitenkin tapahtua vähitellen. Kokeessa oletettiin, että vasikat ovat juomarehusta vieroitusta seuraavina päivinä nälkäisiä, koska vasikat ovat vieroitukseen asti hankkineet suurimman osan ravinnostaan juomalla vapaasti tarjottua hapanmaitoa. Nälkä stressaa vasikoita, ja stressi voi muuttaa unen laatua ja/tai rakennetta. 24 vasikan käyttäytymistä videoitiin 8 viikon iässä päivänä ennen juomarehusta vieroitusta, vieroituspäivänä ja 1., 2., ja 7. päivänä vieroituksen jälkeen. Videoista rekisteröitiin vasikoiden seisomiseen ja makaamiseen käyttämä aika ja vasikoiden eri univaiheissa viettämä aika. Vasikoiden käyttäytyminen ennen ja jälkeen vieroitusta analysoitiin toistomittaussekamallilla. Vieroituspäivinä vasikat olivat levottomia, mutta vieroituksen jälkeisinä päivinä vasikat lepäsivät aiempaa pidemmissä jaksoissa kerrallaan sekä nukkuivat enemmän ja pidempiä jaksoja NREM- unta kerrallaan. REM- unen suhteen muutokset olivat vähäisiä. Tulokset olivat yllättäviä, koska aiemmissa tutkimuksissa koejyrsijöiden unen rakenteen muutokset stressin seurauksena ovat olleet päinvastaisia: yleisesti kokonaisuniajan on todettu vähentyvän ja unen rakenteen muuttuvan rikkonaisemmaksi. Päättelimme, että vasikoiden vieroitus vapaasta hapanmaitojuotosta muuttaa niiden lepo- ja unirytmejä. Muutokset palautuivat osittain tai täysin viikon kuluttua vieroituksesta.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2001)Maitohapon kertyminen lihaksistoon liikuntasuorituksen aikana on yksi suorituskykyä heikentävistä tekijöistä ja sen pitoisuuden määrittämistä verestä on jo pitkään käytetty liikuntarasituksen intensiteetin mittarina. Maitohappo on myös erittäin käyttökelpoinen energianlähde sekä rasituksen että palautumisvaiheen aikana, joten sen jakautuminen elimistössä ja siihen vaikuttavat tekijät ovat nousseet tärkeäksi tutkimuskohteeksi. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään lihasten koostumusta ja energiantuotantoa sekä maitohapon muodostumista, jakautumista, kuljetusta ja merkitystä liikuntasuorituksen kannalta. Fysiologisessa pH:ssa maitohappo on pääosin dissosioituneessa muodossa: laktaattianionina ja vetyionina. Koska dissosioitunut muoto ei kykene siirtymään solukalvojen läpi diffuusiolla, tarvitaan kuljettajamekanismi siirtämään dissosioitunutta laktaattia. Kuljettajamekanismeja ovat monokarboksylaattikuljettaja (MCT) ja anioninvaihtajamekanismi. Lihas- ja punasoluissa anioninvaihtajamekanismilla on vähäinenen merkitys, MCT:n vastatessa pääosin laktaatin kuljetuksesta. MCT perheeseen kuluu nisäkkäillä ainakin 7 eri muotoa eli isoformia (MCT1-MCT7), joilla on kudosspesifisiä ominaisuuksia. Hevosen punasoluissa laktaatin kuljetuksesta solukalvon läpi vastaa MCT2. Lämminverisillä MCT2:n laktaatin kuljetusaktiivisuudessa on todettu suuria yksilöllisiä vaihteluja. Muilla tutkituilla eläinlajeilla vastaavaa ei ole todettu Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää onko suomenhevosella samankaltaista suurta yksilöllistä laktaatinkuljettajan aktiivisuuden vaihtelua kuin lämminverihevosilla. Verinäytteet kerättiin 50:ltä suomenhevoselta ja punasolujen laktaatinkuljetusaktiivisuus määritettiin radioaktiivisen laktaatin avulla. Tulokset vastasivat lämminverihevosilla tehtyjen tutkimusten tuloksia. Yksilölliset erot MCT2:n aktiivisuudessa kuljettaa laktaattia punasoluihin olivat huomattavia, aktiivisuuden vaihdellessa 1,0-10,5 nmol/(mg x minuutti). Vaihtelua oli havaittavissa riippumatta hevosen iästä tai sukupuolesta. Tutkitut hevoset olivat jaettavissa kahteen ryhmään punasolujen MCT:n laktaatin kuljetusaktiivisuuden mukaan. Hevosten, joilla oli matala kuljetusaktiivisuus, osuus oli 36 %. Vastaavasti hevosten, joilla oli korkea kuljetusaktiivisuus, osuus oli 64 %. Jako matalan tai korkean kuljettaja-aktiivisuuden omaaviin ryhmiin ei kuitenkaan ollut yhtä selkeä kuin lämminverisillä. Aikuisilla, yli kolmevuotiailla, tammoilla havaittiin laktaatin kuljetusaktiivisuuden olevan merkittävästi (p < 0,01) korkeampi kuin aikuisilla oreilla. Hevosen suorituskykyä kuvaamaan käytettiin Suomen Hippoksen laskemia yksilöindeksejä. Yksilöindeksejä verrattiin laktaatin kuljetusaktiivisuuteen, mutta tilastollisesti merkittävää korrelaatiota ei havaittu.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2002)The levels of lactic acid bacteria in some of the most commonly used spices and in some marinades used in meat processing in Finland were enumerated. The spices and herbs studied included black pepper, white pepper, allspice, rosé pepper, green pepper, cayenne pepper, oregano, paprika, cinnamon, ginger and garlic. The spices added to the marinades were not known in detail due to trademark protection reasons. The method employed in this study was the Determination of Lactic Acid Bacteria in Meat and Meat Products, issued by the Nordic Committee on Food Analysis. However, the temperature used in the incubation of the samples was 25oC. The samples were also enriched in MRS-S-broth. Lactic acid bacteria were found either in low numbers or not at all in most samples, usually less than 100 CFU/g or /ml. Relatively high concentrations were found in samples of allspice (up to 4.3 ' 105 CFU/g) and from some of the white and black peppers (up to 2.0 ' 104 CFU/g). In the marinades, highest levels of bacteria were detected in the sweet and sour type of marinade (highest level found: 8.0 ' 105 CFU/ml), whereas nearly all samples of honey and tomato flavored marinades showed lower levels of lactic acid bacteria (1.0 ' 102 - 2.5 ' 103 CFU/ml). Based on these results spices may well be considered a source of lactic acid bacterium contamination. It also appears that even if meat does not contain relevant numbers of lactic acid bacteria, the marinade added to the product may contaminate it. This may lead to spoilage problems during storage.
-
(2019)Opisthorchiidae-heimon maksamadot ovat kansainvälisesti ihmisillä yksiä merkittävimpiä kalavälitteisiä parasiittejä. Heimon maksamatoja esiintyy yleisesti Itä- ja Kaakkois-Aasiassa sekä Venäjällä, mutta niitä on havaittu myös laajalti Euroopassa kalaa syövillä nisäkkäillä ja linnuilla. Suomessa on aiemmissa tutkimuksissa havaittu esiintyvän zoonoottisista Opisthorchiidae-heimon maksamadoista Pseudamphistomum truncatumia ja Metorchis bilistä. Maksamatoja tai niiden metacercarioita on löydetty harmaahylkeistä, merikotkista, ketuista ja särjistä. Ihminen voi saada Opisthorchiidae-heimon maksamatoinfektion syömällä raakaa tai huonosti kypsennettyä särkikalaa. Särkikalojen käyttö elintarvikkeena on Suomessa koko väestön tasolla melko vähäistä, mutta viimevuosina kotimaisen kalan käytön puolesta on markkinoitu voimakkaasti ja suosiossa ovat erilaiset raakaa kalaa sisältävät ruuat. Tutkielman tavoitteena oli selvittää maksamatojen metacercaria-muotojen esiintyvyyttä suomalaisissa särjissä. Tutkimusaineistona oli kahdeksalta eri paikkakunnalta pyydetyt kalanäytteet, yhteensä 78 kalaa. Näytteitä oli sekä sisävesistä, että merialueilta. Tutkimuksessa kalat digestoitiin metacercarioiden vapauttamiseksi kalojen lihaksista. Metacercariat laskettiin ja luokiteltiin morfologian perusteella mikroskopoimalla. Löydetyt metacercariat poimittiin talteen sekvensointia varten. Metacercarioiden esiintyvyys koko tutkimusaineistossa oli 42 %. Merialueilta pyydetyissä kaloissa metacercarioita esiintyi 83 %:lla ja sisävesissä 18 %:lla tutkituista kaloista. Yhden löydetyn metacercarian osalta laji saatiin varmistettua ITS2-geenialue sekvensoimalla P. truncatumiksi. Muiden metacercarioiden osalta sekvensointia ei voitu tehdä, koska näytteiden DNA:ta ei saatu monistumaan PCR-menetelmällä. PCR:n epäonnistuminen saattoi johtua siitä, että näytteissä ei ollut alukkeita vastaavaa DNA:ta. Näytteenä olleet metacercariat saattoivat olla lajia, jonka DNA ei vastannut alukkeita, jolloin alukkeet eivät kiinnittyneet DNA:han. Ongelmana saattoi olla myös se, että alukkeita vastaava ITS2-geenialue ei välttämättä ole riittävän konservatiivinen tunnettujen lajien osalta, jotta alukkeet kiinnittyisivät kaikissa tapauksissa.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 1994)Tämän syventävien opintojen tutkielman tavoitteena on ollut laatia opetuskäyttöön maksan histopatologiaa esittelevä leikekansio. Leikkeisiin liittyy selittävä tekstiosa. Työ jakautuu kolmeen osaan niin, että ensimmäisessä osassa esitellään maksan normaali rakenne ja toiminta lyhyesti. Toisessa osassa käsitellään maksassa tavattavia histologisia perusmuutoksia neljänä eri kokonaisuutena: verenkiertohäiriöt, degeneraatiomuutokset, tulehdusmuutokset ja uudismuodostumat. Kolmas osa sisältää eri eläinlajien tavallisimpia maksasairauksia. Valitut eläinlajit ovat: nauta, hevonen, sika, lammas, koira, kissa, turkiseläimet, linnut, jyrsijät ja kalat. Histologiset leikkeet on saatu pääasiassa EKK:n patologianlaitoksen obduktiomateriaalista otetuista näytteistä. Tiettyjen eläinlajien osalta on leikkeitä saatu lisäksi Helsingin ja Oulun EELA:sta. Tekstiosan liitteenä on valokuvat histologisista leikkeistä.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 1990)Tämä syventävien opintojen tutkielma sisältää kirjallisuuskatsauksen ja tutkimusosan. Kirjallisuuskatsaus käsittelee kahta ravintoperäistä kirjolohisairautta, maksan rasvarappeutumaa ja ruokinnallista lihasrappeutumaa, niihin liittyviä ravintotekijöitä sekä maksan ja luurankolihaksiston rakennetta. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittyä kyseisten sairauksien esiintymistä kirjolohikannassamme ja käyttämillämme rehuilla sekä perehtyä sairauksien histopatologiaan. Aineisto käsitti 16 kalanviljelylaitoksilta kerättyä kirjolohinäytettä, joissa kussakin oli 8-11 kalaa. Jokaisesta kalasta otettiin maksa- ja lihaskudosnäytteet histologista tutkimusta varten. Näytteet värjättiin hematoksyliini-eosiini - sekä modifioidulla Ziehl-Neelsen -värjäyksellä. Preparaateissa huomio kiinnitettiin ensisijaisesti maksanrasvarappeutumaan liittyvään keroidipigmentin esiintymiseen maksakudoksessa sekä vahamaisiin lihasrappeutumamuutoksiin. Kolmessa kalanäytteessä havaittiin lievää keroidipigmentin kerääntymistä maksakudokseen, lähinnä sappitiehyeiden läheisyyteen. Yhdessä näistä näytteistä havaittiin, tosin vain yhdellä kalalla, vahamaista lihasrappeutumaa luurankolihaksissa. Kliinisiä tapauksia ei todettu. Positiivisten näytteiden kohdalla saattaa olla kysymys lievästä tai lyhyen aikaa jatkuneesta ruokintavirheestä.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2008)Idiosyncratic drug reaction denotes a non-immunological hypersensitivity to a substance unrelated to drug toxicity. Idiosyncratic drug reactions occur rarely and unpredictably amongst drug users. Endotoxins (lipopolysaccharides) are a part of the outer membrane of the cell wall of Gram-negative bacteria. Endotoxins may cause fever, leukopenia, and shock depending on the bacterial species and the health of the infected person. Usually endotoxins first insult the liver, a key detoxication organ in the host. Endotoxins can provoke Kuppfer cells to release pro-inflammatory cytokines, such as tumour necrosis factor alpha (TNF-α) and interleukin-1 (IL-1), which can lead to systemic inflammatory response and damage liver. Inflammation and liver damage can sensitize to idiosyncratic drug reactions. Endotoxin tolerance is defined as a reduced responsiveness to a lipopolysaccharide (LPS) challenge following the first encounter with endotoxin. Endotoxin tolerance is associated with a reduction of tumor necrosis factor alpha and interleukin-1 production in response to LPS. Endotoxin tolerance protects against a lethal challenge of LPS and prevents infection-inflicted tissue damage. The aim of this study was to determine such a dose and time-point after exposure which lead to a mild liver lesion and to increased hepatic levels of TNF-α and IL-1 mRNA in rats. We also made an attempt to induce endotoxin tolerance. 38 laboratory rats were used and studied in three rat groups. TNF-α and IL-1 levels were analyzed from rats killed 1, 3, 6, 12 or 24 h after endotoxin (1.0 mg/kg) given intraperitoneally. Endotoxin treatment resulted in significantly increased levels of TNF- α:n and IL-1 mRNA in all endotoxin-treated rats. Serum ASAT and ALAT levels also increased at 24 h. These results are consistent with tissue damage and inflammation in the liver. We failed to induce a clear endotoxin tolerance. The dose used (0,5 mg/kg) dose may have been too large for that.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 1990)Tässä tutkimuksessa tutkittiin maksimaalisen rasituksen vaikutusta plasman alaniini- ja kortisolikonsetraatioihin ja mahdollisia eroja hyvin suoriutuvien ja huonojen hevosten välillä. Sekä alaniinin että kortisolin on todettu aiemmin nousevan rasituksessa. Alaniini on merkityksellinen glukoosi-alaniinisyklissä, jossa se mahdollisesti kuljettaa rasituksessa syntyvää ammoniakkia sekä pyruvaattiaa maksaan käsiteltäväksi. On esitetty, että alaniinille voisi olla merkitystä suorituskykyä parantavana tekijänä. Kortisolin eritys nousee intensiteetiltään tarpeeksi voimakkaassa rasituksessa. Paitsi rasituksen kestosta on nousun päätelty riippuvan ennen kaikkea psyykkisistä tekijöistä, jotka varsinkin hevosella usein ratkaisevat. Tässä tutkimuksessa ei todettu alaniinikonsentraatioiden nousussa eroja hyvien ja huonojen välillä. Sen sijaan havaittiin, että keskiryhmässä alaniiniarvot alkoivat laskea 60 min jälkeen, kun taas hyvillä ja huonoilla alaniinikonsentraatiot 60 min jälkeen yhä nousivat. Koko otoksessa alaniinikonsentraatiot nousivat tilastollisesti merkittävästi lepoarvoihin nähden. Näytteistä mitattiin vielä 60 min kilpailun jälkeen merkittävästi korkeampi kortisoliarvo hyvillä kuin keskiryhmän hevosilla ja myös lepoarvot olivat matalammat hyvillä. Sekä kortisoli että alaniiniarvoissa havaittiin lievää sukupuoleensidonnaisuutta. Tämä havainto vaatisi kuitenkin varmistusta suuremmalla materiaalilla. Yhteenvetona voidaan sanoa että kortisoli ja varsinkin alaniinikonsentraatioiden tutkimuksella on mielenkiintoa hevosen rasitusfysiologiassa. Uusia ulottuvuuksia voidaan saada lihashiopsioiden perusteella ja laajempialaisesta tutkimuksesta, jossa mitataan alaniinin lisäksi esim. glutamaatin vaihteluita. Tässä tutkimuksessa havaitut kortisolikonsentraatioiden erot hyvä- ja huonokuntoisilla todennäköisesti kuvastavat hyväkuntoisten parempaa "stressikapasiteettia".
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2004)Lypsylehmien elinympäristöön kiinnitetään yhä enemmän huomiota. Makuualustalla on suuri vaikutus lehmien hyvinvointiin ja sitä kautta myös niiden maidontuotokseen. Makuualustan pitäisi muistuttaa mahdollisimman paljon laidunta, johon lehmät ovat anatomisesti ja fysiologisesti sopeutuneet. Makuualusta vaikuttaa lypsylehmien käyttäytymiseen ja puhtauteen sekä jalkojen, sorkkien ja utareen terveyteen. Makuualustan tärkeimpiä ominaisuuksia ovat pehmeys, pito, karheus, kosteus ja lämmön eristävyys. Lehmien makuualustan tulee ensisijaisesti olla pehmeä. Lehmien vammat vähenevät suorassa suhteessa makuualustan pinnan pehmeyden lisääntymiseen. Kova alusta altistaa erilaisille sorkkasairauksille. Sorkkasairauksien todennäköisyys lisääntyy kostealla alustalla. Kova alusta myös vähentää lehmien makuuaikaa. Tästä aiheutuu stressiä ja sen myötä epänormaalia käyttäytymistä sekä maitotuotoksen laskua. Stressi ja kipu estävät myös kiimakiertoa toimimasta normaalisti ja kiimaan tulo poikimisen jälkeen viivästyy. Lehmän painosta jopa 2/3 kohdistuu ylösnoustessa ja makuulle mennessä etupolvien alla olevaan alustaan aiheuttaen herkästi vaurioita etupolvien alueelle. Pehmeällä alustalla voidaan jakaa etupolviin kohdistuvaa painetta laajemmalle alueelle. Toisaalta liian pehmeä alusta voi aiheuttaa epänormaalin seisomisasennon, jonka seurauksena eläin voi ontua. Karhealla ja mahdollisesti kostealla alustalla lehmät herkästi saavat vaurioita erityisesti jalkojen alaosiin, jossa ei nahan alla ole pehmytkudosta. Tällaiset haavaumat paranevat usein huonosti ja altistavat lehmiä utaretulehduksille. Makuualustan puhtaus ja kuivuus ovat oleellisia asioita erityisesti ympäristöpatogeenien aiheuttamien utaretulehdusten ennaltaehkäisyssä. Makuualustan lämmöneristävyyden merkitys lehmien elinolosuhteille vaihtelee ympäristön lämpötilan, lehmän koon, tiineyden keston ja tuotoksen mukaan. Normaalissa 10-15 °C lämmössä lopputiine korkeatuottoinen lehmä haihduttaa niin paljon lämpöä, ettei se tarvitse lämmönsäätelyn kannalta eristystä betonista. Makuualustan on oltava myös kestävä, puhdistettava ja ekonominen. Kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena oli selvittää makuualustan vaikutusta lehmien terveyteen sekä parsipatjoja ja –petejä vaihtoehtoisina parsien pintamateriaaleina. Tutkimusosassa oli tarkoitus selvittää lypsylehmien mieltymystä yhden parsipatjan (paksuun 2 cm) ja kahden parsipedin (paksuudet 7 ja 10 cm) välillä. Tutkimus tehtiin Suitiassa 22 parsipaikan lämminpihaton osastossa, jossa oli 20 lypsyssä olevaa lehmää. Lehmiä kuvattiin 215,5 tunnin ajan. Materiaalien suosituimmuutta tutkittiin mittaamalla makuuaika, havainnoimalla tyhjän navetan täyttymistä sekä havainnoimalla kilpailua makuupaikoista. Lehmät makasivat odotetusti eniten pehmeimmällä materiaalilla, mutta ohutmattoisimmista parsista häädettiin lehmiä herkimmin pois. Tyhjässä pihatossa lehmät valitsivat mieluimmin ohuimman materiaalin. Eri materiaalien käytössä ei kuitenkaan todettu tilastollisesti merkitsevää eroa. Todennäköisesti lehmillä ei tässä tutkimuksessa ollut todenmukaisia mahdollisuuksia valita makuupaikkaansa siinä olevan materiaalin perusteella, vaan valintaan vaikuttivat hyvin suuressa määrin vakiintuneet parsipaikat, asema laumahierarkiassa, kulloinkin vapaana olevat parret sekä ohuen materiaalin tuttuus.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2008)Tämä syventävien opintojen projekti on tehty osana maa- ja metsätaloustieteellisen tiedekunnan kotieläintieteen laitoksen lypsylehmien puna-apilaruokintatutkimusprojektia. Työ jakautuu kirjallisuuskatsaukseen ja kokeelliseen osaan. Kirjallisuuskatsauksessa kootaan ja vertaillaan märehtijöiden rehukasveista mitattuja kasviestrogeenipitoisuuksia, sekä selvitetään erilaisten ympäristötekijöiden vaikutusta kasviestrogeenien (KE) pitoisuuksiin. Kokeellisessa osuudessa tutkittiin valkuaislisän määrän ja laadun vaikutusta plasman isoflavonipitoisuuksiin. Tavoitteena oli selvittää aiheuttaako eri valkuaistäydennys merkittävää eroa lehmien plasman isoflavonipitoisuuksissa. Tutkimushypoteesina oli, että valkuaistiivisteen määrän ja laadun vaihtelut vaikuttavat plasman isoflavonipitoisuuksiin. Puna-apilasäilörehun ja valkuaistiivisteiden sisältämien kasviestrogeenien sekä koelehmien plasman KE-pitoisuus mitattiin nestekromatokrafisesti (HPLC = High-Performance Liquid Chromatography). Koe-eläiminä oli 6 Viikin koe-tilan ayrshire lehmää. Kasviestrogeenit (KE) ovat kasveissa esiintyviä väriaineita, jotka kuuluvat isoflavoni- ja kumariiniryhmiin. Nimensä mukaisesti kasviestrogeeneillä voi olla elimistössä luontaisen estradiolin kaltaisia vaikutuksia, minkä vuoksi niiden liiallinen saanti voi aiheuttaa erilaisia lisääntymishäiriöitä. Tunnetuimpia kasviestrogeeneja ovat isoflavoneihin kuuluvat genisteiini, biokaniini A, formononetiini ja daitseiini sekä kumariiniaineisiin kuuluva kumesteroli. Kasviestrogeenien todellinen estrogeeninen teho vaihtelee näiden aineiden rakenteen, metabolian ja toisaalta eläinlajin mukaan. Märehtijöistä lampaat ovat huomattavasti nautoja herkempiä kasviestrogeenien lisääntymishäiriöitä aiheuttaville vaikutuksille. Koska kasviestrogeenien aiheuttamia lisääntymishäiriöitä on raportoitu myös Suomessa ja muualla Pohjoismaissa, halusimme selvittää Suomen oloissa käytettävien rehukasvien kasviestrogeenipitoisuuksia ja siihen vaikuttavia tekijöitä, sekä tutkia kasviestrogeenien imeytymistä lehmien plasman isoflavonipitoisuuksien avulla. Suomalaisista rehukasveista puna-apila sisältää eniten kasviestrogeeneja. Puna-apilan isoflavonipitoisuus vaihteli eri tutkimuksissa välillä 0,15-2,5% kuiva-aineesta ja formononetiini-pitoisuus välillä 0,22-0,8% kuiva-aineesta. Muista laidun- ja nurmikasveista mm. koiranheinä, sinimailanen ja nurminata voivat sisältää pienempiä määriä estrogeenisesti vaikuttavia aineita. Muista Suomessa käytössä olevista rehukasveista isoflavoneja sisältävät soija ja valkoapila. Timotei, vuohenherne ja rypsi ovat kasvilajeja, joissa estrogeenisesti vaikuttavia aineita ei juuri ole. Kasvilajin lisäksi myös kasvilajike ja viljelyolosuhteet, kuten sää ja muut abioottiset tekijät vaikuttavat rehun isoflavonipitoisuuksiin ja koostumukseen. Mm. kylmien öiden tiedetään nostavan kasvien isoflavonipitoisuutta. Isoflavonipitoisuudet vaihtelevat myös kasvien kasvuvaiheen ja kasvin osan mukaan. Isoflavonipitoisuudet ovat esim. puna-apilassa korkeimmillaan kevään nuoressa kasvustossa ja syksyn odelmikossa. Eniten kasviestrogeeneja on keskimäärin puna-apilan lehdissä, kun taas soijassa suurimmat pitoisuudet ovat itse pavussa. Rehukasvien isoflavonipitoisuutta voidaan myös muokata erilaisilla säilöntämenetelmillä. Kuivauksen tiedetään pienentävän rehun isoflavonipitoisuutta jopa 75%, kun taas säilöntäaineista riippuen säilörehun isoflavonipitoisuus voi jopa suurentua tuorerehuun verrattuna. Tässä tutkimuksessa lehmien merkittävin ravinnon kasviestrogeenilähde oli säilörehun sisältämä formononetiini (0,44% kuiva-aineesta). Myös säilörehun biokaniini A:n pitoisuus oli huomattava (0,31% kuiva-aineesta). Biokaniini A:n esiintyminen rehussa näyttäisi kuitenkin olevan merkityksetön sen pötsimetabolian vuoksi. Tätä tukee myös koelehmien plasman biokaniini A:n pitoisuus 0 ÔÅ≠g/ml. Rehun formononetiini sen sijaan metaboloituu märehtijöiden elimistössä pääasiassa tehokkaaksi equoliksi ja osittain O-DMA:ksi (= O-desmetyyliangolensiini). Puna-apilan suuri formononetiini-pitoisuus näkyikin lehmien plasmanäytteissä suurena equolipitoisuutena. Koe-lehmien plasman equolin pitoisuus vaihteli välillä 7-7,9, O-DMA:n välillä 0,1-0,9 ja formononetiinin välillä 0,01-0,04 µg/ml. Puna-apilasäilörehun kokonaisisoflavonipitoisuus vaihteli tutkimuksessamme välillä 0,73-0,91% kuiva-aineesta. Sekä rehujen että plasman pitoisuudet ovat samaa suuruusluokkaa kirjallisuudessa esiintyvien vastaavien tutkimustulosten kanssa. Tämän tutkimuksen perusteella valkuaistiivisteiden kasviestrogeenipitoisuudet olivat pieniä, eikä valkuaisrehuruokinnan laadun tai määrän vaihtelut aiheuttaneet tilastollisesti merkitsevää eroa lypsylehmien plasman isoflavonipitoisuuksissa. Syynä tähän on todennäköisesti ruokintakokeessa lehmille syötetyn puna-apilasäilörehun moninkertainen isoflavonipitoisuus valkuaistiivisteisiin nähden.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 1996)Tutkimuksessa selviteltiin mastiitista eristettyjen E. coli -kantojen (n= 194) seerumiherkkyyden suhdetta kliiniseen taudinkuvaan. Työhypoteesina oli olettamus, että seerumiherkät kannat saattaisivat aiheuttaa lievemmät oireet kuin seerumiresistentit kannat ja myös parantua nopeammin. Lisäksi kaikista kannoista tehtiin mikrobilääkeherkkyysmääritykset. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään mikrobilääkeresistenssiä. Tutkituista kolikannoista 50 % oli seerumiresistenttejä, 36 % välimuotoisia ja 14 % herkkiä. Mikrobilääkeherkkyydet määritettiin VetMic-mikrolaimennusmenetelmällä. E. coli -kannat olivat in vitro hyvin herkkiä enrofloksasiinille muiden antibioottien (ampisilliini, kefalotiini, oksitetrasykliini, streptomysiini, neomysiini, gentamysiini, nitrofurantoiini) MIC-arvojen ollessa korkeampia. Tapausten kliiniset oireet jakautuivat seuraavasti: ei oireita 2 % (2), lievät oireet 46 % (54), melko vakavat oireet 37 % (43) ja vakavat oireet 15 % (18). Kliinisellä taudinkuvalla ja seerumiherkkyydellä ei ollut korrelaatiota, toisin kuin työhypoteesi oletti. Tulokseen voi myös vaikuttaa se, että havainnot oireista puuttuivat 40 % (77) tapauksista, jonka vuoksi aineisto tältä osin oli pienehkö, varsinkin seerumiherkkien kantojen osalta. Utareen tulehdustilaa kuvaavat NAGaasi-arvot akuutissa vaiheessa korreloivat seerumiherkkyyden kanssa: seerumiherkät kannat eivät nostaneet NAGaasiarvoa yhtä korkealle kuin resistentit kannat. Seerumiresistentit kannat aiheuttivat siis voimakkaamman inflammaation utareessa, mutta tämä ei näkynyt voimakkaampina kliinisinä oireina ainakaan tämän suppeahkon aineiston perusteella. NAGaasi-arvot kontrollinäytteessä (pv 21) eivät korreloineet suoraan see rumiherkkyyden kanssa. Kuitenkin seerumiherkkien kantojen aiheuttamat tulehdukset näyttivät vaimenevan nopeiten. Positiivista korrelaatiota esiintyi lähes kaikkien tutkittujen lääkkeiden MIC-arvojen välillä. Negatiivista korrelaatiota esiintyi seerumiherkkyyden ja joidenkin lääkkeiden MIC-arvojen välillä.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 1992)Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, onko Escherichia coli-bakteerin seerumiherkkyydellä yhteyttä akuutin mastiitintaudinkuvaan, tulehdusreaktion voimakkuuteen tai paranemistulokseen. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään mastiittia aiheuttavien koliformien bakteerien virulenssitekijöiden ja utareenpuolustusmekanismien vuorovaikutuksia. Hautjärven klinikan toimialueelta oli eristetty akuuteista mastiiteista bakteerikantoja (n=75), jotka oli alustavasti tunnistettu E. coli -bakteereiksi lähinnä pesäkemorfologian perusteella. Kannat identifioitiin käyttäen API 20 E -diagnostiikkakittiä. Bakteerien seerumiherkkyys määritettiin Bioscreen-analysaattorilla inkuboimalla Iso-Sensitest-liemeen suspensoituja bakteereita joko aktiivisessa seerumissa, inaktivoidussa (56 °C:ssa 30 min) seerumissa tai Hanksin balansoidussa suolaliuoksessa 20 h +37 °C:ssa . Kliinisten oireiden voimakkuus arvioitiin potilaskortteihin kirjattujen tietojen perusteella. Maidon NAGaasi-aktiivisuus mitattiin käyttäen MilkNAGase Testiä. Kannoista 68 identifioitiin E. coli -bakteeriksi. Näistä 36 (53 %)oli seerumiresistenttejä. Kannoista 24 (35 %) oli välimuotoisia ja 8 (12 %) seerumiherkkiä. Yleisoireiden vakavuuden perusteella 19 % tapauksista oli lieviä, 62 % kohtalaisen vakavia ja 19 % vakavia. Utareen turpoaminen oli voimakasta 55 %:ssa tapauksista ja erittäin voimakasta 45 %:ssa tapauksista. Maidon NAGaasi-aktiivisuuden keskiarvo - keskihajonta akuutissa vaiheessa oli 226 +- 171 U/ml ja seurantanäytteissä 113 +- 134 U/ml. E.coli -kantojen seerumiherkkyyden ja kliinisten oireiden voimakkuuden välillä ei ollut tilastollisesti merkitsevää eroa, ei myöskään seerumiherkkyyden ja akuutin vaiheen NAGaasi-aktiivisuuden välillä. Testattavia kantoja oli liian vähän, jotta seerumiherkkyyden ja seurantanäytteiden NAGaasin suhdetta olisi voinut käsitellä tilastollisesti.
-
(2019)Bakteerien lisääntyvä mikrobilääkeresistenssi on ajankohtainen ja tutkimuksen kohteena oleva aihe, mistä käydään keskustelua jatkuvasti. Tämä lisensiaatintyö sisältää kirjallisuuskatsauksen ja kokeellisen osan. Kirjallisuuskatsauksen aihe on stafylokokit, niiden merkitys utaretulehduksen aiheuttajana, stafylokokkien mikrobilääkeresistenssi ja resistenssin takana olevat geenit. Kokeellisessa osassa kartoitettiin mikrobilääkeresistenssin esiintymistä utaretulehdusta aiheuttavilla stafylokokeilla, bakteerien genomissa olevia resistenssigeenejä sekä geenien ja herkkyystestauksen yhtenevyyttä. Tutkimushypoteesi oli, että stafylokokkien genomista löytyy useita resistenssigeenejä ja stafylokokeilla esiintyy mikrobilääkeresistenssiä. Työn tarkoitus oli selvittää stafylokokkien genotyypin yhtenevyyttä fenotyyppiin. Aineisto (24 stafylokokki-isolaattia) on kerätty neljännesmaitonäytteistä vuosina 1999-2002. Isolaatit on kokogenomisekvensoitu aikaisemmassa tutkimuksessa. Puolet stafylokeista oli aiheuttanut subkliinisen ja puolet kliinisen utaretulehduksen. Tähän tutkimukseen kuului genomisekvensoinnista saatujen tietojen hyödyntäminen, herkkyystestauksen teko isolaateille ja tiedon analysointi. Stafylokokkien genomeista löytyi resistenssigeenejä. Kaikilta stafylokokeilta löytyi basitrasiiniresistenssiä koodaava geeni. Yhdellä Staphylococcus aureus isolaatilla (nro. 9) oli penisilliiniresistenssiä koodaava geeni. Yhdellä Staphylococcus simulans -isolaateilla (nro. 113) oli beetalaktaamiresistenssiä koodaava geeni. Herkkyystestauksessa valtaosa isolaateista (13/24) oli herkkiä kaikille tutkituille mikrobilääkkeille. Yksi Staphylococcus aureus -isolaatti (nro. 9) oli resistentti penisilliinille ja gentamisiinille kliinisen raja-arvon mukaan. Lisäksi isolaatti oli resistentti oksasilliinille, kefalotiinille ja klindamysiinille epidemiologisen raja-arvon mukaan. Staphylococcus simulans -isolaateista kaksi (nro. 113 ja 116) oli resistenttejä oksasilliinille kliinisen raja-arvon mukaan. Suurin osa resistenssigeeneistä ei ilmennyt herkkyystestauksessa. Osalla isolaateista kuitenkin oli mikrobilääkettä koodaava resistenssigeeni ja kyseisen mikrobilääkkeen MIC-arvo oli korkeampi kuin niillä isolaateilla, joilla ei ollut ko. geeniä. Tutkimuksen johtopäätös on, että utaretulehduksesta eristetyt stafylokokit ovat valtaosin herkkiä utaretulehduksen hoidossa käytetyille mikrobilääkkeille. Sen sijaan muita mikrobilääkeresistenssigeenejä on jonkin verran.
Now showing items 769-788 of 1400