Browsing by Title

Poikimahalvaus on lypsylehmillä poikimisen jälkeen esiintyvä aineenvaihduntasairaus. Poikimahalvaus on myös taloudellisesti merkittävä sairaus, joka laskee lehmän tuotosta kyseisellä tuotantokaudella. Lisäksi nämä lehmät sairastuvat terveitä lehmiä useammin myös muihin sairauksiin, kuten utaretulehdukseen, ketoosiin ja juoksutusmahasairauksiin. Ruokinnan avulla voidaan ennaltaehkäistä poikimahalvausta karjatasolla. Rehun koostumuksella, erityisesti kalium-, kalsium- ja magnesiumpitoisuudella on merkitystä poikimahalvauksen ennaltaehkäisyssä. Ummessaoloaikainen magnesiumin puute ja kalsiumylimäärä rehussa lisäävät sairastumisriskiä. Hypomagnesemiasta kärsivän lehmän kyky irrottaa kalsiumia luustosta on huonompi kuin lehmällä, jonka magnesiumtase on normaali. Magnesiumin puute häiritsee myös parathormonin, D3-vitamiinin ja kilpirauhasen toimintaa. Runsas kalsiumin saanti rehusta hidastaa kalsiumin resorptiota luustosta, ja tätä mekanismia tarvitaan poikimisen jälkeen, kun kalsiumintarve kasvaa. Rehun koostumuksella, erityisesti kaliumpitoisuudella, on vaikutusta magnesiumin imeytymiseen ja hyväksikäytettävyyteen. Kaliumpitoisuuden noustessa magnesiumin imeytyminen pötsistä laskee. Suomalaisella, runsaasti säilörehua sisältävällä rehustuksella on vaikea toteuttaa matalakaliumista ja -kalsiumista ruokintaa. Tässä syventävien opintojen tutkielmassa keskityttiin magnesiumin osuuteen kivennäisaineenvaihdunnassa. Käytännön kokeessa tutkittiin magnesiumlisän ja kationi-anionitasapainon vaikutusta ummessaolevan lehmän kivennäisaineenvaihduntaan kolmessa ruokintaryhmässä. Koerehun vaikutuksia kivennäisaineenvaihduntaan seurattiin verinäytteiden avulla. Kokeessa esiintyi odotettua vähemmän poikimahalvauksia, rehun korkeasta kaliumpitoisuudesta huolimatta. Tämä saattaa selittyä nuorilla lehmillä ja hieman keskiarvoa alhaisemmilla kuntoluokilla. Plasman magnesiumpitoisuuksissa ei havaittu merkitseviä muutoksia. Kaliumlisäryhmässä viidellä lehmällä sekä kontrolliryhmässä yhdellä lehmällä havaittiin subkliininen hypomagnesemia viikko poikimisen jälkeen. Veren magnesiumtason lasku saattaa selittyä koerehun korkeilla kalium- ja magnesiumpitoisuuksilla sekä rehun vaihdoksella poikimisen jälkeen. Lehmät eivät ehkä ehtineet viikossa sopeutua kivennäisten saannin muutokseen.

Poikimahalvauksena vakavammassa muodossa ilmenevä hypokalsemia altistaa usealle yleiselle sairaustilalle lypsylehmällä. Suurin yksittäinen hypokalsemialle altistava tekijä on puute magnesiumista, jota tulee olla riittävästi rehussa. Magnesium on edellytys lisäkilpirauhashormonin eritykselle, ja herkistää munuaista ja luustoa reagoimaan lisäkilpirauhashormonin vaikutukselle, minkä seurauksena luustosta vapautuu ja munuaisista takaisinimeytyy enemmän kalsiumia verenkiertoon. Lisäksi munuaiset muodostavat lisäkilpirauhashormonin vaikutuksen seurauksena kalsitriolia, jonka vaikutuksesta ruuansulatuskanavasta imeytyy enemmän kalsiumia. Magnesium on solunsisäinen kivennäisaine, eikä seerumin pitoisuus kerro luotettavasti solunsisäisestä vajeesta, sillä suuri solunsisäinen määrä puskuroi muutokset solunulkoisessa nesteessä. On havaittu, ettei seerumin pitoisuus ole hyvä mittari koko elimistön magnesiumstatuksesta. Puutos havaitaan vasta ääritilanteessa, heikentyneestä maidontuotoksesta, poikimahalvauksista ja muista sairauksista, tai suorittamalla kuormitustesti, joka kertoo paljonko magnesiumia pidätetään elimistön tarpeisiin. Poikimahalvaushoidossa kalsiuminfuusion sydänvaikutukset ovat vakavat. Magnesium suojaa sydäntä estämällä liiallisen kalsiumin kertymistä sydänlihassoluihin, hidastamalla tahdistusta, vähentämällä spontaania depolarisaatiota ja vähentämällä stressin adrenergistä vaikutusta. Se estää sydänlihaksen liiallista supistumista ja sarkoplasmaattisen kalvoston ylitäyttymisen, estäen kalsiumaallot, kammiotakykardiat, sydämen pysähtymisen ja äkkikuoleman. Ainoastaan magnesiumia annostellessa, yli 5-kertaiset pitoisuudet aiheuttavat pääsääntöisesti vakavia neuromuskulaarisia ja kardiovaskulaarisia haittoja. Ainoastaan magnesiumia annostellessa 2-4-kertaisiin pitoisuuksiin liittyy konsensuksena alentuneet jänneheijasteet, ja katsauksesta riippuen lihasheikkoutta, hypotensiota, väsymystä, vähentynyt kohdun tonus, ja ihon punastumista. Kalsiumglukonaatti vastavaikuttaa magnesiumin vaikutuksia, joten kalsiuminfuusion yhteydessä edellä kuvatut magnesiumvaikutukset vähenevät suhteessa kalsiumin pitoisuuteen. Munuaisilla on suuri kyky erittää liiallista magnesiumia, ja seerumin taso on usein jo kahden tunnin kuluessa normalisoitunut. Myös ternimaitoon erittyy merkittävä määrä magnesiumia. Kun otetaan huomioon kalsiuminfuusion voimakkaat kardiovaskulaarivaikutukset ja sydänpysähdyksen riski; ja toisaalta magnesiumin suojaavat vaikutukset, keskeinen rooli kalsiumaineenvaihdunnassa, suuri turvamarginaali ja nopea eritys; on selvää, että magnesiumia tulee annostella kalsiuminfuusion yhteydessä. Solunulkoisen nesteen magnesiumpitoisuuden kaksinkertaistaminen on tässä yhteydessä turvallista. Kliiniset havainnot poikimahalvauslehmästä vastasi pääosin yleistä käsitystä: seerumin kalsium oli alhainen, magnesium oli normaali tai yli viiterajan, sydän- ja pötsiäänet olivat vaimeat, rektaali- ja pintalämpötila olivat alhaisia. Rektaalilämpötilan keskiarvo oli kuitenkin 38,5 astetta. Hoidon seurauksena lehmä tärisi usein, sydän- ja pötsiäänet voimistuivat, rytmihäiriöitä oli vähän tai kohtalaisesti. Korkeamman kuntoluokan lehmä nousi heikommin. Kun arvioi poikimahalvauslehmän solunsisäistä magnesiumstatusta, tulisi mahdollisesti kiinnittää huomiota magnesiumin ja kalsiumin suhteeseen, suhteessa kalsiumpitoisuuteen. Mikäli magnesiumpitoisuuden suhde kalsiumpitoisuuteen ei nouse yhtä suureksi kuin olisi fysiologisesti odotetettavissa kyseisessä kalsiumpitoisuudessa, saattaa se viitata solujensisäiseen magnesiumpuutteeseen. Mahdollisesti suun kautta annetut valmisteet voivat vääristää edellämainittua arviota.

Työn tarkoituksena oli kartoittaa mahahaavojen esiintymistä aikuisilla hevosilla Suomessa. Työn kliininen osuus suoritettiin kevään 1994 aikana Eläinlääketieteellisellä korkeakoululla marraskuussa 1994 Ypäjän Hevosopistolla. Ennen tähystystä hevosista otettiin tarkka anamneesi ja hevoset tutkittiin kliinisesti ja rektalisoitiin. Tähystykseen käytettiin kolme metriä pitkää Olympus-merkkistä videoendoskooppia. Tutkimukseen osallistui 29 hevosta, joista 14:llä oli mahahaava. Haavautumia esiintyi kaiken ikäisillä hevosilla. Suurin mahahaavafrekvenssi oli 4-7 vuotiailla hevosilla. Lämminveriravureilla oli huomattavasti enemmän haavautumia kuin suomenhevosilla ja puoliveri-ratsuilla. Ruunilla taas oli tammoja ja oriita vähemmän haavautumia. Tutkimusmateriaalissa yleisimmät mahahaavaoireet olivat kilpailustressi, ripuli ja toistuvat koliikit. Muita oireita olivat ruokahaluttomuus, huonokuntoisuus ja laihuus. Kahdella hevosella oli aikaisemmin todettu ahtauma ruokatorvessa - näistä toisella oli mahahaava. 29 tutkimus hevosesta vain yksi oli kliinisesti oireeton. Kipulääkityksen ja ruokinnan aiheuttamia mahahaavoja ei tutkimuksessa todettu. 12 hevosella oli haavautuma rauhasettomassa esophagus-osassa ja viidellä rauhasosassa. Rauhashaavautumista neljä oli pylorusalueella. Rauhasalueen haavautumat ovatkin todennäköisesti alidiagnosoituja, koska pyloruksen tähystys ei onnistu kaikilla hevosilla. Puolet haavautumista oli akuutteja ja verestäviä - puolet paranemassa olevia tai kroonisia ja keratisoituneita. Biopsia otettiin 24 hevoselta sekä rauhasettomalta että rauhaselliseltä limakalvolta. Mahalaukusta saadut biopsiat ovat yleensä hyvin pinnallisia. Täten histologiset löydökset tukevat mahahaavadiagnoosia, mutta negatiivinen tulos ei poissulje mahahaavan mahdollisuutta. Mikroskooppisesti mahahaava diagnosoitiin neljällä hevosella.

Listeria monocytogenes on yksi yleisimmistä Suomessa esiintyvistä ruokamyrkytyspatogeeneistä. Pastöroimattomat maitotuotteet ovat merkittävä riskielintarvikeryhmä. Raakamaitoon L. monocytogenes voi päätyä esimerkiksi utareen pinnalta huonon lypsyhygienian seurauksena, mutta tartuntareittinä voi myös toimia lypsylaitteistoon tai maitotankkiin muodostuneet biofilmit. Biofilmin avulla bakteerit kiinnittyvät tiukasti alustaansa ja samalla ne suojautuvat mekaanisilta ja kemiallisilta puhdistustoimenpiteiltä. Biofilmit ovat usein erittäin vaikeita saneerata elintarviketuotantolinjoista. Tavoitteenamme oli kartoittaa maidon alkutuotannosta eristettyjen L. monocytogenes –kantojen kiinnittymistä ja biofilminmuodostusta kuoppalevyillä. Valitsimme yhteensä 79 L. monocytogenes -isolaattia (53 eri genotyyppiä), jotka olivat peräisin neljän lypsykarjatilan maidosta, lypsylaitteiston suodattimista ja navettaympäristöstä. Lisäksi tutkittiin referenssikannat ATCC 19115 ja EGD-e. Isolaateille tehtiin kiinnittymiskoe, jossa niitä kasvatettiin kuoppalevyllä vähäravinteisessa elatusaineessa 30 °C:ssa 24 ja 48 tunnin ajan. Tämän jälkeen kuoppalevy pestiin puhtaaksi irtonaisista bakteerisoluista tislatulla vedellä ja pohjaan kiinnittyneet bakteerisolut värjättiin 0,1 % kristallivioletilla. Väri liuotettiin 95 % etanoliin ja kuoppalevyjen absorbanssi mitattiin spektrofotometrin avulla. Kullekin isolaatiolle tehtiin kolme kiinnittymiskoetta ja jokaisessa kokeessa oli mukana kolme teknistä toistoa. Negatiivisena kontrollina käytettiin elatusainetta, johon ei lisätty bakteeria. L. monocytogenes -isolaattien absorbanssimittausten keskiarvo oli 24 tunnin kasvatuksen jälkeen 0,1915 (0,1468 – 0,2477) ja 48 tunnin kasvatuksen jälkeen 0,2266 (0,1694 – 0,3661). Referenssikannan ATCC 19115 mittaustulokset eivät merkitsevästi eronneet muiden isolaattien tuloksista, mutta EGD-e:n absorbanssi oli 48 tunnin mittauksessa keskimäärin suurempi kuin muiden isolaattien. Sivelynäytteistä eristettyjen isolaattien mittaustulokset olivat 48 tunnin jälkeen merkitsevästi suurempia (p<0,01) kuin maitonäytteistä eristettyjen isolaattien. Sivelynäytteistä eristettyjen isolaattien kasvuympäristöt ovat siis sellaisia, joissa runsaasta biofilminmuodostuksesta on hyötyä bakteereille. Maitonäytteiden isolaatit eivät ole kasvuympäristössään hyötyneet tästä ominaisuudesta, ja siksi niiden biofilminmuodostus on heikompaa. Tulosten valossa on perusteltua, että L. monocytogenes -kantojen kasvuympäristön ja biofilminmuodostuskyvyn mahdollista yhteyttä selvittäisiin tarkemmin.

Maitohapon kertyminen lihaksistoon liikuntasuorituksen aikana on yksi suorituskykyä heikentävistä tekijöistä ja sen pitoisuuden määrittämistä verestä on jo pitkään käytetty liikuntarasituksen intensiteetin mittarina. Maitohappo on myös erittäin käyttökelpoinen energianlähde sekä rasituksen että palautumisvaiheen aikana, joten sen jakautuminen elimistössä ja siihen vaikuttavat tekijät ovat nousseet tärkeäksi tutkimuskohteeksi. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään lihasten koostumusta ja energiantuotantoa sekä maitohapon muodostumista, jakautumista, kuljetusta ja merkitystä liikuntasuorituksen kannalta. Fysiologisessa pH:ssa maitohappo on pääosin dissosioituneessa muodossa: laktaattianionina ja vetyionina. Koska dissosioitunut muoto ei kykene siirtymään solukalvojen läpi diffuusiolla, tarvitaan kuljettajamekanismi siirtämään dissosioitunutta laktaattia. Kuljettajamekanismeja ovat monokarboksylaattikuljettaja (MCT) ja anioninvaihtajamekanismi. Lihas- ja punasoluissa anioninvaihtajamekanismilla on vähäinenen merkitys, MCT:n vastatessa pääosin laktaatin kuljetuksesta. MCT perheeseen kuluu nisäkkäillä ainakin 7 eri muotoa eli isoformia (MCT1-MCT7), joilla on kudosspesifisiä ominaisuuksia. Hevosen punasoluissa laktaatin kuljetuksesta solukalvon läpi vastaa MCT2. Lämminverisillä MCT2:n laktaatin kuljetusaktiivisuudessa on todettu suuria yksilöllisiä vaihteluja. Muilla tutkituilla eläinlajeilla vastaavaa ei ole todettu Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää onko suomenhevosella samankaltaista suurta yksilöllistä laktaatinkuljettajan aktiivisuuden vaihtelua kuin lämminverihevosilla. Verinäytteet kerättiin 50:ltä suomenhevoselta ja punasolujen laktaatinkuljetusaktiivisuus määritettiin radioaktiivisen laktaatin avulla. Tulokset vastasivat lämminverihevosilla tehtyjen tutkimusten tuloksia. Yksilölliset erot MCT2:n aktiivisuudessa kuljettaa laktaattia punasoluihin olivat huomattavia, aktiivisuuden vaihdellessa 1,0-10,5 nmol/(mg x minuutti). Vaihtelua oli havaittavissa riippumatta hevosen iästä tai sukupuolesta. Tutkitut hevoset olivat jaettavissa kahteen ryhmään punasolujen MCT:n laktaatin kuljetusaktiivisuuden mukaan. Hevosten, joilla oli matala kuljetusaktiivisuus, osuus oli 36 %. Vastaavasti hevosten, joilla oli korkea kuljetusaktiivisuus, osuus oli 64 %. Jako matalan tai korkean kuljettaja-aktiivisuuden omaaviin ryhmiin ei kuitenkaan ollut yhtä selkeä kuin lämminverisillä. Aikuisilla, yli kolmevuotiailla, tammoilla havaittiin laktaatin kuljetusaktiivisuuden olevan merkittävästi (p < 0,01) korkeampi kuin aikuisilla oreilla. Hevosen suorituskykyä kuvaamaan käytettiin Suomen Hippoksen laskemia yksilöindeksejä. Yksilöindeksejä verrattiin laktaatin kuljetusaktiivisuuteen, mutta tilastollisesti merkittävää korrelaatiota ei havaittu.

Opisthorchiidae-heimon maksamadot ovat kansainvälisesti ihmisillä yksiä merkittävimpiä kalavälitteisiä parasiittejä. Heimon maksamatoja esiintyy yleisesti Itä- ja Kaakkois-Aasiassa sekä Venäjällä, mutta niitä on havaittu myös laajalti Euroopassa kalaa syövillä nisäkkäillä ja linnuilla. Suomessa on aiemmissa tutkimuksissa havaittu esiintyvän zoonoottisista Opisthorchiidae-heimon maksamadoista Pseudamphistomum truncatumia ja Metorchis bilistä. Maksamatoja tai niiden metacercarioita on löydetty harmaahylkeistä, merikotkista, ketuista ja särjistä. Ihminen voi saada Opisthorchiidae-heimon maksamatoinfektion syömällä raakaa tai huonosti kypsennettyä särkikalaa. Särkikalojen käyttö elintarvikkeena on Suomessa koko väestön tasolla melko vähäistä, mutta viimevuosina kotimaisen kalan käytön puolesta on markkinoitu voimakkaasti ja suosiossa ovat erilaiset raakaa kalaa sisältävät ruuat. Tutkielman tavoitteena oli selvittää maksamatojen metacercaria-muotojen esiintyvyyttä suomalaisissa särjissä. Tutkimusaineistona oli kahdeksalta eri paikkakunnalta pyydetyt kalanäytteet, yhteensä 78 kalaa. Näytteitä oli sekä sisävesistä, että merialueilta. Tutkimuksessa kalat digestoitiin metacercarioiden vapauttamiseksi kalojen lihaksista. Metacercariat laskettiin ja luokiteltiin morfologian perusteella mikroskopoimalla. Löydetyt metacercariat poimittiin talteen sekvensointia varten. Metacercarioiden esiintyvyys koko tutkimusaineistossa oli 42 %. Merialueilta pyydetyissä kaloissa metacercarioita esiintyi 83 %:lla ja sisävesissä 18 %:lla tutkituista kaloista. Yhden löydetyn metacercarian osalta laji saatiin varmistettua ITS2-geenialue sekvensoimalla P. truncatumiksi. Muiden metacercarioiden osalta sekvensointia ei voitu tehdä, koska näytteiden DNA:ta ei saatu monistumaan PCR-menetelmällä. PCR:n epäonnistuminen saattoi johtua siitä, että näytteissä ei ollut alukkeita vastaavaa DNA:ta. Näytteenä olleet metacercariat saattoivat olla lajia, jonka DNA ei vastannut alukkeita, jolloin alukkeet eivät kiinnittyneet DNA:han. Ongelmana saattoi olla myös se, että alukkeita vastaava ITS2-geenialue ei välttämättä ole riittävän konservatiivinen tunnettujen lajien osalta, jotta alukkeet kiinnittyisivät kaikissa tapauksissa.

Tämä syventävien opintojen tutkielma sisältää kirjallisuuskatsauksen ja tutkimusosan. Kirjallisuuskatsaus käsittelee kahta ravintoperäistä kirjolohisairautta, maksan rasvarappeutumaa ja ruokinnallista lihasrappeutumaa, niihin liittyviä ravintotekijöitä sekä maksan ja luurankolihaksiston rakennetta. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittyä kyseisten sairauksien esiintymistä kirjolohikannassamme ja käyttämillämme rehuilla sekä perehtyä sairauksien histopatologiaan. Aineisto käsitti 16 kalanviljelylaitoksilta kerättyä kirjolohinäytettä, joissa kussakin oli 8-11 kalaa. Jokaisesta kalasta otettiin maksa- ja lihaskudosnäytteet histologista tutkimusta varten. Näytteet värjättiin hematoksyliini-eosiini - sekä modifioidulla Ziehl-Neelsen -värjäyksellä. Preparaateissa huomio kiinnitettiin ensisijaisesti maksanrasvarappeutumaan liittyvään keroidipigmentin esiintymiseen maksakudoksessa sekä vahamaisiin lihasrappeutumamuutoksiin. Kolmessa kalanäytteessä havaittiin lievää keroidipigmentin kerääntymistä maksakudokseen, lähinnä sappitiehyeiden läheisyyteen. Yhdessä näistä näytteistä havaittiin, tosin vain yhdellä kalalla, vahamaista lihasrappeutumaa luurankolihaksissa. Kliinisiä tapauksia ei todettu. Positiivisten näytteiden kohdalla saattaa olla kysymys lievästä tai lyhyen aikaa jatkuneesta ruokintavirheestä.

Tässä tutkimuksessa tutkittiin maksimaalisen rasituksen vaikutusta plasman alaniini- ja kortisolikonsetraatioihin ja mahdollisia eroja hyvin suoriutuvien ja huonojen hevosten välillä. Sekä alaniinin että kortisolin on todettu aiemmin nousevan rasituksessa. Alaniini on merkityksellinen glukoosi-alaniinisyklissä, jossa se mahdollisesti kuljettaa rasituksessa syntyvää ammoniakkia sekä pyruvaattiaa maksaan käsiteltäväksi. On esitetty, että alaniinille voisi olla merkitystä suorituskykyä parantavana tekijänä. Kortisolin eritys nousee intensiteetiltään tarpeeksi voimakkaassa rasituksessa. Paitsi rasituksen kestosta on nousun päätelty riippuvan ennen kaikkea psyykkisistä tekijöistä, jotka varsinkin hevosella usein ratkaisevat. Tässä tutkimuksessa ei todettu alaniinikonsentraatioiden nousussa eroja hyvien ja huonojen välillä. Sen sijaan havaittiin, että keskiryhmässä alaniiniarvot alkoivat laskea 60 min jälkeen, kun taas hyvillä ja huonoilla alaniinikonsentraatiot 60 min jälkeen yhä nousivat. Koko otoksessa alaniinikonsentraatiot nousivat tilastollisesti merkittävästi lepoarvoihin nähden. Näytteistä mitattiin vielä 60 min kilpailun jälkeen merkittävästi korkeampi kortisoliarvo hyvillä kuin keskiryhmän hevosilla ja myös lepoarvot olivat matalammat hyvillä. Sekä kortisoli että alaniiniarvoissa havaittiin lievää sukupuoleensidonnaisuutta. Tämä havainto vaatisi kuitenkin varmistusta suuremmalla materiaalilla. Yhteenvetona voidaan sanoa että kortisoli ja varsinkin alaniinikonsentraatioiden tutkimuksella on mielenkiintoa hevosen rasitusfysiologiassa. Uusia ulottuvuuksia voidaan saada lihashiopsioiden perusteella ja laajempialaisesta tutkimuksesta, jossa mitataan alaniinin lisäksi esim. glutamaatin vaihteluita. Tässä tutkimuksessa havaitut kortisolikonsentraatioiden erot hyvä- ja huonokuntoisilla todennäköisesti kuvastavat hyväkuntoisten parempaa "stressikapasiteettia".

Tämä syventävien opintojen projekti on tehty osana maa- ja metsätaloustieteellisen tiedekunnan kotieläintieteen laitoksen lypsylehmien puna-apilaruokintatutkimusprojektia. Työ jakautuu kirjallisuuskatsaukseen ja kokeelliseen osaan. Kirjallisuuskatsauksessa kootaan ja vertaillaan märehtijöiden rehukasveista mitattuja kasviestrogeenipitoisuuksia, sekä selvitetään erilaisten ympäristötekijöiden vaikutusta kasviestrogeenien (KE) pitoisuuksiin. Kokeellisessa osuudessa tutkittiin valkuaislisän määrän ja laadun vaikutusta plasman isoflavonipitoisuuksiin. Tavoitteena oli selvittää aiheuttaako eri valkuaistäydennys merkittävää eroa lehmien plasman isoflavonipitoisuuksissa. Tutkimushypoteesina oli, että valkuaistiivisteen määrän ja laadun vaihtelut vaikuttavat plasman isoflavonipitoisuuksiin. Puna-apilasäilörehun ja valkuaistiivisteiden sisältämien kasviestrogeenien sekä koelehmien plasman KE-pitoisuus mitattiin nestekromatokrafisesti (HPLC = High-Performance Liquid Chromatography). Koe-eläiminä oli 6 Viikin koe-tilan ayrshire lehmää. Kasviestrogeenit (KE) ovat kasveissa esiintyviä väriaineita, jotka kuuluvat isoflavoni- ja kumariiniryhmiin. Nimensä mukaisesti kasviestrogeeneillä voi olla elimistössä luontaisen estradiolin kaltaisia vaikutuksia, minkä vuoksi niiden liiallinen saanti voi aiheuttaa erilaisia lisääntymishäiriöitä. Tunnetuimpia kasviestrogeeneja ovat isoflavoneihin kuuluvat genisteiini, biokaniini A, formononetiini ja daitseiini sekä kumariiniaineisiin kuuluva kumesteroli. Kasviestrogeenien todellinen estrogeeninen teho vaihtelee näiden aineiden rakenteen, metabolian ja toisaalta eläinlajin mukaan. Märehtijöistä lampaat ovat huomattavasti nautoja herkempiä kasviestrogeenien lisääntymishäiriöitä aiheuttaville vaikutuksille. Koska kasviestrogeenien aiheuttamia lisääntymishäiriöitä on raportoitu myös Suomessa ja muualla Pohjoismaissa, halusimme selvittää Suomen oloissa käytettävien rehukasvien kasviestrogeenipitoisuuksia ja siihen vaikuttavia tekijöitä, sekä tutkia kasviestrogeenien imeytymistä lehmien plasman isoflavonipitoisuuksien avulla. Suomalaisista rehukasveista puna-apila sisältää eniten kasviestrogeeneja. Puna-apilan isoflavonipitoisuus vaihteli eri tutkimuksissa välillä 0,15-2,5% kuiva-aineesta ja formononetiini-pitoisuus välillä 0,22-0,8% kuiva-aineesta. Muista laidun- ja nurmikasveista mm. koiranheinä, sinimailanen ja nurminata voivat sisältää pienempiä määriä estrogeenisesti vaikuttavia aineita. Muista Suomessa käytössä olevista rehukasveista isoflavoneja sisältävät soija ja valkoapila. Timotei, vuohenherne ja rypsi ovat kasvilajeja, joissa estrogeenisesti vaikuttavia aineita ei juuri ole. Kasvilajin lisäksi myös kasvilajike ja viljelyolosuhteet, kuten sää ja muut abioottiset tekijät vaikuttavat rehun isoflavonipitoisuuksiin ja koostumukseen. Mm. kylmien öiden tiedetään nostavan kasvien isoflavonipitoisuutta. Isoflavonipitoisuudet vaihtelevat myös kasvien kasvuvaiheen ja kasvin osan mukaan. Isoflavonipitoisuudet ovat esim. puna-apilassa korkeimmillaan kevään nuoressa kasvustossa ja syksyn odelmikossa. Eniten kasviestrogeeneja on keskimäärin puna-apilan lehdissä, kun taas soijassa suurimmat pitoisuudet ovat itse pavussa. Rehukasvien isoflavonipitoisuutta voidaan myös muokata erilaisilla säilöntämenetelmillä. Kuivauksen tiedetään pienentävän rehun isoflavonipitoisuutta jopa 75%, kun taas säilöntäaineista riippuen säilörehun isoflavonipitoisuus voi jopa suurentua tuorerehuun verrattuna. Tässä tutkimuksessa lehmien merkittävin ravinnon kasviestrogeenilähde oli säilörehun sisältämä formononetiini (0,44% kuiva-aineesta). Myös säilörehun biokaniini A:n pitoisuus oli huomattava (0,31% kuiva-aineesta). Biokaniini A:n esiintyminen rehussa näyttäisi kuitenkin olevan merkityksetön sen pötsimetabolian vuoksi. Tätä tukee myös koelehmien plasman biokaniini A:n pitoisuus 0 ÔÅ≠g/ml. Rehun formononetiini sen sijaan metaboloituu märehtijöiden elimistössä pääasiassa tehokkaaksi equoliksi ja osittain O-DMA:ksi (= O-desmetyyliangolensiini). Puna-apilan suuri formononetiini-pitoisuus näkyikin lehmien plasmanäytteissä suurena equolipitoisuutena. Koe-lehmien plasman equolin pitoisuus vaihteli välillä 7-7,9, O-DMA:n välillä 0,1-0,9 ja formononetiinin välillä 0,01-0,04 µg/ml. Puna-apilasäilörehun kokonaisisoflavonipitoisuus vaihteli tutkimuksessamme välillä 0,73-0,91% kuiva-aineesta. Sekä rehujen että plasman pitoisuudet ovat samaa suuruusluokkaa kirjallisuudessa esiintyvien vastaavien tutkimustulosten kanssa. Tämän tutkimuksen perusteella valkuaistiivisteiden kasviestrogeenipitoisuudet olivat pieniä, eikä valkuaisrehuruokinnan laadun tai määrän vaihtelut aiheuttaneet tilastollisesti merkitsevää eroa lypsylehmien plasman isoflavonipitoisuuksissa. Syynä tähän on todennäköisesti ruokintakokeessa lehmille syötetyn puna-apilasäilörehun moninkertainen isoflavonipitoisuus valkuaistiivisteisiin nähden.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, onko Escherichia coli-bakteerin seerumiherkkyydellä yhteyttä akuutin mastiitintaudinkuvaan, tulehdusreaktion voimakkuuteen tai paranemistulokseen. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään mastiittia aiheuttavien koliformien bakteerien virulenssitekijöiden ja utareenpuolustusmekanismien vuorovaikutuksia. Hautjärven klinikan toimialueelta oli eristetty akuuteista mastiiteista bakteerikantoja (n=75), jotka oli alustavasti tunnistettu E. coli -bakteereiksi lähinnä pesäkemorfologian perusteella. Kannat identifioitiin käyttäen API 20 E -diagnostiikkakittiä. Bakteerien seerumiherkkyys määritettiin Bioscreen-analysaattorilla inkuboimalla Iso-Sensitest-liemeen suspensoituja bakteereita joko aktiivisessa seerumissa, inaktivoidussa (56 °C:ssa 30 min) seerumissa tai Hanksin balansoidussa suolaliuoksessa 20 h +37 °C:ssa . Kliinisten oireiden voimakkuus arvioitiin potilaskortteihin kirjattujen tietojen perusteella. Maidon NAGaasi-aktiivisuus mitattiin käyttäen MilkNAGase Testiä. Kannoista 68 identifioitiin E. coli -bakteeriksi. Näistä 36 (53 %)oli seerumiresistenttejä. Kannoista 24 (35 %) oli välimuotoisia ja 8 (12 %) seerumiherkkiä. Yleisoireiden vakavuuden perusteella 19 % tapauksista oli lieviä, 62 % kohtalaisen vakavia ja 19 % vakavia. Utareen turpoaminen oli voimakasta 55 %:ssa tapauksista ja erittäin voimakasta 45 %:ssa tapauksista. Maidon NAGaasi-aktiivisuuden keskiarvo - keskihajonta akuutissa vaiheessa oli 226 +- 171 U/ml ja seurantanäytteissä 113 +- 134 U/ml. E.coli -kantojen seerumiherkkyyden ja kliinisten oireiden voimakkuuden välillä ei ollut tilastollisesti merkitsevää eroa, ei myöskään seerumiherkkyyden ja akuutin vaiheen NAGaasi-aktiivisuuden välillä. Testattavia kantoja oli liian vähän, jotta seerumiherkkyyden ja seurantanäytteiden NAGaasin suhdetta olisi voinut käsitellä tilastollisesti.