Browsing by Title

Pääntauti on Streptococcus equi subspecies equi (S. equi) -bakteerin aiheuttama kaikkialla maailmassa tavattava hevosten infektiotauti, jossa sairastuvuus on korkea. Hengitystieoireet, kuume ja abskessien muodostus ovat pääntaudille tyypillisiä oireita. S.equi on kehittynyt Streptococcus equi subspecies zooepidemicus -bakteerista, jonka kanssa sillä on lähes identtinen DNA. S. equi -bakteerilla on useita virulenssitekijöitä, joista merkittävimmät liittyvät synnynnäiseltä immuunijärjestelmältä suojautumiseen. Kapselin ja antifagosytääristen proteiiniensa avulla S. equi pystyy välttelemään komplementin välittämää opsonisaatiota ja neutrofiilien fagosytoosia. Pitkäaikaiset taudin kantajat ovat keskeisessä asemassa bakteerin säilymisen ja leviämisen kannalta. Immuniteetti pääntautia vastaan on pääasiassa vasta-ainevälitteinen ja paikallisen immuniteetin merkitys taudilta suojautumisessa on keskeinen. Luonnollinen infektio aiheuttaa useimmille hevosille voimakkaan ja pitkäkestoisen immuniteetin. Diagnostiikassa käytettäviä menetelmiä ovat bakteeriviljely, PCR ja serologia. Serologisista testeistä yleisimmin on käytössä S. equi-M-proteiinille (SeM) spesifisiä vastaaineita mittaava ELISA-testi (ID Vet). Ristireagointi S. zooepidemicus -bakteerin kanssa heikentää SeMproteiiniin perustuvan ELISA-testin spesifisyyttä. Pääntauti on hevosten infektiotaudeista yleisimmin diagnosoitu ja Suomessa se kuuluu ilmoitettaviin eläintauteihin. Usein bakteerimääritys jää kuitenkin tekemättä ja tapauksia ilmoittamatta, joten pääntaudin yleisyydestä Suomessa ei ole tarkempaa tietoa. Tämän lisensiaatin tutkielman kirjallisuuskatsauksessa käsitellään pääntautia keskittyen etiologiaan, patogeneesiin ja immunologiaan. Vaikka taudin hoitoa ei tässä työssä käsitellä, kirjallisuuskatsauksesta saa tietoa diagnostiikan suunnittelua varten. Patogeneesin ymmärtäminen on oleellista mietittäessä keinoja pääntaudin leviämisen estämiseksi. Työn kokeellisen osan tarkoituksena oli kartoittaa pääntaudin yleisyyttä Suomessa määrittämällä anti-SeM-vasta-aineiden esiintymistä suomalaisilla hevosilla. Seroprevalenssiksi saatiin 52,2 prosenttia, joka on korkea verrattuna muissa maissa tehtyihin prevalenssitutkimuksiin.

Pahnueentasaus tarkoittaa porsaiden siirtämistä suurin piirtein saman ikäisestä pahnueesta toiseen. Tasauksen tarkoituksena on saada aikaiseksi pahnueita, joissa porsaat ovat mahdollisimman tasakokoisia ja kullakin emakolla on imetettäviä porsaita korkeintaan toimivia nisiä vastaava määrä. Pahnueentasaus on nykyisin melko yleinen toimenpide käytännön sikataloudessa, mutta tasaukseen liittyvät käytännöt vaihtelevat hyvin paljon eri tilojen välillä. Aikaisempien tutkimusten mukaan pahnueentasaus voi vaikuttaa negatiivisesti hyvin moniin porsaiden kasvuun ja käyttäytymiseen liittyviin tekijöihin. Kuitenkin näitä negatiivisia vaikutuksia on havaittu pääasiassa vain yli vuorokauden ikäisille porsaille tehtyjen siirtojen yhteydessä. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää syntymän jälkeisen vuorokauden aikana suoritetun pahnueentasauksen vaikutuksia emakon ja porsaiden käyttäytymiseen. Koe-eläiminä oli 19 emakkoa, jotka jaettiin kahteen ryhmään; tasatut ja tasaamattomat. Tasattujen ryhmässä oleville emakoille siirrettiin kolme korkeintaan vuorokauden ikäistä, keskikokoista porsasta toiselta samaan aikaan porsineelta emakolta ja siirretyt porsaat merkittiin tunnistettavilla kuvioilla. Siirretyt porsaat ja pahnueen alkuperäiset porsaat olivat poikkeuksetta syntyneet saman vuorokauden sisällä. Tasaamattomien ryhmässä olevien emakoiden pahnueesta taas merkittiin kolme satunnaisesti valittua, keskikokoista porsasta. Molempien ryhmien pahnueita videoitiin 24 tunnin jaksoissa. Tasattuja pahnueita videoitiin tasauspäivänä sekä 10. päivänä siirron jälkeen ja tasaamattomia 1. ja 10. päivänä syntymästä. Videoilta tarkkailtiin pelkästään imetyksiin liittyviä tapahtumia. Rekisteröitäviä muuttujia olivat onnistuneiden imetyksien kesto ja lukumäärä, epäonnistuneiden ja keskeytettyjen imetysten määrä, porsaiden synkronointi imetysten aikana, emakoiden lopettamien imetysten osuus kaikista imetyksistä, merkittyjen porsaiden osallistuminen imetyksiin, merkittyjen porsaiden paikka eri nisälohkoilla maidontulon hetkellä, emakon ja merkittyjen porsaiden väliset kärsäkontaktit sekä emakon porsaisiin kohdistamat hyökkäykset ensimmäisen tarkkailupäivän aikana. Siirtopäivänä tasatuissa pahnueissa oli onnistuneita imetyksiä enemmän kuin tasaamattomissa (p < 0,05), tasattujen pahnueiden porsaat vaihtoivat nisälohkoa useammin kuin verrokkiryhmän porsaat (p < 0,09; vain heikko tilastollinen suuntaus) ja siirretyt porsaat osallistuivat imetyksiin harvemmin kuin tasaamattomien pahnueiden merkityt porsaat (p < 0,05). Kaikkien edellä mainittujen muuttujien suhteen tilanne kuitenkin tasoittui päivään 10. mennessä, jolloin ryhmien välillä ei enää havaittu eroja (p > 0,1). Porsaiden sijoittumisessa eri nisälohkoille ei havaittu eroa ryhmien välillä siirtopäivän aikana (p > 0, 1), mutta päivänä 10. tasatut porsaat käyttivät selvästi useammin keskimmäistä nisälohkoa verrattuna tasaamattomiin porsaisiin (p = 0,01) kun taas tasaamattomat porsaat sijoittuivat tasattuja useammin etulohkolle (p < 0,05).

Päiväkodeissa hoidettavat lapset sairastavat noin kaksi kertaa enemmän kuin muilla tavoin hoidetut lapset. Päiväkodeissa taudit leviävät helposti lasten ollessa tiiviissä kontaktissa toisiinsa ison osan päivästä. Lasten sairastelusta aiheutuu kuluja usealle taholle, sillä taudit leviävät helposti lapsen perheenjäseniin ja päiväkotien henkilökuntaan aiheuttaen sairauspoissaoloja. Lasten vanhemmille ja vanhempien työnantajille koituu kuluja, kun vanhemmat joutuvat jäämään kotiin hoitamaan sairasta lasta. Varhaiskasvatuksen tavoitteena on muun muassa edistää lapsen terveyttä ja hyvinvointia. Tutkimuksen tavoitteena oli arvioida Pirkkalan ympäristöterveydenhuollon valvontayksikön eli Pirtevan valvonta-alueen päiväkotien pintojen puhtautta tutkimalla niiden bakteriologista kontaminaatioastetta ja sen avulla pohtia hygieniakäytäntöjen riittävyyttä päiväkodeissa. Tutkimuksella haluttiin myös selvittää päiväkotien henkilökunnan kokemuksia päiväkotien siisteydestä ja ilmanlaadusta. Tutkimus toteutettiin bakteriologisten pintahygienianäytteiden ja päiväkotien edustajille suunnattujen haastattelujen avulla 16 satunnaisessa päiväkodissa Pirtevan alueella. Tutkimuksen indikaattoreiksi valittiin kokonaispesäkeluku eli heterotrofisten bakteerien kokonaislukumäärä ja koliformiset bakteerit. Haastatteluissa kysyttiin muun muassa kokemuksia siivouksen riittävyydestä ja mahdollisista ongelmakohdista. Mikrobiologisten tulosten perusteella hygieniataso päiväkodeissa on riittävää. Ulosteperäistä kontaminaatiota löytyi vähän, 15 % näytteistä, mikä viittaa hygieniakäytäntöjen toimivan. Kokonaisbakteerinäytteissä suurimmassa osassa oli kasvua 1-100 pmy/10 cm2 vastaten hyvää tai tyydyttävää tulosta. Tulokset ovat linjassa aiemmissa tutkimuksissa saatujen tulosten kanssa. Hygieniakäytäntöjen riittävyyttä pohdittiin haastattelujen vastausten valossa.

Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää kliinisen palpaatio- ja ultraäänitutkimuksen yhtenevyyttä. Supraspinaaliligamentin eli okahaarakkeiden päällisen siteen vauriot ovat yleisiä löydöksiä selväkivuista kärsivillä hevosilla. Työn tavoitteena oli selvittää, onko palpaatio luotettava diagnoosiin tähtäävä tutkimusmenetelmä. Hypoteesina oli, että palpaatio- ja ultraäänitutkimusten tulokset ovat keskenään yhteneviä. Aineistona oli yhteensä 93 potilastapausta, joista 73 oli ensimmäisiä käyntejä tai ainoita käyntejä ja 20 oli kontrollikäyntejä. Työ on retrospektiivinen tutkimus eli menneisyydessä tapahtuneen tutkimus. Tutkimuksen aineisto kerättiin Yliopistollisessa Hevossairaalassa selkäkivun vuoksi käyneistä potilaista. Aineisto kerättiin Yliopistollisen Hevossairaalan potilastietojärjestelmästä. Aineisto kerättiin taulukkoon, joka sijoitettiin tilasto-ohjelmaan. Tilastollinen analyysi tehtiin SPSS-ohjelmalla. Keskeisenä tuloksena huomattiin, etteivät kaikki tulokset olleet tilastollisesti merkitseviä. Tilastollista merkitsevyyttä havaittiin, kun tutkittiin löydösten sijainteja. Loppupäätelmäksi muodostui näkemys, että aiheesta on hyvä tehdä tarkempia tutkimuksia. Osittain tutkimus on hypoteesin mukainen ja osittain ei ollut. Keskilinjan palpaatiolöydösten ja ultraäänitutkimuksen olemassaolon yhtenevyyttä ei voitu pitää tilastollisesti merkittävänä, joten hypoteesi ei toteutunut. Osa sijainneista oli tilastollisesti merkittäviä ja tuloksista löytyi joitain yhteneviä tapauksia, joten hypoteesi toteutui. Käytännön hyöty tulokselle on se, että palpaatio voisi mahdollisesti olla luotettava diagnostiikassa. Tutkimusasetelman heikkoutena oli tutkimusten tehneiden määrä, joka voi aiheuttaa virheitä. Heikkoutena on myös retrospektiivinen tutkimustapa, jossa voi tulla inhimillisiä virheitä.

Lintujen anatomia poikkeaa nisäkkäiden anatomiasta merkittävästi. Anatomisia eroja on paljon hengityselimistössä, sillä lintujen hengityselimistö on huomattavasti tehokkaampi kuin nisäkkäiden hengityselimistö. Tehokas hengitys on edellytys lentämiselle. Kevyet rakenteet helpottavat lentämistä, minkä vuoksi hengityselimistöön kuuluu useita ilmantäyteisiä umpipusseja. Lintulajien välillä on selviä anatomisia eroja, jotka liittyvät kunkin lajin tyypilliseen elintapaan. Havaittavissa olevia anatomisia eroja on myös eri papukaijalajien välillä. Ylemmät hengitystiet alkavat sieraimista, jotka sijaitsevat papukaijoilla nokan tyvessä lateraalisesti. Sierainten sijainnissa ja muodossa on lajien välistä vaihtelua. Papukaijoilla sieraimia ympäröi paksu vaha. Nenäontelo on pitkä ja lateraalisesti litistynyt. Sen jakaa oikeaan ja vasempaan osaan ohut väliseinä. Nenäontelossa on kolme nenäkuorikkoa ja kolme onteloa, joiden lisäksi papukaijoilla on hyvin kehittyneet nenän sivuontelot. Suurin sivuontelo on infraorbitaalinen sinus, josta erkanee useita pienempiä umpipusseja. Nenäontelo on yhteydessä nieluun nenänieluaukon välityksellä. Nielun pohjalla on kurkunpää, jossa on linnuilla neljä kurkunpäänrustoa mutta ei lainkaan kurkunkantta. Nisäkkäistä poiketen lintujen ääni ei muodostu kurkunpäässä. Alemmat hengitystiet sijaitsevat linnuilla ruumiinontelon kraniaalisessa osassa, koska linnuilla ei ole palleaa, joka jakaisi ruumiinontelon rintaonteloon ja vatsaonteloon. Henkitorvi koostuu rustorenkaista, jotka ovat papukaijoilla litistyneet dorsoventraalisuunnassa. Jokaisen renkaan toinen lateraalisivu on leveämpi niin, että leveä alue on vuoroin oikealla ja vuoroin vasemmalla. Leveät osat rengasta ovat aina kapeamman renkaan osan ulkopuolella. Henkitorven bifurkaatiossa sijaitsee papukaijojen äänielin. Se koostuu muuntuneista henkitorven rustoista ja kalvorakenteista. Lintujen keuhkot ovat kiinteät, laajentumattomat ja lohkottomat. Keuhkot sijaitsevat ruumiinontelon kraniaaliosassa dorsaalisesti kylkiluita ja selkärankaa vasten. Kummastakin primaarisesta keuhkoputkesta haarautuu neljä sekundaaristen keuhkoputkien joukkoa, jotka haarautuvat edelleen tertiäärisiin keuhkoputkiin eli parabroncheihin. Tertiääristen keuhkoputkien seinämissä olevista aukoista ilma pääsee pienten onkaloiden kautta ilmakapillaarien verkostoon, joissa kaasujenvaihto tapahtuu. Ilmapussit muodostavat suurimman osan hengityselimistön tilavuudesta. Ilmapussit ovat yksinkertaisesta levyepiteelistä ja sidekudoksesta koostuvia pusseja, jotka eivät osallistu kaasujenvaihtoon. Ilmapusseista lähtee umpipusseja, jotka ulottuvat siipien luiden sisälle ja useisiin selkänikamiin. Ilmapussien määrä vaihtelee lintulajien välillä, mutta papukaijoilla niitä on yhdeksän. Hengitystieinfektioita aiheuttavat papukaijoille bakteerit, virukset, sienet ja loiset. Vääränlainen ruokavalio aiheuttaa myös hengitystieoireita. Hyvin tehokkaan hengityselimistön vuoksi linnut ovat erityisen herkkiä kaasumuodossa oleville myrkyille. Useissa infektioissa huonot elinolot, väärä ravinto ja stressi altistavat taudin puhkeamiselle. Sairaita lintuja käsiteltäessä tulee aina muistaa, että osa lintujen hengitystiesairauksista on zoonoottisia. Esimerkiksi klamydioosi ja lintuinfluenssa voivat tarttua infektoituneesta linnusta ihmiseen

Siniketuilla esiintyy oma parvoviruslaji, jonka rakenne ja DNA muistuttavat kissan parvovirusta (FPV). FPV-kaltaiseen (FPV-like) virusryhmään kuuluvat FPV:n ja siniketun parvoviruksen (BFPV) lisäksi koiran parvovirus, minkin enteriittivirus ja supikoiran parvovirus. Edellä mainitut parvovirukset aiheuttavat kohde-eläinlajissaan samankaltaisia oireita ja patologisia muutoksia. Parvovirukset infektoivat vilkkaasti jakautuvia soluja, kuten immuunipuolustuksen valkosoluja ja suolen epiteelisoluja. Tämän vuoksi parvovirukset aiheuttavat valkosolujen vähentymistä (leukopenia) ja veristä ripulia, jotka voivat pahimmillaan olla kuolemaan johtavia varsinkin nuorilla eläimillä. Parvovirus-infektio voi aiheuttaa akuutin vakavan kuolioivan verenvuotoisen ohutsuolen tulehduksen, lymfaattisen kudoksen surkastumisen ja/tai luuytimen harventuman. Tiineydenaikana saatu parvovirusinfektio voi puolestaan johtaa sikiön pikkuaivojen hypoplasiaan tai aborttiin. BFPV on yksi tärkeimmistä virustautien aiheuttajista suomalaisilla sinikettutiloilla. BFPV vaikuttaa sinikettujen terveyteen ja hyvinvointiin ja sen on lisäksi todettu liittyvän lisääntymisongelmiin, mikä vaikuttaa syntyvien pentujen määrään ja siten turkistarhan taloudelliseen kannattavuuteen. BFPV kuten muutkin parvovirukset leviävät helposti eläimestä toiseen, ja virus on erittäin kestävä ympäristössä. Rokotteet ovat tehokkain ja taloudellisin keino vaikuttaa tautien esiintyvyyteen. Tällä hetkellä ei ole olemassa siniketuille spesifistä rokotetta BFPV:ta vastaan, joten niiden rokottamisessa käytetään minkkien MEV:ta vastaan kehitettyä rokotetta. Tämä lisensiaatintyö käsittää kirjallisuuskatsauksen tärkeimmistä lihansyöjillä esiintyvistä parvoviruksista. Kokeellisessa osassa tutkittiin BFPV:n esiintymistä PCR-menetelmällä ja sekvensoimalla sinikettujen ulosteessa. Lisensiaatin tutkielman hypoteesi on, että tutkituista sinikettujen ulosteista todetaan siniketun parvovirusta. Kokeessa tutkittiin 32 ulostenäytettä, joista 25 oli positiivisia parvovirukselle PCR-menetelmällä. Sanger-menetelmällä sekvensoitiin positiiviset näytteet ja 13 näytteessä saatiin parvoviruksen DNA sekvenssejä. Näiden DNA-sekvenssit olivat 98 %:sti yhtenäisiä FPV:n DNA:n kanssa. Sinikettujen ulostenäytteestä eristetty DNA on siten todennäköisesti BFPV:n DNA:ta.

The main causes for human enteritis in Finland are Yersinia pseudotuberculosis and Yersinia enterocolitica after Salmonella spp. and Campylobacter spp. Registered yersinia infections exceed 700 yearly in Finland. Y. enterocolitica is the main cause for most of these cases. Reported outbreaks and a number of cases of Y. pseudotuberculosis have increased in Finland. Infections caused by Y. pseudotuberculosis and Y. enterocolitica transfer mostly via food and water. The epidemiology of Y. pseudotuberculosis and Y. enterocolitica infections is unclear. The main reservoirs of Y. pseudotuberculosis are rodents and birds. A major reservoir for human pathogenic strains of Y. enterocolitica is a swine. In this study, reservoir of Y. pseudotuberculosis and pathogenic strains of Y. enterocolitica were examined from small mammals caught in Finland. Small mammals examined were European common shrew (Sorex araneus), bank vole (Clethrionomys glareolus) and field vole (Microtus agrestis). One hundred specimens were examined. The second purpose of this study was to determine how a new agar, developed for isolation of Y. pestis, was suited for isolation of Y. pseudotuberculosis and Y. enterocolitica in practise. BIN-agar was described as a well selective agar. Additionally, colony morphology formed by Y. pestis, Y. pseudotuberculosis and Y. enterocolitica on BIN-agar were reported to appear recognisable. These colonies distinguished from colonies formed by other gram-negative bacteria tested on BIN-agar. In this study, Yersinia spp. were isolated from 6% specimens examined. Pathogenic yersiniae were not isolated. Prevalence for Y. enterocolitica was 2 %, after isolated from two specimens. Biotype for these two strains was 1A. Biotype 1A is considered as a non-pathogenic biotype. Y. pseudotuberculosis was not isolated. Nonpathogenic Y. kristensenii was isolated from four (4 %) small mammals. BIN-agar did not prove any especially good practical characteristic of use. BIN-agar was not selective enough for isolation of yersiniae. Also the morphology of colonies of yersiniae were not recognisable.

Nautojen hengitystieinfektiot aiheuttavat merkittäviä tuotannonmenetyksiä karjataloudelle ja vaikuttavat heikentävästi nautojen terveyteen ja hyvinvointiin ympäri maailmaa. Nautojen hengitysteitä infektoivia viruksia on eristetty lukuisia. Osalla näistä viruksista on todettu selkeä rooli hengitystiesairauksien synnyssä, mutta joidenkin virusten taudinaiheutuskyvystä ja merkityksestä hengitystieoireiden aiheuttajana tiedetään vielä vähän. Monien nautojen hengitysteissä esiintyvien viruksien on todettu altistavan bovine respiratory disease- eli BRD-kompleksille. Suomessa tutkimusta nautojen hengitystievirusten esiintymisestä on tehty vähäisesti. Tämän tutkielman kirjallisuuskatsauksessa esitellään Suomessa ja muualla maailmassa esiintyviä nautojen hengitystieviruksia sekä niiden aiheuttamia patologisia muutoksia hengitysteissä. Lisäksi tässä tutkimuksessa pystytettiin PCR-menetelmä naudan adeno-, herpes- ja parvovirusten toteamiseksi keuhkokudosnäytteistä, sekä tutkittiin näiden virusten esiintymistä raadonavaustutkimuksissa ja teurastamolla kerätyissä nautojen keuhkokudosnäytteissä. Nykyisten tutkimusmenetelmien ansiosta virusten eristäminen on entistä helpompaa. Ruokaviraston rutiinidiagnostiikkaan kuuluvassa hengitystietutkimuspaketissa on virusten osalta mukana naudan respiratory syncytial-, korona-, ja parainfluenssa-3-viruksen osoitus. Nautojen hengitysteitä infektoivia viruksia on kuitenkin muitakin, kuten adeno-, herpes- ja parvovirukset, joille ei ole käytössä rutiinidiagnostiikkaa. Tässä tutkimuksessa mukana oli Helsingin Yliopiston eläinlääketieteelliseen tiedekuntaan raadonavaustutkimukseen lähetettyjen nautojen keuhkokudosnäytteitä (18 kpl), opetus- ja tutkimuskäyttöön lahjoitetun naudan keuhkokudosnäyte (1 kpl) sekä suomalaiselta nautateurastamolta kerättyjä keuhkokudosnäytteitä (11 kpl). Raadonavaustutkimuksessa kerätyistä näytteistä käytettävissä oli myös esitiedot sekä makroskooppisen että histopatologisen tutkimuksen tulokset, joiden avulla arvioitiin viruslöydöksen merkitystä taudinaiheuttajana. Osa PCR-menetelmällä monistetuista lopputuotteista analysoitiin myös agaroosigeelielektroforeesilla. Kaikkien tutkittujen virusten perimää todettiin näytteissä. Viruslöydös todettiin yli puolessa tutkituista näytteistä ja viruksia todettiin sekä raadonavaustutkimuksessa että teurastamolta kerätyissä näytteissä. Eniten näytteissä todettiin adenovirusta, mikä olikin oletettavaa aiempien suomalaisten tutkimustulosten perusteella. Myös parvo- ja herpesvirusta todettiin näytteissä. Naudan parvo- ja herpesvirusten esiintymisestä Suomessa ei ole olemassa aiempaa tutkimustietoa, lukuun ottamatta Ruokaviraston naudan herpsevirus-1.1-vasta-aineseurantaa. Tämän tutkimuksen viruslöydöksistä ei voitu päätellä, mikä löydetyn viruksen alatyyppi on kyseessä tai onko kyseinen virus aiheuttanut naudalle oireita tai eläimillä todetut patologiset muutokset, jolloin löydösten kliinistä merkitystä ei voitu arvioida.

Pehmytkudossarkoomat kuuluvat yleisimpiin koirien ihon ja ihonalaiskudoksen kasvaimiin. Tässä kirjallisuuskatsauksessa tarkastellaan koirien pehmytkudossarkoomien esiintyvyyttä, kliinistä kuvaa, patologiaa, diagnostiikkaa, hoitoa ja ennustetta. Pehmytkudossarkoomat ovat mesenkymaalisesta kudoksesta peräisin olevia pahanlaatuisia kasvaimia. Ne luokitellaan alkuperänsä mukaan fibrosarkoomiin, perifeerisiin hermotuppikasvaimiin, verisuonten seinämäsolujen kasvaimiin, myksosarkoomiin, liposarkoomiin, erilaistumattomiin sarkoomiin, leiomyosarkoomiin ja rhabdomyosarkoomiin. Pehmytkudossarkoomien taustalla olevia tekijöitä ei täysin tunneta, mutta esimerkiksi säteily, ihovaurio, krooninen tulehdus, rokotus tai vierasesine voi johtaa niiden muodostumiseen. Pehmytkudossarkoomat ovat tyypillisesti yksittäisiä, kiinteitä ja alla oleviin kudoksiin kiinnittyneitä, eivätkä yleensä aiheuta kliinisiä oireita. Niitä esiintyy tavallisesti vanhemmilla koirilla. Sytologinen näyte on harvoin diagnostinen, joten ennen leikkausta on suositeltavaa ottaa koepala. Histologisessa tutkimuksessa saadaan tietoa kasvaimen pahanlaatuisuusasteesta, alatyypistä, kasvutavasta sekä leikkauksen jälkeen myös poistomarginaalien puhtaudesta. Pehmytkudossarkoomat ovat tyypillisesti kasvutavaltaan invasiivisia, ja niitä ympäröi valekapseli. Pehmytkudossarkoomat luokitellaan pahanlaatuisuusasteen I, II ja III kasvaimiin. Pahanlaatuisuusasteen III, suurikokoisille tai tunnustellen vaikeasti rajattaville kasvaimille suositellaan jatkotutkimuksia kasvaimen levinneisyyden kartoittamiseksi ja kirurgian suunnittelemiseksi. Pahanlaatuisuusasteen III kasvaimet lähettävät etäpesäkkeitä noin 22-44 % tapauksista. Sen sijaan pahanlaatuisuusasteen I kasvaimista noin 7-13 % ja pahanlaatuisuusasteen II kasvaimista noin 7-33 % lähettää etäpesäkkeitä. Etäpesäkkeiden ja muiden sairauksien poissulkemiseksi suositellaan verinäytteitä, näytteitä paikallisista imusolmukkeista sekä rintaontelon röntgenkuvausta ja vatsaontelon ultraäänitutkimusta. Tietokonetomografia- ja magneettikuvausta voidaan käyttää paikallisen levinneisyyden kartoittamiseen sekä etäpesäkkeiden poissulkemiseen. Kirurginen poisto on pehmytkudossarkoomien ensisijainen hoito. Kasvaimen poistossa otetaan vähintään 2-3 cm sivumarginaalit ja vähintään yksi lihaskalvo kasvaimen alta. Leikkausviilto ja haavan sulku suunnitellaan ihon venyvyyden mukaan. Voimakasta haavajännitettä voidaan helpottaa esimerkiksi kävelevillä ompeleilla, patjaompeleilla tai apuviilloilla. Haavan sulkemiseen voidaan käyttää myös ihosiirrettä. Adjuvanttihoidot ovat leikkauksen jälkeen annettavia liitännäishoitoja ja niitä suositellaan, jos kasvain on pahanlaatuisuusasteen III pehmytkudossarkooma, se on lähettänyt etäpesäkkeitä tai sitä ei saada poistettua puhtailla marginaaleilla. Tutkimuksissa tehokkain adjuvanttihoito on ollut sädehoito, mutta sitä ei ole saatavilla Suomessa. Myös jatkuvan solusalpaajahoidon ja sähköimpulssisolusalpaajahoidon on osoitettu ehkäisevän pehmytkudossarkoomien uusiutumista ja leviämistä. Pehmytkudossarkoomien ennuste on yleisesti hyvä ja niiden uusiutumis- ja etäpesäkeriski pieni. Merkittävimpiä uusiutumisriskiin vaikuttavia tekijöitä ovat kasvaimen pahanlaatuisuusaste ja poistomarginaalien puhtaus. Tutkimuksissa erityisesti pahanlaatuisuusasteen I ja II pehmytkudossarkoomat eivät ole uusiutuneet usean seurantavuoden jälkeen, vaikka ne olisi poistettu kapeilla marginaaleilla. Lisäksi iäkkäät koirat lopetetaan usein muun syyn vuoksi ennen kasvaimen uusiutumista tai leviämistä. Pehmytkudossarkoomista löytyy koirilla lähinnä retrospektiivisiä tutkimuksia, ja esimerkiksi eri adjuvanttihoitojen tehosta löytyy vain vähän ajantasaista tutkimustietoa. Lisäksi tarvittaisiin prospektiivisia tutkimuksia muun muassa poistomarginaalien laajuuden ja eri alatyyppien merkityksestä pehmytkudossarkoomien ennusteeseen.

Penikkatauti on morbilliviruksiin kuuluvan penikkatautiviruksen (engl. canine distemper virus, CDV) aiheuttama herkästi tarttuva maailmanlaajuisesti tavattava tauti. Koira on taudin pääreservuaari, mutta koiran lisäksi virus infektoi laajalti myös muita lajeja erityisesti petoeläinten lahkossa. Penikkatautia tavataan tavallisimmin 3–6 kuukauden ikäisillä pennuilla, mutta myös aikuisilla yksilöillä. Koiralle tauti voi olla erittäin tappava, ja sen aiheuttama kuolleisuus koirilla on infektiotaudeista maailman toiseksi suurin heti rabieksen jälkeen. Penikkataudin vastustamisessa tärkeintä on populaation riittävä rokottaminen ja laumaimmuniteetin saavuttaminen. Viimeisin koirien penikkatautiepidemia Suomessa on ollut 1990-luvun puolivälissä, jolloin pääsyynä epidemian puhkeamiselle olivat populaation riittämätön rokottaminen sekä markkinoita hallinnut heikkotehoinen rokote. Nykyään penikkatautia tavataan Suomessa harvoin, pääasiassa tapaukset ovat olleet tuontikoiriin liittyviä yksittäisiä tapauksia. Viimeisin kattava tutkimus suomalaisten koirien penikkatautivasta-aineista on toteutettu noin kaksikymmentä vuotta sitten. Populaation koon, tuontikoirien määrän ja eläinliikenteen kasvamisen myötä huoli ja kiinnostus Suomen tautitilanteesta on kuitenkin lisääntynyt monien patogeenien osalta. Tämän työn kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on luoda lukijalle kuva penikkataudista taudinaiheuttajana, kertoa sen aiheuttamasta kliinisestä sairaudesta sekä kuvailla taudin epidemiologiaa, vastustusta ja esiintymistä. Tutkimusosuuden tarkoituksena oli tutkia sekä suomalaisten että ulkomailta tuotujen koirien seerumien penikkatautivasta-ainepitoisuuksia ja täten selvittää vasta-aineettomien koirien määrä molemmissa ryhmissä. Tutkimuksen hypoteesina oli, että molemmista ryhmistä löytyy vasta-aineettomia yksilöitä, mutta Suomessa syntyneiden ja eläneiden ryhmästä vähemmän kuin Suomeen tuotujen koirien ryhmästä. Tutkimusosuudessa tutkittiin Suomessa syntyneiden ja eläneiden koirien (n=36) sekä Romaniasta ja Venäjältä Suomeen tuotujen koirien (n=36) penikkatautivasta-aineita. Tutkittavat näytteet olivat satunnaisesti valittuja Eviraan (nykyiseen Ruokavirastoon) vuoden 2018 tammi-maaliskuussa saapuneita koirien seeruminäytteitä. Laboratorio-osuus suoritettiin kesällä 2018 Eviran virologian osaston laboratoriotiloissa. Menetelmänä käytettiin seerumineutralisaatiotestiä. Tulosten taulukointiin ja vasta-aineettomien koirien määrää kuvaavan pylväsdiagrammin tekoon käytettiin Microsoft Excel©-ohjelmaa. Ryhmien välisen eron tilastollinen merkitsevyys laskettiin z-testillä Epitools-sivustolla. Samalla sivustolla laskettiin myös luottamusvälit. Tuloksissa tuontikoirien ryhmässä 11 (31 %) koiralla ei ollut havaittavia vasta-aineita, kun taas Suomessa syntyneillä ja eläneillä koirilla vastaava luku oli 5 (14 %). Ryhmien välinen ero ei ollut tilastollisesti merkitsevä (p=0,084). Pienestä otoskoosta huolimatta tulokset kuitenkin herättävät ajatuksia siitä, onko maassamme riittävä rokotekattavuus ehkäisemään myös jatkossa mahdolliset penikkatautiepidemiat. Toistaiseksi yksittäiset tautitapaukset eivät ole kyenneet levittämään tautia Suomessa. Riittämätön laumaimmuniteettitaso yhdistettynä matkustamiseen sekä koirien tuomiseen maista, joissa penikkatauti ei ole hallinnassa, voi kuitenkin luoda riskin taudin leviämiselle myös Suomessa. Tutkimuksemme tulokset voisivat rohkaista tekemään kattavampaa tutkimusta penikkatautivasta-aineista suomalaisissa ja Suomeen tuotavissa koirissa.