Browsing by Title
Now showing items 1083-1102 of 1400
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 1994)Työn tutkimusosan tarkoituksena oli kehittää säädellysti lääkeainetta vapauttava puristepäällystetty kaksiosainentabletti, josta lääkeaineen vapautuminen lisääntyy ajan funktiona. Tutkimukset tehtiin in vitro ja in vivo Tutkimusosa muodostui kahdesta eri vaiheesta. Imeytymiskokeessa tutkittiin, kuinka tabletin kuoriosassa täyteaineena olevan geeliytyvän hydrofiilisen polymeerin (hydroksipropyylimetyyliselluloosa, HPMC) määrä taiviskositeettiaste vaikuttaa lääkeaineen tässä tapauksessa furosemidin vapautumiseen. In vivo tutkimukset tehtiin kahdeksalla koekoiralla plasmamäärityksinä. HPMC:n viskositeettiasteen lisääntyessä K100:sta K4000:een furosemidin imeytyminen hidastui. Huippupitoisuus saavutettiin noin neljässä tunnissa. Hajoamiskokeessa lääkeaineen kuoriosaan lisättiin eri tyyppisiä ja eri määriä hydrofiilisiä polymeerejä säätelemään lääkkeen vapautumista. Tablettien hajoamistaja geelin muodostumista koirien mahalaukussa seurattiin röntgenologisesti. Havaittiin, että vain HPMC K100 tai K4000 voidaan käyttää valmistettaessa säädellysti lääkeainetta vapauttavia kaksiosaisia tabletteja. Työn kirjallisuuskatsauksessa käsitellään koiran inkontinenssia, aloittaen virtsaamisen normaalista fysiologiasta ja säätelymekanismeista. Lisäksi käsitellään inkontinenssin syitä, diagnoosin asettamista ja tutkimusmenetelmiä sekä eri hoitomuotoja.
-
(2022)Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on ollut koota yhteen tutkimustieto hevosten sacroiliaca (SI) -alueen patologisista löydöksistä, mahdollisista diagnosointimenetelmistä sekä erilaisista hoitokeinoista, joilla alueen ongelmia voidaan kuntouttaa. Työssä esiteltäviin hoitomuotoihin on valittu sellaiset, joista on löydettävissä tutkimustietoa rinta- ja lannerangan tai SI-alueilta. SI-alueen ongelmat voivat oireilla hyvin monimuotoisesti, eikä ongelmien paikallistaminen ole aina kovin yksiselitteistä. Vaivojen hoitoon on hevospiireissä käytössä useita menetelmiä. On kuitenkin epäselvää, perustuuko niiden käyttö aina tieteelliseen tutkimustietoon. Pelkän oireilun perusteella SI-alueen ongelmien erottaminen muista takajalkojen tai selän ongelmista on käytännössä mahdotonta. Mikään diagnosointimenetelmä yksinään ei ole selkeästi muita tarkempi, vaan jokaisen avulla voidaan selvittää hieman eri asioita. Yleisimmin käytössä olevia menetelmiä ovat skintigrafiakuvaus, ultraäänitutkimus sekä paikallispuudutus. Harvemmin käytettyihin menetelmiin kuuluvat lämpökamerakuvaus sekä painealgometri. Uusimpien tutkimustulosten valossa diagnostisten löydösten kliininen merkitys on kuitenkin osittain epäselvä. Hoitomenetelmien tehosta lantion alueen ongelmiin on olemassa edelleen vähän tieteellistä näyttöä. Tutkimukset käsittelevät yleisemmin selän kiputiloja. Hoitomenetelmistä fysioterapiaa on lantion alueen osalta tutkittu eniten ja sen hyödyistä on myös eniten tieteellistä näyttöä alueen kiputilojen kuntoutuksessa. Muita terapiakeinoja käytetään hoidossa usein fysioterapian lisänä. Tulevaisuudessa tarvitaan edelleen lisätutkimusta hoitomenetelmistä, jotta SI-alueen tai ylipäätänsä lantion alueen ongelmien kuntouttaminen olisi mahdollisimman tehokasta. Hoitomenetelmien lisäksi lisätutkimusta tarvitaan täsmentämään diagnostisten menetelmien löydösten kliinistä merkitystä.
-
(2019)Sädeluusyndroomaa pidetään yleisimpänä ratsuhevosten etujalkojen ontuman aiheuttajana. Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on selvittää sädeluun ja sitä ympäröivien rakenteiden muutoksia ja niiden kliinistä merkitystä sädeluusyndroomassa sekä antaa valmiuksia tarkoituksenmukaisen diagnostisen menetelmän valintaan. Sädeluusyndroomassa kipu on peräisin sädeluusta tai sitä ympäröivistä rakenteista. Sädeluusyndroomassa vaurioituneita rakenteita voivat olla sädeluu, syvä koukistajajänne, sädeluun kollateraaliligamentit, distaalinen ligamentti, distaalinen annulaarinen ligamentti sekä sädeluun bursa. Sädeluusyndrooman oireita ovat kipu kavion kantaosassa, askeleen lyhentyminen, jäykkyys, haluttomuus hypätä esteitä sekä lievästä vakavaan, vaihteleva, progressiivinen ontuma. Yleensä sädeluusyndroomasta kärsivät hevoset ontuvat molempia etujalkojaan. Sädeluusyndrooma diagnosoidaan yleensä hevosen historian, yleis- ja ontumatutkimuksen, puudutusten sekä röntgenkuvauksen avulla. Muita diagnostisia menetelmiä, kuten magneettikuvantamista, tietokonetomografiaa, skintigrafiaa, ultraäänitutkimusta sekä bursoskopiaa käytetään myös sädeluusyndrooman tunnistamiseen. Tavallisesti matala johtopuudutus, kavionivelen tai sädeluun bursan puudutus poistavat sädeluusyndroomaa sairastavien hevosten ontuman. Röntgentutkimus on tällä hetkellä yksi käytetyimmistä menetelmistä sädeluusyndrooman diagnosoinnissa ja sillä voidaankin havaita monia luustomuutoksia, kuten distaalireunan synoviaalikanavien lisääntymistä, proksimaalireunan osteofyyttien muodostus, sädeluun medullan kystamuodostus ia skleroosi, fleksorikorteksin paksuuntuminen ja eroosiot sekä distaalireunan luufragmenttien muodostuminen. Röntgentutkimuksella ei kuitenkaan saada selville pehmytosarakenteiden kuntoa, ja hevonen voikin sairastaa syndroomaa, vaikkei röntgenlöydöksiä olisi. Magneettikuvantamisella pystytään havaitsemaan luustovaurioiden lisäksi pehmytosavauriot, ja sitä pidetäänkin tällä hetkellä parhaimpana apuvälineenä sädeluusyndrooman diagnostiikassa. Tietokonetomografialla pystytään havaitsemaan röntgentutkimusta tarkemmin ja aikaisemmassa vaiheessa sädeluun luustomuutokset. Ultraäänitutkimusta ei käytetä juurikaan sädeluusyndrooman diagnostiikassa sen epäkäytännöllisyyden vuoksi. Ultraäänitutkimuksella voidaan kuitenkin havaita sädeluun bursan tulehdus sekä syvän koukistajajänteen sekä distaalisen ligamentin mineralisaatio. Skintigrafia on hyvä havaitsemaan varhaisia muutoksia luussa ja tunnistamaan sairauden aikaisessa vaiheessa. Skintigrafiasta uskotaan olevan myös apua, kun ontuman aiheuttajaa ei ole paikallistettu tai röntgenlöydösten kliininen merkitys on epävarma. Bursoskopian uskotaan olevan hyödyllinen, mikäli muutokset ovat sädeluun bursassa. Suomessa tällä hetkellä löytyy ainoastaan yksi hevosten magneettitutkimus- sekä skintigrafialaite. Tietokonetomografialaitetta puolestaan ei ole vielä hevosille saatavilla Suomessa. Röntgenlaite löytyy yleensä kaikilta hevosklinikoilta, joten sitä voidaankin pitää ”rutiinimenetelmänä” diagnostiikassa. Vaikka magneettitutkimusta pidetäänkin spesifimpänä diagnosointivälineenä, kaikilla hevosten omistajilla ei välttämättä ole halukkuutta viedä hevosta magneettitutkimukseen maantieteellisistä tai taloudellisista syistä johtuen.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2001)Clostridium botulinum on anaerobinen, gram-positiivinen, itiöitä muodostava sauvabakteeri, joka tuottaa voimakasta neurotoksiinia kasvunsa aikana. Botulinumneurotoksiinia tuottavat C. botulinum –kannat jaetaan neljään ryhmään (I-IV), jotka eroavat kasvuominaisuuksiltaan. Lisäksi myös jotkut Clostridium baratii- ja Clostridium butyricum –kannat pystyvät tuottamaan botulinumtoksiinia. Toksiinityyppejä on seitsemän (A-G) ja ne eroavat serologisilta ominaisuuksiltaan. Botulismi on botulinumtoksiinin aiheuttama ruokamyrkytys. C. botulinum tuottaa toksiinia elintarvikkeessa kasvunsa aikana ja ruokamyrkytys seuraa, kun ihminen syö toksiinia sisältävää elintarviketta. Imeväis- ja haavabotulismi johtuvat itiöiden germinoitumisesta ja toksiinin tuotannosta suolistossa tai haavassa. Botulinumtoksiini aiheuttaa paralyysin ja voi johtaa lopulta kuolemaan hengityslihasten halvaantuessa, jos hoitoa ei aloiteta ajoissa. Noin 10-20 % botulismitapauksista johtaa kuolemaan. C. botulinum –bakteerin itiöitä löytyy maaperästä, vesistöjen sedimenteistä sekä eläinten ruoansulatuskanavasta. Koska itiöitä on kaikkialla, mitään raakoja elintarvikkeita ei voida pitää vapaina itiöistä. Eri C. botulinum –kannat kontaminoivat ja aiheuttavat ruokamyrkytyksiä erityyppisissä elintarvikkeissa. Tyyppi E pystyy lisääntymään jääkaappilämpötiloissa sekä vakuumi- ja suojakaasupakatuissa elintarvikkeissa ja sen aiheuttamat ruokamyrkytykset yhdistetään pääasiassa kalatuotteisiin. C. botulinum –bakteerin kasvua voidaan kontrolloida vaikuttamalla elintarvikkeen lämpötilaan, happamuuteen, vesiaktiivisuuteen ja redox-potentiaaliin sekä käyttämällä lisäaineita. Tutkimuksen tarkoituksena oli tutkia eri laktaattien, sorbiini- ja bentsoehapon, Na-erytorbaatin ja keittosuolan vaikutusta C. botulinum tyyppi E:n toksiinituotantoon kirjolohen mädissä. C. botulinum –itiöillä inokuloituja säilöntäaineilla käsiteltyjä mätinäytteitä säilytettiin 4 ja 8°C:ssa eri pituisia aikoja, jonka jälkeen mädissä mahdollisesti syntynyt toksiini osoitettiin hiirikokeen avulla. Säilytys 4°C:ssa riitti estämään toksiinituotannon koko kokeen ajan (158 vrk) kaikissa näytteissä mukaan lukien kontrollinäytteet, joihin ei lisätty lisäaineita. 8°C:ssa tkosiinituotanto estyi kontrollinäytteissä ainakin 41 vuorokauden ajan sekä lisäaineilla käsitellyissä mätinäytteissä koko kokeen ajan. Toksiinituotanto saatiin estettyä käytetyillä lisäaineilla kokeen ajan, mutta koska mitään lisäaineista ei käytetty yksinään, yksittäisten lisäaineiden vaikutusta toksiinituotantoon ei saatu selvitettyä.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2003)Normaaliolosuhteissa salmonellabakteerit eivät aiheuta sairautta terveissä aikuisissa hevosissa. Eläinsairaaloissa ja siittoloissa infektiopaine on suurempi ja hevosten vastustuskyky saattaa olla heikentynyt, jolloin salmonella voi aiheuttaa laajoja epidemioita. Salmonellojen aiheuttamia epidemioita hevossairaaloissa on raportoitu useita. Salmonella leviää helposti sairaalaympäristössä henkilökunnan käsien sekä hoitovälineiden kautta. Hevosilla on kuvattu neljä erilaista tautimuotoa, jotka ovat äkillinen paksusuolentulehdus, varsojen yleisinfektio, lievä infektio sekä krooninen muoto. Salmonelloosin oireita voivat olla muun muassa verinen ripuli, kuume, alakuloisuus, ruokahaluttomuus ja nestehukka. Verinäytteissä todetaan leukopeniaa ja fibrinogeenin nousu. Hevosilla yleisin salmonelloosin aiheuttaja on Salmonella enterica serovar Typhimurium. Salmonellan esiintyvyys hevosilla on raportoitu olevan välillä 0,2-71 % riippuen tutkimustavasta ja tutkitusta populaatiosta; korkeaa esiintyvyyttä on raportoitu etenkin ähkypotilailla. Salmonelladiagnoosi perustuu yleensä kliinisiin oireisiin ja bakteerin eristämiseen ulosteesta. Antibiootit eivät yleensä ole tehokkaita salmonelloosin hoidossa. Antibiootteja tulisi käyttää ainoastaan vakavissa systeemisissä infektioissa. Salmonellat ovat yleensä herkkiä antibiooteille, mutta useita moniresistenttejä kantoja esiintyy. Antibioottien annon on raportoitu lisäävän hevosten herkkyyttä saada salmonellainfektio ja pidentävän salmonellabakteerin eritysaikaa. Tärkeintä salmonellapotilaalle on tukihoito. Salmonellaepidemiat tulevat hyvin kalliiksi eläinsairaaloille. Lainsäädännössä ei ole hevosten salmonellainfektioita koskevia määräyksiä muiden kuin S. abortus equin osalta, eli salmonellatartunnat hevosilla eivät aiheuta rajoituksia esimerkiksi hevosten käsittelyn tai kuljetuksen osalta. Tämä tarkoittaa myös sitä, että näytteenotto hevosista on vapaaehtoista, eikä valtio maksa kuluja. Kantajaeläimiä on usein vaikea tunnistaa, joten työskentelytavat eläinsairaaloissa tulisivat aina olla niin hygieenisiä, että salmonellabakteereiden leviämismahdollisuudet voidaan estää. Eläinsairaaloiden salmonellaepidemioita voidaan ennaltaehkäistä ja rajoittaa muun muassa aseptisilla työskentelytavoilla, suojavaatteita käyttämällä, sairaiden hevosten eristämisellä, hyvällä käsihygienialla ja potilaiden kohortoimisella. Saneerattaessa salmonellaa ympäristöstä desinfektioaineiden käyttöä tärkeämpää on pintojen mekaaninen puhdistus. Pintapuhtausnäytteiden merkitys onkin hyvin kyseenalainen. Puhdistustoimenpiteiden onnistumista arvioitaessa tärkeämpää on uusien tartuntatapausten esiintyminen. Tässä syventävien opintojen seminaarissa kuvataan kirjallisuuden lisäksi kolme salmonellan aiheuttamaa sairaalaepidemiaa, joista yksi on Yliopistollisen hevosklinikan salmonellaepidemia vuodelta 2001.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2009)Leikkaukseen liittyvä stressi voi esimerkiksi hidastaa haavojen paranemista ja operaatiosta toipumista. Siksi eläinlääkäreiden ja eläintenhoitajien tulisi kyetä arvioimaan ja vähentämään potilaan kokeman stressin määrää. Useimmiten koiran käyttäytymisen tarkkaileminen on käytännössä ainoa mahdollinen arviointitapa. Erilaisten stressitekijöiden vaikutuksista koiran normaaliin käyttäytymiseen tiedetään kuitenkin melko vähän, ja käyttäytymiseen perustuva arviointi onkin siksi varsin epäluotettava menetelmä. Tässä työssä pyritään selvittämään, kuinka sairaalassaolon ja kirurgisen toimenpiteen aiheuttama stressi vaikuttaa koiran käyttäytymiseen. Tutkimustulokset voivat antaa lisätyökaluja koiran kokeman leikkaukseen liittyvän stressin arviointiin ja ehkäisyyn. Tutkimuksessa verrattiin 16 tunnin ajan koirien (6 tavoitekasvatettua uros beaglea) käyttäytymistä tutussa kotihäkissä niiden käyttäytymiseen sairaalahäkissä kastraation jälkeen. Hypoteesin mukaan anestesia ja kastraatio, eristys laumasta sekä vieras sairaalaympäristö ovat stressitekijöitä, joiden aiheuttama stressi vaikuttaa koiran käyttäytymiseen. Aiempien tutkimusten perusteella tämä saattaa ilmetä koiran käyttäytymisessä esimerkiksi nukkumiseen käytetyn ja niin sanotuissa alistuvissa asennoissa vietetyn (esimerkiksi häntä alhaalla, korvat takana ja usein hieman kyykyssä) ajan lisääntymisenä, sekä stereotyyppisten käyttäytymismuotojen yleistymisenä. Koiria videoitiin kummassakin tutkimustilassa 16 tuntia, ja niiden käyttäytymistä rekisteröitiin jatkuvalla seurannalla. Analysointia varten muodostetussa etogrammissa huomioitiin kullakin ajan hetkellä koiran asento ja aktiivisuus, sekä tietyt toiminnot kuten pakoyritykset tai seiniä vasten hyppiminen. Kuhunkin käyttäytymistyyppiin kulutettu aika ja toimintojen esiintyvyys laskettiin kummankin tutkimusjakson ajalta kokonaisuudessaan ja tunnin jaksoissa. Tilastolliseen testaamiseen käytettiin tunneittain jaotellulle datalle pääasiassa sekamallin toistomittaustestiä, ja muutoin Wilcoxonin testiä. Tilastollisen merkitsevyyden raja-arvoksi asetettiin p < 0,05. Tulosten perusteella sairaalassaolon ja leikkauksen aiheuttama stressi voi vähentää koiran aktiivisuutta: kotihäkissä koirat olivat tutkimusjakson (16 h) aikana aktiivisia 3,58±0,17 h (KA±SE) ja sairaalassa vain 2,65 ± 0,47 h (p = 0,046). Toisaalta koirat nukkuivat (makasivat pää alhaalla) sairaalahäkissä tavallista vähemmän eli sairaalassa 0,94 ± 0,73 h ja kotihäkissä 12,09 ± 0,28 h (p = 0,028). Vastaavasti ne käyttivät sairaalassa paljon aikaa maaten pää pystyssä, mahdollisesti ympäristöään tarkkailen (sairaalassa 3,56 ± 0,50 h ja kotihäkissä 1,70 ± 0,26 h, p = 0,028). Uusi ympäristö ja stressi vaikuttivat myös koirien vuorokausirytmiin viivästyttämällä lepojakson alkua sairaalassa. Lisäksi epämiellyttävä tilanne (vieras paikka, jossa koirien liikkumista oli rajoitettu) lisäsi pakoyritysten määrää selvästi. Kotihäkissä puolen minuutin jaksoja joiden aikana koirat tekivät pakoyrityksiä, oli 2,5 ± 1,11 kpl, mutta sairaalassa peräti 29,33 ± 9,87 kpl (p = 0,028). Erilaisten tulkintaa hankaloittavien tekijöiden vuoksi tulosten varmistaminen vaatii lisätutkimuksia ja käyttäytymishavaintojen yhdistämistä tietoihin koiran fysiologisesta tilasta, kuten sydämen syketaajuuden vaihtelusta ja kortisolipitoisuuksista.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2002)Tämä syventävien opintojen tutkielma on kirjallisuuskatsaus sairaan hevosen ruokinnasta. Tässä tutkielmassa perehdytään hevosen yleisimpien ruokinnallista sairauksien ennaltaehkäisyyn ja hoitoon. Tällaisia sairauksia ovat esimerkiksi ähky ja vitamiinien ja kivennäisten puutostilat. Lisäksi käsitellään ruokinnallisia erikoistilanteita, jolloin hevonen ei kykene syömään normaalisti. Tällaisia tilanteita ovat esimerkiksi orpovarsan ruokinta ja postoperatiivinen ruokinta. Tutkielmassa on huomioitu maamme olosuhteet hevosen ruokinnassa. Sairauksista esitellään lyhyesti niiden syyt (etiologia), kehittyminen (patogeneesi) ja kliininen kuva. Painopiste on ruokinnallisessa hoidossa ja ennaltaehkäisyssä. Kirjallisuuskatsaus on pyritty kirjoittamaan niin käytännönläheisesti, että siitä olisi hyötyä sekä eläinlääkäreille, eläinlääketieteen opiskelijoille että hevosenomistajille.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2013)Kaviokuume eli laminiitti on kavion seinämän marto- ja sarveiskerrosta yhdistävien sälekerrosten eli lamellien tulehdustila, joka voi johtaa kavioluun asennon muuttumiseen kavioluun kannatinmekanismien heiketessä ja / tai pettäessä. Kaviokuumeen voivat aiheuttaa lukuisat eri tekijät, eikä tarkkaa syntymekanismia tunneta. Lääkehoidon ohella kaviokuumeen hoidossa käytetään yleensä apuna kavion sairasvuolua ja -kengitystä. Sairaskengityksen vaikutuksesta ei juurikaan ole olemassa tieteellisesti tutkittua tietoa. Sairaskengityksen lisäksi kaviokuumehevosen toipumiseen ja käyttöennusteeseen vaikuttavat kliiniset oireet ja kavion radiologiset muutokset. Tämän lisensiaatin tutkielman tarkoituksena oli selvittää sairaskengityksen vaikutusta kaviokuumehevosen toipumiseen ja käyttöennusteeseen sekä kavion radiologisiin parametreihin. Oletettavasti kavion rakenne ja biomekaniikka sekä kaviohoidon perusperiaatteet huomioiden suoritettu sairaskengitys ei vaikuta ainakaan negatiivisesti kaviokuumehevosen toipumiseen. Tutkimus suoritettiin prospektiivisesti keräten aineistoa Yliopistollisen eläinsairaalan Hevossairaalassa Helsingissä sekä Ypäjän Hevossairaala Oy:ssä Ypäjällä. Aineisto jäi erittäin suppeaksi (5 hevosta), joten tuloksia ei voinut käsitellä tilastollisesti. Tutkimukseen osallistuneet hevoset kävivät kolme kertaa hevossairaalassa tutkimukseen liittyen, ja tuolloin hevosille tehtiin kliininen yleistutkimus, kaviot röntgenkuvattiin ja sairaskengitettiin tai -vuoltiin. Toipuminen kontrolloitiin puhelinkyselyllä noin vuoden kuluttua viimeisestä käynnistä. 80 % tutkimukseen osallistuneista hevosista toipui kaviokuumeesta, ja kaikilla näillä kavioluun kääntymiskulma oli pienempi viimeisellä käyntikerralla verrattuna ensimmäiseen käyntikertaan. Vaikka ontuma-aste ei suoraan korreloinut kavioluun kääntymiskulman kanssa, myös se pieneni tutkimuksen edetessä toipuneilla hevosilla. Tämän tutkimuksen perusteella vaikuttaisi siltä, että sairaskengitys ja -vuolu ovat hyödyllisiä kaviokuumehevosen toipumisen ja käyttöennusteen kannalta. Ennustetta arvioitaessa on tärkeää ottaa huomioon hevosen kliininen tila ja ontuma-aste eikä tulkita vain röntgenkuvia. Röntgenkuvista on kavioluun kääntymiskulman lisäksi tärkeää arvioida kavioluun putoamisetäisyys ja kavion pohjan paksuus. Tutkimuksia etenkin eri sairaskengitysmenetelmien tehokkuuden vertailemiseksi tarvitaan lisää.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2010)Tutkielma käsittelee Saksanpaimenkoiraliitto ry:n pyynnöstä tehtyä tutkimusta saksanpaimenkoirien välimuotoisen lanne-ristinikaman todentamisesta röntgenkuvauksella. Tarkoituksena oli selvittää, tarvitaanko diagnoosin tekemiseen röntgenkuvat yhdestä vai kahdesta suunnasta. Kirjallisuuskatsauksen tiivistelmä: Välimuotoinen lanne-ristinikama on synnynnäinen ja saksanpaimenkoirilla perinnöllinen selkämuutos, jonka on todettu altistavan muun muassa cauda equina –syndroomalle. Cauda equina –syndrooma on koiran takaosaan kipua ja hermotusongelmia aiheuttava sairaus. Saksanpaimenkoirilla välimuotoista lanne-ristinikamaa tavataan runsaasti suhteessa muihin rotuihin. Koiria, joilla on välimuotoinen lanne-ristinikama, ei suositella kalliiseen ja aikaa vievään koulutukseen, koska ne sairastuvat herkemmin esimerkiksi cauda equina–syndroomaan. Niitä ei myöskään tule käyttää jalostukseen. Kokeellisen osan tiivistelmä: Aineisto kerättiin vuonna 2008 virallisiin lonkkakuviin tulevista koirista, joista otettiin lisäksi myös lannerangan lateraalikuva. Tutkielmaan osallistuneita koiria oli 127, joilla 13:lla (esiintyvyys 10,2 %) todettiin välimuotoinen lanne-ristinikama. Yhden kuvan tekniikalla kolme (23,1 %) välimuotoista lanne-ristinikamaa jäi toteamatta. Tulokset käsiteltiin tilastollisesti. Tulos ei ollut tilastollisesti merkitsevä näin pienellä aineistolla.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 1990)Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään S.dublin-infektioidenesiintymistä ja epidemiologiaa ulkomailla. Tutkimusosassa kartoitetaan S.dublin-infektioiden esiintymistä Suomessa. S.dublin-tartuntoja esiintyy Suomessa muista maista poiketen nautojen lisäksi huomattavasti myös ketuilla. Ketuilla ensimmäinen tartunta todettiin vuonna 1979. Sen jälkeen havaintoja kettutartunnoista on tehty vuosittain koko 80-luvun ajan. Esiintymishuippu ajoittui vuoteen 1984 (43 tarhaa). Infektiot ovat olleet pääsääntöisesti rehuperäisiä. Muutamina kesinä on esiintynyt laajoja epidemioita, jotka ovat keskittyneet yhden tai kahden rehukeskuksen alueelle. Ensimmäiset tartunnat naudoilla havaittiin vuonna 1981. Eniten tartuntoja tuli ilmi vuonna 1986 (30 karjaa). Sen jälkeen tapaukset vähenivät eikä vuoden 1990 aikana ole toistaiseksi tullut ilmi yhtään tapausta. Useina vuosina nautakarjatartunnat ovat ryvästyneet ajallisesti ja paikallisesti samoille seuduille kuin kettutartunnat. Tartunta leviää ilmeisesti ketuista nautoihin ja päinvastoin. Leviämistä tapahtuu myös karjasta toiseen ja kettutarhasta toiseen. Tartunnan muodostavat reservoaareina toimivat latentisti infektoituneet naudat, joita ei pystytä karjasta diagnosoimaan ja poistamaan. Toisen reservoaarin muodostavat oireettomiksi tartunnankantajiksi jääneet ketut. Tartunta voi säilyä kettutarhalla useita vuosia ilman kliinisiä oireita. Maantieteellisesti S.dublin-tartuntojen esiintyminen on rajoittunut muutamaa poikkeusta lukuunottamatta Vaasan lääniin.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2013)Tämän lisensiaatin tutkielman tarkoituksena oli laatia kirjallisuuskatsaus Salmonella enterica -bakteerin prevalenssista ja serotyyppien esiintymisestä sianrehujen ainesosissa ja pohtia näiden merkitystä salmonellavalvonnalle. Yhdysvalloissa siirryttiin vuonna 2013 serotyyppikohtaiseen valvontaan rehujen ainesosissa, kun taas Suomen kansallinen salmonellavalvontaohjelma tukeutuu olettamukseen, että kaikki salmonellan serotyypit ovat zoonoottisia. USA:ssa rehuille ei suoriteta rutiininomaista kuumennuskäsittelyä. Mikäli jotkut serotyypit tai erityisen paljon salmonellaa esiintyisi vain tietyissä rehujen ainesosissa, voitaisiin näiden ainesosien käyttöä välttää sianrehuissa tai ohjata kyseinen ainesosa dekontaminaatiokäsittelyyn. Tutkielman löydöksiä voidaan hyödyntää jatkotutkimusten suunnittelussa ja tukemaan salmonellavalvontaan liittyvää päätöksentekoa. Kirjallisuuskatsauksen ensimmäinen osa esittelee Salmonella enterican ekologiaa ja epidemiologiaa erityisesti sianrehuihin liittyen. Myös rehuntuotantoa ja valvontaa käydään läpi, Yhdysvaltojen ja Suomen toimiessa esimerkkeinä erityyppisistä valvontaohjelmista. Toisen osan tarkoitus on esitellä ja analysoida ainesosakohtaisia tuloksia tutkielmaa varten kootusta 38 tutkimusta ja valtion zoonoosiohjelmaa käsittävästä tietokannasta. Diskussio-osiossa pohditaan tulosten merkitystä Yhdysvaltojen ja Suomen salmonellavalvonnalle. Salmonellaa esiintyy yleisesti sianrehujen ainesosissa, mutta sekä prevalenssi että serotyypit vaihtelevat ainesosittain ja maantieteellisen sijainnin mukaan. Eläinperäisissä sivutuotteissa oli korkein prevalenssi maissa, joilla ei ole kansallista salmonellavalvontaohjelmaa. Eläinperäisistä tuotteista veri ja maito olivat vähiten saastuneita. Kasviperäisistä rehuaineista öljykasvit olivat enemmän saastuneita, kuin vilja, mutta viljaa saastuttaa usein siolle ja ihmiselle virulentti serotyyppi S.Typhimurium. Vaikka yskittäisiä rehuaineita ei voitu yhdistää tiettyihin Slamonella-serotyyppeihin pienistä näytemääristä johtuen, useita serotyyppejä havaittiin, jotka saatavat olla yhteyksissä öljykasveihin tai viljoihin, tai jotka esiintyvät monissa rehytyypeissä. Ihmisille usein salmonelloosia aiheuttavia serotyyppejä eristettiin myös sianrehujen ainesosista. Sialle yleisinfektiota aiheuttavaa Salmonella Cholerasuista ei eristetty rehujen ainesosista. Hiljattain Yhdysvaltain elintarvike- ja lääkevirasto GDA on kieltänyt eläimille yleisinfektiota aiheuttavien Salmonella-serotyyppien esiintymisen rehuissa, joka sian rehuissa merkitsee S. Cholerasuista, sallien muiden serotyyppien esiintymisen rehuissa. Mikäli tämän tutkielman tavoin todetaan, ettei S. Cholerasuis saastuta rehuja, sianrehujen salmonellavalvonnasta uhkaa tulla olematonta. Lisäksi ainakin S. Typhimurium pitäisi olla kiellettyjen Salmonella-serotyyppien luettelossa, sillä sitä esiintyy usein sianrehun ainesosissa ja se aiheuttaa vaaraa ihmisten ja eläinten terveydelle. Maat, joissa on jo käynnissä kansallinen salmonellavalvontaohjelma, ovat tehneet merkittäviä investointeja hävittääkseen salmonellan myös sikatiloilta ja rehutuotannosta. Näille maille ei ole suurta hyötyä siirtymisestä serotyyppikohtaiseen riskinarviointiin, ennen kuin on tieteellisesti vahvistettu, että tietyt rehuissa esiintyvät Salmonella-serotyypit eivät aiheuta salmonelloosia sioissa ja ihmisissä.
-
Salmonella Newport -epidemioiden tartuntalähteen selvittäminen molekyyliepidemiologisin menetelmin (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2003)Salmonella Newport on yleensä harvinainen salmonelloosin aiheuttaja Suomessa, vuonna 1996 niitä oli vain 1,3 % kaikista ihmisten salmonellooseista. Joulukuun 1997 ja tammikuun 1998 välisenä aikana kuitenkin havaittiin selvä nousu kotimaisten ihmistapausten määrässä. Tapaukset ilmaantuivat kahtena hautajaisiin liittyneenä Etelä- ja Pohjois-Suomessa, sekä useina yksittäisinä tapauksina ympäri Suomea. Epidemian selvittämiseksi kaikkiaan 56 kantaa valittiin tähän tutkimukseen. Näistä 22 oli epidemia-ajalta (joulukuu 1997 – tammikuu 1998). Vertailukannoiksi valittiin 27 ihmisperäistä kantaa vuosilta 1995–1998 (epidemia-ajan ulkopuolelta) KTL:n samonella-kantakokoelmasta. Viisitoista näistä kannoista oli kotimaisia ja kaksitoista ulkomaisia (eristetty henkilöistä, jotka olivat oleskelleet ulkomailla ennen sairastumistaan). Lisäksi EELA:sta oli saatavissa seitsemän ulkomaisesta tuontilihasta tai lihatuotteesta eristettyä kantaa. Tutkimuksessa epidemiologisina menetelminä käytettiin pulssikenttäelektroforeesia (PFGE) ja ribotyypitystä. Tutkituista 56 kannasta 49 tyypittyi perus-PFGE-menetelmällä. Loput seitsemän vaativat sovelletun menetelmän, jossa elektroforeesin Tris-pitoinen ajopuskuri korvattiin HEPES-puskurilla. Kannat jakautuivat 29 erilaiseen PFGE-tyyppiin. Suurin osa (21/22) epidemiakannoista antoi täysin identtisen PFGE-kuvion. Muut kannat erosivat täysin epidemiatyypistä. Ribotyypityksessä kannat jakautuivat 14 erilaiseen tyyppiin. Kaikki epidemiakannat kuuluivat samaan tyyppiin, johon kuuluivat lisäksi seitsemän ei-epidemiakantaa. Epidemiakantojen identtisyys sekä PFGE:ssa että ribotyypityksessä, yhdessä ei-epidemiakantojen suuren geneettisen vaihtelevuuden kanssa, viittaa voimakkaasti epidemiakannoille yhteiseen kontaminaatiolähteeseen. Epidemiologiset tutkimukset kahdesta hautajaisiin liittyneestä ryppäästä osoittivat assosiaation sianlihaan, mutta valitettavasti epäiltyjä ruoka-aineita ei ollut saatavissa viljeltäviksi eikä lähdettä pystytty varmistamaan.
-
(2021)Kotieläimet kantavat Salmonella-bakteereja suolistossaan ja erittävät niitä ulosteissaan ympäristöön. Ulosteet voivat saastuttaa kasvikset salmonellalla joko suoraan tai välillisesti veden, lannoitteiden, työvälineiden tai ihmiskäsien kautta. Elintarvikkeet, joista salmonellaa on eniten välittynyt ihmisiin ovat kananmuna, huonosti kypsennetty liha sekä maitotuotteet. Kasvisvälitteiset salmonellatartunnat ovat kuitenkin lisääntyneet merkittävästi viimeisten vuosikymmenten aikana. Mahdollisia syitä tähän ovat kasvisten kulutuksen lisääntyminen ja aiempaa monimutkaisemmat tuotantoprosessit. Kulutusta ovat lisänneet mainonta, tieto kasvisten terveellisyydestä, ympärivuotinen saatavuus ja yhä suositummat tuorekasvistuotteet. Kasviksille tehtävät jatkokäsittelyvaiheet altistavat kasviksen helpommin mahdollisille taudinaiheuttajille. Kasvisten viljelyalueet sijaitsevat nykyään lähempänä tuotantoeläinten pitopaikkoja maatalouden tehostumisen myötä, mikä myös vaikuttaa kasvisten saastumiseen. Tässä kirjaliisuuskatsauksessa käsitellään isäntälajilleen epäspesifisiä Salmonellan serotyyppejä (NTS, non-typhoidal Salmonellae), jotka voivat sairastuttaa useita eri eläinlajeja ihmisen lisäksi. Ne aiheuttavat isännälleen salmonelloosiksi kutsuttua suolistotulehdusta, jonka oireina voivat olla kuume, vatsakipu ja ripuli. Taudin vakavuusaste voi vaihdella. Elintarvikevälitteisen salmonelloosin sairastaa EU:ssa vuosittain noin 88 000 ihmistä. Tämän työn tavoitteena on perehtyä Salmonellan internalisaatioon kasviksissa. Salmonellan internalisaatiolla tarkoitetaan sen tunkeutumista kasvin pinta-aukkojen, juurten tai kukintojen kautta kasviksen sisäosiin. Kasviksiin internalisoituneen Salmonellan on todettu aiheuttaneen laajoja ruokamyrkytysepidemioita, minkä takia aihetta tutkitaan. Tutkimukset tehdään ottamalla kontaminoidusta ja desinfioidusta kasviksesta näytteitä, joista tehdään bakteeriviljely. Kasvaneille bakteereille tehdään lajitunnistus mikroskopoimalla. Mikroskopoinnin lisäksi bakteerin tunnistukseen voidaan käyttää PCR-menetelmää. Internalisaatio voi tapahtua joko kasvin kasvun aikana tai vasta sadonkorjuun jälkeen. Siihen vaikuttavat monet eri tekijät, kuten patogeenilaji tai -serotyyppi, kasviksen lajike, kasvuolosuhteet, kasvuvaihe, vuodenaika, lämpötila, valo, ilmankosteus ja sää. Kasvinosien vaurioituminen kasvun tai jatkojalostuksen aikana myös edistää internalisaatiota. Internalisoitumisen jälkeen bakteerien täytyy selviytyä kasviksessa vaikeissakin olosuhteissa, jotta internalisoitumisesta on niille hyötyä, ja ne voivat pysyä taudinaiheutuskykyisinä. Selviytymistä lisäävät esimerkiksi Salmonellan vuorovaikutus kasvipatogeenien kanssa, biofilmimuodostus ja kyky sietää kuivuutta, UV-säteilyä ja happamuutta. Kasviksen sisäosissa olevia bakteereja ei voida poistaa nykyisin käytössä olevilla puhdistusmenetelmillä. Internalisaatiota voidaan kuitenkin yrittää ehkäistä valitsemalla kasvikselle parhaat viljely- ja sadonkorjuumenetelmät ja tuotanto-olosuhteet. Salmonellan päätymistä kasviksiin voidaan ehkäistä kiinnittämällä huomiota veden laatuun, kasvisten puhdistukseen, lämpötilan hallintaan, työskentelyhygieniaan ja ulostekontaminaation estämiseen. Myös kasvisten omaa immuunipuolustusta voitaisiin hyödyntää, jotta se estäisi Salmonellan internalisoitumisen kasviksiin luonnostaan. Tulevaisuudessa olisi hyvä selvittää lisää internalisoitujen salmonellabakteerien käyttäytymistä kasveissa ja vuorovaikutusta muiden mikrobien ja kasvin kanssa. Lisäksi tarvitaan enemmän tietoa siitä, miten kasviksen immuunijärjestelmää voitaisiin aktivoida toimimaan internalisoituja salmonellabakteereja vastaan.
-
(2021)Kananmuna on suosittu ja terveellisenä pidetty elintarvike sekä Suomessa että muualla maailmassa. Kananmunissa piilee myös ruokamyrkytysvaara: kananmunien on todettu olevan merkittävin yksittäinen lähde Salmonella-bakteerien aiheuttamille ruokamyrkytyksille maailmalaajuisesti. Kananmuna voi saastua salmonellabakteereilla jo alkutuotannossa, tai myöhemmin elintarvikeketjun aikana. Salmonellavalvonta ja -torjunta on tärkeä osa koko kananmunan matkaa alkaen jo munintakanan vanhemmista, päättyen vasta kuluttajan vatsaan. Salmonella on maailmanlaajuisesti merkittävä ruokamyrkytyksiä aiheuttava bakteeri, arvion mukaan jopa 78 miljoonaa ihmistä sairastuu salmonelloosiin vuosittain. Salmonelloosin oireita voi olla esimerkiksi kuume, ripuli, pahoinvointi ja oksentelu. Immuunivajeesta kärsiville henkilöille, kuten vanhuksille, salmonelloosi voi olla tappava. Salmonellan torjuntaan on tartuttu eri puolilla maailmaa erilaisilla tavoilla. Suomalainen ja eurooppalainen pyrkimys on tuottaa mahdollisimman puhdas kananmuna. Suomessa on muihin EU-maihin verrattuna tiukka salmonellavalvontaohjelma, johon kuuluvilla näytteillä pyritään estämään salmonellalla saastuneiden kananmunien päätyminen kuluttajille. Tässä on onnistuttu hyvin, Suomessa salmonellaa on munintakanaloissa vain vähän: Suomessa todetaan 0-4 salmonellapositiivista kanalaa vuosittain, EU:n laajuisessa tutkimuksessa esiintyvyys suomalaisissa munintakanaloissa oli n. 0,4%, kun EU:n keskiarvo oli 30%. Yhdysvalloissa ja esimerkiksi Japanissa on toisenlainen lähestymistapa: jokainen kuluttajalle kuorellisena myytävä kananmuna pestään pesuaineilla sekä käsitellään esimerkiksi desinfiointiaineella tai öljyllä. Sekä kananmunien pesemisellä että pesemättä jättämisellä pyritään takaamaan kuluttajalle mahdollisimman turvallinen ja puhdas kokonainen kananmuna. Pestyt kananmunat ovat tutkimusten mukaan pinnaltaan puhtaampia sekä silmämääräisesti että mikrobiologisesti, mikäli pesuprosessi onnistuu. Pesun epäonnistuessa puhtaatkin kananmunat saattavat saastua salmonellalla. Myös hyvin onnistunut pesuprosessi saattaa vaurioittaa kananmunan luontaista puolustusmekanismia, johon kuuluu esimerkiksi kuoren uloin, vahamainen kerros kutikula. Vaurioitunut kananmuna on herkempi kontaminoitumaan bakteereilla. Tutkimusta kananmunien mikrobiologisesta laadusta ja siihen vaikuttavista tekijöistä on tehty paljon. Pesuprosessien haittoja sekä hyötyjä on tutkittu, ja tiedetään millaisia hyötyjä sekä riskejä kananmunien käsittelyyn tai käsittelemättä jättämiseen liittyy. Kuitenkaan ei ole saatavilla selvää vertailevaa tutkimusta siitä, aiheuttavatko pestyt ja käsitellyt vai käsittelemättömät kananmunat enemmän ruokamyrkytyksiä väestössä, vaan päätökset kananmunien pesemisestä tai pesemättömyydestä on tehty pitkälti sen mukaan, mihin toimintatapaan maassa on aiemmin totuttu. Suomessa alkutuotannon salmonellavalvonta on todistetusti onnistunutta, sen ansiosta esimerkiksi vuonna 2021 tehtiin takaisinveto, kun yhdessä munintakanalassa todettiin salmonellapositiivinen näyte. Suomessa salmonellaa esiintyy niin vähän, ettei kananmunien pesulle ole tarvetta. Turha käsittely rasittaa sekä luontoa että kananmunatuotannon taloutta, eikä siksi ole tarkoituksenmukaista.
-
(2019)Sappirakon mukoseele on sairaus, jossa sappirakkoon kertyy tiivistynyttä sappea ja/tai limamaista sappieritettä. Sairaus voi johtaa sappiteiden tukkeutumiseen ja jopa sappirakon repeämiseen. Mukoseelen aiheuttamat kliiniset oireet ovat usein epäspesifisiä, kuten oksentelu, syömättömyys ja vetämättömyys. Mukoseele voidaan myös todeta sivulöydöksenä vatsaontelon ultraäänitutkimuksen yhteydessä. Sappirakon leikkauksellista poistoa pidetään parhaana hoitovaihtoehtona ainakin, mikäli koiralla on kliinisiä oireita tai muutoksia laboratorioarvoissa. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää Yliopistollisessa Pieneläinsairaalassa leikattujen sappirakon mukoseele -potilaiden toipumista sekä onko toipumisessa ollut eroa oireettomien ja oireilevien koirien välillä. Oletuksenamme oli, että Yliopistollisessa Pieneläinsairaalassa leikatuilla koirilla kuolleisuus sappirakon poistoleikkauksen yhteydessä on samaa luokkaa kuin mitä kirjallisuudessa on raportoitu (noin 22-40 %). Toinen oletuksemme oli, että oireettomat koirat ovat toipuneet leikkauksesta paremmin, kuin ne koirat, joilla on jo ollut kliinisiä oireita ennen leikkausta. Tutkimusta varten koirien tiedot kerättiin Yliopistollisen Eläinsairaalan Provet-potilasohjelmasta vuosilta 2013-2017. Mukaan tutkimukseen otettiin koirat, joilla oli todettu ultraäänitutkimuksessa muutoksia sappirakossa, sappirakko oli poistettu leikkauksellisesti, sappirakko oli lähetetty patologille arvioitavaksi ja histopatologisesti sappirakossa oli todettu mukoseeleen viittaavat löydökset sekä koirasta oli ainakin jotakin seurantatietoa saatavilla. Valintakriteerit täyttäviä koiria löytyi 36 kappaletta. Koirien iän mediaani leikkaushetkellä oli 8 vuotta (minimi 2 vuotta ja maksimi 10 vuotta). Yleisin rotu oli shetlanninlammaskoira. Tutkimukseen mukaan otetuista koirista 34/36 eli 94 % selviytyi leikkauksesta ja seuranta-ajasta, joka oli vähintään 6 vrk. Kuolleisuus oli tutkimuksessamme 6 %. Oireilevien ja oireettomien koirien ryhmiä vertailtaessa havaittiin tilastollisesti merkitsevä ero ainoastaan iän ja veriarvoista ALAT-, AFOS- ja bilirubiinipitoisuuksien kohdalla. Mitä nuorempi koira oli kyseessä, sitä todennäköisemmin sillä oli oireita. Verikoetuloksista taas ALAT, AFOS ja bilirubiinin pitoisuudet olivat korkeammat oireilevilla kuin oireettomilla. Toipumisessa tai kuolleisuudessa ei havaittu tilastollisesti merkitsevää eroa oireilevien ja oireettomien koirien välillä. Kuolleisuus sappirakon poistoleikkauksen yhteydessä oli tutkimuksessamme selvästi alhaisempi kuin aiemmissa tutkimuksissa. Mahdollisia syitä tähän ovat leikkaus- ja anestesiamenetelmien kehittyminen, diagnostiikan kehittyminen ja lisääntynyt vatsaontelon ultraäänidiagnostiikka sekä tutkimuksemme oireettomien koirien korkeahko osuus ja leikattujen koirien melko hyvä kunto ennen leikkausta. Tutkimuksessamme otoskoko oli melko pieni, mikä voi vaikeuttaa erojen saamista oireilevien ja oireettomien ryhmien välille. Tutkimuksessamme ei saatu eroa toipumisessa tai kuolleisuudessa oireilevien ja oireettomien välille, mutta tätä asiaa olisi mielenkiintoista tutkia jatkossa suuremmalla otoskoolla.
-
(2022)Scent detection dogs have been used worldwide for a long time in search and rescue by police forces and civilian services. In the past years there have been multiple studies suggesting that dogs could be able to detect different cancers by smelling samples from diseased persons. In 2019 an acute respiratory disease started spreading from China, causing the COVID-19 pandemic. It has been contemplated if dogs could detect COVID-19 infected individuals from different kind of samples with promising results. This thesis literature review is about the canine sense of smell, volatile organic compounds (VOCs), the COVID-19 pandemic and scent detection dogs. The thesis also contains a study part that aimed to evaluate how sensitive and specific dogs are at detecting COVID-19 from skin swipe samples. It is suggested that dogs could be used as a screening tool to detect COVID-19 infected samples. We collected 114 samples from COVID-19 positive patients and 306 COVID-19 negative patients who all had official PCR result and answered an electronic survey about symptoms, diet, state of health and vaccination status. We trained four dogs to detect COVID-19 positive samples. The overall sensitivity was 91.8% and specificity 91.4%. This study overcomes some of the limitations of the previous studies. Still, also this study had some difficulties. Virus variants started to emerge in Finland at the end of our validation sample collection period. Because of that, the last two validation days did not succeed as well as the first five. In some cases, dog’s marking was not clear, leading to wrong result since the handler was the one to interpret the dogs marking and declared it. Some dogs had difficulties with marking empty line-ups. Because of these difficulties it is essential that the handler interprets the dog’s sign accurately and teach clear indication for positive and negative samples to avoid this source of error. As a conclusion we can say that these scent detection dogs had a high diagnostic sensitivity and specificity suggesting that dogs could be able to detect COVID-19 positive individuals and could be used as a COVID-19 screening method. However, more research needs to be done since it is still unknown what dogs smell and there are no standardized methods for these studies.
-
(2021)Cancer is the second leading cause of death worldwide. Cancer is believed to emit volatile organic compounds (VOCs) which dogs may be able to smell. This literature review brings out previous studies about cancer detection dogs, observations made based on them and their future possibilities. There is also some information about training of the dogs, proper test settings and validating a diagnostic test. Detectable odour emissions from a patient with neoplasia, or “smell of cancer”, is an interesting topic, but it has a minor role in this work. Training of the dogs should be done with samples which disease status is confirmed so that the dogs are not rewarded for indicating wrong samples. The trainer must be able to read the dog’s signals and take care of its basic needs in order not to continue training after the dog’s concentration has deteriorated. Training should happen gradually and through positive reinforcement. There should be enough samples and they must not be the same in the testing phase as in training. In validating a diagnostic test, the main goal, materials and methods of the study must be defined and the test should be compared to a golden standard. The smell of cancer is yet unknown although there are studies of the topic. Particular VOCs, which presumably constitute the cancer smell, exist in the body’s secretions. Further studies are needed in order to understand what happens at a molecular level in cancer. There are many studies about cancer detection dogs where they try to discriminate a cancer sample among controls. In these studies, the number of dogs has varied between one to six, there are diverse breeds and dogs have different backgrounds. Good results have been achieved with only two to three weeks of training. Studies have been made of nine different cancer types and the most studied ones have been lung and prostate cancer. Urine and breath were the most common samples used. The sensitivity of cancer odour detecting dogs has varied between 18 to 100%. Previous studies have had different limitations, one of which can be considered having only one cancer sample with controls. This leads to that specificity cannot be held valid. There have been also some limitations in using dogs like short usage time because of their limited life, small number of dogs and wrong rewarding system. There should not be any systematic differences between control and cancer samples including the patient’s age and the handling procedures of samples in the study. Way of life and medications may also have an effect on the dog’s choice, but they were not taken into account in all of the studies. A small number of samples was a problem in some cases. Cancer detection dogs could possibly be used in recognizing the cancer smell, mass screenings, and surveillance after treatments, in addition to laboratory diagnostics and in the developing electronic diagnostic methods such as an artificial nose.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2008)Lääkkeiden kliinisen käytön kannalta on oleellista tuntea niiden farmakokineettiset ominaisuudet. Farmakokinetiikka käsittelee lääkeaineiden vaiheita elimistössä, siis imeytymistä, jakautumista, metaboliaa ja eliminaatiota. Tähän kirjallisuuskatsaukseen on koottu tällä hetkellä saatavilla olevat tiedot Suomessa koirilla käytettävien sedatiivien ja injektioanesteettien farmakokinetiikasta. Pääasiassa on keskitytty nimenomaan koirilla tehtyihin tutkimuksiin. Sedatiiveista kirjallisuuskatsauksessa ovat mukana asepromatsiini, diatsepaami, midatsolaami, ksylatsiini, medetomidiini ja dexmedetomidiini. Lisäksi mukaan on otettu flumatseniili ja atipametsoli, sekä tavallisesti esilääkkeenä käytetty atropiini. Tutkimuksia eri lääkeaineiden farmakokinetiikasta on saatavilla hyvin vaihtelevasti. Esimerkiksi asepromatsiinin kohdalla tutkimustuloksia löytyy ainoastaan enteraalisesta antotavasta, kun taas diatsepaamin ja α2-agonistien farmakokinetiikasta tutkimuksia on tehty suhteellisen runsaasti. Injektioanesteeteista mukana ovat tiopentaali, propofoli, ketamiini ja alfaksaloni. Propofolista tutkimuksia on tehty paljon, ja sen farmakokinetiikkaa on tutkittu niin yksittäisen suonensisäisen injektion, kuin jatkuvan infuusionkin seurauksena. Lisäksi uudesta injektioanesteetista alfaksalonista on saatavilla mielenkiintoista tutkimustietoa. Suomessa yleisesti käytettävistä lääkeaineyhdistelmistä tutkimuksia on kuitenkin saatavilla niukasti. Verrattaessa tässä kirjallisuuskatsauksessa käsiteltyjen lääkeaineiden farmakokineettisiä parametreja Suomen Kennelliiton antidopingvalvonnan ilmoittamiin lääkeaineiden varoaikoihin, tuntuvat varoajat erityisesti injektioanesteettien ja atropiinin kohdalla olevan tarpeettoman pitkiä. Tarkkojen varoaikojen määrittäminen vaatii lisätutkimuksia.
-
(2020)Tämän lisensiaatin tutkielman tarkoituksena on perehtyä seerumin amyloidi A:han (SAA:han) tulehduksen merkkiaineena kissalla. Tutkielma sisältää kirjallisuuskatsauksen lisäksi retrospektiivisen tutkimuksen Yliopistollisen eläinsairaalan potilaista vuosilta 2014-2019. Kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on perehtyä ensin yleisesti akuutin vaiheen reaktioon ja akuutin vaiheen proteiineihin kissalla keskittyen SAA:han sekä selvittää millaisia jo julkaistuja tutkimuksia seerumin SAA -pitoisuuden käytöstä tulehduksen merkkiaineena on aiemmin tehty. Akuutin vaiheen proteiineja eläinlääketieteessä on tutkittu jo melko paljon, mutta kuitenkin seerumin SAA -pitoisuuden käytöstä kliinisessä työssä on saatavilla yhä vain melko niukasti tietoa. SAA -pitoisuus on todettu monissa tutkimuksissa hyödylliseksi merkkiaineeksi tulehdukselle. Tiedetään kuitenkin, että SAA-pitoisuus nousee myös kudosvauriota aiheuttavien patologisten tilojen yhteydessä, joten se on toisaalta hyvin epäspesifinen merkkiaine. Retrospektiivisessä tutkimuksessa tavoitteena on tarkastella mitkä sairaudet nostivat kissojen SAA -pitoisuuksia voimakkaasti Yliopistollisessa eläinsairaalassa vuosina 2014-2019 käyneillä potilailla. Hypoteesina on, että sairaudet SAA -pitoisuuden nousun takana ovat tulehdussairauksia sekä sairauksia, joihin liittyy kudostuhoa. Toisena tavoitteena on myös tutkia SAA -pitoisuuden nousun korrelaatiota tulehduksen perinteisempään mittariin valkosolujen kokonaismäärään ja erittelylaskentaan. Tutkimukseen otettiin mukaan potilaat, joiden SAA -pitoisuus oli noussut erittäin voimakkaasti. Kriteerinä erittäin voimakkaalle nousulle käytettiin SAA -pitoisuutta ≥100 mg/l. Aineisto kerättiin Provet -potilasohjelmistosta manuaalisesti ja mukaan valikoitui yhteensä 143 kissapotilasta. Aineisto käsiteltiin yleisesti hyväksyttyjen tilastollisten menetelmien avulla. SAA -pitoisuutta erittäin voimakkaasti nostavista sairauksista infektiiviset sairaudet olivat yleisimpiä. Kuitenkaan infektiivistensairauksien aiheuttaman SAA -pitoisuuden nousun määrässä verrattuna inflammatorisiin sairauksiin, kudosvaurioihin, neoplasioihin eli kasvainsairauksiin tai muihin sairauksiin ei havaittu merkittävää eroa. SAA -pitoisuus korreloi positiivisesti sauvatumaisten neutrofiilien kanssa, mutta ei neutrofiilien kokonaismäärän kanssa. Positiivista korrelaatiota havaittiin myös lämpötilan kanssa ja negatiivista korrelaatiota alkaalisen fosfataasin (AFOS:n) kanssa. Retrospektiivinen tutkimus antoi lisätietoa sairauksista, jotka nostavat voimakkaasti SAA -pitoisuutta kissoilla. Havaitut sairaudet olivat hypoteesin mukaisia. Aiemmissa tutkimuksissa ei ole havaittu korrelaatiota SAA -pitoisuuden ja AFOS:n välillä, joten tämä havainto ja syyt sen takana vaatisivatkin lisätutkimusta. Johtopäätöksenä tuloksista voidaan todeta, että SAA -pitoisuus on hyvä tulehduksen merkkiaine, mutta hyvin epäspesifinen. Tämä vahvistaa jo aiemmissa tutkimuksissa havaittuja tuloksia. Tulehduksen mittarina valkosolujen kokonaismäärä ja erittelylaskenta eivät välttämättä yksinään ole luotettavia, joten SAA -pitoisuuden määritys kannattaa lisätä tulehdusdiagnostiikkaan.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2005)Lämpösokkiproteiinit (HSP) ovat solun sisäisiä proteiineja, jotka jaotellaan perheisiin niiden molekyylipainon perusteella. Yksi parhaiten tunnetuista HSP- perheistä on 70 kDa:n lämpösokkiproteiinit, joista HSP73 on solussa jatkuvasti ilmentyvä ja HSP72 indusoituva muoto, jonka pitoisuus solun sisällä kasvaa stressiä aiheuttavissa tilanteissa. Vaikka HSP72 on solun sisäinen proteiini, sitä on löydetty myös seerumista sekä stressaantuneilta että stressaantumattomilta yksilöiltä. Tämän työn tarkoituksena oli selvittää sikojen teurastusta edeltävän stressin, teurastuksessa usein havaittavan täysimahaisuuden ja seerumin HSP72- pitoisuuden yhteyttä sekä selvittää mahdollisuutta käyttää seerumin HSP72-pitoisuutta sian stressi-indikaattorina. Lisäksi tavoitteena oli kartoittaa yksilöiden välistä seerumin HSP72-pitoisuuden vaihtelua. Näytteet otettiin 80 siasta Koiviston teurastamolla Mellilässä. Siat tulivat viideltä eri tilalta. Jaoin siat kolmeen ryhmään (ryhmä 1, 2 ja 3) sikojen ennen teurastusta teurastamon navetassa viettämän ajan ja kuljetusajan perusteella. Ryhmään 1 (n=39) kuuluvat siat saapuivat teurastamolle teurastusta edeltävänä päivänä noin 19 tuntia ennen teurastusajankohtaa ja niiden kuljetusaika kotitilalta teurastamolle oli kaksi tuntia. Ryhmään 2 (n=23) ja ryhmään 3 (n=18) kuuluvat siat saapuivat teurastamolle samana päivänä kun teurastus tapahtui. Ryhmään 2 kuuluneiden sikojen kuljetusaika oli 25 minuutista 1 ½ tuntiin ja ne olivat teurastamon navetassa 45 minuuttia ennen teurastusta. Ryhmään 3 kuuluneiden sikojen kuljetusaika oli noin 2 ½ tuntia ja ne olivat teurastamon navetassa 10- 15 minuuttia ennen teurastusta. Kokeeseen kuuluvat siat olivat tekemisissä teurastamon navetassa vain omalta tilalta tulleiden sikojen kanssa. Siat tainnutettiin hiilidioksiditainnutuksella 2-4 sian ryhmissä, jonka jälkeen siat pistettiin välittömästi. Verinäytteet otettiin pistoverestä. Siat ohjattiin tainnutuskuoppaan menevään häkkiin ajolevyn avulla. Seerumin HSP72 määritettiin immunologisesti. Näytteistä mitattiin myös veren laktaatti pitoisuus ja seerumin kortisolipitoisuus. Kaikkien sikojen seerumin HSP72- pitoisuuksien keskiarvo on 5,9 ± 7,4 ng/ml. Työssä saatujen tulosten perusteella seerumin HSP72 ei korreloi akuutin stressin indikaattoreina käytettävien laktaatin tai kortisolin kanssa eri kuljetusryhmissä eikä myöskään koko eläinmateriaalissa. Myöskään sikojen täysimahaisuudella ei ollut yhteyttä seerumin korkeaan ( >5 ng/ml) HSP72- pitoisuuteen missään kuljetusryhmässä. Ryhmän 1 ja ryhmän 3 välillä on tilastollisesti merkitsevä ero HSP72- pitoisuuksissa (P<0,05), HSP72- pitoisuuden ollessa korkeampi ryhmässä 3. Myös ryhmän 2 ja ryhmän 3 välillä on tilastollisesti merkitsevä ero HSP72- pitoisuuden suhteen (P<0,05), HSP72- pitoisuuden ollessa korkeampi ryhmässä 3. Ryhmien 1 ja 2 välillä ei ole tilastollista eroa HSP72- pitoisuudessa. Tässä työssä saatujen tulosten perusteella seerumin HSP72 ei sellaisenaan sovellu kroonisen stressin indikaattoriksi vaan vaatii lisätutkimuksia, joissa samanaikaisesti mitataan kroonista stressiä esimerkiksi sikojen käyttäytymistä tutkimalla. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään stressiä ja sen aiheuttamia fysiologisia muutoksia koko eläimen tasolla sekä solutason stressiä ja erityisesti molekyylipainoltaan 70 kDa:n lämpösokkiproteiinien roolia solutason stressivasteessa. Lopuksi käsitellään teurastusta edeltävän stressin yhteyttä sianlihan laatuun.
Now showing items 1083-1102 of 1400