Browsing by Title

Mikrobilääkkeiden käytön seurauksena valikoituu eri syistä resistenttejä bakteerikantoja. Jos mikrobilääkkeiden käyttöä ei valvota ja rajoiteta, bakteerien resistenssi niille lisääntyy liikaa. Mikrobilääkeresistenssin on todettu siirtyvän eläinten ja ihmisten kesken. Suurimpana riskinä leviämiselle ovat eläinperäiset elintarvikkeet, mutta mikrobilääkeresistenssi leviää myös suoran kontaktin kautta. Näistä syistä mikrobilääkkeiden harkitusta käytöstä on annettu ohjeita ja suosituksia sekä ihmis- että eläinlääketieteessä. Erityisesti tuotantoeläinten lääkinnässä näiden suositusten antamista on vaikeaa usealle eläinlajille käytettävistä mikrobilääkkeistä, koska lajikohtaisia kulutustietoja ei ole lainkaan saatavissa. Tämä kyselytutkimus tehtiin MMMEEO:n aloitteesta. Kyselyn kohteeksi valittiin 55 usealle eläinlajille käytettävää mikrobilääkettä, koska niiden kulutusmääristä ei saada myyntitilastoista lajikohtaista käyttötietoa. Kesäkuussa 1999 postitettiin ensimmäinen kysely kolmellesadalle satunnaisotannalla valitulle eläinlääkärille. Toinen postitus suoritettiin syksyllä 1999. Yhteensä vastauksia saatiin 148 kpl, joista voitiin ottaa mukaan aineistoon 141 kpl. Palautettujen lomakkeiden tiedot tallennettin tietokantaohjelmaan ja siitä tulostettiin poimintoja taulukkolaskentaohjelmaan. Tähän vaiheeseen asti työn suoritti ELK Heli Koskinen yhteistyössä MMMEEO:n kanssa. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää valittujen mikrobilääkkeiden ja ivermektiinin käytön jakautumista eri eläinlajeilla sekä tutkia praktikoiden mikrobilääkevalintaan vaikuttavia tekijöitä. Kyselylomakkeessa vastaajaa pyydettiin arvioimaan nimetyistä mikrobilääkevalmisteista käyttämänsä määrät ja osuudet eri eläinlajeilla vuoden 1998 praktiikassaan. Lomakkeessa pyydettiin arvioimaan myös tehtyjen mikrobilääkeherkkyysmääritysten lukumäärät eläinlajeittain sekä nimeämään viisi tärkeintä mikrobilääkevalintaan vaikuttavaa syytä. Tärkeimmiksi lääkevalinnan syiksi vastaajat mainitsivat herkkyysmääritykset, kokemuksen ja koulutuksen. Kyselylomakkeen täyttäminen vaati vastaajalta melko paljon työtä. Kulutusarvioiden tarkkuudesta ei voida olla täysin varmoja, mutta ne ovat suuntaa-antavia. Kyselyllä ei saatu selville hoidettujen potilaiden määriä. Ainoastaan lajien suhteelliset osuudet praktiikasta selvitettiin. Tämän vuoksi toteutuneiden hoitoannosten arviointi ei onnistu aineiston avulla. Vaikuttavana aineena laskettuna eniten käytettiin G-penisilliiniä, tetrasykliinejä ja sulfa-trimetopriimiä. Penisilliinistä suurin osa annettiin naudoille ja seuraavina tulivat siat ja hevoset. Tetrasykliineistä suurin osa käytettiin sialle. Sulfa-trimetopriimiä tai pelkkiä sulfonamideja käytettiin eniten naudoille, sioille ja hevosille. Tämä kyselytutkimus toteutettiin pilottitutkimuksena, jotta sen avulla voidaan suunnitella vastaavia seurantakyselyjä. Tämän tutkimuksen tulokset tullaan julkaisemaan myöhemmin Eläinlääkärilehdessä.

Naudan utareödeema-kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena oli kuvata naudoilla varsinkin poikimisen aikaan ja sen jälkeen ilmenevää utareturvotusta, joka on erityisesti hiehojen ongelma. Juuri poikineiden hiehojen utareet ja koko vatsanalus voivat turvota voimakkaastikin, mikä johtuu siitä, ettei imusuoniverkosto jaksa kuljettaa kaikkea voimakkaaseen toimintaan heränneessä kudoksessa muodostuvaa nestettä pois, vaan ylikuormittuu. Tämän tilan uskotaan syntyvän imutiehyeiden vajaatoiminnan seurauksena, kun lantioon kiilautuva vasikka sikiönesteineen aiheuttaa staasin utareesta tuleviin laskimoihin ja imutiehyeisiin. Toinen todennäköinen syy utareödeemaan on ummessaolokauden suolaruokinta. Suola aiheuttaa nesteretention ja lisää ödeeman vakavuutta. Ehkäisynä on suolansaannin rajoittaminen ummessaolokaudella. Useimmissa tapauksissa turvotus häviää kahden vuorokauden kuluessa poikimisesta ilman sen kummempaa hoitoa. Lymfateiden tyhjenemistä voidaan edistää järjestämällä eläimelle liikkumismahdollisuus ja/tai utaretta voidaan hieroa lymfateiden suuntaan. Hieronta parantaa lymfanesteen kiertoa, mutta sen muita vaikutusmekanismeja ei tunneta. Myös tiheä lypsy vähentää maidon aiheuttamaa hydrostaattista painetta. Jo poikineelle lehmälle voidaan antaa diureettihoitoa ja pahassa turvotustapauksessa poikiminen voidaan käynnistää PGF2alfa -analogeilla. Emolehmien utaresairauksista utareödeemaa tärkeämpi on utaretulehdus ja siihen liittyvä utareen turvotus. Kummankintyyppistä ödeemaa voi silti pitää enemmän lypsyrotujen vaivana, koska lihakarjan lehmiä ei ole jalostettu tuottamaan puolustusjärjestelmän kannalta ylisuuria määriä maitoa eikä korkeaan tuotoksen vaiheeseen liittyvää stressiä ilmene. Vasikka myös imee emoaan riittävän tiheästi maitolehmien lypsykertoihin verrattuna.

Lehmät ovat ummessa 1-2 kuukautta ennen poikimista. Ummessaolon alkuvaiheessa utare on herkkä tulehduksille, samoin ennen poikimista. Ummessaolevan utareen erite sisältää antibakteerisia tekijöitä, jotka estävät lähinnä gramnegatiivisten bakteerien kasvua. Umpeenpanohoidolla pyritään parantamaan utareinfektioita ja ehkäisemään uusien syntyä. Umpeenpanohoito kehitettiin varsinaisesti 1960-luvulla. Valmisteet persistoivat utareessa useita viikkoja. Umpeenpanohoidolla pystyttiin vähentämään utaretulehdusten määrää, mutta pitkällä aikavälillä tulokset eivät ole olleet pelkästään positiivisia. Umpeenpanohoitoa pidetään edelleen tehokkaana olemassaolevien infektioiden hoidossa, mutta terveiden lehmien hoitoa ei suositella. Tutkimus jakaantui kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa seurattiin lehmiä, joiden neljännesmaitonäytteet olit utkittu umpeenpantaessa 3-5 peräkkäisenä vuotena. Aineisto koostui 76 lehmästä, jotka kaikki oli tutkittu kolmena vuotena, 46 neljänä ja 20 viitenä vuotena. Tutkimuksen mukaan tulehdusten määrä lisääntyi joka vuosi. Neljännekset, joissa oli aiemmin ollut tulehdus, olivat herkempiä sairastumaan. Tutkimuskarjoissa harjoitettiin selektiivistä umpeenpanoterapiaa. Toisessa osassa oli mukana 51 lehmää. Lehmien maitonäytteet tutkittiin umpeenpantaessa sekä noin kymmenen päivää poikimisen jälkeen. Umpeenpanohoidolla saatiin paranemaan 91 % umpeenpantaessa olemassaolevista infektioista. Uusia infektioita syntyi ummessaoloaikana 12 %:in neljänneksistä.

Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoitus on tarkastella altistavia tekijöitä utaretulehdukselle umpiaikana ja seuraavalla lypsykaudella, sekä löytää management-suosituksia, joilla kyseisen ajan utaretulehdusriskiä voidaan vähentää. Utaretulehdus on lypsylehmän merkittävin tuotannollinen sairaus. Edellisestä laktaatiosta persistoivilla utaretulehduksilla, sekä ummessaoloaikana hankituilla uusilla infektioilla, on suuri rooli seuraavan lypsykauden utareterveyteen. Siksi onkin tärkeää ymmärtää ummessaoloaikana esiintyvien utaretulehduksien epidemiologiaa ja utareen infektoitumiselle altistavia tekijöitä. Utareterveyden kannalta ummessaoloajan tavoite onkin sekä parantaa olemassa olevat tulehdukset että estää uudelleen infektoituminen. Umpiaikana käytetään pitkävaikutteisia intramammaariantibiootteja edellisessä laktaatiossa esiintyneiden utaretulehduksien hoitoon ja uusien infektioiden ehkäisyyn. Tuotantoeläinten antibioottien käyttöä tulisi nykyisestä antibioottiresistenssitilanteesta johtuen vähentää, joten on tärkeää ymmärtää, kuinka uusien utaretulehduksien syntymistä voi ehkäistä ilman lääkkeitä. Nykyiset umpeutussuositukset pohjautuvat pitkälti tutkimuksiin, joiden lehmät olivat huomattavasti matalatuottoisempia kuin tänä päivänä. Suositukset eivät siis välttämättä enää päde 2000-luvun lypsylehmälle. Maidon korkea somaattinen soluluku, utaretulehdus edellisessä laktaatiossa, ja korkea poikimakerta altistavat utaretulehdukselle ummessaoloaikana ja poikimisen jälkeen. Vaurioituneet vetimenpäät ja keratiinitulpattomat avoimet vedinkanavat altistavat neljännestä utaretulehdukselle ummessaoloaikana ja seuraavalla lypsykaudella. Korkean maidontuotoksen on puolestaan havaittu hidastavan keratiinitulpan muodostumista vedinkanavaan. Myös korkea kuntoluokka sekä pitkä maidossaoloaika edellisessä laktaatiossa voivat altistaa utaretulehdukselle seuraavalla lypsykaudella. Umpikauden konventionaalinen pituus on 6-8 viikkoa, koska lyhyempi tai väliinjätetty umpikausi laskee tuotosta seuraavassa laktaatiossa. Lyhyempään umpikauteen on kuitenkin ollut kiinnostusta, koska sen on ajateltu tuovan lisätuloja loppulypsykauden pidentyessä, sekä sallivan paremman energiatasapainon lehmälle poikimisen jälkeen. Umpikauden pituuden vaihtelun ei ole havaittu vaikuttavan merkittävästi utareterveyteen, joskin alue vaatii lisää tutkimuksia. Umpeenpanohetken korkean maidontuotoksen on havaittu altistavan utaretulehdukselle umpeenpanon jälkeen ja lisäävän riskiä maidonvaluttamiseen. Maidontuotosta voidaan laskea ennen umpeenpanoa asteittaisella lypsynlopettamisella sekä ruokinnan rajoittamisella. Lypsyn äkillinen lopettaminen umpeutettaessa lehmiä on yleinen käytäntö maailmalla, mutta siitä aiheutuu kipua ja epämukavuutta nykyajan korkeatuottoisille lehmille. Ruokinnan rajoittamisessa tulee kiinnittää huomiota siihen, että lehmille tarjotaan riittävästi rehua ja ravintoaineita, jotta niiden hyvinvointi ei vaaraudu umpeutuksen aikana. Umpeutuksen yhteydessä annosteltavien umpituubien laitossa osittainen insertio vähentää utaretulehdusriskiä ummessaoloaikana ja seuraavalla lypsykaudella. Ummessaoloaikana lehmien ruokintaan ja elinolosuhteisiin tulee kiinnittää huomiota. Umpilehmien kuntoluokkia tulee tarkkailla rutiinisti, koska ylikuntoutuneiden lehmien utareterveyttä vaarantaa ketoosin ja poikimahalvauksen lisääntynyt esiintyvyys. Umpiosasto tulee sijoittaa siten, että päivittäinen panostus lehmien utareiden tarkkailuun ja olosuhteiden puhtaanapitoon on helppoa. Poikimakarsinan puhtaus ja siivoaminen jokaisen poikimisen jälkeen vähentää utaretulehduksen esiintyvyyttä seuraavalla lypsykaudella.

Utaretulehdus on yksi lypsykarjan yleisimmistä ja taloudellisesti merkittävimmistä sairauksista sekä yleisin syy mikrobilääkkeiden käyttöön lehmillä. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoitus on selvittää taudinaiheuttajakohtaisesti, millaisia paranemisennusteita utaretulehdukselle on raportoitu mikrobilääkehoidoilla ja ilman hoitoa. Näiden tietojen perusteella pohditaan hoidon kannattavuutta sekä suomalaisten utaretulehduksen hoitosuositusten taustalla olevan näytön tasoa ja mahdollisia muutostarpeita. Piilevässä Gram-positiivisten bakteerien aiheuttamassa utaretulehduksessa mikrobilääkehoito parantaa bakteriologisen paranemisen ennustetta kaikkien tavallisimpien taudinaiheuttajien osalta lukuun ottamatta penisilliiniresistenttiä Staphylococcus aureusta. S. aureus -utaretulehduksen bakteriologisen paranemisen ennuste mikrobilääkehoidolla on useimmissa aineistoissa ollut noin 30–60 %, mutta tätä parempia ennusteita voidaan saavuttaa jos hoidettavaksi valikoidaan ainoastaan penisilliiniherkät tai muuten keskimääräistä paremmin hoitoon vastaavat tapaukset. Hoidon pidentäminen ja yhdistelmähoidon käyttäminen pelkän paikallis- tai yleishoidon sijaan parantaa ennustetta. Streptococcus agalactiaen, Streptococcus dysgalactiaen ja koagulaasinegatiivisten stafylokokkien (KNS) aiheuttamassa utaretulehduksessa bakteriologisen paranemisen ennuste lyhyellä mikrobilääkehoidolla on hyvä, noin 60–100 %, eikä yleishoidolla näissä tapauksissa saavuteta etua paikallishoitoon verrattuna. KNS-utaretulehduksessa noin puolet tapauksista paranee ilman hoitoakin. Ympäristöperäisten streptokokkien aiheuttamassa utaretulehduksessa spontaaniparanemisen ennuste näyttäisi olevan hieman KNS-utaretulehdusta huonompi, kun taas S. agalactiaen ja S. aureuksen aiheuttamassa utaretulehduksessa ennuste ilman hoitoa on erittäin huono. Streptococcus uberiksen aiheuttama utaretulehdus näyttää vastaavan mikrobilääkehoitoon jonkin verran S. dysgalactiae -utaretulehdusta huonommin. Vaikka mikrobilääkehoidon vaikutuksesta Gram-positiivisten bakteerien aiheuttaman piilevän utaretulehduksen paranemiseen on varsin vahvaa näyttöä, on hoidon taloudellinen kannattavuus S. agalactiaen aiheuttamia tapauksia lukuun ottamatta edelleen epäselvää. Kliinisessä Gram-positiivisten bakteerien aiheuttamassa utaretulehduksessa mikrobilääkehoitoa pidetään keskeisenä osana karjan utareterveyden hallintaa ja lisäksi eläinsuojelullisesti tärkeänä. Mikrobilääkehoidon tehoa ei kuitenkaan ole juuri verrattu hoitamattomiin kontrolleihin. Gram-negatiivisten bakteerien aiheuttamasta kliinisestä utaretulehduksesta kontrolloituja tutkimuksia on tehty hieman enemmän, ja mikrobilääkehoidon hyödyllisyys on havaittu piilevien tapausten lisäksi kyseenalaiseksi myös kliinisissä tapauksissa. E. coli -utaretulehduksen paranemisennuste on useimmiten hyvä ilman hoitoakin, kun taas Klebsiella-utaretulehdus näyttää paranevan huonosti hoidosta huolimatta. Vakavissa E. coli ja Klebsiella-utaretulehduksissa mikrobilääkehoidolla saattaa kuitenkin olla kuolleisuutta vähentävä vaikutus. Nykyisin käytössä olevat suomalaiset suositukset utaretulehduksen hoidosta lypsykaudella eivät tämän kirjallisuuskatsauksen perusteella vaadi korjauksia, mutta suositusten noudattamisessa olisi parannettavaa erityisesti mikrobilääkkeen antotavan osalta. Vaikka vertailevia tutkimuksia hoitosuosituksissa esitetyttyjen mikrobilääkeaineiden ja hoitotapojen tehosta muihin mahdollisiin hoitoihin verrattuna on vain vähän, vaikuttavat suositukset olemassa olevan tiedon valossa parhaiten perustelluilta vaihtoehdoilta. Lisää tutkimuksia kuitenkin tarvitaan useimpien taudinaiheuttajien osalta hoidon kannattavuuden ja optimaalisen hoitotavan selvittämiseksi.

Ympäristöperäisten patogeenien merkitys utaretulehdusten aiheuttajana saattaa olla kasvamassa, kun navetat ovat muuttumassa pienistä parsinavetoista kohti suuria pihattoja. Tämän tutkimuksen kokeellisessa osassa selvitettiin navettatyypin ja karjakoon vaikutusta utaretulehduspatogeenien esiintyvyyteen Helsingin yliopiston tuotantoeläinsairaalan praktiikka-alueella vuosina 2002-2005. Oletuksena oli, että pihatoissa esiintyy enemmän ympäristöperäisiä patogeeneja ja parsinavetoissa enemmän tartunnallisia patogeeneja. Vastaavaa tutkimusta ei ole aiemmin tehty Suomessa. Aineistona käytettiin Helsingin yliopiston tuotantoeläinsairaalan laboratoriossa tutkittujen maitonäytteiden viljelytuloksia kolmen vuoden ajalta. Tarkasteluajanjaksona olivat vuodet 2002 - 2005. Aineisto koostui 4278 näytteestä, jotka tulivat 60 eri tilalta. Tiloista 13 oli pihattoja ja 47 parsinavetoita. Pieniä tiloja oli 11 kpl, keskisuuria 32 kpl ja isoja tiloja 17 kpl. Maitonäytteistä eristetyistä bakteeriryhmistä suurin oli koagulaasi-negatiiviset stafylokokit (KNS) (20,1 %). Seuraavaksi yleisin oli Staphylococcus. aureus (12,5 %) ja Streptococcus uberis (12,0 %). Ei kasvua -näytteitä oli 25,5 % ja sekakasvua 5,1 % kaikista näytteistä. Navettatyypillä ei todettu olevan tilastollisesti merkitsevää vaikutusta utaretulehduspatogeenien esiintyvyyteen. Karjakoko sen sijaan vaikutti tartunnallisten patogeenien esiintyvyyteen sekä ryhmänä että erikseen S. aureuksen esiintyvyyteen siten, että suuremmissa karjoissa esiintyi vähemmän tartunnallista utaretulehdusta. Karjakoolla oli myös vaikutusta taudinaiheutuskyvyltään vähäisempien patogeenien (KNS, korynebakteerit) esiintyvyyteen. Suurissa karjoissa todettiin näiden patogeenien aiheuttamia utaretulehduksia enemmän kuin pienissä. Ympäristöperäisiä bakteereita esiintyi tartunnallisia enemmän sekä pihatoissa että parsinavetoissa. Tästä voidaan päätellä, että parsien siisteyteen ja etenkin kuvituksen riittävyyteen tulee kiinnittää enemmän huomiota myös parsinavetoissa. Kirjallisuuskatsauksessa käsiteltiin utaretulehdusta ja sen esiintyvyyteen vaikuttavia tekijöitä. Utaretulehdus on taloudellisesti merkittävin lypsylehmän sairaus. Utaretulehdusta aiheuttavat patogeenit voidaan jakaa tartunnallisiin ja ympäristöperäisiin patogeeneihin leviämistapojensa perusteella. Tartunnallisten bakteerien hallinnassa tärkeintä on tartuntareittien katkaiseminen lypsyn aikana. Ympäristöperäisten utaretulehdusten ennaltaehkäisyssä pyritään vähentämään vedinten päiden altistumista patogeeneille lypsyjen välillä huolehtimalla lehmien elinympäristön puhtaudesta ja kuivuudesta.

Arbetet med att utreda livsmedels- och vattenburna utbrott är viktigt ur folkhälsosynpunkt. En allt mer industrialiserad livsmedelsproduktion med stora produktionsmängder och en global marknad kan ställa utbrottsutredningsarbetet inför nya utmaningar, och en kontinuerlig utveckling av systemen för utredning behövs för att möta verklighetens krav. Samhällsstrukturen och systemen för utbrottsutredning i Sverige och Finland liknar varandra på många sätt, men har vissa skillnader som gör att en jämförelse mellan dem kan generera intressant information som kan användas vid utvecklandet av båda ländernas system. Den här undersökningens målsättning är att hitta styrkor och svagheter i det svenska systemet för utredning av livsmedels- och vattenburna utbrott, dels genom att undersöka verksamheten på gräsrotsnivå, och dels genom att göra en jämförelse med det finländska systemet som undersökts i en liknande studie under 2015. Studien genomfördes i ett samarbete mellan Helsingfors universitet och det svenska Livsmedelsverket genom att skicka ut en frågeenkät till alla de kommunala myndigheter som arbetar med utbrottsutredning i Sverige, som till största möjliga mån innehöll motsvarande frågor som ställts till de kommunala myndigheterna i Finland ett knappt år tidigare. Materialet från undersökningen bearbetades och analyserades med hjälp av programmen Microsoft Excel 2010 och IBM SPSS Statistics 23. Enkäten besvarades med 151 godkända svar, och en svarsprocent på 59,9 %. Bland de svarande myndigheterna fanns representanter från alla Sveriges län. De viktigaste resultaten som steg fram angående det svenska utbrottsutredningsarbetet var att det till stor del sköts av enskilda personer i små enheter, att de största styrkorna sågs vara gott samarbete och förekomsten av rutiner, att det fanns ett behov av mera övning på arbetet och större tydlighet och ansvarsfördelning, samt att det sågs vissa problem i samband med patientprovtagning och rapportering av utbrott till Livsmedelsverket. Vid en jämförelse med det finländska systemet verkade det som att större enheter med bestämda utredningsgrupper och det elektroniska rapporteringssystemet för matförgiftningar som används i landet hade vissa fördelar. På basen av den här studien ser det ut som att en övergång mot större enheter och organisationer kring utredningsarbetet kunde vara fördelaktigt för upprätthållandet av en tillräcklig beredskap, och den erhållna informationen kan utnyttjas i utvecklandet av det svenska utbrottsutredningsarbetet.

Avhandlingen innehåller en forskningsdel samt en litteraturöversikt. I litteraturöversikten presenteras olika metoder som använts för utvärdering av kronisk smärta hos katter. Främst behandlas olika typer av frågeformulär, med vikt på frågeformulärets format, smärtskalor och vilka frågor som använts. Ännu finns inget validerat frågeformulär, men en sådan skulle kunna vara till nytta vid bedömning av smärta både för kliniskt bruk och i forskningssyfte. Också andra metoder för utvärdering av kronisk smärta presenteras, och för- och nackdelar med dessa diskuteras. I avhandlingen behandlas också osteoartros som ett typiskt exempel på kronisk smärta hos katter. I forskningsdelen undersöktes frågeformulär som kattägare svarat på. Frågeformulären härstammade från två tidigare gjorda studier. Totalt användes 205 frågeformulär. I den ena studien röntgades katterna också för att undersöka förekomst av höftledsdysplasi, och i den andra studien utvärderades smärta också genom palpering och med värmekamera. Frågeformulären analyserades med principiell komponentanalys, som är en form av faktoranalys. Man ville undersöka vilka smärtrelaterade frågor som har ett samband, och på så vis bildar en komponent, och fundera ut vad sambandet kan vara. Denna metod har ingen använt tidigare vid undersökning av frågeformulär på katter, åtminstone inte vad författaren vet om. I resultatet från faktoranalysen kunde man se att frågorna för katterna med smärta grupperades logiskt och bildade komponenter. För alla frågor som hörde till en viss komponent kunde man tydligt se att de hade något gemensamt. Till exempel kunde man se att alla aktiviteter som kräver användning av bakben grupperades till en komponent. Sambandet mellan frågorna är förstås hypoteser, och kräver ytterligare forskning. Resultaten från faktoranalysen kan vara till nytta vid kliniskt bruk då man vill lokalisera smärta hos katter. I faktoranalysen kan man se vilka frågor som är bäst att ställa åt ägaren, då man misstänker att katten har smärta på något visst ställe. Resultaten kan också användas som hjälp då man försöker utvärdera smärta utifrån frågeformulär för enskilda katter.

Arbetet består av tre delar, en litteraturöversikt, en retrospektiv undersökning och en uppföljning av akuta uveiter. I litteraturöversikten behandlas uveas anatomi och fysiologi, olika uveiters etiologi, kliniska symptom, diagnos, vårdmetoder samt följdsjukdomar och komplikationer. I den retrospektiva delen skickades frågeformulär tillägare, vars hundar hade insjuknat i och tillfrisknat från uveit. Man kunde konstatera att en stor del av uveiterna hade traumatisk bakgrund. De av ägarna oftast observeradesymptomen utgjordes av kisande, rodnad, tårflöde och ett blåaktigt corneaödem. Återfallsprocenten var hög, medan sjukdomen inte så lätt spreds till det friska ögat. Över hälften av fallen klarade sig ed ett besök hos veterinär. Uppföljningen av de akuta uveiterna behandlas här endast som fallbeskrivningar på grund av de olika fallens särart. Uveiterna följdes regelbundet upp med klinisk undersökningmed spaltlampa, oftalmoskop, tonometer, flueresceinfärgning, skrapprov från cornea samt blodprovdär man undersökte leukogram, glukos- och ureahalt. Tyvärr förblev många etiologier ett mysterium och därför kan allmänt konstateras att en grundlig undersökning, samt uppföljning är av yttersta vikt vid behandling av uveiter samtidigt som det möjliggör en tidig observation av eventuella komplikationer.