Browsing by Title

Aikaisemmin porsaille valmistettuihin teollisiin rehuihin lisättiin rutiininomaisesti antibioottisia lisäaineita, joilla pyrittiin ehkäisemään patogeenisten bakteerien lisääntyminen porsaan ruuansulatuskanavassa. Euroopan Unionin alueella antibioottisten lisäaineiden käyttö kotieläinten rehuissa kiellettiin 1.9.1999. Antibiootteja käytetään kuitenkin edelleen runsaasti vieroitusripulin hoidossa, mutta niiden käyttö lisää resistenssin kehittymistä bakteeripopulaatiossa ja resistenssitekijät saattavat siirtyä myös humaanipatogeeneihin kantoihin. Vieroitusripulin aiheuttamat suuret taloudelliset tappiot lisääntyneen porsaskuolleisuuden ja heikentyneen kasvun kautta sekä porsaan hyvinvoinnin turvaaminen puoltavat antibioottisia lisäaineita korvaavien menetelmien kartoittamista. Useat aikaisemmat tutkimukset ovat osoittaneet emon maidon proteiinien antibakteerisen tehon mm. Escherichia coli bakteerin aiheuttamassa ripulissa. Tutkimuksessa selvitettiin porsasrehuun lisättävän laktoferriinin mahdollista käyttöä vieroitusripulin ennaltaehkäisyssä ja hoidossa. Tutkimus suoritettiin Eläinlääketieteellisen tiedekunnan kotieläinhygienian opetusnavetassa neljän emakon pahnueista muodostetuilla kuudella (A, B, C, D, E, F) kuuden porsaan ryhmällä. Kolme ryhmää (A, B, C) saivat laktoferriiniä eri annostasoilla (0.25, 0.5, 1.0 g / pvä) ruiskulla suuhun annosteltuna kahteen antokertaan jaettuna seitsemän päivää ennen ja seitsemän päivää jälkeen vieroituksen. Ryhmät A, B ja C infektoitiin vieroitusripulin yhteydessä eristetyllä enterotoksiinia tuottavalla Escherichia coli (1.14x10^10 CFU bakteerilla päivä vieroituksen jälkeen. Ryhmä D infektoitiin E. coli bakteerilla (infektoitu kontrolli) ja ryhmä E oli kokeen terve kontrolli. Kokeen aikana seurattiin myös laktoferriinin raudansitomisominaisuuden vaikutusta porsaiden hemoglobiini ja hematokriitti arvoihin yhdellä ryhmällä (F), joka sai laktoferriiniä 0.5 g päivässä. Tilastollisen analyysin (kaksisuuntainen varianssianalyysi, alfa 0.05) mukaan laktoferriiniä saaneiden ryhmien (A, B, C) välillä oli tilastollisesti erittäin merkitsevä ero (Phav=0.007) päiväkasvuissa yksittäisten päivien välillä. Erot tasottuivat jo viikossa, joten biologista merkitystä eroilla ei ollut. Tilastollinen käsittely ei osoittanut laktoferriinillä käsiteltyjen ryhmien A, B ja C välillä tai verrattaessa ryhmää D laktoferriiniä saaneisiin ryhmiin (A, B ja C) tilastollisesti merkitsevää eroa (Phav=0.26 ja Phav 0.42) ripuliin sairastumisessa. Verinäytteiden perusteella laktoferriinillä ei havaittu kokeen aikana merkittävää vaikutusta porsaiden hemoglobiiniin tai hematokriittiin. In vitro koe osoitti laktoferriinin antobakteerisen tehon riippuvan laktoferriinin pitoisuudesta ja E.coli bakteerien lukumäärästä.

Kilpailusuorituksessa vinttikoirille kertyy runsaasti maitohappoa lihaksiin, mikä vaikeuttaa lihasten supistumista ja siten alentaa koiran suorituskykyä. Maitohappo on kuitenkin myös tärkeä energianlähde rasituksen (oksidatiiviset lihassolut) ja palautumisvaiheen aikana (oksidatiiviset- ja glykolyyttiset lihassolut). Fysiologisessa pH:ssa maitohappo on 99 %:sti dissosioituneena laktaattianioniksi ja protoniksi. Koska vain dissosioitumaton maitohappo voi diffundoitua ulos lihassolusta, tarvitaan erityinen kuljettajamekanismi siirtämään maitohappoa lihassolun solukalvon lävitse. Nisäkkäillä on löydetty kaksi eri maitohapon kuljettajaproteiinia: MCT (monokarboksylaattikuljettaja) ja Band-3 (anioninvaihtajamekanismi). Ihmisellä kuljettajaproteiinit vastaavat 50-90 %: sti laktaatin kuljetuksesta lihassoluissa. Punasoluissa MCT:n osuus laktaatin kuljetuksesta on > 90 %. Monokarboksylaattikuljettajia on löydetty tähän mennessä yhdeksän kappaletta, jotka on nimetty löytämisjärjestyksessä (MCT1- MCT9). Monokarboksylaattikuljettajilla on kudos- ja eläinlajispesifisiä ominaisuuksia. Punasoluissa monokarboksylaattikuljettajana ihmisellä, hamsterilla, sialla, naudalla ja porolla toimii MCT1, hevosella MCT2. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli karakterisoida koirien punasolujen monokarboksylaattikuljettaja ja selvittää vaikuttaako harjoittelu vinttikoirien punasolujen MCT:n aktiivisuuteen. Lisäksi mitattiin rasituksen jälkeen laktaatin jakautumista veressä plasman ja punasolujen välillä. Tutkimuksessa oli mukana kahdeksan vinttikoiraa, viisi borzoita ja kolme whippettiä. Koirien MCT:n todettiin immunologisesti olevan MCT1. Western blottingissa MCT1 proteiini oli jakautunut kolmeen fraktioon, joiden molekyylipainot olivat n. 100 kDa, n. 70 kDa ja n. 45 kDa. Pienin fraktio oli molekyylipainoltaan kirjallisuudessa raportoidun MCT:n suuruinen, 70 kDa fraktio oli mahdollisesti dimeeri ja suurin fraktio oli kooltaan samansuuruinen kuin kirjallisuudessa kuvattu MCT-chaperonikompleksi. Koirien lepo- ja kilpailukauden verinäytteistä tutkittiin laktaatin kuljetusaktiivisuus punasoluihin radioaktiivisen laktaatin avulla. Harjoituskauden jälkeen laktaatin kokonaiskuljetusaktiivisuus ja MCT:n aktiivisuus olivat merkitsevästi alentuneet (p < 0,01). Diffuusion ja anioninvaihtajamekanismin osuuksissa ei todettu merkitseviä muutoksia. Rasituksen jälkeisissä verinäytteissä laktaatista oli punasoluissa keskimäärin n. 46 %, plasman sisältämän laktaatin ja solujen sisältämän laktaatin suhteen ollessa 0,93. Veren ja plasman laktaattipitoisuuksien välillä todettiin olevan positiivinen korrelaatio samoin kuin myös veren laktaattipitoisuuden ja vinttikoirien juokseman matkan välillä. Koska tässä tutkimuksessa saadut tulokset harjoittelun vaikutuksesta punasolujen laktaatin kuljetusaktiivisuuteen poikkeavat aikaisemmin rekikoirilla suoritetun tutkimuksen tuloksista, tulisi vastaavanlainen tutkimus suorittaa uudestaan ottaen samalla huomioon mahdolliset vuodenaikaisvaihtelut hormonien erityksessä.

Sopivan tonkimis- ja pureskelumateriaalin puute on sikaloissa yleinen hyvinvointiongelma. Se estää sikojen lajityypillistä tutkimiskäyttäytymistä, aiheuttaa sioille stressiä ja lisää käyttäytymishäiriöiden todennäköisyyttä. Tutkielman kirjallisessa osassa tarkastellaan sikojen tutkivan käyttäytymisen ominaispiirteitä ja pohditaan, millainen on sikojen ja tuottajien kannalta hyvä virike. Painopisteenä ovat tavanomaisen tuotannon väli- ja loppukasvatusvaiheen siat ja niillä tyypillisesti käytettävät virikemateriaalit. Kokeellisessa osiossa selvitettiin tuoreen koivupuun soveltuvuutta kasvatussikojen virikemateriaaliksi. Virikekustannukset laskettiin vastaamaan tilan normaalin virikejärjestelyn kustannuksia. Hypoteeseina esitettiin, että koivupuu lieventäisi sikojen häntä- ja korvavaurioiden vakavuusastetta, vähentäisi pelokkuutta ja karsinatovereihin kohdistuvia kärsäkontakteja sekä lääkintätarvetta. Lisäksi selvitettiin, onko puisilla virikkeillä vaikutusta sikojen makuullemenoa edeltävään käyttäytymiseen tai menestykseen ensikkovalinnassa ja lisääntyykö lattian likaantumisriski, jos virikkeet sijoitetaan kiinteän lattian yläpuolelle ritilälattian sijasta. Tutkimus toteutettiin suomalaisessa porsastuotantosikalassa. Mukaan valittiin 167 uudiseläimiksi kasvatettavaa emakkoporsasta. Kokeessa oli kaksi ryhmää, kummassakin 12 karsinaa. Välikasvatusvaiheessa virikeryhmän karsinoissa oli puusta ja polyeteeniputkesta tehdyt, karsinan keskelle katosta ripustetut virikemallit, ja kontrolliryhmässä neljä muovikartioon asetettua Bite-Rite®-purutikkua. Ensikkokasvattamon virikekarsinoissa oli kolme karsinan seinään ripustettua tuoretta koivunrankaa, ja kontrollikarsinoissa metalliketju ja laudanpala. Molemmille ryhmille jaettiin päivittäin 1 litra olkea karsinaa kohti. Aineisto kerättiin ensikkokasvattamosta sikojen ollessa neljän kuukauden ikäisiä. Käyttäytymisen analysointia varten karsinoita videoitiin vuorokauden ajan. Videoilta analysoitiin kahden tunnin ajanjakso kahdessa osassa siten, että käsittelyjen välisiä eroja käyttäytymisessä tarkasteltiin ennen ja jälkeen oljen jakamisen. Sioille tehtiin lähestymistesti: karsinaan astui vieras henkilö ja mittasi, montako sekuntia kesti, ennen kuin kolme sikaa oli uskaltanut koskettaa häntä kärsällään tai suullaan. Lisäksi häntä- ja korvavaurioiden vakavuus ja lattioiden likaisuus pisteytettiin. Lääkitystiedot ja ensikkovalinnassa hylättyjen sikojen määrät koottiin sikalan kirjanpidosta sikojen ollessa viiden kuukauden ikäisiä. Aineisto analysoitiin tilastollisesti IBM SPSS 22 –Statistics -ohjelmiston avulla. Tutkimuksen perusteella puuvirikkeitä manipuloitiin enemmän kuin kontrollivirikkeitä (p < 0,05). Yhdessä oljen kanssa ne vähensivät karsinatovereihin kohdistuvia kärsäkontakteja kontrolliryhmään verrattuna (p < 0,05). Kaikkiaan 92 %:ssa kaikista makuullemenoa edeltäneistä käyttäytymishavainnoista siat koskettivat kärsällään jotakin kohdetta. Virikejärjestelyt eivät vaikuttaneet sikojen lääkitystarpeeseen, ensikkovalintaan, häntä- ja korvavaurioiden vakavuusasteeseen, pelokkuuteen eivätkä lattian likaantumiseen (p > 0,1). Käyttäytymismuutosten perusteella tuore koivupuu soveltuu kasvatussikojen virikemateriaaliksi paremmin kuin tilalla käytetty kontrollivirkejärjestely, ja sen avulla sikojen hyvinvointia voidaan hiukan parantaa lisäämättä tuotantokustannuksia. Makuullemenoa edeltävä käyttäytyminen viittaa siihen, että sioilla saattaa olla taipumus nukkumapesien rakentamiseen, kuten villisioilla. Jatkotutkimuksia tarvitaan sen selvittämiseksi, onko kysymyksessä sisäsyntyisen motivaation ohjaama käyttäytymistarve.

Tämä syventävien opintojen tutkielma on tehty osana Helsingin Yliopiston Eläinten hyvinvoinnin tutkimuskeskuksen laajempaa tutkimusta, jonka tavoitteena oli selvittää porsasvaiheen ympäristön vaikutusta lihasian kasvuun ja käyttäytymiseen sekä stressifysiologian kehitykseen. Tässä tutkielmassa keskitymme etenkin porsaan varhaisten kehityvaiheiden virikkeellisyyden vaikutukseen sikojen häiriökäyttäytymiseen. Sika on aktiivinen, utelias ja tutkiva eläin, joka luontaisissa olosuhteissaan käyttää suuren osan vuorokauden ajasta ympäristön tutkimiseen ja ravinnon etsimiseen. Sian tarkka hajuaisti ja herkkä, tutkimista ja tonkimista varten kehittynyt kärsä ohjaa sian ravinnonhaku- ja tonkimiskäyttäytymistä. Tutkiva käyttäytyminen on sialle olennainen käyttäytymistarve, joka tehotuotannon autioissa olosuhteissa kohdistuu herkästi lajitovereihin esimerkiksi hännän- ja korvien puremisena. Toiseen sikaan kohdistuvat agonistisen häiriökäyttäytymisen muodot heikentävät sian hyvinvointia. Hännän- ja korvanpurenta altistavat purtua yksilöä vauriopaikan infektioille, jotka edelleen aiheuttavat tuottajalle taloudellisia tappioita teurastamohylkäyksien sekä sairaiden sikojen heikentyneen päiväkasvun kautta. Häiriökäyttäytymiselle altistavia tekijöitä tehotuotannon oloissa ovat virikkeettömyyden lisäksi muunmuassa myös luonnottoman aikainen vieroitus, sikojen yhdistelemisen aiheuttamat laumahierarkian muutokset sekä liian suuri eläintiheys. Tutkimushypoteesina uskoimme virikkeiden sian varhaisissa kasvatusvaiheissa vähentävän häiriökäyttäytymisen esiintymistä myöhemmissä elämänvaiheissa. Aikaisemmissa tutkimuksissa on todettu virikkeellisen ympäristön vähentävän lajitovereihin kohdistuvaa häiriökäyttäytymistä ja puremista. Virikkeetön ympäristö sensijaan lisää häiriökäyttäytymisen esiintyvyyttä. On myös todettu virikkeellisessä ympäristössä kasvaneiden sikojen häiriökäyttäytymisen lisääntyvän siirrettäessä siat virikkeettömään ympäristöön, mutta vain pienen olkimäärän lisäys riitti tämän negatiivisen vaikutuksen kumoamiseen. Tutkimus suoritettiin Hyvinkäällä MTT:n sikatalouden tutkimuslaitoksessa. Tutkimukseen valittiin 63 pahnuetta valkoisen rodun karjulla siemennetyistä maatiais-, yorkshire- sekä YM- tai MY- risteytysemakoista. Kokeeseen hyväksyttävässä pahnueessa tuli karjujen leikkauspäivänä eli pahnueen neljäntenä elinpäivänä olla 8 tervettä, hyväkuntoista porsasta. Vieroitus suoritettiin keskimäärin 29 vuorokauden iässä. Tässä yhteydessä eläimet jaettiin 4 eläimen ryhmiin (2 leikkoa ja 2 imisää), joissa eläimet pidettiin teurastukseen asti. Pahnueet jaettiin tutkimuksessa syntymäjärjestyksen mukaan satunnaisesti ennalta laaditun, valmiiksi satunnaistetun lajittelulistan mukaan viiteen eri käsittelyryhmään sekä kontrolliryhmään. Eri käsittelyryhmät erosivat toisistaan ympäristön virikkeellisyyden perusteella (imetys-, välikasvatus- ja loppukasvatusvaiheessa). Kontrolliryhmällä ei ollut virikkeitä missään vaiheessa. Tutkimuksessa käytettiin virikkeinä kutterinlastua (2/3) sekä silputtua olkea (1/3) käyttäen ohjeistuksena valokuvaa karsinasta, jossa virikkeitä oli sopivasti. Porsaita kuvattiin aikaviivenauhurille 5 kertaa jokaista sikaryhmää kohti; vieroitusosastolla, välikasvattamossa sekä kolmesti lihasikalassa. Data koostui siis 63 sikaryhmän viidestä videointikerrasta. Jokaisesta otetusta videointikerrasta oli tuloksena 24h kestävä nauha, jolta katsottiin ennalta sovituista, sikojen aktiivisimmista ajankohdista kolme 10 minuutin pätkää (13.00-13.10, 14.00-14.10, 15.00-15.10). Videoilta saatiin selville tiettyjen käyttäytymisten määrä näinä ajanjaksoina per sika sekä tiettyihin käyttäytymisiin käytetty aika. Tuloksissa oli tilastollisesti merkittävää eroa vain neljännellä videointikerralla eli porsaiden ollessa 14 viikon ikäisiä. Agonistista käyttäytymistä ja korvanpurentaa esiintyi suurempi osa havainnointiajasta ja useampia kertoja videointia kohti sioilla, joilla ei varhaisessa vaiheessa ollut virikkeitä kuin sioilla, joilla oli varhaisissa kehitysvaiheissa virikkeellinen ympäristö. Tappelun keskimääräinen kesto oli pidempi sioilla, joilla ei varhaisessa kehityvaiheessa ollut virikkeitä kuin sioilla, joilla olivat kasvaneet virikkeellisessä ympäristössä. Tuloksista voidaan siis päätellä varhaisten kehitysvaiheiden virikkeellisen ympäristön suojaavan sikaa häiriökäyttäytymisen kehittymiseltä. Tuloksia voidaan soveltaa käytännössä sikaloissa. Tutkimuksessa käytettävä kuivikemäärä oli niukahko, joten se sopii käytettäväksi myös rakolattiasikaloissa. Virikkeiden lisäämisellä voidaan vähentää sikojen häiriökäyttäytymistä ja parantaa eläinten hyvinvointia.

Virtsanpidätyskyvyttömyys on passiivista virtsan ulosvalumista erityisesti koiran ollessa makuuasennossa. Haittana pitkään jatkuvalle virtsanpidätyskyvyttömyydelle on toistuvat virtsatietulehdukset, ihon vaurioituminen sekä hygieeniset syyt. Tutkimuksissa, joissa tutkimuskohteena on ollut steriloitujen narttukoirien virtsanpidätyskyvyttömyys on sairauden esiintyvyydeksi saatu noin 20 %. Tämän retrospektiivisen tutkimuksen tarkoitus oli selvittää virtsanpidätyskyvyttömyyttä suomalaisessa koirapopulaatiossa sillä vastaavanlaista tutkimusta ei ole aikaisemmin tehty. Tutkimusaineistona oli Yliopistollisessa Eläinsairaalassa vuonna 1999 sterilisaatioleikkauksessa olleet narttukoirat. Potilaskortistosta kerättiin koiran nimi, rotu sekä syntymä- ja kuolinvuosi, jos sellainen oli tiedossa. Myös koiran omistajan osoitetiedot kirjattiin ylös. Jokainen potilas sai YES:n potilasnumeron lisäksi tutkimuksessa käytettävän diaarinumeron. Vuonna 2004 kevään ja syksyn aikana koirien omistajille lähetettiin kyselykaavake, jossa tiedusteltiin koiran painoa ja onko koiralla ollut ongelmia virtsanpidätyskyvyttömyydessä. Mikäli virtsanpidätyskyvyttömyyttä esiintyi, niin omistajalta kysyttiin oireiden alkamisajan kohtaa sekä mahdollista lääkitystä ja sen tehoa. Lisäksi tiedusteltiin oliko potilaalla ollut virtsatie- ja/tai -rakontulehduksia. Potilaskortistosta saatiin 275:n koiran tiedot. Yhdeksän potilaista oli kuollut muutaman kuukauden kuluttua leikkauksesta, joten niiden omistajille ei lähetetty kyselykaavaketta. Lisäksi aineistoon oli vahingossa mukaan tullut yksi kissa ja yksi löytökoira, jonka uutta omistajaa ei tiedetty. Kyselykaavakkeet lähettiin 264:n koiran omistajalle. Jokaisen potilaan paino, rotu ja tieto siitä, sairastaako potilas virtsanpidätyskyvyttömyyttä vai ei sekä milloin oireet olivat alkaneet kirjattiin ja taulukoitiin Microsoft Excel-taulukkolaskentaohjelmaan ja Microsoft-tekstinkäsittelyohjelmaan. Tutkimuksen tulokset: Kaavakkeita palautettiin täytettynä 144 kappaletta. 34 kirjettä palautettiin avaamattomana, sillä niiden vastaanottajaa ei tavoitettu. Epäselvien vastauksien vuoksi tutkimuksesta poistettiin kolmen koiran tiedot, joten jäljelle jäi 141 potilasta eli 53,4 % tutkimukseen valikoiduista koirista. Koska tutkimuksessa ei ollut mukana verrokkiryhmää eli tietoa siitä paljonko kaikista narttukoirista sairastuu virtsanpidätyskyvyttömyyteen. Verrokkiryhmänä käytettiin kirjallisuudesta saatua arvoa ( 1% edinburghilainen aineisto). Binomitesti tehtiin SPSS-tilastotiedeohjelmalla. Nollahypoteesin mukaan oirehtijoiden osuus YES:n aineistossa on korkeintaan 1% ja vaihtoehtohypoteesin mukaan oirehtijoita on YES:n aineistossa yli 1%. Koska SPSS antaa p-arvoksi << 0,05 , jonka seurauksena nollahypoteesi hylätään ja vaihtoehtohypoteesi astuu voimaan. 141 koirasta 27 sairasti virtsanpidätyskyvyttömyyttä eli 19,1% eli sterilisaatio altistaa virtsanpidätyskyvyttömyydelle vaihtoehtohypoteesin mukaan. Tutkimus selvitti myös sairastivatko tutkimukseen osallistuneet koirat virtsatietulehduksia. 5,7 %:lla koirista oli ollut virtsatietulehduksia (16kpl). Näistä puolella oli myös ongelmia virtsanpidätyskyvyn kanssa, josta seuraa että 26,9 % virtsanpidätyskyvyttömistä sairasti myös virtsatietulehduksia. Kirjallisuusosuus käsittelee muualla tehtyjä steriloitujen narttukoirien virtsanpidätyskyvyttömyyteen liittyviä tutkimuksia sekä sen etiologiaa, alttiutta ja hoitomuotoja.

Tämä syventävien opintojen tutkielma sisältää kirjallisuuskatsauksen ja tutkimusosan. Hevosen virusaneriitti on Toga-viruksen aiheuttama meeilman laajuisesti levinnyt infektiosairaus. Se on ensimmäisen kerran diagnostisoitu v. 1953, jolloin Ohiossa kuvattiin "influenssa abortti" epidemia. Kentuckyn täysiverihevosissa v. 1984 olleen epidemian jälkeen on arteriitin levinneisyyttä ja merkitystä erityisesti ravihevosilla useissa maissa pyritty selvittämään. Suuri osa luonnollisesti saaduista virusaneriitti-infektioista esiintyy subkliinisinä tai lieväoireisina. Hevosten kilpailukunto voi kuitenkin laskea pitkäksi aikaa. Osa infektoituneista oreista jää tartunnankantajiksi levittäen infektiota sperman välityksellä. Arteriitti voi aiheuttaa myös abortteja tiineille tammoille. Arteriittiviruskannat voivat olla virulenssiltaan hyvin erilaisia, ja taudin kliiniseen ilmenemiseen vaikuttavat myös muut tekijät, kuten hevosten fyysinen kunto ja ympäristötekijät. Tämän tutkimuksen ensisijaisena tarkoituksena oli selvittää, kuinka paljon suomalaisilla ravihevosilla esiintyy virusarteiittivasta-aineita, ja onko eri ryhmien välillä eroja. Halusimme myös kartoittaa, kuinka paljon Suomessa käytössä olevista siitosoreista on virus- ja/tai vasta-ainepositiivisia. Pyrimme lisäksi selvittämään arteriitin esiintymistä siitostammoilla. Tutkimuksemme perusteella voidaan todeta suomalaisilla ravi- ja siitoshevosilla esiintyvän virusarteriittia kaikissa ryhmisä. Eri ryhmien välillä esiintyy eroja siten, että siitosoreilla ja -tammoilla on muita ryhmiä enemmän vasta-aineita ja seroposiivisilla hevosilla myös korkeammat tiitterit kuin kontrolliyhmien hevosilla. Vasta-ainepositiivisista siitosoreista yhdelä eristettiin aneriittivirus spermasta. Suomessa virusaneriitin aiheuttamaa haittaa lisää se, että meillä on paljon siitoshevosia samoissa talleissa kilpailevien tai valmennettavien hevosten kanssa. Kun viruksenkantajaori infektoi tamman astutuksen tai keinosiemennyksen yhteydessä, tämä infektion akuuttivaiheessa levittää pisaratartuntana tai virtsan välityksellä sitä edelleen. Myös subkliinisinä esiinyvistä infektioista saattaa olla merkittävää haittaa hevosten valmennukselle.

Keinonivelten yleinen ongelma on niiden mekaaninen irtoaminen. Proteesin ja luun välinen sidos löystyy ajan myötä ja proteesi irtoaa. Ongelman ratkaisuun on kehitetty erilaisia proteesien pinnoitemateriaaleja ja kiinnitysaineita. Bioaktiivisen lasin pinnan ja luun välille syntyy sidos kemiallisten reaktioiden seurauksena. Tämänkaltaisen sidoksen muodostuminen kudoksen ja materiaalin välille on ominaista vain bioaktiiviselle lasille. Bioaktiivinen lasi kiinnittyy nopeasti kudokseen ja liukenee ajan myötä. Tutkimuksessa käytetty bioaktiivinen lasi on kehitetty Suomessa, Åbo Akademissa. Tämä kokeellinen tutkimus oli osa laajempaa kokonaisuutta, jossa tutkitaan bioaktiivisen lasin käyttöä ortopedisten implanttien pinnoitusmateriaalina ja luusiirteen korvaajana. Tässä työssä tutkittiin miten koiran lonkkaproteesin pinnoittaminen bioaktiivisella lasilla vaikuttaa proteesin kiinnittymiseen isäntäluuhun. Tutkimuksessa vertailtiin myös proteesin kiinnitykseen käytettäviä materiaaleja ja niiden vaikutusta proteesin kiinnittymiseen ja pysyvyyteen. Testiryhmässä (4 koiraa) kiinnitykseen käytettiin luusiirrettä ja lisäksi bioaktiivista lasia; kontrolliryhmässä (4 koiraa) käytettiin pelkästään luusiirrettä. Kahdeksalle koiralle asennettiin kummankin takajalan reisiluuhun titaaninen, kahden nivelen välinen segmentaaliproteesi. Proteesi korvasi puuttuvan luusegmentin. Puolet proteeseista pinnoitettiin bioaktiivisella lasilla. Proteeseissa oli pinnoitettu ja pinnoittamaton pää. Proteesien pinnoitetut päät asennettiin reisiluuhun distaalisesti tai proksimaalisesti satunnaisesti, kiertävässä järjestyksessä. Luuydinkanava täytettiin pelkällä luusiirteellä tai luusiirteellä sekä bioaktiivisella lasilla. Proteesit pakotettiin luuydinkanavaan ja kiinnitettiin titaanisilla ruuveilla. Koirien kivunlievitys hoidettiin asianmukaisesti. Luun paranemista seurattiin voimalevymittausten avulla, kuukauden välein, 3 kk ajan. Voimalevyn avulla mitattiin koirien jalkoihin kohdistuvia voimia ja niiden muutoksia. Koirat juoksutettiin voimalevyn yli ja mitattiin jalkojen maksimivoima ja impulssi. Mittausten nopeudet pyrittiin pitämään alueella 1,85 - 2,15 m/s ja kiihdytys tai jarrutus alle 0,5 m/s ≤ etteivät nopeuden vaihtelut vaikuttaisi mittaustuloksiin. Koirien juoksutusnopeuksissa eri mittauspisteiden välillä ei havaittu merkittävää eroa (p = 0,07). Kontrolliryhmässä maksimivoima ja impulssi olivat merkitsevästi (p<0,05) suuremmat kuin testiryhmässä seuranta-aikana. Bioaktiivinen lasi ei siis tässä tutkimuksessa parantanut proteesin kiinnittymistä luuhun.

Tämä eläinlääketieteen lisensiaatin tutkielma on kirjallisuuskatsaus, jossa käsitellään vuohien hyvinvointia käytettäessä eri nupoutusmenetelmiä. Nupoutus tarkoittaa sarvenaiheen tuhoamista pysyvästi. Nupouttaminen on yleinen toimenpide vuohitiloilla ja se tehdään kileille yleensä ensimmäisen elinviikon aikana. Nupoutuksessa voidaan käyttää kuuma- tai kylmäpolttoa, syövyttävää tahnaa tai neilikkaöljyä, joista Suomessa sallittuja nupoutusmenetelmiä ovat kuuma- ja kylmäpoltto. Suomessa vuohien sarvien poistaminen on sallittua tehdä vain kirurgisesti eläinlääkärin toimesta, mutta tilanne saattaa muuttua tulevaisuudessa uuden eläinten hyvinvointilain myötä. Nupoutus aiheuttaa voimakasta kipua nupoutuksen aikana ja sen jälkeen. Vuohilla esiintyy kipuun viittaavia muutoksia fysiologiassa ja käyttäytymisessä vuorokauden ajan nupoutuksesta. Nupoutus nostaa vuohilla veren kortisoli- ja haptoglobiinipitoisuuksia, aiheuttaa sarvenaiheen ihon lämpötilan kohoamista ja nostaa sydämen sykettä. Nupoutus aiheuttaa vuohilla pään ravistelua ja hankaamista, vähentää kehonhoitoa, pidentää tai lyhentää kokonaismakuuaikaa ja vähentää syömiseen käytettyä aikaa. Eri nupoutusmenetelmiä käytettäessä kivun voimakkuudessa ja kestossa on havaittu eroja. Syövyttävä tahna ja kylmäpoltto aiheuttavat vuohilla enemmän nupoutuksen jälkeistä kipua kuin kuumapoltto tai neilikkaöljy. Syövyttävää tahnaa tai kylmäpolttoa ei voida pitää vuohien hyvinvoinnin kannalta hyväksyttyinä nupoutusmenetelminä. Kuumapoltto on yhtä kivulias nupoutusmenetelmä kuin neilikkaöljy fysiologisten vasteiden ja käyttäytymisen muutosten perusteella. Kuumapolttonupoutus on kileillä vaikea toimenpide ja se voi aiheuttaa kallon vaurioitumista, joten kuumapoltolle olisi hyvä löytää hyvinvoinnin kannalta parempi vaihtoehto. Riski kallon vaurioitumiseen nupoutuksessa kasvaa, jos nupouttaja on kokematon. Neiikkaöljy saattaa olla tulevaisuudessa varteenotettava vaihtoehto kuumapolttonupoutukselle, mutta ensin tarvitaan lisää tutkimustietoa neilikkaöljyn pitkäaikaisista vaikutuksista ja neilikkaöljyn tehokkuudesta sarven kasvun estämiseksi. Nupoutus ilman asianmukaista kipulääkitystä heikentää vuohen hyvinvointia. Yhdistelmäanestesia, jossa rauhoitus-nukutusaineseoksena käytetään ksylatsiinia, butorfanolia ja ketamiinia, puudutuksessa prokaiinihydrokloridia ja tulehduskipulääkkeenä meloksikaamia, on käytännön kokemuksen mukaan osoittautunut tehokkaaksi kivunlievitysmenetelmäksi nupoutuksessa, mutta aiheesta ei ole julkaistu tukimuksia. Yhdistelmäanestesian tehokkuudesta nupoutuskivun lievittämiseksi ja nupoutuksen jälkeisen kivun kestosta vuohilla tarvittaisiin lisää tutkimusta.

Näiden syventävien opintojen tutkielma koostuu kahdesta osasta, kirjallisuuskatsauksesta ja kyselytutkimuksesta. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, mitkä ovat yleisimmät vuohien sairaudet Suomessa. Tutkimus tehtiin retrospektiivisena eli takautuvana kyselytutkimuksena keväällä 1994. Sitä varten laadittiin kyselylomake, jota lähetettiin 134 vuohenomistajalle ja 123 eläinlääkärille. Kyselyyn vastasi 72 vuohenomistajaa (54 %) ja 28 eläinlääkäriä (23 %). Yleisimpiä eläinlääkäreiden hoitamia sairauksia kutuilla olivat akuutti ja krooninen utaretulehdus, tiineystoksemia, poikimahalvaus ja synnytysvaikeudet. Pukeilla eläinlääkärit olivat hoitaneet eniten virtsakivitautia ja kileillä yli vuorokauden kestäneitä ripuleita. Omistajien ilmoittamista sairaustapauksista eniten oli ulkoloistapauksia. Muita yleisiä omistajien ilmoittamia sairauksia kutuilla olivat valetiineys, pötsipilaantuminen tai muu pötsihäiriö, synnytysvaikoudet, akuutti utaretulehdus ja tiineystoksemia ja kileillä ripulit. Kirjallisuuskatsaus käsittelee vuohien sairauksia, erityisesti kyselytutkimuksessa yleisimmiksi osoittautuneita sairauksia sekä listerioosia, joka on zoonoosi.

Epilepsia on yksi yleisimpiä kohtauksia aiheuttavista kroonisista neurologisista sairauksista, johon eläinlääkärit törmäävät työssään. Epilepsian perinnöllisyyttä on tutkittu usealla eri koirarodulla, ja tähän mennessä on löydetty kymmenen rodun epilepsian aiheuttajageenit. Whippetien idiopaattisesta epilepsiasta ei löydy tieteellisiä julkaisuja, mutta rodun yksilöitä on ollut mukana yksittäisissä epilepsiatutkimuksissa. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään koirien epilepsiaa yleisesti, epilepsian perinnöllistä taustaa koirilla ja ihmisillä, perinnöllisten sairauksien geenitutkimusta sekä whippetiä rotuna ja lyhyesti myös rodun perinnöllisiä sairauksia. Kokeellinen osuus koostuu kolmesta erilaisesta osa-alueesta: kyselytutkimus, sukupuun arviointi sekä ehdokasgeenitutkimus. Kyselytutkimuksen avulla määritettiin 31 whippetin idiopaattisen epilepsian kohtauskuva. 77 % whippetien kohtauksista määriteltiin yleistyneiksi ja 23 % paikallisiksi epilepsiakohtauksiksi. Epilepsiaa sairastavissa whippeteissä esiintyi huomattavasti enemmän uroksia (65 %) kuin narttuja (25 %). Kohtausten keskimääräinen alkamisikä oli 3,2 vuotta, ja 32 % whippeteistä oli epilepsian pitkäaikaislääkityksellä. Yhdeksi mahdolliseksi whippetien idiopaattisen epilepsian periytymismalliksi arvioitiin sukupuun perusteella X-kromosomaalinen väistyvä periytyminen. Ehdokasgeenitutkimuksessa tutkittiin ihmisillä tunnetun X-kromosomaalisen epilepsiageenin SLC6A8:n assosiaatiota whippetien epilepsiaan. Tutkimukseen valittiin 24 epilepsiaa sairastavaa whippetiä ja näille 24 tervettä verrokkia. Assosiaatiota tutkittiin yhden emäsparin vaihteluiden (SNP) avulla. Assosiaatiota whippetien epilepsialla ja tutkituilla yhden emäsparin vaihteluilla ei havaittu. SLC6A8-geenin assosiaation tutkimiseksi seuraava mahdollinen tutkimus olisi koko SLC6A8-geenin sekvensointi. Whippetien epilepsian periytyminen voi mahdollisesti olla myös monitekijäistä, kuten monella muulla rodulla on todettu. Koska whippetien kohtaukset jakautuivat selkeästi kahteen eri kategoriaan, on sekin mahdollista, että epilepsian taustalla olisi kaksi geneettisesti täysin erilaista tautia. Whippetien idiopaattista epilepsiaa aiheuttavan geenin tai geenien löytämiseksi vaaditaan vielä lisätutkimuksia, esimerkiksi koko perimänlaajuista kartoitusta.