Browsing by Title

Clostridium botulinum on anaerobinen, itiöitä tuottava, gram-positiivinen bakteeri, joka tuottaa vahvinta tunnettua luonnollista myrkkyä, botulinumneurotoksiinia. Se aiheuttaa ihmisessä ja eläimissä harvinaista botulismia, joka on vakava, mahdollisesti kuolemaan johtava hermoston halvaustila. Botulismia tavataan säilöttyjen ja pakattujen elintarvikkeiden välityksellä leviävänä klassisena ruokamyrkytyksenä sekä suolistokolonisaationa imeväisikäisillä ja haavainfektiona ruiskuhuumeiden käyttäjillä. C. botulinumin luontaisesta elinympäristöstä ja ravinnosta tiedetään vähän. Samankaltaisen itiöllisen bakteerin, Bacillus subtiliksen, on todistettu käyttävän muita bakteereita ravinnokseen, mikä herättää kysymyksen myös C. botulinumin ravinnonhankinnasta ja samalla neurotoksiinituotannon merkityksestä bakteerin biologiassa. On kiinnostava kysymys, voisiko myrkyllä olla rooli ravinnonhankinnassa. Tutkimuksessa selvitettiin, käyttääkö C. botulinum ravinnokseen erilaisia gram-positiivisista ja -negatiivisista bakteereista tai luonnossa bakteerin elinympäristössä mahdollisesti esiintyvistä selkärangattomista peräisin olevia komponentteja, ja vaikuttavatko nämä substraatit C. botulinumin itiöitymiseen tai hermomyrkyntuotantoon. Substraatteina tutkittiin muun muassa kuollutta bakteerisolumassaa, bakteerien soluseinässä ja hyönteisten tai äyriäisten kuoressa esiintyvää kitiiniä sekä sen rakenneainetta, N-asetyyli-D-glukosamiinia (GlcNAc), sekä positiivisena kontrollina glukoosia. Tarkoitus oli kerryttää tietämystä C. botulinumin mahdollisesta luontaisesta elinympäristöstä ja ravinnosta ja sitä kautta etsiä yhteyksiä hermomyrkyntuottoon tai itiöitymiseen. Testikantana käytettiin C. botulinum ryhmän II Beluga Ei -kantaa, joka tuottaa rakenteellisesti autenttista mutta biologisesti inaktiivista toksiinia (toksoidi). Bakteerit kasvatettiin anaerobisissa olosuhteissa vähäravinteisessa kasvatusliemessä, johon lisättiin testattavia substraatteja. Negatiiviseen kontrollielatusaineeseen ei lisätty substraattia. Bakteerikasvua seurattiin mittaamalla kasvuston optista tiheyttä spektrofotometrilla sekä seuraamalla elävien bakteerien ja itiöiden määrää ja pH:ta kasvustossa. Tuotetun hermomyrkyn määrää seurattiin käyttämällä immunologista testiä (sandwich-ELISA). Bakteerien solumorfologiaa tarkasteltiin faasikontrastimikroskopian avulla. Tutkimuksessa selvisi, että bakteeriperäiset substraatit elatusaineessa lisäsivät C. botulinumin toksiinituotantoa elatusaineessa. Tämä saattaisi mahdollisesti liittyä ravinnonhankintaan, mikä viittaisi C. botulinumin kykyyn hyödyntää muita bakteereja ravinnokseen. Eri lajin bakteerimassa elatusaineessa lisäsi toksiinituotantoa enemmän kuin saman lajin, mikä voisi viitata C. botulinumin suosivan saaliskäyttäytymistä kannibalismin sijaan. Kaikkein suurimmat toksiinipitoisuudet mitattiin GlcNAc:a ja glukoosia sisältävistä elatusaineista. Botulinumneurotoksiinin hyöty bakteerille ja sen rooli ravinnonhankinnassa vaativat lisätutkimuksia. Bakteeriperäiset substraatit elatusaineessa lisäsivät C. botulinumin kasvua ja itiöitymistä. Sen sijaan GlcNAc ja glukoosi elatusaineessa laskivat elatusaineiden pH:ta huomattavasti, mikä johti itiöitymisen vähenemiseen. Tutkimuksen tuloksia voidaan hyödyntää elintarviketurvallisuustutkimuksissa ja pyrkiä siten etsimään keinoja C. botulinumin toksiinituotannon hallitsemiseen elintarvikkeissa.

Aminoglykosid- och b-laktamkombinationer har använts för behandling av mastiter ända sedan 1960-talet. Den teoretiska grunden för användningen har varit bredspektrighet, undvikande av uppkomst av resistenta bakteriestammar, samt en allmänt utbredd uppfattning att dessa kombinationer utövar synergism mot vissa grampositiva mastitförorsakande bakterier. Det saknas dock sådana kliniska försöksrapporter, som entydigt skulle visa att dessa kombinationer skulle ge något avsevärt bättre behandlingsresultat vid behandling av mastit hos mjölkkor. Till de viktigaste problemen som användningen av dessa produkter för med sig, förutom frågan huruvida de alls är effektivare än enbart penicillin, hör aminoglykosidernas förmåga att koncentrera sig i vävnaderna och speciellt då njurarna, vilket kan ge upphov till förlångsammad eliminering och möjligen läkemedelsrester i nötlivsmedel. Dessutom finns vissa indicier om att användning av kombinationspreparat, speciellt då tillräckligt höga koncentrationer vid bakteriehärden har visat sig svåra att uppnå, kan leda till ökad antibiotikaresistens. Målet med detta projekt var att jämföra resultatet av behandling med enbart penicillin (behandling A) med kombinationsterapi med penicillin G - neomycin (behandling B) vid klinisk mastit under mjölkningsperioden hos nöt, då inflammationen orsakas av grampositiva juverpatogener (KNS, Staphylococcus aureus, streptokocker). Som tilläggsmaterial undersöktes tillfrisknandet av mastiter förorsakade av penicillinasproducerande stafylokocker vid behandling med kloxacillin (behandling K). I försöket deltog sammanlagt 127 kor och 157 juverfjärdedelar behandlade för mastit på praktikområdet för Helsingfors universitets veterinärmedicinska fakultets ambulatoriska klinik i Saari under åren 1999-2000, samt mastiter behandlade av de kommunalveterinärer som medverkade i försöket. Av dessa behandlades 64 fjärdedelar med preparat A, 74 med preparat B och 19 med preparat K. Försöket utfördes som dubbelblindförsök. De medverkande korna behandlades med en injektion prokainpenicillin första behandlingsdagen samt en infusion av ettdera behandlingspreparat A, B eller K intramammart i varje sjuk juverdel i fyra dagar. Tillfrisknandet kontrollerades kliniskt och bakteriologiskt efter 3-4 veckor, därtill undersöktes även inflammationsindikatorn NAGas i kontrollmjölkprovet. Som kriterier för tillfrisknandet användes ett negativt bakterieresultat i kontrollprovet, NAGas-värden under 40 U, samt den kliniska bedömningen av tillfrisknandet, inkluderande CMT-test. Bakteriologiskt tillfrisknade 68 % av alla mastiter behandlade med preparat A. För preparat B var motsvarande siffra 68 % och för preparat K 53 % De kliniska tillfriskningsprocenterna var 77 % för preparat A, 73 % för preparat B och 58 %för preparat K. Då behandlingsresultaten mellan grupp A och B jämförs, kan konstateras att ingen statistisk skillnad föreligger mellan behandling med enbart penicillin och behandling med kombinationspreparat med penicillin och neomycin. Detta gäller även då de olika bakteriestammarna betraktas skilt. På basen av detta försök ger en tillsats av neomycin i intramammarier vid behandling av mastiter förorsakade av penicillinkänsliga bakteriestammar ingen fördel gentemot behandling med enbart penicillin.

Tutkimuksessa verrattiin ei-infektiivisestä ontumasta kärsivien ja terveiden emakoiden käyttäytymistä ja syömistä. Ei-infektiivinen ontuma on yleinen löydös emakoilla. Ontuminen aiheuttaa emakoille kipua ja ne voivat pärjätä huonommin kilpailutilanteissa. Tutkimukset toteutettiin kahdessa eteläsuomalaisessa porsastuotantosikalassa. Tutkimukseen valittiin emakoita, joilla oli ei-infektiivinen ontuma ja jotka oli siemennetty vähintään yhden kerran. Emakoille suoritettiin ontumatutkimus ja ontumat luokiteltiin viisi portaisen asteikon mukaan. Ontuville emakoille valittiin terveet kontrollit. Käyttäytymistutkimus tehtiin sikalassa, jossa joutilaat emakot olivat 10 eläimen ryhmäkarsinoissa. Tutkimukseen osallistuneet ontuvat emakot (n=13, ontuma-aste 2-4) ja niiden terveet kontrollit (n=13, ontuma-aste 0) olivat samoissa karsinoissa. Koe oli suora havainnointitutkimus ja sokkoutettu niin, ettei emakon yksilöllisistä merkeistä voinut päätellä sen ontuma-astetta. Emakoita seurattiin yhteensä kahden tunnin ajan. Seuranta aloitettiin 10 minuuttia rehun jaon jälkeen. Emakoiden sijainti karsinassa, asento ja toiminta kirjattiin ylös niin, että esimerkiksi emakkoa 1 seurattiin kello 14.00.00, emakkoa 2 kello 14.00.30 ja niin edelleen. Tulokset analysoitiin käyttäen Man-Whitneyn U-testiä. Ruokailututkimus tehtiin sikalassa, jossa joutilaita emakoita pidettiin noin 100 emakon ryhmäkarsinoissa. Jokaisessa karsinassa oli kaksi yksilöruokinta-automaattia. Tutkimukseen valittiin ontuvia emakoita (n=37, ontuma-aste 1-4) ja niille terveet kontrollit (n=35, ontuma-aste 0). Ruokinta-automaatin ohjelmasta saatiin tiedot emakoiden päivittäisestä syödyn rehun määrästä ja syömässä käymisen kellonajasta. Näistä tiedoista määritettiin normaalisti syötyjen päivien määrät. Normaalisti syödyksi päiväksi määritettiin ne, joina emakko oli syönyt yhdessä tai useammassa erässä kaiken rehunsa. Tulokset kerättiin yhteensä kolmen päivän ajalta. Ruokintaseurannan tulokset analysoitiin käyttäen Chi-Square-testiä normaaleille syömispäiville ja T-testiä syömisen kellonajoille. Käyttäytymiskokeessa todettiin, että ontuvat emakot makasivat enemmän ja seisoivat vähemmän kuin terveet emakot. Ne tutkivat rakenteita vähemmän kuin terveet emakot. Lisäksi havaittiin suuntaus, jonka mukaan ontuvat emakot olivat passiivisempia ja niitä haisteltiin enemmän kuin terveitä emakoita. Tutkimuksen tulos vastasi hypoteesia. Ruokailukokeessa ei todettu tilastollisesti merkitsevää eroa ryhmien välillä kun verrattiin syömässä käymisen kellonaikoja ja normaalisti syötyjen päivien määriä. Hypoteesi siitä, että ontuvat emakot söisivät terveitä myöhemmin tai vähemmän ei toteutunut. Siat ovat erittäin motivoituneita syömään ja joutilaiden emakoiden päivittäisen ruoan määrä on pieni. Siksi ontumisella ei välttämättä ole suurta merkitystä syömiseen. Yksilöruokinta-automaatilla heikompien yksilöiden on helpompaa

Pieneläinlääketieteessä ei haimabiopsioita ole käytetty haimasairauksien diagnostiikassa, johtuen toimenpiteen traumaattisuudesta. Pelätään, että jopa terve haima ärsyyntyy toimenpiteestä siinä määrin, että seurauksena voi olla jopa hengenvaarallinen haiman akuutti inflammaatio eli pankreatiitti. Koepala tarjoaa kuitenkin niin paljon spesifistä informaatiota haiman senhetkisestä tilasta, että sitä tulisi useimmiten käyttää diagnostiikan apukeinona. Potilaalle vähemmän traumaattisen toimenpiteestä tekee sen suorittaminen tähystysleikkauksella eli laparoskopialla. Tämä syventävien opintojen tutkielma sisältää eksokriinisen haiman toiminnan, haimatulehduksen sekä laparoskopian käytön sisältävän kirjallisuuskatsauksen. Tutkimusosuudessa oli tarkoitus selvittää, sairastuvatko terveet koirat pankreatiittiin haimasta otetun koepalan seurauksena. Tutkimuksessa haluttiin myös selvittää laparoskopian soveltuvuus kirurgisena menetelmänä tämän toimenpiteen suorittamiseen. Tutkimuksessa käytettiin neljää tervettä beagle-rotuista koekoiraa. Haimabiopsian otto laparoskopian avulla suoritettiin sedaatiossa ja paikallispuudutuksessa. Jokaiselta koiralta otettiin kaksi biopsiaa, jotka tutkittiin histologisesti. Toimenpiteen jälkeen koirien vointia seurattiin viikon ajan kliinisen yleistutkimuksen sekä verinäytteiden avulla. Kaksi koirista lopetettiin viikko operaation jälkeen ja kaksi vasta kolme viikkoa operaation jälkeen. Lopetetuille eläimille tehtiin ruumiinavaus, minkä yhteydessä otettiin näytepalat haimasta histologista tutkimusta varten. Biopsioiden histologisista tuloksista selvisi, että yhdeltä koiralta ei saatu haimabiopsiaa, vaan näytekudos koostui ainoastaan rasvakudoksesta. Tämä vähensi otoksen käytännössä kolmeen koiraan. Näistä koirista yhdellä oli verinäytteissä haimatulehdukseen viittaavia löydöksiä, joten kyseessä on ilmeisesti ollut harmiton itsestään ohimenevä lievä pankreatiitti. Tämä koira kuului ensimmäisenä lopetettuihin koiriin, joista löytyi histologisia muutoksia haimasta otetuista näytepaloista. Näistä muutoksista suurin osa selittyy kuitenkin haiman normaalilla paranemisprosessilla. Myöhemmin lopetetuissa koirissa ei ollut havaittavissa muutoksia. Laparoskopia vaikutti tutkimuksen perusteella sopivalta ja melko vaivattomalta tavalta ottaa haimasta koepala, eikä koepalan ottoon liittynyt mitään vakavia seuraamuksia. Koepaloja tulisikin pyrkiä ottamaan vaikeissa potilastapauksissa (esim. SEPI, krooninen pankreatiitti sekä haimakasvaimet) diagnoosin varmistamiseksi.

Eksoottisten lemmikkieläinten määrä eläinlääkärin potilaina on lisääntynyt viime vuosina. Nämä lemmikit eivät välttämättä ole käsiteltävissä tai tutkittavissa ilman rauhoitusta. Lisäksi monet eksoottisten lemmikkieläinten sairauksista vaativat leikkaushoitoa. Muidenkin kuin eksoottisten lemmikkien hoitoon perehtyneiden eläinlääkäreiden olisi näin ollen hyödyllistä kyetä rauhoittamaan tai nukuttamaan eksoottinen potilas. Lintujen ja matelijoiden metabolia poikkeaa huomattavasti nisäkkäiden metaboliasta, eikä niille välttämättä voida käyttää samoja anesteetteja tai anestesiaprotokollia kuin nisäkkäille. Myös frettien metaboliassa on eroja verrattuna tavallisimpiin lemmikkieläimiin, kissaan ja koiraan. Kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on ollut luoda kokonaiskuva kyseisten lajien anestesiasta olemassa olevasta tutkimustiedosta ja kliinisestä kokemuksesta. Linnut on suuri eläinluokka, jonka eri lajien välillä on huomattavia eroja mm. lääkeaineiden metaboliassa. Tutkielmassa on käsitelty lemmikkilintuina pidettävien papukaijojen, kyyhkysten ja peippojen anestesiaa. Lintujen anestesiaa suunniteltaessa on erityisen tärkeää ymmärtää lintujen hengityselimistön toimintaa. Linnuille ehdottomasti sopivin anestesiamuoto on inhalaatioanestesia. Esilääkityksen hyödyistä käydään keskustelua. Eri kipulääkkeiden metaboliasta ja vaikutuksista linnuilla on vain niukasti tutkimustietoa, mutta niiden kliinistä vaikutusta pidetään selvänä. Linnuille suositellaan kipulääkitykseksi butorfanolia tai tulehduskipulääkkeitä mahdollisesti kivuliaiden toimenpiteiden yhteydessä. Matelijat jaetaan lahkoihin, joista tässä on käsitelty suomumatelijoita (käärmeitä ja liskoja) sekä kilpikonnia. Matelijat poikkeavat nisäkkäistä ja linnuista ennen kaikkea vaihtolämpöisyytensä kautta. Niiden metabolia on rippuvainen ympäristön lämpötilasta. Kullekin lajille ihanteellisen ruumiinlämmön ylläpitäminen anestesian alusta heräämiseen onkin ensiarvoisen tärkeää. Matelijoille suositellaan inhalaatioanestesiaa, sillä injektioanesteetteihin liittyy usein pitkittynyt herääminen. Matelija on yleensä tarpeen intuboida inhalaatioanestesiaa varten inhalaatioanesteettien aiheuttaman hengityslaman vuoksi. Niille esilääkitys esimerkiksi ketamiinilla ja/tai medetomidiinilla on suositeltavaa. Matelijoiden kiputuntemuksesta on vain vähän tutkimustietoa. Myöskään eri kipulääkkeiden metaboliasta tai vaikutuksita matelijoilla ei ole juurikaan tutkimustietoa. Asianmukaisen kipulääkityksen tarpeellisuudesta ei kuitenkaan ole epäselvyyttä. Mateljoille voidaan käyttää paikallispuudutusta pienempiä kirurgisia toimenpiteitä varten. Frettien anestesiaan liittyvät oleellisesti niillä tavalliset sairaudet, jotka saattavat vaikeuttaa anestesiaa huomattavasti. Suunniteltaessa fretin anestesiaa veri- ja virtsanäytteiden tutkiminen huolellisen kliinisen tutkimuksen lisäksi on erityisen hyödyllistä. Esilääkityksen käyttäminen frettien anestesiassa on erityisen suositeltavaa. Ne voidaan rauhoittaa tai esilääkitä midatsolaamilla tai etomidaatilla, jotka kummatkin aiheuttavat luotettavan sedaation. Freteille voidaan lyhyitä toimenpiteitä varten käyttää myös injektioanestesiaa. Pidempiin toimenpiteisiin suositellaan inhalaatioanestesiaa. Tulehduskipulääkkeiden metaboliasta freteillä ei ole juurikaan tutkimustietoa ja niitä käytettäessä tulisi noudattaa varovaisuutta glukuronidaatioreitin puuttumisen vuoksi. Opioideista freteille on käytetty butorfanolia. Puudutteita voidaan paikallispuudutuksen lisäksi käyttää epiduraalipuudutukseen.

Viime vuosina useat vektorivälitteiset viruszoonoosit ovat lisänneet merkitystään sekä eläin- että humaanipatogeeneina eri puolilla maailmaa. Epidemiat ovat lisääntyneet ja virusten levinneisyysalueet laajentuneet. Eräät viruksista ovat levinneet kokonaan uusille mantereille. Syitä tähän ei täysin tunneta, sillä vektorivälitteisten virustautien epidemiologia on monimutkainen. Viruksen vakiintuminen uudelle elinalueelle riippuu sen vektori- ja isäntäeläinlajeista, niiden määrästä ja ominaisuuksista, suotuisista ekologisista olosuhteista sekä viruksen sopeutumisesta uuteen ekosysteemiin. Levinneisyysalueiden laajenemiseen liitetään muun muassa ilmaston lämpenemisen aiheuttamat muutokset paikallisessa vektori-isäntäeläindynamiikassa. Tulevaisuudessa epidemioita esiintynee aiempaa pohjoisempana. Pitkänkin matkan siirtymiä neitseellisille alueille on tapahtunut. Eksoottisia viruksia saattaa kulkeutua vireemisten isäntäeläinten ja vektoreiden, kuten muuttolintujen ja hyttysten, mukana myös Suomeen. Syventävien opintojen tutkielmassa tehtiin yleiskatsaus viiteen hyttysvälitteiseen viruszoonoosiin, Amerikan hevosenkefaliitteihin (Eastern equine encephalitis, Venezuelan equine encephalitis, Western equine encephalitis), Japanin enkefaliittiin ja Rift Valley -kuumeeseen, sekä perehdyttiin tarkemmin Länsi-Niilin aivokuumeeseen. Näiden tautien aiheuttajavirukset kiertävät luonnossa hyttysten ja oireettomien isäntäeläinten välisessä enzoottisessa kiertokulussa. Toisinaan virukset harhautuvat pois kiertokulusta ja aiheuttavat epidemioita pääteisännissään, ihmisissä ja hevosissa. Pääteisännät eivät levitä tartuntaa, mutta kliininen tauti on niissä usein vakava. Rift Valley -kuume eroaa taudinkuvaltaan sekä isäntäeläinlajistoltaan muista tutkielman viruszoonooseista, mutta se otettiin mukaan tutkielmaan hyttysvälitteisyytensä ja levinneisyysalueensa laajenemisen vuoksi. Länsi-Niilin aivokuume on taudeista laajimmalle levinnein ja ainoa, joka aiheuttaa epidemioita myös Euroopassa. Syventävien opintojen kokeellisessa osuudessa tutkittiin 98 suomalaista hevosseeruminäytettä Länsi-Niilin aivokuumetta aiheuttavan West Nile -viruksen vasta-aineiden varalta. Tutkimusmenetelmänä käytettiin epäsuoraa immunofluoresenssi-menetelmää. Ainakin kaksi tutkituista seeruminäytteistä vaikutti seropositiivisilta. Koska Flavivirus-suvun jäsenten antigeenit ja vasta-aineet ristireagoivat keskenään, positiivinen reaktio West Nile -virusantigeenille epäsuorassa immunofluoresenssi-menetelmässä osoittaa vain seerumin sisältävän vasta-ainetta jollekin flavivirukselle. Tulos on siten serologisesti epäspesifi, ja vasta-aineiden määrittäminen nimenomaan West Nile -virukselle spesifisiksi jää vielä todistettavaksi lisätutkimuksilla. Toistaiseksi ainoa Suomen luonnosta löydetty flavivirus on puutiaisaivokuumevirus. On mahdollista, että epäsuorassa immunofluoresenssimenetelmässä positiivisilta vaikuttaneet hevosnäytteet sisältävät vasta-aineita nimenomaan puutiaisaivokuumevirukselle.

Eläinlääkäreiden työolot ja työperäiset riskit poikkeavat muusta väestöstä. Pitkät työviikot, päivystäminen ja eläinten aiheuttama tapaturmavaara ovat käytännön hoitotyötä tekevien arkea. Eläinlääkäreiden työnkuvat vaihtelevat runsaasti ammattikunnan sisällä. Tämän lisensiaatintutkielman tavoite on analysoida aineistona ollutta Suomen Eläinlääkäriliiton ja Työterveyslaitoksen vuonna 2012 teettämän kyselyn tuloksia. Kysely lähetettiin liiton jäsenrekisteristä löytyneille, rekisterin mukaan työelämässä oleville eläinlääkäreille. Tuloksia verrattiin ennen kaikkea vastaavan, vuonna 2000 tehdyn kyselyn tuloksiin, mutta myös muuhun tutkittuun tietoon eläinlääkäreiden työoloista ja terveydestä. Yhteyksiä tutkittiin non-parametrisillä ja parametrisillä testeillä tarpeen mukaan, esimerkiksi ristiintaulukoimalla khiin neliötestin ja Fisher-Freeman-Haltonin tarkan testin avulla. Ensimmäisen hypoteesin mukaisesti eläinlääkärikunta on edelleen naisvaltaistunut. Toisen hypoteesin mukaan kunnaneläinlääkäreiden osuus eläinlääkäreistä olisi laskenut. Naiskunnaneläinlääkäreiden osuus oli laskenut (p=0,02), mutta miesten osuudessa ei ollut muutosta (p=0,19). Suurin osa vastaajista työskenteli yksityisellä sektorilla ja muissa kaupungeissa kuin pääkaupunkiseudulla tai maaseudulla. Eläinlääkäreiden keskimääräinen viikkotyöaika oli 39,0 tuntia ilman päivystyksiä. Päivystystä työpaikalla oli keskimäärin 50,4 tuntia kuukaudessa. Eläinlääkäreiden keskimääräinen viikkotyöaika oli korkeampi kuin keskimäärin suomalaisilla palkansaajilla. Kolmannen hypoteesin vastaisesti työtapaturmien määrä ei ollut vähentynyt, vaan pysynyt samalla tasolla. Yleisin tapaturman aiheuttaja oli eläin. Tapaturmien vaaratekijöiksi tunnistettiin yleisimmin rauhaton eläin, eläinlääkärin väsymys ja puuttuva tai riittämätön apu toimenpiteissä. Neljännen hypoteesin mukaisesti työterveyshuollon saatavuus oli parantunut. Eläinlääkärit eivät kuitenkaan kokeneet työterveyshuollossa ymmärrettävän eläinlääkärin työn erityispiirteitä riittävästi. Työterveyden parannusehdotukset voitiin jakaa muutamaan teemaan: saatavuuden parantaminen, työterveyshuollon tiedon lisääminen, ehkäisevien toimien käyttöönotto ja yleisten työolojen parantaminen. Kyselyyn vastanneista naisista suurin osa oli ollut raskaana, ja heistä valtaosa oli ollut raskauden aikana töissä. Raskauden vuoksi työhön oli tehty muutoksia alle puolelle vastaajista. Raskauden aikana altistuttiin laajasti erilaisille lääkeaineille, puhdistus- ja desinfiointiaineille sekä eritteille. Erityisäitiyspäivärahahakemus oli kuitenkin hylätty joka kahdeksannelta sitä hakeneista, mikä kertoo, että eläinlääkärin työn potentiaalisesti haitallisia vaikutuksia raskaudelle ei edelleenkään tunnisteta. Eläinlääkäreistä noin joka neljännellä oli ollut itsetuhoisia ajatuksia, mikä on enemmän kuin väestössä keskimäärin, mutta vastaa esimerkiksi lääkäreillä havaittua yleisyyttä. Tulosten perusteella eläinlääkärit kokivat, että työterveyshuollossa ei tunnisteta eläinlääkärin ammatin riskejä riittävästi. Etenkin käytännön potilastyötä tekevien eläinlääkäreiden työhön liittyy työturvallisuuden kannalta merkittäviä riskitilanteita, joita voitaisiin ennakoida ja estää asianmukaisilla varotoimilla. Sekä eläinlääkärit että työterveyshuolto tarvitsevat lisää tietoa eläinlääkäreiden työterveyden parantamiseksi. Eläinlääkäreiden työhyvinvoinnin ja työturvallisuuden edistämiseksi kaivataan eläinlääkäreiden, työnantajien, työterveyshuollon ja viranomaisten yhteistyötä.

Toksoplasmaloisen pääisäntiä ovat kaikki kissaeläimet (Felidae), ja se kykenee infektoimaan kaikkia tasalämpöisiä eläinlajeja. Tämä tutkielma on osa tutkimustyötä, jossa tutkittiin suomalaisten eläinlääkärien zoonoottisia tartuntoja. Tutkielman kirjallisuuskatsausosiossa laadittiin kausaalikaavio toksoplasmatartuntojen mahdollisten riskitekijöiden kartoittamiseksi eläinlääkäreillä. Mahdollisiksi riskitekijöiksi valikoituivat lihantarkastus, raadonavaus, kohdunesiinluiskahdusten hoito, keisarinleikkaukset, synnytysavun antaminen, kontakti yli vuorokauden vanhoihin kissanulosteisiin, kontakti kissaan, jota ei ole suojattu toksoplasmalta, maaperäkontaktit, kontaktit pintavesiin, kasvisten syönti pesemättä, epäkypsän lihan syöminen, itsensä pistäminen eläimessä käyneellä neulalla, matkustelu sekä syöminen samalla kun työskentelee eläinten parissa. Mahdollisina sekoittavina tekijöinä huomioitiin suureläinpraktikkona toimiminen, asuminen tai työskentely maaseudulla, ikä ja sukupuoli. Tutkimusosiossa tarkasteltiin toksoplasmaspefisisten IgG-luokan vasta-aineiden esiintymistä Suomen eläinlääkäreissä tekemällä serologiatulos-ten tilastolliset analyysit. Ensimmäisenä arvioitiin vasta-aineiden esiintyvyys, seroprevalenssi. Toisena tutkittiin monimuuttujaisen logistisen regressiomallin avulla, mitkä erityisesti eläinlääkärin työhön liittyvät altistukset ja toisaalta mitkä muut altistukset olivat riskitekijöitä eläinlääkäreiden toksoplasmaseropositiivisuudelle. Aineisto – sähköinen kyselylomake ja verinäytteet – oli kerätty vuonna 2009 eläinlääkäripäivillä Helsingissä. Otoskoko oli 294 eläinlääkäriä. IgG-luokan vasta-aineet oli mitattu seerumista ELFA-testillä (VIDAS TOXO IgG II; bioMérieux). Positiivisen tuloksen raja-arvo oli ollut yli 8 IU/ml ja negatiivisen 4 IU/ml. Toksoplasmaspesifisten IgG-luokan vasta-aineiden seroprevalenssi suomalaisilla eläinlääkäreillä oli 14,6 % (95 % luottamusväli 12,9–20,3 %). Monimuuttujaisen logistisen regressiomallin mukaan vähintään 40-vuotiailla eläinlääkäreillä oli 2,4-kertainen paine (odds) olla toksoplasma-seropositiivinen alle 40-vuotiaisiin verrattuna. Maalla haja-asutusalueella asuvilla eläinlääkäreillä oli 4,0-kertainen paine olla toksoplasmasero-positiivinen taajamassa asuviin verrattuna. Naiseläinlääkäreillä, jotka maistoivat nautaruokaa kesken valmistuksen, oli 9,7-kertainen paine olla toksoplasmaseropositiivinen verrattuna mieseläinlääkäreihin, jotka ilmoittivat, etteivät maista nautaruokaa kesken valmistuksen. Eläinlääkäreillä, jotka eivät tehneet työssään pieneläinpraktiikkaa, oli 2,3-kertainen paine olla toksoplasmaseropositiivisia verrattuna niihin, jotka ilmoittivat tekevänsä pieneläinpraktiikkaa. Malli oli tilastollisesti merkitsevä (Œß2(6) = 40,269), mallin ennustearvo oli kohtalainen ja kaikki mallin muuttujat olivat tilastollisesti merkitseviä (p < 0,05). Tulokset osoittivat, että toksoplasmatartunta saadaan usein vasta syntymän jälkeen iän myötä ja että eläinlääkäreiden riskitekijät toksoplasma-seropositiivisuudelle ovat samoja kuin yleisestikin tunnetut riskitekijät. Tulokset lisäksi kuvaavat erinomaisesti toksoplasmaloisen tartuntareittien monimuotoisuutta – pieneläinlääkäriys suojaavana tekijänä toksoplasmaa vastaan vaatisi tarkempaa selvitystä.

The Purpose of the Finnish Hygiene Act (The Act on Food Hygiene of Foodstuff of Animal Origin 1195/1996), which was in force until the beginning of March 2006, was to ensure the hygienic quality of foodstuffs of animal origin and prevent the spread of infections from animals to humans via foodstuffs. The Hygiene Act applied to handling, hygienic quality requirements and inspections prior to retail of foodstuff of animal origin. The aim of official food control is to ensure that establishments fulfil the requirements imposed on them by the legislation. According to The Hygiene Act, abattoirs and establishments connected to them were controlled by an official veterinarian working for The National Food Agency, and other establishments controlled by the municipal authorities. Each municipality or federation of municipality was responsible for the official control in its own region. The inspection frequencies depended on the type of establishment, but all establishments had to be inspected regularly. The purpose of this study was to investigate how official control was perceived in establishments covered by the Hygiene Act in terms of effects and congruence of the official control and guidance received from the authorities. The aim was also to investigate the influence of control frequency on perceptions on effects, congruence and guidance. The research was performed in spring 2006 using a questionnaire, which was issued to all establishments in meat branch, establishments handling fishery products, dairy plants, egg packing centres and warehouses of foodstuffs of animal origin registered as approved establishments by The National Food Agency in 2005. 459 answers were received, which was 36 % of the questionnaires sent. The results show that the food control had improved the hygiene of the establishments according to the perceptions of the establishments. Product safety was considered to be improved by the official control more in small and medium-sized establishments than in large establishments. EU-establishments in meat branch have made more changes to their production processes and line of production due to food control than other types of establishments. Approximately one half of the respondents were unable to provide a view on congruence of official control. Incongruence was experienced most frequently in low-capacity slaughterhouses. High inspection frequency was found to be connected to the experience of incongruence. The higher the inspection frequency, the higher was the perceived incongruence of official control. Most establishments were satisfied with the amount of guidance concerning the legislation they had been given by the official inspector. However, more guidance was needed on the planning of the own-check, construction of production facilities, expansion and repair of production facilities and correction of the shortcomings found during inspections. The frequency of inspections was also found to have an effect on perceived benefit of official control. The more frequent the control inspections performed by the municipal control authorities were, the higher was the perceived positive impact on hygiene.

Tämä eläinlääketieteen lisensiaatin tutkielma on eläinten positiivisia tunteita käsittelevä kirjallisuuskatsaus, jossa keskitytään siihen, miten eläinten positiiviset tunteet voidaan määritellä, mitä niistä tiedetään ja miten niitä voidaan mitata. Eläinten tunteiden määrittäminen on yhteiskunnallisesti merkittävää esimerkiksi eläinsuojelulain uudistusta tai erilaisia eläintenpito- ja koulutustapoja tarkasteltaessa. Mahdollisuus positiivisiin kokemuksiin on nykyään myös osa eläinten hyvinvoinnin määritelmää. Eläinten positiivisten tunteiden tutkimus onkin tällä vuosituhannella lisääntynyt ja tutkimustieto aiheesta on moninaista. Positiivisten tunteiden mittaamiseen ei kuitenkaan ole vielä olemassa vakiintuneita tapoja tai yhteistä konsensusta, minkä vuoksi lisää tutkimustietoa aiheesta tarvitaan. Tämä kirjallisuuskatsaus pyrkii avaamaan positiivisten tunteiden tutkimisen taustaa niin käsitteiden kuin lyhyesti tunteisiin liittyvän neurologiankin osalta, sekä kertomaan tämänhetkisistä tunteiden tutkimisen tavoista ja mahdollisuuksista.