Browsing by department "Department of Clinical Production Animal Medicine"

Työssä tutkittiin kahden akuutin faasin proteiinin, seerumin amyloidi A:n (SAA) ja haptoglobiinin (Hp), yhteyttä nautojen sorkkasairauksiin. Sekä SAA:n että Hp:n pitoisuuksien naudan seerumissa on todettu kohoavan erilaisten tulehdussairausten ja infektioiden yhteydessä. Tässä työssä haluttiin selvittää, reagoivatko nämä akuutin faasin proteiinit samalla tavalla sorkkasairauksiin. Aikaisempien tutkimustulosten perusteella oli oletettavaa, että kudostuho ja paikallinen tulehdusreaktio kohottaisi akuutin faasin proteiinien pitoisuuksia seerumissa. Työ toteutettiin Suitian koetilalla vuoden 2004 marraskuun ja vuoden 2006 tammikuun välisenä aikana. Ontuvien nautojen ja terveiden kontrollieläinten verinäytteistä tutkittiin seerumin amyloidi A (SAA) ja haptoglobiini (Hp). Kokeessa oli mukana 16 ontuvaa nautaa, jotka sairastivat anturan haavaumaa tai valkoviivan repeämää ja 17 kontrollieläintä. Ontuvilta naudoilta otettiin verinäyte heti, kun ontuma havaittiin. Samalla otettiin kontrolliverinäyte terveeltä naudalta. Sairastuneilta lehmiltä otettiin verinäytteitä vielä kolmen päivän, viikon ja kahden viikon kuluttua ensimmäisestä näytteenotosta. SAA:n pitoisuus seerumissa oli kohonnut merkitsevästi kontrolliin verrattuna heti, kun ontuma havaittiin. Myös Hp:n pitoisuuksien keskiarvo sairailla kohosi, mutta ei tilastollisesti merkitsevästi. Tutkimuksen tulokset vahvistavat sitä käsitystä, että SAA on merkittävä akuutin faasin proteiini naudalla ja sen pitoisuus kohaa nopeasti tulehdusreaktion yhteydessä. SAA:n osalta tulos oli hypoteesin mukainen. Tämän tutkimuksen tulosten perusteella SAA:n pitoisuus kohoaa naudan seerumissa luotettavasti ainakin anturan haavauman ja valkoviivan repeämän yhteydessä. Pitoisuuden nousua voisi hyödyntää tulehduksen voimakkuuden arvioinnissa. Lievempien sorkkasairauksien osalta pitäisi tehdä kuitenkin vielä lisätutkimuksia. Hp:n pitoisuuksien olisi voinut kuvitella kohoavan enemmän kuin mitä todettiin, mutta toisaalta Hp:n on aikaisemmissakin tutkimuksissa todettu reagoivan epävarmemmin ja vaativan voimakkaampia kliinisiä oireita kuin SAA:n pitoisuuden kohoaminen. Oireiden vakavuutta ei tämän tutkimuksen tuloksissa huomioitu.

Akuutin faasin proteiinit ovat maksan tuottamia proteiineja, joiden pitoisuudet muuttuvat tulehduksen akuutin vaiheen vasteen aikana. Akuutin vaiheen vaste käynnistyy paikallisesta kudosvauriosta, joka voi olla bakteerin, viruksen, loisten, immunologisen reaktion tai esimerkiksi kasvaimen aiheuttama. Paikallinen vaurio saa valkosolujen ja sytokiinien välityksellä aikaan muutoksia koko elimistön tasolla. Lähes kaikki sairaan eläimen oireet, kuten syömättömyys, lämmönnousu ja leukosytoosi, johtuvat akuutin vaiheen vasteen aiheuttamista muutoksista. Terveillä eläimillä akuutin faasin proteiinien pitoisuudet voivat olla suurentuneet muun muassa kuljetuksen ja stressin myötä. Myös ikä, sukupuoli ja tiineys vaikuttavat akuutin faasin proteiinien pitoisuuksiin. Akuutin faasin proteiineja on lukuisia erilaisia, mutta useita proteiineja ei havaita terveillä eläimillä laisinkaan. Tärkeimpiä akuutin faasin proteiineja ovat fibrinogeeni, haptoglobiini, CRP, seerumin amyloidi-A, α1-hapan glykoproteiini, ferritiini, transferriini ja keruloplasmiini. Lajien välillä on eroja siinä, minkä proteiinin pitoisuudet muuttuvat akuutin vaiheen vasteen aikana. Sialla tärkeimpiä akuutin faasin proteiineja ovat CRP, haptoglobiini, sika-MAP ja seerumin amyloidi-A. Niiden pitoisuus kohoaa parin päivän kuluttua altistuksesta tai sairastumisesta ja voi olla jopa 40-kertainen lähtötasoon nähden. Tutkimukseen arvottiin 21 eteläsuomalaista emakkosikalaa, joissa 646 emakkoa tutkittiin ontumisen ja valuttelun varalta. Lisäksi tutkittiin valuttelun varalta viidellä valutteluongelmatilalla vielä 178 emakkoa. Ontumisen prevalenssi oli 8,5 % ja valuttelun 1,3 %. Koe-eläimistä ja niiden kontrolleista otettiin verinäyte, josta määritettiin CRP:n ja haptoglobiinin pitoisuudet. Ontuvilla emakoilla akuutin faasin proteiinien pitoisuudet olivat merkitsevästi korkeammat kuin niiden kontrolliemakoilla. Vakavasti ontuvilla emakoilla ero kontrolliemakoihin oli vielä suurempi kuin lievästi ontuvilla emakoilla. Valuttelevilla eläimillä ei havaittu pitoisuuksissa merkitseviä eroja kontrolliemakoihin verrattuna. Tulokset ovat samansuuntaisia kirjallisuuden kanssa. Akuutin faasin proteiinien pitoisuuksien määritykset tarjoavat uusia ja tarkempia mahdollisuuksia eläinten terveyden- ja sairaudenhoitoon. Ennen rutiininomaista käyttöä on kuitenkin tehtävä vielä paljon perustutkimusta, johon tämänkin tutkielman kokeellinen osuus voidaan lukea.

Vasikkaripuli on nautojen yleisin sairaus neonataalikaudella. Perinteisesti vasikkaripulia on hoidettu mm. nesteyttämällä vasikkaa joko suun kautta tai huonompikuntoista potilasta eläinlääkärin toimesta, ja varmuuden vuoksi eläinlääkäri on laittanut vasikan antibioottikuurille. Sen hyödystä ei kuitenkaan ole selkeää konsensusta, ja tämän työn tarkoituksena on kerätä yhteen tieto, joka maailmalla alle kolmen viikon ikäisten vasikoiden ripulin antibioottihoidosta on olemassa. Vasikkaripuli on vanha sairaus, jota koskeva perustutkimus on pääasiassa vuosikymmeniä vanhaa. Suomen erityinen tautitilanne, jossa esimerkiksi salmonella on erittäin harvinainen tuotantoeläimillä, vaikeuttaa kansainvälisen kirjallisuuden soveltamista suomalaiseen ympäristöön. Myös erilaiset perinteet antibioottien käytössä ja osin sen seurauksena muokkautuneet patogeenien antibioottiresistenssitilanteet hankaloittavat kirjallisuudessa mainittujen antibioottisuositusten käyttämistä sellaisenaan. Suomessa tavallisimmin vasikkaripulin hoitoon käytetty trimetopriimi-sulfonamidi mainitaan myös kansainvälisessä kirjallisuudessa ensisijaisten hoitojen joukossa. Meillä ei sen sijaan ole totuttu käyttämään amoksisilliinia tai amoksisilliini-klavulaanihappoa nautojen hoidossa lainkaan, mutta ne nousevat esiin hoitosuosituksissa. Erilaisten lääkityssäännösten vuoksi suomalaisissa ohjeissa toissijainen valinta, fluorokinolonit, on maailmalla se viimeinen vaihtoehto. Suomessa ei taas juurikaan käytetä kolmannen tai neljännen polven kefalosporiineja, jotka ovat toisissa maissa kovassa käytössä. Tässä työssä pyrittiin myös etsimään kirjallisuudesta tietoa pohjoismaisesta erikoisuudesta, dihydrostreptomysiinistä, mutta suun kautta annettuna siitä ei löytynyt yhtään tieteellistä artikkelia. Myöskään tämän vanhan lääkkeen käyttöönottotutkimuksia ei löytynyt. Vasikkaripuli ei vaadi läheskään aina antibioottihoitoa, vaan nesteterapia on ensimmäinen ja tärkein hoitomuoto olosuhdekorjauksen ohella. Antibiootteja käytetään vain huonokuntoisille potilaille, joilla on ripulin lisäksi yleisoireita, esimerkiksi alentunut imurefleksi, yli 6 % dehydraatio, kuume, apaattisuus tai heikkous, tai sen ulosteissa on limaa. Huolehtimalla, että vasikka saa riittävästi vasta-aineita ternimaidosta, vältetään suuri osa ripuleista kokonaan. Antibioottien käyttö vasikkaripulin hoidossa on yleistä, mutta kasvava huoli lääkejäämistä lihassa ja antibioottiresistenssin kehittymisestä on ohjannut ajatuksia probioottien suuntaan. Niistä tehtyjä tutkimuksia ei eläinlääketieteellisestä kirjallisuudesta vielä juuri löydy, mutta ne ovat mielenkiintoinen lisätutkimuksen kohde tuleville vuosille.

Tutkimuksessa verrattiin ei-infektiivisestä ontumasta kärsivien ja terveiden emakoiden käyttäytymistä ja syömistä. Ei-infektiivinen ontuma on yleinen löydös emakoilla. Ontuminen aiheuttaa emakoille kipua ja ne voivat pärjätä huonommin kilpailutilanteissa. Tutkimukset toteutettiin kahdessa eteläsuomalaisessa porsastuotantosikalassa. Tutkimukseen valittiin emakoita, joilla oli ei-infektiivinen ontuma ja jotka oli siemennetty vähintään yhden kerran. Emakoille suoritettiin ontumatutkimus ja ontumat luokiteltiin viisi portaisen asteikon mukaan. Ontuville emakoille valittiin terveet kontrollit. Käyttäytymistutkimus tehtiin sikalassa, jossa joutilaat emakot olivat 10 eläimen ryhmäkarsinoissa. Tutkimukseen osallistuneet ontuvat emakot (n=13, ontuma-aste 2-4) ja niiden terveet kontrollit (n=13, ontuma-aste 0) olivat samoissa karsinoissa. Koe oli suora havainnointitutkimus ja sokkoutettu niin, ettei emakon yksilöllisistä merkeistä voinut päätellä sen ontuma-astetta. Emakoita seurattiin yhteensä kahden tunnin ajan. Seuranta aloitettiin 10 minuuttia rehun jaon jälkeen. Emakoiden sijainti karsinassa, asento ja toiminta kirjattiin ylös niin, että esimerkiksi emakkoa 1 seurattiin kello 14.00.00, emakkoa 2 kello 14.00.30 ja niin edelleen. Tulokset analysoitiin käyttäen Man-Whitneyn U-testiä. Ruokailututkimus tehtiin sikalassa, jossa joutilaita emakoita pidettiin noin 100 emakon ryhmäkarsinoissa. Jokaisessa karsinassa oli kaksi yksilöruokinta-automaattia. Tutkimukseen valittiin ontuvia emakoita (n=37, ontuma-aste 1-4) ja niille terveet kontrollit (n=35, ontuma-aste 0). Ruokinta-automaatin ohjelmasta saatiin tiedot emakoiden päivittäisestä syödyn rehun määrästä ja syömässä käymisen kellonajasta. Näistä tiedoista määritettiin normaalisti syötyjen päivien määrät. Normaalisti syödyksi päiväksi määritettiin ne, joina emakko oli syönyt yhdessä tai useammassa erässä kaiken rehunsa. Tulokset kerättiin yhteensä kolmen päivän ajalta. Ruokintaseurannan tulokset analysoitiin käyttäen Chi-Square-testiä normaaleille syömispäiville ja T-testiä syömisen kellonajoille. Käyttäytymiskokeessa todettiin, että ontuvat emakot makasivat enemmän ja seisoivat vähemmän kuin terveet emakot. Ne tutkivat rakenteita vähemmän kuin terveet emakot. Lisäksi havaittiin suuntaus, jonka mukaan ontuvat emakot olivat passiivisempia ja niitä haisteltiin enemmän kuin terveitä emakoita. Tutkimuksen tulos vastasi hypoteesia. Ruokailukokeessa ei todettu tilastollisesti merkitsevää eroa ryhmien välillä kun verrattiin syömässä käymisen kellonaikoja ja normaalisti syötyjen päivien määriä. Hypoteesi siitä, että ontuvat emakot söisivät terveitä myöhemmin tai vähemmän ei toteutunut. Siat ovat erittäin motivoituneita syömään ja joutilaiden emakoiden päivittäisen ruoan määrä on pieni. Siksi ontumisella ei välttämättä ole suurta merkitystä syömiseen. Yksilöruokinta-automaatilla heikompien yksilöiden on helpompaa

Suomalaisen sikatuotannon kannattavuuden heikentyminen on kasvattanut porsastuotantoon käytettävien emakoiden tuotantopaineita. Emakoiden pitäisi pysyä karjassa mahdollisimman pitkään, tuottaa mahdollisimman paljon porsaita, tulla vieroituksen jälkeen nopeasti kiimaan ja samalla välttyä sairauksilta. Emakon sopiva ruumiinkunto on edellytys kasvaneiden tuotantovaatimusten kestämiselle. Sopivan ruumiinkunnon saavuttaminen ja ylläpitäminen vaativat säännöllistä ruumiinkunnon arviointia sekä yksilölliseen ruumiinkunnon arviointiin pohjautuvaa ruokintaa. Emakon ruumiinkunnon arviointiin on olemassa useita eri menetelmiä, joista tunnetuimpia ovat kuntoluokitus ja selkäsilavan mittaaminen. Olemassa olevien menetelmien heikkoutena on kuitenkin se, ettei yksikään niistä tarjoa täysin luotettavaa ja vertailukelpoista tietoa ollen samalla helppo ja kustannustehokas käyttää. Menetelmien käytettävyyttä ei kuitenkaan ole tutkittu suomalaisessa emakkopopulaatiossa. Tämän alkuperäistutkimuksen sisältävän tutkielman tavoitteena on arvioida olemassa olevien menetelmien käytettävyyttä suomalaisessa emakkopopulaatiossa sekä kartoittaa suomalaisten emakoiden ruumiinkuntoa. Aiempiin tutkimustuloksiin perustuen tämän tutkimuksen hypoteesina on, ettei kuntoluokitus yksinään käytettynä ole riittävän tarkka menetelmä yksilöllisen ruokinnan suunnittelun pohjaksi eikä rasvavarastojen arvioimiseksi, johtuen selkäsilavan ja kuntoluokan välisestä heikosta/kohtalaisesta korrelaatiosta. Tämän poikkileikkaustutkimuksen aineisto on kerätty 46 suomaiselta porsastuotantoa harjoittavalta tilalta vuoden 2014 aikana. Kultakin tilalta tutkittiin 26-67 emakkoa ja kaikilta tiloilta yhteensä 2314 emakkoa. Tutkittaviksi yksilöiksi pyrittiin valitsemaan tiineyden ja imetyksen loppuvaiheessa olevia emakkoja. Tutkituille emakoilta arvioitiin kuntoluokka 5-portaisen asteikon mukaisesti ja mitattiin selkäsilavan paksuus P2-alueelta ultraääneen perustuvalla selkäsilavamittarilla. Aineisto analysoitiin käyttäen Excellaskentataulukko- ohjelmistoa ja SPSS-ohjelmiston versiota 22. Yli puolet tutkituista emakoista sijoittui kuntoluokkaan 3 ja yli 60%:lla aineiston emakoista selkäsilavan paksuus sijoittui välille 10- 16 mm. Hyvin laihoja ja lihavia emakoita oli aineiston emakoista vain murto-osa. Kuntoluokkien ja selkäsilavien paksuuksien jakaumissa oli havaittavissa tilakohtaista vaihtelua ja joillain tiloilla laihoja emakoita oli suhteessa enemmän kuin toisilla. Selkäsilavien paksuuksissa havaittiin huomattavaa vaihtelua kuntoluokkien sisällä. Kuntoluokan ja selkäsilavan välinen korrelaatio koko aineistosta oli kohtuullisen vahva (0,739). Korrelaatioissakin oli havaittavissa tilakohtaista vaihtelua, heikoimman korrelaation ollessa 0,222 ja vahvimman 0,899. Tuloksista voidaan päätellä, että suomalaiset emakot ovat keskimäärin suotuisassa ruumiinkunnossa. Kuntoluokkien sisällä havaitut huomattavat selkäsilavien paksuuksien vaihtelut vahvistavat hypoteesia siitä, ettei kuntoluokka ole tarkka rasvavarastojen mittari. Kuitenkin kuntoluokan ja selkäsilavan välinen melko vahva korrelaatio viittaa siihen, että kuntoluokka on parempi kuvaamaan emakon rasvavarastoja kuin mitä aiemmissa tutkimuksissa on esitetty. Etenkin yhdistettynä selkäsilavan mittaamiseen kuntoluokituksesta saadaan tulevaisuudessakin käyttökelpoinen menetelmä emakoiden ruumiinkunnon määrittämiseen suomalaisilla porsastuotantotiloilla.

Tässä kirjallisuuskatsauksessa tutustutaan koirien kolmen yleisen käytösongelman, eroahdistuksen, äänipelkojen ja pakko-oireiden taustoihin. Jokainen eläinlääkäri joutuu tekemisiin koirien käytösongelmien kanssa, mutta käytösongelmiin liittyvä opetus on eläinlääkäreiden perustutkinnossa hyvin vähäistä. Eläinlääkärit joutuvat kartoittamaan sairauksia käytösongelmien taustalta, vastaamaan asiakkaiden esittämiin kysymyksiin käytösongelmiin liittyen ja pahimmillaan lopettamaan koiria käytösongelmien vuoksi. Eläinlääkäreillä olisi siis merkittävä tilaisuus opastaa käytösongelmien ennaltaehkäisyssä ja hoidossa ja tätä kautta parantaa koirien hyvinvointia. Ehkäisemällä koirien lopetuksia käytösongelmien vuoksi säästetään koiran henki ja maksava asiakas. Ongelmien ennaltaehkäisy ja hoito lähtee aina taustojen ymmärtämisestä, mihin tarpeeseen tämän tutkielman tuottama tieto vastaa. Rotujen käyttäytyminen poikkeaa toisistaan merkittävästi ja lisäksi ympäristötekijät vaikuttavat aina sikiöajasta aikuisuuteen saakka. Ravitsemuksella, hormoneilla, varhaisella käsittelyllä ja sosiaalistamisella on vaikutuksia yksilöiden käyttäytymiseen ja ongelmakäytösten esiintyvyyteen. Kaikki kolme käytöshäiriötä liittyvät läheisesti toisiinsa. Äänipelko on yleistä sekä eroahdistuksesta että pakko-oireista kärsivillä koirilla. Lisäksi sekä eroahdistuksen että pakko-oireiden taustalla on serotonergisen ja dopaminergisen järjestelmän häiriöitä. Perinnöllisen komponentin vuoksi tietyt rodut ovat alttiimpia äänipeloille ja pakko-oireille, ja esim. pakko-oireisilta kupeen/peiton imeskelijöiltä on paikannettu riskialleeli. Sen sijaan eroahdistukselle ei ole todettu rotualttiutta. Luonteeltaan eroahdistuskoirien on todettu olevan pessimistisempiä ja pakko-oireisten arempia kuin terveet verrokit. Eroahdistuskoirilla muutokset omistajan kanssa vietetyssä ajassa olivat selvästi laukaisevana tekijänä, kun taas pakko-oireisilla käytöksen laukeaminen liittyy usein toimettomuuteen tai kiihtymiseen. Eroahdistus ja äänipelko ovat myös oireiltaan hyvin samankaltaiset. Koiran alkuperällä, rodulla tai sukupuolella ei näyttäisi olevan yksiselitteistä vaikutusta eroahdistuksen tai äänipelkojen syntyyn. Pakko-oireiden on todettu esiintyvän useammin uroksilla ja pentuajan hoivalla ja vieroitusiällä on havaittu olevan merkitystä. Samoin vitamiinilisät, erityisesti B6-vitamiini näyttäisi suojaavan pakko-oireilta. Eroahdistus- ja äänipelkoisilla koirilla steriloinnilla tai kastroinnilla ei ole havaittu olevan kiistatonta vaikutusta, mutta pakko-oireisilla nartun sterilointi saattaa suojata käytöshäiriöltä. Monet tärkeät asiat ovat siis tapahtuneet ennen kuin koiranpentu päätyy uudelle omistajalleen eli kasvattajan vaikutus pennun tulevaan elämään on merkittävä. Kasvattaja päättää jalostukseen käytettävän geneettisen materiaalin, valitsee emälle ja pennuille syötettävän ruuan ja on vastuussa pentujen kokemusten määrästä ja laadusta. Omistajalle jää vastuullinen valinta sopivan rodun ja kasvattajan löytämisestä sekä sosiaalistamisen jatkamisesta pennun saavuttua. Vaikuttavista ympäristötekijöistä, kuten ruokinnan ja varhaisen käsittelyn vaikutuksista ongelmakäytösten syntyyn löytyi yllättävän vähän tietoa. Nyt koottua tietoa voidaan kuitenkin hyödyntää kasvattajien ja omistajien neuvonnassa ja katsauksesta saa monipuoliset pohjatiedot kyseisten käytösongelmien tunnetuista taustoista.

Koska sioille tarve tutkia ja tonkia ympäristöään on tärkeä käyttäytymistarve, manipuloitavien esineiden vaikutusta tuotantosikojen käyttäytymiseen on tutkittu paljon etenkin sosiaalisen häiriökäyttäytymisen kuten hännänpurennan vähentämiseksi. Tiedetään myös, että emakoilla on tarve pesänrakennukseen porsimisen aikoihin. Luonnollisissa olosuhteissa niin villi- kuin kesysiat rakentavat porsimis- ja lepäämispesiä, mutta ei tiedetä, mikä merkitys pesänrakennuksella on tuotanto-olosuhteissa eläville sioille. Aiemman tutkimusprojektin aikana havaittiin, että kun tutkittavat esineet sijoitettiin karsinan makuualueelle, imevät porsaat ja lihasiat manipuloivat esineitä myös ollessaan lepäämässä. Tämän alkuperäistutkimuksen sisältävän lisensiaatin tutkielman tarkoituksena oli selvittää videomateriaalin avulla manipuloitavien esineiden vaikutusta sikojen makuullemenon aikaiseen käyttäytymiseen. Tutkittavat esineet olivat imevillä porsailla sisalköydet ja sanomalehtipaperi ja lihasioilla puunrungon palaset. Tarkoituksena oli selvittää, onko luonnollisilla materiaaleilla merkitystä sikojen makuulle asettumisessa ja muistuttaisivatko ne sikoja mahdollisesti pesänrakennuksesta. Hypoteesina oli, että porsaat ja lihasiat manipuloisivat esineitä juuri ennen makuullemenoa ja yrittäisivät mennä niiden alle. Lisäksi hypoteesina oli, että porsaat asettuisivat nopeammin lepäämään manipuloitavien esineiden vaikutuksesta, ja että lihasiat asettuisivat mieluiten makaamaan puiden viereen. Tutkimus tapahtui analysoimalla aiemmin kuvatulta videomateriaalilta sikojen käyttäytymistä. Imeväisikäisiä porsaita oli 19 porsimiskarsinaa, joista 10 karsinassa oli tutkittavia esineitä ja yhdeksän karsinaa olivat kontrollikarsinoita. Lihasikoja oli 26 karsinaa, joista 12 sisälsivät puunrungon palasia ja 14 karsinaa olivat kontrollikarsinoita. Yhdessä pahnueessa oli 7-12 porsasta, ja yhdessä karsinassa 9-11 lihasikaa. Videomateriaalista analysoitiin porsaiden ja sikojen tekemiä kärsäkosketuksia ja manipulaatioita, jotka kohdistuivat tutkittaviin esineisiin, lattiaan ja toisiin sikoihin. Lisäksi analysoitiin porsaiden makuullemenon nopeutta ja lihasikojen makuupaikan valintaa karsinassa. Tarkastelun ajanjaksona oli sikojen kulkema matka ruokailupaikalta (nisältä tai ruokakaukalolta) ensimmäiseen makuulle asettumiseen. Tuloksista kävi ilmi, että sekä porsaat että lihasiat yrittivät mennä esineiden alle ja osa jäi myös makaamaan niiden alle. Köysien ja puiden kosketteleminen tiheni juuri ennen makuulle asettumista. Vaikka tuotanto-olosuhteissa on tilaa verrattain vähän ja manipuloitavia esineitä rajallinen määrä, on merkittävä havainto, että siat käyttävät esineitä makuullemenon aikana. Kosketustiheyden tihentyminen juuri ennen makuullemenoa viittaa siihen, että esineiden manipuloiminen ennen makuullemenoa voi olla eri käyttäytymismuoto kuin koskettelu normaalin tutkimisen yhteydessä. Manipuloitavat esineet pidensivät porsaiden makuullemeno aikaa verrattuna kontrolliryhmään, mikä on linjassa aiempien tutkimusten kanssa. Puunrungon palasilla ei ollut vaikutusta lihasikojen makuupaikan valintaan karsinassa. Vaatii vielä lisätutkimusta, jotta voidaan määrittää, kuinka tärkeästä käyttäytymismuodosta- tai tarpeesta luonnollisen materiaalin manipuloiminen on sioille makuullemenon aikana.

Syventävien opintojen työ käsittelee sian käyttäytymisen kehitystä ja virikkeiden vaikutusta siihen. Haitallisen käyttäytymisen osalta keskitytään kuvaamaan hännänpurentaa. Kirjallisuuskatsauksessa kerrotaan ympäristö- ja muista tekijöistä, jotka vaikuttavat hännänpurennan esiintymiseen sikaloissa. Tekijöitä yhdistäväksi asiaksi mainitaan sialle niistä aiheutunut stressi. Kokeessa kuvattiin sikoja videolle neljän sian ryhmissä välikasvatus- ja lihasikakasvatusvaiheissa. Puolet tutkimusryhmästä sai virikkeeksi oljen ja purun seosta kaikissa tai vain joissakin kolmesta eri kasvatusvaiheesta (alkukasvatus, välikasvatus ja loppukasvatus). Puolet ryhmästä ei saanut virikkeitä missään näistä kolmesta kasvatusvaiheesta. Käyttäytymisille annettiin nimet ja niiden esiintymistiheys tilastoitiin Noldus Observer-tietokoneohjelmalla. Tulokseksi saatiin, että virikkeellisessä ympäristössä kasvaneilla sioilla esiintyi vähemmän agonistista käyttäytymistä kuin virikkeettömissä oloissa kasvatetuilla. Varsinkin alkukasvatusvaiheen virikkeet eli imetysajan virikkeellinen ympäristö ennaltaehkäisi häiriökäyttäytymistä myöhemmissä kasvatusvaiheissa. Tieteellisesti merkitsevä ero saatiin tutkittaessa käyttäytymisyhdistelmää "agonistic". Agonistic-käyttäytymisyhdistelmässä laskettin frekvenssi ja ajallinen kesto käyttäytymisille puree häntää, puree korvaa, tappelee, työntää ja alistuu.

Hevosen hedelmällisyyteen vaikuttavat tekijät on laaja kokonaisuus, jonka eri osa-alueet ovat kytkeytyneet toisiinsa tiiviisti. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on koota yhteen oleellisinta aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Hevosen hedelmällisyystulokset sekä niiden tilastointi ovat heikkoja muihin kotieläimiin verrattuna. Hevosten hedelmällisyyttä mitataan usein varsomisprosentin avulla. Varsomisprosentti kuvaa takautuvasti edellisen siitoskauden onnistumista ja siihen vaikuttaa itse hedelmällisyyden lisäksi ilmoitettujen tulosten luotettavuus. Paras hedelmällisyyttä kuvaava mittari hevosilla olisikin tiinehtymisprosentti ensimmäistä astutettua kiimaa kohden, jolloin saadaan arvokasta tietoa siittolatoiminnan tehokkuudesta heti kauden alussa. Ensimmäisen kiiman tiinehtymistuloksiin eivät myöskään vaikuta moneen kiimaan siemennettävät ongelmatammat. Suomalaisten hevosten hedelmällisyystulokset ovat viime vuosina olleet laskusuunnassa toistaiseksi tuntemattomasta syystä. Hevosten lisääntymistä heikentävät monet tekijät. Hevosjalostus on etenkin Suomessa vielä harrastelijamaista, suurin osa siitostammojen omistajista astuttaa vain yhden tamman vuodessa. Hevoset valitaan jalostukseen kilpailunäyttöjen, rakenteen ja sukupuun perusteella, eikä hedelmällisyyteen kiinnitetä huomiota. Hevosten siitosura alkaa siis yleensä vasta kilpauran jälkeen, jolloin siitoshevoset ovat usein iäkkäitä. Vanheneminen vaikuttaa etenkin tamman hedelmällisyyteen negatiivisesti, suurimpana syynä pidetään vanhojen tammojen korkeaa alkiokuolleisuutta. Tammalla myös aikaisempi lisääntymishistoria, ns. tammatyyppi, on merkittävä tekijä, etenkin tyhjäksi jääneiden ja vanhojen neitseellisten tammojen hedelmällisyys on usein heikentynyt. Hevonen on pitkän päivän kausilisääntyjä. Tammojen kiimat loppuvat syksyllä ja alkavat uudestaan keväällä päivän pidentyessä. Hevosten virallinen syntymäpäivä pohjoisella pallonpuoliskolla on tammikuun ensimmäinen päivä. Tämä on aiheuttanut painetta tuottaa mahdollisimman aikaisin syntyviä varsoja, joiden oletetaan pärjäävän ikäluokkien välisissä kilpailuissa paremmin. Lisääntymiskauden alussa hedelmällisyystulokset ovat kuitenkin heikkoja pitkien ja epämääräisten kiimojen takia, jolloin oikean astutushetken valinta hankaloituu. Tamman ensimmäinen kiima varsomisen jälkeen, niin kutsuttu varsakiima, on ovulatorinen ja hedelmällinen. Tiinehtyvyys ei kuitenkaan ole yhtä hyvä kuin muissa kiimoissa ja varsakiimaan astutetuilla tammoilla on myös muita enemmän tiineyden menetyksiä. Ylipäätään tiineyden menetyksiä pidetään yhtenä merkittävimmistä tekijöistä hevosen alhaiseen hedelmällisyyteen. Tammat saavat osallistua kilpailuihin neljän ensimmäisen tiineyskuukauden ajan ja myös oriit saattavat kilpailla aktiivisesti siitoskauden aikana. Aktiivinen kilpaileminen voi kuitenkin heikentää hedelmällisyystuloksia fyysisen rasituksen aiheuttaman stressin ja ruumiinlämmön nousun kautta. Erityisesti siittiötuotanto saattaa merkittävästi häiriintyä, jos kivesten lämpötila kohoaa liian korkeaksi. Siittolatoiminnan tehokkuudella voidaan merkittävästi vaikuttaa hedelmällisyystuloksiin. Oleellisimpia asioita ovat kiimantarkkailu, siemennyksen ajoittaminen ovulaatioon nähden sekä tammojen määrä oria kohden. Optimaalisesti siemennyksiä tulisi olla kiimaa kohden mahdollisimman vähän, jotta vältyttäisiin ylimääräisiltä siemennyskustannuksilta ja toisaalta tamman kohtu ei tällöin turhaan altistu siemennyksen jälkeiselle kohtutulehdukselle. Siitostavalla on myös suuri merkitys, pakastespermalla saavutetaan yleisesti huonompia tiinehtyvyystuloksia etenkin kohtutulehdusherkillä ongelmatammoilla ja vanhoilla neitseellisillä tammoilla. Luonnollisesti siemennesteen käsittelyllä ja säilytyksellä on suuri vaikutus oriin hedelmällisyystuloksiin. Ongelmana kuitenkin on, ettei oriin hedelmällisyyttä voida toistaiseksi luotettavasti arvioida sen tuottaman siemennesteen perusteella. Tässä kirjallisuuskatsauksessa on pohdittu tärkeimpiä hevosen hedelmällisyyteen vaikuttavia tekijöitä. Hyvä kokonaiskäsitys tästä laajasta kentästä on oleellista, kun huonoja hedelmällisyystuloksia pyritään parantamaan käytännössä. Siittolatoiminnan tehostamisella onkin mahdollista saavuttaa loistavia tuloksia.