Browsing by discipline "Microbiology and Epidemiology"

Tämä lisensiaatintutkielma on kirjallisuuskatsaus pernaruttoa aiheuttavan Bacillus anthracis -bakteerin säilymisestä ympäristössä sekä säilymiseen vaikuttavista tekijöistä. Tutkielman tavoitteena oli selvittää, mitkä tekijät vaikuttavat B. anthracis -bakteerin ja itiöiden säilymiseen maaperässä sekä pohtia näiden tekijöiden merkitystä Suomessa. Tavoitteena oli myös tehdä kartta, josta käyvät ilmi pernaruttotaudinpurkaukset Suomessa vuodesta 1940 alkaen. On tärkeää, että pernaruttotapauksista on kartta, jotta eläinlääkärit olisivat tietoisia aiemmista tautitapauksista alueellaan ja osaisivat tarvittaessa epäillä pernaruttotartuntaa. Tutkielman kolmantena tavoitteena oli verrata silmämääräisesti pernaruttotaudinpurkauksista tehtyä karttaa Suomen maaperä- ja tulvariskialuekarttoihin sekä pohtia, miksi pernaruttoa on esiintynyt eniten tietyillä alueilla. Pernarutto on vaarallinen, vastustettava eläintauti ja zoonoosi, jonka leviäminen voi aiheuttaa mittavia taloudellisia tappioita ja uhata myös ihmisten terveyttä. Pernaruttoa aiheuttava Bacillus anthracis pystyy muodostamaan itiöitä, jotka voivat säilyä maaperässä jopa satoja vuosia. Maaperän ominaisuudet vaikuttavat siihen, kuinka hyvin B. anthracis säilyy ympäristössä. B.anthracis -itiöt selviytyvät parhaiten kosteassa, lievästi emäksisessä maassa, jossa on runsaasti kalsiumia ja orgaanista ainetta. Pernaruttotaudinpurkauksia on tavattu monenlaisissa ilmastoissa ja sääolosuhteissa, mutta liian alhaiset ja korkeat lämpötilat voivat häiritä B. anthracis -bakteerin sporulaatiota ja germinaatiota. Tulvat voivat lisätä taudinpurkausten määrää nostamalla itiöitä maaperästä laiduntavien eläinten ulottuville. Itiöiden säilymiseen vaikuttavat myös maataloudessa käytettävät lannoitteet ja kemikaalit, maaperän eliöt ja mikrobit sekä kasvillisuus. Viime aikoina tutkimuksissa on saatu viitteitä siitä, ettei B. anthracis ole täysin obligaatti taudinaiheuttaja, vaan se kykenee elämään myös vegetatiivisena tietynlaisissa mikroympäristöissä isäntäeläimen ulkopuolella. Sekä vegetatiivinen bakteeri että itiö voivat olla monin tavoin vuorovaikutuksessa kasvien ja eläinten kanssa. B. anthracis -itiöt edistävät ruohokasvien kasvua, mikä puolestaan houkuttelee paikalle kasvinsyöjiä ja lisää niiden alttiutta infektiolle. Itiöt pystyvät myös germinoitumaan vegetatiivisiksi bakteereiksi Suomessakin esiintyvän Festuca arundinacea -heinäkasvin eli ruokonatan juuriston tuntumassa. Itiöt voivat säilyä matojen ruuansulatuskanavassa sekä germinoitua ja jakautua ameebassa. Lisäksi B. anthracis voi säilyä vegetatiivisena hyönteisten ruuansulatuskanavassa. Pernaruttoa on esiintynyt eniten Lounais- ja Etelä-Suomessa sekä Pohjanmaan rannikolla. Näiden alueiden maaperässä on runsaasti savikerrostumia. Savimaiden olosuhteet ovat B. anthracis -itiöiden säilymistä suosivia: ne ovat kosteita, emäksisiä ja niiden kalsiumpitoisuus on korkea. Pernaruton säilymistä edistäviä tekijöitä Suomessa voivat olla myös tulvat, viljelysmaan kalkitseminen ja maaperän eliöt. Viileä ilmasto sekä maaperän luontaisesti alhainen pH saattavat puolestaan vähentää taudinpurkauksien määrää. Pernaruttoa tavataan Suomessa enää harvakseltaan, mutta koska itiöt voivat säilyä maaperässä pitkään, taudista on vaikeaa päästä kokonaan eroon.

Fabellat ovat polven alueen nuljuluita. Fabellat sijoittuvat kaksoiskantalihaksen ulomman ja sisemmän pään sisälle. Fabellat voivat olla synnynnäisenä poikkeavuutena kaksi- tai moniosaisia. Muita fabelloista löydettäviä muutoksia ovat murtumat, pienikasvuisuus, liikakasvu ja epänormaali sijoittuminen. Röntgenkuvissa nähtävien fabellamuutosten on aiemmin ajateltu olevan sivulöydöksiä, joilla ei ole kliinistä merkitystä. Bordercollieilla on kuitenkin löydetty fabellamuutoksia, joiden on ajateltu olevan syynä kliinisille oireilla kuten ontumiselle ja kivulle tunnustellessa fabellan aluetta. Tämä lisensiaatintutkielma tehtiin Suomen bordercolliet & australiankelpiet yhdistyksen aloitteesta. Heitä kiinnosti varsinkin fabellamuutosten perinnöllisyys, jolloin he voisivat mahdollisesti jalostuksella vaikuttaa niiden esiintyvyyteen. Tutkimus on pilottitutkimus mahdollisia jatkotutkimuksia varten. Tämän tutkimuksen kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on selvittää olemassa olevaa tietoa fabellojen anatomiasta ja niiden kliinisestä merkityksestä koirilla. Tutkittua tietoa asiasta on erittäin vähän, joten kirjallisuuskatsauksessa on perehdytty myös ihmisten fabelloihin ja polvilumpioon liittyvään kirjallisuuteen ja tutkimukseen sekä muihin nuljuluihin liittyvään kirjallisuuteen ja tutkimukseen koirilla. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, esiintyykö bordercollieilla röntgenkuvauksella nähtäviä fabellamuutoksia. Hypoteesina oli, että bordercollieilla esiintyy fabellamuutoksia. Fabellamuutoksien esiintymistä tutkittiin lonkkien ja polvien röntgenkuvista. Selvitettiin myös, onko sisemmän ja ulomman fabellan muutoksien välillä yhteyttä. Aineistosta tutkittiin myös, pystyykö fabellamuutoksia toteamaan pelkkien lonkkakuvien perusteella. Hypoteesina oli, että kaikkia muutoksia ei voi nähdä pelkän lonkkakuvan avulla. Tutkielma sisältää alkuperäistutkimuksen, joka on taaksepäin suuntautunut poikittaistutkimus, jossa tutkittiin yliopistollisessa eläinsairaalassa otettujen bordercollieiden röntgenkuvia vuosilta 2008-2016 ja lisäksi yksityisten klinikoiden ja ihmisten lähettämiä röntgenkuvia vuosilta 2010-2016. Aineistona tutkimuksessa käytettiin bordercollieiden polven mediolateraali- ja kraniokaudaalikuvia sekä lonkkien ventrodorsaalikuvia, joissa polvet näkyivät kokonaan. Fabellojen muotoa, rakennetta ja sijaintia on arvioitu silmämääräisesti asteikolla muutoksia tai ei muutoksia (normaali). Fabellojen koko mitattiin DICOM-muotoisista lonkkien röntgenkuvista kuvienkatseluohjelmien mittatyökaluilla. Röntgenkuvia tutkittiin yhteensä 602 fabellasta, ulompia fabelloja 301 kpl ja sisempiä fabelloja 301 kpl. Sekä lonkka- että polvikuvat olivat saatavilla 42 koirasta. Tässä tutkimuksessa saatu muuttuneiden fabellojen esiintyvyys bordercollieilla (18 %). Esiintyvyys vastaa toisessa tutkimuksessa saatua esiintyvyyttä bordercollieilla. Tätä ei voida kuitenkaan yleistää koko bordercolliepopulaatioon, koska aineisto ei ollut satunnaisotanta. Tässä tutkimuksessa pelkkien lonkkakuvien avulla pystyttiin toteamaan 83,3 % fabellamuutoksista. Tarkempi tutkimus fabellamuutosten esiintyvyydestä bordercollieilla voitaisiin tehdä kennelliiton virallisista lonkkakuvista, jos otettaisiin huomioon lonkkakuvien herkkyys havaita fabellamuutoksia.

Tutkimamme bakteeri, Faecalibacterium prausnitzii kuuluu terveen aikuisen ihmisen normaaliin suoliston mikrobistoon yhtenä sen runsaslukuisimmista edustajista. Crohnin taudissa, johon liittyy suoliston mikrobiston epätasapainoa (dysbioosi), Clostridium leptum -ryhmään kuuluvan F. prausnitzii -bakteerin määrän on havaittu olevan normaalia alhaisempi. Kahdessa eri tutkimuksessa tavoitteenamme oli selvittää, miten F. prausnitzii -bakteerin tai sen aineenvaihduntatuotteiden tuominen ennakoivasti eläimeen vaikuttaa tulehduksen kulkuun ja vakavuuteen, sekä toimiiko hoito myös suolesta riippumatonta reittiä (intraperitoneaali-injektio) käyttäen. Mallintamiseen käytettiin trinitrobentseeni sulfonihappo- (TNBS) suolistotulehdusta hiirillä. Sekä Faecalibacterium prausnitzii -bakteerin että sen aineenvaihduntatuotteita sisältävän kasvuliuoksen (supernatantti) osoitettiin hillitsevät tulehdusta TNBS-tulehdusmallissa hiirillä. Käyttämiemme tulehduksen arvosteluperusteiden mukaan molemmat hoidot näyttivät edesauttavan normaalin terveydentilan saavuttamista. Ne hillitsivät esitulehduksellisten sytokiinien tuotantoa sekä vaikuttivat suotuisasti suolenontelon mikrobilajiston tasapainoon koehiirten suolistotulehduksessa. Supernatantti myös lisäsi tulehdusta lievittävän interleukiinin, IL-10 tuotantoa Hoidot tehosivat myös sovelletussa TNBS-mallissa intraperitoneaaliruiskeena: hoidettujen hiirten kuolleisuus väheni kontrolliryhmiin nähden merkittävästi. Näin ollen bakteerin tai siitä valmistetun supernatantin ei tarvitse olla suolenontelossa vaikuttaakseen tulehdusta hillitsevästi.

Toksoplasmaloisen pääisäntiä ovat kaikki kissaeläimet (Felidae), ja se kykenee infektoimaan kaikkia tasalämpöisiä eläinlajeja. Tämä tutkielma on osa tutkimustyötä, jossa tutkittiin suomalaisten eläinlääkärien zoonoottisia tartuntoja. Tutkielman kirjallisuuskatsausosiossa laadittiin kausaalikaavio toksoplasmatartuntojen mahdollisten riskitekijöiden kartoittamiseksi eläinlääkäreillä. Mahdollisiksi riskitekijöiksi valikoituivat lihantarkastus, raadonavaus, kohdunesiinluiskahdusten hoito, keisarinleikkaukset, synnytysavun antaminen, kontakti yli vuorokauden vanhoihin kissanulosteisiin, kontakti kissaan, jota ei ole suojattu toksoplasmalta, maaperäkontaktit, kontaktit pintavesiin, kasvisten syönti pesemättä, epäkypsän lihan syöminen, itsensä pistäminen eläimessä käyneellä neulalla, matkustelu sekä syöminen samalla kun työskentelee eläinten parissa. Mahdollisina sekoittavina tekijöinä huomioitiin suureläinpraktikkona toimiminen, asuminen tai työskentely maaseudulla, ikä ja sukupuoli. Tutkimusosiossa tarkasteltiin toksoplasmaspefisisten IgG-luokan vasta-aineiden esiintymistä Suomen eläinlääkäreissä tekemällä serologiatulos-ten tilastolliset analyysit. Ensimmäisenä arvioitiin vasta-aineiden esiintyvyys, seroprevalenssi. Toisena tutkittiin monimuuttujaisen logistisen regressiomallin avulla, mitkä erityisesti eläinlääkärin työhön liittyvät altistukset ja toisaalta mitkä muut altistukset olivat riskitekijöitä eläinlääkäreiden toksoplasmaseropositiivisuudelle. Aineisto – sähköinen kyselylomake ja verinäytteet – oli kerätty vuonna 2009 eläinlääkäripäivillä Helsingissä. Otoskoko oli 294 eläinlääkäriä. IgG-luokan vasta-aineet oli mitattu seerumista ELFA-testillä (VIDAS TOXO IgG II; bioMérieux). Positiivisen tuloksen raja-arvo oli ollut yli 8 IU/ml ja negatiivisen 4 IU/ml. Toksoplasmaspesifisten IgG-luokan vasta-aineiden seroprevalenssi suomalaisilla eläinlääkäreillä oli 14,6 % (95 % luottamusväli 12,9–20,3 %). Monimuuttujaisen logistisen regressiomallin mukaan vähintään 40-vuotiailla eläinlääkäreillä oli 2,4-kertainen paine (odds) olla toksoplasma-seropositiivinen alle 40-vuotiaisiin verrattuna. Maalla haja-asutusalueella asuvilla eläinlääkäreillä oli 4,0-kertainen paine olla toksoplasmasero-positiivinen taajamassa asuviin verrattuna. Naiseläinlääkäreillä, jotka maistoivat nautaruokaa kesken valmistuksen, oli 9,7-kertainen paine olla toksoplasmaseropositiivinen verrattuna mieseläinlääkäreihin, jotka ilmoittivat, etteivät maista nautaruokaa kesken valmistuksen. Eläinlääkäreillä, jotka eivät tehneet työssään pieneläinpraktiikkaa, oli 2,3-kertainen paine olla toksoplasmaseropositiivisia verrattuna niihin, jotka ilmoittivat tekevänsä pieneläinpraktiikkaa. Malli oli tilastollisesti merkitsevä (Œß2(6) = 40,269), mallin ennustearvo oli kohtalainen ja kaikki mallin muuttujat olivat tilastollisesti merkitseviä (p < 0,05). Tulokset osoittivat, että toksoplasmatartunta saadaan usein vasta syntymän jälkeen iän myötä ja että eläinlääkäreiden riskitekijät toksoplasma-seropositiivisuudelle ovat samoja kuin yleisestikin tunnetut riskitekijät. Tulokset lisäksi kuvaavat erinomaisesti toksoplasmaloisen tartuntareittien monimuotoisuutta – pieneläinlääkäriys suojaavana tekijänä toksoplasmaa vastaan vaatisi tarkempaa selvitystä.

Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena oli tarkastella, vastaavatko markkinoilla olevien hevosinfluenssarokotteiden viruskannat Suomessa esiintyviä viruskantoja, sekä selvittää, onko hevosen rokottamisella influenssaa vastaan todella se teho mitä tavoitellaan. Sen lisäksi tarkoitus oli kartoittaa hevosen influenssan esiintymistä ja kantojen muuntumista Suomessa ja maailmalla 2000-luvulla. Influenssa A -virukset voivat aiheuttaa tarttuvan hengitystieinfektion ihmisillä, linnuilla, sioilla ja hevosilla. Hevosen influenssaviruksia ovat H3N8- ja H7N7-alatyypit. H7N7-alatyyppiä ei ole kuitenkaan todettu hevosilla 1990-luvun alun jälkeen. Tyypillisiä kliinisiä oireita ovat korkea kuume, apaattisuus, syömättömyys, hengitysvaikeudet ja kuiva, kova yskä. Tartuntaan voi liittyä myös kirkas tai paksu sierainvuoto ja suurentuneet leuanalusimusolmukkeet. Hevosinfluenssan vastustuksessa kattava hevosten rokottaminen on keskeisin ja kenties tehokkain tapa torjua taudin leviäminen. Nykyään hevosten influenssavirusinfektioiden vastustamisessa rokottein keskitytään viruksen H3N8-alatyypin torjumiseen, vaikka rokotteisiin on silti vielä lisätty H7N7-alatyypin viruskantoja. "Expert surveillance panel on equine influenza" -asiantuntijapaneelin suosituksen mukaan, nykytilanteessa H7N7-kannat voitaisiin jättää pois markkinoilla olevista hevosinfluenssarokotteista. Tammikuussa 2009 julkaistun suosituksen mukaan rokotteen tulisi sisältää H3N8-viruskannoista vain A/equine/South Africa/4/2003 -kantaa, joka edustaa amerikkalaista linjaa. Eurooppalaisen linjan H3N8-viruskantoja ei suositella käytettäväksi rokotteissa, koska niitä ei ole juuri esiintynyt viime vuosina. Vuosina 2007 ja 2008 Suomessa esiintyi runsaasti hevosinfluenssatautitapauksia. Eristettyjen influenssaviruskantojen todettiin kuuluvan H3N8-alatyypin amerikkalaisen linjan Floridan alalinjaan. Myös A/equi-2/South Africa/4/03 -viruskanta kuuluu Floridan alalinjaan. Kaikki Suomessa markkinoilla olevat rokotteet sisältävät amerikkalaisen ja eurooppalaisen linjan antigeenejä, mutta vain kaksi niistä sisältää Floridan alalinjan antigeenejä. Rokotteiden tehotestauksilla on kuitenkin todettu myös Kentuckyn alalinjan antigeenejä sisältävien rokotteiden saavan aikaan suojan Floridan alalinjan viruksia vastaan. Kaikki Suomessa markkinoilla olevat hevosinfluenssarokotteet siis saavat aikaan vastustuskyvyn influenssaa vastaan. Rokottaminen on tehokkain influenssan torjuntakeino vain silloin, kun suurin osa hevosista todella rokotetaan. Tehokkaan laumaimmuniteetin luomiseksi vähintään 70 – 80 % hevospopulaatiosta on rokotettava. On siis tärkeää, että tallin kaikki hevoset, myös kilpailemattomat, rokotetaan, muuten rokotetut kilpahevosetkaan eivät välttämättä säily oireettomina taudinpurkauksen sattuessa.

Hevosen näivetystauti on lentiviruksiin kuuluvan EIA-viruksen (equine infectious anemia) aiheuttama globaalisti levinnyt vaarallinen, vastustettava eläintauti. Se voi infektoida kaikkia hevoseläimiä (hevonen, poni, aasi, muuli ja seepra) ja leviää pääasiassa veren välityksellä purevien Tabanidae-heimon hyönteisten välityksellä. Virus voi kuitenkin levitä myös iatrogeenisen tartunnan kautta (likaiset instrumentit, verituotteet), astutuksessa ja tammasta varsaan tiineyden tai imetyksen aikana. Isäntäeläimessä virus aiheuttaa nimensä mukaisesti vakavan anemian ja eläimen kuihtumisen. Muita tyypillisiä oireita ovat syömättömyys, trombosytopenia, kova kuume ja jopa kuolema. Tauti etenee tyypillisesti kolmessa vaiheessa, joista ensimmäinen on akuutti infektio. Akuutin vaiheen jälkeen hevoselle usein kehittyy krooninen tauti, jolloin eläin oirehtii säännöllisen epäsäännöllisesti. Lopulta eläin voi edetä taudin subkliiniseen vaiheeseen, jossa se toimii viruksen oireettomana kantajana. Tautiin ei ole olemassa parantavaa hoitoa, vaan terapia koostuu tukihoidosta. Mikäli eläin selviää taudin akuutista vaiheesta, tulee siitä viruksen elinikäinen kantaja ja se muodostaa näin uhan taudin leviämisestä muille hevosille. Tämän vuoksi infektoituneet hevoset yleensä karsitaan. Tauti diagnosoidaan tyypillisten kliinisten oireiden ja serologisten testien avulla. Näistä käytetyimmät ovat Coggins- ja ELISA-testi. Diagnoosista haastavan tekee oireettomien kantajien erottaminen hevospopulaatiosta ja viruksen kyky muuntautua, mikä on myös syy sille miksi tehokkaan rokotteen kehittämisessä EIAV:tä vastaan ei ole onnistuttu. Suomi on toistaiseksi vapaa näivetystaudista, mutta infektioita todetaan jatkuvasti Keski- ja Etelä-Euroopassa sekä heti itärajan takana Venäjällä. Kansainvälisen hevosliikenteen lisääntyminen sekä ravi- että ratsupuolella asettaa myös oman maamme hevoset vaaraan. Mikäli tauti pääsisi maahamme, voisi se merkitä mittavia taloudellisia tappioita Suomen hevostaloudelle. Tärkeä osa taudin vastustamista olisi siksi riskiperusteinen tuontihevosten testaaminen EIAV:n varalta ja varsinkin kansainvälisesti matkustavien hevosten terveydentilan säännöllinen seuranta.

Tämän lisensiaattityön tarkoitus oli tehdä Suomen hevosinfluenssaepidemiasta 2007 pilottikyselytutkimus, jolla saataisiin alustavaa tietoa valmentajilta influenssarokotusten käyttämisestä ja vaikutuksista hevosten sairastuvuuteen influenssaepidemian aikana. Lisäksi tarkoituksena oli tehdä kirjallisuuskatsaus hevosinfluenssasta ja tehdä seurantakaavake ja ohjeita mahdollisia seuraavia epidemioita varten. Koska rokotuksilla näyttää olevan tutkimusten mukaan selvä influenssaa estävä ja lieventävä vaikutus, viimeistään tätä seurantakaavaketta käyttämällä voitaisiin vaikuttaa positiivisesti hevosten rokottamiseen suomalaisilla ravitalleilla tulevaisuudessa. Hevosinfluenssan aiheuttaja on influenssa A-virus, joka kuuluu ortomyksovirusten heimoon. Influenssaa tavataan tyyppejä H3N8 ja H7N7, joista jälkimmäistä ei ole tavattu hevoskannassa 30 vuoteen. H3N8-alatyypin geneettistä evoluutiota tapahtuu jatkuvasti, sillä RNA on taipuvainen mutaatioille. Uusi viruskanta voi pahimmassa tapauksessa aiheuttaa pandemian, jolloin se on muuntunut niin paljon, että vanhat vasta-aineet eivät tunnista sitä. Hevosinfluenssa leviää erittäin helposti pisaratartuntana sekä suoran, että epäsuoran kontaktin kautta. Inkubaatioaika on 24-73 tuntia. Oireina ovat korkea kuume, kuiva yskä ja sierainvuoto. Rokotetuilla hevosilla oireet ovat yleensä lievempiä. Influenssa A-virus tartunta voidaan selvittää sierainlimanäytteestä tai pariseeruminäytteen avulla. Sierainlimanäytteestä voidaan eristää influenssavirus tai sen antigeenit. Näyte on otettava kuivalla topsitikulla 30 cm syvyydeltä ja ne on pakattava maito- tai seerumiputkiin ja sen on oltava 24 tunnin kuluessa Evirassa. Differentiaalidiagnooseja ovat Streptococcus equi-bakteerin aiheuttama pääntauti, herpesvirusten aiheuttama rinopneumoniitti, virusarteriitii, reovirustartunnat ja rinitis A- ja B-virusten aiheuttamat hengitystietulehdukset. Kaikkia taudinaiheuttajia ei edes tunneta ja niitä löytyy todennäköisesti tulevaisuudessa lisää. Oireenmukainen hoito on tärkeää sairastuneelle hevoselle. Sekundääriset bakteeritulehdukset ovat mahdollisia, jolloin antibioottilääkitys on indikoitua. Vuonna 2007 hevosinfluenssaepidemioita oli maailmalla useita. Australiassa tauti levisi kulovalkean tavoin ennestään rokottamattomassa hevospopulaatiossa. Ruotsissa ja Suomessa epidemiat keskittyivät puutteellisesti rokotettuihin ravihevosiin. Australiassa ja Ruotsissa karanteenit eivät auttaneet rokottamattomassa ja huonosti rokotetussa populaatiossa. Tekemäni pilottikyselyn tulokset osoittivat selvästi, että talleilla, joissa kaikki hevoset rokotetaan, yksikään hevonen ei sairastunut, vaikka ne kävivät raveissa. Rokotteet näyttävät kirjallisuuskatsauksen tutkimustenkin mukaan olevan ainoa tekijä, jolla voidaan suojautua tartunnalta ja lieventää oireita. Rokotteita on päivitettävä, sillä influenssavirus muuttuu mutaatioin ja antigeenisen vaihdon kautta. Rokotteiden antama suoja on parempi, kun kaikki tallin hevoset ovat rokotettuja. Maailmalla on käytössä useita erilaisia rokotteita influenssaa vastaan. Sen lisäksi hevosille on yritettävä järjestää parhaalla mahdollisella tavalla puhtaat olosuhteet, hyvälaatuiset rehut ja stressitön ympäristö, jolloin niille voidaan taata paras mahdollinen vastustuskyky tarttuvia tauteja vastaan. Ihmisten on pyrittävä omalla toiminnallaan estämään tautien leviäminen. Tarttuvien tautien epidemioiden aikana on oltava erittäin huolellinen hygienian kanssa. Kirjallisuuskatsauksen ja pilottitutkimuksen pohjalta ehdotin muutoksia ja toimintaohjeita hevosurheilun päättäjille Suomessa. Suomeen tulisi saada kilpaileville hevosille pakolliset rokotukset.

Hevosen lisääntymistulokseen vaikuttavia tekijöitä on tutkittu paljon, mutta edelleenkään suurta osaa tai niiden yhteyttä toisiinsa ei tunneta. Epidemiologinen tutkimus on varteenotettava keino tutkia lisääntymistulokseen vaikuttavia ympäristötekijöitä sekä tammojen ja orien ominaisuuksia suhteellisen luotettavasti, sillä epidemiologisissa tutkimuksissa otoskoot ovat suuria. Toisaalta erilaisten muuttujien suuri määrä aiheuttaa tulosten virhetulkintavaaran etenkin, jos analyyseissä ei ole käytetty asiaankuuluvia monimuuttujamalleja. Tämän lisensiaatin tutkielman tavoitteena oli selvittää, minkälaisia epidemiologisia tutkimuksia hevosten lisääntymisestä on tehty ja mitä niissä on havaittu, sekä arvioida tehtyjä tutkimuksia ja tulosten luotettavuutta. Lisääntymisen mittarina ja vastemuuttujana epidemiologisessa tutkimuksessa käytetään esimerkiksi varsomisprosenttia, tiinehtymisprosenttia tai uusimattomuusprosenttia. Joissain maissa hevosten lisääntymistulos on vuosien saatossa heikentynyt, toisissa parantunut. Hyvä kokonaiskäsitys lisääntymistulokseen vaikuttavista tekijöistä on tarpeen niin uusia tutkimuksia suunniteltaessa kuin käytännön hevosjalostuksessakin. Merkittävimmät hevosen lisääntymistulokseen vaikuttavat tekijät tähän työhön valittujen tutkimusten valossa ovat tamman ikä ja lisääntymishistoria, ori, rotu, astutus- tai siemennystapa ja kiiman järjestysnumero. Lisäksi joillain hormonihoidoilla ja moniovulaatioiden ja –tiineyksien esiintymistiheydellä havaittiin olevan vaikutusta lopulliseen lisääntymistulokseen. Monessa tähän työhön valitussa tutkimuksessa tilastollisia analyysejä oli käytetty puutteellisesti tai jopa virheellisesti. Läheskään kaikissa tutkimuksissa ei ollut käytetty monimuuttuja-analyysiä, jolloin tuloksista on saatettu tehdä liian yksioikoisia päätelmiä. Näistä syistä kaikkia tähän työhön valittujen tutkimusten tuloksia ei voida pitää täysin luotettavina. Epidemiologiset tutkimukset ovat alttiita ulkoisten sekoittavien tekijöiden vaikutukselle, joten niiden huomioiminen aineistoa kerätessä, analysoitaessa ja tuloksista keskustellessa edellyttää tutkijoilta varsin syvällistä perehtyneisyyttä sekä oman aiheensa biologiaan että oikeiden tilastollisten ja epidemiologisten analysointimenetelmien valintaan ja käyttämiseen, jotta vääriltä johtopäätöksiltä vältyttäisiin. Referoitaessa tehtyjä tutkimuksia on käytetyt menetelmät ja tulosten tulkinta syytä tarkistaa ja raportoida sekä varmistaa, että analyysit on suoritettu oikein ja tulokset perustuvat todelliseen tieteelliseen näyttöön.

Varje år importeras ungefär ett par tusen hästar till Finland. Största delen kommer från Sverige, men även andra EU-länder är välrepresenterade. Utvidgningen av EU medför utmaningar och en utredning av landets sjukdomssituation är viktig före import. USA, Kanada och Ryssland är de länder utanför EU, varifrån hästar importeras mest. Målsättningen för avhandlingen var att bedömma tillräckligheten av myndigheternas hälsokrav för importhästar och ge praktiska förslag på ytterligare åtgärder för att minska riskerna för att nya sjukdomar ska införas till Finland. Hästens infektiösa sjukdomar presenteras och gällande hälsokrav och importbestämmelser gås igenom. Rekommendationer från the World Organisation for Animal Health, OIE, har använts som utgångspunkt vid bedömning av hälsokravens tillräcklighet. Avhandlingens slutsats är att hälsokraven för import, framför allt inom EU, är bristfälliga och åtgärder för att hindra införsel av ekvin infektiös anemi, piroplasmos och rabies är att rekommendera. Förslag på åtgärder före import ges även med tanke på andra sjukdomar.