Browsing by Title

Tutkielmassa tarkastellaan Haminan kaupungin epävirallista paikannimistöä. Nimiaineisto käsittää n. 750 epävirallista paikannimeä. Koska Hamina on varuskunta -ja linnoituskaupunki, näkyvät myös näiden paikkojen nimet aineistossa. Renessanssin ihanteen mallinen ympyräasemakaava tuo erikoisen lisänsä Haminan nimistöön. Aineisto koostuu eri-ikäisten kaupunkilaisten kotikaupungistaan käyttämistä nimistä, ei siis vain nuorten. Nuorimmat vastaajista olivat 15-vuotiaita, vanhimmat liki 80-vuotiaita. Suurin osa vastaajista oli syntyperäisiä haminalaisia. Aineisto on koottu kyselylomakkein ja haastatteluin. Haminalaiset ovat nimenneet eniten rakennuksia, toiseksi eniten liikkeitä ja kadunkulmia. Ne ovat kaikille kaupunkilaiselle tärkeitä maamerkkejä ja kiintopisteitä. Linnoituksen eri osia, mm. valleja, ovat nimenneet eniten vanhat ja keski-ikäiset, joiden aikana linnoitus ja vallit olivat avoimia. Niillä vietettiin vapaa-aikaa toisin kuin nykyään. Nuoret tuntevat lähinnä Keskusbastionin tapahtuma-areenana. Vanhat ja keski-ikäiset tuntevat myös hyvin varuskunnan vanhinta nimistöä, joista vanhimmat ovat 1800-luvun lopulta. Ammattiupseerit tuntevat varuskunnan nimistöä työnsä puolesta, nuoret tuntevat vain keskeisimmät nimet Rukin ja Sotkun. Varuskunta onkin ollut 1980-luvun jälkeen suljettua aluetta. Enemmistö annetuista nimistä on muodostettu virallisten nimien pohjalta eli sekundaaristi. Yleisin nimien muodostustapa on johtaminen – jopa keski-ikäisten aineistossa. Nuoret muodostivat nimiä myös lyhentämällä ja leikittelemällä nimillä. Heidän aineistossaan tapaakin eniten rinnakkaismuotoja eli saman nimien eri variantteja ja nimien ketjuuntumista (esim. Ravintola Kiina > Kinise > Kinkkis > Kinuli > Kinuksi > Kinuskila). Nimillä leikittelyä ja nimimukaelmia tapaa myös keski-ikäisillä. Assosiaationimiä on kaikilla ikäryhmillä ja vanhojen aineiston nimiä leimaa usein humoristisuus. Nimillä leikittelyä ei sen sijaan ole. Vertailevia siirrynnäisiä on kaikilla ikäryhmillä jonkin verran (Marmaris, Itkumuuri, Siperia, Sahara). Primaareja nimiä annetaan usein paikoille, joilla ei ole virallista nimeä. Nimet annetaan silloin jonkin paikan erityispiirteen mukaan. Yleisimmin nimi annettiin paikan sijainnin mukaan, mutta hyvin yleisesti myös asujan ja jonkin paikalla tapahtuneen mukaan. Asujan mukaan antoivat paikoille eniten nimiä vanhat kaupunkilaiset, jotka tunsivat mm. Linnoituksen kaupunginosasta lähes jokaisen talon asujan mukaan. Kadunnimiä ei juuri tarvittu. Kaupunki näyttäytyy eri-ikäisten aineistoissa erilaisena. Nuorille kaupunki on ajanviettopaikka, jossa kaupat, kioskit, ostoskeskukset ja parkkipaikat ovat tärkeitä kiintopisteitä. Keski-ikäisten aineistossa korostuvat teiden nimet, mutta myös baarien, liikkeiden ja varuskunnan eri osien nimet. Vanhojen aineistossa taas painottuvat asuinrakennusten, kulmien, kahviloiden ja luonnonpaikkojen nimet. Se, että kaupunki on eri-ikäisille erilainen, näkyy myös nimien säilymisessä ja siinä, mitä nimiä eri-ikäiset tarvitsevat. Koko nimiaineistosta on säilynyt kaikkien ikäryhmien yhteisessä käytössä vain 14 nimeä. Vanhoilla ja keski-ikäisillä oli paljon yhteistä säilynyttä nimistöä, samoin keski-ikäisillä ja nuorilla. Kaupunkinimistöä leimaa muutos, ja tämä näkyy säilyneissä nimissä. Tosin vanha nimistö säilyy niin kauan kuin paikoista puhutaan.

Tutkielma käsittelee Joseph Margolisin (1924–2021) relativismiin perustuvaa taideteosten ontologiaa. Ontologia yhdistää toisiinsa sekä realismin että sosiaalisen konstruktivismin. Maailma on olemassa itsenäisenä, mutta sen ymmärtämisessä on aina kyse myös historiaan sidotuista yhteisöllisistä käytännöistä. Maailman itsenäisyyttä ja sosiaalisia käytäntöjä ei tarkastelussa voi periaatteellisella tasolla erottaa toisistaan. Relativismi on ollut osa länsimaista filosofiaa jo Antiikin Kreikasta asti, mutta marginaalisessa asemassa. Varsinkin Aristoteles ja Platon kritisoivat vahvasti aikalaistensa relativismia, ja kuten Margolis osoittaa, relativismin kritiikki on pysynyt samanlaisena vuosisadasta toiseen. Margolis osoittaa omalla relativistisella ajattelullaan, ettei Antiikin Kreikasta kumpuava kritiikki pysty tekemään relativismista käyttökelvotonta, vaan relativismi on lähtökohtaisesti yhtä hedelmällinen filosofinen ajattelusuunta kuin mikä tahansa muukin. Tutkielma lähtee liikkeelle Margolisin relativistisen ontologian peruskäsitteistöstä ja relativismin historiasta osana filosofiaa. Ontologian yleispiirteistä siirrytään tarkastelemaan taideteoksia osana Margolisin filosofista systeemiä. Taideteokset muodostavat erityisen ontologisen ryhmän Margolisin ajattelussa, sillä ne ovat esimerkkitapauksia fyysisen todellisuuden ja kulttuurisen todellisuuden symbioottisuudesta. Viimeisessä luvussa tarkastellaan legitimaation rakentumista osana virtaavaa ontologiaa, jossa taideteosten tulkinta tapahtuu historiallisten käytäntöjen ja näiden käytäntöjen uudelleentulkinnan ristipaineessa.

Rautaa tuotettiin teolliseen vallankumoukseen saakka pääasiassa puuhiilen avulla. Sulatuksen aikana rautaan sekoittuu hiiltä (0,1-5 %), jonka radiohiilimäärä kertoo prosessissa käytetyn puun elinajasta. Ajoituslaboratoriossa tutkitaan parhaillaan Aikarauta-projektin puitteissa, voitaisiinko Suomessa ruveta ajoittamaan luotettavasti rautanäytteitä ja näin laajentaa ajoitusmahdollisuuksia esihistorian ja historian tutkimuksen avuksi. Ensimmäiset kokeilut arkeologisten rautanäytteiden ajoittamiseksi tehtiin jo 1960-luvulla, mutta vasta 1990-luvulla AMS-tekniikan myötä ajoituksiin tarvittavat näytemäärät saatiin niin pieniksi (0,5-1 mg hiiltä), että testejä kannatti jatkaa. Tutkimuksen tavoitteena on ollut myös selvittää raudan ajoittamiseen vaikuttavia ongelmatekijöitä (mm. kalkkikiven käyttö juoksutteena, kivihiilen käyttö polttoaineena, puuhiilen oman iän tuoma systemaattinen virhe, raudan uudelleenkäyttö) ja niiden vaikutuksia ajoitustuloksiin. Raudan hiilipitoisuuden ja mahdollisen kalkkikiven käytön selvittämiseksi näytteistä on tehty alkuainemäärityksiä ICP-OES tai ICP-MS-mittauksilla. Tutkimuksessa käytetyt rautanäytteet ovat pääasiassa keskiaikaisia rautanauloja, Virosta saatuja rautaesineiden katkelmia, kiinalaisia rautarahoja sekä rautakuonaa. Vertailunäytteinä on käytetty Rautaruukilta saatua modernia terästä (ei sisällä radiohiiltä), eri juoksutteilla valmistettua omatekoista rautaa sekä kaivauslöytöjen referenssinäytteinä samasta kontekstista löytyneitä viljan jyviä, luita tai hiiltä. Rautanäytteet on esikäsitelty Ajoituslaboratoriossa ja hiili irrotettu ns. CuO-polton avulla, joka on yleisesti käytetty menetelmä radiohiilinäytteiden esikäsittelyssä. Aikarauta-projektin tutkimushankkeessa on tehty radiohiilimäärityksiä 20 rautanäytteelle. Tulokset osoittavat, että menetelmän käyttö on mahdollista, mutta kontekstin tulisi sisältää myös muuta ajoitettavaa materiaalia, koska monet rautanäytteet antoivat oletettua vanhemman radiohiili-iän. Syynä poikkeamaan saattaa olla sulatusprosessissa juoksutteena käytetty kalkkikivi, koska fossiilinen kalkkikivi laimentaa raudan radiohiilipitoisuutta ja vääristää tuloksia fossiilisten polttoaineiden tavoin. Muita vaihtoehtoja ovat rautanäytteen käsittelyssä käytettyjen työkalujen aiheuttama kontaminaatio tai pajatyöskentelyssä polttoaineena käytetty kivihiili, jonka osuus saattaa etenkin rautanaulojen kohdalla olla syy poikkeaviin ajoitustuloksiin. Raudan uudelleentaonta ja kierrättäminen on ollut yleistä, joten myös raudan oma ikä vaikuttanee tuloksiin. Myös mahdollista turpeen ja kivihiilen käyttöä polttoaineena raudan valmistuksessa tulisi selvittää tarkemmin alkuaineanalyysien avulla. Tutkimuksemme perusteella rautanäytteiden radiohiilimääritys on mahdollista, mutta tulosten tulkinta eli näytteiden varsinainen ajoittaminen on haasteellista.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää rahapelaamisen kulttuurihistoriaa suomalaisessa yhteiskunnassa erityisesti 1920–1940-luvuilla sekä niihin liittyvää sanomalehtiraportointia. Tutkin myös suomalaisten rahapeliyritysten, Veikkauksen ja RAY:n perustamista ja niiden saamaa vastaanottoa ja vähitellen kehittynyttä suurta asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Sanomalehtien rahapelaamiselle antama huomio tutkimassani aineistoissa oli alkuun hyvin kielteistä, mutta sitä yritettiin varsinkin sotavuosina parantaa vedoten yhteiseen hyvään. Käsitys ”yhteisestä hyvästä” on elänyt vahvasti pitkälle 2000-luvulle. Pääasiallisena tutkimuslähteenä on käytetty Kansalliskirjaston digitaalisesta palvelusta sekä Helsingin Sanomien Aikakone -palvelusta saatuja sanomalehtireportaaseja ja tutkimusmetodina niiden analysointia representaation kautta. Sanomalehtien valinnassa on otettu huomioon muun muassa julkaisujen koko, poliittinen asema sekä lehden levikkialue. Olen tutkielmassani tarkastellut artikkeleja yli 25 eri sanomalehdestä saadakseni mahdollisimman kattavan kuvan siitä, kuinka rahapelaaminen ilmeni ja otettiin vastaan eri puolilla Suomea. Suhtautumisessa rahapelaamiseen on havaittavissa selkeitä eroja esimerkiksi sukupuolten, väestöryhmien ja eri yhteiskuntaluokkien keskuudessa. Tutkimuksessani on käytetty myös lukuisia verkkolähteitä sekä tutkimuskirjallisuutta. Rahapelaaminen on ollut viime vuosina laajalti eri medioissa lähinnä kielteisesti uutisoituna, joten tutkimukseni osuu ajankohdaltaan mielenkiintoiseen aikaan. 1920–1940-lukuja voidaan pitää suomalaisen rahapelaamisen kehittymisen kannalta tärkeimpänä ajankohtana, koska silloin luotiin Veikkaus ja RAY, jotka samalla saivat monopolin rahapelitoiminnan harjoittamiseen. Tutkielmani johtopäätöksistä voidaan todeta, että rahapelaamisen kielteisiä puolia tuotiin selkeästi myönteisiä puolia enemmän esiin. Rahapelaaminen koostui myös normaalista, ei haitallisesta pelaamisesta, josta ei juurikaan uutisoitu. Kielteisten puolien esilletuomiseen lienee syynä ollut epäilevä ja jopa pelokas suhtautuminen rahapelaamiseen – tulisiko kaikki tuotto menemään vain yksityisille bisnesmiehille tarjoten kansalaisille vain ongelmia? Rahapelaaminen tuotti ihmisille monenkaltaisia huolia ja ongelmia, joita edelleen ratkotaan nyky-yhteiskunnassa.

Tutkielman aihe on World of Warcraft -verkkoroolipelin erään pelitapahtumatyypin, raidin kokonaisrakenne. Tutkielma esittää raid-pelitapahtumien vuorovaikutuksen rakennemallin, jossa tapahtuma jakautuu vapaamuotoiseen vuorovaikutukseen sekä suorituskeskeisiin kokonaisuuksiin, jotka jakautuvat edelleen aktiviteetteihin. Tutkielman aineisto koostuu kahdesta kaksi ja puolituntisesta videonauhoitteesta, jotka on nauhoitettu toukokuussa 2018. Tutkimuksen menetelmä on keskustelunanalyysi, mutta analyysin ohella esitetään myös huomioita keskusteluun liittyvästä kontekstista, mikä tukee keskustelukatkelmien tulkintaa ja analyysia. Aineisto on litteroitu keskustelunanalyyttisin litterointikäytännöin, mutta käytetty litteraatiomalli on kolmisarakkeinem. Näin puhutun vuorovaikutuksen ohella litteraatioihin on voitu sisällyttää joitakin pelimaailman tapahtumia sekä pääosin pelaajien lähettämiä chat-viestejä. Tutkielman keskeiset havainnot liittyvät pelitapahtuman vuorovaikutuksen jäsentymiseen. Aineistokatkelman analyysit osoittavat, että osallistujat hyödyntävät vuorovaikutuksen kokonaisrakennetta osallistuessaan sosiaaliseen toimintaan. Tämä tarkoittaa sitä, että he suuntautuvat vuoroissaan aktiviteettien tavoitteellisuuteen, niiden toistumiseen normatiivisessa järjestyksessä ja pysyviin keskusteluidentiteetteihin pelitapahtuman sisällä. Erityisesti siirtymiä aktiviteettien välillä merkitään eksplisiittisesti. Aktiviteettijaksot saavat myös multiaktiviteetin muotoja, usean toiminnan samanaikaisena suorittamisena. Keskustelutoimintaa ohjaa osin keskustelun ulkopuolinen toiminta kuten pelisuoritus tai tauko. Vuorovaikutusrakenteiden ohella katkelmien analyysi tekee näkyväksi pelitapahtuman laajempaan kontekstiin liittyviä seikkoja: 20 osallistujan monenkeskisen, monikanavaisen ja medioidun vuorovaikutuksen analysointi on metodologinen haaste, joka vaatii tutkijalta aineiston käsittelyyn liittyviä valintoja. Analyysi sivuaa myös pelivuorovaikutukseen liittyviä ilmiöitä, kuten keskustelun skismautumista ja pelin automaattisesti tuottamien chat-viestien merkitystä vuorovaikutuksessa.

Tämä työ tarkastelee suomen kielen rajageminaation eli loppukahdennuksen aiheuttavien sanojen käyttäytymistä vokaalialkuisten sanojen edellä. Tietyt sananmuodot, kuten herne ja tule, aiheuttavat seuraavan sanan alkukonsonantin pidentymisen: hernekeitto lausutaan ”hernekkeitto” ja tule tänne lausutaan ”tulet tänne”. Vokaalialkuisen sanan edellä (esim. ei aloiteta alusta) tilanne on monimutkaisempi. Työssä kuuntelin ensiksi osia Murteenseuruukorpuksen äänitteistä ja luokittelin mainitun kaltaiset vokaalinetiset tapaukset, joissa konsonanttialkuisen sanan edellä odottaisi konsonantin kahdentumista, neljään eri luokkaan sen mukaan, onko tilanteessa äännetty pitkä glottaalisegmentti, lyhyt glottaaliklusiili, lyhyt narina vai täyskato. Lopputulos oli, että Murteenseuruukorpuksen paikkakunnilta kotoisin olevat 1980-luvulla syntyneet puhujat, Pälkänettä lukuun ottamatta, äänsivät nuo tilanteet nykyäänkin suunnilleen samoin kuin paikkakunnilla äännettiin vanhastaan Lauri Kettusen murrekartan mukaan. Länsi- ja kaakkoismurteissa esiintyi lähes yksinomaan täyttä katoa, savolaismurteissa esiintyi enemmän vaihtelua. Savolaismurteissa oli tilastollisesti merkitsevää se, että glottaaliklusiili jäi todennäköisemmin pois ennen että-sanaa kuin muualla. Analysoin työssä myös itse äänitettyä lukupuhuntaa akustisesti. Sotkamolainen ja pääkaupunkiseutulainen informantti lukivat ääneen tekstin, josta otettujen esimerkkien spektrogrammeja nähdään työssä. Molempien informanttien luennassa oli tyypillistä, että vokaalialkuisen ja vokaaliloppuisen sanan väliin jäi jonkin mittainen perustaajuudeton osuus, joko glottaaliklusiili tai narinaa. Perustaajuudettoman osuuden kesto rajageminaatiollisissa tapauksissa oli kummallakin informantilla sama (ei tilastollisesti merkitsevää eroa), mutta sotkamolaisella perustaajuudettomat osuudet rajageminaatiottomissa tapauksissa olivat keskimäärin lyhyempiä kuin pääkaupunkiseutulaisella puhujalla.

Tutkielma käsittelee Helsingin Seurasaaressa sijaitsevan ulkomuseon rakennushankintoja ja toimintaa ensimmäisen tasavallan loppuun asti. Tutkielma keskittyy siihen, millaista kuvaa suomalaisesta menneisyydestä ulkomuseo välitti ja millaisia keinoin. Selvitän, miten museon kehitys suhteutuu tutkimusajankohdan nationalistiseen ajatteluun. Tutkimusaineiston ytimen muodostavat ulkomuseon ja Muinaistieteellisen toimikunnan arkistoaineisto. Aatehistoriallinen tutkimus antaa tutkielmalle teoreettisen kehyksen. Tutkielma hyödyntää Eric Hobsbawnin nationalismin historian tutkimusta, minkä lisäksi siinä esitellään Michael Billigin luomat kiihkeän ja arkipäiväistyneen nationalismin käsitteet. Billigin mukaan yhteiskunnallisen kehityksen myötä myös nationalismi ideologiana muuntuu. Kiihkeän nationalismin aikana suuren symbolisen merkityksen saaneiden esineiden, kuten lippujen ja vaakunoiden, huomioarvo vähenee nationalismin arkipäiväistyessä. Tutkielma hyödyntää Derek Fewsterin tutkimusta siitä, kuinka Suomen muinaisuutta hyödynnettiin kansakunnan rakentamisessa 1800- ja 1900-luvulla. Fewsterin tutkimus perehtyy laajalle yleisölle suunnatun kansanvalituksellisen materiaaliin, kuten näytelmät ja koulukirjat. Muinaistieteellisen toimikunnan alaisuudessa toiminut Seurasaaren ulkomuseo miellettiin alusta lähtien tavallista kansaa valistavaksi kulttuurilaitokseksi. Ulkomuseon vastaparina toimivat Kansallismuseon tieteellisen systemaattisesti järjestetyt, tutkijoita palvelleet kokoelmat. Suomessa nationalismi nojasi erityisen voimakkaasti maalaisuuteen, maisemaan ja muinaisuuteen. Maalaisuuden korostaminen juontui talonpoikien pitkästä historiasta poliittisina toimijoina. Maiseman korostaminen 1800-luvun nationalistisessa ajattelussa juontui Montesquieun ilmastoteoriasta, jonka mukaan maiseman ja ihmisen tiivis yhteys heijastui lopulta ihmisen ulkonäköön. Osin tälle ajatukselle rakentui Zachris Topeliuksen Maamme kirjan näkemys luonteiltaan ja ulkonäöltään erilaisista Suomen heimoista. Muinaisuuden korostaminen syntyi uskosta kansan jäljitettävissä olevaan syntykotiin ja halusta rakentaa nuorelle valtiolle mahdollisimman pitkä historia. Ajatus koko kansan jakamasta alkuperästä vetosi erityisesti Suomen kaltaisiin nuoriin kansallisvaltioihin, joilla ei ollut hallitsijadynastian kaltaisia historiallisia jatkumoja. Ulkomuseoilmiö tarjosi erinomaisen tilaisuuden maalaisuuden, maiseman ja muinaisuuden yhtäaikaiseen kuvittamiseen kansanrakennuksia esittelemällä. Käsitys suomalaiselle rakentamiselle sopivasta maisemasta johti siihen, että alun perin Hesperian puistoon kaavailtu ulkomuseo rakentui jo kansanpuistona toimineeseen metsäiseen saareen. Ulkomuseon alkuperäinen tarkoitus oli valistaa suomalaista kansaa sen muinaisuudesta rakennushistorian kehittymistä ja sukukansoja esitellen. Maalaiselämän tuntemus koettiin olevan erityisen tärkeää kaupungin lisääntyvälle työläisväestölle. Tutkimus osoittaa, että kiihkeitä nationalismin ilmauksia ei ulkomuseon hankintojen tai toiminnan yhteydessä esiintynyt. Muinaistieteellinen toimikunta syntyi kiihkeän nationalismin kaudella 1800-luvun lopulla, mutta 1900-luvulle tultaessa kansakunnan rakentaminen oli valtion virkamiehinä toimineille muinaistieteilijöille arkipäiväistynyt tehtävä. Työ ammensi sisältöä edelleen suurelta osin entisajan agraarielämästä, mutta käytännön työssä merkittäväksi tekijäksi osoittautuivat tosielämän realiteetit, kuten rakennusten saatavuus tai hankintamäärärahat.

Tutkielma tarkastelee Karjalankannaksen maarajan perustamista vuosina 1918-1920. Pietarin kaupungin läheisyyden takia tämä maaraja muodosti keskeisimmän osan Suomen valtakunnanrajaa. Tulkielman tavoitteena on selvittää ja ymmärtää rajaviranomaisten kokemusta, jonka pohjalta maarajaa tehtiin toteen vasta itsenäistyneessä Suomessa. Tutkielma kysyy, millainen rajan kokemus ja sitä varjostava huoli, olivat taustalla, kun valtakunnanrajaa pystytettiin. Tutkielma käyttää lähdeaineistonaan rajaseudulla toimineiden viranomaisorganisaatioiden kuten Suomen ja Venäjän rajamaan komendanttilaitoksen, Lääkintöhallituksen ja Etsivän Keskuspoliisin arkistoja. Lähdemateriaalin tarkastelussa hyödynnetään niin psykohistoriallista kuin biopoliittista tulkintakehikkoa. Tarkastelun kohteena ovat viranomaisten puheet ja toimet. Tutkielmassa osoitetaan uhkakuvien rakentuneen rajalla sisällissodasta perityn retoriikan, lääkintäviranomaisten antamien lausuntojen sekä hallitsemattomuuden kokemusten muovaamana. Esiin nousee huoli rajantakaisesta tartunnasta. Rajaa tehtiin ja tartuntaa torjuttiin pitkälti Terijoen karanteenilaitoksen toimesta. Tulkielma osoittaa tämän eristyslaitoksen toteuttaman suodatuskäytännön poliittisen luonteen. Rajamaassa vallinnutta poikkeustilaa ja sotilashallintoa suhteutetaan myös kansainväliseen kontekstiin.

Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee ympäristön esteettisyyden määrittelyä ja esteettisen ympäristön tuottamista suomalaisen kaupunkisuunnittelun kontekstissa. Tutkielmani teoreettinen perusta on filosofisessa estetiikassa erityisesti fenomenologisessa ympäristöestetiikassa mutta tutkielman monitieteellisestä asetelmasta johtuen sovellan estetiikan piirissä esitettyjä ajatuksia huomattavissa määrin ja samalla etsin rajapintoja eri teoriaperinteiden välillä. Vaikka kaupunkisuunnittelulla on oma teoreettinen viitekehyksensä ja teoriaperinteensä, pitäydyn tietoisesti ennen kaikkea filosofiselle estetiikalle tyypillisessä tavassa jäsentää tutkimuskohteensa. Kiinnitän tutkielmassani erityisesti huomiota siihen, kuinka varsinainen tutkimuskohde suomalaisen kaupunkisuunnittelun kokonaisuus ylipäänsä on käsitteellistetty. Tutkielmani ei kuitenkaan ole puhtaan käsiteanalyyttinen, vaan pyrin myös kehittämään uusia ja aikaisempia hedelmällisempiä tapoja jäsentää tutkimuskohdetta käsitteellisesti. Ensisijaisena tavoitteenani onkin kaupunkisuunnittelua koskevan ymmärryksen lisääminen, mihin pyrin yhteismitallistamalla eri osapuolten eri asiayhteyksissä käyttämää suunnittelun käsitteistöä sekä suunnittelun kontekstissa yleisesti esiintyvää käsitteellistä argumentaatiota. Tarkasteluni pääpaino on läpi koko tutkielman erityisesti kaupunkisuunnittelun esteettisessä ulottuvuudessa ja sellaisissa käsitteissä, joilla on huomattavaa relevanssia kaupunkisuunnittelun estetiikan ja esteettisyyden kannalta. Otan tutkimukseni lähtökohdaksi tarkoituksellisesti hieman hankalan ja monitulkintaisen käsitteen esteettinen laatu , sillä se osaltaan manifestoi sitä ristiriitaa, joka filosofis-esteettisen ja insinööritieteellisen näkökulman välillä vallitsee. Esteettinen on tunnetusti hyvin vaikeasti määritettävä ja täten filosofisesti erityisen kiinnostava käsite; esteettisyys on ilmiö, jonka käsitteellistäminen on itsessään merkittävä filosofinen ongelma. Laatu puolestaan ilmentää insinööritieteille ominaista mitattavuuden ja laskennallisuuden vaatimusta, sillä teknisessä mielessä ei ole järkevää puhua laadusta, jota ei lainkaan voida mitata tai laskea. Näin ollen esteettinen laatu näyttäisi viittaavan ilmiöön, joka on samanaikaisesti hyvin vaikeasti käsiteltävä ja käsitteellistettävä mutta silti mitattavuuden ja laskennallisuuden piirissä. Käyttämällä esteettisen laadun käsitettä pyrin siis avaamaan niitä ongelmia ja ristiriitaisuuksia, joita ympäristön esteettisyyteen ja sen käsittelyyn kaupunkisuunnittelussa nähtävästi liittyy. Tältä pohjalta voidaankin muotoilla kaksiosainen tutkimuskysymykseni: kuinka kaupunkisuunnittelun yleisesti hyväksyttyjen käytäntöjen ja ajattelutapojen kokonaisuus eli kaupunkisuunnittelukulttuuri vaikuttaa rakennetun ympäristön esteettiseen laatuun, ja mikä on kaupunkisuunnittelukulttuurin viimeaikaisten muutosten merkitys rakennetun ympäristön esteettisen laadun kannalta? Tutkielmani on rakenteeltaan kolmeosainen. Tutkielman alkupuolella tarkastelen kaupunkisuunnittelun ja siihen kuuluvan esteettisyyden kannalta keskeistä käsitteistöä sekä kaupunkisuunnittelulle ominaisia argumentaatiostrategioita. Avaan myös näiden kokonaisuuksien taustalla vaikuttavia, eri osapuolten kesken jaettuja ja usein julkilausumattomia oletuksia siitä, mitä kaupunkisuunnittelu oikeastaan tarkoittaa ja millaisia ulottuvuuksia siihen voidaan tai tulee sisällyttää. Tämän jälkeen luon katsauksen kaupunkisuunnittelun historiaan ja nykypäivään, suomalaisen (ja ennen kaikkea helsinkiläisen) kaupunkisuunnittelukontekstin erityispiirteisiin sekä eräisiin havaittavissa oleviin kehityskulkuihin, jotka haastavat suomalaiselle kaupunkisuunnittelukulttuurille ominaisen kokonaisvaltaisuutta korostavan suunnitteluihanteen. Itse asiassa suomalaisen kaupunkisuunnittelun kokonaisuus sen lähtökohdat, keinot ja tavoitteet on kohdannut ja kohtaa oletettavasti jatkossakin niin merkittäviä muutospaineita, että on aiheellista puhua eräänlaisesta kaupunkisuunnittelukulttuurin murroksesta. Korostan myös tässä kaupunkisuunnittelukulttuuria koskevassa tarkastelussani potentiaalisia yhteyksiä kaupunkisuunnittelun esteettiseen ulottuvuuteen. Tutkielman lopuksi laadin synteesin siitä, kuinka kaupunkisuunnittelun esteettinen ulottuvuus on suomalaisessa kontekstissa tyypillisesti ymmärretty ja kuinka se ehkä kannattaisi ymmärtää. Kiinnitän erityisesti huomiota siihen, kuinka hyvin tai kattavasti kaupunkisuunnittelun eri osapuolet lopulta jakavat erilaiset taustaoletukset kaupunkisuunnittelun ja sen esteettisen ulottuvuuden luonteesta. Tarkastelen siis kriittisesti vallitsevia käsityksiä siitä, millaisia ulottuvuuksia ja toimijoita kaupunkisuunnitteluun kuuluu ja minkälaisia näiden kaupunkisuunnittelun ulottuvuuksien ja toimijoiden välisten suhteiden on ajateltu olevan.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastelen Itävalta-Unkarissa syntyneen Frieda Grossin (1876–1950) perhe-elämää sekä rakkauden ja seksuaalisuuden kokemuksia 1900-luvun alun Saksassa ja Sveitsissä. Lisäksi tarkastelen yksityisen perhe-elämän ja kokemuksen taustalla 1900-luvun alun Euroopassa käytyä keskustelua avioliitosta, seksuaalisuudesta, naisista ja äitiydestä. Tähän keskusteluun Frieda Gross yhdistyy aviomiehensä psykiatri Otto Grossin (1877–1920) ja oman epätyypillisen perhe-elämänsä kautta. Otto Gross oli tunnettu seksuaalisen vapauden puolestapuhujana ja patriarkaaliseksi mieltämänsä avioliiton kriitikkona. Seksuaalisen vapauden Otto Gross yhdisti ihmisen psyykkiseen hyvinvointiin. Patriarkaalisen yhteiskunnan tilalle Otto Gross halusi matriarkaatin valtaan perustuvan yhteiskunnan. Frieda Gross kasvoi porvarillisessa ja hyvin toimeentulevassa perheessä Itävallan Grazissa. Muutama vuosi avioitumisensa jälkeen aviopari Gross muutti Müncheniin ja antoi toisilleen vapauden avioliiton ulkopuolisiin suhteisiin. Avioeroa he eivät hakeneet, vaikka yhteiselo ja keskinäinen suhde päättyivätkin pian. Frieda Gross sai yhden lapsen aviomiehensä kanssa ja kolme lasta avioliiton ulkopuolisesta suhteesta kuvataiteilija Ernst Frickin kanssa. Frieda Gross joutui taistelemaan vanhimman lapsensa huoltajuudesta aviomiehensä isän Hans Grossin kanssa. Friedan aviomies tuki Friedaa ja tämän oikeutta pitää kaikki lapsensa luonaan. Frieda Grossin ajatuksia ja kokemuksia perhe-elämästä, rakkaudesta, seksuaalisuudesta ja naisena olemisesta analysoin aineistolähtöisesti Friedan ystävälleen Else Jaffélle (1874–1973) kirjoittamista kirjeistä. Taustalla käydystä keskustelusta hyödynnän saksalaisten naisliikkeiden kannanottoja sekä Saksan keisarikunnassa suurta suosiota saavuttaneen ruotsalaisen kirjailijan Ellen Keyn näkemyksiä. Taustan analyysilleni muodostan porvarillisen perheen, äidin ja naisen ihanteesta. Käytän tutkielmassani käsitettä antiporvarillinen, sillä niin Otto Grossia kuin Ellen Keytä on kuvailtu porvarillisen perheen kriitikoiksi. Ajan keskustelua leimasi niin porvarillisissa kuin antiporvarillisissa piireissä äitiyden ylistäminen ja määritteleminen. Kysyn tutkielmassani millaisia olivat Frieda Grossin perhe-elämään liittyvät valinnat, mikä sai Friedan kääntämään selkänsä sovinnaiselle elämäntavalle ja millainen oli ihanteellinen porvarillinen- ja antiporvarillinen nainen sekä miten Frieda näihin määrittelyihin sopi omien luonnekuvailujensa perusteella? 1900-luvun alkupuolella porvarillisesta ydinperhemallista tuli läntisessä eurooppalaisessa kulttuuripiirissä perheen normi, josta poikkeaminen saattoi johtaa väliintuloon. Kirjeiden ja tutkimuskirjallisuuden perusteella esitän, että Friedan perhe-elämä oli hänen taustaansa nähden poikkeuksellista. Omassa tuttavapiirissään hän ei kuitenkaan ollut poikkeuksellinen. Monet saivat lapsia avioliiton ulkopuolella ja monet myös tukivat näkyvästi Friedaa. Vaikka Friedan elämäntapaan vaikuttivat hänen aviomiehensä Otto Grossin näkemykset avioliitosta ja seksuaalisuudesta, esitän, että mainitun tuttavapiirin ja yhteisön tuki oli aviomiestäkin tärkeämpi vaikutin Friedalle. Frieda ei tavoitellut yksinhuoltajuutta, mutta piti selvästi kiinni oikeudestaan hankkia lapsia myös avioliiton ulkopuolella rakastamansa ihmisen kanssa. Äidinoikeudesta kasvoi näkemykseni mukaan Friedalle vakaumus Müncheniin muuton jälkeen. Rakkaus oli tärkeä osa niin Friedan valintoja kuin hänen naiskuvaansa. Rakkaus naisten ominaisena piirteenä yhdistää Friedaa sekä porvarillisiin että antiporvarillisiin naisihanteisiin. Myös äitiys naista vahvasti määrittävänä tekijänä on yhdistävä tekijä antiporvarillisissa ja porvarillisissa naisihanteissa. Sen sijaan olennainen ero näkyy suhtautumisessa seksuaalisuuteen. Porvarilliseen äitiyteen perustuva naisihanne ei ollut seksuaalinen näkyvästi kuten Frieda oli. Konkreettisia seurauksia Friedalle hänen elämäntavastaan oli myös jatkuva taloudellinen ahdinko.