Browsing by discipline "Phonetics (Speech Communication)"

Aalto-yliopiston perustaminen on ainutkertainen tapahtuma Suomen yliopistokentässä. Yliopisto aloitti toimintansa vuonna 2010 ensimmäisenä säätiömuotoisena yliopistona Tämän työn tarkoituksena oli kuvata Teknillisen korkeakoulun, Helsingin kauppakorkeakoulun ja Taideteollisen korkeakoulun sekä niiden ylioppilaskuntien välistä keskustelua muodostumisesta Opetusministeriön kanssa aina säädekirjaa koskevaan keskuteluun saakka. Työssä aineistona käytettiin Opetusministeriön muistiota yhdistymisestä, säädekirjan luonnosta ja säädekirjan julkaisua. Kukin asiakirjoista viritti keskustelua, johon ylioppilaskunnat ottivat kantaa omilla tiedotteillaan tai puheillaan. Tutkimuksen kohteena oli siis kolme eri perustamisvaiheessa käytyä julkista keskustelua, joissa osapuolina olivat ylioppilaskunnat ja Opetusministeriö. Analyysimenetelmänä käytettiin retorisen analyysin mallia, jonka Karlberg ja Mral ovat esitelleet 1998. Tätä tutkimusta varten tätä perustaltaan neoklassista analyysimenetelmää muokattiin tekstien tutkimukseen sopivaksi. Analysoitavat osa-alueet olivat konteksti, dispositio, vaikuttamisen peruskeinot ja argumenttianalyysi. Tutkimuksessa todettiin, että yhdistymistä perusteltiin kansallisilla hyötynäkökohdilla ja uuden hallintomallin joustavuudella. Vastaavia uudistuksia oli tehty monissa Europan maissa. Säätiömalli helpottaa rahoituksen hankintaa ja tekee yliopistosta kilpailukykyisemmän. Ylioppiskunnista TKY ja KY pitivät perustettavaa yliopistoa mahdollisuutena. Opiskelijoiden asema on kuitenkin turvattava ja hallintomallin tulee ottaa huomioon opiskelijoiden kannat. TOKYO kanta yhdistymiseen oli varautunut, koska yhdistymistä pidettiin heidän arvojen vastaisena.

Tässä tutkimuksessa kuvataan samasta sukupuolesta kiinnostuneiden kokemuksia vuorovaikutustilanteista uskovaisten kanssa sekä tarkastellaan heidän käsityksiään supportiivisesta viestinnästä näissä tilanteissa. Tutkimusaineisto on äänitetty keskustelussa, joka käytiin hengellisistä asioista kiinnostuneiden seksuaalisiin vähemmistöihin kuuluvien avoimessa ryhmässä. Aineistossa yhdeksän koehenkilöä kuvaa kaikkiaan 21 tilannetta, joissa heidän seksuaalinen suuntautuneisuutensa paljastuu tai muuten vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Aineisto on analysoitu fenomenografisesti. Lopputuloksena on kategoria-avaruus, joka paljastaa kaksi toisilleen vastakkaista näkemystä kiinnostuksesta samaan sukupuoleen: joillekin se on pahaa tai kiellettyä ja toiset suhtautuvat siihen myönteisesti. Molempia näkemyksiä on sekä samasta sukupuolesta kiinnostuneiden että uskovaisten joukossa. Näkemyksillä on suuri vaikutus heidän kohtaamisissaan. Kategoria-avaruus kuvaa näiden kohtaamisten kulkua ja vaikutusta koehenkilöiden elämään. Heteronormatiivisuus selittää kielteistä suhtautumista kiinnostukseen samasta sukupuolesta. Moni samasta sukupuolesta kiinnostunut kokee järkytystä, pahaa oloa ja tarvetta päästä puhumaan omasta seksuaalisuudestaan sekä jännittyneisyyttä tai pelkoa kohdata uskovaisia. Koehenkilöiden kokemus on, että monien uskovaisten on vaikea suhtautua asiallisesti samaan sukupuoleen suuntautuneisiin tai antaa näille tukea. He eivät osaa asettua samasta sukupuolesta kiinnostuneen asemaan vaan pyrkivät moralisoimaan ja ohjaamaan häntä omien käsitystensä mukaisesti. Koehenkilöiden käsityksiä saamastaan tuesta tarkastellaan Brant. R. Burlesonin supportiivisen viestinnän teorian avulla. Sen tarjoamien käsitteiden avulla tarkastellaan, miksi samasta sukupuolesta kiinnostuneet eivät koe kuvaamissaan kohtaamisissa uskovaisten viestintää kovin supportiivisena, vaikka osa uskovaisista pyrkiikin asennoitumaan myönteisesti. Tutkimus antaa näkökulman myös laajempaan yhteyteen, että vahvat asenteet eivät yleensä muutu yksittäisessä vuorovaikutustilanteessa, vaikka uudelleen asennoituminen olisikin tavoitteena. Tutkimuksen perusteella voidaan myös suositella, että kristillisten yhteisöjen jäseniä opetetaan kohtaamaan lähimmäisensä supportiivisesti silloinkin, kun näiden elämä ei ole uskovaisten oman normiston mukaista.

Vuorovaikutus on olennainen osa kampaajan työtä ja kampaajalla käydessään asiakkaat kertovat itsestään, vaikka varsinaisesti ei tarvitsisikaan. Kampaamo on siis kontekstina sellainen, jossa itsestäkertomista tapahtuu. Tutkielmani tavoitteena onkin tarkastella kampaajan ja asiakkaan välistä vuorovaikutusta kampaamossa kampaajan näkökulmasta sekä kampaajien käsityksiä ja kokemuksia itsestäkertomisesta kampaamon vuorovaikutuskontekstissa. Erityisesti olen kiinnostunut kampaajien asiakkaan itsestäkertomiselle antamista merkityksistä. Tutkimusaineisto koostuu yhdeksästä kampaajan teemahaastattelusta. Aineisto analysoitiin laadullisella, teoriaohjaavalla sisällönanalyysillä ja analyysissä muodostettiin kaksi pääluokkaa: Vuorovaikutus kampaajan ammatissa ja Itsestäkertomisen merkitykset. Kampaajan työ on haastavaa vuorovaikutustyötä, jossa asiakkaan kanssa keskusteleminen on keskeinen osa työtä. Työn sosiaalinen luonne luo myös tarvetta hiljaisuuteen ja rauhoittumiseen. Kampaajan rooli asiakkaalle voi olla muutakin kuin hiustenmuotoilija. Kampaajat pyrkivät auttamaan esimerkiksi kuuntelemalla asiakkaitaan, joilla on tarve puhua. Asiakkaat kertovat itsestään sekä laajasti että syvällisesti ja kampaajat kertovat, ettei ole aihetta, josta he eivät olisi kuulleet. Kampaamokäynti nähdäänkin asiakkaan aikana, jolloin asiakas saa kertoa itsestään tai olla hiljaa, jos haluaa. Varsinkin pitkäaikaisten asiakkaiden ja kampaajan välille voi muodostua kaupallinen ystävyyssuhde. Itsestäkertominen on kampaamossa niin yleistä, että se on jopa sosiaalinen normi. Haastattelut siis tukevat tätä arkihavaintoa. Koska asiakkaat kertovat itsestään paljon, ja oikeastaan mistä tahansa aiheesta, tunteet ovat esillä kampaamossa ja kampaajat tekevät emotionaalista työtä. Kampaaja toimiikin asiakkaan luotettuna, ja itsestäkertominen voidaan nähdä luottamuksen osoituksena.

Suomessa dialogista ja dialogisuudesta puhutaan yhteiskunnan ja työelämän konteksteissa nykyisin yhä enemmän. Dialogi liitetään muun muassa työelämän muutoksiin, kehittämiseen ja johtamiseen. Suomalaista lastensuojelua kehitetään parhaillaan systeemisen lastensuojelun toimintamallin mukaisesti. Systeemisessä lastensuojelun toimintamallissa hyödynnetään systeemisiä, perheterapeuttisia ja dialogisia työtapoja sekä narratiivisen ja ratkaisukeskeisen terapian oppeja. Dialogi ja sen toteutumisen edellytykset ovat keskeisellä sijalla lastensuojelutyössä. Asiakastyötä tekevien työntekijöiden odotetaan toimivan dialogisesti suhteessa asiakkaisiinsa, mikä edellyttää dialogisuutta lastensuojeluorganisaation johtamiselta ja rakenteelta. Tässä puheviestinnän pro gradu -tutkielmassa tutkitaan sitä, minkälaisia käsityksiä ja kokemuksia lastensuojelun henkilöstöllä on johtamisesta, sosiaalisesta tuesta ja vuorovaikutuksesta, työyhteisöjen ilmapiiristä sekä työn kehittämisestä ja systeemisestä lastensuojelun toimintamallista. Tutkimuksen aineisto koostuu SoteDialogit-hankkeen (2019-2021) lastensuojelun työpaikoille ja organisaatioille suunnatun työhyvinvointikyselyn avovastauksista (N=199). Hankkeeseen osallistuvat organisaatiot ovat kunnallisia ja yksityisiä lastensuojelun palveluja tuottavia organisaatioita useasta eri maakunnasta. Työhyvinvointikyselyn suurimmat vastaajaryhmät ovat ammattinimikkeiltään sosiaalityöntekijä, sosiaaliohjaaja ja ohjaaja. Tutkimuksessa tarkastellaan lastensuojeluorganisaatioiden henkilöstön lausumia dialogisen työtavan toteutumisen näkökulmasta ja tehdään tulkintoja siitä, mitä asioiden tila merkitsee lastensuojelun henkilöstölle. Tässä tutkimuksessa nimettiin kirjallisuuteen perustuen dialogisen työtavan toteutumisen edellytyksiksi 1) dialoginen johtaminen, 2) sosiaalinen tuki, 3) tasavertainen vuorovaikutus ja osallistava viestintä, 4) avoimen, luottamuksellisen ja turvallisen ilmapiirin rakentaminen sekä 5) ongelmien huomaaminen ja varhainen puuttuminen niihin. Tutkimuksen analyysimenetelmä on laadullinen sisällönanalyysi, jossa teemoittelu yhdistetään teoriaohjaavaan sisällönanalyysiin. Teoriaohjaavuus toteutui siten, että lastensuojeluorganisaatioiden henkilöstön kokemuksia ja käsityksiä peilattiin dialogisen työtavan toteutumisen edellytyksiin. Lastensuojelun henkilöstön työhyvinvointikyselyn vastauksissa keskeisiä teemoja ovat johtamistapa, arvostus, luottamus ja ilmapiiri, henkilöstön kuuleminen ja osallisuus, johdon ja esimiesten läsnäolo ja tuki, työkavereiden tuki, jälkipuinti ja työnohjaus, asiakas- ja työmäärät sekä henkilöstö- ja aikaresurssit. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että lastensuojeluorganisaatioiden johtajien ja esimiesten dialogisen johtamisen taitoja pitäisi vahvistaa siten, että osallistava viestintä, sosiaalisen tuen tarjoaminen sekä ongelmien varhainen huomaaminen ja niiden ratkaiseminen mahdollistuisivat organisaatioissa. Tasavertaisen vuorovaikutuksen ja luottamuksellisen ilmapiirin rakentuminen edellyttäisi johdolta ja esimiehiltä aitoa arvostuksen osoittamista ja henkilöstön kuuntelemista. Johdon ja esimiesten pitäisi osallistaa henkilöstöä ja ennakoida muutoksia niin, että henkilöstölle tarjotaan vaikutusmahdollisuuksia jo ennen muutosten toimeenpanoa tai kehittämistyön aloittamista. Tämä tutkimus vahvistaa käsitystä siitä, että lastensuojelun organisaatioissa pitäisi turvata henkilöstöresurssit sekä rajata asiakas- ja työmäärää niin, että lastensuojelutyöntekijöiden olisi mahdollista toimia dialogisen työtavan ja lastensuojelun systeemisen toimintamallin mukaisesti. Olisi tärkeää kiinnittää huomiota siihen, että myös organisaatioiden rakenteet olisivat dialogisia, mikä mahdollistaisi dialogisen kohtaamisen ja vuorovaikutuksen organisaation eri tasoilla toimivien henkilöiden välillä sekä asiakastyön ja verkostotyön rajapinnoilla.

Voimakas sosiaalinen ahdistus rajoittaa merkittävästi ihmisen elämää ja estää häntä toteuttamasta henkilökohtaisia tavoitteitaan, osallistumasta häntä ympäröivien yhteisöjen toimintaan, sekä tyydyttämästä näihin liittyviä perustavanlaatuisia inhimillisiä tarpeita. Voimakkaan sosiaalisen ahdistuksen aiemmin luultua laajempi esiintyvyys ja sen elämää rajoittavien vaikutuksien tiedostaminen on moninkertaistanut aiheen tutkimuksen 1990 – luvun puolivälin jälkeen. Vielä 2010 – luvun alkuvuosina sosiaalisen ahdistuksen tutkimus oli yksinomaan intrapersonaalista, sosiaalisesti ahdistuneeseen henkilöön kohdistunutta. Sosiaalinen ahdistus on kuitenkin perustavanlaatuisella tavalla interpersonaalinen ilmiö. Aiheen tarkastelun rajoittuneisuus on näkynyt käytännössä muun muassa siinä, että terapeuttiset interventiot eivät ole pystyneet auttamaan lähes puolta avuntarvitsijoista. Ilmiön tuominen interpersonaaliseen tarkasteluun avaa uusia näkökulmia, jotka aiempi tarkastelukehys on jättänyt pitkälti huomiotta. Interpersonaalisessa vuorovaikutuksessa ilmenevät ja siinä rakentuvat merkitykset valaisevat sitä kaikenkattavaa ja kokonaisvaltaista vaikutusta, joka voimakkaalla sosiaalisella ahdistuksella voi ihmisen elämään olla. Tutkielman empiirinen osuus on toteutettu tulkinnallisen fenomenologisen analyysin avulla. Tutkimustehtävää ohjaa sosiaalisen ahdistuksen interpersonaalinen näkökulma. Tutkimuksen aineistona toimii viisi nuorta aikuista, jotka ovat kokeneet sosiaalisen ahdistuksen rajoittaneen merkittävällä tavalla elämäänsä. Tutkimuksen etenemistä ohjasi kiinnostus siihen, millä tavoin muut ihmiset vaikuttavat sosiaalisen ahdistuksen kokemukseen. Aineisto kerättiin fenomenologisen metodin ohjaamin haastatteluin. Haastatteluissa kysyttiin vuorovaikutustilanteista sekä ahdistusta aiheuttavien, että ahdistusta aiheuttamattomien ihmisten kanssa. Näin pyrittiin tavoittamaan kokonaisvaltainen ymmärrys vuorovaikutuksesta tutkittavien kokemuksellisissa maailmasuhteissa. Tutkimus nostaa esiin hienovaraisia merkityksiä, joita tutkittavien maailmasuhteissa ilmenee. Tutkittavien kokema sosiaaliseen ahdistukseen kytkeytyvä uhka näyttäytyy minuutena tai minäkokemuksena, joka merkittävästi eroaa heidän toivotusta minästään. Sosiaalista ahdistusta aiheuttava minuus tai minäkokemus rakentuu vuorovaikutteisina viestintätekoina yhdessä tiettyjen muiden ihmisten kanssa. Uhkakokemukseen kytkeytyvän minuuden sisältö rakentuu vertailu-ulottuvuuden kontekstissa. Tuo konteksti aktivoituu vuorovaikutuksessa sellaisten ihmisten kanssa, jotka ilmentävät tutkittavien toivottua minää tai jotka tutkittavat näkevät kykenevinä näyttämään tutkittavien todellisen minän ja toivotun minän välisen eron. Tutkittavien viestinnällisten selviytymiskeinojen pyrkimyksenä on välttää todellisen minän ja toivotun minän välisen eron ilmentyminen. Vastaavasti sosiaalista ahdistusta ei ilmene, jos vertailu-ulottuvuus ei aktivoidu tai jos sen kontekstissa todellisen ja toivotun minän välillä ei ilmene eroa.

Tämän tutkielman tavoitteena oli analysoida ideologista retoriikkaa Yleisradion (Ylen) vuoden 2015 vaalitenteistä. Analysoitavaksi valittiin kahden eri puolueen, Perussuomalaiset ja Vihreät, kansanedustajaehdokkaiden vaalitentit Pirkanmaalta. Analysoituja vaalitenttejä oli yhteensä 35 kappaletta. Poliittisessa haastattelupuheessa ilmentyvää ideologista retoriikkaa tutkittiin retorisen analyysin avulla. Vaalitenttien ideologinen retoriikka on kiinnostava puheviestinnän tutkimuksen kohde, sillä Ylen vaalitentti on uudenlainen poliittisen haastattelun muoto ja esimerkki nykypolitiikan medioitumisesta. Medioitumisella tarkoitetaan mediajulkisuuden vallan lisääntymistä politiikassa (Herkman, 2011). Vaalitentit olivat osa Ylen vaalikonetta, eli haastattelut liitettiin jokaisen ehdokkaan vaalikonevastausten yhteyteen. Vaalikoneita puolestaan on viime vuosina kritisoitu liiallisesta ehdokaskeskeisyydestä eli siitä, että ehdokkaiden puoluetaustat eivät ole vaaleissa esillä yhtä vahvasti kuin aiemmin (Haukio \& Suojanen, 2004; Mickelsson, 2015). Tutkimuksen tärkeimpänä tavoitteena oli löytää haastattelupuheen retoriikasta ideologisia ilmentymiä ideologisen retoriikan teoriataustan avulla. Samalla vaalitenttejä peilattiin aikaisempaan tutkimukseen poliittisista haastatteluista. Ideologiseksi retoriikaksi huomioitiin ehdokkaiden taustoja, poliittisia kannanottoja, motiiveja ja arvomaailmoja koskeva haastattelupuhe sekä ideografit. McGeen (1980) mukaan ideografit toimivat linkkeinä retoriikan ja ideologioiden välillä. Ideografeina pidetään esimerkiksi sanoja ''demokratia'' ja ''tasa-arvo'', joita toistellaan poliittisessa retoriikassa usein itsestäänselvyyksinä. Lopuksi vaalitenteistä löydettyjä ideografeja etsittiin ehdokkaiden edustamien puolueiden puolueohjelmista ja tarkasteltiin, onko ideografien ympärille rakentuvassa retoriikassa yhtymäkohtia haastattelupuheen kanssa. Ideologiseksi retoriikaksi tulkittavaa aineistoa löytyi vaalitenttien haastattelupuheesta runsaasti. Sekä toimittajan esittämät kysymykset että ehdokkaan vastaukset sisälsivät ideologista retoriikkaa, mutta tutkimus keskittyi ehdokkaiden ideologisiin taustoihin. Poliittisille haastatteluille tyypillisiä piirteitä vaalitenteissä olivat erityisesti toimittajan tekemät ennakko-oletukset (Fairclough, 1992, 1997; Chilton, 2004), jotka sisälsivät viittauksia ja oletuksia poliitikon taustoihin liittyen. Toimittajat ehdottivat ehdokkaille identifikaatioita (Burke, 1969) eli samastumista johonkin tiettyyn ryhmään kuuluvaksi, jonka ehdokas vastauksessaan joko hyväksyi tai kiisti. Vihreille ehdokkaille esitettiin kaksi kertaa enemmän identifikaatioehdotuksia ammattia ja työelämää, sekä henkilökohtaista elämää koskien. Poliittisille haastatteluille tyypillinen piirre, politiikkojen voimakas haastaminen (Fairclough, 1992, 1997; Isotalus, 2011) näkyi toimittajien esittämissä kysymyksissä. Vaalitenttien erityisyys omana poliittisen haastattelun alagenrenä eli lajityylinä vahvistui, kun oli nähtävissä etteivät kaikki poliittisille haastatteluille tyypilliset piirteet toteudu. Haastattelut etenivät pääasiassa nopealla tahdilla, ja esimerkiksi päällekkäin puhumista, joka on yksi vallankäytön muoto poliittisissa haastatteluissa (Chilton, 2004), ei tapahtunut. Ehdokkaiden poliittisissa kannanotoissa löytyi sekä eroavaisuuksia että samankaltaisuuksia. Molempien puolueiden ehdokkaat pitivät Suomea koskevina turvallisuusuhkina taloudellista tilannetta, työttömyyttä ja Venäjää. Vihreät ottivat uhkana esiin myös ilmastonmuutoksen. Molemmissa puolueissa alueellista kehittämistä pidettiin erittäin tärkeänä, mutta näkemyseroja löytyi kehittämiskohteiden tärkeysjärjestyksestä. Eettisissä kannanotoissa näkyi puoluekohtaisia eroja. Vihreät kannattivat esimerkiksi selvemmin delfinaariotoiminnan lakkauttamista ja perussuomalaiset suhtautuivat kerjäämiseen jyrkemmin. Molempien puolueiden ehdokkaat olivat yhtä mieltä kuitenkin siitä, että yhteiskunnan on otettava vastuu elintapa- ja elintasosairauksista. Ideografeista käytetyimmät olivat ''byrokratia'', ''tasa-arvo'' ja ''yhdenvertaisuus''. ''Byrokratia'' ja ''tasa-arvo'' olivat esillä vain perussuomalaisten vaalitenteissä. ''Byrokratian'' esiin nostivat pääasiassa ehdokkaat ja ''tasa-arvon'' puolestaan toimittajat. ''Yhdenvertaisuus'' esiintyi vain vihreiden ehdokkaiden vaalitenteissä. Nämä käytetyimmät ideografit olivat vahvasti nähtävissä myös puolueohjelmissa. Haastattelupuheesta löydetyt ideografit saivat puolueohjelmissa kuitenkin huomattavasti enemmän merkityksiä. Retorinen analyysi soveltui hyvin aineiston monipuoliseen käsittelyyn ja vaalitenttien ideologisen retoriikan tarkasteluun. Esimerkiksi ideografien tutkimusta olisi kuitenkin kiinnostavaa jatkaa laajemmalla aineistolla ja rajattuna vain tiettyihin ideografeihin.

Long-distance romantic relationships (LDR’s) are under-studied area in research. LDR’s defy precise definition and differ from close-distance relationships (GCR’s) in multiple ways. LDR couples experience longer geographical distance within their relationship and their communication is more restricted. The aim of the study is to understand what meanings do informants attach to distance in their LDR and to understand what kinds of Turning Points (Bolton 1961) do they experience in the course of their relationships. This study follows the social constructionist research tradition and is qualitative in its methods. The interviews were conducted via video calls and they were thematic in nature. There were 9 informants all of whom where female university students or graduates from Finland. The data was analyzed inductively with qualitative content analysis. Results show that distance is experienced as opposite to being together in LDR’s. Informants described distance as negative and non-ideal in its meaning while being together was perceived positive and ideal. Even when distance was perceived negatively, it was described to be worth achieving personal goals. Distance was found to set challenges to relationship and it was seen to cause notable amounts of time alone. Meanings associated to distance were: challenges posed by geographical distance, attitude, comparison, mood, opinions of surrounding people and possibility to keep in touch. Following Turning Points were derived from the data: first meeting with family and friends, trips made together and moving in together, changes at work or school life, health problems and changes in technology-mediated communication. Multiple meanings were attached to the Turning Points. Results support previous research in many ways, but also bring further understanding about LDR’s. That being together was viewed so positively can be explained with LDR couples’ tendency to idealize moments spent together. Importance of personal goals may be related to LDR couples’ personal ambitious traits. Certain Turning Points are different in meaning in LDR’s and GCR’s. More research is needed to explain the idealization process related to being together in LDR’s, to understand LDR couples’ personal ambitions, and to obtain more holistic picture of Turning Points in LDR’s.

Suomalaisessa puheviestinnän tutkimuksessa parisuhteen seksuaaliviestintää on käsitelty niukasti. Kansainvälisessä viestinnän tutkimuksessa seksuaaliviestintää on tutkittu pääosin kvantitatiivisesti. Kvalitatiivinen tutkimus sen sijaan on valtaosin keskittynyt tutkimaan parisuhteen osapuolia erillään toisistaan. Tässä tutkimuksessa parisuhteen seksuaaliviestintää tutkitaan tarkastelemalla parien yhdessä tuottamaa puhetta seksistä. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, minkälaisia kilpailevia diskursseja esiintyy parisuhteessa olevien keskusteluissa seksistä. Teoreettiseksi viitekehykseksi tutkimukseen valittiin Leslie Baxterin (2011) kilpailevien diskurssien teoria. Tutkimus toteutettiin keräämällä haastatteluaineistoa vakiintuneissa vähintään kaksi vuotta kestäneissä suhteissa olevilta pareilta. Haastateltavia pareja oli 10, eli haastatteluihin osallistui yhteensä 20 henkilöä. Haastattelut toteutettiin puolistrukturoituina etähaastatteluina, joissa tutkija ei ollut fyysisesti läsnä. Parit nauhoittivat haastattelun itsenäisesti tutkijan toimittamien ohjeiden mukaan ja palauttivat keskustelunauhoitteen äänitiedostona sähköpostitse. Aineisto oli litteroituna 198 sivun mittainen. Aineisto analysoitiin Baxterin (2011) jalostamalla kontrapunktisen analyysin menetelmällä. Haastateltavien puheesta tunnistettiin kolme diskurssiparia: ”Yksilön tarpeet – parisuhteen tarpeet”, ”luottamus – vaihtelu” sekä ”norminmukainen – vapaus”. Yksilön tarpeiden ja parisuhteen tarpeiden diskurssit esiintyivät haastateltavien puheessa, joka käsitteli omien ja kumppanin seksuaalisten tarpeiden tyydyttämistä ja kumppanin fyysisen itsemääräämisoikeuden huomioon ottamista. Luottamuksen ja vaihtelun diskurssit esiintyivät puheessa luottamuksen merkityksestä seksielämälle ja puheessa seksielämän uudistamisesta. Norminmukaisen ja vapauden diskurssit esiintyivät puheessa, jossa haastateltavat käsittelivät yhteisön synnyttämiä paineita, jotka kohdistuvat parisuhteen seksielämään ja seksuaalisuuden toteuttamiseen. Johtopäätöksenä on, että parisuhteen seksuaaliviestintä on ilmiönä hyvin moniulotteinen, johon vaikuttavat yksilöllisten mielihalujen lisäksi kulttuuriset käsitykset siitä, minkälainen seksielämä on ihanteellinen.

Huumoria on tutkittu paljon eri näkökulmista ja siihen liittyviä teorioita on runsaasti. Kuitenkin nonverbaalisen viestinnän merkitys osana esitettyä huumoria on jäänyt muun tarkastelun varjoon, vaikka nonverbaalinen viestintä on iso osa ihmisten välistä kokonaisviestintää ja myös esiintymistä. Tämän tutkimuksen tarkoitus olikin tuottaa tietoa tästä lähes tutkimattomasta aiheesta tarkastelemalla ääni rekvisiittana -kohtien aikana tapahtuvien käsien liikkeiden merkityksiä embleemin ja illustraattorin käsitteiden avulla suomalaisen stand up -komiikan kontekstissa. Tutkimuksen tavoitteena oli kuvata sitä, millaisia merkityksiä embleemit ja illustraattorit tuottavat ja millä tavoin nämä merkitykset ovat osallisia humorististen vaikutelmien synnyttämiseen yhteensopimattomuusteorian näkökulmasta eli siitä, että huumoria syntyy silloin, kun odotuksia rikkomalla jonkin asian ymmärtämisen tapaan tuotetaan muutos. Laadullisen tutkimuksen aineisto kerättiin havainnoimalla valmista videoaineistoa. Neljätoista stand up -rutiinia litteroitiin, jonka jälkeen niistä määriteltiin ääni rekvisiittana -kohdat ja havainnoitiin niissä tapahtuneet käsien liikkeet. Käsien liikkeet litteroitiin tarkasti, jonka jälkeen ne luokiteltiin teorialähtöisesti sisällönanalyysin mukaisesti embleemeihin ja eri illustraattoriluokkiin. Löydettyjen embleemien ja illustraattoreiden merkitykset luokiteltiin aineistolähtöisen sisällönanalyysin avulla kahteentoista eri merkitysluokkaan. Merkitysten osallisuutta humorististen vaikutelmien synnyttämiseen yhteensopimattomuusteorian näkökulmasta tarkasteltiin sen jälkeen, kun aineistosta oli teorialähtöisellä sisällönanalyysillä määritelty ne nonverbaaliset merkitykset, jotka eivät pelkästään toistaneet verbaalista merkitystä vaan tässä aineistossa joko korvasivat tai kiistivät puhutun. Näiden nonverbaalisten merkitysten havaittiin toteuttavan neljää eri funktiota, joista kaksi osallistui humorististen vaikutelmien tuottamiseen ymmärrystapaa muuttamalla joko rinnastuksen avulla tai vallitsevaa tilannetta äkillisesti muuttamalla. Muutoksia tuottamattomia funktioita olivat puheen tukeminen ja puheen koristeleminen Tutkimuksen tulokset tukevat sitä kirjallisuudessakin todettua ajatusta, että vitsitekstien analysoimiseen keskittyvät teoriat eivät kykene selittämään esitettyä huumoria kokonaisvaltaisesti nonverbaalisen viestinnän jäädessä täysin niiden tarkastelun ulkopuolelle. Jotta nonverbaalisen viestinnän merkityksiä huumorille voitaisiin ymmärtää aiempaa paremmin, tarvitaan kinesiikan yhtä alakohtaa tarkastelevan tutkimuksen lisäksi sen muiden alakohtien sekä nonverbaalisen viestinnän muiden osa-alueiden kuten paralingvistiikan tutkimusta esitetyn huumorin eri konteksteissa.

Doula on synnytystukihenkilö, jonka tärkeimpänä tehtävänä on tukea synnyttäjää ennen synnytystä, synnytyksen aikana ja sen jälkeen. Doulan ja synnyttäjän välisen suhteen voidaan katsoa olevan pitkäkestoinen ja poikkeuksellisen intiimi professionaalinen vuorovaikutussuhde. Synnytystukihenkilönä doulan viestinnässä isossa roolissa ovat sosiaalisen tuen osoittaminen ja supportiivinen viestintä eli se, mitä tapahtuu tuen antajan ja saajan välisessä vuorovaikutuksessa. Tässä tutkielmassa tutkitaan sosiaalista tukea ja supportiivista viestintää tuen antajan näkökulmasta. Tutkielman päätavoitteena on kuvata ja ymmärtää doulien näkemyksiä ja kokemuksia supportiivisen viestinnän ja sosiaalisen tuen muodoista ja prosesseista vuorovaikutuksessa synnyttäjän kanssa. Tutkimuskohteena on myös, millaisena doulat näkevät doulan roolin ja miten se eroaa kätilön tai kumppanin roolista synnytystukihenkilönä. Tutkielma on muodoltaan laadullinen tutkimus. Tutkielman aineisto kerättiin haastattelemalla viittä kokenutta ja koulutettua doulaa. Haastattelumuotona käytettiin teemahaastattelua. Osa haastatteluista tehtiin kasvotusten ja osa puhelimitse. Haastattelut kestivät keskimäärin 80 minuuttia. Tallennetut haastattelut litteroitiin ja analysoitiin teemoittelemalla. Teemat valittiin kirjallisuuskatsauksen pohjalta. Tutkimustuloksista selvisi, että doulat tarjoavat niin emotionaalista, välineellistä kuin tiedollistakin tukea, mutta niiden määrä korostuu eri tavalla eri vaiheissa lapsensaantia. Ennen synnytystä tuen muoto on useimmiten tiedollista tukea kuten tiedon antamista synnytyksen vaiheista, synnytysasennoista ja erilaisista kivunlievitysmenetelmistä. Ennen synnytystä sosiaalinen tuki on myös emotionaalista kuten rohkaisemista ja kuuntelemista. Synnytyksen aikana tuen muoto on ennen kaikkea emotionaalista, mutta myös välineellistä. Emotionaalista tukea on muun muassa kannustaminen ja rohkaiseminen. Välineellistä tukea on esimerkiksi hierominen, fyysinen koskettaminen sekä erilaiset lääkkeettömät kivunlievitysmenetelmät. Kumppania doulat tukevat muun muassa neuvomalla, kuinka kumppani voi olla synnyttäjän tukena. Synnytyksen jälkeen korostuu jälleen tiedollinen tuki. Doulat muun muassa opastavat imetykseen, lapsen hoitoon ja äidin hyvinvointiin liittyvissä asioissa. Doulan ja synnyttäjän välinen vuorovaikutussuhde rakentuu sosiaalisen tuen ja supportiivisen ympärille. Doulat käyttävät monipuolisesti supportiivisen viestinnän muotoja. Tuen tarve lapsensaannissa on yksilö- ja tilannekohtaista. Doulan tulee tulkita millaista tukea synnyttäjä kaipaa missäkin vaiheessa. Voikin siis päätellä, että doulan vuorovaikutusosaamisen tulee olla hyvin vahva.