Browsing by Title

Vaikka kansainvälisesti pakottavien säännösten käsite on hyvin tunnettu kansainvälisen yksityisoikeuden kontekstissa ja säännösten soveltaminen on tuttua sekä kansallisissa että kansainvälisissä tuomioistuimissa, ei kansainvälisesti pakottavien säännösten soveltamisesta kansainvälisessä välimiesmenettelyssä vaikuta olevan täyttä yksimielisyyttä välimiesten ja oikeustieteilijöiden keskuudessa. Taustalla vaikuttaa se, että kansainvälisesti pakottavat säännökset edustavat usein julkista tai valtiollista etua, ja näin ollen säännösten soveltamisen luonteeltaan yksityisessä välimiesmenettelyssä voidaan nähdä asettavan yksityiset ja julkiset edun vastakkain ja rajoittavan välimiesmenettelyssä korostettavaa osapuolten tahdonautonomiaa. Kun osapuolet valitsevat tuomioistuinmenettelyn sijaan ratkaista riitansa välimiesmenettelyssä, he odottavat riitansa tulevan ratkaistuksi neutraalin toimijan toimesta ja sopimuksensa mukaisesti. Kansainvälisessä välimiesmenettelyssä välimiesoikeuden toimivallan voidaan osaltaan nähdä perustuvan osapuolten tekemään välityssopimukseen. Osapuolten oikeus valita sopimukseensa sovellettava laki, ja välimiesten velvollisuus kunnioittaa osapuolten tekemää valintaa, on kirjattu kansainvälistä välimiesmenettelyä säänteleviin instrumentteihin. Siinä missä kansallisia tuomioistuimia velvoittaa heidän oman foruminsa sääntely, ja heidän harkintaansa ohjaavat kansainvälisen yksityisoikeuden instrumentit, välimiesoikeudella ei ole forumia sen perinteisessä merkityksessä, eivätkä välimieslait ja välityssäännöt ota kantaa kansainvälisesti pakottavien säännösten soveltamiseen. Tutkielmassa pyritään vastaamaan ennen kaikkea kysymyksiin, millä tavoin kansainvälisesti pakottavat säännökset voivat rajoittaa osapuolten tahdonautonomiaa kansainvälisessä kaupallisessa välimiesmenettelyssä ja minkälaisia näkökulmia liittyy kansainvälisesti pakottavien säännösten soveltamiseen vastoin osapuolten tekemää lainvalintaa kansainvälisessä kaupallisessa välimiesmenettelyssä. Tutkielmassa tarkastellaan oikeuskirjallisuudessa sekä välimiesoikeuskäytännössä esitettyjä näkökantoja kansainvälisesti pakottavien säännösten soveltamisesta ja osapuolten tahdonautonomian ulottuvuudesta kansainvälisessä kaupallisessa välimiesmenettelyssä.

Tutkielman kohteena on Kiinan yhtiölakiin ja Suomen osakeyhtiölakiin sisältyvien osingonjakosäännösten vertailu. Tutkimusasetelmana on osingonjako emo-tytäryhtiösuhteessa, jossa rajat ylittävä osinko maksetaan kiinalaisesta tytäryhtiöstä suomalaiselle emoyhtiölle. Tutkielma keskittyy Kiinan yhtiölain säännöksiin, joita peilataan vastaaviin Suomen osakeyhtiölain säännöksiin. Tutkimuskysymyksiä ovat: 1) mihin yhtiöosakkeenomistajan osinko-oikeus perustuu, 2) miten osingonjakokelpoiset varat määräytyvät, 3) miten jaettavan osingon suuruus määräytyy osakkeenomistajakohtaisesti, 4) miten osingonjaosta päätetään ja 5) miten jaettavaa osinkoa verotetaan. Viime mainittu tutkimuskysymys perustuu yhtiöoikeuden säännösten sijaan vero-oikeuden säännöksiin ja verosopimukseen Kiinan ja Suomen välillä. Tutkielman kohteena on kokonaan ulkomaalaisomisteinen yhtiö, joka vastaa suomalaista yhtiömuodoltaan yksityistä osakeyhtiötä. Tämä yhtiö on omistuksen perusteella Wholly-Foreing Owned Enterprise (WFOE), joka lähtökohtaisesti on Kiinan yhtiölain mukaan Limited Liability Company eli osakkeenomistajan vastuu yhtiössä rajoittuu sijoittamaansa pääomaosuuteen. Yhtiötä koskeva yhtiöoikeudellinen sääntely koostuu lähinnä WFOE-laista ja sen soveltamissäädöksestä sekä yleisesti sovellettavasta yhtiölaista. Kiinan yhtiölaki (PCR Company Law, lyhenne Kiinan yhtiölaista) on vertailun vastinparina osakeyhtiölaille. Tutkielman alkuosa sisältää yhtiöoikeuden vertailua yleisellä tasolla ja taustoittaa Kiinan sääntelyä ja sen jälkeen siirrytään edellä mainittujen tutkimuskysymysten käsittelyyn.

Yritykselle kerran valittu rakenne ei välttämättä ole toimiva koko yrityksen elinkaaren ajan. Rakenteen muuttamiselle voi olla monia syitä kuten esimerkiksi kilpailukyvyn parantaminen, synergiaetujen tavoitteleminen, toimintojen eriyttäminen sekä yrityskauppaan tai sukupolvenvaihdokseen valmistautuminen. Elinkeinotulon verottamisesta annetun lain tunnistamien yritysjärjestelyiden avulla yrityksen toiminnan ja omistuksen rakennetta voidaan muokata veroneutraalisti ilman välittömiä tuloveroseuraamuksia. Vuoden 2007 alussa osittaisjakautumisesta tuli veroneutraali yritysjärjestelymuoto. Taustalla oli muutosdirektiivin 2005/19/EY implementointi, jolla muutettiin yritysjärjestelydirektiiviä 90/434/ETY. Osittaisjakautuminen on joustava keino yrityksen rakenteen muutokseen. Osittaisjakautumisessa osakeyhtiö ei purkaudu, vaan se siirtää selvitysmenettelyttä yhden tai useamman liiketoimintakokonaisuutensa sellaisenaan yhdelle tai useammalle osakeyhtiölle ja jättää vähintään yhden liiketoimintakokonaisuuden siirtävään yhtiöön. EVL 52c §:n mukaiselle osittaisjakautumiselle on asetettu EVL:ssa tiukat kriteerit. Oikeuskäytännössä ongelmalliseksi on muodostunut erityisesti liiketoiminnan käsite sekä jakautumisvastikkeeseen liittyvät tulkintakysymykset. Tutkielmassa käydään läpi EVL 52c §:ssä asetettuja edellytyksiä ja tulkintalinjoja tuodaan esiin KHO:n ja KVL:n ratkaisuihin nojaten. Jakautumistilanteissa nousee esiin myös mahdollisuus veron kiertämiseen. Mikäli järjestelylle ei ole liiketaloudellisia perusteita, sinänsä EVL 52c §:n vaatimukset täyttävän osittaisjakautumisen veroedut voidaan jättää myöntämättä tai ne voidaan evätä. Lisäksi ongelmallisia ovat sarjatoimet, joissa jakautuminen on osa laajempaa toimenpiteiden kokonaisuutta. Tutkielmassa käydään läpi laajasti oikeuskäytäntöä sekä selvitetään sallitun verosuunnittelun ja veron kiertämisen häilyvää rajaa.

Tutkimus käsittelee osituksen toimittamatta jättämistä oikeudellisena ilmiönä ja ositusvaateen lakkaamisen edellytyksiä. Ensinnäkin tutkimuksessa jäsennetään osituksen toimittamatta jättämisestä ja osituksen viivästymistä aiheutuvia oikeudellisia seurauksia. Toiseksi systematisoidaan osituksen toimittamattomuuden ja ositusvaateen lakkaamisen välistä rajanvetoa. Systematisointi toteutetaan tarkastelemalla, millaisia kriteereitä ositusvaateen lakkaamiselle voidaan vallitsevan oikeuden perusteella jäsentää ja millaiseksi lakkaamista koskeva näyttötaakka muodostuu. Tarkastelussa erotetaan toisistaan toimitettuun ositukseen ja ositusvaateesta luopumiseen perustuva ositusvaateen lakkaaminen. Toimitetun osituksen osalta tutkittavana ovat tilanteet, joissa on arvioitava esimerkiksi muotovirheen rasittaman osituksen, osittaisen osituksen ja ennenaikaisen toimituksen luonnetta lopullisena ositusvaateen lakkauttavana toimituksena. Kolmanneksi tutkimuksessa arvioidaan nykyisen sääntelyn toimivuutta de lege ferenda. Avioliiton päätyttyä puolisolla tai tämän perillisellä on AL 85 §:n mukaisesti oikeus vaatia omaisuuden ositusta, jossa toteutetaan puolisoiden avio-oikeus ja puretaan puolisoiden välinen aviovarallisuussuhde. Avio-oikeuteen perustuva puolisoiden omaisuuksien kohtalonyhteys jatkuu siten avioliiton päättymisen jälkeenkin, sillä avio-oikeuden alainen omaisuus säilyttää tämän luonteensa aina lopulliseen ositukseen asti. Lainsäädäntöön ei sisälly osituspakkoa, joka varmistaisi, että aviovarallisuussuhde tulee lopetetuksi. Ositus voi tämän vuoksi jäädä pysyvästikin toimittamatta. Tutkimuksessa pyritään tuomaan kattavasti esiin osituksen toimittamattomuuteen liittyviä ongelmia, joiden välttämiseksi ositus olisi aina suotavaa toimittaa. Täydellisen osituksen toimittamattomuuden ohella osituksen viivästyminen aiheuttaa haasteita. Puolisoiden aviovarallisuussuhteiden selvittäminen ja purkaminen vasta vuosien tai vuosikymmenten kuluttua ositusperusteen syntymisestä voi osoittautua hyvin vaikeaksi ja aiheuttaa paljon kustannuksia. Viivästyneeseen ositukseen sisältyy myös riski siitä, ettei toimituksella saavuteta samaa ositussääntöjen osoittamaa aineellisesti oikeaa lopputulosta, johon olisi päädytty toimittamalla ositus läheisessä yhteydessä avioliiton päättymisen kanssa. Ongelmia aiheutuu lisäksi siitä, ettei vallitsevan sääntelyn perusteella ositusvaatimuksen esittämiselle ole selvää ajallista takarajaa. Vakiintuneen käsityksen mukaan ositusvaade ei vanhene. Osituksen toimittamatta jättäminen on puolisoille riskialtis tapa lähteä avioliitosta, koska kumpi tahansa puolisoista voi lähtökohtaisesti vaatia pätevästi ositusta vielä pitkänkin ajan kuluttua avioliiton päättymisestä. Suomalais-ruotsalaisessa oikeuskirjallisuudessa on pidetty mahdollisena, että puolison voidaan tietyn edellytyksin katsoa luopuneen ositusvaateestaan pitkään kestäneen passiivisuuden perustella. Tutkimuksessa todetaan, että tällaiseen luopumiseen perustuvan ositusvaateen lakkaamisen edellytykset ovat kuitenkin jääneet epäselviksi ja täsmentymättömiksi. Ositusvaateen lakkaamisen ja siihen liittyvien näyttötaakkasääntöjen arviointi on nykytilassa hyvin vaikeaa. Käytännössä rajanveto toimittamattoman osituksen ja ositusvaateen lakkaamisen välillä voi siksi olla varsin ennakoimatonta. Tutkimuksessa tehtyjen havaintojen perusteella tilannetta olisi tarpeen selventää nimenomaisella sääntelyllä, minkä vuoksi tutkimuksessa esitetään myös de lege ferenda -ehdotuksia vallitsevan oikeustilan kehittämiseksi.

Yrityskaupan yhteydessä suoritetaan lähes poikkeuksetta yrityskaupan kohteen ennakkotarkastus eli due diligence -tarkastus, jonka tarkoituksena on toteuttaa ostajalle kuuluva selonottovelvollisuus. Kun ostaja antaa ulkopuoliselle neuvonantajalle toimeksiannon suorittaa due diligence -tarkastus puolestaan, siirtyy neuvonantajalle vastuu siitä, että kaupan kohteessa oleva virhe tulee havaituksi due diligence -tarkastuksen perustana olleesta materiaalista. Mikäli neuvonantaja ei esimerkiksi ole arvioinut kohdeyhtiön arvoa oikein tai se ei ole tarkastuksessa havainnut jotain olennaista kohdeyhtiön arvoon vaikuttavaa seikkaa, voi ostajalle aiheutua vahinkoa liian korkean kauppahinnan muodossa. Ostaja voi tällöin kohdistaa vahingonkorvausvaateensa neuvonantajaansa kohtaan, sillä myyjä ei lähtökohtaisesti ole vastuussa sellaisesta virheestä, joka olisi tullut tarkastuksessa havaita. Tutkielman tavoitteena on selvittää, millä edellytyksin due diligence -toimeksiannon suorittanut neuvonantaja voi joutua vahingonkorvausvastuuseen toimeksiantajaansa kohtaan. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan, voiko neuvonantaja joutua vastuuseen due diligence -toimeksiannosta muuta kuin sopimuskumppaniansa kohtaan. Neuvonantajan vastuu toimeksiantajaansa kohtaan määräytyy ensisijaisesti toimeksiantosopimuksen määräysten perusteella. Sääntelyn niukkuuden sekä due diligence -tarkastuksia koskevan oikeuskäytännön puuttumisen vuoksi joudutaan vastuukysymyksissä usein turvautumaan yleisiin sopimusoikeudellisiin periaatteisiin. Tutkielmassa tarkastellaan sopimusperusteisen vastuun edellytyksiä sekä sitä, milloin ne täyttyvät neuvonantajan suorittaman virheellisen due diligence toimeksiannon kohdalla. Erityisesti huomiota kiinnitetään tuottamusarviointiin, sillä vastuuperusteena neuvonantopalveluissa on ekskulpaatiovastuu, jolloin neuvonantaja voi välttyä vastuulta ainoastaan, mikäli se kykenee näyttämään toimineensa kaikin puolin huolellisesti toimeksiantoa suorittaessaan. Tutkielmassa tarkastellaan due diligence -toimeksiantoa aineettomien asiantuntijapalveluiden ryhmään kuuluvana toimeksiantotyyppinä. Aineettomien asiantuntijapalveluihin on perinteisesti liitetty asiantuntijavastuu, jonka mukaisesti neuvonantajan toimintaa arvioidaan korostuneen ankarasti johtuen siitä, että toimeksiantajan tulee voida luottaa asiantuntijana esiintyvän neuvonantajan ammattitaitoon. Korostunut huolellisuusvelvollisuus toteutuu käytännössä siten, että neuvonantajan tuottamuksellisuutta arvioidaan vertaamalla neuvonantajan toimintaa vastaavan neuvonantajan toimintaan samanlaisessa tilanteessa. Tutkielmassa on tuotu myös esille ammattikohtaisten tapaohjeiden vaikutus tuottamusarviointiin ja yleisestikin vastuun määräytymiseen. Erityisesti tarkasteltavana ovat hyvä asianajajatapa sekä hyvä tilintarkastustapa. Tapaohjeiden vastainen toiminta ei itsessään merkitse huolimattomuutta, mutta se on vahva indisio tuottamuksesta. Olennaista neuvonantajan vastuuta arvioitaessa on tarkastella neuvonantajan toimintaa toimeksiantoa suorittaessaan. Neuvonantaja voi välttää vahingonkorvausvastuun, mikäli se pystyy näyttämään toimineensa kaikin puolin huolellisesti toimeksiantoa suorittaessaan, sillä neuvonantajalla ei lähtökohtaisesti ole tulosvastuuta suorittamastaan due diligence -tarkastuksesta. Koska säännöksiä tarkastuksen suorittamisesta ei ole, on sen arvioiminen, onko neuvonantaja suorittanut tarkastuksen huolellisesti, tehtävä tapauskohtaisesti. Tutkielmassa on tuotu esille seikkoja, joita neuvonantajan tulee huomioida toimiakseen huolellisesti ja välttääkseen siten vahingonkorvausvastuun. Neuvonantajan tuleekin kiinnittää huomiota erityisesti käyttämiinsä työmenetelmiin, ammattitaitoon, tarkastuksen rajaamiseen ja sen kohdentamiseen sekä toimeksiantajalle antamiinsa tietoihin. Neuvonantajan tulee sen lisäksi, että se pyrkii antamaan oikeita tietoja toimeksiantajalleen, myös kiinnittää huomiota siihen, että se esittää tiedot toimeksiantajalle ymmärrettävällä tavalla ja siten, että toimeksiantaja ymmärtää tiedon merkityksen. Jos due diligence tarkastuksessa ei ole esimerkiksi havaittu jotakin materiaalista ilmi tulevaa olennaista seikkaa, voi neuvonantaja välttyä vahingonkorvausvastuulta, mikäli se on suorittanut tarkastuksen käyttäen yleisesti käytettyjä ja hyväksyttäviä työmenetelmiä ja on toiminut kuten muut huolelliset neuvonantajat olisivat vastaavassa tilanteessa toimineet. Neuvonantajalla voi kuitenkin olla yksityiskohtaisissa kysymyksissä tulosvastuu myös antamiensa tietojen oikeellisuudesta, jolloin jonkin selvän havainnon huomaamatta jääminen voi merkitä sellaisenaan neuvonantajan vastuuta. Neuvonantaja voi poikkeuksellisesti joutua vastuuseen myös sivullista kohtaan suorittamastaan due diligence -toimeksiannosta tiettyjen edellytysten täyttyessä. Lopuksi tutkielmassa tarkastellaan neuvonantajan mahdollisuuksia rajoittaa vastuutaan ennakolta erilaisin vastuunrajoituksin. Due diligence -toimeksiannon kaltaisessa suuria intressejä ja merkittäviä riskejä sisältävässä liike-elämän toimeksiannossa vastuunrajoitusten käyttö on katsottava pääsääntöisesti sallituksi. Myös vastuuta sivullista kohtaan on mahdollista rajoittaa varsin tehokkaasti vastuunrajoitusehdoilla sekä erityisesti due diligence -raporttiin sisällytettävillä varaumilla ja muilla sanamuodoilla. Huomiota vastuunrajoitusten kohdalla on kuitenkin kiinnitettävä erityisesti vastuunrajoitusehtojen tulemiseen osaksi sopimusta sekä siihen, ettei vastuunrajoitus ole kohtuuton. Myös alakohtaisista tapaohjeista johtuu eräitä rajoitteita vastuunrajoitusten käyttämiselle.

Reklamaatiovelvollisuus on sopimusoikeudellinen passiivisuusseuraamus, jonka tavoitteena on toisen sopimusosapuolen viivytyksetön tiedottaminen sopimusrikkomuksesta sekä virhe- ja muiden häiriötilanteiden joutuisa selvittäminen. Reklamaatio on usein edellytys sille, että ostaja voi myöhemmässä vaiheessa tehokkaasti vedota virheisiin ja esittää vaatimuksia niiden perusteella. Kiinteistön kaupassa, joka on yleensä taloudellisesti hyvin merkittävä oikeustoimi, reklamaatiovelvollisuuden laiminlyönti voi johtaa ostajan kannalta huomattaviin rahallisiin menetyksiin. Tämän takia on osin ongelmallista, että maakaaren (540/1995) 2 luvun 25 §:n reklamaatiovelvollisuutta koskeva säännös on kirjoitettu varsin tulkinnanvaraiseen muotoon ja se sallii soveltajalleen paljon harkintavaltaa. Ostajan voi siten olla vaikea säännöksen perusteella selvittää, millaista toimintaa häneltä edellytetään vaadeoikeutensa säilyttämiseksi. Tutkielmassa selvitetään lainopin metodein kiinteistön ostajan reklamaatiovelvollisuuden sisältöä ja oikeudellista merkitystä. Tutkielma on rajattu koskemaan reklamaatiota kiinteistön laatuvirheestä. Tavoitteena on systemaattisesti kartoittaa ne toimet, joihin ostajan on ryhdyttävä reklamaatiovelvollisuutensa täyttämiseksi. Edelleen tarkoituksena on selvittää, onko maakaaren reklamaatiosäännöksen tulkitsemiseksi olemassa jotain yleisempiä suuntaviivoja vai onko tulkinta aina korostuneen tapauskohtaista. Kiinteistön ostajan on ilmoitettava myyjälle virheestä ja siihen perustuvista vaatimuksistaan kohtuullisessa ajassa virheen havaitsemisesta tai siitä, kun se olisi pitänyt havaita. Ostajan on kuitenkin viimeistään viiden vuoden kuluessa kiinteistön hallinnan luovutuksesta ilmoitettava laatuvirheestä – tämän jälkeen virheeseen on mahdollista vedota vain poikkeustapauksissa. Tutkielmassa selvitetään ensinnäkin sitä, miten reklamaatioajan alkamishetki määritetään ja kuinka kohtuulliseksi katsottava reklamaatioaika määräytyy. Toisekseen tarkastellaan sitä, millainen ostajan reklamaation täytyy sisällöltään olla – erityisesti, kuinka yksilöidysti ostajan tulee ilmoittaa vaatimuksensa. Lisäksi tutkielmassa selvitään reklamaation oikeusvaikutuksia ja sitä, mitä reklamaatiovelvollisuuden laiminlyönnistä seuraa. Tutkielmassa havaitaan, että maakaaren reklamaatiosäännöksen tulkinta on sidottu hyvin pitkälti tapauskohtaisiin olosuhteisiin. Joitain yleisempiä arviointiperusteita on kuitenkin myös tunnistettavissa. Tällaisia ovat erityisesti reklamaatiosääntelyn taustalla vaikuttavien tavoitteiden ja periaatteiden toteutuminen. Tutkielman perusteella ostajan on toimittava varsin aktiivisesti ja kiinteistön myyjän edut huomioon ottaen säilyttääkseen vaadeoikeutensa kiinteistön virheestä.

Pörssiyhtiöiden sulautumisia säännellään kuten yksityistenkin yhtiöiden sulautumisia osakeyhtiölain 16 luvussa ja ne ovat osakeyhtiöoikeudellisia prosesseja. Pörssiyhtiön sulautuminen on kuitenkin usein vaihtoehtoinen tapa toteuttaa yrityskauppa, jossa vastikkeena maksetaan hankkivan yhtiö osakkeita. Näitä julkisia ostotarjouksia säännellään arvopaperimarkkinalaissa ja ostotarjousdirektiivissä hyvin tarkasti, samoin kuin arvopaperimarkkinalakiin perustuvassa ostotarjouskoodissa, joka on markkinatoimijoiden tuottamaa itsesääntelyä. Sulautumisissa vastaavaa sääntelyä ei kuitenkaan ole ollut ja ne ovat siten jääneet arvopaperimarkkinaoikeudellisen sääntelyn ulkopuolelle. Lokakuun alusta 2022 on kuitenkin tullut voimaan uusi ostotarjouskoodi, jonka soveltamisala on ulotettu koskemaan myös sulautumisia. Tutkielmassa perehdytään siihen, miten ostotarjouskoodia tulisi sulautumisten näkökulmasta tulkita, miten arvopaperimarkkinaoikeudellisen itsesääntelyn ulottaminen koskemaan osakeyhtiöoikeudellista ja osakeyhtiölain sääntelemää prosessia istuu suomalaiseen sääntely-ympäristöön ja sitä, onko sääntely onnistunutta. Tutkielma keskittyy erityisesti sulautumiseen osakkeenomistajien näkökulmasta. Tutkielma on lainopillinen ja siinä pyritään systematisoimaan ja tulkitsemaan voimaan tullutta itsesääntelyä perinteisen lainopin keinoin perehtymällä sääntelyn sanamuodon mukaiseen tulkintaan sekä vertaamalla sääntelyä aiemmin suomalaisissa sulautumisissa sovellettuihin käytäntöihin. Pääasiassa suuri osa ostotarjouskoodin suosituksista koskee edelleen julkisia ostotarjouksia, ja suositukset on myös tähän muotoon kirjoitettu. Niinpä soveltaminen sulautumisiin on mietittävä kunkin suosituksen osalta erikseen ja tulkittava, miltä osin suositusta on mielekästä soveltaa sulautumisiin. Sulautumisia on lisäksi säännelty melko yksityiskohtaisesti osakeyhtiölain 16 luvussa, ja lain tulkinnasta on runsaasti oikeuskirjallisuutta. Ostotarjouskoodin soveltaminen sulautumisiin ei siis tuo käytännön soveltamistoimintaan merkittäviä muutoksia. Koodin soveltamisen seurauksena kuitenkin soveltamisiin tulee sovellettavaksi arvopaperimarkkinalakiin sisältyvä tasapuolisen kohtelun velvoite. Lisäksi ostotarjouskoodissa säädetään sulautumisvastikkeesta, vastaanottavan yhtiön aiemmista hankinnoista sekä eräistä julkistusvaatimuksista, jotka eivät aiemmin ole koskeneet sulautumisia. Vaikka ostotarjouskoodin sovellettavaksi tuleminen ei merkittävästi muuta vallitsevaa oikeustilaa, se kuitenkin selkeyttää sulautumiseen osallistuvien yhtiöiden hallituksen velvollisuuksia, tuo osakkeenomistajille lisäturvaa ja turvaa arvopaperimarkkinoiden tehokasta toimintaa. Lisäksi toisiinsa rinnastuvien yritysjärjestelyiden ja -kauppojen sääntely samalla tavalla on varsinkin kansainvälistyvässä toimintaympäristössä tehokasta ja sääntelyn toteuttaminen itsesääntelynä joustavaa ja markkinatoimijoiden hyväksymää.

Osuuskunnat ovat olleet suuressa merkityksessä Suomen taloudellisessa kehityksessä ja osuuskunnilla on edelleen suuri merkitys suomalaisessa yhteiskunnassa. Osuuskuntien samoin kuin osakeyhtiöiden taloudelliseen toimintakykyyn vaikuttaa keskeisiltä osin se, kuinka näistä yhteisöistä ulosjaettuja voittoja/ylijäämiä verotetaan. Osuuskunnat ja osakeyhtiöt ovat verotuksessa molemmat yhteisöjä ja niihin kohdistuu yhteisöverotus. Kun yhteisöistä jaetaan ylijäämää/voittoa, saaja maksaa vielä erikseen veroa ulosjaetusta voitosta. Kysymyksessä on siten yhteisöstä ulosjaetun ylijäämän/voiton kahdenkertaisen verotuksen ongelma. Kataisen hallituksen hallitusohjelman eräänä tavoitteena oli siirtää verotuksen painopistettä yhteisöjen verotuksesta voitonsaajien verotukseen. Vuoden 2014 alussa yhteisöveroaste alenikin 20 %:iin ja samalla tehtiin korjaukset osinkoverotukseen, minkä myötä osinkoverotus muodostuu rakenteellisesti aina kahdenkertaiseksi. Osuuskuntien ylijäämien verotuksen muutoksia ei tässä yhteydessä vielä hyväksytty, vaan eduskunta edellytti hallitusta valmistelemaan uudet osuuskuntien ylijäämän verotusta koskevat säännökset siten, että niitä voidaan soveltaa ensi kertaa vuoden 2015 verotuksessa. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan kriittisesti tätä osuuskuntien uudistuvaa ylijäämän verotusta. Tutkimus ei kuitenkaan rajoitu pelkkään osuuskuntien verotukseen, vaan tutkimuksessa tarkastellaan myös osinkoverotusta. Näin ollen tutkimuksesta muodostuu vertaileva tutkimus osuuskuntien ja osakeyhtiöiden verotuksen välillä. Osuuskuntia on perustettu alun perin vastapainoksi pääomaperusteisille osakeyhtiöille. Osuuskunnan toiminnan tarkoitus sekä periaatteet eroavat osakeyhtiön periaatteista ja tarkoituksesta. Osuuskuntien ideana on osuuskunnan jäsenten talouden tukeminen ja palveluetujen tuottaminen jäsenille, kun taas osakeyhtiön lähtökohtaisena tarkoituksena on voiton tuottaminen osakkeenomistajille. Osuuskunnat tuottavat jäsenille etua tyypillisimmin omakustannushinnoittelun, ylijäämänpalautuksen tai osuuskoron muodossa. Osuuskunnan ylijäämänjakoa näistä ovat osuuskorko ja ylijäämänpalautus, joiden verottamisesta säädetään verolaeissa niitä koskevissa säännöksissä. Ylijäämänpalautuksella tarkoitetaan osuuskunnan ylijäämänjakoa, joka toteutetaan sen mukaan, kuinka paljon jäsen on käyttänyt hyväkseen osuuskunnan palveluita. Taloudelliselta luonteeltaan ylijäämänpalautuksen voidaan katsoa muistuttavan hinnanoikaisua, mutta oikeudellisesti se on osuuskunnan ylijäämänjakoa. Osuuskuntien ylijäämänjako on kuitenkin melko joustavaa osakeyhtiöiden voitonjakoon verraten, sillä osakeyhtiöt voivat jakaa voittoa ainoastaan osinkoina toisin kuin osuuskunnat, jotka jakavat ylijäämää sääntöihin kirjatun perusteen mukaisesti. Osuuskuntien ja osakeyhtiöiden erilaisista tarkoituksista sekä voitonjakotavoista johtuen myös näiden yhteisöjen jakamien voittojen verotukseen on sovellettu erilaisia säännöksiä. Osuuskuntien verotuksessa keskeisen poikkeuksen on tehnyt ylijäämänpalautuksen vähennysoikeus osuuskuntien verotuksessa. Tällöin ylijäämänpalautuksena jaettuun ylijäämään on kohdistunut vain yhdenkertainen verotus, minkä on katsottu joissakin tapauksissa muodostavan neutraalisuuspoikkeaman osuuskuntien ja osakeyhtiöiden välisessä verotuksen tarkastelussa. Osuuskorkoja on periaatteellisella tasolla verotettu samoin kuin osinkoja. Tutkimuksessa keskeisessä asemassa on osuuskuntien ja osakeyhtiöiden välisen verotuksen vertailu yritysmuoto- ja rahoitusmuotoneutraliteetin valossa. Tarkoituksena on selvittää, onko osuuskuntien ja osakeyhtiöiden erilaisten voitonjakojen verotuksen vuoksi muodostunut neutraliteettipoikkeama ja mikä merkitys näillä erilaisilla verotussäännöksillä on yhteisöjen toiminnan kannalta. Tätä tarkastelua tehdään ennen osuuskuntien verouudistusta koskevien verosäännösten valossa, minkä jälkeen tutkitaan millaisia muutoksia uudistuvat verosäännökset aiheuttavat osuuskuntien ylijäämän verotukseen. Tutkimuksen viimeisessä luvussa on myös oikeusvertaileva osio, joka selventää, kuinka osuuskuntia verotetaan neljässä muussa eurooppalaisessa valtiossa. Tutkimus osoittaa, että muutokset osuuskuntien ylijäämän verotuksessa kiristävät joiltain osin osuuskuntien verotusta. Osuuskuntien voidaan myös nähdä asettuvan tietyin osin verotuksellisessa tarkastelussa osakeyhtiöitä huonompaan asemaan. Merkityksellistä on huomata, että nykyinen osinkoverotus ei toimi hyvänä pohjana osuuskuntien ylijäämän verotuksen uudistamiselle. Verouudistus monimutkaistaa osaltaan verojärjestelmää, minkä lisäksi uudistukselle asetettujen tavoitteiden saavuttaminen on kyseenalaista.

Avhandlingen behandlar 60 a § i den finska upphovsrättslagen, vilken är en bestämmelse som möjliggör att upphovsmannen eller dennes representant kan ansöka om att marknadsdomstolen ska ålägga en internettjänsteleverantör att lämna över kontaktuppgifterna till en abonnemangshavare vars teleanslutning använts för att olovligt dela upphovsmannens verk på internet. I avhandlingen benämns detta förfarande för informationsföreläggande, vilket bottnar i att en liknande bestämmelse återfinns i den svenska upphovsrättslagen med den rubriceringen. Syftet med avhandlingen är att skapa en kunskapsöversikt om informationsföreläggandet i Finland samt att jämföra vissa aspekter av informationsföreläggandet mellan Finland och Sverige. Avhandlingen försöker besvara bland annat följande frågor: - vad är informationsföreläggandet; hur har det införts och använts i Finland respektive i Sverige; skiljer sig införandet och användningen mellan Finland och Sverige; vilken kritik kan riktas mot informationsföreläggandet och hur kunde man möjligen förbättra det? För närvarande finns det förhållandevis litet forskning på området och temat är aktuellt eftersom användningen av informationsföreläggandet har ökat under de senaste åren i Finland. Den ökande användningen märks bl.a. genom att en stor mängd internetanvändare har mottagit brev från upphovsmän eller deras representanter eftersom de misstänkts att ha olovligt delat upphovsmännens verk på internet (primärt via Bittorrent). Breven har vanligen innehållit ett erbjudande om att göra upp i godo genom att betala en viss ersättning och i andra hand, om användaren inte är villig att betala, ett hot om rättsliga åtgärder. Breven har orsakat mycket diskussion bland allmänheten. Informationsföreläggandet utgör i sammanhanget en länk i kedjan eftersom det är via informationsförelägganden som brevens avsändare erhållit kontaktuppgifter till misstänkta intrångsgörare. I avhandlingen används primärt den rättsdogmatiska metoden för att söka svar på forskningsfrågorna, men också de rättskomparativa och rättshistoriska metoderna kommer till användning. Framställningen är huvudsakligen kvalitativ, förutom då det gäller undersökningen av hur informationsföreläggandet har använts i Finland och Sverige, för då är framställningen kvantitativ. Utgångspunkten i avhandlingen är det finska informationsföreläggandet, men genom att göra en utblick till Sverige och jämföra relevanta delar av det finska informationsföreläggandet med det svenska är det möjligt att inhämta värdefulla synpunkter och samtidigt också öka kunskapen på området. Man bör dock notera att det svenska informationsföreläggande har en bredare tillämpning än det finska, varför avhandlingen undersöker de aspekter som sammanfaller. Undersökningen av införandet visar att informationsföreläggandet har införts på ett liknande sätt i Sverige som i Finland, även om det finns vissa skillnader. Exempelvis är internetoperatörerna i Sverige tvungna att informera de kunder vars kontaktuppgifter de lämnat över till upphovsmannen, medan operatörerna i Finland inte är det. När det gäller handläggningen av ansökningar om informationsföreläggande har man i båda länderna på senare tid överfört den uppgiften till specialdomstolar. Däremot skiljer sig kriterierna för beviljande av informationsföreläggande mellan länderna. Genomgången av rättspraxis från Finland visar att marknadsdomstolen hittills behandlat över 480 ansökningar om informationsföreläggande och vilka i sin tur berört över 180 000 IP-adresser under de senaste 4,5 åren. Av ansökningarna har marknadsdomstolen bifallit över 95 %. I Sverige har de allmänna domstolarna och specialdomstolarna under de senaste 7,5 åren handlagt knappa 40 ärenden totalt och dessa har gällt strax under 50 000 IP-adresser. Bifallsprocenten i Sverige har legat på strax över 70 %. Trenden i båda länderna är att mängden ärenden gällande informationsförelägganden ökat under de senaste åren och även bifallsprocenten har legat på en mycket hög nivå. Avhandlingen avslutas med några förslag på åtgärder.

Denna avhandling behandlar överlåtbarheten av avtal inom ramen för de bolagsrättsliga omstruktureringsformerna fusion och delning. Med begreppet överlåtbarhet avses å ena sidan möjligheterna att överlåta avtalsenliga överenskommelser och å andra sidan aktiva eller passiva begränsningar av överlåtbarheten. Det övergripande syftet är att ge en omfattande överblick av och diskutera det gällande rättsläget (de lege lata) avseende överlåtbarheten av avtal vid fusion och delning, särskilt i förhållandet till olika begränsningar och överlåtelseförbud. I avhandlingen presenteras även aktuella utvecklingslinjer inom lagstiftning och rättspraxis gällande avtalsövergång som sker på grund av bolagsrättsliga omstruktureringar. För detta ändamål tas den nya upphandlingslagen (1397/2016) upp, eftersom den innehåller ny, särskild reglering avseende överlåtelsen av upphandlingskontrakt i samband med företags omstruktureringar. Det s.k. Electrolux-målet (NJA 2016 s. 288) innehåller ställningstaganden till flera frågeställningar gällande avtalsövergång, bolagsrättsliga omstruktureringar, universalsuccession och överlåtelseförbud. Syftet är att analysera det nya materialet och dess potentiella inverkan på avtalsöverlåtbarheten i samband med företagsomstruktureringar i större grad. Forskningsämnet inbegriper både de obligationsrättsliga frågeställningar som hör ihop med överlåtelsen av avtal genom singularsuccession, och avtalsövergång som sker i form av universalsuccession. Som stark huvudregel innebär den bolagsrättsliga universalsuccessionsverkan att avtal övergår till det övertagande bolaget utan vidare åtgärder, justeringar eller krav på samtycke. Avhandlingen ämnar dock att kritiskt utvärdera den rådande utgångspunkten att avtalsövergången i såväl fusioner som delningar sker som universalsuccession, och ämnar att utveckla granskningssättet gällande avtalsövergångsfrågorna som aktualiseras vid fusion och delning. Det finns behov att i större grad beakta de verkliga följder och reella problem som avtalsövergången i fusion och delning kan medföra. Särskilt delningar har särdrag som gör det problematiskt att karakterisera avtalsövergången som universalsuccession. Avhandlingen påvisar att det gällande rättsverkningarna i många hänseenden finns flera likheter mellan fusioner och totala delningar än vad det finns mellan partiella och totala delningar. Även skillnaden mellan delning till ett nybildat bolag och delning till ett redan befintligt bolag kan indirekt komma att påverka avtalsövergången. Det att ens avtalspart genomgår en fusion eller delning innebär onekligen en förändring av avtalsförhållandet, och i avhandlingen undersöks huruvida ett bolags fusion eller delning kan betraktas som en sådan ändring av förhållandena som kunde fungera som uppsägnings- eller jämkningsgrund. Dessa avtalsrättsliga rättsverkningar kan således påverka överlåtbarheten av avtal. Inträdet av dessa rättsverkningar utgör dock undantagsfall, och omständigheterna i varje avtalsförhållande måste bedömas in casu. Utgående från denna avhandling bedöms såväl uppsägnings- som jämkningströskeln vara hög. Med aktiva begränsningar av överlåtbarheten av avtal avses här olika avtalsklausuler som reglerar partsbyten. Det förekommer i praktiken både överlåtelseklausuler och change of control -klausuler i vilka det uttryckligen hänvisas till lagstadgade fusioner och/eller delningar. I avhandlingen analyseras olika överlåtelseförbuds verkan i förhållande till bolagsrättsliga omstruktureringar. Slutsatsen är att en allmän, generellt utformad överlåtelseförbudsklausul inte påverkar övergången av avtal i lagstadgade fusioner och delningar. Däremot lutar avtalspraxisen mot att ju mera detaljerat utformad en överlåtelseförbudsklausul är, desto mera sannolikt är det att avtalsövergången även i fusioner och delningar kan hindras med hjälp av avtalsvillkor. Detta gäller särskilt överlåtelseklausuler som uttryckligen nämner lagstadgade successioner eller explicit fusioner/delningar. Även Electrolux-målet understryker hur avgörande avtalsformuleringen kan vara för tolkningen av avtalade överlåtelseförbuds verkan i förhållande till den bolagsrättsliga universalsuccessionen.